04.10.2012 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Radiosta soi rytmikäs kappale, jonka tahdissa naputtelin sormiani reiteeni. Äitini ajoi pientä punaista puntoamme tietä pitkin, kun takana näkyi valkea traileri, josta kuului välillä kolahduksia. Uusi suomenhevoseni Hukkareissu oli saapumassa uuteen kotiinsa Vaahterapolkuun. Hymyni ei meinannut mahtua naamaani, kun näin tallin pihan ja tallirakennuksen, johon olin aiemmin käynyt tutustumassa.
Kun äitini parkkeerasi pihaan, salamannopeasti, lähestulkoon auton yhä liikkuessa säntäsin ulos autosta, hengittäen syvään. Aikaisemmin oli satanut, mutta sade oli onneksi lakannut pariksi tunniksi. Avasin trailerin etuoven, pujahtaen sisälle tarkistamaan mustan orin kunnon. Hukkis seisoi nätisti trailerissa, hamuten kättäni uneliaan oloisesti pitkän automatkan jäljiltä. Virnistin leveästi, pomppien ulos äitini avuksi avaamaan trailerin ovia. Kun ovi oli auki ja ramppi tukevasti paikallaan, kävin hakemassa ketjulla varustetun riimunnarun mukaani, kuljeksien etuovesta traileriin, kietaisten varmuuden vuoksi ketjun kerran Hukkiksen turvan ympäri, ettei ori lähtisi vetämään omille teilleen. Äiti avattua portit, lähdin hitaasti, rauhoittavasti jutellen viemään mustaharjaista ulos trailerista. Hukkis steppaili hetken paikallaan trailerissa, lähtien sitten erittäin ripeästi ramppia ales, vetäen minut mukanaan. En kuitenkaan jäänyt alle, eikä äitinikään, ja pian musta ori pöyhisteli tallin pihamaalla, sininen riimu päässään, ylväänä ja komeana. Tähtipää päästi kimeän hirnahduksen, vetäisten päänsä ylös, saaden minut retkahtamaan ylös kuin räsynukke. Älähdin säikähtäneenä, kuitenkin nopealla liikkeellä nykäisten orin pään takaisin alas, kiertäen käteni orin mustan turvan ympäri. "Sä et nyt ala mitään kunkkuilemaa, otus" mutisin orille, joka yritti nykiä päätään irti. Kun päästin puolen minuutin kuluttua orin pään, suokki piti päänsä kiltisti alhaalla, katsoen minua anovasti ruskeilla silmillään. Silittelin hajamielisesti orin pitkää etutukkaa, kun äitini laittoi trailerin ovet kiinni ja lähti parkkeeraamaan autoa. Lähdin kävelemään eteenpäin, suokki lähtien perässäni, nyt kuitenkin pää hieman ylempänä, ori haistellen ilmaa sieraimet levällään, korvat uteliaasti hörössä. Matalia ja kimeämpiä ääni päästelevä ori ei lähtenyt riehumaan onnekseni, vaan kulki nöyrästi perässäni, välillä yrittäen kiriä ohitseni. Äitini oli jo availemassa tallin ovea, ja vein orin sisään siistiin talliin.
Kello lähenteli kahdeksaa, joten muutamat hevoset olivat jo sisällä. Kuulin kolahduksia ja hörähdyksiä ympäri yksityistallia. Mila oli näyttänyt minulle tutustumiskierroksella, mihin karsinaan Hukkiksen veisin, joten asia oli sillä selvä. Tietenkin ori pisti kapuloita rattaisiin pitämällä takanani jälleen älämölöä, ja hirnui pää ylhäällä. Ärtymys näkyi kasvoiltani, kun ärähdin suokille "Hukkis nyt se pää ales!". Näpäytin riimulla orin kylkeä, joka sai suokin laskemaan päätään muutaman sentin ja äänen hiljenemään kuin taikaiskusta, mutta Hukkis katsoi minua kovin tympääntyneen näköisenä. Entinen omistaja oli varoitellut, että Hukkis yrittäisi leikkiä paikan kuningasta, mutta pienikin poikkipuolinen sana tarkoitti kuninkaan vallan viemistä, joka sai mustan hevosen rauhoittumaan.
Taputin oritta kaulalle, lähtien viemään mustaharjaista kohden käytävän päätä, viimeiseen karsinaan ovelta katsottuna. Käänsin orin kohti karsinaansa, avaten oven, taluttaen nyt rauhoittuneen suokin karsinaansa. Sitaisin tiukasti Hukkiksen riimunnarun karsinan kaltereihin, kumartuen orin jalkojen juureen, alkaen ottaa punaisia kuljetussuojia hevosen jaloista. Siirtyessäni suokin kaulan ali toiselle puolen, Hukkis sai yhden älynväläyksistään, ja lähti rutistamaan minua seinää vasten. Hetken tunsin ilman häviävän keuhkoistani. "Hukkis nyt juma ---" ärähdin uudelle hevoselleni, näpäyttäen samalla kädelläni oria lautasille, saaden Hukkiksen siirtymään sivumpaan, kauemmas minusta. Ärsyyntyneenä pysyi paikallani, odottaen, että ori tajuaisi, mistä oli kyse. Kun Hukkis tuli pari askelta lähemmäksi, mutta jäi seisomaan nätisti paikalleen, taputin hellästi orin kaulaa, kehaisten oria hieman, kun nuorikko teki oikein.
Kumarruin ottamaan toisetkin kuljetussuojat hevoseltani, samalla kuullen kavioiden kopinan ja oven avauksen äänen. Otin vielä takajalan suojan pois, suoristaen selkäni, ja kurkaten karsinasta ulos. Ilokseni näin Kopoisen, jonka tunsin ennestään, ja virnistin. Napsautin Hukkikselta riimunnarun pois, jättäen narun vielä roikkumaan siihen. "Moi ~" tervehdin itseäni vanhempaa, tullen ulos karsinasta, pudottaen suojat oven eteen. Kopoin näytti jättävän punertavan tammansa Donnan vastapäiseen karsinaan.
Avasin suuni sanoakseni vielä jotakin, mutta samalla äitini tuli Milan perässä, kantaen Hukkiksen boksia ja suitsia kädessään. Mila sanoi jotakin Hukkiksen tarhapaikoista sun muista, ja jäi sitten juttelemaan äitini kanssa jotain, kun itse laitoin Hukkiksen boksin karsinan eteen, vieden hetken hakemisen jälkeen Hukkiksen suitset paikalleen. Äitini oli yhä suustaan kiinni Milan kanssa, kun hain Hukkiksen satulan ja muut tavarat autosta, vieden ne omille paikoilleen. En onnekseni nähnyt ketään tuntematonta tallityttöä tai ketään matkalla, jonka takia minun ei tarvinnut alkaa selittää mitään itsestäni. Kun palasin satulahuoneesta, Hukkis kolisteli karsinassaan ja Mila oli jonnekkin hävinnyt. Äitini kuljeskeli pitkin tallin käytävää, ihastellen yksityispuolen hevosia innoissaan kuin viisivuotias. Ärähdin Hukkikselle jälleen, kurottaen kädelläni orin riimusta kiinni, kun suokki oli ilmeisesti aikomuksissa ilmoittaa mielipiteensä, samalla vetäisten sinistä riimua hieman alemmas, hyssytellen mustajouhista.
Otin harjaboksista suan, napsauttaen orin kiinni riimunnaruun, alkaen harjata hevosta, tarkastaen samalla jalat, ettei kuljetuksessa ollut käynyt mitään. Hymy naamallani totesin hevosen olevan täysin kunnossa, irrottaen mustan hevosen vapaaksi karsinastaan, laittaen harjan boksiin ja narun karsinan eteen roikkumaan. Vein harjaboksin satulahuoneeseen muiden harjapakkien joukkoon, muistuttaen itseäni laittamaan boksiin Hukkiksen nimen.
Matelin takaisin talliin, jääden norkoilemaan karsinan ulkopuolelle tiedä kuinka kauaksi aikaa, jutellen välistä orille, jonka katse oli keskittynyt minuun, pitkä otsaharjas silmillään.
Kun äitini huusi minua lähtemään, suukotin vielä silkkistä turpaa, jättäen Hukkiksen karsinaan hamuamaan ruokakuppiaan, johon pitäisi tunnin tai parin päästä ilmestyä ruokaa, jonka ohjeet olin jättänyt Milalle aiemmalla kerralla.
Hevosia alkoi vähitellen tulla lisää sisälle, ja moni omistaja katsoi minua pitkään pyyhältäessäni ohi hymy kasvoillani. Voisin huomenna selitellä lisää kuka olen, mutta nyt olin aivan liian hyper-tuulella jäädäkseni löpisemään taustoistani. Osasyy oli toki se, että olin aikalailla ujo uusia ihmisiä kohtaan.
Ajaessamme kotia kohden, olin aivan yhtä iloinen kuin tullessamme tallille. Ellen jopa iloisempi, kun ajattelin mustaa suokkia, jolla pääsisin parin päivän sisällä ratsastamaan.
05.10.2012 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Istuskelin humisevassa autossa, ruskeat silmäni tarkkaillen vesipisaroita, ja vähenikö sade vähääkään; tietenkin tänään, kun olin menossa ratsastamaan Hukkista ensi kertaa - jos koeratsastusta ei laskettu - piti sataa. Ja sade tuli vain rankemmaksi mitä lähemmäs Vaahterapolku tuli. Marmatin äidilleni sadetta, joka vain virnuili, käännellen rattia. Äidilläni oli tietenkin puhelin mukana, joten tuo voisi vain facebookkailla koko ajan, kun minä rämpisin sateessa. Joskin kello näytti vasta yhtätoista, ja olin katsonut tuntien alkavan vasta kahdelta, joten laskeskelin, että ehtisin mennä maneesissa ainakin kolme varttia, ja vaikka loppukäyntejä kentällä - tuskin Mila laittaisi tuntilaisia ratsastamaan kaatosateeseen. Itse olin ennen käynyt tallilla, jossa ei ollut maneesia, ja huono sään takia en koskaan jättänyt käymättä - nyt maneesissa olo tuntui luksukselta.
Hypistelin kärsimättömänä mustien ratsastushousujeni ruudullista kangasta, kun talli läheni. Ilma oli synkkä ja kylmä, niin suomen keli kuin olla ja voi. Sadetta tuli kaatamalla. Huokaisten hyppäsin autosta pihalla, kun äiti lähti viemään parkkiin peltilehmää. Kipaisin tallissa hakemassa riimunnarun, suunnaten takaisin ulos. Heitin harmaan hupparini hupun päähän, lähtien tarpomaan kohti tarhoja. Päiväheinät oli jo tuotu, ja Hukkis veteli niitä turpa haudattuna jäljellä oleviin heiniin. Hymy levisi kasvoilleni saapuessani tarhan portille. Hukkis oli jo syönyt heinänsä, ja kutsuessani oria nimeltä, musta hevonen nosti päänsä, ravaillen laiskasti kohti. Kaunista asetelmaa toki pilasi kahiseva sadeloimi, mutta yhtä ihana uusi hevoseni silti oli. Tarjosin suokille kättäni, joka sai Hukkiksen tuuppaamaan pehmeällä turvallaan kättäni. Hyny kasvoillani viipyillen menin tarhaan, avaten portin, ja pujottaen ketjullisen riimunnarun orin siniseen riimuun. Kehotin ääniavuilla oria perääni, ja suokki lähtikin nätisti. Käännyin vielä sulkemaan tarhan portin, sittemmin kohti yksityistallia. Tallissa ei ollut ketään, mutta kuulin taukohuoneesta hiljaista puheensorinaa ja kikatusta. Sidoin Hukkiksen käytävälle käytävän päähän, ettei ori olisi kenenkään tiellä, sitten suunnaten hakemaan harjapakin.
Suokki pysyi nätisti paikallaan kun olin poissa, kutienkin epävarmasti hörähdellen välillä. Otin sinisen sadeloimen orin yltä, viikaten sen siististi Hukkiksen karsinan eteen. Harjailin hevosen, tehden muutaman löysän letin orin harjaan, saaden suurikokoisen suokin näyttämään entistäkin jykevämmältä, kun kaulan lihaksikkuus tuli paremmin esille. Orin harja roikkui ruskeiden silmien yllä, joten siirsin otsatukkaa sivumpaan, rapsutellen silmien välissä olevaa valkeaa, säännöllistä läikkää. Puhdistin vielä pienen maanittelun jälkeen orin kaviot, taputellen mustaa kylkeä, kehuen oria käytöksestään. Suoristin selkäni, hakien mustan satulan karsinan oven päälle. Sain kömpelösti satulahuovan satulan alle, valiten kolmesta erilaisesta siniruudullisen.
Hukkiksen korvat luimistuivat, kun tuo tunsi satulan selässään, ja ori vilkaisi minua sivusilmällä, kun kävin pudottamassa satulavyön, ja aloin kiristää sitä. Jouduin varpistamaan, jotta sain edes löysimmälle satulavyön, mutta lopulta satula oli ainakin selässä. Vedin henkeä, kiroten lyhyyteni, ja tämän jälkeen kiristäen satulavyön tiukimmalle mitä siitä sain. Ajatuksenani oli kiristää satulavyö vielä selästä käsin.
Hain orin suitset paikaltaan, tarjoten kuolaimia koltiaiselle, saaden ripeästi suitset päähän, asetellen vielä harjasta siistiksi, ja siten, ettei se painaisi mistään.
Hukkis vaikutti kovin levottomalta, ja tarkistin siksi vielä suitset ja satulan. Syy löytyi pian; jokin pieni koppura savea tai jotain oli jäänyt orin kainaloon, ja olisi hiertänyt - ei pahasti, mutta olisi silti - diivailevaa oria, ja kun se oli otettu pois, rauhoittui Hukkis silminnähden. Vedin vielä oman kypärän päähäni ja mustat ratsastushanskat käsiini, lähtien sitten taluttamaan oria kohti maneesia.
Maneesi oli onnekseni tyhjillään, ja kävin hakemassa itselleni jakkaran, vieden orin keskelle maneesia, kivuten selkään melko helposti. Aloin säätää koulusatulan jalustimia itselleni sopiviksi, kun mustaharjainen päätti lähteä menemään. Parahdus pääsi suustani, kun notkahdin taakseppäin, kuitenkin pian palauttaen tasapainon, ja tarrasin orin harjaan, vetäisten ohjia siten, että suokin oli pakko pysähtyä. Itsekseni kiroten laitoin ensin jalustimeni sopivaksi, völillä joutuen hyssyttelemään hirnahtelevaa Hukkista, joka ei selvästikään pitänyt tilanteesta, että joutuisi töihin. Kiristin vielä satulavyön, se sujuen melko ongelmitta jääräpäisen suokin luimimista lukuunottamatta, ja otin paremman ohjasotteen, lähtien vetämään ympäri maneesia, pitäen ohjat höllinä, mutta tiukkoina, valmiina lähes mihin tahansa.
Käytin koko tilaa hyväkseni, kulmat kurtussa, kun kuntelin suokin ruumiinkieltä. Ori ei taipunut kovin hyvin ja oli turhan kova hössöttämään. Lopettelin alkukäyntejä ja taivutuksia, nostaen ravin. Tämä aiheutti pukin, kun ori otti muutaman raviaskeleen, pukittaen sitten minut kaulalle. Roikkuessani kaulalla nappasi vaistomaisesti harjasta kiinni, omaksi onnekseni; pian ori lähti vetelemään kiitoravia maneesin läpi, heitellen välillä pukkeja. Hammasta purren roikun hevosen kaulalla, lopulta saaden itseni suoristetuksi, ja nappasin orin ohjista kiinni, vetäisten rajusti orin pään sivulle, saaden suokin pysähtymään kuin seinään. En ollut päästänyt ääntäkään, kun ori oli lähtenyt, ja istuin nytkin selässä hammasta purren, ilme vihaisena. Lähdin jälleen raviin, joka sai sai aluilleen saman tapahtumasarjan, ja kolme kertaa vielä uudelleen ja uudelleen. Tässä vaiheessa pinnani katkesi, ja kun ori taas meinasi lähteä pukittamaan, annoinkin salamannopeasti laukka-avut, saaden orin hämmentymään, mutta Hukkis nosti liidokkaan laukan kuin automaattisesti. Ori yritti selvästi yhä koetella minua, ja lähti jälleen viemään, ja yritti pukittaa; tällä kertaa pidin ulko-ohjan niin tiukkana, että kun ori meinasi lähteä keskelle, vedin ohjasta siten, että Hukkis olisi törmännyt seinään. Toistimme tätä vielä pariin kertaan, Hukkis alkaen jo puuskuttaa. Oma naamani oli punainen ja hiestä märkä, kun tappelin vielä jääräpäisen suokin kanssa.
Nostin jälleen ravia, ja ilokseni huomasin, että ori lähti nätisti raviin, ja aloin itse keventää, hakien sopivaa rytmiä, kuitenkin valmiina pukittamiseen. Ori näytti tajunneen, ettei takiaista saanut karistettua selästään, ja ravaili ympäri maneesia nopeaan tahtiin, ollen nyt kuulolla; ori hidasti puolipidätteellä tai edes hieman taakse nojaamisella. Nostin jälleen laukan, ollen jo varma, että ori yrittäisi vielä, mutta hämmennyin - joskin ilokseni, kun ori vain lähti liidokkaaseen laukkaan, pää kaarella, kauniisti muodossa. Nauroin ääneen hevosen selässä, tunnustellen suokin laukkaa; oli kuin olisi keinutuolissa istunut. Parin kierroksen jälkeen annoin orille pitkää ohjaa, antaen tuon venyttää kaulaansa. Hukkis lähtikin hikisenä kiertämään kiltisti kaviouraa. Silmäni seurailivat mustia korvia, ja taputtelin ja kiittelin oria.
Ehdimme kävellä lähemmäs vartin, kun kurkkasin kelloa, todeten sen olevan vähän yli yksi. Olin ratsastellut päälle tunnin, ja tulin alas orin selästä, kiitellen ja taputellen oritta, nostaen jalustimet. Hölläsin vielä satulavyötä, lähtien taluttamaan hevosta kohti tallia.
Tallissa näytti olevan joku yksityisten omistajista, jota moikkasin ujosti, piiloutuen paljon minua suuremman suokin taakse, vieden Hukkiksen karsinaan. Ori pysyi nyt nätisti karsinassa, kun oli tajunnut, kuka on pomo. Karsina oli siivottu, ja hymyilin itsekseni, kun nostin satulan orin selästä, ja otin suitset päästä. Ori haukotteli, nostaen päänsä ylös. Laskin satulan karsinan oven päälle, ja laitoin suitset satulan päälle, taputellen orin kaulaa. avaten letit tuon harjasta. Harjaan jäi yhä nättiä "lainetta". Pörrötin orin etuhiuksia, pujottaen riimun tuon päähän, jättäen suokin juomaan, kun palautin tavarat omille paikoilleen, harjaten Hukkiksen vielä kerran läpi. Yksityisten omistajia alkoi tulla muutamia lisää kun heitin ensin fleeceviltin orin selkään varmuuden vuoksi, silitellen hikisen orin kaulaa, laittaen vielä sadeloimen orin päälle. Hevonen riiputti päätään uneliaana, ja hipsin ulos karsinasta, tarkistaen vielä siisteyden Hukkiksen karsinan ympärillä, ja etten jättäisi mitään lojumaan.
Kävin viemässä kypärän ja hanksat autoon, lähtien takaisin tallille, hakien suokin karsinastaan, lähtien viemään oria tarhaan. Suokki käveli kuuliaisesti perässäni, välillä vilkuillen ympäristöä kiinnostuneena, ja välillä yirttäen kävellä muka huomaamattomasti ohitseni, mutta muuten mustaharjainen tuli nätisti perässä.
Availlessani porttia muistelin, miten omistaja oli neuvonut viemään Hukkiksen tarhaan; riimunnaru pois, riimusta kiinni, ja orin johdattaminen tarhaan. Musta hevonen tiesi systeemin, ja kun tein neuvojen mukaisesti, lähti suokki vetelemään liidokasta ravia tarhaan, jääden kuitenkin tarhan reunamille hamuamaan kellastuvaa ruohoa. Virnistin, sulkien tarhan portin, kun ori jäi voipuneen oloisena taiteilemaan ruohoa aidan toiselta puolen. Vein riimunnarun talliin, ja suuntasin taukohuoneeseen. Kello oli muutamaa minuuttia vaille kaksi, ja kuulin kavioiden kopinan tuntihevosten puolelta, kun hevoset vietiin tunneille. Istahdin sohvan nurkkaan, yrittäen leikkiä pientä ja huomaamatonta. Kun kavionkopina lakkasi, kävin hakemassa itselleni juotavaksi vettä hanasta, jälleen ajatuen sohvalle, hörppien kylmää vettä, pyyhkäisten otsaani. Kun ensimmäinen uusi ihminen tuli taukohuoneeseen. Tytöllä näytti olevan ruskeat, pitkät hiukset, jota moikkasin ujosti, kuitenkin pian kipaisten pois, kun äiti karjui ovelta minua lähtemään - okei, ei karjunut, mutta piti ääntä kumminkin. Vilkutin heipat tuntemattomalle tytölle, hentoinen hymy huulillani, kun menin autoon, nojautuen syvälle auton selkänojaan, hyräillen hiljaa. Hukkiksen kanssa ratsastaminen oli ollut raskasta, mutta kannattavaa.
07.10.2012 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Köhin auton takapenkillä, haudaten kasvoni harmaasen kaulahuiviin. Olin jättänyt yhden päivän tallilla käymisen ohella väliin, ja ikävöin jo mustaa oria. Olin ollut pahemman flunssan kourissa lauantain, joten äitini oli lähes sitonut minut sänkyyn, ja ilmoittanut Mialle, että Hukkiksen sais ottaa tänään tunnille tai liikuttaa yleensäkkin tavalla tai toisella, koska minusta ei olisi tallille tulijaksi.
Kun vihdoin olimme tallilla, tavallista vaisummin nousin autosta ja lähdin kohti yksityisten puolta. Kello näytti jo seitsemää, mutta onneksi minun ei tarvinnut tänään ratsastaa - olin suunnitellut Hukkiksen aikataulut siten, että sunnuntaisin en ratsastaisi tai vain hyvin kevyttä ratsastusta. Terveydellenikin olisi vain hyväksi lepäillä tänään.
Kun astuin talliin, kaikki hevoset olivat jo sisällä. Kiiruhdin pian mustan suokin karsinalle, köhien samalla kaulahuiviani vasten. Donna vastakkaisessa karsinassa hörähti, ja Make Hukkisken vierustoverina kolisutteli, mutta oma hevoseni oli hiljaa, ja nähdessään minut vain käänsi takapuolensa minua kohden.
Mutristin suutani tyytymättömänä orin käytökseen, ja menin sisälle karsinaan. Ori ei kääntänyt päätänsäkkään, vain korvat kääntyilivät minua kohden. Mustajouhinen hevonen kolautteli kavioitaan karsinan lattiaa vasten, kun yritin jutella tuolle. Hieman hämmentyneenä hevosen käytöksestä menin pois karsinasta, laittaen oven kiinni, ja kiiruhdin varustehuoneeseen, ottaen Hukkiksen harjapakista pussukan hevosennameja. Käppäilin nopsaan tahtiin takaisin karsinalle, rapisutellen pussia taskussani. Hukkiksen pää kääntyi viimein minua kohden, kun tuo kuuli namipussin rapinan hupparini valtavista taskuista, ja kääntyi jo sivuttain, kaula pitkällä kurotellen kohti ovea.
Virnuillen menin sisälle karsinaan, taputtaen orin kaulaa hellästi. Tästäpä suokki otti nokkiinsa ja käänsi päänsä jälleen pois mielenosoituksellisesti. Ori oli ollut minulla vain muutaman päivän ja oli silti katkera kun en tullut yhtenä päivänä? Fiksu koni, ei siinä mitään. Naurahdin itsekseni, rapisutellen namipussia, samalla napaten sormiini nannan, tarjoten sitä hevoselle kupertaen kämmeneni. Jääräpäinen suokki käänsi päänsä vastahakoisesti minua kohden, syöden ensin yhden nannan kädeltäni, ja kun otin muutaman nannan lisää, ori söi nekin hyvällä halulla.
Taputin kymmenisen minuutin kuluttua lepytellyn Hukkiksen kaulaa. Siirsin käteni rapsuttelemaan Hukkiksen pyrstötähteä, hymyillen samalla. Ori oli laskenut pänäsä kasvojeni tasalla, joten hymisin itseksni orin korvaan rauhallisesti, nauttien tallin hajusta ja oman suokkini lämmöstä kämmenteni ulottuvilla.
Hetken kuluttua raahauduin pois karsinasta vastahakoisesti, vieden herkkupalat takaisin paikoilleen. Kävin vielä tallin puolella hellimässä Hukkista, joka näytti leppyneen melkolailla helposti.
Suuntasin taukohuoneeseen, törmäten pariin tuntemattomaan tyttöön. Pieni puna kasvoillani istuin taukohuoneen sohvalle, tervehtien kaksikkoa. Olin avuton sosiaalisissa tilanteissa vieraiden ihmisten kanssa, mutta uskaltauduin puhumaan kaksikon kanssa. Toinen tytöistä, joka omasi ruskeat hiukset, esitteli itsensä Katherineksi - eli Kat - ja blondi itsensä Juliaksi. Ehdin jutustella molempien kanssa kiitettävän aikaa, pistäen mieleeni tyttöjen nimet ja hevoset, molemmat kun olivat yksityisten omistajia.
En ehtinyt olla kauaa taukohuoneessa norkoilemassa, kun äitini jo pyysi minua lähtemään, ja uhkasi jättää tallille yöpymään, ellen lähtisi parin minuutin sisällä - tämän uhkauksen takia jouduin jättämään heipat tallille, ja suuntaamaan autoksikin kutsutulle romukasalle, jolla ajoimme takaisin kotia kohden.
08.10.2012 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Kouluni loppui yhdeltä, kuten joka maanantai ensimmäisessä jaksossa - tämä mahdollisti sen, että pingoin koulun parkkipaikalle, ja hyppäsin autoon. Äitini oli lupautunut kuljettamaan minut maanantaisin näinkin aikaiseen tallille ruokatauollaan. Olin vienyt lokerooni ratsastuskamat, ja olin hakenut ne viimeisellä välkällä, ja aloin vaihtaa vaatteita kun olimme ajamassa kohti Vaahterapolkua.
Paria kilometriä ennen tallia olin vaihtanut normaalit kouluvaatteeni ratsastuskamppeisiin, mustiin mataliin ratsastuskenkiin, mustiin ratsastushousuihin ja jättisuureen harmaaseen huppariin, jonka alla oli turkoosi t-paita. Aurinko paahtoi täydeltä taivaalta, eikä tuultakaan ollut nimeksikään; ilma muistutti lähestulkoon kesäistä.
Kun auto kaarsi tallin pihaan, hyppäsin innokkaasti pois autosta, lähtien nopsaan tahtiin kurkkaamaan sisään talliin. Jätin kypäräni Hukkiksen karsinan eteen ja nappasin riimunnarun matkaani, kun lähdin harppomaan kohti mustan orin tarhaa. Otus makoilikin paistattelemassa päivää tarhassa, välillä vaihtaen kylkeä. Kun olin tarhan portilla, retale nosti päänsä häiriintyneenä, mutta antoi mustan, suuren päänsä pudota takaisin tarhan maalle, kun näki, kuka oli tulossa. Laitoin portin takanani kiinni, lähtien kohti suokkia, joka alkoi hyvää vauhtia nousta ylös kun näki, kuka oli tulossa. Musta ori hirnahti, ottaen muutaman askeleen taakse, silmät ilkikurisina. Hukkis tuntui tietävän joutuansa töihin, jos nyt jäisi kiinni, ja mitä lähemmäs kuljin, sitä kauemmas mustaharjainen meni.
Rypistin kulmiani, samalla ottaen muutaman nopeampitempoisen askeleen kaviollista kohden, saaden nuoren orin hirnahtamaan ja ottamaan pätkän liidokasta ravia vastakkaiseen suuntaan. Lähdin vaistomaisesti orin perään, tietäen etten saisi jahdata pakenevaa suokkia, mutta naurun kupliessa sisälläni lähdin liidokasta ravia ja pari pukkia vetelevän suokin perään, tirskuen itsekseni.
Lopulta Hukkis oli tarhan nurkassa, ja antoi ottaa itsensä kiinni, painaen suuren päänsä hartialleni, nuuskien, olisiko minulla herkkuja. Työnsin orin pään pois, lähtien taluttamaan siniriimuista kohti tallia.
Laskeskelin mielessäni, että voisin mennä maneesiin, koska ilma oli niin hyvä, että tunnit pidettäisiin varmasti ulkona. Availin tallin ovia suokin nyhtäessä suuhunsa kellertyvää ruohoa, kunnes keskeytin nuorikon puuhat ja talutin orin yksityisten puolelle ja siitä omaan karsinaansa.
Nopsaan harjasin orin valmiiksi,tarkistaen satulavyön kohdan tarkkaan, lähtien hakemaan riiviön satulaa ja suitsia. Kunhan nuori kapinalliseni olisi saatu ruotuun, ajattelin mennä tuolla ilman satulaa - entinen omistaja oli kehunut ilman satulaa menemisen Hukkiksen kanssa maasta taivaisiin. Samoin kuin maaston kiertämisen. Sormeni syhysivät koettaa piakkoin ainakin maastoilua, jos saisin jonkun mukaani, yksinäni en lähtisi vieraaseen maastoon - varsinkin kun suuntavaistoni oli mitä oli.
Heitin ajatuksissani orin selkään satulan, liu'uttaen sen sitten oikealle paikalleen. Olin aikomuksissa kiristää satulavyön, kun riimunnarulla löyhästi sidottu suokki päätti että olisi hauskaakin viihdettä lytätä minut karsinan seinään - ja sen ori tekikin, saaden minut kalauttamaan pääni karsinan seinää vasten. Ärtyneenä ärähdin hevoselle, läpäten kädelläni Hukkiksen lautasia, saaden kunkkuilevan suokin siirtymään vastahakoisesti pois runttaamasta sisuskalujani. Kiristin Hukkiksen luimiessa satulavyön ja sain helposti suuren suokin päähän suitset. Ori häsläsi kun vedin kypärän päähäni ja hanskat käteeni, mutta rauhouttui, kun lähdimme ovesta ulos kohti maneesia. Suokki oli tavallista raukeammalla päällä tänään, ja löntysti hyvinkin laiskasti perässäni maneesiin, joka oli tyhjillään - suurin osa oli vielä tähän aikaan koulussa tai töissä, joten valloitin maneesin itselleni - siirtyisin tietenkin heti, jos tuntilaiset tulisivatkin maneesiin taikka joku haluaisi saada itselleen osan maneesista - ulkona oli niin ihana sää, ettei siirtyminen kentälle minua haittaisi.
Nousin korkean hevosen selkään jakkaralta, kiristäen satulavyön. Jalustimet olivatkin sopivat viime ratsastuskerran jäljiltä. Lähdin verkkaamaan pitkin ohjin käynnissä, yrittäen saada vähitellen piristyvän suokin taipumaan ja kuulolle.
Kun olimme kävelleet tarpeeksi, ja Hukkis alkoi olla kuulolla pysähtymis-, peruutus- ja taivutusharjoitusten jäljiltä, korjasin omaa istuntaani, ja valmistauduin samanlaiseen höykytykseen kuin viime kerralla. Painoi hellästi pohkeilla suokin kylkiä, saaden orin ensin hidastamaan kahden askeleen verran, mikä oli minusta tarpeeksi outoa saadakseen minut tarraamaanorin pitkään, mustaan harjaan, huultani purren. Harmi kyllä arvaukseni osoittuivat oikeiksi, ja mustajouhinen lähti ryöstämään pukitellen maneesin läpi. Tarrasin hevosen ohjaan kovalla kädellä ja käänsin orin pään kohti maneesin keskiosaa, nopean liikkeen seurauksena saaden Hukkiksen pään nousemaan, ja orin pysähtymään korskahdellen tyytymättömänä. Hetken seisottuamme annoin orin nostaa käynnin, pitäen mahdollisimman hellällä ja vapaalla kädellä orin ohjista, saaden hevosen luottamaan käteeni vähitellen. Nostaessani ravia kasvot kireinä, ennakoiden pukkisarjaa, hymy levisi kasvoilleni, kun suokki lähti letkeään, rentoon raviin kaviouraa pitkin. Hymyillen taivutin oria, saaden suokin muotoon. Virnuillen nostin laukan, saaden suokin lähtemään kuin raketti sillä hetkellä, kun laukka-avut koskettivat innokkaan, nuoren Hukkiksen kylkiä. Tarrasin ohjista, saaden suokin hidastamaan raviin, vaikka itse tunsin hevosen innon liikkua yhä nopeammin.
Annoin puolipidätteitä niin nopeasti kuin pystyi toistensa jälkeen, saaden hevosen kuuntelemaan ja rauhoittumaan, jonka jälkeen pysäytin orin, ja annoin siitä suoraan laukka-avut, saaden nyt järjelliseen tahtiin kulkevan hevosen alleni. Hukkis yritti oikoa alkuun kulmia, mutta sain muutaman yrityksen jälkeen hevosen menemään kulmatkin. Tein suuria voltteja ja pidensin ja lyhensin orin askelta laukassa, ja hetken kuluttua tein samaa ravissa. Hiki alkoi jo liimata hupparin kankaan kiinni ihooni, joten pysähdyin, heittäen hupparini katsomoon.
Jatkoin matkaani, nostaen vielä laukan pari kertaa ja lopettelin kootussa ravissa, alkaen suoritella loppukäyntejä. Hukkis puuskutti allani, mutta hengitys tasoittui kun lopettelimme. Taputin suokkia kaulalle, kävellen vielä hetken pitkällä ohjalla.
Laskeuduin hevosen selästä, nostaen jalustimet ja lähtien taluttamaan oria kohti yksityistallia.
Otin hevosen käytävälle harjattavaksi, koska muita hevosia ei vielä ollut, ja otin kamat pois luupäältä, vieden ne paikoilleen, tarkistaen vielä orin jalat ja harjaten suokin kertaalleen. Hain vielä parin herkkunappia, syöttäen ne orille, pörröttäen nyt paljon kuuliaisemman orin otsatukkaa. Suukotin hevosen silkkistä turpaa, lähtien viemään Hukkista kohti tarhaansa. Tälläkertaa vein orin tarhaan pitäen orin riimusta kiinni, mutta taluttaen mustaharjaisen tarhaan asti, halaten vielä jääräpäätä kertaalleen, jättäen Hukkiksen tarhaansa löntystelemään. En ollut laittanut mustalle hevoselle loimea, mutta toivoin Milan laittavan jos ilma kylmenisi tai alkaisi sataa kovasti.
Harhailin viemänä Hukkiksen loputkin tavarat paikalleen, jonka jälkeen lakaisin yksityistallin käytävän kertaalleen, siivoten purut ja turpeet, jotka olivat karanneet karsinoista, takaisin karsinoihin ja siivoillen tallia hieman.
Tämän jälkeen suuntasin tyhjillään olevaan taukohuoneeseen. Aikautaulun mukaan nyt pyöri alkeistunti, eli todennäköisesti kaikki kynnelle kykenevät olivat taluttamassa aloittelevia ratsastajia. Hieman pettyneenä lähdin taukohuoneesta, suunnaten autolle ja siitä kotia kohden, nähden vielä auton ikkunasta, kun Hukkis pukitteli energisenä tarhassaan, ravaten sitä edes takaisin - en tiedä, mistä nuori suokki energiansa oli saanut, mutta käyttipähän sen nyt loppuun eikä riehuisi illalla tallissa.
12.10.2012 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Ilma oli kylmä ja koko maailma oli musta, kun talvi teki tuloaan. Kello oli vasta kuusi, mutta kaikkialla oli kylmää ja pimeää. Huokaisten vaivuin syvemmälle auton penkkiin, kuunnellen rauhallista kappaletta puhelimestani. Joka päivä oli pimeämpi, ja syyslomalla pitäisi tulla ensilumikin - tietenkin se sulaisi heti, mutta lunta, siis lunta syyslomalla. Kietaisin käteni ympärilleni, etsiskellen pimeyden keskeltä tallipihaa. Pian valaistu kenttä ilmestyikin näkökenttääni, ja tunnelma koheni hetkessä myös ajajan puolelta, kun äitini sai tallin näkökenttään - tuo kun inhosi pimeällä ajamista.
Hyökkäsin ulos autosta ripeästi, kipitellen iloisena kurkkaamaan talliin - kukaan ei ollut sisällä. Hymyillen nappasin Hukkiksen riimunnarun ja lähdin orin tarhalle. Sää oli kylmä ja hieman tuulinen, tumma taivas luoden upean taustan mustalle suokille, joka seisoi tarhansa portilla hievahtamatta, korvat hörössä kiinnostuneena minua kohden. Virnuillen silitin hevosen turpaa. "Moi riiviö ~ Sä oot alkanu tottuu muhun, vai?" jutustelin suokille, joka lähestulkoon vastasi, kun alkoi hamuta kättäni kiinnostuneena, herkkujen toivossa. Avasin portin työntäen Hukkareissua hieman kauemmas. Taputtelin orin kaulaa, napsauttaen siniseen riimuun ketjullisen narun, lähtien taluttamaan oria talliin. Hevonen seurasi jo paljon nätimmin, pari kertaa kirien ohikin matkalla talliin, mutta hevosen käytös oli parantunut ainakin hieman - tai sitten se oli vain minun silmissäni.
Tallissa vein Hukkiksen omaan karsinaansa, tunnustellen orin jalat läpi - olin edellispäivänä kylmännyt Hukkiksen jalat, kun olimme ottaneet jälleen yhteen ratsastuksen aikana - tämän seurauksena Hukkis oli noussut takasilleen ja lähes kaatunut, joten halusin ehkäistä tulevat viat nuorella orilla, ja olin kylmännyt jalkoja.
Harjasin mustaharjaisen kertaalleen läpi, painaen suukon orin turvalle, kun hevonen seisoi nätisti karsinassaan - ori tuntui vaisummalta kuin eilen. Lähdin hakemaan Hukkiksen kamoja, kun kuulin hevosen hirnahtavan kimakasti karsinastaan. Vilkaisin suokkia kertaalleen, kun hevonen riuhtoi päätään ylös riimunnarun estäessä täysin ylös nostamisen, ja riensin takaisin karsinaan, nykäisten hevosen pään riimusta alas. "Nyt Hukkis!!" ärähdin tempperamenttiselle suokille, jukuripää tuijottaen minua haastavasti meripihkansävyisillä silmillään. Kun ori käänsi katseensa ja laski päänsä haistelemaan karsinan pohjalle pudonneita olkia, jätin riekkujan karsinaan, hakien nyt suokin tavarat. Otin ensin suitset käsivarrelleni, ja katseeni haki Hukkiksen satulaa. Olin jo kurkottamassa ottamaan koulusatulan, kun päähäni pälkähti ajatus mennä orilla ilman satulaa. Tuumin hetken ajatusta, lopulta jättäen satulan paikalleen, ja lähdin kohti Hukkiksen karsinaa. Olisi kiva koittaa ilman satulaa menoa - Hukkis kun alkoi olla ratsastuksen kannalta ruodussa. Ja se tekisi hyvää nuorikon selkälihaksillekin.
Ori kuopi lattiaa kyllästyneen oloisena, mutta pieni tiuskahdus auttoi oritta rauhoittumaan, ja ori painoikin päänsä kovin syyllisen näköisenä ruokakuppiinsa - marttyyrimäiseen tyyliin. Nostin jääräpäisen suokin pään ylös, ja otin riimun pois hevosen kookkaasta päästä, sujauttaen vaivattomasti hevosen suuhun kuolaimet ennekuin koulupainotteinen hevonen sitä tajusikaan. Hukkis pureskeli hetken kuolaimiaan, kun vedin kypärän päähäni ja hanskat käteeni.
Talutin Hukkiksen ulos, vilkaisten kenttää kohden - tunnit eivät ollet vielä alkaneet, ja ulkona ratsastaminen maittaisi nyt. Vedin takkini vetoketjun ylemmäs kiinni, taluttaen orin kentälle. Olin hämmentynyt, kun en nähnyt muita ratsastajia ikinä, mutta lopulta keksin vain selityksen, että olin tallilla väärään aikaan; moni varmasti kävi koulun ja työn jälkeen kolmen maissa sekä ratsastustuntien jälkeen.
Nousin kömpelösti orin selkään, ottaen hyvän kohdat Hukkiksen leveästä selästä. Hevonen oli paljon paremmin tuntumalla jo ilman satulaa istuessani, joten lähdin puolipitkin ohjin kävelemään kaviouraa pitkin.
Nostin hieman epävarmana ravin, ja ilokseni tunsin Hukkiksen siirtyvän saumattomasti raviin, ilman ryöstämistä, mutta kulkien eteenpäin kovalla vauhdilla. Hevonen alkoi hetken päästä kaahottaa, jolloin hidastin hevosen ravia; onnekseni Hukkis alkoi hidastaa, ja lähti korkea-askelista ravia eteenpäin, korvat hörössä. Nauroin lähes ääneen ihanasta tunteesta; Hukkis oli venkuillut koko minulla olo ajan, ja nyt kulki kuin unelma. Köpöttelin hetken käyntiä, taivutellen ja tehden voltteja, hyvin pieniä ja lähes koko kentän kattavia, antaen hevosen kulkea mahdollisimman rennosti.
Näin, kuinka tallista alkoi purkautua hevosia tuntilaisineen, mutta ryhmä katosi maneesiin, eikä minun pitänyt lähteä kentältä. Virnuillen jatkoin, nostaen jälleen ravin, muistuttaen itseäni, että huomenna tuskin pääsisin sängystä ylös, kun vatsalihakseni huutaisivat tuskasta. Nyt kuitenkin vain nautin hyvin kulkevasta kouluratsusta, joka tuntui nauttivan joka askeleesta.
Annoin sotaratsulleni laukka-avut, jolloin Hukkis nosti laukan, lähtien irtonaista, keveän oloista laukkaa ympäri kenttää. Tajusin pitäväni ohjasta kiinni, ja rentoutin kättäni, antaen suokille tilaa edestä. Kun Hukkis sai ohjaa, tunsin lähes uskomattomalta tuntuvan muutoksen; hevosen laukasta tuli yhä ihanampaa, kun hevonen kulki pitkin askelin, lähestulkoon lentäen. En ollut koskaan kokenut niin irtonaista ja kevyttä laukkaa, ja annoin Hukkiksen vetää koko energiansa loppuun; kun hevonen alkoi puuskuttaa, siirsin raviin ja ravin kautta käyntiin, antaen pitkää ohjaa. Taputin ulko-ohjalla Hukkiksen kaulaa, samalla bongaten äitini kentän laidalta. Vinkkasin nelikympisen luokseni. "Hei piä sie Hukkista kiinni, ni mä koitan yhtä juttua" käskytin orj---- siis äitiäni, joka tarttui kuuliaisesti hevosen ohjiin, kun kallistin selkääni taakseppäin vähitellen. Loppujen lopuksi makasin suokin leveällä selällä, hymyillen. Nousin ylös, taputtaen ja kehuen nuorta oria suorituksestaan. Hukkis vaikutti kärsivälliseltä, vaikka oli suokkimaisen jääräpäinen ja tempperamenttinen. Taputtelin vielä oria kaulalle, kävellen vielä hetken, laskeutuen sitten hevosen selästä, vieden orin talliin.
Vein hevosen omaan karsinaansa, huomaten, että hevosia oli alkanut ilmestyä sisälle. Vein Hukkiksen omaan karsinaansa pois muiden tieltä, ottaen suitset pois hevoselta. Olin tyytyväinen omistamaani suokkiin. Ratsastuskerta oli sisältänyt paljon hyvää, ja kaikki tappelut ja pukittelut ja kaulalla roikkumiset oli unohdettu - ainakin ensi kertaan kun Hukkis saisi taas jotain päähänsä.
Pujotin Hukkiksen riimun päähän, vieden jääräpään suitset paikalleen. Harjasin vielä kerran pölyharjalla hevosen läpi, heittäen fleeceviltin mustan orin ylle, taputellen hevosen kaulaa ja kammaten sormillani mustaa, pitkää harjaa.
Häivyin karsinasta, suunnaten taukohuoneeseen, lysähtäen sohvalle. Olin ainoa taukohuoneessa, jälleen kerran. Harmikseni jouduin odottamaan kymmenisen minuuttia, kunnes ovi kävi, ja nostin ruskeat, lilojen silmälasien kehystämät silmäni tulijaan; tyttö oli kuitenkin vain läpikulkija, joka moikkasi minua, mennen hakemaan ensiaputarvikkeita. Näin tytön kädessä laastarin, ja kohottaessani kulmiani sain vastaukseksi, että joku tuntilainen oli pudonnut. Vastauksen annettuaan tyttö lähti yhtä nopeasti kuin oli tullutkin ja nousin itse kankeasti sohvalta, tuntien jo oksettavaa tunnetta vatsalihaksissani. Pyöräytin hartioitani, suunnaten autollemme, jolla lähdin äitini kanssa yhä pimeämmäksi käyneellä tiellä kohti kotia. Puolessa matkassa muistin, että olin jättänyt hanskat tallille, mutta nesaivat jäädä, sillä menisin kuitenkin huomenna tallille.
14.10.2012 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Koulupäiväni oli vasta loppunut, mutta olin jo istumassa autossa vaihtamassa ratsastushousujani jalkaan. Olimme päässeet koulusta aikaisemmin tänään teemapäivän järjestelyiden takia, ja olin päässyt sivuuttamaan liikunnan päiväjärjestyksestäni. Joskin ratsastuskin oli liikuntaa totesin itsekseni. Parin päivän takainen ratsastus ilman satulaa tuntui yhä vatsassa. Irvistin, mutta nostin katseeni horisonttia kohden, jossa häämöttivät jo Vaahterapolun pellot ja metsät.
Muutaman minuutin kuluttua talli olikin jo näkyvissäni, ja kuulin parin hirnahduksen tervehtivän minua ympäriinsä. Hyppäsin pois tallin edessä, jonka jälkeen äitini lähti käymään kaupassa ostamassa ruokaa. Tuo sanoi palaavansa parin tunnin päästä ja lupasi soittaa kun oli tulossa hakemaan minua. Nyökkäsin, kipaisten tallipihan läpi. Näin tallilla pyörivän muutaman tytön, ja moikkasin noita pikaiseen, jatkaen sitten matkaani kohti Hukkiksen tarhaa. Puolessamatkaa tajusin unohtaneeni mustan orin riimunnarun talliin, ja kipaisin hakemassa sen. Tallissa ei ollut ketään, ja suunnittelin jättäväni Hukkiksen käytävälle.
Saapuessani orin tarhalle suokki ravaili pitkin tarhaa liitävin askelin. Hevonen oli kaunista katseltavaa, ja ihastuneena suokkiini tuijotin vain mustaharjaa, kunnes muutaman minuutin kuluttua kutsuin oria nimeltä, saaden orin ensin hidastamaan, ja ravaamaan laiskasti portille. Koni nuuhki taskujani aidan yli, mutta työnsin orin massiivisen pään pois ja avasin tarhan oven, napaten suokin kiinni ja vieden tuon tallia kohti. Ilma oli yllättävän mukava ja kirkas, ja mietin, saisinko jonkun mukaani maastoilemaan, ja avatessani yksityistallin ovea, näin russponin omistajineen käytävällä. Moikkasin Kopoista, joka siirsi poniaan pois minun ja Hukkiksen tieltä. Vein pomottelevan orin pienempänsä ohitse, mutta suunnilleen Maken kohdalla Hukkis repäisi käsivarteni lähes sijoiltaan vetäessään päänsä ylös, ja päästäen kovaäänisen hirnahduksen, kuin yrittäen osoittaa russille, että oli tuota isompi ja ilmiselvästi koko tallin kingi. Ärtyneenä vedin suokin pään alas, kun Make vastasi Hukkikselle vähintäänkin yhtä pomottelevasti. Vein Hukkiksen mahdollisimman nopeaan karsinaansa, sitoen steppaavan, rauhattoman orin paikalleen karsinaan. Hevonen tuijotti yhä Makea kuin pahinta vihollistaan ja kuopi lattiaa. Juttelin Hukkiksen krovaan, silitellen orin mustaa kaulaa, saaden koulupainotteisen vähitellen rauhoittumaan.
Harjattuani suomenhevosen huomasin Kopoisen laittavan raviponilleen mitä ihmeellisimpiä suitsia ja tie mitä naruja, ja seurasin hetken tytön työskentelyä. "Ootko muuten lähössä maastoon?" kysyin karsinasta, kumartuen samalla viimeisen etujalan kavion kimppuun, putsaten sen nopsasti. Kun raviponin omistaja vastasi olevansa menossa maastoon, kysyin saisinko tuppautua kaksikon matkaan, ja sainkin sitten roikkua mukana kunhan kunto kestäisi. Itseäni hirvitti lähteä ravaamaan maastoon pitempää matkaa, mutta Hukkiksen tiesin pystyvän siihen; ori oli tarkoitus ottaa matkaratsuksi entisessä kodissaan, mutta tallin mennessä vararikkoon nuori ori myytiin eteenpäin, ja itse huomasin sen taipumuksen kouluradoille hukkasin ajatuksen pidemmän matkan ratsusta.
Kävin hakemassa orin satulan ja suitset, ja sainkin ne nopeasti orin päälle, koska Hukkiksella tuntui olevan menohalua, ei ori kiukutellut varusteiden laitossa. Laitoin vielä solkikiinnitteiset suojat orin jalkoihin, saaden oirin diivailemaan suojiaan ja nostelemaan jalkojaan, samalla kun vedin hanskat käteeni ja kypärän päähäni, ja ilmoitin olevani valmis, nähden Kopoisen vielä kiinnittävän kärryjä. Otin suomenhevosen sinisen riimun orin kaulalta, antaen sen pudota riimunnarun mukana karsinan seinä vasten, kun hevoseni alkoi jälleen stepata kärsimättömänä.
Make ja Kopoin lähtivätkin kärryineen käytävältä kun pörrötin suokin harjasta leikkisästi, taluttaen sitten orin pihalle Maken perässä. Kipusin kömpelösti koulusatulaan, säätäen vielä satulavyön sopivaksi. Kiitin onneani ettei jalustimia pitänyt pidentää tai lyhentää, sillä Hukkis ja Make olivat selvästi menohaluisia ja Kopoiselle oli ilmeisesti tuskaa odotella minua.
Maken lähtiessä köpöttelemään hiekkatietä eteenpäin ohjasin Hukkiksen kärryjen perään, pitäen sopivan turvavälin. Hukkis kulki nätisti kärryjen perässä, vaikka tuntuikin kummastelevan pienemmän ponin perässä kulkevaa häkkyrää. Minun ei tarvinnut onneksi pidätellä suokkia, sillä Hukkis ei yrittänyt lähteä kirimään Maken eteen, kun pidin tienpuoleista ohjaa hieman löysemmällä, näyttäen orille johtavaa ohjaa tien reunaan, jonka avulla ori pysyi ruodussa Maken perässä.
Käyntipätkän jälkeen näin vanhemman tytön kannustavan raviponinsa raviin, ja nostin itsekkin letkeän ravin. Tälläkertaa mustaharjainen tuntui olevan räjähtämäisillään ja yritti vaistomaisesti ohittaa Makea, jolloin sain roikkua orin ohjissa, ettei tuo lähtisi ohittamaan. Tajusin hetken kuluttua roikkvuani ohjissa niin, että hyvä kun Hukkis edes eteni - ja näinkin Maken kärryjen katoavan tien mutkan taakse. Päästin Hukkiksen kulkemaan jälleen, ori nyt pidentäen askeltaan lähes mahdottoman pitkäksi, jolloin kevennykseni meni vähän väli sekaisin, mutta pian saavutin Maken, joka näytti oelvan kuin tulta ja tappuraa. Koska ponilla oli selvästi energiaa, kuten allani olevalla suokillanikin, huomautin siitä Kopoiselle, joka valitti ponin painavan kädelle. Virnistin tytölle, ja tuon jatkaessa juttuaan naurahdin hiljaa. Hukkis yritti lähteä ohittamaan Makea, jolloin pidin orin aivan tien reunassa, jolloin Hukkis ei voisi ohittaa ravuria. Suokin saadessa askeleensa tasattua sain omankin istuntani kuntoon, ja kevensin nyt tiheään, mutta rytmikkääseen tahtiin hevosen selässä.
Näin pidemmän suoran edessämme, mutta jatkoin vain tasaisesti matkaa, kunnes Kopoin ehdotti pientä kisaa - joskin saisin Hukkiksen kanssa laukata. Vastasin myöntävästi, koska pieni kisaaminen ei koskaan olisi pahitteeksi - Hukkiksella tuntui olevan kisapäätä ja energiaa, eikä selvästikään ollut ainoa. Istuin paremmin satulaan Kopoisen kannustaessa Makea, ja annoin pienen puolipidätteen orille, painaen tasaisesti orin kylkiin laukka-avut, saaden muutaman raviaskeleen jälkeen Hukkiksen nostamaan laukan. Aloin vähitellen siirtää Hukkista pois kärryjen takaa, ja Kopoin johtikin meitä vielä hetken, kunnes annoin Hukkareissulle hieman vapaampaa ohjaa, saaden hevosen lähes räjähtämään allani, ja nostamaan lauaksta yhä nopeamman ja nopeamman. Tarrasin Hukkiksen harjaan varmuuden vuoksi, samalla nähden Kopoisen jäävän ensin muutaman askeleen taakse, sitten Maken turvan, vähitellen siirtyen johtoon. Painauduin satulaan, kun näin ravurin nostavan laukan, ja purren huultani painoin orin kylkiä vielä vähän, saaden Hukkiksen kiihydyttämään entisestään. Nielaisin, ja annoin orin nostaa laukkaansa vielä nopeammaksi. Hevonen kiihdytti aina vain, jättäen russponin taakseen vähä vähältä, lopulta meillä ollen pitkä välimatka kaksikkoon.
Annoin Hukkiksen hidastaa ravin kautta käyntiin, taputtaen orin hikiseksi muuttuvaa kaulaa. Odotin ravuria omistajineen, kuitenkin pian nähden Maken kärryineen ilmestyvän loivan mutkan takaa, ja suhaavan reilusti ohi. Make näytti vetävän vielä pitkän matkaa, kunnes suostui lopulta pysähtymään. Naureskellen nostin Hukkiksen ravaamaan, ottaen Maken kiinni.
Kopoisen kirotessa raviponiaan pysäytin Hukkiksen Maken kärryjen taakse. Kulmaani kohottaen kysyi, eikö kuitenkin ollut paremi, että poni meni ohi reilusti eikäjäänyt kököttämään, saaden Kopoisellta pian vastauksen, jolle onnistuin vain nauramaan.
Kävellessä annoin Hukkiksen tasata hengitystään, välillä kehuen ulko-ohjan hölläämisellä mustaa oria, taputellen paksun, tuuhean harjan peittämää kaulaa, jonka tunsin hikiseksi. Hetken kuluttua nostimme jälleen rauhallisen ravin. Annoin Hukkikselle puolipitkän ohjan, etten itse tuiskahtaisi alas selästä, mutta suomenhevonen voisi venyttää kaulaansa rankemmanpuoleisen reissun jälkeen. Ori venytti askeliaan, ja eteni melko hitaanpuoleisesti, kuitenkin pysyen Maken matkassa.
Hidastaessamme käyntiin Hukkis nosti päänsä ylös, kurkkien ympärilleen kuin olisi vasta herännyt. Musta, jääräpäinen ori pysyi hetken paikallaan, mutta jatkoi sitten matkaansa Maken perässä, ottaen muutaman nopeampitempoisen askeleen, jotta pysyisi kärrynhäkkyrän perässä - eihän suokki halunnut jäädä viimeiseksi.
Annoin epävarmasti pidempää ohjaa Hukkikselle, ja koska ori ei ollut lähdössä ohittamaan Makea, siirsin orin kärryjen vierelle, sopivan välimatkan päähän. Pyöräyttelin hartioitani hevosen selässä, katse eteenpäin suunnattuna, mustaharjainen kulkien rennosti eteenpäin ilman kiirettä.
Suuntasin katseeni Kopoiseen tytön kehuessa, kuinka olimme pysyneet matkassa mukana. Virnistin, taputellen suokin hikistä kaulaa, kehuen hevosta Kopoiselle. Ehdotin vielä, että menisimme toistamiseen samantyyppiselle reissulle.
Tallin pihan tullessa näkyviin menin sivumpaan laskeutumaan orin selästä, hölläten maasta käsin satulavyötä ja laittaen jalustimet siististi.
Palatessani talliin Kopoin oli Maken kanssa vallannut pesukarsinan, joten vein Hukkiksen suoraan karsinaan, ottaen orin varusteet pois. Jouduin hetken räpeltämään solkikiinnitysten kanssa suojissa huonon motoriikan vuoksi, mutta pian orilla ei ollut kuin riimu päässään, ja vein hevosen tavarat omille paikoilleen, hakien vielä sienen ja harjapakin. Kopoisen pestessä Makea nappasin sieneen hieman lämmintä vetää, jolla pesin hieman Hukkiksen hikisimpiä kohtia - kaula, satulan paikka sekä jalat ja vatsa tuli putsattua, kun musta hevonen nautisteli lämpimän veden viedessä hikikerroksen orin kiiltävän mustalta karvalta.
Harjasin orin vielä kertaalleen, harjaten vielä huolellisesti orin harjan ja hännä, tehden löysiä lettejä hevosen harjaan, kiinnittämättä niitä millään, jolloin ne aukenesivat melko helposti, jos ori edes ravistaisi pariin kertaan päätään. Heitin vielä punaisen fleeceviltin hevosen ylle, jottei nuorikko paleltuisi, ja annoin vielä muutaman herkun hevoselle, irrottaen riimunnarun ja jättäen Hukkiksen sisälle.
Mennessäni ulos karsinasta näinkin Kopoisen rapsuttelevan Donnaa, ja menin tytön vierelle, tarjoten kättäni haisteltevaksi tammalle. Kun sitten vanhempi likka ehdotti, että voisin joskus liikuttaa Donnaa, suuni oli loksahtaa auki, ja ainoa mitä sain suustani oli "täh". Kun Kopoin selitti, että hänellä oli koulussa kiireitä - ja Makekin varmasti vei aikaa - voisin välillä liikuttaa Donnan ja mennä tammalla vaikka esteitäkin. Yhä hämmentyneenä kuitenkin myönnyin liikuttelemaan tammaa silloin tällöin. Hukkis kun hyppäsi toivottoman huonosti esteet, ja kun toinenkin omistuksessani oleva hevonen oli satuttanut koipensa, en ollut päässyt hyppäämään esteitä lähes millään. Donna vaikutti muutenkin mukavalta hevoselta, joten olisi varmasti mielenkiintoista liikuttaa Kopoisen omistamaa tammaa.
Kännykkäni pirahti kertaalleen, kun äitini ilmoitti olevansa minuutin sisällä tallin pihassa, jolloin sanoin heipat Kopoiselle ja pihalla vastaan tulleelle Milalle, suunnaten punaista peltilehmäämme kohden, jolla lähdinkin sitten kotia kohti, innostuneena maastoreissusta ja Donnan liikuttamisesta.
16.10.2012 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Nojasin päätäni auton istuimen selkänojaan, silmät ummessa. Päivä oli kääntynyt jo myöhälle iltaan, mutta syysloman turvin saatoin olla tallilla vaikka keskiyöhön - en siihen ryhtyisi, mutta kotiinlähtöajasta ei ainakaan olisi murhetta.
Kun kaarsimme tallin pimeään pihaan, loikkasin autosta napaten kypärän ja hanskat mukaani äitini viedessä auton parkkiin, ja suuntasin suoraan yksityistallin puolelle, kuullen muutaman hörähdyksen ympäriinsä. Kaikki hevoset oli jo tuotu sisälle, ja suuntasin suoraan mustan suokin karsinalle. Hukkis nosti päänsä karsinassaan, kun tervehdin hevosta. "Heei Mustalainen ~" sanoin virnistellen hevoselle, joka tuijotti minua meripihkaan vivahtavilla silmillään kuin puolihullua - kuka tietää vaikka olisi ollut oikeassakin - ja hörähti, työntäen päätään karsinasta haistelemaan tarjoamaani kättä.
Kävin suoraan hakemassa orin harjapakin, ja aloin hellästi, aikaa käyttäen harjata mustaharjaista, joka venytti kaulaansa ja nautti harjauksesta. Ori ei tahtonut millään pitää kavioitaan ylhäällä kun uinui yhä itsekseen, mutta hetken koettelun jälkeen Hukkis oli harjattu.
Rapsuttelin orin kaulaa, harjaten vielä harjan ja hännän läpi, saaden mustista jouhista kiiltävät ja siistit. Kävin hakemassa orin satulan ja suitset, asettaen varusteet oven päälle. Mietin käytävän puolella, mitä aktiviteettiä tänään keksisin Hukkikselle, ja katsoin, että karsinan ovi oli kiinni, ja käppäilin ulkona puhaltavaan syystuuleen, joka kylmäsi luita ja ytimiä myöten. Käväisin maneesissa, jossa päivän viimeinen tunti juuri lopetteli. Tätiryhmä näytti menevän puomeja ja matalia esteitä, josta sain ajatuksen koittaa Hukkiksen haukuttuja hyppytaitoja.
Suuntasin takaisin yksityistalliin, ja ensimmäinen asia minkä havaitsin, olivat satula ja suitset pudonneina lattialle ja karsinan ovea pamautteleva Hukkis, joka piti kkokoajan ääntä ja älämölöä karsinassaan. Kiiruhdin karsinalle hyssyttelemään oria, joka tuijotti minua loukkaantuneena, kuitenkin rauhoittuen ja tuijotaaen minua kuin olisin jättänyt sen viikkokausiksi yksin. "Oot sä aika neiti. Ihme ettet syntyny tammaks, ko tollai otat nokkiis" juttelin suokille, nostaen satulan ja suitset takaisin karsinan ovelle ja mennen karsinaan hevosen seuraksi, joka käänsi päänsä poispäin minusta diivamaisesti. Naureskellen suokin käytöstä heitin satulan orin selkään sopivaan kohtaan, kiinnittäen satulavyön Hukkiksen luimiessa ja pullistellessa, mutta pienen tappelun jälkeen jääräpää antoi periksi ja sain satulavyön tarpeeksi kireäksi.
Olin juuri heittänyt ohjat orin kaulalle ja kiertämässä kättäni Hukkiksen turvan ympärille, jotta saisin suitset laitettua, kun musta hevonen nosti päänsä mahdollisimman ylös, saaden minut puuskahtamaan tuskastuneena, kun en yltänyt vetämään päätä alas. Kiukunpuuskassani näppäsin oria venytetylle kaulalle, saaden hevosen steppaamaan pari askelta kauemmas minusta kohti karsinan seinää. Loppujen lopuksi tappelun jälkeen Hukkis oli karsinan seinässä kiinni ja minä roikuin jääräpäisesti hevosen turvassa yrittäen vetää sen alemmas.
Päätin koettaa erilaista taktiikkaa, ja siirryin karsinan ovelle, jättäen suitset Hukkiksen kaulalle roikkumaan, vetäen kypärän päähäni, jolloin musta suokki laski päätään vähitellen hämillään käytöksestäni, jolloin hyökkäsin orin pään kimppuun ja suurempi jääräpää luovutti, jonka saavutuksena oli valmis hevonen.
Laitoin vielä suojat hevosen kaikkiin jalkoihin, joutuen hieman puhdistamaan vuohiskarvoja, mutta loppujen lopuksi ori oli valmis ratsastettavaksi. Kurkkasin kännykkäni kelloa, jonka mukaan viimeiset tuntilaiset lopettelivat nyt.
Laitoin hanskat käteeni ja vein Hukkiksen ulos, orin seuratessa velttona perässäni. Tuolla ei tuntunut olevan pätkääkään energiaa tänään, ja meitin jo, luoåpuisinko esteistä, mutta kun näin pienen esteradan maneesiin mennessäni, päätin ainakin yrittää jotain pientä estettä.
Kapusin hevosen selkään jakkaralta, säätäen vielä jalustinhihnat paria reikää lyhyemmiksi ja kiristäen satulavyön.
Lähdin kiertämään kaviouraa tehden suuria ja pieniä voltteja, taivutellen oritta ja antaen tuon rentoutua vähitellen.
Muutaman laukan ja ravipätkän jälkeen aloin miettiä esteitä; pitkälle sivulle oli laitettu kaksi keskeltä ehkä 20cm korkeaa ristikkoa, siitä viisi puomia raviväleillä, pitkällä sivulla kolme pystyä, jotka olivat jotain 20:n ja 40:n sentin väliltä, sekä kolmen esteen jumppasarja viimeisellä lyhyellä sivulla, sekä keskelle kenttää pystytetty pysty, jonka korkeus oli ehkä 50cm.
Vedin syvään henkeä, kannustaen Hukkiksen ensin raviin, sitten antaen laukka-avut orin kylkiin muutamaan otteeseen, jonka jälkeen hevonen nosti laukan, jota sain rauhoitella yhden kierroksen ajan, jonka jälkeen tempo oli järjellinen, ja ohjasin orin ensimmäisille esteille, kahdelle ristikolle. Tunsin Hukkiksen jännittyvän tajutessaan aikeeni, mutta ori jatkoi epäröimättä, ja lähestulkoon vain nosti jalkojaan hieman korkeammalle esteiden kohdilla, mennen vain täysillä läpi. Toisaalta Hukkis oli suuri hevonen ja tuon askeleet olivat korkeita, jolloin tuolle ei ollut tarvetta hypätä - ja jääräpäinen suokki tuskin tekisi yhtään ylimääräistä työtä. Ohjasin orin takaisin ristikoille, tällä kertaa painaen pohkeilla orin kylkiä, saaden hevosen reagoimaan vain tekemällä väistön pienenpieneltä esteeltä, joka sai minut tuiskahtamaan kaulalle yhtäkkisestä liikkeestä. Hukkis kuitenkin jatkoi matkaansa vaikka roikuin kaulalla, kunnes sain itsei kokoon ja pysäytin suomenhevosen. Nostin kohta ravin, ja menin puomit, koska ristikot olivat selvästi liian matalia Hukkikselle. Puomti kolahtelivat kerta toisensa jälkeen, kun menin ne kahdesti, kolmesti ... Lopulta Hukkis kolautteli puomeja vain kertaalleen, vaikka välit olivat sopivia. Huokaisten ohjasin orin laukassa kohti pystyjä. Ensin oli 20cm ristikko, jonka Hukkis vain käveli, mutta seuraava 40cm pysty saikin Hukkiksen lähestulkoon yllättymään ja pysähtymään muutaman askeleen päähän esteestä. Nopeasta liikkeestä yllättyneenä tajusin pian roikkuvani jälleen mustalla kaulalla, hevosen mulkoillessa esteitä. Siirsin hevosen käyntiin, raviin, ja kierroksen ravattuani laukkaan, suunnaten pystyille - Hukkis meni ensimmäisen esteen läpi, ja valmistauduin jo kieltoon 40cm:ssä, ja tunsinkin kuinka hevonen ensin pysähtyi, otti raviaskeleen, ja pomppasi sitten erittäin kömpelösti esteet toiselle puolen, laskeutuen epävarmasti, 30cm:n pystyllä ori otti lähes huomaamattoman loikan, ja jatkoi sitten matkaansa kovin tuohtuneen ja jännittyneen oloisena. Siirsin Hukkiksen käyntiin, antaen pitempää ohjaa hetken, jonka jälkeen yritin samoja kolmea pystyä uudestaan, mutta sama toistui kahdesti, joten luovuin yrittämisestä, ja päätin siirtyä kahdelle viimeiselle esteelle.
Jumppasarja tuotti kaikkein pahimman hankaluuden; Hukkis oli kankea eikä ollut hypätä millään, vaan rysäytteli vain esteiden läpi katomatta jalkoihinsa, pudottaen yhden puomeista toisella yrityskerroilla. En kuitenkaan nostanut puomia, vaan yritin kolmannen kerran, jolloin Hukkis suostui jopa ottamaan pari kömpelöä hyppyä.
Hukkis alkoi jo puuskuttaa, joten taputtelin orin kaulaa. Olin hieman pettynyt, että varoittelut Hukkiksen olemattomista hyppytaidoista olivat tosia, mutta toisaalta musta hevonen valloitti kisakenttiä - ja suokki oli niin ihana jo persoonaltaan, etten voinut enää luopua tuittupäästä.
Siirsin Hukkiksen viimeiselle esteelle keskelle kenttää. Kun nostin laukan, Hukkis tuntui jo valmiiksi veltolta, mutta kun olimme esteen kohdalla, veti Hukkis täydet jarrut pohjaan, ja olin jo olettanut suokin hyppäävän, koska este oli enää yhden askeleen päässä, ja pysähdys tuli yllätyksenä. Tunsin lentäväni lyhyen matkaa, ja pian tajusin ilman puristuvan keuhkoistani, kun lensin suoraan pienen esteen päälle henkeäni haukkoen. Vaikersin hetken, kun tykyttävä kipu valtasi selkääni ja kypärän suojaamaa päätäni, ja nousin selkääni pidellen ylös, kun Hukkis seisoi yhä esteen toisella puolen hämmentyneen näköisenä. Ähkien kävelin orin luo, purien hammasta kivulta. En ollut pudonnut moneen vuoteen, ja kipu tuntui nyt monen vuoden ajalta. Päätäni pidellen tartuin Hukkiksen suitsiin ja talutin suokin kentän reunaan, nousten selkään hoiperrellen hieman. Pää tuntui oudon kevyeltä, vaikka sitä särki julmetusti.
Kävelin vielä loppukäynnit, laskeutuen sitten selästä ja vieden Hukkareissun sitten yksityistallin puolelle, laittaen mustan suokin karsinaansa. Sain juuri satulan pois orilta, kun Mila ilmestyi rehuvarastosta, tuoden hevosille iltaruokia. Mila moikkasi minua, ja vastasin tallin omistajalle mahdollisimman ystävällisesti. "Onks taukohuoneessa jossain särkylääkettä. Tutustuin vähä maneesin pohjaan äske, ja päätä särkee" valitin Milalle, joka kertoi minulle särkylääkkeiden olinpaikan. "Muute, jos haluut estetunneille haastetta, anna jollekulle Hukkis. Tää lahopää ei osaa ko kieltää, väistää ja mennä esteen läpi" naureskelin Milalle otttaessani Hukkikselta suojat ja suitset pois, vaihtaen sinisen riimun suokin päähän, joka hamusi jo Milan antamia ruokia. Poistuin karsinasta, vieden Hukkiksen tavarat paikalleen ja suunnaten taukohuoneeseen, jossa norkoili muutama tallityttö. Moikkasin kolmikkoa sen enempää juttelematta ja etsin käsiini särkylääkkeen, ottaen hanasta vettä ja istuutuen tuolille uupuneena. Kun yksi tytöistä kysyi, mitä minulle oli käynyt, kun näytin miltä näytin, kerroin hyppäämisestä Hukkiksen kanssa - tyttöparat kuulivat kauhukertomuksen suokista niin, että kukaan tuskin menisi lähellekkään estettä jos musta suokki olisi lähettyvillä.
Särkylääkkeen alkaessa vaikuttaa kävin vielä harjaamassa syömisen lopettaneen orin ja heitin tuolle yöksi viltin. Tämän jälkeen lähdin tallilta soitettuani taksini - äitini - paikalle, ja naisen ilmestyttyä pihalle lähdinkin kotimatkalle valittaen äidilleni särkyä ja kolotusta.
17.10.2012 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Hypistelin sylissäni lepäävää kännykkääni kärsimättömästi. Koko kehoni tuntui kankealta ja särki sieltä täältä eilisen putoamisen jäljiltä, mutta pahempaa ei ollut käynyt.
Tallin pihan tullessa näkyviin, nappasi nauton takapenkiltä kypärän ja hanskat mukaani, nousten autosta heti tallinpihalla kun äiti hidasti ja pysäytti, huikkasi heipat ja jatkoi matkaa kauppaan. Ilma oli yllättävän lämmin, vaikka ilta oli jo pitkällä.
Puhaltelin käsiini lämmintä ilmaa, ja kävin kurkkaamassa maneesiin; maneesi oli vallattu ratsastustuntien käyttöön, mutta kenttä näytti tyhjältä.
Keplottelin itseni tallille, hakien Hukkiksen riimunnarun, mennen hakemaan mustaa oritta tarhastaan.
Hukkis nyhti suuhunsa ruohoa tarhassaan, sadeloimi yllään. Päivällä oli satanut, joten Hukkikselle oli laitettu sadeloimi, ettei nuorikko paleltuisi. Nähdessään minut suokki nosti päänsä kellertyvästä nurmikosta, lampsien minua kohti pää korkealla, suokki näyttäen samalla tarkkaavaiselta ja lempeältä, mutta samalla pieni kapina näkyi ruskeissa silmissä.
Nappasin hevosen portilta kiinni, taluttaen raukeana vierellä kulkevan hevosen talliin ja siitä omaan karsinaansa.
Hakiessani harjapakkia Hukkikselle jouduin - pääsin - moikkaamaan paria tyttöä, jotka olivat varmaan laittamassa hevosiaan kuntoon seuraavalle tunnille. Hymyilin mahdollisimman ystävällisesti satulahuoneessa luuhaaville tytöille, jonka jälkeen häivyin harjapakin kanssa käytävälle, ottaen karsinaan kiinni sidotulta mustaharjaiselta suokilta sadeloimen pois, vieden sen kuivumaan.
Harjasin Hukkiksen pikaisesti, tapellen hetken orin kanssa siitä, nousisivatko jalat vai ei - ja kyllähän ne nousivat kun hetken tapeltiin.
Heittäessäni satulaa orin selkään huomasin pienen hiertymän orin vatsan alla, ja tutkailin sitä hetkisen, mutta koska ori ei hetkahtanut sen koskemisesti, uskoin, että sadeloimen nauhat olivat hanganneet siihen jossain vaiheessa Hukkiksen remutessa tarhassaan.
Kun satula oli selässä ja suitset päässä vedin omat hanskat käteeni ja kävin kurkkaamassa ulos, vetäen samalla kypärää päähäni. Harmikseni ilma oli muuttunut yhä koleammaksi ja hengitykseni huurusi kylmässä ilmassa. Irvistäen menin satulahuoneeseen ja hain puoliloimen, heittäen sen Hukkiksen päälle, kiinnittäen loimen edestä. Tarkistin vielä Hukkiksen satulavyön, ja ettei sen alle jäänyt mitään sekä loimen kiinnityksen, jota Hukkis tuntui vierastavan.
Astelin hevosen kanssa kylmään tuuleen, puristaen silmäni hetkeksi kiinni, kun suurempi puuhkaus kylmää ilmaa osui silmilleni. Astelin valaistulle kentälle, nousten satulaan jo kylmästä väristen.
Ratsastin mahdollisimman rennosti ja vaatimaata hevoselta suurempia; kävimme läpi avotaivutuksia, pohkeenväistöt molempiin suuntiin, ravin- ja laukannoston pysähdyksestä ja muutamia muita koululiikkeitä. Tärisin kylmästä koko ratsastuksen ajan, ja kun availin kylmästä kohmettuneita sormiani, jouduin inahtamaan. Talvi tuli aivan liian nopeasti, ja itse liikuin vielä tallilla samantyyppisissä vaatteissa kuin kesällä, ja se kostautui nyt.
Hyisenä kävellessäni loppukäyntejä näin maneesista tulijoiden varjot noiden tullessa hevosineen valaistusta maneesista. Hymähdin itsekseni, pysäyttäen orin keskelle kenttää ja laskeuduin ketterästi selästä, nostaen jalustimet ja suunnaten kohti yksäritallia, haukotellen raukeana. Annoin katseeni lipua takanani tulevassa suokissa, hymy huulillani.
Saapuessamme talliin purin Hukkikselta kamat ja harjasin orin kertaalleen läpi, laittaen tuolle yöksi fleeceviltin. Olin alaknut tulla ylihuolehtivaiseksi hevosten lämpötiloista viimeaikoina, ja sujautin lähes joka ilta ratsastuksen jälkeen hevoselle fleeceviltin - eihän siitä haittaakaan olisi, eihän?
Pakkaillessani Hukkiksen kamoja paikalleen huomasin, että äitini oli soittanut minulle kertaalleen. Soitin takaisin, kuullen äitini olevan kohta tallilla. Suuntasin siksi ulos purevaan ilmaan, ja jäin odottamaan kyytiä kotia kohti.
19.10.2012 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Sormeni rummuttivat kärsimättömästi reisiäni, kun kuuntelin satunnaisia kalahduksia ja pienempien ja isompien kavioiden kopsetta trailerista. Ilma oli siedettävän lämmin, joten olin jättänyt takapenkin ikkunan, jonka vieressä istuin, raolleen, jotta kuulisin jos uusin hevoseni, Usva, saisi lopullisen hepulin trailerissa.
Vihdoin kaarsimme tallin pihaan, ja singahdin traileriin pienestä etuovesta, päästäen ilmat keuhkoistani, kun näin molempien suokkien olevan kunnossa ja hyvissä voimissaan. Vaalea Usva oli suurikokoisen Hukkiksen vierellä pienen ja hätääntyneen näköinen, muttei riehunut pahemmin. Usvan myyjä oli kehottanut minua ottamaan hakuun toisen hevosen Usvan matkaseuraksi, ja kuka muukaan olisi lähtenyt kuin Hukkis pitämään varsalle matkaseuraa. Usva kuulemma sai pultit yksinään trailerissa, ja olin jo kokenut, ettei nuorikon saaminen traileriin ollut helpois urakka sekään. Pelolla odotin ulostuloa. Äitini äni keskeytti ajatukseni kuin veitsellä leikaten. "Otetaanko pikkune vai Hukkis ekana ulos?" naikkonen kysyi, ja jauhoin alahuultani tuskastuneena. "Otetaan Usva ekana..." sanoin, taputtaen mustan kaulaa lempeästi. Hukkis oli rauhallinen matkustaja, ja suunnatessani herasilmäisen varsan luo nappasin punaisen riimunnarun mukaani, ottaen Usvasilmän kiinni. Äitini laski trailerin rampin alas, ja avasi portin. "Mee pois takaa ettei jyrää sua" inahdin äidilleni, ja tuo ehtikin juuri alta pois, kun voikko tamma lähti hullun lailla kiitämään pois trailerista, ja peruutti kymmenisen metriä vielä taakseppäin, puuskuttaen hieman vauhkoontuneena.
Silitin tamman päätä lempeästi. "Ei hätää ... Iihan rahassa pien ..." juttelin puolivuotiaalle. "Äiti! Viittiksä ottaa Hukkiksen pois ja tuua talliin, mä vien tän ... ?" kysyin äidiltäni, kun näin Hukkiksen kurkkivan taakseen hämmentyneen näköisenä, ja Usvakin alkoi heiman toipua karmeasta trailerireissustaan. Äitini lupautuessa hoitamaan Hukkis lähdin viemään Usvaa kohti yksityistallia. Vedin välillä energistä varsaa perässäni, kun tamma meinasi jäädä tutkimaan kellastuneita, ohuen huurteen peittämiä ruohotuppoja ja muita hevosia. Välillä Usva päästi kimakan hirnahduksen ja jäi seisoskelemaan, mutta loppujen lopuksi tamma oli yksäritallin ovella, ja nuuski innokkaana housujeni taskuja. Kauempaa kuulin Hukkiksen mahtipontiset hirnahdukset, kun nuori ori kunkkuili taas.
Hetken kuluttua näin äitini tulevan yhtenä kappaleena Hukkiksen kanssa, ja suuntasin sisälle talliin, vieden Usvan omaan karsinaansa. Make oli toisella puolella suokkivarsaa, ja toisella puolella oli tiineenä oleva Luna. Hukkis oli vain yhden karsinan päässä Usvasta, ja äitini taluttikin mustan orin karsinaansa määrätietoisesti.
Usva tutki kaikkea mahdollista karsinastaan, ja nyhti loppujen lopuksi hihaani hellästi, kerjäten herkkuja. Irrotin pienen tamman riimunnarustaan ja häivyin karsinasta, laittaen oven kiinni, käyden katsomassa Hukkiksenkin voinnin. Musta ori oli jo irti riimunnarustaan, ja siniriimuinen roikotti päätään karsinan lukitun oven yli, kun rapsuttelin valkeaa merkkiä orin otsassa.
Hilpaisin hakemaan Usvan harjapakin, jonne oli sullottu myös riimu aikuisiälle ja muuta pikkutavaraa. Äitini toi mukanaan Usvan juoksutuskamat, jotka olin saanut puoli-ilmaiseksi kaveriltani, jonka hevoselle ne olivat tarpeettomat.
Kävin viemässä harjapakin paikalleen, ja kävin noutamassa IKEA:n kassin, joka piti sisällään kokoelamn loimista - hyvä kun tiesin, että niin montaa lajia loimia olikaan. Hukkikselle kun olin hankkinut vain pari loimea, olin hämmentynyt oranssi- ja punasävytteisten loimien määrästä.
Vietyäni ja tarkistettuani kaikki Usvan tavarat suuntasin ensin Hukkiksen karsinaan, ettei suokkiori tuntisi itseään täysin hylätyksi. Nappasin matkasuojat orin jaloista tottunein ottein ja otin suojat mukaani, livauttaen muutaman herkkupalan orille, taputellen mustaa, paksun harjan peittämää kaulaa.
Usva oli käynyt makuulleen karsinassa ja tuntui olevan hieman väsynyt matkasta, mutta virkistyi kun näki minut karsinan ovella. Vaalea, pitkäjalkainen varsa kampesi itsensä jaloilleen ja suuntasi karsinan ovelle, kurottaen päätään minua kohden. Työnsin varsan pään pois ja astuin karsinaan, ottaen suojat suokin jaloista ja lukiten karsinan oven perässäni, viedes suojat molempien suokkieni omiin harjapakkeihin.
Otin Usvan riimunnarun mukaani, ja kävin hakemassa voikon varsan, lähtien taluttamaan nätisti kulkevaa nuorikkoa. Tamma kulki nätisti perässä, kun vein tuon ulos ovesta. Tallipiha vaikutti melko autiolta, ja lähdin viemään Usvaa Milan käskyn/pyynnön mukaisesti Lallan ja Bellan tarhaan, vieden suokin vaalean ja tumman kaksikon seuraan. Usva lähtikin reippaasti kaksikkoa kohden kun päästin tamman irti, ja ravaili pitkine koipineen kaksikon luo, alkaen heti tehdä sopuisaa tuttavuutta.
Suuntasin hetken kuluttua talliin, kun kolmikolle ei tullut riitaa ja tuttavuuskin syntyi heti. Tallissa Hukkis hörähti kun tulin orin karsinaa kohti. "Pitäiskö meijän mennä käveleen tielle et saat säki vaihteluu ..." jutustelin itsekseni, hakien mustan orin harjapakin ja käyden koko orin läpi, putsaten vielä kaviot. "Sullekki pitäis tilata kengitys, ku on jätkän kaviot vähä pitkät ..." mutisin itsekseni, mainiten asiasta karsinan ulkopuolella pyörivälle äidilleni, joka lupasi hoitaa asian.
Hukkiksen ollassa harjattu kävin hakemassa orin satulan ja suitset, ja nostin koulusatulan hevosen leveään selkään, kirraten satulavyön siihen, mitä omilla käsivoimillani sain.
Pian Hukkiksella olikin suitset ja satula, ja jalkoja koristivat vaaleansiniset pintelit. Virnuillen hevoselle vedin kypärän päähäni ja hanskat käteeni, vieden orin pihalle ja kavuten selkään, kirraten vielä satulavyön kertaalleen.
Katseeni hapuili vielä Usvan tarhalle, jossa voikko tamma revitteli tarhan päästä päähän vanhempien neitosten vain katsellessa nuorikon riehumista. En voinut estää virnettä kasvoillani, ja painoin pohkeeni pehmeästi Hukkiksen kylkiin, saaden mustan orin nostamaan rytmikkään käynnin, edeten aikalailla nopeaan tahtiin. Taputtelin vielä vetoketjullisia taskujani, tarkistaen, että muistin ottaa puhelimen mukaani, mikäli jotain sattuisi tai eksyisin - suuntavaistoni kun oli varsin mielenkiintoinen, ja saatoin eksyä jo omalla kotipihallani. Aijoin kuitenkin pysyä suurella hiekkatiellä, jossa kulki autojakin, jolloin en ainakaan eksyisi, vaan voisin kääntyä takaisin. Jos tie haarautuisi, päätin että kääntyisin aina oikealle.
Alkukäyntien jälkeen nostin leppoisan ravin orin kanssa, saaden Hukkiksen liikkumaan kovalla innolla siten, että sain pidättää suurikokoista suokkia koko ajan. Loppujen lopuksi luovutin ja laskin ravin käyntiin, seuraillen katseellani tietä.
Muutaman kilometrin edettyäni edessäni oli ensimmäinen mutka, josta käännyin oikealle, ja matka jatkui hiekkatietä, joka tuli metri metriltä yhä enemmän käyttämättömän näköiseksi. Muutaman mutkan ja risteyksen jälkeen edessäni tönötti tien laidalla yksinäin, rapistunut mökki, ja lähdin pahaa aavistamatta ohittamaan rapistunutta mummonmökkiä - tuskin siinä edes kukaan asui.
Ajatukseni osoittuivat vääriksi, ja juuri ennen mökkiä ovelta ilmestyi mummo, joka heristi nyrkkiään. Harmaahiuksinen, kurttuinen lyhyt mummo oli kietonut hiustensa ympärille huivin ja vaatetus oli hyvinkin perinteinen maatalon emäntä-tyylinen, ja näku oli huvittava, mutta kirosanojen ja solvauksien litanien purkautuessa kurttuisilta huulilta säikähdin, ja pysäytin Hukkiksen, joka tuijotti mummoa kuin mielenvikainen.
Kun mummo lähti kohti heristäen oven vieressä ollutta luutaa, käänsin mustan orin tulosuuntaan, lähtien säikähtäneenä ravaamaan poispäin, mitään sanomatta. ".... JA KAIKKI VAAN MAKKARAKSI SINÄ MYÖS HUNSVOTTI" kuulin vielä mutkan takaakin mummon kimeän äänen, ja yhä säikkynä nostin laukan, antaen Hukkiksen nyt mennä oman mielensä mukaan tahdilla kuin tahdilla, ohjat tuntumalla mutta löysinä. Selkäpiitäni kylmäsi, mutta Hukkareissun liitävä laukka sai ajatukset pois, ja taitoin matkaa nopeasti kotiin päin. Kun maisemat alkoivat olla tuttuja, laskin hetken ravattuamme käynnin, köpötellen tallin pihaan vähin äänin.
Kun käännyin tallin pihaan, näin Usvan tarhalla kaksi tyttöä, mutten viitsinyt sanoa mitään - hyvä vain kun Usva tottui moniin ihmisiin.
Laskeuduin Hukkiksen selästä, taputtaen vielä suokin kaulaa, nostaen jalustimet ja taluttaen orin sisälle ja siitä omaan karsinaansa.
Hukkis hamusi taskujani kun otin orilta satulaa pois, ja tuuppasin orin massiivisen pään pois, laskien satulan karsinan oven päälle, ja käärien sen jälkeen pintelit pois hevosen jaloista Hukkiksen nostellessa koipiaan silloin tällöin, tehden kiusaa minulle.
Loppujen lopuksi Hukkis oli kasinassaan vain riimu päässään, ja vein Hukkiksen varusteet paikalleen, riisuen hanskat ja kypärän, napaten ketjullisen riimunnarun mukaani. Otin mustan orin kiinni ja vein suokin ulos raikkaaseen syys-ilmaan, hengittäen syvään.
Hukkis olikin pian siististi tarhassaan, ja lukitessani porttia kurkkasin kännykkäni kelloa. Olin ollut tallilla kolme tuntia, ja kello läheni yhtä, jolloin esteryhmäläiset alkoivat ilmestyä tallille.
Ei mennyt kauaakaan, kun piha alkoi täyttyä autoista, ja muutama kävi rapsuttelemassa Usvaa minun seuratessani tallirakennuksen laitamilta. Minua hymyilytti varsan saama huomio, ja hipsin taukohuoneeseen, rojahtaen tyhjälle sohvalle, moikkaillen läpi kulkevia tuntilaisia ja tallityttöjä, lopulta lähtien kotia kohden, sanoen vielä moikat Hukkikselle ja Usvalle, joka nautti täysin rinnoin saamastaan huomiosta.
21.10.2012 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Nuokuin pelkäänjänpaikalla, kun ilta alkoi hämärtyä vähitellen. Kello näytti varttia yli kuutta, kun saavuimme tallin pihaan. Nanosekunnissa olinkin ulkona punaisesta autosta ja löntystämässä kohti yksäritallin puolta. Haukotus repi suupieliäni avatessani tallin oven. Mila talutteli juuri sisälle Fuyun Ninjaa, ja virnistin naiselle. "Moi! Hukkis ja Usva ei kai oo viel sisällä?" moikkasin tallin omistajaa, lisäten heti perään kysymyksen. Saadessani vastaukseksi, etteivät kaksi suokkia olleet vielä sisällä, tarvoin hakemaan Hukkiksen riimunnarua. "Mä voin hakee ne, et sulta säästyy aikaa" huikkasin Milalle, lähtien kohti Hukkiksen tarhaa odottelematta vastausta. Vaikka hevoseni olivat täysihoidolla, olin ottanut tavakseni hakea ne sisälle tarhasta - tai vaihtoehtoisesti jättää iltaratsastuksen jälkeen sisälle. Olin jo pelännyt, että rutiinini olisi rikkoontunut myöhästymisellä, mutta pääsin onneksi vielä itse hoitamaan konini sisälle.
Hukkiksen tarhalla huusin mustan orin nimeä pimeyteen, kuullen melko pian kavioiden jyskeen maata vasten, ja pian musta ori ilmestyikin pimeydestä kohti tarhan porttia, laskien päätään. Hukkis oli selvästikkin tottunut jo minuun ja tunsi kutsuni, ja minua jännitti, miten Usva toimisi; nuori tamma oli eilen jäänyt vain kököttämään tarhan nurkkaan, ja olin saanut jahdata vaaleaa nuorikkoa hyvän aikaa.
Napsautin ajatuksissani Hukkiksen riimuun ketjullisen riimunnarun, ja avaten portin kunnolla otin mustan suokin ulos, kääntäen ahtaasti massiivisen orin ympäri, sulkien portin perässäni.
Roikotin riimunnarua laiskasti toisessa kädessäni, mutta suokkiori käveli nätisti takana, kiireettömästi.
Avatessani yksityistallin ovea Hukkis kuitenkin päätti riuhtaista päänsä ylös, ja suurikokoinen ori päästi kimakan hirnahduksen, steppaillen ensin paikallan, kunnes ärsyyntyneenä näppäsin oritta kaulalle. Hukkis katsoi minuun hömistyneenä, jopa loukkaantuneena ruskeilla silmillään, kun olin kehdannutkin pistää orille vastaan. Tähtipää kuitenkin seurasi lopun matkaa karsinalleen kiltisti, vaikka ilme oli hapan.
Hukkareissun ollessa karsinassaan nätisti, laitoin orin karsinan kiinni, ja jätin herran itsekseen, lähtien Usvan tarhalle kädessäni yhä Hukkiksen musta riimunnaru.
Usva kyhjötti tarhansa nurkassa yksinään, kun Lalla ja Bella oltiin jo viety sisälle. Vaalea tamma ei ollut huomaavinaan minua, ja seisoskeli vain paikallaan, kun avasin tarhan portin. Sulkiessani tarhan porttia varsan korvat kääntyivät höröön, ja herasilmäinen otti muutaman askeleen aidan viertä. Kävellessäni tammaa kohti aavistin jo kissa-hiiri-leikin, ja kun muutaman metrin päässä minusta Usva säntäsi pukitellen laukkaan tarhan toiseen päähän, kirosin mielessäni, ja kävelin neidin perässä turhautuneena. Minun ei tehnyt mieli juosta riehuvan varsan perässä koko iltaa kuten eilen.
Muutaman kerran lähestyttyäni menin tarhan portille ilman Usvaa, avaten portin ja kävellen tyynen viileästi poispäin portin suljettuani. Tämä sai voikon suomenhevosen tulemaan portille hätääntyneen näköisenä, ja päsätämään muutaman korskahduksen kurotellessaan päätään aidan yli.
Tamma jatkoi pieniä hirnahduksiaan perääni, kun kävelin tallia kohti, ja lopulta kääntyessäni ja palatessani tarhalle hevonen antoi ottaa itsensä kiinni ja hautasi päänsä tallitakkiani vasten, lähtien seuraamaan nätisti kiinni minussa, kuin ei enää koskaan haluaisi jäädä yksin. Minun oli ollut yllättävän helppo naruttaa nuorikkoa, ja neiti tuntui tajunneen, ettei tuon kannattanut juosta karkuun tarhassaan.
Vein Usvankin sisälle, parkkeraten suokin Maken viereen. Usva olikin innokakasti tekemässä tekemässä tuttavuutta kantavana olevan Lunan kanssa, ja hymyilin nuorikon tekosille, sulkien oven tiukasti ja vieden riimunnarun paikalleen. Rapsuttelin vielä Hukkaa valkean merkin kohdalta, hymyillen mustalle orille itsekseni.
Suuntasin taukohuoneeseen, törmäten muutamaan tallityttöön, joille hetken juteltuani päädyin selittämään Usvan jahtausprojektin. Lysähdin sohvalle tarinaa kertoessani, ja kännykkäni pärähtäessä muutamaan otteeseen vastasin puhelimeeni, saaden kiviaan kutsun tulla ulos ja kotia kohden. Äidin neuvoa noudattaen sanoin moikat tytöille, kävellen yksityistallin kautta Hukkista Ja Usvaa vielä moikkaamassa ulos ja siitä autoon, jolla lähdimmekin ajamaan maantietä kohti kotia.
24.10.2012 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Äitini parkkeeratessa autoa itse olin jo ulkona peltilehmästä - pursuin energiaa, ja mihinkä muuhunkaan sitä olisi voinut käyttää kuin tallille.
Hilpaisin hakemassa ketjullisen riimunnarun naulastaan, lähtien kohti Usvan tarhaa. Katseeni eksyi hetkeksi yksinään tarhailevaan Donnaan, jota saisin kuulemma ratsastaa kun jaksaisin. Jatkoin matkaani, avaten rivakasti Usvan tarhan portin ja laittaen sen kiinni perässäni. Lalla ja Bella hörähtivät hiljaa, mutta Usva seisoskeli tarhan kulmassa uhmakkaan näköisenä. Huokaisten lähdin tammaa kohti, jutellen nuorikolle, kunnes olin hyvällä etäisyydellä, ja otin voikon kiinni, virnistäen, kun en joutunut jälleen ajamaan neitiä takaa.
Usva käveli suht nätisti perässäni talliin, ja vein tuon omaan karsinaansa, päästäen suokin riimunnarusta. Lähdin noutamaan Usvan tarvikkeita, ja tullessani takaisin sydämeni oli pompata kurkkuun, kun suokki nuohosi käytävän lattiaa karsinan oven ollessa apposen auki. Vein äkkiä varsan takaisin karsinaansa, tutkien lukkoa - se e ollut viallinen tai auennut helposti, eikä Usva ollut tullut läpikään ovesta ... Kurtistin kulmiani, ottaen Usvalta ulkoloimen pois ja vieden sen omalle paikalleen, sen jälkeen harjaten Usvan läpi. Harjoittelimme hetken jalkojen nostamista, ja kun nuori suokki käyttäytyi hyvin tai jalka nousi hyvin, palkitsin tuon kehuilla ja välillä nannoilla.
Usvan ollessa valmis, otin tamman kiinni ja heitin sadeloimen pienen suokin selkään - kuulin tallin kattoa rummuttavan sateen, joten tarhassa sadeloimi olisi paikallaan. Palautin Usvan takaisin tarhaan, jossa se alkoi vedellä ilopukkeja pitkin kuralammikoita, jotka alkoivat hiljalleen muodostua tarhaan, kun Lalla ja Bella vain katselivat nuorempaansa jokseenkin ylimielisesti.
Seuraava etappi olikin Hukkiksen tarha, jossa oripoika olikin portilla korvat hörössä. Ilmeisesti suokki oli juuri kuunnellut jotakin, koska näytti valppaalta, ja tuntui heräävän todellisuuteen ja muuhun maailmaan vasta kun aloin availla porttia ja napsautin ketjullisen riimunnarun orin siniseen riimuun. Talutin laiskasti kulkevan Hukkiksen talliin ja jätin orin käytävälle viimeiselle paikalle, jotta muut pääsisivät karsinoihin.
Hakiessani Hukkiksen harjoja, unhoduin juttelemaan erään tallitytön kanssa, ja palatessani talliin näin - ja kuulin - mustan suokin hörähtelevän vähän väliä. Aloin harjailemaan levottomaksi käyvää oritta rauhallisin ottein, ja kun Hukkis oli harjaa ja häntää vaille valmis, näin Kopoisen pyyhältävän ohitseni riimunnaru kädessään. "Ööö... Kopoin, onko sulle ok, jos ratsastaisin Donnaa tänään?" kysyi tytöltä, ja tuon vastatessa myöntävästi virnistin ja kiitin vanhempaa tyttöä, joka oli kuulemma lähdössä ajamaan Makea. Tästä syystä siirsin Hukkiksen valmiiksi karsinaan, etten olisi tiellä eikä Hukkareissu alkaisi ärhentelemänä toiselle orille.
Kuullessani Maken kapioiden kopseen käytävän pohjaa vasten kurkkasin Hukkiksen karsinasta orin selän yli, mutta huomatessa tulijan olevan vain Kopoin, jatkoin takkuisen harjan selvittelyä.
Loppujen lopuksi Hukkiksella oli suitset päässään ja satula tukevasti selässään, ja lähdin taluttelemaan suokkia kohti kenttää, joka oli tyhjä tähän aikaan päivästä. Kampesin itseni tihkusateessa suomenhevosen leveään selkään, ja kirrasin satulavyötä Hukkiksen luimiessa.
Alkuverkan aikana taivuttelin Hukkista parhaani mukaan, ja jääräpää alkoikin loppujen lopuksi kuunnella apujani. Otimme pieniä ravipätkiä, ravissa pysähtymisiä ja laukan nostoa paikaltaan, ja Hukkis suoriutui kaikesta erinomaisesti. Annoin orille välistä pitkää ohjaa, ja jatkoimme koulun harkkaamista - emme ollet vielä ilmoittautuneet kisaamaan minnekkään, joten halusin ottaa ajasta kaiken irti ja saada Hukkiksen kuulolle ilman kymmenen minuutin tappelua vallasta.
Hukkis oli ratsastuksen keskivaiheilla hyvin kuulolla ja alkoi jo hikoilla kovan treenin ansiosta. Loppuaika menikin siihen, kun jatkoin orin taivuttelua ja yritin itsepintaisesti saada herran rentoutumaan - pariin otteeseen Hukkis kulkikin kauniissa muodossa, mutta se jäi siihen, kun ori sattui kiinnostumaan jostakin muusta ja alkoi vilkuilla muualle.
Pysäytin hikisen Hukkiksen, laskeutuen selästä orin kaulaa taputellen. Löysäsin satulavyötä hieman, ja suomenhevonen laski päänsä yhä alemmas, rapsuttaen etujalkaansa. Lähdin piakkoin taluttamaan mustaharjaista kohti tallia, ja Hukkiksen upottaessa turpansa vesiämpäriin lutkuttaen uskomattomia määriä vettä, virnistin. "Juntti, ei sun elämä nyt noin pahaa oo et räjäytät ittes vedellä" jutustelin suokille hiljaisessa tallissa, ottaen orilta satulaa pois, huomaten satulahuovan olevan melkolailla likainen. Irvistin, nostaen satulan karsinan oven päälle ja ottaen vielä suitset pois orhin päästä, vaihtaen sen löysään riimuun, kun herra alkoi pyöriskellä karsinassaan kärsimättömänä.
Menin satulahuoneeseen, vieden suitset paikalleen ja vaihtaen siniruudullisen satulahuovan koulusatulaan kokosiniseen huopaan ja laittaen satulan paikalleen. Venyttelin itsekseni, käyden vielä harjaamassa mustan orin kertaalleen. Tunnustelin orin jalat huolellisesti ja mietin, pitäisikö ne kylmätä. Päätin kuitenkin jättää kylmäyksen väliin. Mieleeni muistui, että huomenna tulisi eläinlääkäri tarkistamaan Hukkiksen ja Usvan yleisesti. Kengittäjä oli jo tilattu katsomaan Hukkiksen kaviot, jotka olivat päässeet turhan pitkiksi ja tarkistaisi kai Usvankin kaviot.
Vein vielä Hukkiksen harjapakin paikalleen, ja laitoin hikiselle orille fleeceloimen ja päälle sadeloimen, ettei ori ainakaan paleltumaan pääsisi. Ohut talvikarva peitti jos korpinmustaa oria, mutta en halunnut laittaa oria kylmään sateeseen hikisenä ilman loimia.
Vietyäni pienen tappelun jälkeen Hukkiksen tarhaan, kävin viemässä Hukkiksen riimunnarun paikalleen, ja seuraava uhrini olisikin Donna.
Hetken emmittyäni otin Donnan punaisen riimunnarun, ja katsoin vielä läpi Donnan muutkin tavarat - punaista kaikkialla - ja mietin hetken, kuinka vähän käytin muuta kuin satulaa ja suitsia omilla koneillani.
Kävin hakemassa yksin tarhatun hannovertamman tarhastaan, jossa Donna mulkoili minua ylimielisen oloisena, kuin arvioiden kuka oli tämä alhainen sielu joka uskalsi tulla hänen tarhaansa. Punertavan värisen tamman ollessa kiinni riimunanrussa ketjuineen päivineen, lähdin viemään diivaa rivakasti kohti tallia - toki Donna yritti laittaa kapuloita rattaisiin, mutta loppujen lopuksi punaruunikko oli karsinassaan riimunnarussa kiinni, ja kävin hakemassa arvon leidin harjapakin, alkaen harjata Donnaa hellin, mutta määrätietoisin ottein. Donna steppaili hieman paikallaan ja linttasi minut takapäällään vasten seinää, mutta pariin otteeseen ärähdettyäni tammalle oli Donna paikallaan ja vaikka kopistelikin yhä, ei enää yrittänyt työntää minua seinään. Olin tottunut harjaamaan täysin eri maailmasta olevia suokkeja, ja Donnan harjaaminen oli mukavaa vaihtelua. Donna olikin nopeasti harjattu, ja kävin hakemassa tamman kamat karsinan oven ylle, nostaen satulan neidin selkään ja kiristäen satulavyön mahdollisimman kireälle maasta käsin.
Olin jo laittanut suojat tammalle, kun oli aika laittaa leidille suitset. Kirosin lyhyyteni, kun rouva päätti vetää päänsä niin ylös kuin mahdollista, mutta pienen tappelun ja kahden jääräpään sodan jälkeen suitsetkin olivat tamman päässä, ja painoin kypärän päähäni toistamiseen ja vedin hanskat käteeni, talutellen tamman maneesiin. Taluttaessani näin Kopoisen ilmestyvän Maken kanssa tieltä, ja heilautin kättäni tytölle, jatkaen matkaani maneesiin. Siellä olikin muutama pienempi este, ja ikävä muisto tippumisesta korvensi mieltäni, kun nousin Donnan selkään, hämmästellen sen kapeutta ja siroutta. Muutenkin punertava tamma oli todella rimpulan ja keskenkavuisen tuntuinen Hukkiksen ja muiden suokkien jälkeen.
Aloitin verkkaamaan tammaa hieman hellemmin ottein kuin mitä rääkin Hukkista, ja jonkin ajan kuluttua leidi menikin suht nätisti, vaikka olikin aivan täynnä intoa esteiden vuoksi. Kopoin ilmestyi maneesin reunaan stalkkaamaan ratsastustani, ja huuteli välistä minulle ohjeita. Sain pidättää vähän väliä muodossa kulkevaa tammaa, kun tuo yritti lähteä kohti estettä muka huomaamattomasti, ja jonkin ajan päästä kohensin istuntaani ja istuin satulaan paremmin, nostaen harjoitusravin pienimmälle esteelle, joka oli 40cm ristikko. Donna yllätti minut täysin järkyttävän suurella hypyllä esteen yli, ja kapsahdin tamman kaulalle henkeäni haukkoen, joka sai Kopoisen nauramaan minulle maneesin reunalta - olin kutienkin aikalailla huvittava näky. Suoristauduin hetkessä ja ottaen saman esteen muutamaan otteeseen, kunnes Donna alkoi rauhoittua, ja otin esteen vielä laukassa, jonka jälkeen siirryimme suuremmille esteille; muutaman kerran ryöstö-yrityksien ja kieltojen jälkeen Donna alkoi olla kunnolla, ja aloimme hypätä rataa kokonaisuutena. Se onnistuikin todella hyvin, ja otimme vielä kertaalleen radan, ja olin tyytyväinen Donnan suoritukseen, ravaillen vielä muutaman kierooksen annoin pitkää ohjaa neidille ja annoin hannoverin venyttää kaulaansa. Kopoin kehui Donnaa ja jossain määrin minuakin, tullen auttelemaan, kun laskeuduin Donnan selästä ja nostin jalustimet ja lähdin taluttamaan punaruunikkoa tallile päin Kopoisen seuratessa vanavedessä.
Otin Kopoisen avustuksella Donnalta varusteet pois, sujauttaen riimun tamman päähän. Kopoin olikin jo vienyt Maken takaisin tarhailemaan, ja hain Donnan sadeloimen ja riimunnarun, heittäen loimen tammalle ja vieden tuon tarhailemaan.
Venytin askeltani tullessani takaisin tallille päin, ja lopulta löysin tieni taukohuoneeseen, lysähtäen muiden joukkoon sohvalle. Hoitajat ja vuokraajat jutustelivat innokkaasti, mutta itse pysyttelin jälleen kerran hiljaa, huomaten kadottaneeni kaiken sen energian, mikä minulla oli ollut kun olin tullut tallille. Venytellen raajojani nousin hakemaan vettä, ja uskaltauduin sanomaan välistä sanan tai pari, mutta siihen se sitten jäikin ja lähdin kotia kohden, käyden vielä tarkistamassa, että kaikki tavarat olivat paikallaan.
27.10.2012 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Lumi oli satanut tavallista aikaisemmin, eikä se ollut normaali ensilumi; sitä oli paljon, eikä se sulanut päivässä tai kahdessa auringonapaisteessa. Virne nousi kasvoilleni, kun edes mietin, miten Usva suhtautuisi lumeen. Kello näytti vasta vähän yli seitsemää - oli ihme sinänsä että olin edes ylhäällä ja äitini viemässä minua tallille - tähän aikaan. Olimme kuitenkin tehneet diilin, että viettäisin koko päivän tallilla, kun hän kävisi juoksemassa ympäri kaupunkia asioilla, jotka pitkästyttäisivät minut kuoliaaksi.
Usva tulisi näkemään elämässään ensi kertaa lumen tänään, ja ajatus hymyilytti minua; se olikin osasyy miksi olin raahautunut tallille aamuvarhain.
Astellessani taukohuoneeseen näin Markuksen haukottelevan leveästi astellessaan riimunnaru kädessään kohti yksäripuolta. Tuntihevoset olivat kai jo ulkona, ja hymyilin miehelle. "Mä vien sitte Hukkiksen ja Usvan pihalle, onko ok?" kysyin, ja miekkosen nyökätessä kävin hakemassa Hukkiksen riimunnarun, silitellen unisen orin turpaa. "Mooi jätkä ~ Mennääks vähä rellestämää pihalle?" juttelin mustalle orille, vilkaisten herran ruokakuppia; aamukaurat olivat jo kadonneet, ja kävinkin hakemassa orille fleeceloimen, jonka voisin ottaa myöhemmin mustalta pois; Hukkis kun oli jo kasvattanut kiitettävän talvikarvan. Napsautin siniseen riimun ketjullisen riimunnarun, kiskoen hevosta perässäni, suokin vaikuttaessa älyttömän laiskalta.
Tallin oven avautuessa kylmään aamuun, näin mustan suokin naamalta, mitä mieltä herra oli lumesta. Jouduin nykimään musteliinia perässäni, koulupainotteisen varoessa jokaista loskaista kohtaa ja nostellessaan jalkojaan mahdottoman korkealle. Kertaalleen oli suokki liukastuekkin, joka muistutti minua, että kengittäjä tulisi huomenna, ja laittaisi hokit ainakin Hukkikselle, ja melko varmasti Usvallekkin. Virne naamallani jätin diivailevan suokin tarhaansa. Hevonen kyhjötti happamana mahdollisimman kuivassa kohtaa lähestulkoon kolmella jalalla aivan tarhan portin vieressä. "Tiedätkö sie neiti et sun esi-isäs veteli metrin hangessa ilman ongelmaa?" kälätin orille, joka keskittyi valkoisen moskan inhoamiseen. Pyöräytin silmiäni, suunnaten takaisin kohti tallia, Usvan karsinalle. Nuori varsa pyöri karsinassaan kärsimättömänä, kun yksityispuolen hevoset alkoivat lähteä ulos yksi kerrallaan, kun Markus vei niitä tarhoihinsa.
Heitin herasilmälle ylleen pranssin fleeceloimen, kiinnittäen vielä suurikokoisen loimen tammalle hieman omine viristyksineni, mutta ainakaan loimi ei näyttänyt siltä, että loimi oli pukenut ylleen pienen suokkivarsan. Usvan ollessa valmis rapsuttelin nuorikon päätä hellästi.
Kiinnitin tamman riimunnaruun, taputellen vaaleaa päätä hellästi. Avasin jälleen oven, tarkkaillen nuorikon ilmettä. Suokki kuitenkin asteli mitään huomaamatta ulos vierelläni, kunnes upposi syvempään kinokseen ja onnistui katsomaan alas. Hevonen nuuhkaisi maata peittävää kinosta, jatkaen matkaansa ripein liikkein. Avasin portin Usvalle, päästäen tamman irti riimunnarustaan. Sekunnin murto-osassa ehdin väistää, kun suokki pinkaisi juoksuun lumihankeen vaaleamman ja tummemman tamman seuraksi, askeleet pitkinä ja korkeina, neiti vetäen pari ilopukkia siinä välissä. Naurahdin hiljaa, sulkien portin huolellisesti, jääden vielä katsomaan suomenhevosen elämöintiä; huomasi, ettei Usva ollut nähnyt ennen lunta. Suokki haisteli, potki ja räpelsi lumisessa maisemassa innoissaan, vanhempien hevosten katsoessa vierestä.
Nauru pääsi huuliltani kun mietin, kuinka erilaisia suomenhevoseni olivat; Hukkis - suuri ja mahtava ori - diivaili ja leikki neitiä kun herran jalat kastuivat, ja Usva veteli ties mitä kevätjuhlaliikkeitä lumessa.
Suuntasin taukohuoneeseen, ja keitin itselleni teevettä, jättäen teepussin lillumaan kuumaan veteen, haukotellen. Teen ollessa valmista lysähdin kupin kanssa sohvalle, tarkkaillen kelloa. Kellon lähennellessä puoli kahdeksaa nousin, jättäen tyhjän teekuppini lojumaan, suunnaten yksityispuolelle. Katselin hetken tyhjänä odottavaa tallia, mutta hiljainen rämähdys sai minut hyppäämään lähes ilmaan säikähdyksestä, kun Markus ilmestyi kottikärryjen kanssa talliin, ja vilkaisin vanhempaa poikaa. "Mä voisin auttaa karsinoiden siivoamisessa" mutisin miehelle, napaten talikon/lapion mikälien käteeni, tuntien miehen hämmentyneen katseen selässäni. En ollu pahempi puhumaan, enkä ollut vaihtanut Markuksen kanssa lähes sanaakaan koko Vaahterapolussa olo aikani, joten minusta sai varmaan diivailevan, töykeän tai kiukkuisen kuvan. Virnistin mielikuvalle, alkaen rehkiä Hukkiksen karsinassa. Lantakikkareet oli levitetty mahdollisimman pimeisiin nurkkiin etten voisi vahingossakaan nähdä niitä, mutta lopulta koko karsinan läpi käytyäni kaikki märät kohdat ja kikkareet olivat poissa. Markus näyttikin juuri aloittelevan toista karsinaansa, mutta oli ehtinyt tyhjentää kotsat, joten pääsin suoraan siivoamaan Usvan karsinaa. Kikkareita ei ollut kuin yhdet, eikä paljoa muuta, mutta kävin läpi koko karsinan huolellisesti, lopulta levitellen keskelle kasautuneen turvekasan hieman tasaisemmin ympäri karsinaa, lähtien sitten viemään kottikärryjä.
Loppujen lopuksi päädyin takaisin taukohuoneeseen röhnöttämään, kun Mila pyyhälsi ovesta sisälle, kopauttaen lumet kengistään. "Moi ..." mumahdin tallin omistajalle hymyillen. "Ai, sä ootki aikasessa. Näitkö sää Usvaa, se vetää tarhas jotai rumbaa iha into piukas" minua lyhyempi nainen jutustelikeitellessään itselleen juotavaa. "Joo. Kävin aamul viemäs molemmat hepoiset pihalle. Ja Usva rellesti jo sillo. Siivosin muute noiden otusten karsinat äske, ni säästi Markusta ees vähäse" jutustelin vielä, hymy kasvoillani. Mila näytti hetken yllättyneeltä, sitten kehuen ahkeruuttani pienoisesti. Selitin vielä teoriaani, että Hukkis oli edellisessä elämässään ollut aavikolla elänyt prinsessa, joka ei sietänyt vettä tai lunta, ja Usva taas oli mitä oli.
Hetken juteltuamme Mila ehdotti, että jos kerta olisin tallilla koko päivän, voisin liikuttaa Pontso-ruunaa, mikäli jaksaisin. Olin hyvin hämmentynyt pyynnöstä, mutta lupauduin liikuttamaan risteytystä parhaani mukaan.
Kellon ollessa lähemmäs yhdeksää kävelin kohti maneesia; aamupäivät olivat kai hiljaisia, sillä maneesi huokui tyhjyyttään. Virnistin, vieden ympäri maneesia pieniä esteitä ja puomeja. Sitten kävin hakemassa Usvan takaisin tarhasta riekkumasta, ja otin tallissa neidin loimen pois. Suokki tuntui hämmentyneeltä, mutta lähti nätisti matkaani, mulkoillen hieman maneesin ovea; Usva ei vaikuttanut sisällä nyhjöttävältä otukselta, eikä tuntunut pitävän ajatuksesta olla tällä suurella kentällä sisätiloissa.
Päästin tamman irti riimunnarusta, taputtaen käsiäni yhteen. Tämä sai voikon suokin lähtemään jonkinlaista ravin ja laukan sekoitusta pitkine kopineen, jääden välillä haistelemaan puomeja tai erinäisiä kohtia maneesissa. Hetken päättömän juoksentelun jälkeen neiti rauhoittui hetken, ja alkoi kuunnella minuakin, lähtien kuin hippaleikissä karkuun jos tulin lähelle; ja se olikin tarkoitukseni. Naamioida pienoinen treenaus leikiksi. Vaaleaharjainen suokki päätyikin hyppäämään pari estettä kovin kömpelön oloisesti, mutta se näytti silti paremmalta, kuin mihin Hukkis suoriutui. Virnuilin nuorikolle, kehuen neitiä vähän ajan välein. Lopulta nappasin tamman jälleen kiinni, veäten pipoa syvemmälle korvien ylle, kun astuin kylmenneeseen aamuun. Ajatuksissani lähdein taluttamaan suokkia kohti tallia loimittaakseni Usvan, mutta ennen kuin tajusinkaan, tunsin otteeni riimunnarusta lipeävän samalla kun Usva pyyhälsi yhtäkkiseen laukkaan tallin pihasta. Kauhistunut älähdys pääsi suustani, kun tunsin kaatuvani liukkaalla maalla keskelle tallipihaa, vaalean tamman kadotessa näköpiiristäni, Haukoin henkeä hätääntyneenä, henki salpautuen vähän väliä. Nousin nopein liikkein maasta, lähtien suuntaan, jonne olin nähnyt karkurin kiitävän. Tallin takaa käännyttyäni näin onnekseni Usvan nuuskimassa kimoa tuntihevosta Hillaa. Lähdin tammojen luokse kutsuen samalla Usvaa nimeltä, toivoen vain, ettei voikko neiti lähtisi karkuun. Sen sijaan varsa käänsi siron päänsä kohti minua, lähtien lepsun ja letkeän oloisena kävelemään kohti minua. Olin jo varma, että metrin tai parin päässä minusta Usva lähtisi karkuun, mutta suokki suuntasi suoraan luokseni, tökäten turvalleen olkapäätäni hämmentyneen oloisena. Nappasin nopeasti neidin kiinni, lähtien kädet yhä täristen viemään tuon talliin. Heitin fleeceloimen pienen suokin ylle, vieden tamman takaisin tarhailemaan, jossa tälläkertaa neiti meni rauhallisesti lumikinosten yli kököttämään Bellan seuraksi.
Kello näytti kymmentä, kun hain Hukkiksen sisälle. Tarkoitukseni oli juoksuttaa mustaa oritta hieman, ja olinkin käynyt siivoamassa maneesin sopivaksi juoksutukseen. Harjasin Hukkiksen läpi, heittäen sitten orille juoksutuskamat, lähtien viemään mustaa hevosta kohti maneesia.
Juoksutin Hukkista muutamaan otteseen, ja suokki todella nautti siitä; sen näki pelkästä olemuksesta. Hevonen totteli ja teki apujen mukaan lähes moitteettomasti, ja kaduin jo, etten ollut kammennut hevosen selkään, kun Hukkis kerrankin oli menotuulella.
Hukkis alkoi jo muuttua hikiseksi, kun lopettelimme harjoitusta muiden tullessa maneesiin. Moikkasin maneesiin tullutta tyttöä iloisesti, jatkaen sitten matkaani yksäritalliin, naureskellen kun Hukkis väisti kaikki mahdolliset vesilätäköt.
Hukkiksen ollessa loimitettu, vein orin riekkumaan tarhaansa- eihän musta tietenkään riekkunut, vaan kökötti paikallaan mahdollisimman kuivassa paikassa, mutta hevosta katsellessani tajusin olevani tajuttoman väsynyt. Kello näytti jo kahta, kun lopulta havahduin taukohuoneesta pyörittelemästä teekuppia kädessäni. Muutama tuntilainen meni ohitseni moikkaillen, ja lopulta ensimmäinen tunti alkoi maneesissa. Tämän vuoksi suuntasin tuntipollejen puolelle, katseeni käyden hevosten karsinajärkässä. Etsin Pontson karsinan, hakien ruunan riimunnarun ja lähtien kohti Pontson tarhaa.
Risteytys olikin tarhassaan pää haudattuna päiväheiniin ja niiden rippeisiin, kun napsauttelin kieltäni suussani, saaden Pontson nostamaan päänsä ja katseen hakeutumaan minuun kovin laiskan oloisena.
Kipaisin tarhaan, ottaen ruunan mukaani ja sulkien portin tiukasti perässäni. Lähdin taluttamaan ennestään tuntematonta ruunaa kohti tallia. Pariin otteeseen Pontso yritti mennä ohitseni, mutta Hukkiksen samantyyppiseen käytökseen tottuneena sain Pontson lopulta alistumaan kulkemaan nätisti perässä.
Läsipää vaikutti leppoisalta tapaukselta, kun hoidin herran ratsastuskuntoon. Pontso seisoi käytävällä leppoisana, kun taputtelin ruunan kaulaa hymyillen. Hevonen oli todella kivan kokoinen mieleeni, ja minua innosti ajatus lähteä ratsastamaan tuntihevoseksi aloitteleva otus.
Kävin hakemassa Ponton kamat, nostaen mustan yleissatulan hevosen selkään hyvään kohtaan, kiristäen satulavyön. Suitsetkin löysivät tiensä Pontson päähän ilman ongelmia, ja pian hevonen olikin valmis, kun olin laittanut risteytykselle takajalkojen jännesuojat.
Laitoin kypärän päähäni ja pujotin normaalien ratsastushanskojeni tilalle hieman läpimämmät fleecehanskat, lähtien taluttelemaan ruunaa kohti kenttää. Hevosella oli hokit alla, joten uskaltauduin mennä kentälle. Nousin hevosen selkään, hieman hämmentyen, kun ruuna tuntui olevan kauhean matala, vaikkei olut paljoakaan Hukkista pienempi.
Lähdin alkuverkkaamaan ruunan kanssa rauhalliseen tahtiin, ja koska sää ei sallinut, emme tehneet koko aikana mitään erikoista. Pontso oli rauhallinen ja varma ratsu, jonka kanssa ei tarvinnut tapella johtajuudesta, vaan tuntihevonen meni minne toivoin heti alkuun.
Otimme pieniä pysähdys- ja raviharjoituksia. Laukkoja en uskaltautuntu ottamaan, koska en ollut varma, miten uskaltaisin konia rasittaa, ja millainen kentän pohja oli.
Tunnin päästä näin maneesista purkautuvat jonon hevosia, ja aloin itse ottaa loppukäyntejä hiljalleen. Pontso oli mennyt todella hyvin ja oli mahtava ratsu kuumapäisen Hukkareissun jälkeen.
Laskeuduin satulasta halattuani selästä käsin vaaleanruskeaa kaulaa, taputellen harjaksen peittämää sivua hellin ottein. Nostin jalustimet siististi satulan sivuille, lähtien taluttelemaan ruunaa kohti tallia. Pöllähtäessäni talliin kukaan ei kiinnittänyt minuun sen suurempaa huomiota kun vein risteytyksen ovelta heti toiseen karsinaan, laittaen Pontson kamat takaisin ja harjaten herran vielä kertaalleen läpi, huomaten Pontson olevan hieman hikinen. Tämän takia heitin ruunan selkään vihreällä koristellun fleeceloimen, lähtien viemään ruunaa tarhakaverinsa Peikon seuraan.
Ruunakaksikko menikin hyvässä sovussa pois tarhan portilta, kun kuulin kännykkäni pirahtavan kahdesti. Vastasin hätäisesti, kuullen äitini tulevan hakemaan minua pian. Kello näytti jo neljää, ja tunsin olevani uskomattoman väsynyt. Ilmoitin venttaavani tallipihalla, josta äitini minut hakikin kohti kotia. Taisin nukahtaa autoon, sillä kotimatkasta minulla ei ole pahemmin muistikuvaa ...
10.12.2012 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Suuri haukotus repi leukapieliäni, kun katselin ulos kylmään pimeyteen. Lumi peitti kaikkea näkyvää, mutta jäätä ei onneksi ollut paljoakaan - tietenkin juuri tarpeeksi jotta voisin kaatua; Äitini parkkeeratessa tallin pihaan, astuin ulos autosta, ja ensimmäinen asia, jonka onnistuin tekemään muutaman haparoivan askeleen jälkeen oli tietenkin kaunis ilmalento selälleni. Älähdin, nousten ylös, putsaillen lumet takkini selkämyksestä. Olin toivoton talvella, sillä kaatuilin vähän väliä ja olin muutenkin erityisen onnettomuusaltis ...
Astelin talliin mahdollisimman rivakasti, napaten riimunnarun kätöseeni, ja lähdin kohti Usvan tarhaa. Nuori varsa oli kasvanut siitä miten olin neidin hankkinut; harja oli alkanut talven aikana vaalenemaan, mutta niinhän kasvattajakin lupasi; tamma oli luokiteltu voikoksi, mutta tähän asti harja ja häntä olivat olleet punertavanruskeita, mutta nyt harja oli jo alkanut vaaleta oikein hyvään tahtiin.
Otin vaalean tamman kiinni, taputellen nuorikon kaulaa, kun loimi päällä heiluva suokki yritti lähteä raahaamaan minua perässään.
Usva oli täyttänyt vastikään vuoden, ja alkoi jo olla hevosen näköinenkin; joka kerta hämmennyin yhtä paljon, kun näin pikku-Usvan ... en enää niin pienenä Usvana.
Olin saanut pariin otteeseen viime viikkoina Usvalle kuolaimetkin suuhun, että suokki tottuisi niihinkin.
Taluttelin Usvan sisälle, jättäen neidin sidottuna karsiinaansa kun kipaisin hakemassa Usvan tavarat. Ilmeisesti kipaisuni kesti liian kauan, sillä kun tulin takaisin yksityistallin puolelle, vaaela suokki hamusi lattiaa ulko-oven vieressä. Huokaisten kävin hakemassa tamman riimun päähän ja vein neitosen takaisin karsinaansa. Tämä oli ties kuinka mones kerta, kun nuorikko eksyi karsinastaan käytävään, tai tarhasta pihalle riekkumaan. Olin varma, että lukitsin aina lukot ja sidoin Usvan karsinassa kiinni, mutta aina pieni epeli sai narut ja lukot auki.
Usvan ollessa nätisti karsinassa harjattuna, kävin hakemassa nuorikon ensimmäiset suitset naulastaan nopeasti, mennen sitten vaalean tamman karsinaan, pujottaen riimun neidin päästä, päästäen pienne riimun putoamaan riimunnarun varassa, kunnes riimun soljet kolahtivat seinään.
Annoin vanhan tottumuksen mukaan Usvan haistella uuden tavaran; olin harjoitellut viikon tai pari kuolaimia; suitset eivät vielä käyneet päässä, mutta sekin aika koittaisi varmasti, kunhan suokki tottuisi kuolaimeen.
Pienten harjoittelujen jälkeen Usva alkoikin olla rauhallinen ja harjoitus oli lopuillaan. Kehuskelin nuorikkoa vuolaasti, taputellen rasavillin kaulaa, kun kipaisin viemässä suitset takaisin. Heitin vielä riimun tamman päähän, jonka jälkeen päästin tamman vapaaksi karsinaansa, sitaisten riimunnarun lukoksi ovelle estämään karkailut.
Kävin hakemassa mustan suokkini omasta tarhastaan. Hukkis oli oikea karvamammutti, sillä lähestulkoon yhden päivän aikana tuolle oli possahtanut järkyttävä talvikarva, mutta eipä se minua haitannut. Oli vain huvittavaa katsella, kun muutamat muut hevoset värjöttelivät kylmissään toppaloimineen, ja Hukkis veteli ympäri lumihankea fleeceloimen kanssa, ja pahimmilla pakkasillakin vain kevyttoppaloimen kanssa.
Lumi oli tarhan kulmissa lähemmäs metrin korkuista, ja tietenkin mustaharjaisen oli pakko päästä juuri kaikkein lumisimpaan kohtaan. Rämmin ori perässä reisiäni myöden lumessa, kunnes viimein sain hevoseni kiinni ja taluttelin herran talliin, jossa Usva hörähteli hiljaa huomionkipeyttään. Ohi mennessäni taputtelin tamman päätä, vieden sitten mustan hevosen omaan karsinaansa käytävän perälle. Kävin hakemassa Hukkareissun tavarat valmiiksi, ja pian pörröihen suokki olikin harjattu. Napsautin Hukkiksen riimuun riimunnarun, vieden herran käytävälle, hakien vielä Usvan omasta karsinastaan.
Pian käsissäni olikin kaksi riimua, molempien päissä seisten jääräpäinen suokki. Lähdin kävelemään tallin käytävää pitkin ulos, jossa heilautin hieman kättäni moikatakseni ohi kulkevalle Milalle.
Lähdin kävelemään hiekkatietä puhallellen ilmaan pieniä pilviä lämmintä hengitysilmaa, kaksi suokki kävellen varmoin askelein perässäni. Usvaa sai vähän väliä nykäistä kävelemään kunnolla, mutta vanhempi herrasmies kulki pää hieman alhaalla, lammasmaisesti.
Kävelylenkki kesti vähän päälle kaksikymmentä minuuttia, ja siihen sisältyi pari ravipätkää, mutta kumpikaan suokeista ei näyttänyt väsyneeltä. Usva vaikutti leijailevan yhä omissa maailmoissaan, kun pääsimme tallin pihaan. Kävin viemässä molemmat hevoset sisälle, jättäen ne riimut päässään odottamaan iltaruokiaan. Lakaisin tallin lattian nopsasti, joutuen kerran hätistämään vaalean hevosen takaisin karsinaansa, kun Usva oli selkäni käännettyäni tiirkoinut lukkonsa. Katosin taukohuoneen puolelle Usvan lukittuani varmasti, sanoen vielä heipat Hukkikselle. Yksäripuoli alkoi täyttyä muistakin hevosista, jotka jäivät yksi toisensa jälkeen odottamaan muonaa.
Onnistuin valtaamaan itselleni taukohuoneesta mukavan nurkan sohvalta, käpertyen siihen juoden lasista vettä. Koiranpentu pyöri jaloissani taukoamatta, ja lopulta vaaleaturkkinen Wienna käpertyi syliini sen nostettuani. Silittelin koiran päätä, kun taukohuone alkoi täyttyä hevosensa pois hoitaneista yksärinomistajista ja tallitytöistä. Onnistuin moikkaamaan kaikkia ja ehdin jutellakkin muutaman kanssa, ennen kuin Mila ilmestyi pahvilaatikko kädessään taukohuoneeseen, jakaen jokaiselle Vaahterapolun logolla koristellun pipon, jonka jokainen paikallaolija vetäisi tyytyväisenä päähänsä. Tämän jälkeen jouduinkin pian lähtemään, koska äitini mölysi jotain puhelimen toisesasa päässä läksyistä ja myöhäisestä kellonajasta ...
16.12.2012 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Kylmä ilma riepoi hiuksiani, kun astelin kohti tallirakennusta. Pakkasta oli vain kymmenisen miinusastetta, mutta hyytävä pohjoistyyli teki siitä vielä vähintään viisi astetta kylmemmän. Ruskeat, lyhyeksi kynityt hiukseni olivat kuin peikkopojalla, kun viimein ilmestyin talliin. Päivän suunnitelmissa olisi treenausta Hukkiksen kanssa sekä Usvan liikutusta pienissä määrin. Usva oli oikein hyvässä kunnossa ikäisekseen, enkä vaatinut varsalta enempiä; noin kerran viikossa oli kuulemma vuoden ikäiselle tammalle hyvä määrä, mutta päästäisin Usvan vähäksi aikaa riehumaan maneesiin - tarhakavereista, jotka olivat niin hienoa rouvaa, kun ei tuntunut löytyvän suokille energianpurkua.
Hukkis oli jo sisällä, koska kello näytti viittä yli kuutta, ja olin jo hakemassa käteeni Usvan riimunnarua, mutta hämmästyin, kun nuorikon naru ei ollut paikallaan. Ennen kuin ehdin enempää hämmästellä, tallin ovi avautui aukaisten oven pauhaavaan kylmyyteen, ja luminen Mila ilmestyi ovesta Usva kintereillään. Suokki oli läpimärkä, joka sai minut tirskahtamaan hieman. "Moi ~ Olin just menos hakeen Usvaa, kiitti ettei mun tarttenu raahata takamustani tonne kylmyyteen" naurahdin Milalle, joka vei suokkitamman karsinaansa, ja lähti suoraan hakemaan seuraavaa konia ulkoa, vaihtaen väliin pari sanaa kanssani, myös tulevista kisoista. Ensimmäisenä päivänä tammikuuta ensi vuoden puolella kun olisi tulossa sekä este- että koulukisat, johon molempiin olisin tulossa Hukkiksen kanssa, varsinkin estekisoihin onnea koittamaan pienimmässä mahdollisessa luokassa, ja toisin erään suokkini, Tuhkimon, myöskin kisaamaan. Tuhkimo varsoisi kahdenkymmenennenyhdeksännen päivän tienoilla, joten minua hieman huoletti, miten kisat menisivät, mutta ainakin voisin yrittää.
Havahduin ajatuksistani, kun Usva kopautti polvellaan vaativati ovea, nyhtäen takkini olkapään kangasta huuliensa väliin, kerjäten huomiota. Taputin nuorikkoa pehmeästi kaulalle, puikkeloiden tamman karsinaan ja ottaen tuolta loimet pois, tamman ravistellessa päätään kärsimättömänä. Nuori hevonen oli kuin veitsellä leikaten kaulasta ylöspäin läpimärkä ja luminen, ja virnuillen harjasin pikaisesti tamman, harjoitellen jälleen hieman jalkojen nostoa, karsinassaoloa ja muuta pientä. Usva alkoi olla jo ihan hevosen kokoinen, ja säkä lähentelikin odotettua 156 senttiä - enää viitisen senttiä, ja tamma lopettaisi kasvunsa. Huokaisin hiljaa, kun mietin, kuinka nopeasti Usva oli kasvanut. Syötin Usvalle vielä hevosennamin, taputellen tuon kaulaa hellästi, siirtyen sitten Hukkareissun kimppuun.
Musta ori seisoi nätisti paikallaan karsinassaan, kun ilmestyin karsinan ovesta sen harjapakki kädessäni. Aloin juuri ottaa loimea pois orin korkeasta selästä, kun herra päätti, että nyt ei huvita. Suurikokoinen suomenhevonen lyttäsi minut karsinan seinää vasten kyljellään, saaden ilman puristumaan keuhkoistani tallin ilmatilaan, kun haukoin henkeäni, kammeten oritta pois nojaamasta minuun. Kertaalleen ärähdettyäni Hukkis pomppasi kuin salamana karsinan toiseen nurkkaan, hyvin loukkaantuneen näköisenä. Huokaisten sitaisin orin kiinni, ottaen loimen viimein pois ja vieden sekä Hukkiksen että Usvan sadeloimet kuivumaan paikoilleen.
Harjasin Hukkareissun nopeasti, selvittäen lumen paakuttamia vuohiskarvoja hyvän tovin, kunnes lopulta iskin orin selkään satulan ja päähän suitset. Laitoin vielä jännesuojat jokaiseen jalkaan orin steppaillessa kärsimättömänä, pureskellen kuolaimiaan. Vedin vielä oman kypärän päähäni ja hanskat käteeni, ottaen orin ohjat käteeni ja suunnaten valoisaan maneesiin, jossa ratsasteli vielä muuan ratsukko, jota moikkasin pikaisesti, kun kaksikko lähti. Talutin Hukkista mukanani, kun rakentelin pienen radan maneesiin; ensin kolme ravipuomia, sarja joka koostui kolmesta 20cm pystystä, pitempi väli, 40cm ristikko, jonka jälkeen 50cm pysty, ja vielä kolmen 30cm ristikkosarja ja rata loppui viiteen ravipuomiin. Nousin orin selkään hieman epävarmana, muistellen viimekertaisia hyppyoperaatiota; ensimmäisellä kerralla putosin, toisella kerralla Hukkis veti kunnon pukit, kolmannella kerralla onnistuin löytämään itseni moneen otteeseen kaulalta tai satulan takaa. Nielaisin, lähtien liikkeelle mustan suokin kanssa.
Alkuverkan mentyämme nostin ravin, ja menin molemmat ravipuomisarjat pariin otteeseen läpi. Sittemmin kävimme laukassa onnistumisen ja yhden kaulailun jälkeen koko radan kaikki esteet läpi yksi kerrallaan ravissa ja laukassa.
Puristin ohjia kädessäni hermostuneen, tuijottaen rataa. Kyse ei ollut kilpailutilanteesta, mutta sain itseni joka tapauksessa sopivaan jännitykseen, joka sai Hukkiksen hermostumaan ja muuttumaan erityisherkäksi. Painoin kevyesti pohkeillani mustia kylkiä, saaden suokin lähtemään kuin tykin suusta. Onnistuin ohjaamaan esteen toisensa jälkeen Hukkiksen oikealle esteelle, kunnes viimeisen puomin jälkeen mustan orin takapää nousi korkealle ilmaan, ja sitä seruasi riehakas pukkisarja minun roikkuessa mustassa, pitkässä harjassa kiinni. Kuulin oman sydämeni sykkeen tavallista paremmin, ja veri kohisi korvissani, kun yritin pitää hevosesta kiinni. Hukkis ei ollut ennen vetänyt sen kokoluokan pukkeja, ja kauan suokki jaksoikin riehua, mutta minähän en irti päästänyt. Lopulta suokki oli hengästynyt ja väsynyt, ja kävelimme loppukäynnit hevosen puuskuttaessa. Taputtelin orin kaulaa rauhallisesti, ja laskeuduin lopulta hevosen selästä, lähtien taluttamaan oria takaisin talliin.
Hoidin Hukkiksen rivakasti pois, laittaen vielä fleeceloimen orille, ettei tuo hikisenä paleltuisi.
Otin Usvan karsinastaan, ja tepastelin tamman kanssa maneesiin, äkkiä siivoillen radan pois ja päästäen nuorikon vapaaksi juoksentelemaan. Usvalla oli kauniit, lennokkaat liikkeet, kun tuo veti ilopukkeja ympäri maneesia. Neljännestunnin riehuttuaan ja romuttuaan sinisilmä asteli luokseni, antaen ottaa itsensä helposti kiinni, jonka jälkeen vein neidin takaisin karsinaansa, tarkistaen vielä tamman jalat. Iltasapuskat alkoivatkin tulla nopeaan tahtiin hevosille, joten auttelin vielä Milaa niden kanssa, jonka jälkeen lähdin rivakasti kotiin hyvillä mielin Hukkiksen ja Usvan edistymisestä.
31.12.2012 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Loppuvuosi oli ollut täynnä kisoja; mutta Hukkiksen kanssa sijoituttiinkin ensi kertaa koulukisoissa, kolmannelle sijalle. Huomenna olisi Vaahterapolun gaaloja, ja paljon kisoja sen mukana; minua hirvitti, ja siksi jätin melko monta vapaapäivää vuoden viimeiselle viikolle. Kuitenkin viimeisenä päivänä sain luvan olla kauemminkin tallilla; äitini hakisi minut kahdeksalta, kun kymmeneltä lähtisimme tallia kohden.
Haukottelin saapuessamme tallin pihaan. Kello näytti puolta yhtätoista, mutta ulkona oli valoisaa, joskin harmaata. Pakkasta ei ollut nimeksikään, vain hieman alle nollakelin, ja lunta tuprusi taivaalta tasaiseen tahtiin, muttei mitään yltiöpäisiä määriä.
Astelin talliin hakemaan Usvan riimun, jonka jälkeen kävelin hakemaan Usvaa tarhasta. Vein vaalean nuorukaisen talliin ja otin tuolta loimen pois, jättäen tamman sisälle. Tarkoitus oli treenata, että nuorikko oppisi pysymään karsinassaan ilman karkeiluyrityksiä tai show'n järjestämistä. Taputtelin tamman päätä karsinan ulkopuolelta tamman hyöriessä paikallaan. Usvan harja oli alkanut vaalentua, ja muistutti jo luonnonvalkeaa väriä. Syötin Usvalle omenan, ja astelin ulos. Näin Sarin vievän päiväheiniä tarhoille, ja pysäytin tytön. "Onko ok et Usva saa päiväheinät sisällä, ko yritän saada sen rauhottumaan sisälläkin?" kysyin varovasti tytöltä, joka ilmoitti vievänsä Lallalle ja Bellalle heinät tarhaan, mutta jättäisi Usvan annoksen viemättä. Sari ilmoitti myöskin antaneensa Hukkikselle jo heinät. Kiitin tyttöä iloisesti, suunnaten sitten autolle hakemaan kameran, ja siitä Hukkiksen tarhaan. Ori oli ilman loimea pihalla koska sää oli hyvä, ja tullessani tarhan portille ori ravaili portille hapuillen aidan yli hiuksiani. Työnsin mustan pään pois, mennen sisälle tarhaan. Hukkis jäi vain eteeni seisomaan törppönä, kun otin tuolta sinisen riimun pois, viskaten sen maahan. Lähdin kävelemään Hukkiksen perässäni lumisessa tarhassa, etsien sopivaa taustaa orille. Lopulta löysinkin hyvän paikan ja yritin saada Hukkiksen pysymään paikallaan - epäonnistuen täydellisesti. Suokki käveli aina luokseni tai käveli pois nyhtämään lumen alta heinää tai muuta. Sainhan pari lähikuvaa suokin pärstästäkin, mutta rakennekuvaa kun yritin saada, se ei kelvannut. Huokaisin, häipyen tarhasta, käyden kurkkaamassa Usvaa, joka hyöri karsinassa heinät syötyään. Rauhoittelin hätäilevää tammaa, vieden tuon ulos; en halunnut kiusata nuorikkoa enempää, kun toinen oli jo ihan paniikissa. Usva vetikin kunnon pukkisarjan tarhaan päästyään, johon Lalla reagoi vetäytymällä nuorempansa tieltä kun taas Bella lähti vähintään yhtä riemukkaasti mukaan riehumaan. Jäin katselemaan kaksikon eikuntaa hetkeksi, jonka jälkeen ilmestyin taukohuoneeseen, jossa lojui muutama tallilainen kuka puuhastellen mitäkin - joskin suurin osa lojui sohvalla, mutta kuitenkin. Kun kysyi, kuka lähtisi auttamaan minua Hukkiksen kuvaamisessa, Paukkis ilmoittautui vapaaehtoiseksi.
Niinpä menin tallin pihalle Paukkiksen seuraamana, ja projekti alkoi uudelleen; Paukkis tai minä koetti saada Hukkiksen näyttämään sievältäkomealta ja pysymään paikallaan ja toinen yritti ottaa epätoivon vimmalla kuvaa. Lopulta sopiva kuva saatiinkin otettua, ja kiittelin noin miljoona kertaa Paukkista avusta. Sujautin Hukkikselle riimun päähän, ja vilkaisin taivaalle. Taivas oli utuisen harmaa, mutta lumisade oli lakannut hetkellisesti.
Jätin Hukkiksen tarhaan, ja suuntasin taukohuoneeseen muiden seuraksi. Kello läheni kolmea, kun olin lojunut useamman tunnin taukohuoneessa tai muuten tallissa, kun sujahdin satulahuoneeseen, jossa puhdistin kaikki Hukkiksen tavarat, sekä Usvan harjat ja vähäiset tavarat joita tammalla oli.
Kello oli viisi, kun viimein raahauduin kädet rasvassa ja saippuassa takaisin taukohuoneeseen, jossa oli melko paljonkin väkeä; monet suunnittelivat hakevansa säikyimpiä hevosia sisälle rakettien takia, osa taas oli sitä mieltä, että kyllä hevoset sen kestäisivät, ja jotkut puhuivat taas sisälle viemistä vastaan, koska hevoset saattaisivat saada pahemman paniikin ollessaan lukittuina sisällä eivätkä tienneet mitä tapahtui. Kun minulta kysyttiin, mitä itse tekisin jääräpäilleni, ilmoitin vieväni ainakin Usvan sisään jos se säikkyisi yhtään, Hukkis taas kun oli niin pomminvarma missä vain, etten edes ajatellut viedä oritta sisälle.
Yksi toisensa jälkeen tallilaisista hupeni hakemaan hevosta sisälle tai katselemaan raketteja ja hevosia; monilla oli myöskin kamera. Monet myös ilmoittivat vievänsä hevosen sisälle vain jos se vaikuttaisi säikyltä. Itse suuntasin Usvan riimunaru roikkuen kädessäni Usvan tarhalle. Ensimmäiset raketit alkoivat räiskyä, ja hevoset alkoivat hätkähdellä, mutta pian veteraanit Lalla ja Bella rauhoittuivat. Omat silmäni olivat kiinnittyneet Usvaan, joka tuijotteli taivaalle, hätkähti välillä, muttei sen suurempaa. Kymmenkunta rakettia oli ammuttu lähistöllä, kun päätin jättää Usvan ulos; tammaneiti käyttäytyi aivan täydellisesti. Juuri kun olin menossa takaisin lojumaan taukohuoneeseen, Kopoin ilmestyi tallin kulmalta Donnaa talutellen. Ruskea tamma kulki pää korkealla Kopoisen nykiessä diivaa mukaansa hyvällä menestyksellä. "Sun kandeis hakee Hukkis sisälle, se tulee koht aidoist läpi" Kopoin huikkasi minulle kadotessaan Donnan kanssa yksityistallin puolelle, josta kuului kiihtyneitä hirnahduksia.
Säikähtäneenä juoksin sisälle, koppasin mukaani tällä kertaa mustan riimunnarun, lähtien juoksemaan kohti Hukkiksen tarhaa. Olin pitänyt suokkia niin pomminvarmana etten ollut edes aavistanut, että ori olisi säikkynyt raketteja. Ylläni pamahteli raketti toisensa jälkeen, kun viimein saavuin Hukkiksen tarhalle; ori hyöri ja pyöri ja laukkasi ympäri tarhaansa silmät kauhusta mustana, valkea osa näkyen selvästi. Tummat korvat olivat painutuneet pikimustaa harjaa vasten, kun ori hyppi pystyyn. Kutsui Hukkista, puhuen orille rauhallisesti. Hevonen rauhoittui hieman, laukaten minua kohti kuin hätäisesti. Napsautin nopealla liikkeellä orin siniseen riimuun riimunnarun, lähtien taluttamaan ripeästi suokkia kohti tallia. Ori kulki lähs ravia perässäni koko ajan, silmät yhtä vauhkot kuin aiemmin.
Pariakymmentä metriä ennen kuin olisin päässyt talliin saakka, yläpuolellani pamahti raketti. Maisema värjäytyi punaiseksi ja vihreäksi, kun joku ilmeisesti ampui padasta lähialueella. Tämä sai Hukkiksen ensin reuhtomaan itsensä irti otteestani, ja seuraavaksi ori nousi takasilleen kauhun valtaamana. Ori otti muutaman askeleen taakse laskeuduttuaan vain paria senttiä varpaideni eteen. Nappasin äkkiä, sydän hakaten, orin riimunnarusta ja sinisestä riimunnarusta, lähes juoksuttaen orin talliin. Iskin oven talliin perässämme kiinni, hengittäen syvään. Sain muutaman kummastuneen katseen tallissa olijoilta, mutta sanaa sanomatta vein Hukkiksen karsinaan, jääden rauhoittelemaan oritta, taputellen tuota kaulalle ja jutellen tuolle. Ehdin olla karsinassa lähemmäs tunnin, kun kännykkäni pirahti; äitini ei pääsisikään hakemaan minua ihan heti. Huokaisten näpyttelin vastauksen, että se olisi ok, ja jäin Hukkiksen karsinaa istumaan orin painaessa päänsä syliini. Jutustelin orin kanssa vielä hetken, ja lopulta nousin, raajat kankeana kävelen taukohuoeneseen lojumaan. Yllättävän moni oli jäänyt tallille vaikka oli uusivuosi, ja muutama aikoi kuulemma yöpyä, jos saisi Milalta luvan. Itse lähtisin yhdentoista aikoihin.
Onnistuin nukahtamaan taukohuoneen sohvalle, mutta kännykkäni soittoääni herätti minut; kello oli viittä vaille yksitoista, ja minun pitäisi kuulemma raahautua ulos. Kävin vielä tarkistamassa Hukkiksen, joka oli nyt rauhoittunut, kuten suurin osa muistakin hevosista. Usva oli haettu isälle, ja tamma hyöri karsinassaan, tiirikoiden lukkoa, johon olin hankkinut astetta järeämmän lukon, ettei suokki karkaisi. Menin ulos, hypäten auton kyytiin, toivotellen vielä hyvät uudet vuodet.
05.01.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Ilmestyin heti koulun jälkeen tallin pihaan ratsastuskamoissani. Kävelin tallille normaaliin tahtiin, pää nyökkäillen päässäni soivan biisin tahtiin. Kävin taukohuoneessa, jossa näytti olevan jonkinasteinen läksykerho, kun heti koulun jälkeen tulleet tallilaiset pakersivat tehtäviään tallilla etteivät jäisi illaksi - sallikaan minun nauraa, yöllähän ne matikan tehtävät parhaiten hoituvat! tai aamulla ... Tai tunnilla... Tai viimeistään jälki-istunnossa. Heitin punaruudullisen reppuni taukohuoneen nurkkaan, suunnaten sitten varustehuoneeseen, josta nappasin Hukkiksen sekä Usvan riimunnarut.
Kävelin ensin Usvan tarhalle. Vaalea tamma oli kahden muun hevosen keskellä pää riippuen päiväheinän rippeissä, mutta kutsuessani sinisilmää nimeltä nuori tamma tuli laiskasti portille. Nappasin neidin kiinni, taputellen suokin kaulaa, sulkien portin ja lähtien sitten Hukkiksen tarhalle. Hukkiksen kiinniottaminen olikin suurempi projekti; ori ei ollut millään pysyä paikallaan samalla kun yritin pitää Usvaa aloillaan. Loppujen lopuksi, parin kirosanaliudan ja itkupotkuraivarin jälkeen molemmat suokit olivat hyvin nöyrinä kiinni riimunnaruissa. Tuhahdin suokeille, lähtien kävelemään kohti tallia.
Avattuani tallin oven kuulin muutaman kolahduksen, kun hevoset kopistelivat karsinoissaan, kun kääntyivät katsomaan, kuka oli tulossa. Parista karsinasta kurkkasi yksityisenomistajia hoitamasta hevosiaan, kun vein silmäteräni karsinoihinsa. Sitaisin Usvan riimunnarun kiinni karsinaan, kun taas Hukkis sai olla karsinassaan vapaana.
Hoidin Usvan kuntoon, ja vilkaisin kelloa. Maneesi ja neknttä olisivat käytössäni vasta viiden aikoihin, joten minulla oli vielä rutkasti aikaa. Laitoin Usvalle loimen päälle, taluttaen suokin ulos, jättäen tuon tarhan portille möllöttämään. Palasin talliin, huomaten Hukkiksen nukahtaneen. Naurahdin, kävellen orin ohitse ja ilmestyin taukohuoneeseen, moikaten siellä olevia. Kaivoin koulukirjani esiin, tehden suuren osan läksyistäni seuraavan puolen tunnin aikana. Kukaan ei halunnut hyvin tehtyjä tehtäviä, vain tehtävät tehtyinä. Ei ole minun ongelmani jos vietän koko päivän tallilla ~
Singahdin kellon näytäessä hieman yli puoli neljää Hukkiksen luo, jossa ori alkoi jo hieman hermostua seisoskelusta karsinassa. Loimen olin herralta ottanut pois, mutta kuninkaan elein käyttäytyvä ori kantoi minulle niin kaunaa kuin olla vain; käänsi vain paraatipuolensa minulle kun juttelin herralle. Pienen maanittelun jälkeen Hukkis kääntyi hyvin vastahakoisesti minua kohti, nuuskien taskujani. Harmikseni minulla ei ollut mitään tarjottavana suomenhevoselle, mutta kävin hakemassa hevosen sinisen harjapakin, josta aloin kaivaa harjoja. Pitkän puunauksen jälkeen Hukkis suorastaan kiilsi. Tirskahdin hiljaa, vieden harjat pois, jonka jälkeen hain suitset. Lämmitin kuolaimia käsissäni, painaen ne välillä poskeani vasten; lopulta ne olivat ihonlämpöiset, ja otin orilta riimun pois, laittaen suitset mustan suokin päähän. "Pitääskö mein ottaa tänää vähä rennommi, mitä luulet? Ko sun pitääs loistaa nois kisoissaki parin seuraavan viikon aikana..." mutisin hevoselle, suukottaen orin mustaa, silkkistä turpaa.
Kurkkasin puhelimestani kelloa; se näytti viittä yli viittä, joten lähdin kävelemään Hukkiksen kanssa kohti maneesia. Matkalla onnistuin näkemään Wiennan, joka riehui entiseen tapaansa. Kun olin tullut Vaahterapolkuun, Wienna oli ollut pentu, mut nyt koiranpennusta oli kasvanut kaunis, aikuinen koira. Tämä sai minut miettimään, miten Hukkis oli kehittynyt ja ennenkaikkea miten Usva oli kasvanut; joskus sekin olisi ohi. Huokailin koko loppumatkan maneesille, mutta maneesille päästessäni mielialani oli jo kohentunut.
Maneesissa oli juuri ratsastamassa Amanda Tuikun kanssa, joita moikkasin pikaisesti. Annoin kaksikolle tilaa kun menin keskelle kenttää, nousten Hukkiksen leveään selkään. Annoin orille pitkän ohjan, antaen orin kävellä pää pitkänä pari metriä uran sisäpuolella. Joka kerta kun Tuikku ohitti mustan orin, Hukkis nosti päätään hetkeksi ja jäi kyttäämään tamman perään, mutta lysähti sen jälkeen heti.
Kymmenisen minuutin kuluttua nostin kevyen ravin. Se oli yksi tyhmimpiä tekojani koskaan. Hukkiksen harjoitusravi oli jo muutenkin aivan hirveä, niin yritä sitten pysyä siinä ilman satulaa. Hötkyin ja pompin kuin räsynukke, kun Hukkis yritti mennä mahdollisimman pitkää ravia. Oli ihme etten purskahtanut itkuun; vatsalihakseni todella huusivat ja olin jo varma että putoaisin hetkenä minä hyvänsä, koska jalkani eivät yksinkertaisesti kantaisi minua. Lopulta kauhu oli ohi, ja päästin orin jälleen käyntiin. Tein pieniä ja suuria voltteja, pysähdyksiä ja muuta melkolailla helppoa. Amansa aloitti loppukäynnit Tuikun kanssa, ja vilkaisi minua. "Haluutko sä mennä toho uralle? Mä voin mennä sisäural." tyttö ehdotti, ja nyökkäsin tuolle kiitollisena. Kävelin uralle, nostaen laukan. Hukkiksen laukka oli todella kiivastahtista ja näyttävää, mutta ennen kaikkea mukavaa istua niin satulan kanssa kuin ilmankin. Vetelin pari kierrosta molempiin suuntiin ravia, kunnes laskin löysään raviin ja siitä käyntiin. Amansa oli hävinnyt hevosineen jo maneesista, ja kävelin vielä hetken aikaa, ennen kuin vein Hukkiksen keskelle ja halasin orin mustaa kaulaa rentona, rötköttäen; omaksi onnekseni Hukkis ei tästä välittänyt. Päätin koettaa jotain hieman erikoisempaa kuin vain pysähdys ja alas, ja laskeuduin hitaasti orin selän päälle, nousten melko piakkoin siitä ylös. Taputtelin ja kehui Hukkista, joka seisoi paikallaan kuin patsas. Varovasti nostin jalkani siten, että molemmat jalkani roikkuivat orin vasemmalla puolella, ja siitä takaperin. Aikomuksenani oli tehdä "maailmanympärysmatka", mutta Hukkis pistikin kapuloita rattaisiin ja lähti kävelemään rennosti, kuin mitään ei olisi tapahtunut, Tämä sai minut kiljahtamaan vaimeasti, tarraamaan takanani lepääviin ohjiin ja roikkumaan niissä kuin henkeni hädässä. Hukkis vain jatkoi matkaansa, lopulta pysähtyen parinkymmenen metrin kävelyn jälkeen. Sydämeni hakkasi, kun tärisevin jaloin käännyin oikein päin. Jos hevonen voisi virnistää, Hukkiksella olisi ollut levein virne ikinä.
Nauroin hieman hysteerisesti vielä orin selässä vielä muutaman minuutin, laskeutuen sitten alas, taputellen Hukkiksen kaulaa ja rapsutellen orin korvia.
Lähdin kävelemään Hukkiksen ohjat löyhästi kädessäni kohti tallia, jossa vaihdoin Hukkiksen suitset riimuun ja pääsipä siinä pari herkkupalaakin mustaan turpaan sujahtamaan. Tallin ovi kävi loppujen lopuksi kun vein Hukkiksen tarhaansa vielä pariksi tunniksi, jonka jälkeen lähdin reppuni haettuani kohti autoksikin kutsuttua romukasaa, jonka olisi tarkoitus kyyditä minut kotiin.
07.01.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
lmestyin pian koulun päättymisen jälkeen Vaahterapolun pihalle. Ylläni olivat kouluvaatteet, jotka pian tallin vessassa vaihtuivat tallivaatteisiin. Tein nopsaan läksyni, riivaten niillä jo koulunsa käyneitä kyselemällä silloin tällöin jotain. Kouluni oli tässä jaksossa loppuva parina päivänä jo yhdeltä, joten pääsin singahtamaan tallille bussikyydillä heti kun koulupäivä päättyi.
Saatuani vähäiset läksyni tehtyä pomppasin ylös taukohuoneen lattialta, ja katosin yksityistallin puolelle. Karsinajärjestys oli muuttunut, mutta ei se minua haitannut, kun kipaisin Hukkiksen tarhalle.
Musta suokki tuijotteli kaukaisuuteen tarhan perimmäisessä nurkassa, kunnes kutsuin oritta. Hukkis käänsi päänsä ja ravaili luokseni, nuuhkaisten olkiani kiinnostuneen oloisena. Hukkis oli tänään astunut Vaahterapolun suokkitamma Hillan, ja ajatus sai minut lähes hyppimään riemusta; pian Milan toivoma "Pikku-Hukkis" olisi tallissa. Ja mikä mielenkiintoisinta, Hilla oli kimo suokki, ja Hukkis musta; tämä saisi varmasti mielenkiintoisen näköisenkin varsan aikaan. Jutustelin Hukkiksen kanssa hetken, kurkaten sitten kelloa kännykästäni. Minulla oli kovin toimeton olo, joten menin Usvan tarhalle, jutustellen nuoremmankin kanssa hyvän tovin. Lopulta palasin talliin, jossa aloin kiusata Milaa kyselemällä tekemistä. Mila määräsikin minut siivoilemaan tallia yleisesti, sekä voisin autella alkeisryhmäläisiä, joiden tunti alkoi kolmelta, eli hevoset otettaisiin noin tuntia ennen sisälle, ja voisin tulevia heppatyttöjä autella, jos joku ei jotakin osannut.
Lähdinkin siis tuntihevospuolelle, jossa lakaisin pikaiseen käytävän edellisen tunnin hevosten jäljiltä. Pian valmiiksi tultuani vanha ryhmä alkoi valua talliin ja uudet tulivat tilalle.
Auttelin ryhmäläisiä parhaani mukaan, jonka jälkeen alkeisryhmä katosi maneesiin. Kävin taukohuoneessa kurkkaamassa päivän tunnit; loput tuntilaiset taisivat osata hoitaa koninsa tunnille itse, joten jäin hetkeksi löhöämään taukohuoneen sohvalle. Muita koulusta tulleita alkoi virrata paikalle. Moikkasin kaikkia, kadoten sitten ulos, kun taukohuone alkoi täyttyä ihmisistä; sehän kuulosti melkei sosiaaliselta, jos tekisin muuta kuin moikkaisin!
Katosin siis viileään ilmaan ulos, ja suuntasin Hillan tarhalle, jossa olivat myös Sessa ja Tuuli. Tammaneideistä vain Tuuli kärkkyi heti tarhassa, ja taputeltuani ruskeaa tammaa hetkisen, kutsuin Hillaa nimeltä; suokki ei korvaansakaan lotkauttanut. Naurahdin hiljaa, naksuttaen kieltäni, saaden kimon viimein kääntämään päänsä ja kävelemään laiskaakin laiskemmin tarhan portille. Virnistin tammalle, taputellen ja silitellen tuon päätä.
Pyörin pari tuntia tallilla, lopulta lähtien Hukkiksen tarhalle kun viimeinen tunti maneesissa lähti käyntiin. Hain Hukkiksen sisälle, harjaten nopsaan suokkiorin ja laittaen suitset ja satulan leveään, mustaan selkään. Talutin kiirehtimättä orin kentälle, joka oli vielä tyhjillään. Nousin Hukkiksen selkään rivakasti, lähtien sitten verkkaamaan rauhalliseen tahtiin. Käveltyäni sopivan aikaa ja aloitettuani ravit, otin pariin otteeseen laukaa, jonka jälkeen aloin keskittyä koulun pakertamiseen. Aloin hitaasti mutta varmasti harjoitella Hukkiksen kanssa sulkutaivutuksia, sillä aikeenani oli päästä vielä korkeammalle tasolle Hukkiksen kanssa koulukisoissa; esteratsastukseen suokista kun ei ollut, todistettavasti. Sulkutaivutukset olivat kummallekkin meistä vaikeita, ja aina oma pohkeeni meni liian taakse, Hukkis hämmentyi ja alkoi säätää omiaan, mutta pari askelta sulkutaivutusta saatuamme taputtelin orin hikistä kaulaa ja lähdin vielä loppuraveille, ja siitä käyntiin.
Pian Hukkis löytyikin tallista fleeceloimi päältään ja odottamassa sapuskojaan, kuten moni muukin hevonen. Kävin vielä hakemassa Usvan sisälle ja jätin tänään hoitoharjoitukset vähemmälle, kun äitini soitti olevansa pihassa. Kävin nappaamassa koulureppuni, jonka jälkeen hävisin tallin pihasta kohti kotia.
16.01.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Ilmestyin tallille kolmen aikoihin ratsastusvarusteet ylläni. Olin tullut suoraan koulusta, mutta koko päivän ajatukseni olivat harhailleet tallille; olin sopinut Paukkiksen ja Iidan kanssa lähteväni maastoilemaan melko pian, sillä pimeällä ei enää viitsisi lähteä. Ryntäsinkin taukohuoneeseen, jossa päivystivät Iida, Kat ja Sari, juttelemassa ilmeisesti Markuksen tyttöystävästä Ilonasta, joka oli taas käynyt tallin rauhaa häiritsemässä. Moikkasin kaikkia, kysäisten, oliko Paukkista näkynyt. Saatuani vastauksen, ettei tyttöä ollut vielä näkynyt, nyökkäsin ja jäin haukkumaan Ilonaa kolmikon kanssa sohvalle. Ei ehtiny kulua kymmentäkään minuttia, kun Paukkis jo ilmestyi ovesta puuskuttaen. "Moi ~" sanoimme tytölle kuorossa, pian Iida pompaten ylös sohvalta ja minä perässä. "Eli mie otan Hukkiksen, Paukkis Simon ja Iida Fjantin?" tarkistin vielä, saaden molemmilta myöntävän vastauksen. "No mennää sitte hakemahan koneja ~ " sanoin vilkkaasti, lähtien sitten satulahuoneeseen, josta nappasin uuden riimunnarun, jotka olin taannoin voittanut koulukisoista samantyylisen riimun kanssa. Virnistin itsekseni, lähtien sitten tarhoille, Paukkis ja Iida käyden hakemassa omat poniruunansa.
Hukkis oli tarhan porteilla odottamassa, ja juuri kun olin saamassa napsautettua riimunnarun orin siniseen riimuun, päätti herra lähteä kävelemään taakse ja siitä kääntyen notkeasti ori katosi tarhan perimmäiseen nurkkaan. Kirosin hetken, sulkien tarhan portin perässäni, lähtien takaa-ajamaan oria. Eipä se tulosta tuottanut, niinkuin ei koskaan ennenkään. Pysähdyin äkkiseltään, saaden orin kääntymään ja katsomaan minua. Hetkessä käännyin ja lähdin juoksemaan poispäin mustasta orista, joka hetken pohdiskelun jälkeen lähti ravaamaan perässäni. Hidastin tarhan portilla, ja pysähdyin, kun tunsin Hukkiksen iskevän turpansa selkääni vaativasti. Käännyin hitaasti, nyt napaten orin kiinni, saaden suokin alistumaan kohtaloonsa ja kulkemaan kiltisti perässä. Käännyin sulkemaan porttia ja sen suljettuani kuulin aplodit, kun Paukkis ja Iida taputtivat ja nauroivat minulle. Vedin suuni leveään virneeseen, kumarsin näyttävästi ja jatkoimme matkaa talliin. Ruunat olivat nätisti toistensa seurassa, mutta tietenkin jääräpäisen suokkiorini oli pakko vedellä päätään ylös ja hirnua kuin mikäkin kuningas. Parin ärähdyksen jälkeen suokki kulki perässäni hyvin nyrpeän näköisenä.
Jäimme kaikki kuusi ykstyistalliin, Hukkis ja Fjantti omiin karsinoihinsa vierekkäin ja Simo käytävälle. Tallin täyttikin iloinen pulputus, kun kaikki puhuivat toistensa päälle harjatessaan kukin omaansa kauraturpaansa.
Hukkiksen harjattuani kävin hakemassa orin suitset ja satulan, pyyhkien kädelläni satulaa; se pitäisi pestä.
Paukkis ja Iida saivat omien poniensa selkään satulat ja olivat juuri lämmittämässä kuolaimia, kun itse tappelin Hukkiksen satulavyön kanssa. Hienoja nämä suomenjuntit, kun lihoavatkin sen parikymmentä senttiä sillä sekunnilla kun satula pistetään selkään. Lopulta kuitenkin satulavyökin oli kiinni ja laitoin Hukkikselle suitset päähän, Paukkiksen ja Iidan odotellessa jo minua.
Paukkis kävi vielä sanomassa Milalle ja Sarille, että menisimme maastoon, ja jätti vielä kaiken varalta kaikkien puhelinnumerot tallille, jos jotain tapahtuisi; koska mukana ei nyt ollut ketään aikuista joka tunsi maastot, itseäni jännitti hieman, mutta vein Hukkiksen pihaan ja kapusin mustan orin selkään. "Öötota. Hukkiksen täytyy olla viimine, ko muute se potkiskelee takana olevia. Onks teitillä jotain toiveita paikan suhteen?" kysyin kirraillessan satulavyötä, nostaen sitten katseeni kahteen muuhun. "No Simo ainaki menee pikkase nopiaan maastossa" Paukkis ilmoitti, mutta Iida pääsi ilmoittamaan, että russponi oli rauhallinen matkakaveri. Niinpä päätimme järjestyksen olevan Fjantti, Simo ja vihoviimeisenä Hukkis.
Lähdimme kävelemään tallin pihasta. Annoin suokilleni pitkää ohjaa ja katselin reilusti alempana tarpovia poneja. Taisimme olla jopa kokojärjestyksessä; Fjantti on kymmenisen senttiä pienempi kuin Simo ja Hukkiksen ja connemararuunan välillä oli kolmisenkymmentä senttiä. Virnisitin ajatukselle, saadrn hämmentyneitä katseita itseäni kohti. Otin Hukkiksen ohjaa tiukemmalle, kun ohitse kurvasi melko hidasta tahtia auto. Kerrankin tiellä liikkuja kunnioitti hevosia! Usein vauhtihirmut vain kaarsivat äkkiä ohi ja saivat hevosen kuin hevosen steppaamaan paikallaan tai vaihtoehtoisesti ryöstämään paniikissa; ja kummastakaan ei seurannut mitään hyvää. Joskin minun oli paha sanoa, kun Hukkis oli semmoinen mammutti, että vaikka Venäjä hyökkäisi, ori vain kurkkaisi ja jatkaisi köpöttelyä.
Olimme matkanneet hetken aikaa, kun lähdimme raville. Hukkis ja Simo selvästi lähtivät alkuun kilpailumielessä kohti kärkipaikkaa, mutta Iida sai Fjantin kulkemaan sopivaa vauhtia, etteivät suuremmat ryöstäneet sen ohi ja turvaväli säilyi.
Hetken ravailujen jälkeen tuli pitkä tienpätkä, jonka ympärillä oli vain lumen alla peitossa olevaa peltoa. Nostimme kaikki kolme laukan, ja sitten suoraansanoen räjähti; Hukkis veti päänsä ylös ja lähti rynnimään Simon ohitse, saaden rauhallisen ruunan kilpailumielelle, ja takana seurasi pieni Fjantti. Hetken suokki ehti ryöstää tiepätkällä, kunnes sain tuon pään käännettyä lähes mahdottoman näköiseen asentoon, ja Hukkiksen oli pakko laskea laukka raviksi ja siitä käynniksi ja parin askeleen kuluttua pysähdyksiin. Simo kiri ohitsemme, mutta kyllästyi pian ja jäi odttamaan muita kolmea, ja Fjantti oli Hukkiksen edessä katselemassa ympärilleen kovin tärrellään, korvat hörössä, kuin valmiina lähtemään laukkaan koska vain uudelleen. Yskäisin hetken kuluttua, pahoitellen Hukkiksen toimintaa. Tasasimme hetken sydämiämme, sitten lähtien taas varovasti käyntiin ja siitä raviin.
Kuljimme pitemmän matkaa leppoisassa ravissa jälleen siistissä jonossa tienreunaa pitkin, kun aloimmi miettiä tallille päin kääntymistä. Metsä ympärillämme alkoi olla tiheää ja ilta pimetä, joten oli varmasti parempi lähteä Vaahterapolkuun. Käänsimme kukin vuorollamme hevoset metsätien haarassa, lähtien sitten rullaavassa laukassa kotiinpäin. Pollet alkoivat olla jo rauhallisempia, ja aikaisempi laukkaspurtti oli jo jäänyt unholaan, kun laukkailimme ja lopuksi ravasimme takaisinpäin samaa reittiä. Laskimme käyntiin ja annoimme kaikki kolme pitempää ohjaa, muttei täyspitkää, sillä kuka tietää, vaikka olisi tapahtunut jotain ja hevoset olisivat hermostuneet.
Vaahterapolun olessa näkyvissä Hukkis nosti päätään ja hirnahti, eikä aikaakaan kun useampi hirnahdus vastasi. Tämä sai Simon ja Fjantinkin hörähtelemään kärsimättömästi, ja kun olimme tallin pihassa, pitivät kaikki kolme jo kauheaa mötäkkää. Koko tallin piha raikui kun hevoset ja ponit hirnahtelivat ja hörähtelivät toisilleen. "Kiitti vaan Hukkis, alotit sitten jonkun konsertin." sanoin orille virnuillen, laskeutuen satulasta.
Nostin jalustimet ylös ja lähdin Hukkiksen kanssa Simon ja Fjantin perässä kohti yksityistallia, jossa toetutimme saman kaavan; Iida vei russponinsa Hukkiksen viereiseen karsinaan ja Simo meni käytävälle pörisemään. Otin Hukkikselta satulan ja suitset pois, taputelen orin kaulaa. Kello näytti jo viittä minuuttia vaille kuutta, eli olimme maastoilleet lähes kaksi tuntia. Juttelin vielä hetken Iidan ja Paukkiksen kanssa satulahuoneessa, etsiskellessäni samalla Hukkikselle sopivaa loimea. Suokki saisi jäädä vielä pariksi tunniksi ulos heilumaan, joten heitin orin selkään sini-mustan fleeceloimen, orin höristessä samalla. Olin jo viemässä Hukkista ulos karsinastaan, kun musta ori veti täyden stopin; Ei hievahtanut vaikka kuinka maanittelin. Huokaisin, sulkien karsinan oven ja alkaen tarkistaa, ettei missään kaviossa ollut mitään. Kumartuessani oikean etukavion kohdalle huomasin, että loimen alla ristikkäin kulkevista naruista toinen oli kierteellä. Naurahdin kuivasti, laittaen sen suoraksi ja taas meno maittoi. "Hukkis alias Diiva. Ehkä siun ois pitänykki syntyy tammaks, veisit täysillä tallin prinsessa-palkinnon." naureskelin suokille, suukottaen tuon mustaa turpaa, talutellen tuon ulos ja vieden tarhaansa hillumaan.
Tämän jälkeen suuntasin Usvan tarhalle, moikaten Bellaa ja Lallaa, jotka tunkivat turpiaan minua kohti, kun taas Usva kökötti tarhan keskellä niin jääräpäisen näköisenä ettei kysymystäkään, millä tuulella nuori neiti oli.
Kohtaloani suorastaan uhmaten kävelin tamman luo ja otin tuon kiinni, ja lähdin kävelemään poispäin. Tiesin sen tapahtuvan, kuten kävikin; riimunnaru kiristyi, kun pieni tamma ei hievahtanutkaan. Vedin riimunnarusta varsaa mukaani, mutta Usva oli juurikinsen näköinen, ettei tulisi vaikka uhkaisi päätyä meetvurstiksi. Sinisilmä jaksoi tätä usemaman minuutin, mutta yhtäkkiä lähti kohti, ja viiletti ohitseni. Kaaduin rähmälleni pihalle, jäisen pihamaan ottaessa minut avosylin vastaan. Löin leukani melko ikävästi, mutta aina vain paheni, kun suokkitamma lähti näyttävästi ravissa tallipihan poikki, mutta minkäs sille mahtoi kun minähän en irti päästänyt, ja onnistuin kulkemaan vatsallani puoli pihamaata, kunnes pääsin ylös ja sain pysäytettyä nuorikon. Hieroin leukaani, huomaten että nenästäni valui noro verta; olin kai lyönyt sen jonnekkin. Talutin pää ylhäällä Usvan karsinaansa ja menin heti taukohuoneeseen, joka oli nyt täyttynyt tallitytöistä. Tänään ei ollut tunteja, joten huone ei ollut täynnä, mutta tarpeeksi täynnä, jotta korvani täyttyivät kysymyksillä, kuten "mitä tapahtui?", "sattuiko?", "mitä sä taas säädit siel?", "HYI KAUHEE VERTA!", "Auts, aika kipeen näköne, tarttetkö apua?". Lotta näytti olevan pyörtymispisteessä nähtyään verinoron, mutta pian sain paperia ja sain putsattua puoliksi veressä olevan naamani. Kuitenkin käteni olivat yltä päällä veressä sanoin kuin suuni osio, jota pyyhin juuri. Ympärilläni oli pieni kasa ihmisiä, kun Markus lampi sisään, näki minut ja nauroi räkäistä naurua. "Kenet sä nyt oot menny nirhaamaan? Käykö joku kattoos onks kaikki känkkäränkkähevoset ja muut varteenottetavat uhrit viel hengis, sillä tekijä löyty jo!" Markus räkätti naurunsa lomasta, saaden pikaisen lähdön taukohuoneesta. Naama punaisena saamastani huomiosta sain loputkin siistittyä, ja pesin äkkiä käteni niin hyvin ettei moni arvaakaan. Joku varoitti, että hevot saattoivat säikkyä veren hajua, ja tämä sai kaikki miettimään, miten hajun saisi peitettyä. Joku käski työntämään kätensä tuoreeseen lantakasaan, mutta jostain syystä heiniin käsiensä hierominen ja hevosten namipalapussin naksulla hajun peittäminen olivat varteenotettavia vaihtoehtoja. Niinpä pyyhin käsiäni pieneen tukkoon heinää ja murskasin Hukkiksen kallisarvoisia herkkupaloja käteeni, saaden käteni haisemaan hevosten mielestä varmasti varsin herkulliselta.
Kun etsiydyin verenvuoto-episoden jälkeen talliin, sain Usvan kiinni itse teosta tiirikoimasta lukkoaan. Tarjosin kättäni haistettavaksi, ja pien tunsinkin suokkivarsan hamuavan kättäni siniset silmät innosta kirkkaina, kun tuo luuli syövänsä jotain. Naurahdin, alkaen jälleen treenailla harjaamista, karsinassa olemista ja jalkojen nostoa. Usvalla oli jokin känkkäränkkäpäivä tänään, eikä tamma ollut halukas tekemään mitään oikein. Huokaisin, pörröttäen mörrimöykyn harjaa, miettien, pitäisikö sitä leikata. Usvan harja oli kasvanut mielettömästi sitten siitä kun varsa oli Vaahterapolun pihamaalle ilmestynyt, ja vaalentunut myös, joten se oli jo aika pehko. Kävinkin hakemassa sakset, ja leikkasin Usvan harjan hieman siistimpään tyyliin, leikaten otsaharjasta todella lyhyen, jolloin tamman suuri läsi ja siniset silmät pääsivät oikeuksiinsa. Koko toimenpiteen ajan Usva oli rauhallinen, ja palkitsin tuon syöttämällä pikkuneidille pari omenaa, vieden sitten suomenjuntin ulos ja siitä takaisin tarhailemaan. Kävin vielä moikkaamassa Hillaa, josta etsin mahdollisia merkkejä, olisiko myöhemmin tänä vuonna ilmestymässä lisää suomenhevosia Vaahterapolun maille. Harmi kyllä minulla ei ollut röntgen-katsetta, enkä saanut oikein mitään irti kimosta suokista, joten luovutin hetken tammaa rapsuteltuani ja lähdin sitten kotiin päin, käyden vielä kiittämässä Paukkista ja Iidaa mukavasta maastoreissusta.
18.01.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Kello ei näyttänyt vielä yhtäkään, kun olin jo ilmestynyt tallin pihaan. Kouluni loppui luojan kiitos tänään jo yhdeltä, eikä minun tarvinnut kituuttaa itseäni koulussa kovin kauaa. Tänään olisivat edessä koulukisat, joihin olin harjoitellut hullun lailla Hukkiksen kanssa. Vuorossa olisivat luokat Helppo C, B ja A, ja mikä pelottavinta, minulla oli toinen kisaratsuni trailerissa odottamassa. Tuhkimo ja Hukkis olivat käyneet jo pitkän aikaa yhdessä kisoissa, joten olivat tuttuja toisilleen, mutta koska tänään minulla oli aikaa, olin pyytänyt Millalta luvan pitää Tuhkimoa pari tuntia Vaahterapolussa, että tamma saisi rauhoittua, kun ei ollut mikään varmin matkustaja.
Otin Tuhkimon ulos trailerista ja vein neitosen suoraan Hukkiksen karsinaan, kun tamma yritti nykiä itseään poispäin ja tutkimaan uusia hevosia. "Tuus nyt, ei me tänne tultu asumaan!" mutisin tammalle, saaden samalla pari tuntilaista katsomaan itseni suuntaan. Heti kun Tuhkimo oli karsinassaan nätisti, minut ympäröi kyselevä joukko, muuttaisiko suokki tallille vai mikä idea minulla oli. Lyhyen esittelypätkän jälkeen pääsinkin kauemmas tyttöporukasta, joka katosi tuntihevosten tallin puolelle, kun Helena ärisi tallin ovella kiukkuisena.
Kävin hakemassa Hukkiksen tarhastaan tallin käytävälle, jossa musta ori tervehti tuttua tammaa hetken, ennen kuin aloin harjaamaan Hukkista. Tuhkimo oli onneksi jo harjattu, joten siitä ei ollut pulmaa. En edes muista, koska olisin siistinyt Hukkiksen vuohiskarvoja niin hyvin, että lähes jokainen karva olisi katsottu yksitellen. Onnistuin myös tekemään shakkiruudut oriin talvikarvaan, ja seuraavana vuorossa oli harja. Olin aiemmin tehnyt siihen verkon tai muuta vastaavaa kisoja varten, mutta tänään päätin tehdä jotain erikoisempaa, ja niin alkoi taistelu paksun ja runsaan harjan kanssa. Lopulta olin saanut koko harjan leteille, jättäen hurmaavan otsatukan orin silmille, sitaisten orin harjan vielä sykeröiksi, joka sai minut huomaamaan jälleen kerran, kuinka massiivinen suokkiori oli ja kuinka lihaksikkaalta se nkaula näytti harja ylhäällä. Virnistin, taputellen hevosen kaulaa, Hukkiksen jo torkkuessa paikallaan. Aloin selvittää orin häntää, ja suihkutin siihen hieman selvitysainetta. Aloin pakkailla Hukkiksen kisakamppeita yhteen kasaan, äitini kärrätessä niitä autoon. Minulla tuntui olevan erityisen paljon energiaa tänään, ja se tuntui kielivät hyvistä kisoista tai jotain, sillä olin erityisen tarkka kaiken kanssa.
Tarkoitus oli lähteä neljän aikaan, ja kellon näyttäessä puoli neljää vauhdoin pikaisesti vaatteeni vessassa. Tervehdin pikaisesti taukohuoneessa olijoita, jotka toivottivat minulle onnea kisoihin. Ennen kisoista oli tultu kolmansilla ja neljänsillä sijoilla, ja joka ainoa kerta jouduin miettimään, mitä voisin tehdä paremmin.
Kello oli viittä vaille kolme, kun vein Hukkiksen traileriin, jonne ori sujahti erittäin helposti, ja seuraavaksi oli tammamamma Tuhkimo, jolle traileri olisi yhtä hyvin voinut olla kuolema. Lopulta, kolme minuuttia yli kolme lähdin äitini kanssa köröttelemään pois tallin pihasta, vatsani jännityksestä solmussa.
Kisapaikalle saavuimme puolta tuntia myöhemmin, ja otin heti Hukkiksen ja Tuhkimon ulos. Pihalla näkyi jos jonkinmoista ratsukkoa, ja vein Tuhkimon verkka-alueelle, jossa äitini kävelytti sitä sisäuralla. Itse hyppäsin suokkiorin selkään, ja lähdin verkkaamaan sen kanssa pientä estettä muiden ratsukoiden mukana. Ensin olisivat vuorossa estekisat, ja oli tunnettu fakta, että Hukkis ei ollut esteillä parhaimmillaan.
Viimein tuli minun ja Hukkiksen vuoro tulla verkkaradalta itse kisaradalle. Nielaisin, ottaen ohjat tiukemmin käteeni. Hukkis vaikutti erittäin herkältä, kun lähdin raviin ja siitä laukkaan. Epäonnekseni Hukkis veti päänsä ylös, jonka seurauksena keskittymiseni herpaantui ja kuulin puomin kolahtavan alas jo ensimmäiseltä esteeltä. Purin hammasta, harmitellen ensimmäisen esteen putoamista; monet sanoivat, että jos ensimmäinen este putoaa, kaikki motivaatio lähtee, jos ei ratsastajalta, niin hevoselta.
Esteiden jälkeen lopettelin radan ja lähdin radalta. Onnekseni vain ensimmäinen este oli pudonnut, ja muut olivat visusti paikallaan. Päästin ilmat keuhkoistani ja menin verkka-alueelle valmistelemaan Tuhkimon kanssa kisaamista. Tamman kanssa pääsinkin kauemmaksi aikaa kentälle, koska olin osallistunut kolmeen luokkaan vaalean suokin kanssa.
Tuhkimon kanssa kisaamisen jälkeen saapuivat tulokset; ei yhtään sijoitusta, kummaltakaan suokilta. Hukkis päätyi kuudennelle sijalle ja Tuhkimo viidennelle pienimmässä luokassa, ja toisessa ja kolmannessa Tuhkimo olikin kahdeksas - joka meinasi kolmannessa luokassa viimeistä sijaa.
Minua tavallaan itketti kun tulin alas Tuhkimon selästä tulosten kuulemisen jälkeen, mutta pyyhkäisin reippaasti silmäkulmiani ja marssin Hukkiksen luo, jutustellen mustan orin kanssa. Mielessäni kävi ajatus, että hankkisin orille martignaalin esteitä varten, kun mustaharjaiselle oli tullut paha tapa vetää päänsä ylös laukoilla ja varsinkin esteillä.
Hieman yli tunnin jälkeen alkoi koulukisat, jolloin kapusin Tuhkimon selkään. Hukkis oli ollut jo esteillä turhan herkillä, enkä ollut saanut hevoseen mitääno tetta kun se sätkähti pientäkin pohkeen painallusta, eikä muuta vaikutusta ollut, joten päätin antaa Hukkiksen rentoutua hieman ja mennä Tuhkimon kanssa, jonka vahvuus ei ollut kouluväkerrys.
Verryttelyn jälkeen oli ensin vuorossa Tuhkimon kanssa Helppo C-luokka, joka meni melko huonosti, sillä otus allani oli kankea kuin rautakanki. Tiesin, ettei sijoitusta siitä luokasta tulisi, ja nousin tälläkertaa Hukkiksen selkään, antaen Tuhkimon äitini huostaan.
Lähdetään siitä faktasta, että Hukkis ei ollut ikinä tuntunut yhtä hyvältä ja pirteältä. Ori suorastaan liisi ja otti näyttäviä askeleita, kun menimme radalle, suoritimme sen ja lähdimme pois. Kaikki tapahtui yhdessä humauksessa, kun musta orii liikkui vaivattomasti ja liidokkaasti.
Tämänjälkeen oli taas Tuhkimo, joka oli aivan yhtä kankea, ja sitten vielä Hukkiksen kanssa kaksi luokkaa.
Ori liikkui aivan yhtä hyvin molemmissa vaikeammissa luokissa kuin ensimmäiselläkin kerralla, ja oli ihme, etten alkanut itkemään radalla, kun kaikki meni niin helposti - jopa liian helposti. Ori liikkui kuin unelma, reagoi jokaiseen pohkeeseen ja antoi kaiken lähes ilmaiseksi. Olin viimeinen kisaaja Helppo A-luokassa, joten jäin könöttämään Hukkiksen selkään, taputellen kauniin oriini kaulaa virne naamallani.
Viimein kovaänisistä tuli kuulutus, että tulokset olivat tulleet. Suoristin ryhtiäni, kuunnellen tarkasti. Tuhkimo ei ollut sijoittunut, mutta käteni lensi suuni eteen etten olisi parkaissut, kun sain tietää voittaneeni luokan. Purin huultani, ratsastaen takaisin keskelle kenttää kahden muun ratsukon kanssa, ja Hukkiksen suitsiin kiinnitettiin sinivalkea ruusuke. Halasin mustan orin kaulaa onnellisena ensimmäisestä kisavoitosta, ratsastaen pois radalta kun seuraavat tulokset tulivat. Jälleen, Tuhkimo oli jäänyt sijoittumatta, mutta en voinut uskoa korviani, kun sain tietää voittaneeni tämänkin radan. Mietin jo, että menisin tarkistamaan, oliko tulos varmasti oikea, mutta äitini patisti minut radalle, jossa otin vastaan toisen sinivalkean ruusukkeen. Hukkis yritti nyppiä hampaillaan ruusukkeita pois, josta sai varsin hauskan kuvan, kun paikallinen valokuvaaja otti kuvia kilpailun ajan, ja tietenkin sijoittuneet pääsivät kuvauksen kohteiksi. Koska Hukkis oli erittäin häiriintynyt silmäkulmassaan pilkistävän ruusukenauhan johdosta, joten äitini irrotti molemmat ruusukkeet orin mustista suitsista, ja jäimme odottamaan heA-radan tuloksia.
Jälleen katosin kentältä - mutta vain hetkeksi. Kun minun kolmannen kerran ilmoitettiin voittavan, oli ihme etten pudonnut satulasta, mutta menin jälleen kentälle, saaden tutuksi tulleen tuomarin naurahtamaan minulle, kun näki minut jälleen kehässä. Jälleen sinivalkea ruusuke päätyi Hukkiksen suitsiin, ja tällä kertaa kyyneleet valuivat jo silmistäni, ja yritin pyyhkiä niitä epätoivoisesti hihani kulmalla. Tulin alas Hukkiksen selästä ja halasin mustaa oria pitkään, lähtien sitten tärisevin käsin viemään suokkeja pois kisapaikalta. Taputtelin myös Tuhkimoa, mutta sillä hetkellä suurimman osan huomiostani sai Hukkis.
Olimme ulkona maneesista, kun käännähdin Hukkista kohden ja otin siitä kuvan muistoksi, ensimmäisistä voittoisista kisoista.
Lastasimme suokit traileriin kunhan olin ottanut molemmilta satulat pois ja vaihtanut riimut suitsien tilalle, kun menin autoon, itkien yhä ilosta.
Vaahterapolkuun saavuttuamme otin heti Hukkiksen ulos autosta ja vein orin ja sen tavarat nopsasti talliin, jonka jälkeen äitini lähti tallin pihasta viemään Tuhkimoa omalle kotitallilleen.
Hukkis oli aivan lopussa kun menin takaisin talliin, ja heitin orille fleeceviltin, jättäen hikisen oriin lämpimään talliin. Kello näytti seitsemää, joten taukohuone oli täynnä väkeä, kun saavuin sinne loistaen kuin Naantalin aurinko. Pian ne, jotka tiesivät minun olleen kisaamassa tänään, kyselivät menestyksestä, ja saatoin iloisesti vastata kyselijöille - ja muutkin saivat siitä osansa - hyvästä menestyksestä kouluratsastuksen puolella. Sain muutamat onnittelut, jonka jälkeen katosin takaisin talliin syöttämään Hukkikselle omenoita, jotka löysin satulahuoneesta.
Hain Usvan sisälle, harjaten tamman nopsasti ja vieden sen sitten kentälle. Kävelytin tammaa viitisen minuuttia eri suuntiin ja opetin tammalle, miten kuljettiin nätisti narun nokassa, ja onnekseni Usvalla ei ollut samanlainen känkkäränkkäpäivä kuin eilen. Vein tamman takaisin talliin, kehuen vielä suokkeja - molempia - hienosta työskentelystä, jonka jälkeen vaihdoin vaatteet vessassa ja jäin norkoilemaan taukohuoneeseen kunnes äitini soitti tulevansa hakemaan.
Hyvillä mielin hyppäsin autoon äitini tultua hakemaan minua ja taisin loppumatkasta nukahtaakkin.
20.02.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Haukottelin raukeasti, kun "jouduin" kampeamaan itseni ylös jo seitsemän aikaan hiihtolomalla. Vedin nopsaan tallivaatteet niskaan ja hyppelehdin pihalle, hengitykseni huuruten ilmassa, kun pompin kylmässä pakkasaamussa odottamassa bussia. Bussikortti poltteli taskussani, kun viimein näin valokiilat bussin etuosasta, ja hyppäsin aamun ainoana matkustajana bussiin väsyneen bussikuskin nuokkuessa ratissa, tervehtien minua. Istahdin bussin etuosaan ja katselin pimeään aamuun, kun bussi körötteli yhä lähemmäs Vaahterapolkua - tai pysäkkiä, joka sijaitsi parinsadan metrin päässä tallista.
Pomppasin pysäkillä pois ja lähdin hölkkäämään kohti tallia. Tallissa oli jo valot päällä ja kun avasin tuntsaripuolen oven, näin Markuksen metsästävän jotakin otusta kiinni, jolloin hiipparoin karsinan ovelle. "Mikäs tää otus on?" kysyin naurahtaen, kun näin uuden valkean kauraturvan häsläävän karsinassaan kun Markus yritti ottaa valkeaa poitsua kiinni. "Riimi, tuli tossa eilen." Markus vastasi yksitoikkoisesti, selvästi keskittyen enemmän ruunan rauhoittelemiseen.
Siirryin pois tieltä, kun mies viimein sai Riimin kiinni ja lähti viemään otusta pihalle. Kello ei ollut vielä paljoakaan yli seitsemää, joten kovinkaan moni hevosista ei ollut pihalla, ja sekös tuntui harmittavan ainakin joitain koneja, kun ne kolistelivat karsinoissaan kärsimättöminä. Päätin autella Markusta hieman, ja lähdinkin hakemaan riimunnarua, jonka jälkeen suuntasin hakemaan Villaa pihalle, jonka jälkeen tarhaan lähtivät hevoset ja ponit yksi toisensa jälkeen Markuksen avustuksella. Loppujen lopuksi tallissa oli enää muutama hevonen, Hilla, Luca ja Diana. Lähdin hakemaan Hillaa karsinastaan, enkä voinut olla virnuilematta, kun huomasin kimontamman pyöristyneen vatsan alueelta oikein mukavasti - eikä tainnut suokki enää tunneillakaan käydä jos oikein muistin. Vein Hillan ulos, jonka jälkeen menin vielä hakemaan Lucaa.
Lucan karsinalle ilmaantuessani huomasin arabin olevan jollain tavalla hyvin apaattisen näköinen ja kuopi kaviollaan vähän väliä maata. Huolestuneen vinkkasin Markuksen luokseni, joka otti ruskean tuntipollen ulos karsinastaan ja otti sen käytävälle seisomaan. Ruuna kiemurteli paikallaan, eikä aikaakaan kun huomasin ruunan kaulalla olevan hien. Huolestuneena Markus lähti hakemaan Milaa paikalle, kun itse jäin katsomaan Lucan perään, kun ruuna kuopi ja reuhtoi itseään. Jutustelin koko ajan rauhoittavasti rautiaan herran kanssa. Pääsin huokaisemaan helpotuksesta, kun Mila ryntäsi unenpöpperössä talliin puhelin kädessään. Siirryin sivuun, kun talliomistaja alkoi tutkiskella tuntihevostaan, eikä aikaakaan kun Mila oli jo puhelin kourassa soittamalla eläinlääkärille. Markus sanoi minulle jotain mahdollisesta ähkystä ja käski minun hakea loimen Lucalle, jota kiisin hakemaan.
Laitoimme täysiveriselle loimen, jonka jälkeen Markus nappasi hikisen ruunan matkaansa ja meni kävelyttämään sitä pihalle, kun minä ja Mila odotimme eläinlääkärin tuloa samalla kun seurasimme Markusta ja Lucaa, joka pyrki muutamaan otteeseen piehtaroimaan, muttei onneksi päässyt.
Ei mennyt kauaa, kun eläinlääkäri oli jo paikalla, jonka jälkeen Luca pääsikin ammattilaisen käsiin. Lähdin pihasta huojentuneena, kun kuulin, että kyseessä oli ähky, mutta siitä selvittäisiin ilman leikkauksia tai vastaavia. Yksäripuoli oli vielä täynä hevosia, joten aloin viemään yksäreitä ulos omiin tarhoihinsa, vilkuillen välillä tallin pihaan, jossa Markus kävelytti Lucaa yhä.
Istahdin taukohuoneen sohvalle, nojaten päätäni käsiini, kun Mila ilmestyi seurakseni, ja kiitteli hevosten ulos viemisestä. Kuulemma Luca tervehtyisi kyllä, vaikka tietenkin siihen tarvittaisiin lepoa ja muuta, mutta tervehtyisi kuitenkin ilman suurempia ongelmia - ainakin toivon mukaan. Mila jäi kanssani taukohuoneeseen, ja kehui Hukkista, joka kävi nykyään tiistaisin koulutunnilla; musta ori oli kuulemma käyttäytynyt mallikkaasti, vaikka olikin onnistunut tallomaan hoitajaparan jalat sählätessään karsinassa, kun ei ollut tuttu ihminen hoitamassa. Naureskelimme hetkisen viimeaikaisia tapahtumia ja koko tilanne alkoi jo rauhoittua, kun Markus tuli taukohuoneeseen sanomaan, että oli vienyt Lucan tarhaan eläinlääkärin ohjeiden mukaan - ruunaa vain pitäisi käydä vilkaisemassa silloin tällöin.
Mila meni takaisin taloon väkertämään itselleen aamupalaa, kun minä ja Markus aloimme siivoamaan karsinoita. Tekemisen puute oli suunnaton, kyllä. Ei aikaakaan, kun kahden voimin molemmat tallit olivat putipuhtaita, ja aloin lakaista tuntihevosten puolen käytävää. Kello ei ollut vielä yhdeksääkään, kun hain taukohuoneeseen Hukkiksen kaikki varusteet ja aloin puunata niitä oikein olan takaa Markuksen pulputtaessa Riimistä. Senverta tajusin, että ruuna oli tullut Kathereenilta ja Markus oli tykästynyt ruunaan.
Lopulta Hukkiksen varusteet olivat puhtaat, ja vein ne takaisin, jonka jälkeen alkoikin päiväheinien jako, jolloin Milakin ilmestyi takaisin talliin. Myös yksityisten omistajia ja hoitajia alkoi tulvia paikalle yhdentoista aikoihin, joten päiväheinien jakoon ei mennyt paljoa aikaa. Kaikki olivat tietenkin huolissaan Lucasta kuultuaan ruunan ähkystä.
Yhden aikaan ihmiset alkoivat liikuttaa hevosiaan ja ponejaan, jolloin itse liityin seuraan. Pakkanen ulkona oli kiristynyt, joten suurin osa ratsastajista suuntasi maneesiin, kun oma ajatukseni oli lähteä kentälle Usvan ja Hukkiksen kanssa hypyttämään suokkeja. Hain molemmat juntit sisälle, onnistuen hinautumaan kahden suokin perässä, jotka veivät minua kuin rukkasta ympäri jäistä tallinpihaa, mutta ei siitä sen enempää. Usva oli onneksi mukavalla tuulella, kuntaas Hukkis oli vetänyt vesimelonit sieraimiinsa, kun oli ollut yhden päivän ilman tuttua ja turvallista ratsastajaa.
Saatuani Hukkiksen valmiiksi, siirryin Usvan kimppuun. Neiti oli käynyt ilmiselvästi lumipenkassa kierimässä, sillä tamman karva oli paakkuuntunutta ja sen selvittämiseen meni kauan. Kun lopultakin molemmat hevoset olivat valmiina, talutin mustan ja voikon suokin kentälle ja suljin kentän portin tiukasti, pystyttäen kentälle pari matalaa estettä ja puomisarjan. Kävelytin molempia hevosia ja verkkasin molemmat suokit helpommin käsiteltäviksi. Sitaisin Hukkiksen kiinni kentän aitaan, ja lähdin juoksemaan Usvan vierellä puomeja kohti. Usva ylitti gasellimaisilla loikilla jokaisen puomin, ja jatkoin siitä suoraan matalille esteille; ne ylittyivät samalla tyylillä. Kehuin Usvaa vuolaasti, ottaen sitten Hukkiksen mukaani radalle. Puomit olivat jo kauhistus orille; hevonen ryntäsi lähes ylitseni joka kerta kun edes lähestyimme puomeja, mutta lopulta pääsimme kiemurrellen puomien yli. Huokaisten siirryin mustan suokin kanssa esteille, jotka ylittyivät harvinaisen kömpelösti; jopa minä hyppäsin paremmin kuin hevoseni! Hihittelin itsekseni, kehuen Hukkistakin, joka mulkoili esteitä pahaenteisesti. Rakensin pienen kujan ja nostin esteiden korkeutta, vieden Usvan hyppäämään; Usva käytti todella hyvin takapäätään, vaikka olisi mielummin vain ravannut esteille, laitoin nuorikon laukkaamaan esteille edes pariin otteeseen. Kehuin Usvaa iloisena hyvästä suorituksesta, ja otin sitten Hukkiksen kujaan, juosten orin vierellä kun musta hevonen lähestyi epävarmana estettä, ylittäen sen------ tai sitten ei. Juuri kun olin jo innostumassa, että Hukkis hyppäsi esteen yli itsekseen, ori veti äkkistopin ja onnistui kaatamaan koko esteviritelmän, joka kaatui rämähtäen suokin jalkojen juureen, josta Hukkis hermostui ja kääntyi pienessä tilassa ympäri ja laukkasi pois kujasta, lähtien vetämään näyttävää pukkilaukkaa ympäri kenttää paniikissa. Usva yritti reuhtoa itseään irti, muttei onnekseni päässyt irtaantumaan tiukasta solmusta, ja tarpeeksi kauan reuhdottuaan tamma luovutti, mutta Hukkis jaksoi painaa pukkeja toisensa perään. Sain ajatuksen, ja Hukkiksen riehuessa lähdin varovasti lähemmäs oria ja ohjasin Hukkareissua hellästi kohti kujaa, jonne ori päätyikin. Hukkis hyppäsi kaikki esteet melko hyvin, vaikka muutama puomi rämähtikin alas. Ensimmäisen, kaatuneen esteen yli Hukkis hyppäsi suurella loikalla, mutta muut ylittyivät oiken hyvin, jos vertaa Hukkiksen normaaliin suoritukseen. Hukkis riekkui vielä hetkisen, kunnes sain suokin kiinni ja aloin kävelyttää molempia suokkeja, jotka olivat enemmän tai vähemmän vauhkoja.
Hukkiksen ja Usvan olelssa jälleen tallissa loimet päällä, kännykkäni pirahti. Viesti alkoi "Onnittelut", jolloin olin varma, että olin voittanut uuden iPhonen tai vastaavaa antamalla pankkitunnukseni ... Sydämeni kuitenkin hyppäsi kurkkuun, kun sain Funnelista viestin, että minä ja Hukkis olimme voittaneet pukuratsatuksen aiemmin toimintaviikolla. Virnistin korvasta korvaan-tyylillä, ja halasin mustaa oria, joka nuokkui karsinassaan. Olimem osallistuneet vanhan Halloween-asumme turvin Funnelin pukuratsatuskisaan, ja se oli tuottanut tulosta. Hyvillä mielin vein Usvan ja Hukkiksen pihalle, jonka jälkeen jäin tallin pihaan kiertelemään tarhoja, moikkaillen tuntihevosia yksi toisensa jälkeen.
Kännykkäni pirahti jälleen, kun äitini ilmoitti tulevansa hakemaan minut piakkoin. Meninkin siis taukohuoeneseen, kun en muuta enää ehtisi tehdä, jossa jutustelin lähemmäs vartin muiden tlalilaisten jälkeen, jonka jälkeen äitini haki minut tallilta ja lähdimme kauppaa kohden, mitä siitä vaikka vähän haisinkin hevoselle.
03.03.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Kävelytin suureksi kasvanutta suokkinuorikkoa perässäni. Olin jo pitkään miettinyt vaihtoehtoa, että Usva lähtisi minulta ajanpuutteen vuoksi, enkä kokenut olevani tarpeeksi osaava hoitamaan ja kouluttamaan kasvavaa suokkitammaa. Juteltuani ravitallin omistavan ystäväni kanssa, hän tarjoutui ottamaan Usvan hoteisiinsa; Usvan emä oli kuitenkin ravipuolella. Muutaman päivän mietittyäni olin sopinut, että Usva tosiaan lähtisi Hiittisuoraan ja odottelin nyt, että uusi omistaja hakisi vaalean tamman. Olimme kierrelleet liukasta kenttää jo jonkin aikaa, kun lopulta näin auton ja trailerin saapuvan pihaan. Taputtelin Usvan kaulaa itku kurkussa, kun näin auton parkkeeraavan ja pian joku kävikin avaamassa trailerin ovet. Usva oli melko varma matkustaja, joten traileri oli tyhjänä, kun lähdin lähemmäs autoa. "Haluukkona sie taluttaa Usvan traikkuun, vai talutanko mä?" kysyi varovasti ravitallin omistajalta, joka antoi minulle luvan viedä Usvan traileriin. Vein jalat täristen Usvan traileriin, laitoin puomit kiinni, halasin Usvaa vielä kertaalleen, nieleskellen itkua. "Kyl me viel nähää" mutisin voikolle ennenkuin pomppasin ulos trailerista, annoin vielä viime hetken vinkkejä Usvan hoidosta ja jäin sitten katsomaan, kun auto trailereineen hävisi tallin pihasta. Kävelin yhä vieläkin täristen taukohuoneeseen, joka oli onnekseni tyhjillään. Lysähdin sovalle, vilkaisten kelloa. Se näytti kolmea. Koska oli sunnuntai, hevosilla oli vapaapäivä, joten voisin käydä Hukkiksen kanssa kävelemässä maastossa tai voisin antaa orin hieman riehua kentällä, mikäli se olisi tyhjä. Vaikka kuinka yritin paeta ajatusta, tunsin joka hetki takaravissani kumisevan ajatuksen; Usva ei ollut enää täällä, ei minun. En ehkä näkisi sitä koskaan. Nostin jalkani ylävartaloani vasten ja kiepautin käteni polvien ympäri, haudaten kasvoni polviini. Usva oli ollut minulla puolivuotiaasta ja oli kohta puolitoistavuotias. Usva oli ollut osa tallia ja uskomattoman rakas kaikkine huonoine päivineen ja hölmöilyineen.
En tajunnut purskahtaneeni itkuun ennen kuin joku tuli taukohuoneeseen ja kysyi, olinko kunnossa. Kyynelistä sumeilla silmilläni tajusin, että se oli Julia. "Oon iha kunnos. Voiks sanoo Milal tai jollekulle, et mä meen maastoon Hukkiksen kans?" kysyin Julialta, joka nyökkäsi hieman hämmentyneen ja huolestuneen oloisena, mutta pomppasin ylös sohvalta ja menin hakemaan Hukkiksen riimunnarua. En voinut olla vilkaisematta Usvan entistä tavaroiden säilytyspaikkaa, joka ammotti nyt tyhjillään. Nappasin Hukkiksen mustan, ketjullisen riimunnarun mukaani kun menin yksityispuolen läpi tarhoille. Otin Hukkiksen mukaani tarhasta, vieden mustan orin sisälle. Sitaisin suokin käytävälle, kipaisten hakemaan Hukkiksen harjapakin. Harjasin orin rivakasti, yrittäen voittaa aikaa. Kun ori oli harjattu käväisin vaihtamaan lenkkarini vettä pitävimpiin ratsastuskenkiin. Lähdin kävelemään kohti tuttua maastopolkua Hukkiksen määrätessä tahdin. Ori käveli nätisti vierelläni pysähtyen välillä haistelemaan tai kuuntelemaan jotakin. Olin kulkenut jo melko pitkään maastoreittiä kun lähdin kävelemään metsän puolelle. Metsä oli luminen ja paikoin lumi ylettyi minua vyötärölle kun kuljin hieman kauempana polusta Hukkiksen kulkiessa vierelläni; ori tuntui tykkäävän kun sai käyttää massaansa etenemiseensä, vaikka yleensä ori inhosi vettä ja lunta, mutta nyt Hukkiksella ei ollut ongelmaa.
Kännykkäni pirahti, ja vastasin siihen. Olin juuri tullut isommalle tielle joka johti tallille. "Missä sä oot?" kuulin äitini äänen heti, kun vastasin puhelimeen. "Ööö tulos just tallil, mitenni?" kysyin varovasti, antaen askeleideni hiljentyä. "No sä oot ollu siel metäs koht kolme tuntii ni alettii vähä ihmetellä! Mä oon jo tallil oottamas. Sul on nii huono suuntavaistoki ettei sun pitäis sinne mettää yksikses mennä ..." kuulin äitini huolestuneen äänen. "Mä nään jo tallin valot, oon koht siel. " sanoin, lähtien puolijuoksua kohti tallia mustan orin ravatessa vierelläni. Olin tallin pihalla, josta menin suoraan yksityisten puolelle ja laitoin Hukkikselle fleeceviltin, jättäen suokin sisälle.
Kipaisin vielä ulkona, käyden Hillan luona; Mila oli maininnut, että Hillan laskettu aika olisi seuraavien päivien aikana, ja silti kimo näyttikin; ensimmäinen ajatukseni oli muumi, kun valkea, varsin pyöristynyt suokki oli tarhan portilla suuren vatsansa kanssa. Rapsuttelin valkeaa suokkia hymyillen pienesti; vaikka Usva olisi poissa, ehtisin nähdä Hukkiksen jälkikasvua. Lähdin takaisin tallia kohti, ajatuksenani mennä taukohuoneeseen.
Mennessäni taukohuoneeseen kuulin jo muutaman kysymyksen, missä Usva oli, joten pakottauduin vastaamaan, että Usva oli myyty. "Mä käyn heittää Hukkikselle iltasapuskat valmiiks ja lähen sitte, moido ~ " sanoin, paeten tilanteesta. Laitoin Hukkiksen ruokintaämpäriin herran ruoat ja jätin ämpärin rehuvarastoon, suunnaten sitten ulos, jossa äitini odotti autossaan. Ilmeisesti Mila oli ihmetellyt, mihin olin jäänyt, sanonut siitä äidilleni joka oli minua odotellut ja tietenkin äitini oli mennyt ihan paniikkiin, että minne olin joutunut; minulla kun ei ollut pätkääkään suuntavaistoa. Nousin autoon sanomatta sanaakaan ja lähdimme tallin pihasta.
Päässäni pyörivät ajatukset Usvasta; en ollut tänään tehnyt tallilla paljoa, en puhunut kellekkään pahemmin, mutta ehkä huominen olisi jo parempi; parempi Usvankin oli osaavassa koulutuksessa, ja tuskin tämä oli viimeinen kerta kun tamman näin.
04.03.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Istuin aamutunneilla pulpetissani unisena, yrittäen keskittyä minulle opetettaviin asioihin, mutta olin liian väsynyt, joten päätin vain silmäillä tekstiä kotona. Hätkähdin, kun kännykkäni pirahti ja kaivoin sen vaivihkaa käsiini, nähden, että minulle oli tullut viesti. Avasin viestinäkymän ja sydämeni oli hypätä kurkkuun; Mila lähetti viestiä, että Hillan varsa oli syntynyt aamuyöstä. Käteni tärisivät hieman, mutta suljin puhelimen ja yritin keskittyä tuntiin - nyt vielä heikommin kuin väsyneenä. Loppupäivä oli yhtä sumua, enkä tiennyt oikeastaan ollenkaan, olinko millä tunneilla.
Normaalisti minun olisi pitänyt lähteä kolmen bussilla Vaahterapolkua päin, mutta säännöstäni poiketen hyppäsin heti koulun päätyttyä varttia yli tulevaan bussiin. Ehdin kipaista kotonani ja hakea kukkaroni ja ratsastuskamppeeni mukaani ja tulin pysäkille juuri sopivasti, kun bussi kaarsi kulman takaa roiskuttaen vettä ohikulkijoiden päälle - siitäkin voi lukea lehtien mielipidepalstoilta, kun autot "niink uahesti roiskuttavatkin!". Hyppäsin lämpimään bussiin hytimestä, maksoin lipun ja istahdin bussin keskiosaan, antaen maisemien lipua silmieni ohitse. Lopulta tulin pysäkille, jossa hyppäsin pois ja seuraavaksi jalkani veivät minua juoksujalkaa kohti tallia.
Saavuin puuskuttaen lähelle tallin pihaa, jolloin hidastin kävelyksi ja yritin esittää "hillittyä ja rauhallista opiskelijaa", mutta vinksahtaneet hiukseni ja huohottava hengitykseni hieman pilasivat kuvaa. Tarvoin aution taukohuoneen läpi tuntihevosten puolelle; kaikki hevoset olivat pihalla, joten seuraava kohteeni oli Hillan tarha. Kipittelin liukkaan pihan läpi kimon suokin tarhalle, mutta Hilla ei ollut normaalissa tarhassa; kipaisin takaisin talliin ja tarkistin tarhausjärjestyksen ja löysinkin tiedon, että Hilla ja "Jätkä" olivat omassa tarhaassaan, jonne menin lähes juoksujalkaa; olin koko päivän odottanut näkeväni rakkaan suokkini ensimmäisen jälkeläisen, ja kaikki tuntui olevan minua vastaan!
Lopultakin pääsin tarhalle, jossa näin Hillan, jonka takana keikkui pieni tummanharmaan ja mustan välimuoto - orivarsa. Virne nousi naamalleni, enkä voinut kuin katsella, kun rääpäle hoippui pitkien koipiensa kanssa; näytti, että iso ruho olisi lyöty neljän tikun nokkaan, joissa oli nivelien kohdalla suuret solmut. Virnistin näylle, mutten viitsinyt alkaa lääppimään varsaa sen enmpää; nauttikoon Hilla nyt pienokaisestaan ilman häiriöitä. Norkoilin tarhalla vielä kymmenisen minuuttia, kunnes kylmä tuli takkini läpi ja riensin taukohuoneeseen jonka vessassa vaihdoin vaatteet kouluvaatteista mukavampaan huppariin, college-housuihin ja takkiin sekä ratsastuskenkiin.
Lähdin hakemaan Hukkista tarhastaan, jossa musta ori odottelikin minua jo portilla mahdollisimman kuivassa kohtaa. Taputtelin orin kaulaa ja lähdin taluttamaan massiivista oritta perässäni.
Kello näytti jo kahta, kun olin saanut Hukkiksen valmiiksi; ori oli harjattu ja herralla oli suitset päässä. Talutin mustan kentälle, sillä maneesi oli tuntilaisten käytössä, ja ponnistin selkään ketterästi. Lähdin ratsastamaan rennosti; tänään ei ollut tarkoitus tehdä mitään erityisen vaikeaa, olimme kuitenkin eilen käyneet maastoilemassa.
Olin kävellyt lähemmäs puoli tuntia ajatuksissani, kun nostin ravin, antaen Hukkiksen kulkea rentoa, letkeää ja pitkää ravia melko pitkällä ohjalla. Alkuun minusta tuntui aina, että kuolisin Hukkiksen pomppivassa ravissa, mutta olin jo oppinut; ja olihan siinä vatsalihaksetkin kehittyneet senverta, että jos joku minua vatsaan löisi, niin sitä itseään käteen sattuisi; toisinsanoen olin oppinut istumaan pomppivassa ravissa. Nostin molempiin suuntiin pari kertaa laukat, availin hetken ja jatkoin köpölettyä pitkällä ohjalla. Hukkis oli kankean oloinen, joten loppua kohden taivuttelin suokkia vielä hieman ennen kuin laskeuduin selästä takaopuolelleni, koska liukastuin heti maahan päästyäni. Kampeuduin ylös ja lähdin taluttelemaan tähtipäistä kohti tallia. Laitoin varmuuden vuoksi orille fleeceloimen päälle ja vein Hukkiksen tavarat pois. Annoin orin mennä tarhaansa rellestämään, kun itse katosin satulahuoneeseen hakemaan Hukkiksen suitsia, joita aloin putsata. Ei mennyt kauaa, kun suitset olivat jälleen uuden veroiset; hetken minulla kesti koota ne uudelleen ja samalla otsapanta vaihtui, mutta kävin palauttamassa suitset paikalleen koukkuun, jonka jälkeen löhösin loppupäiväntaukohuoneessa autellen tuntilaisia. Lähdin kuuden aikoihin tallilta käyden vielä moikkaamassa Hukkapätkäksi nimettyä orivarsaa, jonka jälkeen lähdinkin bussilla kohti kotia.
16.04.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Saavuin tallille pian kolmen jälkeen ratsastuskamppeet päällä. Sää oli varsin mukava; lämmintä oli jo pari astetta ja lumi oli sulanut hyvään tahtiin; suurimmat lumikökkäreet olivat vielä paikalleen, muuten tallin pihassa näkyi siellä täällä jo vihertäviä, sinnikkäitä ruohotupsuja. Heti hypättyäni autosta, äitini ilmoitti lähtevänsä nyt hakemaan pari muuta kopukkaa tallille - tänään olisi talliporukan omat ratsastuskisat, johon olin tietenkin itse ängennyt mukaan. Kipittelin heti ensin talliin, jossa törmäsin Milaan, joka jututti paria muuta kilpailijaa. Kun muut lähtivät, hyökkäsin heti Milan luo. "Moi~ Mulla oli ne pari kopukkaa niin kisois, ni mihin voin parkkeerata ne? Kisat kummiski alkaa illemmalla, mut mun pitii laittaa koko konkaronkaa valmiiks." kysyin Milalta hymyssä suin, joka vastasi hetken mietinnän jälkeen, että voisin laittaa ainakin oripojat Hitin ja Hukkiksen valmiiksi pesuboksissa ja Hukkiksen karsinassa - kisoissa ei ollut surta määrää vierailevia tähtiä, muutama kolme neljä, joten kaikille liikenisi varmasti paikka. Tuhkimo-neidin voisin laittaa vaikka ulkonakin valmiiksi, oli senverta rauhallinen tapaus - Hukkis ja Hitti taas olivat hieman turhan vilkkaita pihalla laitettaviksi.
Hain Hukkiksen tarhastaan ja vein suoraan karsinaansa, alkaen puunata mustaa oritta edustuskuntoon. Olin juuri letittämässä orin harjaan löysille leteille, kun puhelimeni pirahti muutamaan otteeseen, jolloin loikin ulos hakemaan Hittiä ja Tuhkimoa ulos trailerista - Hitti löysi äitini taluttamana tiensä pesuboksiin yksityispuolen perälle, kun taas Tuhkimo löysi paikkansa Hukkiksen tarhasta, jossa tamma saisi ulkoilla kunnes saisin laitettua sille varusteet päälle. Ei mennyt kauaa kun jälleen kännykkäni pirahti ja kaverini, jonka oli tarkoitus tulla valokuvaamaan kisoihin, soitti - siinäpä hyvää orjatyövoimaa; Linda, valokuvaajaystäväni, ratsasti ahkerasti omistamallaan, vanhahkolla suokkitammalla, joten tyttö saisi autella hevosten lämmittelyssä sun muussa ennen kisoja - en uskaltanut ainakaan Hukkiksen ja Hitin kanssa mennä kylmiltään kisaamaan, Tuhkimo taas oli riehumassa tarhassa, joten se vetreytyisi hieman - toki kävisin tammamammankin selässä ennen kisaamista.
Palattuani viimein Hukkiksen karsinaan, Linda seurasi perässäni kuin koira, joten tyttö sai harjata Hitin sillä aikaa kun valmistelin Hukkista. Löisin satulan selkään vasta enne pihalle menoa, joten Hukkis sai olla suitset päässä karsinassa kun kävin kurkkaamassa Hitin tilanteen - molemmilla oripojilla oli nyt suitset päässä, joten Linda laittoi Hitille ja minä Hukkikselle satulan uusine, puhtaine satulahuopineen selkään ja talutimme kaksikon ulos. Äitini tuli heti pitelemään Hukkista kuin kutsuttuna, joten minä orjuuttajana jätin äitini kävelyttämään mustaa oritta ympäri tallin pihaa - Hukkis oli kyllä komea näky, kun se oli pudottanut lähes kaiken talvikarvansa ja uusi, kiiltävä korpinmsutaa lähentelevä karva hohti puunattuna kevätauringossa. Äitini kävelytti Hukkista kentällä - kisoihin olisi vielä tunti, joten ehtisin laittaa Tuhkimon valmiiksi ja käydä verkkaamassa Hukkiksen kanssa. Punttasin myöskin Lindan selkänä heti kun neiti oli saanut muutaman valokuvan näpsäistyä muista hevosista ja tallista.
Tuhkimon ollessa valmiina, nousin pihalla sen selkään ja aloin verkata muiden ratsukoiden seassa maneesissa - päivä oli senverta kaunis, että kisat olisivat kuulemma kentällä. Ei mennyt kauaa kun ensimmäinen kutsu kävi ja ratsukot lähtivät kohti kenttää. Ensimmäiseksi oli HeC ja HeB-luokat, jonne menisin Tuhkimon kanssa. HeC meni kohtalaisen päin mäntyä, joten huultani purren lähdin suorittamaan HeB-rataa vaalean tamman kanssa - luojan kiitos tämä meni paremmin, joten taputtelin tyytyväisenä Tuhkimon kaulaa, joutuen kuitenkin pian laskeutumaan - ja pian olinkin paljon korkeamman Hukkiksen selässä. Äitini piti venkoilevaa Hittiä ja Tuhkimoa, kun itse menin HeA-radalle Hukkiksen kanssa. Heti tervehdyksen jälkeen ori tuntui kankealta kuin rautakansi ja sain hoputtaa oritta kokoajan - eikä siitä oikein mitään tullut, kun ori vänkäsi vastaan. Harmistuneena huonosta tuloksesta nousin pian Hitin selkään, jalkani jo aivan väsyneinä - muistio itselle: ei niin paljon kisoja yhdelle päivälle.
En sijoittunut kaakkieni kanssa koulukisoissa kertaakaan, mutta estekisat olivat vielä edessä. Onnekseni Hukkis oli miljoona kertaa toimivampi esteradalla - kerrankin - ja pääsin hyvillä mielin pois kentältä. Kisa toisensa jälkeen huljui ohitse, vaihtaessani hevosta ripeään tahtiin. Tulosten tullessa julki olin kiljumaisillani riemusta, kun Hukkis ja Hitti sijoittuivat kahdelle ensimmäiselle sijalle 60-70cm luokassa; meninkin Hukkiksen selässä kentälle palkintojen jakoon, kun äitini taasen talutti Hitin vierelleni; pian molempien oritten suitsia koristi ruusuke.
Koko loppukisapäivä oli hektistä, eikä minulle jäänyt oikein mitään siitä mieleen; iloinen mieli tallin omissa kisoissa oli taattu, mutta aivoni tuntuivat pehmenneiltä kaiken ratsastamisen jälkeen; olin vaihtanut hevosta kuin sukkia, ja nyt oloni oli turta. "Hei, Linda, haluukkona sie ottaa Hitilt pois kamat?" kysyin ystävätäreltäni, joka suostui iloisena. Itse hoidin Tuhkimolta kisavarusteet päältä ja kävin vielä heittämässä Lindalle kuljetussuojat, jonka jälkeen laitoin Tuhkimolle omansa ja lastasimme piensuokkikaksikon traileriin omille kotitalleilleen vietäviksi - Tuhkimo menisi Ansakujaan ja Hitti Mustikkapolkuun.
Turtana aloin ottaa Hukkikselta kamoja päältä, kun Linda roikkui ovella jutustelemassa. Suurin osa kisaporukasta oli saanut hevosensa valmiiksi ja iloinen pälpätys kuului taukohuoneen puolelta. "Voitaiskoha me ottaa pari edustavampaa kuvaa Hukkiksesta?" kysyin Lindalta varovasti, joka oli heti innoissaan mukana. Näimpä jätin Hukkikselle orin suitset päälle ja tein viimeiset puunaukset, sitten mennen taukohuoneeseen, jossa puheltiin päivän kisoista kiihkeään tahtiin; arvioitiin toisten suorituksia ja iloittiin voitoista - tai tällä hengellä oli mukana myös iloitsemista muiden voitosta, vaikka itse olisi jäänyt viimeiseksi. Ilmoitin Milalle siinä sivussa, että kävisimme Lindan kanssa kuvaamassa Hukkista maastossa ja kentällä, että orista saataisiin pari edustuskelpoista kuvaa kasvattajalle lähetettäväksi - Hukkis oli tullut minulle yli vuosi sitten, eikä orista ollut hyppäämään paljon maapuomia enempää - tänään kisoissa Hukkis ylitti ja sijoittui seitsemänkymmen sentin luokassa - se oli suuri parannus. Ori oli neljävuotias Vaahterapolkuun tullessaan, nyt viisivuotias Hukkis oli nostanut sekä estekorkeutta ja ennenkaikkea koulupuolta; ori oli noussut HeB luokasta aina VaB-luokkiin asti.
Talutin Hukkista tyytyväisenä kohti kenttää. Päivä oli vielä varsin valoisa, joten ehtisimme ottaa hyviä kuvia kiiltävän mustasta orista. Kuva toisensa jälkeen tuli otettua, kunnes suuntasimme maastoon. Olin napannut mukaani pari porkkaanaa, mikäli Hukkis saisi päähänsä lähteä karkuteille, joten irrotin Hukkiksen suitsista ohjat varovaisin ottein ja pienen tappelun jälkeen Hukkis pysyikin varsin nätisti paikoillaan. Jälleen muutaman kuvan jälkeen Hukkiksesta oli saatu kaikki mahdolliset rakennekuvat - joskin tausta oli hieman tumma kuvan ottoa varten, mutta muuten ori oli edukseen. Tämän jälkeen suuntasimme pienemmälle aukealle metsässä, jossa oli hieman hiekkaa vehreän nurmen ja lumikinosten seurana. Tyytyväisenä Linda napsi vielä pari kuvaa. Punttasin Lindan Hukkiksen selkään ja usutin Hukkiksen Lindan avustaessa raviin, kun musta ori köpötteli hidasta vauhtia eteenpäi, kun itse huonoine kuntoinen hölkkäsin vieressä. Tallin lähentyessä pudotimme käyntiin ja palasimme tallille, jossa autojen määrä oli vähentynyt huomattavasti. Mila olikin pihalla Tohelo sylissään rapsuttelemassa huomionkipeää kissaa ja moikkasi meitä kun palasimme tallin pihaan. Veimme Hukkiksen sisälle ja laitoimme orille fleeceviltin ja otimme suitset pois - riimua en viitsinyt orille tunkea.
Äitini tuli hakemaan meitä puolisen tunnin päästä, jolloin sanoimme heipat tallin väelle ja Milalle, kiitellen mahtavasta kisapäivästä.
27.04.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Annoin poskeni painua auton lasia vasten, kun sade ropisi tien pintaan varsin kivaana; keväinen, kesästä toivon tuova sade kuitenkin loppui aina välistä ja alkoi sitten taas. Tallin tullessa näkyviin suoristin ryhtini ja valmistauduin nousemaan ulos autosta hytisevään ilmaan; vaikkei pakkasta enää tähän aikaan vuodesta ollut, kylmä, sateinen ja tuulinen keli vei makua.
Kello oli melkein kuusi illalla kun vilkaisin kännykkäni kelloa äitini huristellessa peltilehmänsä kera poispäin tallilta. Olin käynyt heti koulun jälkeen katsomassa paria varsaa; viimeisen viikon aikana Hukkikselle oli tullut nelisen varsaa jatkamaan mustan oriin sukua ja odotin nytkin sormet ristissä, että vielä yksi varsa putkahtaisi maailmaan omasta tammastani Tuhkimosta - varsa olisikin toinen tammavarsa viidestä jo syntyneestä, joista jokainen oli perinyt isänsä tumman värityksen ainakin vahvistukseksi emän värin rinnalle.
Kun saavuin talliin, näinkin Hukkiksen olevan sisällä; se hämmensi minut täysin ja käännyin kannoiltani taukohuoneeseen, josta onnekseni löysin Sarin ja Kathereenin juoruamasta. Pääsin onneksi siis heti kyselemään, mitä Hukkis sisällä teki tähän aikaan; eikä mennyt kauaa, kun sain jo vastaukseni; oripoika oli päättänyt tulla langoista läpi ja Sari oli löytänyt mustan orin harhailemasta maastosta siellä ratsastaessaan. Sydämeni hyppäsi kurkkuun ja kiitin tyttöjä, kiitäen sitten Hukkiksen luo. Tarkistin orin nopeasti, mutta onneksi orilla ei ollut pahempia vammoja; sähköiskuja herra oli varmaan saanut yllin kyllin, mutta haavoja ei ainakaan ollut. Hukkis oli kyllä pysynyt ihan nätisti ennenkin tarhassa, eli voi olla että joku oli sen käynyt säikäyttämässä. Kun ori oli tarkastettu päällisin puolin, menin orin tarhalle tarkastamaan, mistä Hukkis oli tullut läpi. Hämmästyksekseni koko aita oli kuitenkin ehjä. Hukkis oli järjettömän huono hyppääjä, joten se tuskin olisi edes päässyt ylittämään aitaa ... Hetken pähkäilytäni palasin taukohuoneeseen ja kyselin, oliko joku tietoinen, miten Hukkis oli itsensä ulos tarhasta järjestänyt. Kun kukaan ei mitään sanonut, palasin Hukkiksen luo ja nappasin orin mukaani käytävälle, jossa harjasin orin pikaisesti, hakien sitten juoksutusliinan raippoineen.
Pujotin pienen tappelun jälkeen kapinoivan suomenhevosoriin suuhun kuolaimet eikä aikaakaan kun suitset olivatkin päässä bling bling-otsapantoineen. Talutin Hukkiksen kentälle ja aloin kävelyttää oritta narun nokassa, tarkastellen, ettei ori ontunut; Mila ilmestyi kentän laidalle pyynnöstäni; tallin omistajalla oli kuitenkin kokeneempi silmä. Mutta kun kumpikaan ei huomannut käynnissä mitään vikaa tai merkkiäkään jalkakivuista ja ontumisesta, nostin Hukkiksen raviin ja sama toistui; ei mitään. Laukkakaan ei tuottanut tulosta, joten saatoin huokaista helpotuksesta. Orjuutin tallinomistajaa senverta, että Mila sai minut tulla punttaamaan Hukkiksen selkään; kypärä minulla onneksi olikin jo päässä.
Lähdin ilman satulaa ratsastelemaan Hukkiksen kanssa, pääosin kuulostellen, miten Hukkis reagoi ja arkoiko ori jotain . yleisesti siis, oliko jokin vialla. Onnekseni ori oli erinomaisessa kunnossa, joten nostin ravia ja laukkaa silloin tällöin, antaen Hukkiksen viettää hieman vapaampaa tänään.
Laskeuduttuani selästä, taputtelin Hukkiksen kaulaa ja lähdin kävelemään eteenpäin, orin tullessa kuuliasesti perässäni. Nappasin tähtipäisen kiinni kun poistuimme kentältä ja taluttelin herran talliin, vieden orin omaan karsinaansa. Ottaessani suitsia mustan orin päästä, huomasin, että ori oli onnistunut hankaamaan harjaansa melko pahankin näköiseksi, joten riimua en uskaltanut jättää orille päähän, vaan jätin orin sisälle; kello läheni jo uhkaavasti puol yhdeksää, kun olin huolestuneena vielä hieman kävelyttänyt Hukkista ja tarkistanut vielä kerran tarhan läpi - jos kuitenkin jostain langat olivat katkenneet.
Käväisin taukohuoneessa ja lisäsin Hukkiksen nimen kohdalle, että Hukkikselta riimu pois tarhasta; musta kun oli harjansa senverta pahaan kuntoon hangannut, etten uskaltanut ottaa riskejä.
Röhnötettyäni kiitettävän aikaa, Mila kävi kyselemässä apuja iltaruoan jakoon ja menin itse sitten avuksi, alkaen jakaa kullekkin hevoselle omaa annostaan. Kahden voimin hevoset oli pian ruokittu ja iloinen rouske täytti tallin, kun kännykkäni pirahti ollessani Hukkiksen karsinan edessä silittelemässä mustaa oritta suokin jo ahmittua ruokansa. Äitini ilmoitti tulevansa hakemaan. Ei mennyt kauaa kun pompin jo hämärällä pihalla ja vielä vähemmän aikaa, kun Vaahterapolku jäi taakse ja nokka oli kohti kotia.
12.05.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Lähestulkoon pompin penkillä innosta, kun automme nokka oli kohta Carbonaran ravitallia. Siellä minua odottaisi vasta vieroitettu, oman Hukkikseni poika Samu, jota oli käynyt muutamaan kertaan katsomassa; tumma läsipää oli omasta mielestäni oikea silmänilo ja vanhemmatkin olivat mieleeni - Samustahan voisi tulla vaikka mitä kun emä oli ravuri ja isä tasokas kouluratsu!
Kun automme kaarsi vieraan tallin pihaan, hieman arkaillen suuntasin avaamaan trailerin ovea, jonka jälkeen otin punaisen, ketjullisen riimunnarun mukaani ja suuntasin Samun tarhalle, jonne Mila oli minut opastanut Vaahterapolussa eilen illalla kun olin saanut Samulle tallipaikankin varattua. Pikkuori saisi ainakin kasvaa pari-kolmevuotiaaksi Vaahterapolussa ja sitten riippuen, olisiko tummaväritteisellä kykyjä raviradoille, saisi Samooja lähteä ravitallia täyttämään.
Näin pienen orin tarhassaan, mtuta vilkaistuani uudestaan, näyttikin ori suurelta, kun viereen oli jostain ilmestynyt shetlanninponivarsa
kirjavine värityksineen. Avasin tarhan portin ja kävelin Samulle jutellen varsan luo, silitellen oria, samalla ihastellen tummanruskeaa, kiiltävää karvaa, joka lähestulkoon heijasti puhtauttaan valoa. Otin pikkuorin riimunnarun päähän ja lähdin kuljettamaan hieman venkoilevaa, mutta muuten melko nätisti vierelläni kulkevaa varsaa kohti traileria. Milan mukaan Samu oli kyllä totutettu jossain määrin traileriin menoon ja sieltä tuloon ja muihin perustoimenpiteisiin, kuten taluttamiseen ja paikallaan pysymiseen karsinassa - joskaan se ei ollut kuulemma Samun vahvuuksia.
Ei mennyt kauaa, kun nuorikko oli silmät tuikkien, nätisti trailerissa seisomassa samalla kun kehuin ja taputtelin pientä. Hetken helliteltyäni Samua, pomppasin ulos trailerista, ovet kiinni ja pian olinkin painanut takamukseni jälleen auton etupenkkiin.
Ajomatka sujui leppoisasti eikä Samukaan stressannut ollenkaan - ainakaan kopissa ei kuulunut ylimääräistä ääntä tai muuta. Kun sitten saavuimme Vaahterapolkuun, palasin jälleen traileriin tarkistamaan varsan voinnin. Äitini availlessa ovia otin Samun kiinni ja lähdin rauhoittavasti puhuman Samulle, kun se suuri, ensimmäinen askel rampilel oli niin kaaaaaauhean pelottava.
Kun sitten olimme talinpihalla, kävelytin pientä oritta hieman matkan jäljiltä ympäri tallinpihaa. Pieni orinalku rempoili ja yritti lähteä omille teilleen; ei puhettakaan rauhallisuudesta tai ruohopalan jyrsimisestä.
Kun viimein sain pikkuorin talliin asti, vein suokkivarsan suoraan karsinaansa, joka olikin todella lähellä ovea ja jätin pikkuoriin tutustumaan karsinaansa hetkeksi.
Tällä välin hain Hukkiksen tarhasta ja vein mustan orin karsinaansa, sitaisten tuon löysästi kiinni. Askeleeni kuitenkin veivät pakostakin taukohuoneeseen, jossa Kat olikin; löysimme kaapista omenamehua, jota hörpimme, ennen kuin Katariina pöllähti huoneeseen, muta katosi pian tallin puolelle. Tällä välin Mila ehti huoneeseen ja kertoi synttäreistä, jolloin alkoi riivattu etsiminen, jos jostain kaapin pohjalta olisi löytynyt jokin keksipaketti tai jotain - eihän sieltä mitään löytynyt, ennen kuin Katariina palasi, jolloin lauleskelimme tytölle onnittelut ja annoimme "lahjaksi" toiveen toiminniasta; ei mennytkään kauaa kun päätös oli tehty ja yksityistenomistajat ja pari muuta lähtisivät maastoon ja uimaan. Itse pinkaisin heti suunnittelun jälkeen laittaman Hukkikselle varusteita. Puunasin oria hetken, laitoin orille suitset päähän siten, että poistin turparemmin ja otsapannan, jolloin tuli hieman länkkärimeininkiä. Jätin orin vielä karsinaan mellestämään, kun alkoi kuulla kyselyjä, että kuka oli ennen tyhjässä olleessa karsinassa; Samu oli saanut kohtauksen yksin jäädessään ja kurkotteli karsinan oven eteen ja oli onnistunut jo järsimänä oven yläosaa. Parahdin ja nappasin pikkuoriin mukaani, vieden tumman varsan sovitusti Tohvelin kansa tarhaan, lukiten tarhan melko visusti, painuen sitten takaisin talliin, jossa minua odotti kysymystulva; oli niin kysymyksiä nimestä, iästä, rodusta, vanhemmista ... Ties mitä kaikkea. Vastailtuani Katariina tuli hoputtamaan meitä, jolloin heitin kenkäni karsinan oven viereen ja kapusin ulkona Hukkiksen leveään selkään. Päälläni oli muutenkin vain kolitsit ja löysä t-paita, joten voisin mennä Hukkiksen kanssa uimaan, jos herra itse siihen suostuisi.
Kun maastoreissumme viimein päättyi rannalle, lähdin kahlaamaan Hukkiksen kanssa; ori jopa uskaltautui veteen ilman suurempia eikä mennyt kauaa, kun sitten suuri ori päätti nousta takasilleen, jolloin liu'uin orin mustasta, märästä selästä vileään veteen nauraen.
Hetken pulikoituamme nousimme jälleen hevosten selkään ja loppumatkalla ravailimme ja laukkailimme; toki Hukkisken piti kiriä kärkeen, mutta pian saatuani orin aisoihin herra jopa käyttäytyi.
Palattuamme tallille porukka alkoi hajaantua, joten jäi Kathereenin kanssa katsomaan koulukiemurakungingatar-Safiraa. Kun sitten show oli ohitse, kehuimme kuin yhdestä suusta upeaa ja lähes kansainvälisen tason tasoista suoritusta. Kun sitten hävisin Katin kanssa pulputtaen taukohuoneeseen, jossa puimme läpi hevosiamme ja niiden suorituksia.
Jonkin ajan päästä palailin karsinoille ja nappasin Hukkiksen mukaani tarhailemaan. Kenttä oli tyhjillään, joten päästin Hukkiksen vapaaksi kentälle ja suljin portin, hakien sitten Samun hieman ulkoilemaan; pieni ori raapi hellyttävästi itseään takakoivellaan, saaden hontelon ruumiin huojumaan. Jouduin hetken jahtaamaan pikkuoritta, kunnes sain tumman kinni ja taluttelin kentälle Hukkiksen seuraksi; Hukkis ei ollut ilmeisesti jo päästellyt energiaa, sillä musta ori riekkui ympäri tarhaa innoissaan kun päästin Samun vapaaksi isänsä kanssa; kaksikko veteli ympäri kenttää tehden hienoja äkkipysähdyksiä ja purkien energiaansa. Vaaratilanteita ei onneksi syntynyt, sillä tummat oriit vain haistelivat toisiaan kiinnostuneena jos hetkeksi pysähtyivät vauhdiltaan.
Kun sitten Samultakin oli viimeiset energianrippete hävinneet, talutin molemmat orit samaan aikaan mukanani talliin, vieden ne omiin karsinoihinsa ja syötellen pari omenaa pojille. Suokit saisivat ruokansa pian ja saisin sillä aikaa askarrella Samulle nimikyltin karsinan ulkopuolelle. Kun olin hommani saanut loppuun, häivyin tallilta vähin äänin, iloisena uusimmasta hevosestani ja toki myös Hukkiksesta, joka oli yhä enemmän ja enemmän kasvamassa osaksi minua.
26.05.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Kipaisin tallille heti aamulla bussilla ja loppumatkan kävellen. Linnut lauloivat ja puut olivat täydessä lehdessä - kaikki kertoi kesästä. Koulu olisi vielä viikko jäljellä huomisesta perjantaihin. Hymy pyrki väkisinkin kasvoilleni kun etenin kohti tuttua tallia hiekkatietä pitkin. Tallille päästyäni kävin taukohuoneessa, jossa moikkasin Markusta joka siemaili juuri limsaa, joita oli jääkaapissa euron hinnalla. Kävinkin itse viskaamassa euron purkkiin ja nappasin mukaani coca-colan, vieden sen matkallani satulahuoneen läpi hakemaanriimunnaruja, Hukkiksen ruokakuppiin, ettei sitä vietäisi. Tallissa oli mukavan viileää, ulkona taas läkähdyttävän kuuma.
Kun saavuin Samun tarhalle, näytti pienellä orillakin olevan kuuma; pieni ori makasi täysin rentona maassa kyljellään varjossa; Tohveli oli parin metrin päässä nuokkumassa samaisen puun varjossa; kun sitten herrat kuulivat tuloni, molempien korvat höristyivät laiskasti ja kutsuttuani Samua, suokin pää nousi jossain määrin innostuneena ja oripoika lähti köpöttelemään ohti laiskasti. "No heeeei jäbä ... Onks tääl vähä turhan lämmin sulle?" jutustelin tummalle varsalle, kiroten samalla, että olin kahminut itselleni tummia hevosia - raukkaparathan läkähtyivät kun musta j tumma karva oikein keräisivät lämpöä.
Vein Samun sisälle pitkän tappelun jälkeen, lähtisikö Tohveli mukaan - kun lopulta olin saanut Tohvelin arhaansa ja Samun sieltä ulos, poni piti mellakkaa kun kaveri lähti. Naureskelin itsekseni ja vein Samun sisälle viileään ja hain seuraavaksi Hukkiksen omasta tarhastaan - tilanne oli sama, sillä Hukks oli aivan hikinen ja roikutti päätään uupuneena lämpöaallosta. Taputtelin oritta ja lähdin taluttelemaan tähtipäätä kohti tallia - josta kuului epäilyttävän tutut äänet, kun Samu oli alkanut skitsota yksin jäätyään. Vietyäni Hukkiksen karsinaansa ja pelastettuani juomani orin hampailta, palasin Samun luo, joka näytti olevan täydessä paniikissa ja pyöri ja hyöri karsinassaan. Hain pari Hukkiksen harjaa ja palasin Samun luo - muistutin itseäni samalla käymisestä shoppailemassa Samulle riimun ja muutperustarvikkeet, olin ensimmäiset päivät vain lainaillut Hukkiksen harjoja ja riimunakin oli toiminut naruriimu, jonka olin saanut mukaani Carbonarasta - Samulla oli kuulemma ollut kunnollinen riimukin tai kaksi, mutta herra oli hajottanut ne ... Kahdesti.
Painostava ilma ulkona kertoi, että ukkonen voisi pamahtaa päälle minä hekenä hyvänsä. Olin saanut Samun harjattua pahimmista mutakököistä, kun pikkuori oli makoillut tarhassa ja toisessa kdäessäni oli Hukkiksen riimunnaru - nuoret orit olivat kiinnotuneita toisistaan ja kuuntelin hörhädyksiä takaani kun orit tutustuivat toisiinsa - tiedä, vaikka kaksikon olisi voinut majoittaa samaan tarhaan myöhemmin. Sidoin kuitenkin molemmat orit kiinni aidan tolppaan parin metrin etäisyydelle toisistaan, jolloin Hukkis alkoi heti vetää tuoretta, vehreää ruohoa ja Samu taas kuikuili ympärilleen. Katosin talliin, jossa täytin vesiämpärin ja heitin harjan viileään veteen. Nappasin vielä kiillotusaineen mukaani ja palailin hevosten luo - tai sitten en. Hukkis kyllä söi yhä ruohoa rauhassa, mutta Samun paikka ammotti tyhjyyttään. Sydämeni hyppäsi kurkkuun ja lähdin heti pinkomaan ympäri tallin pihaa, kunnes katseeni osui varsaan, joka teki tuttavuutta jättiläismäisen Deisin kanssa, kun lähs parimetrinen tamma kurkotteli päätään tarhan aidan yli ja Samu haisteli tamman turpaa innoissaan. Riimunnaru roikkui rikkinäisenä pikkuorin naruriimussa kun nappasin pienen mukaani ja lähdin taluttamaan oritta takaisin.
Hetken pähkäilytäni, miten saisin orin jälleen kiinni, päädyin vain sitaisemaan nuorikon kiinni lainatulla riimunnarulla, jonka joku oli jättänyt tarhan tolpan nokaan roikkumaan.
Aloin pian putsata Hukkista eikä mennyt kauaakaan, kun musta ori lähes säihkyi - musta karva oli mahtavassa, samettisessa kunnossa ja vaikka aurinko oli polttanut Hukkikseen hieman ruskeaa sävyä, ori oli yhä selvästi musta. Taputtelin päivää pasitattelevaa Hukkista ja suihkuttelin kiillotusainetta orin harjaan, häntään ja karvaan muutenkin - kävisimme kuitenkin näyttelyissä varsin ahkerasti ensi kuun alussa.
Sitten alkoikin operaatio Samu the ensikertaa minun pestäväni oleva. Oripoika kuitenkin käyttäytyi aivan upeasti, nautiskeli vain viileän veden pestessä suokista liat pois. Harjailin ja peseskelin Samua vielä pitkään Hukkiksen toimiessa ruohonleikkurina, kunnes molemmat olivat putipuhtaita ja vein orit omiin tarhoihinsa vilvoittelemaan - ja mitäs muutakaan kun Samu veti heti maate piehtaroimaan kun pääsi tarhansa portista sisälle - Tohvelin riehuessa vieressä. Hukkis taas lähti kunnon pukkilaukkaan omassa ylähisessä yksinäisyydessään, enkä voinut olla kuin tuijottamatta komistunutta suokkia. Kävelin vielä takaisin tallilel ja kaadoin pas ---- rapaisen veden viemäristä alas ja huuhtaisin harjan, palkiten itseni sitten taukohuoneessa juomallani - vähän toki harmitti, sillä juoma oli lämmennyt varsin pahasti ja olin voinut sen ostaa myöhemminkin. No, samapa tuo. Roikuin tallilla vielä pari tuntia autellen hevosten kanssa, jonka jälkeen katosin kohti kotia, tehden mielessäni listaa, mitä kaikkea saisin ostaa Samulle - ja eiköhän muutama tavara jäisi lisäksi Hukkiksenkin kulutettavaksi. Tammani toisella tallilla oli myöskin tiineenä, kaksosista vieläpä, joten rahaa kuluisi melko paljon reissulla; tietenkin pääsisin myös kuolamaan kevään uusinta uutta-tyyppisiä mainostauluja upeista tarvikkeista, joihin minulla ei olisi ikinä varaa.
03.06.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Olin kuolla kuumuuteen bussin körötellessä eteenpäin pölyävää tietä pitkin. Olin hypännyt heti aamun ensimmäisellä bussilla kyytiin ja kello näyttikin vasta kahdeksaa; ilma oli silti päälle +25C ja tuulesta ei tietoakaan. Ajatuksenani oli käydä uiskentelemassa ainakin Hukkiksen kanssa - ja jos Samu suostuisi yhteistyöhön, saisi pikkujäbäkin tulla mukaan; ainakin sitten liinan päässä, kun ei nuorikolla ollut yleensäkään sen suurempia menohaluja minnekkään ja oripojat tulivat erinomaisesti toimeen.
Saapuessani viimein tallille hiki valui otsaltani, kun pääsin viimein tallin viileyteen. Taukohuoneessa pyöri vain Valentine, jota moikkasin pirteästi, kadoten kuitenkin pian yksityistallin puolelle, jossa nappasin riimunnarut mukaani, suunnaten sitten Hukkiksen tarhalle, jossa Hukkis seisoi lähes apaattisena kuumuudesta. Seuraavaksi mukaan lähti lahnamaisena varjossa köllöttänyt Samu ja ei aikaakaan kun orit olivat nenätysten yksityistallin käytävällä. Harjailin molemmat orit ja hain sitten yhteisen juoksutusliinan varustehuoneesta. Valentine pamahti juuri näköpiiriini kun käväisin taukohuoneessa jättämässä lapun, että menin Hukkiksen ja Samun kanssa maastoon - ja mikäli ei kuuluisi takaisin niin menisin uittamaan suokkini. Jokatapuksessa, Valentine oli juuri hakenut hoitohevosensa Villan sisälle ja kysyikin ripeästi, mihin menin; Sari oli saanut jo karsinat siivottua eikä hänellä ollut muuta tekemistä kuin ratsastaa Villan kanssa, joten kysäisin, jos punapää haluaisi lähteä seurakseni maastoon. Valentine lähtikin mielellään mukaani ja kävi laittamassa Villalle suitset samalla kun itse taluttelin Hukkiksen ja Samun pihaan. Hukkiksella oli vain riimu päässään, mutta koska olin ajatellut vain kävellä tai mahdollisessti ravata, ilman suitsia ja satulaa meneminen olisi helppoa - Samu saisi kulkea vieressä ja totutella maastoon. Olimme Samun kanssa pari kertaa maastossa vierailleet ja ori oli todella rauhallinen, joten siitä ei pitäisi koitua huolta. Sari oli sopivasti pihalla ja tuli punnaamaan minut Hukkiksen selkään, kun otin Samun liinan käteeni ja kävelin hetken kentällä, odotellen Valentinea.
Kun Villa ja Valentinekin olivat valmiita, lähdimme kävelemään kohti lampea. Matka sujui, kun pölisimme ja ottaen pieniä ravipätkiä silloin tällöin - Samu kulki upeasti vieressä tai hieman edellä, välillä jääden jälkeen kun pikkuorii haisteli jotakin. Hiukseni liimautuivat kiharaisina kypärän alla päänahkaani ja tuntui, että kolitsit, lenkkarit ja löysä t-paitakin olivat aivan liikaa vatteita. Metsässä tuuli hieman ja oli varjoisaa, joka helpotti kaikkien oloa hieman.
Viimein vesi välkkyi edesämme kirkkaana ja laskeuduin Hukkiksen mustasta selästä. Samu lähti ravaamaan kohti lampea ja polskuttelikin rannassa, juoden samalla kun pidin yhä kiinni pitkästä liinasta. Yritin saada Hukkiksenkin veteen, mutta ori uskaltautui sinne vain vuohisia myöten - Samu polskutteli vieressä onnessaan viileästä vedestä, mutten päästänyt nuorukaista kauemmas - Villa ja Valentine rämpivät vedessä siten, että Villan vatsa hipoi juuri ja juuri vedenpintaa. Hetken maaniteltuani Hukkista veteen ori uskaltautuikin veteen uimaan ja polskimme hetken viileässä vedessä; Samu oli saanut jo tarpeekseen vedestä ja olin käynyt sitaisemassa varsan puiden varjoon tukevasti. Uskaltauduimme Hukkiksen kanssa ihan uimaankin ja jaksoimmekin Valentinen kanssa roiskia vedessä vaikka kuinka ja kauan. Pian aloimme kuitenkin valmistautua lähtöön; kiipesin rantakalliolta Hukkiksen selkään puntattuani Valentinen selkään. Samukin orikkui jälleen matkassa. Hukkiksen selkä oli märkä ja en pystynyt kuin hymyilemään komealle orille; vuohisiaan myöten vedessä seisonut musta suokki oli lähestulkoon kiiltänyt ja heijastanut hämmästyttävän sinistä vettä kiiltävästä, samettisesta karvastaan.
Palailimme tallille samoissa tunnelmissa, jutellen kaikesta hevosiin liittyvästä - tuli siinä sivussa puitua myös kouluasioita sun muita Valentinen kanssa.
11.06.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Harjailin Hukkistä käytävällä, mieleni pyörien aiemmassa; hevoset olivat kesälomalla eikä tunteja ollut, mutta eräs tyttö oli minulta kysynyt muutamaa päivää aiemmin, voisiko hän joku päivä koittaa ratsastaa Hukkiksella; tyttö oli kuulemma nähnyt minun ratsastavan suurikokoisella suokilla ja halusi itse satulaan ja lupasi maksaa minulle yksityistunnin hintaa, jos opastaisin häntä ja antaisin Hukkiksen lainaksi. Toki se minulle sopi, tavallaan iloitsin, että Hukkis saisi koittaa muitakin ratsastajia ja saisin itse päivän tauon; olin pari päivää aiemmin onnistunut ottamaan Samun kanssa yhteen, kun nuori orii oli pistänyt hanttiin ja lytännyt minut tarhan aitaan, kun oli rynnännyt Tohvelin seuraksi, jolloin loukkasin käteni, tietenkin silloin hain Samun takaisin ja kävelytin orin nätisti tarhaansa, jotta ori oppisi kunnon tavoille, mutta sama toistui vielä kolmesti, kunnes Samu älysi kulkea nätisti päästäkseen tarhaan kiusaamaan risteytystä.
Olin saanut Hukkiksen juuri harjattua loppuun, kun ovesta ilmestyi tyttö, joka oli halunnut Hukkista koetella. En ollut aiemmin kiinnittänyt likkaan mitään huomiota, mutta nyt katsoessani Mariksi itseään aiemmin esittäytynyttä tyttöä, huomasin merkkivaatteet, joiden varjossa häpesin omia kolitsejani ja reikäistä, suurta t-paitaa ja kauhtuneita ratsastuskenkiä. Marin kengissä kimalsivat kannukset ja toisessa kädessä oli samettipäällysteinen kypärä mustine hanskoineen ja toisessa kädessä oli esteraippa, todellinen kermapeppu siis kaikin tavoin - jotenkin Mari toikin mieleeni Ilonan ...
Kuitenkin, hetken juteltuamme kyselin, mitä Mari haluaisi tehdä, sain ilmoituksen toiveesta hyppiä esteitä; suostuin tähän, huomauttaen samalla, että Hukkiksen kanssa ei kannattaisi ainakaan kannuksia käyttää, raippakin saattaisi olla aiheeton, mutta Mari ilmoitti jossain määrin ylimielisesti, että hän kyllä tiesi, miten hevosia ratsastetaan ja pyysi sitten hieman nöyremmin lupaa käyttää ainakin alkutunnista kannuksia - raipastakin tyttö lupasi luopua mikäli tarvetta ei olisi.
Varustimme sulassa sovussa Hukkiksen, jonka jälkeen hän riensi hakemaan minulle kurttuisen setelin kypärästään; otin sen ilolla vastaan, suunnitellen jo shoppailua hevostarvikeliikkeessä; olin jo aiemmin viikolla käynyt hakemassa Hukkikselle estesatulan joka pääsisi tänmään käyttöön, uuden satulahuovan ja Samulle perushoitotarvikkeet. Kun tyttö ilmoitti olevansa valmis, hymyilin tytölle pirteästi. Suojia en kokenut Hukkiksen tarvitsevan tällä erää, sillä Hukkis inhosi hikisiä suojia eikä ori muutenkaan ollut erityisen kova kolauttelemaan jalkojaan ja liikkeetkin olivat kouluratsulla senverta hyvät, ettei ori kihnannut jalkojaan yhteen.
Mari teki vielä hetken tuttavuutta Hukkiksen kanssa ennen kuin suuntasimme kentälle joka oli tyhjillään. Kokosin muutaman puomin kentälle, ynnä kuudenkymmenen sentin pystyesteen ja kaksi nelikymmentäsenttistä okseria.
Alkukäyntien jälkeen Mari otti pieniä laukka- ja ravipätkiä ja pysäytteli ja peruutteli ahkerasti Hukkista; musta orin kanssa tuli käytyä myös taivutukset läpi molempiin suuntiin. Istuin kentän reunalla muovituolilla ja huutelin Marille, mitä hän korjaisi istunnassaan ja uusia tehtäviä. Hukkis vänkyröin hieman, sillä Mari ratsasti kovalla kädellä ja oli melko raisu ratsastaja, himosi vain vauhtia ja nopeita käännöksiä, kun itse olin rauhallisen köpöttelyn ja hienovaraisten koulukiemuroiden perään.
Kun Hukkis oli mukavan vetreä ja kuulolla, oli raipan ja kannusten poisotto jo unohtunut ja ratsukko lähti puomeille, myöskin okserit ylittyivät kepeästi. Loppujen lopuksi Hukkiksen kanssa oli menty kaikkia esteitä ja Mari kysyi, ratsastaisiko hän koko radan kerralla läpi; annoinkin tällöin esteiden järjestyksen ja Mari ohjasi Hukkiksen puomeille. Liitävässä laukassa puomit ja okserit ylittyivät, mutta sitten tuli eteen pystyeste, jossa Hukkis sekosi askelissaan ja kompuroi hieman, jarrutellen vauhtia siten, että Mari tulkkasi sen kieltoaikomuksiksi ja iski kannukset suomenhevosen kylkiin. Se. Oli. Paha. Virhe.
Hukkis päästi karmivan kuuloisen hirnahduksen; nuoren orin kanssa ei oltu koskaan käytetty kannuksia, ja nyt kova apu sai orin rysäyttämään pukitellen itsensä puomien läpi. Puomien kolistessa ja Hukkiksen pukitellessa Mari putosi aivan esteen eteen hämmentyneen ja säikähtäneen oloisena, mutta nousi nopeasti seisomaan ja puisteli vaatteitaan, katse seuraten riehuvaa, mustaa oritta.
Hukkiksen riehuttua itsensä hikiseksi kävin ottamassa orin kiinni ja punnasin Marin takaisin selkään. Loppu"tunti" sujui rauhallisesti, kun Mari rauhoitteli Hukkista, hieman ehti kaksikko hyppiä esteitäkin ennen kuin Mari itse ilmoitti, että voisi tulla ja pois selästä; tunti ole venähtänyt puoleksitoista, joten loppukäyntien jälkeen menimme Marin kanssa vieretysten, Hukkiksen seuratessa voipuneena, talliin hoitamaan Hukkiksen pois. Tämän jälkeen Mari lähti kotiinsa ja kiitteli vielä tunnista, kun itse jäin vielä pesemään Hukkiksen jalat ja vilvoittamaan oritta viileällä vedellä, vieden orin sitten tarhaansa. Samu oli jo harjattu ja riehui tarhassa kirjavan ponin kanssa, kun hyvillä mielin lähdin kohti kotia.
24.06.2013 - Kirjoittanut Olga
Vihdoin täällä!Ajattelin kun nousin autosta ja lähdin kävelemään kohti tallia.
-Hei sinä! Oletko Olga?
-Häh? Kuka? Käänähdin ympäri ja näin noin minua vuoden vanhemman tytön. (olen siis 13)
-Oletko Olga?
-Öö.. Joo, Kuka sä oot?
-Hukkiksen omistaja,Petra.
-Ai...Moi!
-Moi vaan.Vien sinut nyt hukkiksen karsinalle,jos käy.
-Joo käy hyvin.Vastasin
*Hetken kuluttua*
-Tämä tässä on Hukkis!Petra sanoi
- Oikun söpö!
-Niinhän se on.Tule näytän missä on sen harjat.Voit harjata sen mutta ratsastaa et enää kerkiä...Petra vilkaisi kelloaan ja sanoi: Tai no voit varmaan jos löydät jonkun paikan. Lähde vaikka maastoon. Mutta tee rauhallinen lenkki!
-Joo!
Kävimme hakemassa Hukkiksen tavarat ja aloin harjata hukkista. Se Heitteli päätään joten laitoin sen kiinni. Kun olin harjannut sen ,lähdin hakemaan varusteita. Yht äkkiä kuulin kamalaa melua sen karsinasta.
-Petra!
Petra tuli ulkoa ja kertoi mitä minun pitää tehdä että saan tuollaisen loppumaan.Sitten hän sanoi lähtevänsä kotiin.
15 minuutin päästä seisoin tallin pihassa Hukkiksen kanssa.Tallin omistaja Mila käveli minua kohti joten sanoin hänelle:
-Mila,auttaisitko minut selkään?
-Kait minä voin.Mila vastasi hymyillen.
Hetken kuluttua olin selässä ja kysyin Milalta minne voisimme mennä. Mila kertoi minulle kivan reitin ja lähdimme.
Ratsastus meni hyvin,muutamia ongelmia lukuun ottamatta.tallilla harjasin Hukkiksen ja lähdin kotiin.
25.06.2013 - Kirjoittanut Olga
Oli ihanan kirkas päivä... Äiti oli sanonut että kun nyt on niin kaunis päivä,ja matka kestää vain 20 minuuuttia pyörällä,niin hän ei lähde viemään minua vaan minun täytyy pyöräillä tallille. No,tuolla näkyykin se talli!Pyöräilin kovempaa että pääsisin äkkiä tallille.Nyt olin tallin pihassa ja parkkeerasin pyöräni tallin pihalle. Lähdin hakemaan Hukkiksen riimua ja riimunarua.Etsin riimuja hetken mutta sitten löysin ne. Lähdin kävelemään tarhoille. Tallin oven edessä seisoskeli mies.
-Hei sinä!Tiedätkö missä Hukkiksen tarha on?
-Minullekko puhut ?Mies kääntyi minuun päin
-Joo. Vastasin
-Hukkiksen tarha on tuolla kaukana.Mies sanoi ja osoitti sormellaan yhtä tarhaa.
-Okei kiitti!
-Minun nimeni on muuten Markus...
-Okei. Minun nimeni on Olga.moikka!
Kävelin tarhoja kohti ja siitä sitten käännyinkin Hukkiksen tarhalle.Nyt olin sen tarhan kohdalla. Tuo mustaharjainen ori katsoi minua harjansa alta ilkikurisesti.Voi ei,en saa sitä kuitenkaan pois tuolta!ajattelin tuskastuneena.Avasin tarhan portin.Hukkis katsoi minua hetken,ja pinkaisi sitten täysiä tarhan toiseen päähän.
-EIKÄ!!!Huudahdin
Hetken kuluttua Hukkis asettuu kuitenkin syömään heinän luppujansa ja saan riimun sen päähän.Sitten riimunaru vain riimuun kiinni.*Naps* Lukko napsahti kiinni. Lähdin taluttamaan sitä portille päin.Yht äkkiä se pysähtyi ja katsoi minua ilkikurisesti. Sitten se alkoi peruuttamaan . Minua alkoi ärsyttää...
-HUKKIS NYT!!!Karjaisin sille. Se katsoi minua hieman yllättyneenä , mutta lähtipähän ainakin kävelemaan kanssani.*Klop Klip Klop Klip* Kuului kun Hukkis käveli talliin. Vein sen sen karsinaan ja hain harjat. Sidoin ori-pojan kiinni,ettei se pääsisi riehumaan.
Aloin harajata sitä.Pian se oli valmis ja hain varusteet. Heitin satulan selkään,ja kiristin satula vyön. Hukkis näytti happamalta,mutta ei näykkinyt tai pullistellut.Sitten vaan suitset päähän ja menoks!Sitten sain suitset päähän ja lähdimme kävelemään kentälle päin.Kentällä ei ollut vielä tunteja,joten menin sinne.
-Noniin Hukkis.Sanoin kun nousin korokkeelta selkään.
Hukkis tuntui alkukäynneissä kivalta.Sitten aloitin ravityöskentelyn.Tein voltteja ynnä muita että saisin sen rennoksi.Sitten aloitin laukan nostot.Annoin pohkeet ja Hukkis lähti laiskaan laukkaan.
-*Maisk Maisk* Sanoin ja annoin bähän pohkeita.Laukka reipastui mutta sitten Hukkis alkoi vetää päätään alas.Se alkoi tekemään pikkupukkeja.Maiskautin ja vedin sen pään ylös. Se tuntui tehoavan. Nyt Hukkis Laukkasi nätisti , joten käänsin sen voltille.Yht äkkiä hukkis veti pään kunnolla alas ja heitti oikeen ison pukin.En ollut varautunut isoon liikkeeseen joten tipahdin kaulalle.Sitten Hukkis teki toisenki jättipukin ja lesnsin komeassa kaaressa niskoilteni...
-AAAh.....
Húkkis pysähtyi parin metrin päähän minusta ja katsoi minua kummastuneena.
-Saako käyttää??!! Näin kentän laidalle kolme tyttöä jolla yhdestä oli kamera. Nousin varovaisesti ylös.Niskaan sattui ja päätä särki.
-Phytyih,sylkäisin hiekkaa suustani,Ja ette saa käyttää!!Ette ihan varmana!
-Sä oot tyhmä!Vanhin tytöistä sanoi.
Lähdin raahustamaan Hukkista kohden.Nousin korokkeelta selkään ja tunnustelin,oliko Hukkis enää jännittynyt. Ei ollut, joten nostin laukan uudestaan ja laukkasin kentän ympäri,kerran tai pari.Sitten hidastin käyntiin ja kävelin loppukäynnit. sitten kaarsin kentän keskellä ja pysäytin Hukkiksen.Hyppäsin alas selästä ja lähdin kävelemään kohti tallia Hukkis voerelläni.Tallissa otin varusteeet pois. Hukkis oli hikinen jotenn pesin sen. Sitten kuivasin sitä hieman ja vein sen tarhaan. Sitten siivosin Hukkiksen karsinan ja pesin varusteet.Tongin reppuani ja löysin sieltä särky lääkettä. Söin sen ja menin sohvalle istumaan ja käärin siinä samalla pinteleitä joita joku oli tiputtanut.
-Mitäs sinulle kävi??
-Häh?
-Mitä kävi?Mila sanoi uudestaan.
-Hukkis heitti mut selästään...
-Tarvitsetko särkylääkettä?
-En,mä otin jo.Sanoin ja hymyilin
-Selvä.Mila sanoi ja käveli Deisin karsinaan.
Huhhuh....Toinen hoitopäivä olis sit niinku ohi.....Soitin Äidille että laittaa ruokaa,sanoin heipat Hukkikselle,nappasin pyöräni,ja lähdin kotiin.
28.07.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Istuin klinikan penkillä, kädet hioten kokoajan. Vierelläni istui Linda, joka oli aiemminkin ollut tallilla ja olin senverta paljon pälättänyt kaakeistani, että Linda halusi ehdottomasti lähteä mukaani klinikalle, kun vein Samun sinne tutun eläinlääkärin tutkittua Samun ja käskettyä oripojan klinikalle varmuuden vuoksi. Samun jalkaan maastossa juostessa tullut haava ei ollut maailman syvin, mutta se oli pitkä ja sellaisessa kohtaa, että mikäli se tulehtuisi, voisi nivel tai kavio vaurioitua. Meidän aikamme olisi kymmenisen minuutin päästä, mutta jokainen minuutti venyi surun ja jännityksen täyttämässä huoneessa tunneiksi. Silmieni ympärillä oli mustat renkaat ja silmät punoittivat; en ollut saanut viime yönä silmällistäkään unta ja olin vain pyörinyt sängyssä ja itkenyt vähän väliä siinä pelossa, että Samun tulevaisuus murskautuisi klinikalla. Lopulta kellon viisari hiljaisessa odotushuoneessa naksahti korviasärkevän kovaäänisesti ja sillä siunaamalla sekunnilla olin pomppamassa ylös, mutta Linda ei päsätänyt minua koputtelemaan lekurin oveen. Ei mennyt minuuttiakaan, kun lääkäri kutsui minua sukunimeltä, tarkisti, että minulla oli mukanani varsa pahan näköisen jalan kanssa ja lähti sitten hakemaan minun ja Lindan seurana varsan trailerista, joka oli seissyt siinä hieman yli vartin kaikki ikkunat auki. Kun pomppasin pikkuovesta sisään, molemmat suokit nukkuivat rauhallisesti - Hukkis oli mukana, sillä siltä uusittaisiin samalla rokotukset ja tehtäisiin perustarkastus ennen syksyn kisakautta.
Oloni oli täydellisen avuton, kun katselin kuinka lääkäri tarkasti jalan, kävelytti nuorta oritta, teki taivutuskokeet ja kaiken mahdollisen, josta voisi selvitä suurempi vika.
En edes tiedä, kuinka kauan meni, kunnes Hukkiskin oli hoidettu ja sain viimein kuulla Samun tuomion. Pala kurkussa odotin lääkäriä, kunnes valkotakkinen tuli odotushuoneeseen, jossa olimme olleet Lindan kanssa vietyämme Samun traileriin juomaan ja jätettyämme Hukkiksen tutkimuksiin.
Kävelin pian reippaasti hoitohuoneeseen itkien puhtaasti onnesta; tulehdusarvot olivat normaalit eikä jalassa ollut suurempaa vikaa, kunhan haavaa tarkkailisi ja pesisi ja tarkistaisi, ettei se tulehdu. Nappasin Hukkiksen mukaani, joka näytti äärimmäisen nyrpeältä; hepparaukka ei pitänyt rokotuksista. Vein hieman turhan energisen Hukkiksen traileriin Samun seuraksi. Minulle oli annettu hoito-ohjeet, joten lasku tulisikin sitten perässä ...
Linda hyppäsi seurakseni takapenkille kun äitini, joka oli meitä kuskaamassa, tuli klinikan vierestä olevasta pikkukaupasta ulos.
Puolen tunnin matkan jälkeen Vaahterapolun punainen talli siinsi edessäpäin ja pomppasimme pihassa ottamaan orit ulos, jonka jälkeen Lindan avustuksella veimme oripojat riekkumaan omiin tarhoihinsa.
Menimme Lindan kanssa peräkanaa taukohuoneeseen, jossa lysähdin sohvalle uupuneena. Juttelimme hetkisen Lindan kanssa, kunnes tyttö yritti minua patistaa ratsastamaan Hukkiksen. Mutisin vain, että jos Linda haluaisi, hän saisi orin ratsastaa; itselläni kaikki jaksaminen oli imaistu pois kun matka kohti Vaahterapolkua oli alkanut.
Kolme tuntia myöhemmin tunsin ravistuksen olkapäässäni ja avasin silmäni tokkurassa. "Mitäs sä siinä nukut? Vuoden unikeko valittiin eilen, oot vähä myöhässä" Mila naureskeli minulle kun räpyttelin silmiäni äärimmäisen hämmentyneenä. "Mä .. öö ... tota ... Mis Linda on? Tai kukaan? Ei mun pitäny nukahtaa mutku tultii klinikalta ja mä en pystyny nukkuun yöl ko Samun..." pälätin hermostuneena ja unentokkurassa, kunnes lopulta vedin henkeä ja nousin seisomaan venytellen. "Ai se mustatukkanen tyttö? Se sanos mulle, et oli sun lupa ratsastaa Hukkis, näytti äsken olevan yksäripuolella laittamas Hukkista pois." Mila vastasi minulle naurua äänessään. Kerrankos sitä taukohuoneeseen nukahti.
Kipitin yksäripuolelle ja halasin Lindaa kun tuo oli känätynyt harjaamaan mustaa oritta. "Kiitoskiitoskiitos oot mahtava" nauroin tytölle, roikkuen kuin takiainen tytön kaulassa. Linda ja minä nauroimem hetkisen ja juttelimme niitä näitä, puiden läpi niin Hukkiksen ratsukäyttäytymisen vieraan kanssa kuin Samunkin, kunnes päätimme lähteä kohti kotia.
Hyppäsimme Lindan kanssa bussiin ja keskustelu siirtyi Lindan vuokraamaan suokkitammaan, joka alkoi olla jo siinä kunnossa ja iässä, että Linda oli lopettanut sen vuokraamisen viikko sitten. "No mut hei sittenhä sä siirryt Vaahterapolkuun!" hihkaisin innoissani, jättäen Lindan miettimään vaihtoehtoa kun hyppäsin yhä tokkurassa bussista, hiippailin kotiin ja rojahdin kotisohvalle nukkumaan.
30.07.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Hyppäsin harmaaseen loppukesän iltapäivään bussista, lähtien hölkkäämään kohti tallia. Olin ollut koko aamupäivän varattuna, kun olin tapellut Huhun, Sopan ja Laran kanssa; Huhu oli selvästi joutunut jonkinmoiseen paniikkiin, kun koko elämänsä Vian kanssa elänyt tamma menetti veljensä ja olikin sitten koko yön ja illan sekä aamusta huutanut Vian perään ja pitänyt minut valveilla, kun taas Lara ja Soppa olivat lähteneet tutkimaan naapurin pellon antimia. Kiitin onneani, ettei minulla tänään olisi ohjelmassa ratsastusta; olin eilen käynyt Hukkiksen kanssa kevyellä maastolenkillä ja tänään olisi päivä ilman ratsastusta. Samun jalka alkoi toipua hyvänä tahtiin, joten tänään voitaisiin aloittaa silojen selkään laitto.
Kun talli tuli viimein näkyviin, tutut hörähdykset tervehtivät minua. Vika oli Bawcan kanssa samassa tarhassa ja ruuna hirnuikin nähdessään minut. Pieni kaipaus pisti sydäntäni, kun näin kasvattamani poitsun jossain muualla kuin kotona olevan pikkutallin pihatossa enkä voinut olla rapsuttelematta tuttua suokkia hetkisen. Bawcakin toki sai osansa rapsutuksista.
Päätin ottaa matkallani mukaan Hukkiksen sisälle ja ori oli ollut minulla jo senverta kauan, että vaikka minulla ei ollut riimunnarua, musta ori seurasi minua kauniisti perässä; tietenkin pidin senverta kiinnes, ettei ori lähtisi minnekkään kuikuilmaan, mutta pääosin Hukkis seurasi minua kuin unelma. Lopulta nappasin orin kiinni riimustaan ja sitaisin karsinaansa palloilemaan ja heitin orille sen heinät ja huikkasin vielä ohikulkevalle Sarille, joka vei juuri heinäkuormaa ulos, että Hukkis oli ruokittu. Tarjouduin pian myös avuksi heinien jakamiseen ja Sari otti avun mielissään vastaan. Päästin Hukkiksen syömään vapaasti ja pompin Sarin mukaan viemään heiniä. Matkalla juttelimem niitä näitä, kunnes Sari pätti kysyä, kuinka monta hevosta minulla olikaan. "Mulla on omia 6. Hukkiksen ja Samun tiiätkin, mut sitten mulla on suokkitammat Huhu, joka on siis ton Vian kaksonen, Harha ja sitte mulla on suokkivarsa Sopu. Ja lämppäritamma Lara." luettelin hymyssä suin. Kun Sari kysyi lisää, aloin ilomielin höpöttää kaakeistani heinien jaon lomassa. "Joo eli Huhu on semmone aika raakile viel, mut mennee varmaa yleisratsuks, ko taitaa nii koulun ko esteetki. Se on mun ekan hevosen, Pajun Tuhkimon, kuopus ja se on viel pienempi ko toi Vika, syntysivät liian aikasin, raukat. Harha on neljävuotias ravuritamma. Sopu on taas sitte 25. päivä syntyny Harhan varsa ja Lara onki mun uus amerikantuonti raviradoille Harhan seuraks. Nykyäänhä nää Lara ja Huhu asuu mein pientallis ja Harha ja Sopu on ravitalli Hiittisuoras." selitin suu vaahdossa tytölle, joka kyllä tuntui kuuntelevan mielellään. Jatkoimme höpötystä ja molemmat puivat läpi Sari britteihin lähdön hyvät ja huonot puolet. Lopulta heinätkin oli jaettu, mutta jäimme vielä pihale juttelemaan niitä näitä, kunnes Larissa tuli pihaan ja tulivat heti kyselemään, mikä marttakerho täällä oli eikä aikaakaan kun marttakerhomme höpisi täydessä tohinassa, kun Riimi oli pukitellut maastossa Jonahin kaahailun vuoksi ja Larissa oli pudonnut, jolloin Jonha oli kuulemma tekohengityksen varjolle yrittänyt suudella Larissaa. Ehdime juoruta torikokouksessamme vielä jonkin aikaa, kunes itse liukenin paikalta hakemaan Samua tarhastaan. Samu oli raukean oloinen, kun kiinnitin sen tallikäytävälle, harjasin sen läpi nopsasti ja kävin hakemassa Harhan vanhat silat.
Annoin Samun haistella mustat silat läpi, kunnes uskaltauduin asettamaan silat selkään, lui'uttaen ne oikeaan kohtaan. Nuori ori hätkähti hieman ja kurkotti katsomaan selässään olevaa kapistusta, mutta pian oli jo aivan rauhassa paikallaa ja kehuin orin vuolaasti. Päätin, että olisi parempi antaa Samun tutustua siloihin ilman sen suurempaa ja jatkaisimme opetusta pian, joten hetken seisomisen jälkeen otin Samulta silat pois selästä ja kipitin viemään ne Samun karsinan oveen roikkumaan. Harjasin Samun vielä kertaalleen, puhdistin orin haavat ja hoidin ne asianmukaisesti ja vein sen tarhaan rellestämään.
Loppupäivä kuluikin, kun auttelin vielä illemmalla ottamaan hevoset sisälle - tällöin Markuksen ja Sarin kanssa jutelessani selvisi, että Vialla oli jo hoitajakin - minullekkin entuudestaan tuttu Tessa. Olin tyytyväinen, että ruuna oli saanut nopeasti suotuisaa huomiota osakseen ja mikä parasta, tiesin sen olevan hyvissä käsissä ja näkisin sitä edelleen - ja jos oikein nätisti kysyisin, niin ehkä pääsisin lainaamaan sitä ratsuksi joskus. Markus ja Larissa lähtivät yhtä matkaa draaman saattamasta illasta kohti kotia. Lopulta äitini tuli hakemaan minua ja vanhan peltilehmämme körötellessä kohti kotia, elämä tuntui kerrankin turhankin helpolta.
01.08.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Hätkähdin hereille painajaisesta, hikoillen. Utuinen kuva Hukkiksesta ja Samusta ja lähenevästä autosta pureutui mieleeni kun vilkaisin kelloa. Viisarit osoitivat viittä aamulla, kun pomppasin ylös ja vedin päälleni topin, jonka pääle pomiloin hupparin sekä ratsastushousut. Kirjoitin nopeasti äidilleni viestin, jonka jälkeen pompin pihalle kirpeään aamuun. Syksy oli tulossa kovaa vauhtia. Kävin nopeasti antamassa aamukaurat Huhulle ja Laralle ja seuraavaksi olinkin jo pyörän selässä polkemassa tallia kohti. Liikennettä ei juuri ollut, kun pyöräilin rivakkaan tahtiin kohti tallia. Matka kuitenkin oli senverta pitkä, että olin tallilla hieman vaille kuusi. Heitin pyöräni tallin kulmalle ja olin törmätä uniseen Sariin, jolloin molemmat hätkähdimme. "Petra herranjumala mitä sä tähän aikaa täällä?" Sari kysyi silmät suurena. "M-mun oli ihan pakko tulla. Mä voin auttaa sua kohta, mun on pakko käydä Samun ja Hukkiksen luona" sanoin hieman hätääntyneen oloisena ja Sarin nyökättyä hämmentyneenä lähdin juoksemaan kohti Samun tarhaa. Nuori ori nosti päänsä ja ravasi tarhan portille kerjäämään rapsutuksia ja pujottauduinkin tarhaan, halaten varsaa kuin henkeni hädässä. Samu räpistellä itsensä irti. Räpyttelin silmiäni ja pyyhkäisin kädelläni silmiäni ennen kuin suuntasin Hukkiksen luokse. Aloin silloin epäillä kuudennen aistini olemassaoloa; Hukkis käyskenteli rauhallisesti tarhansa ulkopuolella, tarhan portin ollessa raollaan. Purskahdin itkuun napatessani mustan orin kiinni ja itkin vasten suuren orin kaulaa; jos Hukkis olisi lähtenyt tarhastaan pidemmälle ja osunut autotielle jajaja ... Nyyhkytin lohduttomasti, kunnes sain koottua itseni ja vein Hukkiksen tarhaansa, laittaen lukon kunnolla kiinni ja sitaisten sen vielä maassa lojuvalla, mustalla riimunnarulla.
Sari oli juuri jakamassa aamukauroja, ja voivotteli sitä, että nyt hevoset alettaisiin ottaa taas sisälle ja kesä oli lopuillaan. Aloin roudaamaan kauroja tarhoihin, eikä aikaakaan, kun homma oli hoidettu ja jäimme juttelemaan Sarin kanssa hetkeksi taukohuoneeseen. Kello alkoi lähennellä yhdeksää, kun minua alko unettaa niin hullun lailla, että lupasin tulla talille vielä illemmalla, mutta minun oli pakko mennä kotiin koisimaan hetkeksi, sillä huonot yöunet joita oli vielä määrällisesti minimaalinen määrä ei tehnyt hyvää, varsinkin nyt kun tallilla liikkui juorukelpoista tapahtumaa ...
Kello näytti kolmea kun heräsin jo toista kertaa sinä päivänä. Olin käynyt aamuvarhaisella tallilla painajaisen herätettyä minut ja olin sitten palannut kotiin nukkumaan hysteerisen äitini ollessa vastassa. Kuitenkin, olin rojahtanut sohvalle nukkumaan täysissä tamineissa, jtoen heti herättyäni pääsin takaisin tallia kohti. Kurkatessani ulos purin huultani, kun ukkonen jyrähti aivan yläpuolella. Rankasta sateesta huolimatta juoksin bussipysäkin katoksen alle ja jäin odottamaan bussia.
Lopulta oli tallilla likomärkänä - ainoa sateenvarjoni kun oli äidin mukana töissä. Aivastin viluisena heti alkuun kun pääsin taukohuoneeseen ja moikattuani muita vaisusti painuin hakemaan Hukkista sisälle - yllätyksekseni Samu olikin jo karsinassaan enemmän tai vähemmän hermoheikkona, joten käännyin kannoiltani ja kävin kysymässä Markukselta, joka oli sillä hetkellä vastuussa talli rutiineista, miksi ori oli sisällä.
Hetken juteltuamme selvisi, että Samu oli seonnut ukkosen alkaessa ja yrittänyt lähteä omille teilleen tarhasta, joten Markus otti varsan sisälle, ettei nuorikko karkaisi tavalla tai toisella tai satuttaisi itseään. Kiitin Markusta hymyillen ja menin sitten rauhoittelemaan Samua. Ori oli onneksi huojentunut saadessaan seuraa, joten kipaisin hakemaan Hukkiksen. Tullessani ulos ei vettä tullut enää kuin saavista kaatamalla, joten päätin mennä kentälle ratsastamaan.
Hukkis oli taas oikein kunnon rotunsa edustaja, kun otin urheaa suomenhevostani kiinni, kun herra yritti väistää jokaista vesilammikkoa ja kuraliejupätkää - hetken pujoteltuamme olimme ehjin nahoin tallissa ja varustettuani nopeasti mustan orin lähdin tyytyväisenä kohti kenttää.
Otin ryttyisen paperin takustani istuessani Hukkiksen selässä ja katsoin sen läpi. Minun olisi tarkoitus osallistua Hukkiksen kanssa Vaahterapolun kisoihin VaB luokkaan, joten nyt minulla olisi oiva tilaisuus harjoitella. Lämmiteltyäni aloin suorittaa kouluohjelmaa - sadekin oli onneksi loppunut.
Nostin Hukkiksen kanssa kootun ravin ja ratsastin kentän keskiosaan, tervehtien olematonta yleisöäni ja lähdin sitten jälleen raviin. Käännyttyäni oikealle tein avotaivutuksen, joka ei sujunut ihan täydellisesti, mutta meni kuitenkin jotenkuten. Tehtyäni ohjelmaan kuuluen voltin ja jatkettuani rataa annettujen ohjeiden mukaan huomasin kentän viereen ilmestyneet Larissan, Kathereenin ja Evien, jotka seurasivat silmä kovana suoritusta. Pienet paineet iskivät kun moikkasin nopeasti tyttöjä pysäytettyäni Hukkiksen ja peruutettuani neljä askelta - tämä onneksi sujui loistavasti, joten jatkoin rataa yrittäen kerrankin näyttää parhaani - olin normaalisti tuneillakin se hissukka joka meni keskivertosti, mutta nyt päätin näyttää kynteni - joskin kilpailuhenkenikin vuoksi kisoissa vedin täysillä, joten ei tämä täysillä vetäminen niin uuttakaan ollut ...
Kun rata alkoi olla lopuillaan ja sulkutaivutuksen jälkeen nostin laukan Hukkis päätti vetää oikein kunnon kouluratsunlaukkaa ja harvoin olen ollut orista niin ylpeä; annoin suokin mennä oikein sydämensä kyllyydestä upeaa koottua laukkaansa ja lopulta olimmekin valmiita ja laskin orin laukan suoraan pysähdykseen ja tervehdin suu virneessä ja lähdin kohti tyttökolmikkoa. Naama säteillen kuin naantalin aurinko moikkasin tyttöjä suu korvissa, taputellen innokasta Hukkista, joka tuntui olevan valmiina laukkaamaan lisääkin.
Otettuani vielä loppukäynnit ja harjoiteltuani avotaivutuksia sain lopulta Hukkiksen oikein vetreäksi ja tyytyväisenä hyppäsin alas satulasta. Talutin Hukkiksen talliin ja harjailin orin vielä läpi, heittäen orin sitten pihalle, jossa tihutti jälleen. Tämän jälkeen kävin tuntihevosten puolella, jossa tuntihevoset rouskuttelivat heiniään. Vika hörähti nähdessään minut ja kävin rapsuttelemassa ruunaa korvan takaa. Huhu oli täysin sekopää jouduttuaan eroon veljestään, mutta Vika ei tuntunut olevan moksiskaan; pitäisikin Milalta kysyä, hirnuiko Vika öisin tai jotain ... Naurahtaen mietin, että ehkä Vika oli vain iloinen päästyään pienemmästä sisarestaan, joka liimaantui ruunan kylkeen, eroon. Huhu kuitenkin tulisi Vaahterapolkuun visiitille ensi kuussa kisoja varten.
Kopsuteltuani ruunaa hetken korvan takaa, lähdin yksityistallille puunaamaan Samua. Otin nuoren orin käytävälle ja iskin sille silat selkään, kiinnittäen hihnat suunnilleen sopivaksi; olin eilen laittanut hihnat lyösiksi eikä Samu ollut nytkään moksiskaan siloista, jotka oli sädäetty sille sopivaksi. Hetken seisotettuani Samua otin tulevalta ravurilta silat pois ja heitin ne satulahuoneeseen, pesaisten sitten Samun kipeän jalan ja taputtelin varsaa, talutellen sitten orin ulos tarhaansa.
Minulle oli enemmän tai vähemmän voipunut olo, joten sanoin moikat kaikille vastaantulijoille ja lähdin kohti kotia hymyssä suin.
02.08.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Purin hampaani tiukast yhteen kun tunsin kovan maan iskeytyvän yläselkääni ja kypärän lentävän päästäni. Parkaisin kivusta ja suljin hetkeksi silmäni - tai, no, ehkä vähän kauemmaksikin aikaa - kunnes pääsin kampeutumaan ylös. Kyyneleet valuivat vuolaasti silmistäni, kun kipu niskassani ja takaraivossani iski tajuntaani. Nousin hatarasti istumaan, pidelleen toisella kädelläni takaraivoani.
Kyyneleistä sumein silmin pääsin seisomaan ja pystyin vain tuijottamaan suuntaan, jonne Hukkis oli lähtenyt. Kirosin samalla kaikki mopoilijat ja mopoautoilijat ties minne; olin lähtenyt Hukkiksen kanssa maastoon, koska ilma oli loistava, mutta miten kävikään. Olin nähnyt, että musta mopoauto, perässään kaksi skootteria, oli tullut ihan fiksua vauhtia ja hidastanut - olin tyytyväisenä väistänyt hieman sivumpaan, kunnes mopoauto kiihdytti ilmeisesti nopeimpaan, mihin pystyi, suoraan hevosta ja tööttäsi samalla kahden skootterin huristellessa tieltä - Hukkiksen mennessä paniikkiin se oli noussut takasilleen, jolloin ilman satulaa olin pudonnut. Seistessäni siinä itkien aloin miettiä loogisia vaihtoehtoja. Voisin lähteä Hukkiksen perään. Voisin palata tallille. Voisin hirttää kaikki mopoautoilijat ja skootteroijat. Voisin heittäytyä maahan ja odottaa, että joku löytäisi auringon paahteessa kärventyneen ruumiini. Voisin toki myös tehdä jotain fiksua, kuten palata tallille, pyytää sieltä etsintäpartion ja lähteä hakemaan Hukkista useamman ihmisen voimin - ääääh, fiksuus on yliarvostettua. No, jos tälläkertaa vähän horjahtaisinkin fiksun puolelle. Lähdin kohti tallia pidellen takaraivoani. Jossain vaiheessa tajusin katsoa kättäni ja tajuta, että se oli yltä päältä veressä, joka ei ainakaan alentanut paniikin tasoani. Nojoo, päässäni saattoi olla vain pieni nirhauma, mutta pään haavasta kun tuli mieletön määrä verta ... Koskiessani niskaani ja hartioitani totesin, että nekin olivat täynnä pienoisia haavoja, mutta ne pitäisi vain desinfioida ja se olisi sillä selvä. Valkea paitani oli varmaan aivan kamalan näköinen ...
Olin jo näkevinäni tallin, mutta se tuntui olevan hirvittävän kaukana. Samassa sydämeni hyppäsi kurkkuun ja näin Hukkiksen mutustelemassa ruohoa melko lähellä minua, pienellä niityntapaisella. Lähdin kohti oria, mutta se kun ei tuntunut olevan lainkaan säikähtänyt, joten sain sen kiinni ja vajosin helpotuksesta ja kamalasta olosta istumaan. Samalla oksennus pyrki ylös kurkustani, joten jouduin oksentamaan hieman sivumpaan, jonka jälkeen kaikki tuntui pimentyvän jälleen.
Tunsin ravistuksen lkapäässäni ja avasin silmäni hitaasti. Eka asia, jonka näin, oli Larissa, jonka paniikista viestivät silmät tuijottivat minuun ja kutsuivat minua nimeltä. "Misä Hukk---" aloitin, kun en nähnyt oritta lähellä. "Markus vei sen jo tallil. Missä sun kypärä on? Mitä sulle kävi?" Larissa vastasi nopeasti ja esitti heti perään kysymyksensä. "M-mulla oli se ... Mä putosin ... Hukkis säikähti ja nii." mutisin. "Minkä paikan sä löit?" Larissa kysyi ja puhui hitaammin, kuin olisi vähäjärkinen. "Pään ... Multa kai tuli verta ainaki takaraivost" vastasin vaisusti. Oloni oli aivan hirveä ja oksetti taas. "Okei, me lähetään nyt sairaalaan" Larissa ilmotiti pätätäväisesti ja auttoi minut jaloilleni, puoliksi raahaten minut Markuksen autoon. Larissa soitti Markukselle matkalla, että oli lainannut miehen autoa ja yritti pitää minut samalla hereillä juttelemalla minulle - vähintäänkin hysteerisenä.
Koko loppupäivä oli outoa sumua. Äitini pyyhälsi paikalle jossain vaiheessa ja Larissa lähti takaisin tallille sanottuaan moikat. Aivotärähdystä minulla ei onneksi ollut, vain haava takaraivossa, josta tuli senverta paljon verta, että se vaikutti aivotärähdykseltä pitemmässä mittakaavassa. Moni ihmetteli, kuinka olin jaksanut lähteä vielä kävelemään tallia kohti. Minut päästettiin onneksi lopulta pois, mutta ilta oli silloin jo hämärtynyt. Hartioitani kirveli, kun haavat oli puhdistettu, mutta ooni oli jo parempi kaikkien mahdollisten hoitojen takia. Painelimme suoraan kotiin ja äitini lupasi hoitaa hevoset, joten pääsin suoraan nukkumaan, huolehtimatta Hukkiksesta tai Samusta tai muistakaan hevosistani, sillä tiesin niiden olevan hyvissä käsissä.
03.08.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Palailin seuraavana päivänä iltapäivän aikoihin tallille. Olin pystyssä pääosin särkylääkkeiden voimalla, mutta saatuani äitini vakuuttumaan, etten onnistuisi järjestämään itseäni uudestaan sairaalaan, äitini lähti viemään minua tallille päin - harmi kyllä tähän "kyllä äiti en kuole enkä myöskään järjestä itseäni sairaalaan"-lupaukseen kuului se, etten ratsastaisi ainakaan tänään ja tuskin huomennakaan... Pitäisi siis kysyä jotakuta muuta.
Äitini jätti minut tallin pihaan ja tunsin katseen selässäni, kuin äitini olisi odottanut, että olisin lysähtänyt siihen. Tuskin ehdin edes ovesta sisään, kun heti alkoi hullunmoinen kysymystulva, mitä oli käynyt. En vastannut aluksi kenellekään, mutta lopulta istahdin sohvalle ja sain huomion itseeni. "Eli. Mie olin Hukkiksen kanssa maastossa ilman satulaa. Mopolaiset säikäytti - tahallaan - Hukkiksen, se säikähti, putosin, end of the story. Okei, no siis kylhä mie siitä sitte jaloilleni pääsin, löysin Hukkiksen mut enmie tiiä, kai mä sitten vähän niinko pyörryin ja sitten Lari ja Markus -" näin tässä kohtaa Larissan hehkuvan ylpeydestä, "löysi mut. Markus toi Hukkiksen tänne, Lari heitti sairaalaan. Ei mulla mitään päävammaa oo, mitä nyt syntyessään vähä seonnu, mut iha vaa nirhama takaraivos ja haavoi niskas." selitin. Odotin kysymystulvan loppuneen. HA. HA. Kysymykset vain jatkuivat ja vastailin kaikkiin, kunnes kysymykset alkoivat ajautua siihen, miten hiukseni olivat pudottuani ja kummalla jalalla otin ensiaskeleeni päästyäni ylös pudottuani, niin keskeytin pölinän. "Mutta. Päivän kysymys on, että kuka ratsastaa tänään Hukkiksen?" vastasin, ja tuskin sain kysymystä loppuun, kun Mila kiljaisi haluavansa ratsastaa Hukkiksen. Naurahdin ja nousin sohvalta, Milan ja Larin seuratessa minua kuin koirat. Kiitin vielä Laria matkalla yksäripuolella, jossa näin jotain vähintäänkin yllättävää; täysin uusi naama kurkki minua Samun vastapäisestä karsinasta. Nostin kulmiani ja juuri kun olin vetämässä henkeä kysyäkseni, kukas tämä heebo oli, Larissa oli jo kipittänyt lämminverisen luokse. "Tää on minun oma. " Larissa esitteli ylpeänä, kun Mila seuranani pääsimme pirteän näköisen otuksen luo. ”Sen nimi on Carbonara’s Edge Pass, Edi tutummin. Se on Milan Carbonaran kasvatti, viisvuotias amerikkalais-ranskalainen” Larissa esitteli ylpeänä. ”Ai, onks se ravuri? Onpas hää muute luikku.” kysyin kiinnostuneena, tutkaillen samalla orin rakennetta. ”Eeei, iha ratsu. Koulua HeC ja en kyl viel tiiä, mitä hyppää.” Larissa esitteli. Ori tutkaili meitä kaikkia enemmän tai vähemmän kiinnostuneena. ”Mutta, Mila, pihaan mars ja hakemaan sun ritariratsu. ” naurahdin Milalle, heittäen naiselle Hukkiksen karsinan edessä olevan riimunnarun ja lähdimme kahdestaan hakemaan mustaa oritta sisälle.
Hukkis tuli nätisti Milan kanssa sisälle, vaikka vaikuttikin epäluuloiselta, kun itse olin mukana, eli hevosen silmissä narun nokassa oli varmaan väärä ihminen – kun ori haettiin ja vietiin tarhaan tai talliin illoin aamuin, niin en ollut mukana … No, joka tapauksessa taluttelu talliin sujui ongelmitta, jonka jälkeen Hukkis laitettiin kiinni omaan karsinaansa. Itse notkuin karsinan ovella, kun Mila ainakin yritti saada Hukkiksen olemaan kunnolla. Hain Milalle harjapakin, katsellen silmä tarkkana Hukkiksen käytöstä. Hukkiksen muutama ”hei kukas sää oot minäpä liiskaan sinut seinään ihan väärä ihminen kun olet”-tuuppaus sai Milan ärähtämään orille, jonka jälkeen tämä aina niin suomenhevosmainen prinsessaorimme pysyi nätisti paikallaan – vähän liiankin paikallaan, sillä eipä musta meinannut jalkojaan nostaa. Nauroin Milalle, joka tappeli Hukkiksen kanssa viimeisestä jalasta.
Lopultakin hirviöhevonen oli satuloitu ja suitsetkin olivat pahemmitta tappeluitta päällä, joten suuntasimme maneesiin. Hyppäsin maneesin penkille istumaan kun Mila talutti Hukkiksen maneesin hiekkakentän keskelle ja pomppasi selkään.
Alkukäyntien jälkeen nainen lähti toden teolla ratsastamaan herra rautakankea; ori olikin notkea hetkessä enkä voinut olla kadehtimatta Milan taitoa saada hevonen vetreäksi ja rennoksi. Huutelin välillä ohjeita Milalla ja annoin naiselle välillä hyvinkin haasteellisia tehtäviä. ”Laske vähän kettä äläkä anna sen vetää sitä päätä, ei se oikeesti itteään rapsuta! Tee tonne pitkälle sivulle iso voltti! Nosta laukka pääty-ympyrälle käynnistä!” huutelin ohjeita. Hukkis meni kylkimyyryä laukan, mutta pienten tappelujen jälkeen Mila sai orin aisoihin ja pian olikin jo puolisentoista tuntia hurahtanut ja Hukkiksen musta karva kiilsi hiestä. ”Hyvinhän teillä meni! Sun pitäis ton tolvanan kans joskus osallistuu johonki kisoihin, ootte hieno pari!” kehuin Milaa hymyillen, kun menin Hukkiksen vierelle nostamaan toisen puolen jalustinta. Mila vain virnisti tyytyväisenä minulle ja lähdimme vierekkäin kohti tallia, jossa Larissa oli hempeilemässä kerrankin jonkun muun kuin Markuksen kanssa – Edi nautti saamastaan huomiosta. ”Täytyy varottaa Markusta, et Edi vie sen naisen” nauroin tytölle, joka näytti minulle kieltä ja jatkoi sitten ruunikkonsa rapsuttelua.
Hukkis oli nopeasti hoidettu pois ja nyt ori olikin jo sinut Milan kanssa. Mila kävi heittämässä Hukkiksen pihalle ja toi tuliaisiksi ulkoa Samun.
Hoidin rutiininomaisesti Samun jalan ja aloin sitten laittaa sille suitsia päähän ja siloja selkään – Samu toimi loistavasti ja lähinnä vain katseli maisemia ja teki tuttavuutta Edin kanssa. Aloimme ottaa Milan kanssa varusteita pois, kun huomautin naiselle, että häntä tarvittaisiin jälleen huomenna; ravitallin omistajana huomenna ajattelin lähteä kävelemään Samun kanssa, johon tarvittaisiin lisäkseni kaksi henkilöä, ja kuka olisikaan parempi henkilö tehtävään kuin Mila? Joka tapauksessa pian Samukin oli ehjänä tarhassaan, joten kiittelin Milan avun vuolaasti. Palailin taukohuoneen hälinään ja puollisen tuntia myöhemmin puhelimeni soi ja se tarkoittikin sitä, että päivän tallihommat oli hoidettu ja pääsin kohti kotia tyytyväisenä päivän saldoon.
04.08.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Pää jyskyttäen reilusta annoksesta särkylääkettä huolimatta tulin tallille työnjohtajaksi - äitini saisi slaagin, jos kertoisin hänelle, että olin tehnyt jotain hyödyllistä. Kävin hakemassa Samun talliin, jos tänään voisi lähteä liikkeelle silojen kanssa, mutta sattuneista syistä Déjà Vu hyökkäsi ja lopulta juoksin Samun perässä riimunnarusta raahattavana nuoren suokin perässä - mitä, oliko minulle nyt kuoriutunut kiltistä pikkusuokista hirveä kauhukakara yhdessä yössä, niinhän se Usvankin kanssa kävi ... Pitkän litanian nuorimmille lukijoille sopimattomia sanoja jälkeen olin kuitenkin jotenkin kiinni Samun riimussa ja rahtasin orin tarhaansa takaisin riehumaan, hakisin sen myöhemmin kun jätkä olisi vähän rauhoittunut.
Hyökkäsin tallin taukohuoneeseen ja lysähdin sohvalle. "Minä en sitten tee tänään mitään kivaa ja hyödyllistä kun minä oon ihan reppana ja Samukin on tyhmä" ilmoitin parhaan koiranpentuilmeen säestämänä Milalle, joka nauroi itsensä kipeäksi kerrottuani, kuinka Samu oli päättänyt, että häntä ei nyt huvittanut mennä sisälle. Hetken löhöttyäni otin itseäni niskasta kiinni ja Vian tarhalle kiusaamaan kasvattamaani ruunaa. Hetken rapsuteltuani hellyydenkiepää ruunaa näin vieraan auton menevän ohi, muten noteerannut sitä sen enempiä - viimeisten viikkojen aikana hoitajia oli alkanut tulla ovista ja ikkunoista.
Huomasin Evien menevän ohitseni ja huikkasin, että tyttö muistaisi mennä tänään Hukkiksella. Evie naurahti ja tuli juttelemaan ja kyseli, mitä saisi Hukkiksen kanssa tehdä. "No jos haluut saattaa ittes ihan kuoleman kieliin, ni voisit mennä esteitä jos haluat. Ei olla esteitä nähtykkää viikkokausiin ja pitäis kuitenki mennä kisaamaan ja mulla pitäis olla hieno suokki joka tekis jotain muuta ko kompurois esteillä." naureskelin Evielle, jota Mila juuri huuteli tallista, joten tyttö lähti kipittämään Milan luo ja hävisi sitten tuon seurana talliin, ilmeisesti laittamaan Simoa kuntoon seuraavalle tunnille. Suuntasin Vian hyvästeltyäni taukohuoneeseen, jossa oli jälleen joku uusi poika - mistä tätä misväkeä yhtäkkiä alkoi tuppautua? Minut esiteltiin pojalle, joka kertoi nimekseen Miska, mutten jaksanut jäädä juttelemaan mitenkään erityisen kauaksi varsinkaan, kun Evie tuli taukohuoneeseen ja sanoi, että voisi lähteä liikuttamaan Hukkista.
Kävin hakemassa Hukkiksen mukaani Evien seuratessa perässä ja sitaisin sen sitten löysästi karsinaansa. Ori näytti minulle hapanta naamaan, kun harjasin sitä Evien hoitaessa toisen puolen, sillä herra yhdenihmisenhevonen ei kestänyt sitä, että oli joutunut olemaan jonkun muun uljas ratsu eilen ja tulisi joutumaan tänäänkin. "Sori mustalainen, mut en mie tänäänkään sulla viel uskalla mennä, huomen toivottavast ... " jutustelin orille harjaillessani sitä. Neljän käden voimin Hukkis oli pian puhdas, joten Evien heittäessä Hukkikselle satulaa selkään, itse laitoin orille tottuneesti suitset. Evie laittoi orille vielä suojat, jonka jälkeen tyttö veti kypärän päähänsä ja lähti Hukkiksen kanssa kohti maneesia. Taivaalta tiputteli vettä ja pian alkaisi varmaan sataa, joten pidimme parempana vaihtoehtona mennä maneesiin. Päivän tunnit olivat jo loppuneet ja viimeinen ryhmä oli juuri tulossa alas hevostensa selästä, joten autoin Evien selkään ja neuvoin perusjutut Hukkiksen kanssa ja lisäsin vielä, ettei Hukkista oltu ihan luotu esteille ... Aloin koota pientä rataa maneesiin kun Evie alkuverkkaili Hukkista.
Ei aikaakaan, kun olin hakenut itselleni blokin jonka päällä vietin aikaani istuen, samalla ohjaten Evietä. "Okei, alotellaas sitte. Löysää vähä ohjaa, ei se herra siniverinen hyppää muuten, eli koeta tehä kaikki toosi pehmeesti, noooooin, hyvä. Tuu eka vaikka noille turkooseille pystyille, katotaa jos saatais vähä pomppua siitä. Älä vielä mee sitä vihreetä, käännä eti turkoosien jälkeen pois." ohjasin Evietä ja kadehdittuani hetken, kuinka hienosti Hukkis meni esteet, pääsin nielemään katkeruuden ja ohjustin jälleen. "Ookei, se meni tosi hyvin. Tuuppa sitten vaikka toi matala musta, sama este ko ne turkoosit, mut väri muuttuu ja peilikuvana. Hidasta vähä, hiiiiiiiiidasta, älä anna sen kaahata, tee voltti, volttivolttivoltti, Evie, tee toinen voltti äläkä anna mennä kylki edellä! Rauhota vähän, laske vaikka raviin ... Noooooin, hyvä. Nosta laukka ja tuu sitten, älä anna karata, pidäpidäpidäpidä! Piiiiiiiiiiidä! Soooooh, ei rynnitä, eeeei ollenkaan!" ohjeet kaikuivat tyhjässä maneesissa. "Opopop! Koita viel uudestaa, ei se voi laskee raviin heti ekan esteen jälkee! Käännäkäännä, joo, tee voltti ja nosta isolta voltilta laukka... Nooooooin, hyvin se mennee! Ekan jälkee menemenemene! Potkase sitä vähän jos se laskee.... Eeeeei Hukkis nyt! Tuu viel kerran, nosta laukka sieltä pitkältä sivulta ja laukkaa yks kierros ja tuu sitte tänne esteelle ... Jooooo, hyyyyyyyvä, eeeeeeei rynnitä! Oookei, ja nyt! Nytnytnyt! Luakka pysyypysyypysyy! HYYYYYYYVÄ! Hyvä Evie, se meni nyt tosi nätisti!" selitin suu höyryssä, yrittäen kannustaa ratsukkoa. "Koita sitten vielä toi korkeempi musta. Siin on aika ahasta tummansinisen jälkee, mut koita esteen aikana kääntää sitä jo mustalle! Käääääännä! Käääääääääännä! Hyyyyvä, noin just! Sehä meni heti ekalla yli ja niin nätisti viel! Ei vitsi Hukkis mennee siul nii nätisti. Ota vähä käyntii tähän väliin, mennää sitte vielä toi vihree ja lopuks ratana. " kehuin Evietä, joka ol isuu korvissa Hukkiksen selässä, antaen orin venytellä hieman.
Kun Hukkis oli taas kunnolla mukana, Evie tuli upeasti toisella yrittämällä vihreän pystyn yli, jonka jälkeen alkoi atana suorittaminen. Hukkis epäröi turkoosilla sarjalla heti alkuun, mutta Evie sai orin ruotuun eikä aikaakaan, kun Hukkis oli ohjattuna matalalle, mustalle pystylle. Musta ylittyi, mutta tummansininen oli liiaksi herralle, kun Hukkis näytti jo olevan loikkaamassa, mutta otti oudon askeleen ilmassa ja tekikin sitten äkkipysähdyksen etumus hipoen puomeja. Evie pysyi onneks iselässä, mutta näytti siltä, että tuiskahtaisi alas heti, kun Hukkis lähtisi liikkeelle, joten kävin auttamassa Evien paremmin satulaan. Kiletämättä, vaikka Hukkis ylitti esteen, ei sillä lahjoja ollut ... Elegantti kouluorii tuntui muuttuvan kompuraksi luuskaksi heti, kun edes näki esteen.
Kävimme radan läpi vielä kolmesti, kunnes se meni erinomaisesti. "Ei vitsi mie en malta odottaa et pääsen ite selkään. Se meni kyl tosi hyvin sun kanssa noita esteitä, oon nyt ihan kade! Mut, kiitti hei ihan hirveesti, et viitit liikuttaa sen." kehuin ja kiittelin Evietä. Veimme yhdessä Hukkiksen talliin, jossa harjailimme sen ja veimme sitten mustan orin pihalle. Samalla reissulla Samu, joka olikin jo purkanut osan energiastaan, lähti mukaani ja jo tottuneesti heitin orille silat selkään. Kövin huikkaamassa Milan ja Markuksen avukseni ja Markuksen mukana kaupanpäällisiksi tuli myös Larissa. Virnistin iloisesti tytölle, jonka jälkeen ohjeistin Markusta ja Milaa laittamaan liinat kiinni suitsien päällä olevaan nahkariimuun. Sujautin ohjaslenkeistä ohjat ja Mila talutti Samun pihalle, jonka jälkeen menin hieman kauemmas ja annoin käskyn lähteä liikkeelle. Samu venkuloi ja yritti kytätä ympärilleen, mutta pian ori rauhoittui ja käveli melko suoraan hiekkatietä suunnilleen sata metriä, jonka ajan Samu kulkikin varsin komeasti ilman sen suurempia ihmettelyjä, mutta kääntyminen olikin sitten ongelma, jonka kanssa saimme tapella jonkin aikaa. Loppumatkasta harjoittelimme vielä pysähtymistä ja liikkeellelähtöä, joka sujui varsin hyvin. Tyytyäisenä kehuin Samua ja kiittelin vielä apureitani, vieden sitten Samun talliin, harjaten sen ja lähtien sitten kotia kohti vietyäni Samun tarhaan.
05.08.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Tulin aamupäivästä tallilla päänsärys saattelemana; tänään voisin siis vielä leikkia marttyyriä ja hankkia itselleni uhrin, joka saisi Hukkiksen ratsastaa. Itse olin luvannut ratsastaa Tintin Katin puolestas, mutta se olisi kuitenkin Tintti, joten mikäs siinä.
Tallilla törmäsin Larissaan, jonka mukana notkuin sitten tarhoille Ediä. Yllätykseksemme lämppäri oli kuitenkin tullut langoista läpi, joten kun lähdimme houkuttelemaan oritta luoksemme, hevonen lähti karkuun. Lopputuloksena sain kuitenkin nyhdettyä ruohoa ja pienen sotahuutomelodilaulunminkälien jälkeen Edi olikin kiinni ruoasaan ja nappasin ravitallin kasvatin kiinni.
Harjailimme yhdessä tuumin Edin, kunnes Kat pelmahti paikalle ja oli heti urkkimassa, että mitä teimme. Hihittelymme keskeytyi ja Larissa vastasi toiselle tytölle nasevasti, joka sai minut hihittelemään. Hirnuntamme vain jatkui, kun Lairssa päätti vaihtaa housut, mutta ei siitä sen enempää.
Lähdin käymään Hukkiksen tarhassa hetkellisesti, kunnes huomasin Larissan, Katin ja Edin jo olevan pellolla, joten hölkkäsin sinne juuri sopivasti, jotta saimme puhelimen "turvaan". Voi Larissa parka, luuli puhelimensa olevan turvassa.
Hetken seurailtuamme Larin ratsastusta Katin kanssa aloimme hieman kyllästyä - olin ainakin itse odottanut lämppärin saavan hulluuskohtauksen ja heittävän Larissan alas ennen kuin lähdettiin edes liikkeelle, mutta mikä pettymys, Edi oli vain reipas eikä vetänyt mitään kilareita.
"Kat, laita Larissalta Markukselle joku viesti! Saadaa vähä vipinää siihenki laiska-Jaakkoon!" supisin Katille, joka alkoi kämmentensä suojassa räplätä kännykkää. Hetken muotoiltuamme saimme viestin lähteväksi. "tuu pellole, edi heiti selastä enkä pääse ylös" lähetimme Markukselle, pyrkien tekemään viestistä hätäisesti kirjoitetun näköisen. Tämän jälkeen menimme suojaan siten, että suora näköyhteys tallilta oli se, ettei meitä näkynyt, eikä pahemmin Larissaakaan. Alle minuutissa Markus juoksi paikalle raskaasti huohottaen ja oli saada sydänkohtauksen, kun Larissa oli reippaana jo Edin selässä. Aloimme räkättää Katin kanssa ja tyttö meinasikin hetkessä pudota ojaan, mutta nappasi minut kiinni ja sitten nauroimmekin vatsojamme pidellen maassa. Larissa väläytti meille murhanhimoisen katseen eikä aikaakaan, kun tyttö tuli alas selästä ja meinasimme lähteä Katin kanssa livohkaan Larissan kiukun pelossa, mutta jäimmekin täysin aikuismaisesti ja kypsästi juttelemaan Edin kehityksestä ja tarjosimmekin apuamme - jos ei muuta, niin ainakin lohduttaisimme nauramalla kun Edi vetäisisi pultit ja Larissa putoilisi. Tässä tapauksessa kuitenkin auttelimme Edin poislaitossa kun veimme sen kamoja oikeille paikoilleen.
Hoidettuamme Edin pois Larissa lähti ratsastamaan elävääkuollutta Zombia ja itse lähdin hakemaan Tinttiä tarhasta. Ratsastettuani ja hoidettuani Katin hevosen priimakuntoon järkyttävä päänsärky tuntui halkaisevan pääni sillä sekunnilla, joten kun Larissa tuli sisälle, huikkasin tytön mukaani Hukkiksen selkään - menkööt sitten useammalla hevosella kun Edikään ei heittänyt selästä!
Larissan ratsastettua Hukkiksen olin erinomaisen tyytyväinen orini suoritukseen. Larissa valitti jotain Hukkiksen ravista ja naureskelin vain väliin, sillä oikeastaan kaikki sillä ratsastaneet valittelivat samaa. Itsellänikin oli ollut ongelmia ravin kanssa, mutta olin jo oppinut istumaan ravissa melko hyvin.
Pesaisin Hukkiksen Larissan hoitaessa orin muuten ja kävi nappaamassa särkylääkkeen huiviin. En viitsinyt enää viedä Hukkista ulos, jos lakaisi sataa, joten jätin orin nuokkumaan karsinaansa.
Kävin samalla hakemassa Samun sisälle, sillä lähdin sen jälkeen jo kotia kohti, joten harjasin pikkuoriin ja sanoin kaikille hyvät yöt, lähtien sitten bussilla kohti kotia.
20.08.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Olin anonut tälle päivälle poissaololuvan ja kellon näyttäessä yhdeksää hyppäsin bussiin, joka körtteli tyhjänä tallille päin. Oikealla pysäkillä hyppäsin kyydistä ja moikkasin jo tutuksi tullutta kuskia.
Tallille päästyäni näin Helenan ja Milan kentällä laittamassa kenttää kuntoon; iltapäivällä lisi ratsadtuskoulujen kolumestaruuskisojen Vaahterapolun karsinta ja kolme ratsukkoa pääsisi aina Metsälampeen asti edustamaan Vaahterapolkua ja mittelemään palkinnosta. Ressu oli muutanut tallille toissapöivänä enkä voinut kuin virnistellä - muistin kyllä Hukkiksen ensimmäisiä varsoja, mutten ollut osannut yhdistää Tuulen Tähteä ja Vaahterapolun Tähteä.
Kävin rapsuttelemassa auringossa möllöttävää Vikaa, joka tuli heti portille vastaan innosta piukeana - taisi Vikakin mitellä Teresan kanssa koulumestaruudesta.
Seuraaaksi vuorossa olikin Ressun kiusaaminen. Hetken hakemisen jälkeen löysin mustan suokin connemararuuna Raipen kanssa tarhasta, jossa tamma päättikin esitellä minulle parhaan puolensa; heti huomattuaan minut suokki lähti kohti uhkaavan näköisenä ja pysähtyi hieman turhankin likelle aitaa korvat hörössä mutta nostaen päänsä taivaisiin, päästäen sitten kimakan hirnahduksen. Naurahdin tammalle, lähtien sitten kohti Hukkiksen tarhaa - minun pitäisi käydä vielä ajelemassa Samun kanssa ja Linda tulisi kuvaamaan kisoja.
Hukkis tuli minua portille vastaan, jolloin nappasin orin heti kinni ja vein oripojan sisälle. Hain vesiämpärin ja sienen, viden Hukkiksen vielä pihalle ja sitaisten sen harjauspuomiin. Vaikka pesukarsinakin olisi ollut käytettävissä, minulla oli fiilis, että olisi kivampi pestä suokki pihalla. Hukkis venytti kaulaansa heti kun tunsi veden selällään ja aloin hieroa sienellä mustaa oritta puhtaaksi. Nostin harjaa ja pesin orin kaulaa melko pitkään ja lopulta koko kouluratsu oli pesty ja vaikka omakehu haisee - olihan ori komea näky. Okei, ehkä se johtui valoista.
Vein Hukkiksen tarhaansa, jossa ori tuntui normaaliakin enemmän varovan likaamasta itseään. Kävin seuraavaksi hakemassa Samun pestäväksi. Samu päätti pistää ranttaliksi pesun aikana, mutta pienoisen tappelun ja Milan auttavan käden kanssa saimme ravurinalun lopulta pestyä.
Epätoivon parkaisu pääsi huuliltani, kun heti tarhaan päästyään Samu veteli vanhan kunnon kurakerroksen piehtaroidessaan ylleen.
Päivä tuntui menrvän vähän turhankin nopeasti. Puhdistin kaikki Hukkiksen kamat ja vaihdoin omat vaatteeni ja lopulta kelo näytti jo neljää ja kahden tunnin päsätä alkaisivat kisat. Pienoinen paniikintapainen kasvoi sisälläni kun yritin kerrata rataa harjatessani Hukkista ehkä kymenettä kertaa samasta kohtaa. Orin harja oli laitettu nykeröiksi ylös, jolloin orin kouluratsunvirka korostui; vaikka suokki oli raskas ja kaula ei edes muistuttanut elegantin kouluratsun kaulaa, näytti Hukkareissu vähitellen jo paremmalta.
Kisoihin oli tunti, kun Linda saapui paikalle kameroineen ja roikkuikin loppuajan minussa, kun panikoin rataa.
Pääsin lopultakin Hukkiksen selkään ja verkkailin oritta; vasen puoli tuntui jäykemmältä, joten yritin painottaa sitä, mutta suokki tuntui olevan täysin jumissa vasemmalta. Itse radan ei pitäisi tuottaa hankaluuksia - eikä se sinänäsä tuottanukkaan, kertaalleen Hukkis ei suostunut kävelemään suorassa, jossa pisteitä ropisi pois ja muutamia pikkujuttuja meni, mutta pian rata oli ohi ja jäin jännäämään tuloksia. Olin keskiosassa kisaamassa, joten pääsin katselemaan useita suorituksia ilamn jänntiystä omastani ja hetki hetkeltä minusta tuntui, että olisin viimeinen koko kisassa.
Yllätys oli valtava, kun tulokset ilmoitettiin; minä ja Hukkis lähtisimme Metsälampeen! Olimme päässeet nipin napin Teresan ja Vian ohi ja olimme kolmansia. Halasin orittta selästä, onnen kyyneleet silmissäni, kun ratsastin palkintojenjakoon. Vierelläni oli toiseksi tullut Markus ja Rosanna, ja virnistin kaksikolle.
Laitoin Hukkiksen pois tyytyväisenä suoritukseen ja vein orin sitten tarhaan jumittamaan portille. Seuraavaksi oli Samu, joka oli jo saanut enimmät mudat karistettua. Huuhtaisin orin selkää pesukarsinassa ja heitin tuolle silat selkään ja kärryt taakse. Linda hyppäsi kyselemättä kärryille ja teimme pienoisen lenkin hiekkatiellä ilman suurempia rasituksia - tarkoitus oli säsätää Samua taas pari päivää ja lähteä sitten ottamaan kunnollista ikaa ja mennä koittamaan onnea hiitillä, 15. päivä olisikin jo koelähtö... Joskin sinne tulisivat myös pari muuta ravurinalkuani.
Lenkin jälkeen laitoimme Lindan kanssa yhteistuumin Samun pois ja Linda juoksutti Samun tarhaan rellestämään. Kello oli jo kymmenen pintaan, kun lähdimme lindan kanssa bussipysäkille ja katselimmekin kuvia koko bussimatkan tallin jäädessä aina vain kauemmaksi.
25.08.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Istuin unisena autossa auton kellon näyttäessä kahdeksaa. Perässä rymisi traileri, kun yritin karistella viimeisiä unirähmiä silmistäni. Päivä oli melko hyvä, ei tullut sadetta kuin esterin pe*seestä, mutta aurinko ei paahtanut täydellä teholla. Varjot olivat vielä pitkiä, kun syksy hiipi hiljalleen kesän aikaiseen aamuaurinkoon. Mustahiuksinen Linda istui takapenkillä puoliunessa, kuitenkin näpyttäen laittoman pitkien kynsiensä kanssa puhelintaan.
Tallille päästyäni otin Soppaskoolin, liinakon sabinon ulos, käskien Lindan kävelyttää nuorta oritta pihalla - Soppa oli yleisesti ottaen kovakalloinen, mutta tottelevainen, joten tuskin joutuisimme juoksemaan karanneen orin perässä. Menin hakemaan Samun karsinastaan - olin jättänyt Milalle ohjeeksi, että nuorikon saisi jättää sisälle, että pääsisimme heti aamusta lähtemään hiitille. Ovessa olikin lappu "Ei pihalle aamulla! Hukkis normisti". Otin rauhattoman orivarsan mukaani ja vietyäni Samun traileriin ja Sopankin ollessa kyydissä, tein tilaa takapenkille. Ajattelin joukutella jonkun hiitille kanssamme, sillä äitini lähtisi roudaamaan siskonsa tavaroita tuon uuteen kotiin - tallille, jonne myös parii omaa hevostani menisivät, mutta ei siitä sen enempää, joten olisi kivaa olla kolmen porukalla viettämässä aikaa raviradalla kuin kahdestaan. Ja toki myös kellottaja tarvittaisiin. Mennessäni kohti satulahuonetta, tehden pienen kierroksen Hukkiksen luona, bongasin Julian taukohuoneesta puoliunessa - miksi lie tyttö siihen aikaan tallilla, siinä likka nökötti. Ravistin blondia olasta. "Dudette, tuutko mun mukaan hiitille?" kysyin heti tytön saatua silmänsä auki. "Mitä?" Julia kysyi hämmentyneenä. "Tarvitaanko sua päiväl kriittisesti tallilla?" kysyin, saaden vastaukseksi, ettei tarvittu. Virne nousi kasvoilleni kun otin tytön käsikynkkään, raahaten tytön satulahuoneen kautta autoon istumaan kysymysten saattelemana. Kun lopultakin silat ja muut vermeet olivat autossa ja kehotin Juliaa menemään autoon, hyppäsin itse etupenkille, kunnes muistin, etteivät takapenkillä olevat tytöt tunteneet toisiaan. "Aaa, joo. Linda, tää on Julia, josta oon jutellu ja Julia, tä on mun yleinen apukäsi ja orja Linda. Älkää repikö toisianne siel älkääkä liittoutuko mua vastaan, kiitos." esittelin tytöt. Linda väläytti minulle tietävän katseen, joka sai hentoisen punan nousemaan kasvoilleni, kun taas Julia katseli Lindaa silmät sirrillään, myrkyllisesti. Johtui varmaan Lindan vaatteista tai jotain, Linda kun vaikutti enemmän Ilona kakkoselta kuin iloiselta tallitypyltä ja sitähän likka vähän olikin.
Ajomatka meni kiusallisessa hiljaisuudessa, jota äitini vieroksui ja laittoi radion pauhaamaan Adam Lambertia, joka sattui olemaan levysoittimessa kyseisellä hetkellä.
Viimein ravirata häämötti edestä ja aloin jo lähes pomppia paikallani. Heti kun auto oli pysähtynyt, lähestulkoon juoksin autosta ulos ja otin ulos Sopan, joka oli juurikin sen näköinen, ettei voinut vähempää kiinnostaa. Samu taas oli astetta hermostuneemman oloinen, mutta hetken taluteltuani sitä Julian avulla oripoika rauhoittui. Kärryt oli tuotu jo eilen paikan päälle, kun autossa oli tilaa, joten Sopan lilat ja Samun keltaiset kisakärryt odottelivat oreja jo. Ratatallin suunnilla oli yksi nuori lämminverinen omistajineen ja muutamia katsojiakin oli vaivautunut paikalle. Talutin Lindan avustuksella suokit ratatallin karsinoihin, kiinnitellen ravurinalut molemmin puolin. "Linda saa pärjätä itekseen, Julia tuu vaik mun kans laittaa tätä Samuu. Sen tietää, et toi yks diiva--" "Kuulin ton!" "--- omii Sopan ko sitä ajaaki. Mutnii Julia, sie saat ottaa aikaa" jutustelin Julialle, silmäkulmallani nähden, kun äitini katosi pihasta heitettyään karsinoiden vieruksille parit harjaapakit. Harjailimme vaitonaisina molemmat orit kuntoon ja heitin sitten Samulle silat selkään. "Hei sä oot ostanu uudet ... noi ... noinoinoi silatyynyt!" Julia hihkaisi. Virnistin tytölle, joka oli huomannut pienne yksityiskohdan - keltaiset, uudet silatyynyt olivat omasta mielestäni varsin kivat Samulla. Samu oli muuten aika "naturelli" juoksija; orilla ei ollut obersekkejä tai mitään, suojat ori saisi jalkoihinsa, kunhan päästäisiin kisoihin asti, yleensä Samu ei niitä tarvinnut. Soppa oli lähellämme liloine varusteineen ja obersekkeineen ja suojineen. "Onneks et oo värille uskollinen tai mitään ..." Julia naureskeli, kun suuntasimme kohti ravirataa. Ajoimme hetken Lindan kanssa rauhallisesti, kunnes Julia pääsi kentän reunalle kellon kanssa. Molemmat orivat alkoivat olla jo valmiita. Kuulostelin Samun herkkyyttä ajaessani volttia herran kanssa. Julia huusi jotakin epämääräistä, jolloin lähdimme Samu ja Soppa kylki kyljessä ajamaan hevosia. Soppa rikkoi kahdesti laukalle jo alkuradasta, johon Samu meinasi mennä, mutta pysyi kuitenkin kiltisti ravissa. Annoimme hevosten painaa oikein kunnolla kerrankin, kun ei ollut pelkoa huonosta pohjasta. Lopulta Soppa kuitenkin jäi taakse ja tummempi ori viipotti ohitse korvat höröllä, kuin tietäen, kuinka hienosti kulki. Kun jäimme kävelemään hevosten hengästyttyä, en voinut olla näkemättä Lindan pettynyttä naamaa - tyttö kun oli lievästi kilpailuhenkinen.
Ajat tuli viimein otettua ja hikinen suokkikaksikko olikin jo pian ratatallin viereisellä nurmikolla syömässä sulassa sovussa; oli minullekin ihme oreja tuppautunut, Hukkis the diiva ja sitten nämä kaksi maailmansyleilijää.
Lopulta äitinikin saapui pihaan pitkän hiljaisuuden ja kiusallisuuden päätteeksi ja laitoimme orit koppiin. Auton kello oli jo kolme päivällä, joten jokaisella oli nälkä; niimpä päätimme porukalla hakea läheisestä pizzeriasta ruokaa. Juuri kun minä ja Julia olimme saaneet tilattua pizzamme - äitini tarjottua - Linda päätti ryhtyä kunnon b*tchiksi näin kansainvälisesti sanottuna. Neidille ei yhtäkkiä käynytkään pizza, vaan hän halusi olla syömättä. Kun pääsimme autoon, Linda istui takapenkille ja Julia meni enemmän tai vähemmän vastahakoisesti sinne. Kun pääsimme jatkamaan matkaa, Linda koputti minua olalle, pummaten pizzaa; nyt kyllä vaan maistui. Annoin yhden palan tytön rouskutettavaksi ja näin peilistä Julian kylmän katseen, mutta äitini kyselessä, miten Samu ja Soppa olivat juosseet, Lindan ilme kiristyi. "Soppa on ihan kauhee ajaa. Se varmaa ois parempi täs pitsan pääl... Harmi vaa et se raipan maku takertuis varmaa lihaa, ku ei se muute liiku" Linda valitti takapenkiltä, ja mietin jo, että jos Lindan ovi avautuisi, turvavyö ja mystinen aavemainen tuuppaus tapahtuisi, yhdistettäisiinkö se minuun? Todennäköisesti. Hammasta purren mökötin koko loppumatkan, sanomata snaakaan. Vedin pizzan hetkessä naamaani ja hyppäsin sitten kyydistä, sihisten itsekseni jotain todella rumaa Lindasta. Otin Samun ulos traikusta ja äitini lähtikin melkein saman tien livohkaan heittämään Lindaa ja Soppaa oikeisiin paikkoihin saatuani Samun kamat ulos ja trailerin kiinni.. Marssin kiukkuisena viemänä Samun tarhaan ja menin sitten Julian seuratessa katsomaan Hukkikista kiroillen mennessäni. Hukkis oli jo saanut päiväheinänsä ja eliminoinut ne, joten lisäsin orille hieman vettä. Julia otti paremmaksi häipyä paikalta. Sain oudoksuvia katseita osakseni kulkiessani naama väärinpäin ja äksyillessäni lähes kaikelle; enkä yleensäkään ollut 24/7 neiti päivänsäde, mutta tämä oli minullekkin epänormaalia - jos nyt mikään minussa olikaan normaalia. Kun äitini tuli tyhjän trailerin kanssa pihaan, hyppäsin kyytiin, mököttäen koko kotimatkan ja mennen suoraan kotona vetämään pikku päivätorkut.
01.09.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Tuijottelin pilvien täyttämälle taivaalle, toivoen, ettei alkaisi sataa - tänään olisi Vaahterapolussa syyskisat ja sitten pitäisi vielä ehtiä Kaihorantaan avajaiskisoihin ... Onneksi tallit olivat senverta lähellä, ettei tulenpalavaa kiirettä tulisi. Julian auton moottori hyrisi, kun tyttö ajoi jo hieman varmemmin ja jutteli välillä niitä näitä, mutta olin liian hermostunut vastaamaan. Äitini oli heittänyt ahkerana heti kuuden aikoihin Huhun Vaahterapolkuun ja Kaihorantaan Kesäheilan sekä Sepin, jotka eivät Vaahterapolun kisoihin osallistuisi. Hukkiksenkin pitäisi käydä vierailulla Kaihorannassa asuvan ja tänään kilpailevan Valovirran luona, kun tarkoitus olisi vielä yksi pikkuHukkis napata tammasta.
Tallilla Julia pysäköi auton täydelle parkkipaikalle ja riensimme molemmat omiin suuntiimme pienen poskipusun jälkeen ja käväisin hakemassa Hukkiksen sisälle - Huhu oli Hukkiksen karsinassa, joten jätin oripojan pihalle puomiin ja tarkasti Huhun kunnon - onnekseni tamma oli jo oikeastaan valmis, satula vain selkään, Hukkiksessa olikin enemmän hommaa. Kaiholan kauhukaksikkokin olisi valmiina - varusteita lukuunottamatta. Harjailtuani Hukkiksen ja letitettyäni orin harjan laitoin orille satulan ja suitset ja heitin vielä suojat jalkoihin esteluokkia varten - ne napattaisiin pois kouluradalle mennessä. Huhu sai saman kohtelun ja menin verkkailemaan Hukkista, äsken saapunut Linda sai päänvaivakseen Huhun. Moikkasin virnistäen Pepin, splashed white-arabitamma Sherin ja Brunin kanssa ilmestyneelle Julialle.
Lopultakin kaikki radat tuli suoritettua ja mukaan tarttui Hukkiksen kanssa HeA-luokan kakkossija ja Huhun kanssa 40-50cm esteluokista kolmas sija.
Ei mennyt kauaa, kun molemmat hevoset oli jo pakattu äitini auton taakse traileriin ja Juliakin sai ängettyä Sherin ja Pepin jonnekkin kun tyttö tuli traileri perässään oman automme perässä koko matkan. Paikan päällä hyppäsin äkkiä autosta ja otin hevoset heti ulos. Molemmat suokit olivat jännittyneitä kuin viulunkielet, mutta radalla koko konkkaronkka osasi jopa käyttäytyä. Täältä nappasimme mukaan esteluokissa Hukkikselle 60-70cm luokasta kolmossijan, Valovirralle 90cm kakkossijan ja koko päivän kruunasi uusin ostokseni Re-Spencer DONin ykkössija 140cm luokasta. Kouluokista Huhulle ykkössija HeB-luokasta ja vielä Sepille ja Valovirralle ykkös- ja kakkossijat VaA-luokasta. Tyytyväisenä pääsin viemään hevosia koteihinsa ja pääsin vielä illasta ajamaan Samun (ja Laran ja Sopan) kanssa koelähtöä, josta pikkuori pääsi läpi, samoin kuin Soppa, jonka kanssa olimme aiemmin treenanneet. Lara joutuisi vielä toiseen koelähtöön vikuroituaan radalla, mutta kyllä se siitä.
02.09.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Näpertelin hermostuneena sylissäni olevia suitsia. Äitini ajoi autoa kohti Metsälampea, auton kellon näyttäessä kahdeksaa aamulla. Tuijotin lähes maanisesti maisemia ja vieressä istuvan kisahoitajan virkaa suorittavan Julian jutellessa niitä näitä äitini kanssa yritin kerrata rataa yhä uudestaan ja uudestaan. Olin ollut pilvissä, kun olin kuullut pääseväni edustamaan Vaahterapolkua Metsälampeen Rosannan ja Markuksen kanssa. Fella ja Luca menivät toisessa trailerissa, mutta Hukkis matkusti omatoimisesti - trailerissa oli matkustellut myös Samu, jonka kanssa olisi illalla peltoravit Kaihorannassa ja Hukkiskin jäisi yöski Kaihorantaan Valkun seuraksi ... Viimein Metsälampi näkyi pienen mutkan takaa ja lähestulkoon pompin paikallani takapenkillä.
Heti perille päästyäni menin ottamaan mustaa oritta ulos, suokin steppailessa rauhattomana. Julia rahtasi perässäni satulaa ja heitti sen hoitopuomin päälle, kun aloin ottaa Hukkikselta kuljetussuojia pois. Pihassa hääräsi jos jonkinmosita ja pian Rosanna ja Markuskin ilmestyivät vierellemme hevostensa kanssa tallin kulman takaa. Mila seurasi naama loistaen perässä ja antoi viimehetken vinkkejä niin mitä itse pitäisi muistaa ja sanoipa tallinomistaja vielä siitäkin, mitkä olivat hevostemme vahvuuksia ja mitä kannattaisi panostaa. Aloimme laittaa hevosillemme varusteita - joskin minua auttoi Julia, joka laittoi Hukkiksen harjan nykeröiksi niskaan, kun säädin satulan kanssa hermostuksissani. Laitoin hiukseni nutturalle niskaan ja vedin valkean paitani päälle tummansinisen takin ja kypärän päähäni. Julia punttasi minut selkään ja lähdin lämmittelemään Hukkiksen kanssa. Lopultakin tuli Vaahterapolkulaisten kilpailla ja itse olisin viimeinen kilpailija koko kisasta. Katselin Rosannan lähestulkoon täydellistä suoritusta ja jännitin hullun lailla. Markuksen suoritus ei mennytkään ihan niin hyvin, mutta lopulta oli minun vuoroni. Kokosin ohjat käteeni ja ratsastin mahdollisimman rennosti radalle. Tervehdin tuomaristoa laskemalla käteni sivulle ja nyökkäämällä - ohja putosi ja panikoin, mutta nappasin ohjan sisukkaasti takaisin ja aloitin radan.
Nostin Hukkiksen kanssa ravin, sitten laukan, laskin käyntiin ... En edes muistanut enää rataa kunnolla kun vein viimeistä kohtaa loppuun ja tein lopputervehduyksen ja annoin Hukkiksen kävellä pitkällä ohjalla ulos kentältä, samalla kun kummaruin hieman taputtamaan mustaa oritta hymyssä suin. Oma ratani oli kai mennyt ihan hyvin. Pian Sinten pitämän pienen puheen jälkeen palkintojenjako alkoi. Rosanna pääsi radalle voittajana ja olin uskomattoman iloinen tytön puolesta, mutta suuni loksahti auki, kun sain kuulal tuleleni toiseksi Hukkiksen kanssa. Hymyillen ratsastin kentälle ja pysäytin orin - viereen tuli vielä vieras hevonen, kun otin palkintoa vastaan ja kättelin nopeasti selästä käsin tuomaria. Ratsastin pois kentältä ja hyppäsin alas Hukkiksen selästä, halaten ensimmäiseksi mustaa oritta kyyneleet silmissä. Kädessäni oli palkintopysti, joka kädessäni halasin viereen tullutta Juliaa. Milakin tuli hymy korvissa onnittelemaan ja kiittelin, ilmoittaen vielä, että Hukkis ja Samu olisivat yön poissa. Pääsimme laittamaan Hukkista pois ja juotuamme vielä mehut pääsimme kohti Kaihorantaa.
Kaihorannassa Samu odotteli meitä laitumen portilla. Otin Samun mukaani ja laitoin harjaillun Hukkiksen laitumelle. Samua hoitaessani tätini Jenni jutusteli kanssani. Piha alkoi täyttyä trailereista ja mukana tulivat myös Soppa ja Harha. Lara ei ollut onnistunut koelähdössä, mutta mitäs sitä pienistä peltoraveista. Pian koko nelikko oli valjastettu ja Lindakin kehtasi raahata ahterinsa ohjastamaan Soppaa ekassa lähdössä Samun rinnalla. Lähtökäsky kuului ja voltin jälkeen jäin pitämään keskipaikkaa Samun kanssa. Loppukiri tuli ja meni ja hävisimme nipin napin Milan ohjastamalle Bertta-suokille. Soppa jäi viimeisten joukkoon. Harha onnistui vielä nappaamaan illan aikana kolmannen sijan ja Lara pinkoi kärkeen omassa lähdössään. Tyytyväisenä jätin oripojat Kaihorantaan ja lähdin vielä illan pikkupirskeisiin Vaahterapolkuun ja vietin pitkän iltaa taukohuoneessa onnittelemassa Rosannaa ja onniteltavana oltavana. Tätä kutsuisin minäkin onnistuneeksi päiväksi!
03.09.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Taputin Hukkista ottaessani oritta ulos trailerista. Samu oli jo ulkona ja tarkkaili terhakkana tuttua Vaahterapolun pihaa. Oli Hukkiskin yksi murheenkryyni - suokki oli onnistunut karkaamaan tarhastaan, muttei sen pahempaa ollut onneksi käynyt ja Valkkukin olisi toivon mukaan tuleva mammatamma. Taluttelin poikkeuksellisesti Hukkiksen ja Samun samaan tarhaan Tohvelin kanssa, kuten olimme Milan kanssa sopineet ja menin sitten kurkkaamaan Hukkiksen tarhassa seisoskelevaa Soppaa. Milan kanssa oli tullut puheeksi varsa Tuikusta ja enköhän minä heti tarjonnut Milalle Soppaa - varsastahan voisi tulal vaikka mitä ja tulisi varmasti nätin värinenkin ...
Taputtelin nuorta oritta ja menin norkoilemaan taukohuoneeseen, josta löpinä kantautui pihaan asti. Hukkista en tänään ratsastaisi ja Samukin saisi vapaapäivän, joten olinkin loppuillan vain juttelun ilosta taukohuoneessa ja kentän ja maneesin reunalla, kunnes lähdin bussilla kotia kohti.
06.09.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Annoin Hukkikselle pitkää ohjaa keikkuessani oripojan selässä. Musta ori köpötteli rennosti eteenpäin ja liinassa oleva Samu meni uskollisesti edellä. Kävelimme pienellä hiekkatiellä aamuvarhaisella, auringon lämmittäessä puiden lomitse selkääni. Hukkis ja Samu olivat täydellisen rentoja ja itse nautin satulatta ratsastelusta. Olin päättänyt juhlistaa suomenhevosten päivää rennolla maastolenkillä ja pienillä herkuilla ja hemmotteluilla.
Olin kävellyt suuntaansa ainakin tunti, kun käänjnyin kankeasti - Hukkis olisi nyt kääntynyt vaikka kolminkerroin, mutta Samu liinassa ei ollut niin hanakka kääntymään. Hukkis ja Samu olivat nykyään ihan bestiksiä - kumpikaan oreista ei ollut pahasti testoteronipilvissään eivätkä suokit ottaneet yhteen lähes koskaan, joten ajattelin, että ehdottelisin Milalle, että Samun ja Hukkiksen voisi heittää tästä lähin samaan tarhaan.
Hieman ripeämmän kotimatkan jälkeen pääsimme tallipihalle asti ja pomppasin alas mustan hevosen selästä, taluttaen molemmat orit suoraan tarhaan - otin vain Samulta liinan irti nahkariimuineen ja Hukkikselta suitset. Kävelin talliin ja otin muutamia omenoita ja porkkanoita ekstraa pojille, ottaen samalla keltaisen ja turkoosin riimun mukaani.
Kuten arvattua, Hukkis ja Samu tulivat kerjäämään herkkuja, joten sujautettuani riimut oreille päähän ja syötettyäni herkut. Kävin vaihatamassa tallivaatteet kouluvaatteisiin ja koska jumituin juttelemaan taukohuoneessa Sarin kanssa, jouduin menemään puolijuoksua bussipysäkille ehtiäkseni vielä yhdeksäksi kouluun.
09.09.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Katselin kelloa kärsimättömänä kelloa luokan seinällä. Minulla oli jotenkin tosi ikävä fiilis ja kun kello pirahti, kipittelin pihamaalle. Alle minuutti sen jälkeen kun olin päässyt pihaan asti, kännykkäni alko väristä taskussani. Vastasin nopeasti puhelimeen, jossa kuulin Milan lievästi panikoituneen äänen. "Hukkis! Didi! Ne ne ne meni! Joonas hoitaa tallia ja se ei saa niit kiinni" Mila sanoi nopeatahtisesti puhelimeen. Sydämeni heitti voltin ja soitin ädilleni, että tuo laittaisi minut sairaaksi loppupäiväksi - onneksi hän ymmärsi tilanteen ja koska olin yleisesti tunnollinen oppilas, niin sain pieniä vapauksia uurastuksesta palkkioksi.
Hyppäsin bussiin ja matka kohti Vaahterapolkua alkoi. Kun pääsin tallille asti Hukkis riekkui ensin pihalla ja olikin potkaista sitä kinini yrittävää Saria, mutta kun kutsuin Hukkista sen nimellä, musta ori käänsi päätään ja ravasi luokseni nolon näköisenä. Otin Hukkiksen kiinni riimustaan ja raahasin sen tarhaan. Oli tuostakin herrasta päänvaivaa.
Auttelin lopun aamua karsinoiden putsauksessa ja heitin loputkin tuntsarit pihalle. Loppunen lopuksi minä, Joonas ja Sari loikoilimme taukohuoneessa ja puheenaiheena olikin Hukkiksen ja Didin karkureissu. Olin tarkastanut portin, ja se oli kunnossa, mutta salpa näytti hieman kuluneelta, joten se saattoi olla reissun syy. "Hukkiksesta on tullu iha mahoton! Ensi se karkas sillo Kaihorannas ja nyt onki pelko, et se törmäs tohon Ninjaan, Julian yksityisee ja nyt sit tää. Onkoha sil viimeinki alkanu toi orimaisuus tulla esille, onha se nyt pari vuotta ollu niiiin mamman mussukkaa..." pohdiskelin muiden kanssa ja keskustelu jatkuikin melko sutjakkaasti, kun naureskelimme, miltä suokki-lämppäri-sekoitus näyttäisi - puhumattakaan Didin ja Hukkiksen varsasta, josta ei onneksi ollut pelkoa.
Päivä alkoi olla puolillaan, kun olimme heittäneet hevosille päiväheinät ja lähdin hakemaan Hukkista. Hukkis menisi tänään tunnille ja oli kuulemma viime viikolla ollut turhankin energinben, joten päätin purkaa hieman herran energiaa - varsinkin kun sillä oli ollut vapaapäiviä viime aikoina. Herra Houdini olikin minua vastassa energisen oloisena ja haettuani Samunkin mukaani, harjailin molemmat hevoset nopeasti ja talutin molemmat kentälle. Suljin tarhan portin ja päästin molemmat herrat vapaaksi. Ensin molemmat kyhnäsivät kyljessäni, mutta kun päästin orit juoksemaan, niin se oli menoa. Suomenhevoskaksikko veti täyttä rallia ympäri kenttää ja jossain vaiheessa tummat orit alkoivat ajaa toisiaankin takaa kuin leikkien. Kun suokit rauhoittuivat hieman, kokosin muutaman pienen esteen kentälle ja kannustin molemmat hevoset jälleen kiitoon - Hukkiskin onnistui ylittämään esteen upeasti eikä Samun suorituksessakaan mitään huonoa ollut - huomioonottaen sen, että Samu oli ravuri ja Hukkiksen poika. Annoin orikaksikon riekkua vielä hetken ennen kuin otin pienen hippaleikin jälkeen suokit kiinni ja talutin ne tarhoihinsa rauhoittumaan.
Kolmen aikoihin jatkoryhmäläiset saapuivat tallille ja lähdin minun ikäiseni, kovaäänisen tytön mukaan hakemaan Hukkista. Ori temppuili hieman, mutta lopulta saimme tuntilaisen kanssa Hukkiksen aisoihin ja varusteisiin. Tyttö hävisi minua kiitellen Hukkiksen kanssa tunnille, samalla kun itse livahdin taukohuoneeseen, jossa Mila juttelikin Katin, Larissan, Julian ja Valentinen kanssa. Käperryin Julian vierelle, jolloin Mila naurahti minut nähdessään. "Hukkiksesta oli tänään tulla kissatappelu" tallinomistaja totesi ykskantaan ja kohottaessani kulmiani nainen jatkoi. "Joo, kun tolla tunnilla viis tyttöä, niin voi luoja sitä tappelua - jokanen halus Hukkiksen. Tietty kun se on vähä spesiaali kun on yksäri ..." Mila naureskeli ja itsekkin hihittelin Julian kainalossa - pystyin vain kuvittelemaan tappelun Hukkiksesta. Lähdin tallilta, kun olin saanut Hukkiksen kuntoon tuntilaisen kanssa. Hukkis jäi sisälle odottamaan iltapöperöä ja hain vielä Samun sisälle ennen kuin suuntasin kohti kotia.
13.09.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Tuijotin hajamielisenä Hukkiksen mustaa karvaa, joka oli auringossa krävistelyn takia tullut hivenen ruskeammaksi. Silmäkulmissani polttelivat karvaat kyyneleet, kun ajatukseni harhailivat Juliaan: pari päivää sitten käyty riita oli vielä sopimatta ja olin lähestulkoon juossut karkuun tyttöä viimeiset pari päivää varsinkin Lindan ollessa paikalla; Lindastahan riita oli lähtenyt ... kai.
Sain Hukkiksen harjailtua ja laitoin orille päähän riimun ja kiinniten riimuun liinan. Samu odotteli viereisessä karsinassa ja kiinnitin Hukkiksen karsinasa kaltereihin ja laitoin vielä Samulle silat päälle ja ohjasin molemmat orit pihalle. Nappasin Milan pitelemään Hukkista - senkös nainen teki mielellään - ja laitoin kypärän päähäni ja vilkaisin samalla hiuksiani. Aiemmin päivällä oli satanut ja hiukseni olivat laineilla kypärän alla. Vetäisin ajohanskat käsiini ja laitoin Samulle koppakärryt taakse, lähtien rauhalliseen tahtiin kävelemään, kun Mila oli tullut antamaan minulle Hukkiksen ja pyynnöstäni laittanut liinan päässä olevan orin kärryihin kiinni. Ohitimme kentän, jossa Hurma riehui Evien ollessa aidan vieressä vahdissa. Moikksin tytölle ja jatkoin kulkuettani kohti maastoja.
Hetken käveltyäni huomasin nykäisyn kärryissä ja Samukin hidasti tahtiaan - mitä se isäukko oikein sääti? Vilkaistuani taakseni huomasin Hukkiksen vetäneen täysstopin. Musta suokki näytti jäärpäiseltä, kun yritin ottaa suokkia takaisin matkaa, mutta siitäkös Hukksi riemastui ja lähti peruuttamaan pienellä tiellä. Nappasin Hukkiksen solmus irti kärryistä ja hyppäsin alas kärriltä, pidellen molempia oreja kiinni. Samukin alkoi hermostua, kun yritin pitää Hukkista kiinni. Samassa viereisestä metsästä kuului kova rysähdys ja kaksi peuraa loikkasi ojan ylitse. Peurat säikähtivät meitä ja jatkoivat matkaa - eikä vauhdista ollut puutetta Hukkiksellakaan. Ori nousi takaislleen ja viuhtoi ilmaa kavioillaan ja onnistui sohaisemaan minuakin olkapäähän. Ori tempaisi itsensä irti, kun nappasin Samusta kiinni tiukemmin, olettaen että Samu säikhätisi enemmän kuin musta isänsä - toisin kävi. Samu steppaili hieman ja Hukkis lähti viilettämään tallille päin. Käänsin Samun siinä samassa ja ravuri lähtikin vetämään kunnon kiitoravia isäukkonsa perään. Palatessani tallin pihalle, en nähnyt Hukkista missään, mutta jatkaessani tarhoille näin heti ensimmäiseksi Hukkiksen, joka esitteli itseään ensimmäisellä tarhalla Rexonalle ja Ericalle, jotka näyttivät siltä, että tulisivat kohta aidan läpi. Kävin kaappaamassa Hukkiksen mukaani - ori oli jonnekkin liinansa saanut sotkettua ja nyt vain parikymmensä senttiä pitkä naru roikkui orin riimussa, josta rahtasin hirnuvan suokin talliin. Taaksemme jäi monia hirnahduksia, kun viimein sain molemmat orit sisälle. Samu oli saanut loppukäyntinsäkin paluumatkalla, joten pääsin heittämään herrat suoraan pihalle. Palojäljet Hukkiksen liinasta saivat minut jälleen kerran miettimään - kuten usein viime aikoina - Hukkiksen ruunausta tai myyntiä - nyt Hukkiksestakin oli alkanut tulla karkailupuoli ja orimaisuus esille ... Vein apeana hevoset tarhoihinsa riekkumaan ja lähdin suoraan, puolijuoksua pois tallilta, ahdistavien ajatusten seuratessa minua aina bussipysäkille asti.
17.09.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
"PERKELE KAAKIT NYT" karjuin täyttä kurkkua. Samu ja Hukkis olivat lähteneet matkaan tarhoistaan oikein nätisti, mutta Edin napatessa Samua kankusta ohittaessamme tarhan Samu villiintyi ja onnistui saamaan Hukkiksenkin riekkumistuulelle. Tämänhetkinen tilanne oli, että suokit hyppivät pystyyn ja vetivät minua perässään 6-0 kun karjuin hevosilleni, roikkuen orien riimuissa. Mila oli ilmeisesti kuullut karjuntani ja kurkkasi pihalle, rientäen hätiin ja nappasikin Hukkiksen kiinni ja talutti puhkuvan orin hieman kauemmas kun itse rauhoittelin Samua. "Mila, et viitteis tilata jotai Atrian autoa viemää sen makkaraks? ei prkl oikeesti Hukkiksest on tullu iha sekopää ... ei se enne oo tammojen tai minkää muun peräs juossu mut nyt sitte ..." valitin Milalle, joka näytti säikähtävän, kun uhkailin laittavani Hukkiksen mustaksi makkaraksi. Saimme yhteistuumin vietyä Hukkiksen ja Samun sisälle, jonne Mila jäi norkoilemaan ja tarjoutui harjaamaan Hukkiksenkin, josta olin kiitollinen - tänään ei ollut tunteja, joten Milalle jäi kuulemma ylimääräistä aikaa, joten nainen sai tekemistä mustan orin hoitamisesta - ja kyllä siltä vaikutti, että Mila oli niin silmänsä iskenyt suokkiin, että tuskin olisi pistänyt vastaan, vaikka olisi päässyt Hukkista hoitamaan vaikka päivittäin ...
Hetken harjailtuamme suokkeja päätin avata suuni. "Haluisitsä mennä sen Hukkiksen kanssa tänään? Mie kuitenki vaan juoskutan Samua vähä ni ois iha mahtavaa jos--" selittelin, mutta Milan innokas nyökyttely ja "tottakai, joo, jee!"-hihkunta sai minut lopettamaan lauseeni ja virnistämään. "No laita sille sitten vaa kamat päälle. Mie meen jo tän kans kentäl juoksuttaa, et sie voit mennä maneesiinki varmaan" jutustelin Milalle, kipaisten hakemaan Hukkiksen kamat valmiiksi ja otin samalla juoksutusvehkeet mukaani. Samu oli nopeasti valmis ja häivyinkin tallista kentälle, joka oli tyhjillään. Tästä riemastuneena annoin Samun kävellä rauhallista tahtia ympyrää molempiin suuntiin. Ravi meni hieman tönkösti, kun ympyrä ei ollut herra ravurille tarpeeksi kookas, mutta kyllä se ravikin pyöri - laukassa taas sain tapella pitkän aikaa, mutta pian Samu oli juoksutettu. Yksäripuoli oli tyhjillään, kun otin Samua pois. Kuulin tavaroita viedessäni, että yksäripuolen ovi paukahti kiinni ja hikinen Mila tuli ovesta raahaten nyrpeän näköistä Hukkista mukanaan. Menin heti utelemaan, mitä oli käynyt, mutta Milan vain mutistessa kiukkuisesti jotakin päätin jättää naisen rauhoittumaan ja hipsin taukohuoneeseen sanomaan himisille heipat ja onnistuin antamaan Juliallekkin poskipusun ennen kotia kohti lähtöä - meidänkin riitamme oli onneksi selvinnyt, eikä siihen liittynyt samanlaista draamaa, sotaa ja riitaa kuin eräiden nimeltämainitsemattomien tapaukseen ;D
10.10.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Yksi kylmempi päivä - ja PUFF. Tuijotin suu ammollani solakkaa ravuria, joka oli yön aikana pamahtanut karvakasaksi. Samu näytti täysin vieraalta, kun otin tumman orin mukaani ja vein sen talliin. Hukkis pitäisi liikutella vielä tänään, huomenna se olisikin tunnilla, mutta Samun kanssa pitäisi käydä vähän ajelemassa.
Harjasin Samua ajatuskissani ja säikähdin, kun Sari iski silat oven päälle. "Aattelin tuua nää sulle ko tuli vastaan" blondi sani virnistäen ja naurahtaen kiittelin. Sari jäi siihen juttelemaan niitä näitä ja katseli, kun harjailin Samua. Sari oli ollut koko tallillaoloaikani mukana kuviissa, mutten koskaan kunnolla tutustunut talliapulaiseen ja nyt nainen oli lähdössä aina britteihin asti. Tietenkin oma unelmani oli lähteä Isoon-Britanniaan edes kielimatkalle ja vaihto-oppilaspaikkojakin voisin vielä katsella, mutta hevoset rajoittivat lähtöä.
Sain Samun harjattua ja kysäisin, haluaisiko Sari lähteä kanssani ajelemaan. Sari kuitenkin joutui lähtemään, joten joudin lähtemään yksin matkaan. Talutin karvamörön pihalle ja laitoin Samun perän kärryt, antaen orin lähteä omaa vauhtiaan edespäin. Hengitykseni huurusi kylmässä ilmassa kun kuuntelin rytmikkäitä raviaskelia pimenevässä syysillassa. Annoin Samun revitellä kunnolla muutaman kerran ja ajoinkin Samun nopeasti kotiin, saaden hikisen orin lämpimään ja alaken loimittaa herraa. Pakkohan Samu olisi klipata aika pian, muuten jätkä vilustuisi ja sitä ei kukaan tahtonut.
Samu oli pian loimineen sisällä mussuttamassa heiniään, kun hain Hukkiksen sisälle. Ori odotteli minua heti portilla - myös Hukkis oli reagoinut kylmään kasvattamalla pörrökarvan runkonsa ympärille ... Ihan symppishän suokki oli. Kävellessäni Hukkiksen kanssa pois tarhoilta oli lähellä ettei Bawca tulut läpi aidoista, joten kiirehdin viemään Hukkiksen sisälle. Harjasin mustan orin pikavauhtia, ottaen Hukkiksen sitten mukaani riimunnarun päässä. Talutin orin maneesiin, sillä tuntilaiset pidettiin ulkona paleltumassa ja kasvattamassa paksua nahkaa. Otin Hukkikselta riimun pois ja kirsin riimunnarun orin kaulan ympärille, nousten sitten leveään mustaan selkään. Painoin pohkeet hellästi orin kylkiin ja päästin kouluratsun menemään rennosti käyntiä. Hukkiksella tuntui olevan energiaa, joten nostin ravin ja päästin Hukkiksen kunnolla juoksemaan - roikuin orin harjassa, nauttien vauhdista. Hukkis nosti itsekseen laukan ja pian viiletimme ympäri maneesia. Rauhoitin Hukkiksen raviin ja siitä käyntiin, antaen orin rauhoittua. Köpöttelin Hukkiksen kanssa laukan- ja ravinlisäysten lisäksi tunnin verran, antaen herran olla rauhassa ja nauttia puolittaisesta vapaastaan. Kapusin pois Hukkiksen selästä ja taputtelin oritta, heittäen riimun orin päähän ja taluttaen orin löysässä narussa talliin. Harjasin Hukkiksen tallissa, suukotellen mustaa silkkistä turpaa. Siivosin sitten jälkeni ja jätin oripojat nuokkumaan karsinoihinsa, samalla kun vein harjapakit paikoilleen.
Tästä jatkoin matkaani taukohuoneeseen hehkuttamaan hevosiani, ennen kuin Julia kehtasi tulla paikalle ja ilmoitti olevansa valmis tältä päivältä, jolloin manguin tytöltä kyydin kotio ja lähdimme samaan matkaa työtön autolle. Tälläiset päivät saisivat olla useammassa.
16.10.2013 - Kirjoittanut Mila
- Omistatko sä nyt siitä sitten oikeanpuoleisen persposken? Markus irvaili, kun roikuin Hukkiksen kaulassa keskellä tallipihaa.
- Vasemman! ilmoitin ylpeänä. Hukkis seisoi tylsistyneen näköisenä paikoillaan sillä välin kun sitä lellittelin.
Vihdoin ja viimein Petra oli suostunut myymään minulle edes pienen osan tästä komeasta mustasta suokkiputesta. Kauan siinä maanittelussa olikin mennyt... Mutta hyvää kannattaa odottaa vai mitenkä se meni?
- Vasemman sitten, Markus naurahti ja lähti talsimaan kohti tallia.
Itse olin ponkaissut jo seitsemältä ylös lämpimän peiton alta ja sännännyt suin päin tallille, vaikkei minun työvuoro alkaisi vielä mooooneen tuntiin. Maa oli kuurassa ja ilmassa oli selvää talven tuntua, mutta tällä kertaa se ei masentanut minua yhtään. Päinvastoin.
Vein Hukkiksen tarhaansa ja katselin hetken orin touhuja, kun se turpa maata viistäen ravaili pitkin aitaustaan. Sekin ihmetteli pientä valkoista kerrosta, joka sen tarhanpohjaa päällysti.
Se oli MINUN hevonen! Tai ainakin melkein...
21.10.2013 - Kirjoittanut Mila
- Oleppa nyt kunnolla, ärähdin mustalle orille joka taas näytti "parhaimpia" puoliaan karsinassa. Hampaat melkein upposivat käsivarteeni ja karsinan seinäkin koki napakoita potkuja orin jaloista.
- Hah, vieläkö Hukkis on maailman ihanin komein ja paras hevonen mikä maan päältä löytyy? Rebekka hihitti Zombin karsinasta.
- Totta kai se on! Vai mitä mussukkapussukkahaniböö? mussutin Hukkikselle, joka vain tyytyi mulkoilemaan minua vihaisesti. Enkä minä saisi edes yhtä päivää lomaa tosta eukosta?!
Kun Hukkis ja Zombi oli varustettu, lähdimme samoilemaan maastoon.
- Hyyrhh, on täällä oikeastaan aika kylmä, Rebekka tuumaili kun navakka tuuli pyyhkäisi pellon poikki.
- Laukataanko niin ei tuu kylmä? hihkaisin ja ennen kuin edes Rebekan vastausta olin saanut, kannustin Hukkiksen laukkaan. Ja orihan lähti! Parikkaat ilopukitkin se heitti, mutta olin osannut varautua siihen enkä tullut voltilla alas orin selästä.
- Oottakaa nyt meitäkin, Rebekka kiljui jostain pellon toisesta päästä kun me lähestyimme jo metsän reunaa.
Hidastin Hukkiksen ravin kautta käyntiin ja jäin odottamaan Rebekkaa sekä tämän kirjavaa ruunanrupsukkaa.
- Olipas se kivaa, hymyilin kuin naantalin aurinko.
Rebekka taputti Zombia kaulalle ja mutisi jotain hyvästä työstä.
- Käydäänkö lammella? kysäisin, kun tulimme risteykseen, josta pääsisi kolmeen eri suuntaan.
- Käydään vain!
Ravailimme letkeästi kohti lampea ohittaen parit koiran ulkoiluttajat sekä eläkeläislenkkeilijät.
Hukkis hieman ihmetteli neonkeltaisiin kahiseviin vaatteisiin pukeutuneita mummeleita, mutta ilman sen suurempaa draamaa lönkytteli niiden ohi.
Lammen ranta oli jo jäässä, mutta kauempana näkyi sula. Ei vielä uskaltaisi hevosilla jäälle mennä... Tosin en ollut koskaan uskaltanut sinne mennä. Ihan hirvitti ajatus uppotukkina olemisesta.
- Hitsi ku ois sattunu makkarapaketti matkaan niin oltais syöty evästä, Rebekka mutisi katsellessaan kodan suuntaan. Tytön maha mouraisi myöntäväksi vastaukseksi ja me molemmat purskahdettiin nauruun.
- Eiköhän lähetä takas tallille niin saat sinäki ruokaa, tuumasin ääneen. Olihan tuo nälkä jo itselläkin...
05.11.2013 - Kirjoittanut Christina7
Sade rummuttaa ikkunaa rytmikkäästi. Varjokärhät kiertyvät pihapuiden runkoihin kiiveten aina latvaan asti. Kolea tuuli pyyhkäisee tontin poikki - sitten rytmikäs ropina jatkuu. Tum, tutum, tum. Maailma on musta. Vaikka on marraskuu on jo aluillaan, pysyvät lumet eivät ole vieläkään suvainneet sataa maahan. Viime viikolla tuprutti hieman, ja pikkusisarukset olivat innoissaan. Riemu kuitenkin haihtui, kun lumi suli heti seuraavien päivien aikana pois. Nojaan päätäni käsiini ja tuijotan ikkunasta ulos. Asfalttitie kiiltelee sateesta, ja silloin tällöin ohitse hurahtaa muutama auto. Ei, meidän ei koskaan olisi pitänytkään muuttaa - ainakaan tällaiseen pieneen tuppukylään, jossa asukkaita on noin parituhatta ja jossa kaikki tuntevat toisensa.
"Tästähän saisi kirjoitettua vaikka kirjan", ajattelen ja vaivun jälleen mietteisiini.
Hahmottelen mielessäni päähenkilön: 13-vuotiaan, vastamuuttaneen tytön, joka ei viihdy uudella paikkakunnalla ja yrittää etsiä lohtua hevosista - vaan niitä ei ole mailla eikä halmeilla. Kirjan nimi voisi olla Sysipimeä, Pikimusta tai vaikkapa Musta joulu. Kello on vartin yli kymmenen, ja vaivun tietämättäni unen rajamaille.
Aurinko helottaa pilvettömältä taivaalta. Sen säteet polttavat ja liimaavat hikisen paidan selkääni kiinni. Polkupyöräni kitisee hieman, kun kurvaan risteyksestä pikkutielle, joka johtaa harvahkon lehtimetsän siimekseen. Hiekka rahisee renkaiden alla. Poljen, kunnes edessäni siintää punainen, suuri rakennus. Yritän polkea portista sisään, mutta tallipiha singahtaa kauemmaksi juuri kun olen saavuttamassa sen. Tämä toistuu. Kuin kangastus, vain pelkkä harhakuva. Kuulen hevosten hirnuntaa, mutta en koskaan pääse perille asti. Jossakin piippaa jokin. Prriing, prring...
"Prriiiing!" kännykkäni herätysääni pirisee raivostuttavasti yöpöydällä.
Pakotan silmäni auki ja sammutan herätyksen. Kello on seitsemän - keskiviikko, kouluaamu. Rojahdan takaisin sänkyyn ja vedän peiton ylleni. En uskalla nukahtaa uudestaan, sillä nukkuisin kuitenkin pommiin ja Pia - englanninopettajamme - vaatisi kauheat tilitykset siitä, miksi olin myöhässä.
Nousen hetken kuluttua ylös ja vilkaisen pikaisesti huonettani. Se ei ole suuri - huonekaluina toimivat valkoinen puusänky, kirjahylly, yöpöytä, kokolattiamatto, vaatekaappi ja hieman kulunut nojatuoli. Kaikki on valkoista. Pidän valkoisesta. Avaan vaatekaapin oven ja silmäilen lukujärjestystäni. Tänään on luvassa englantia, historiaa, musiikkia ja kolme tuntia kotitaloutta. Suhteellisen helppo päivä, siis. Haalin tarvittavat kirjat reppuuni ja kipitän koululaukkuni kanssa keittiöön. Isosiskoni on jo noussut, samoin minua kaksi vuotta nuoremmat kaksosveljeni. Pienemmät sisarukset ja äiti todennäköisesti nukkuvat vielä, isä on jo lähtenyt töihin. Sen voi päätellä pöydälle jääneestä, vielä hieman lämpöisestä kahvimukista. Lyhyen mutta perusteellisen harkinnan jälkeen päätän syödä aamiaiseksi muroja. Oikeastaan päädyn aina muroihin, mutta on silti kivaa harkita, mitä muutakin voisi syödä.
Eilinen kaatosade on vaihtunut tihkuksi. Joka paikka on märkä, kolea ja kylmä. Inhoan lumettomia talvia - toivottavasti maa saisi pian valkean peitteen. Kävelen reippaasti lähimmälle linja-autopysäkille, joka on onneksi vain parinsadan metrin päässä omakotitalostamme. Jään odottamaan linja-autoa mietteissäni. Pian se saapuukin. Toivotan hyvät huomenet kuskille ja luovin tieni parhaan ystäväni, Emilyn, viereen.
Noin kuusi tuntia myöhemmin...
Istun keittiön pöydän ääressä tekemässä läksyjäni. Pyrin yleensä tekemään ne heti koulun loputtua, mutta joskus se vain jää. Vanhemmat ovat töissä, pienimmät päivähoidossa. Muut touhuavat jo kotona. Kuulen makuuhuoneesta kiljahduksia ja väittelyä. Emil ja Leo ovat toistensa kimpussa jälleen. En jaksa vaivautua paikan päälle, Cassie voi tehdä sen hyvinkin puolestani. Vielä kotitaloutta... "Kuinka valmistat kiisselin kokonestesuurustuksella?" Jostakin syystä kysymys naurattaa minua kauheasti.
08.11.2013 - Kirjoittanut Christina7
Ulkona on taas kylmää, märkää ja koleaa. Upea sää marraskuun kahdeksanneksi päiväksi. Kohta saataisiin lumeton joulu. Ainoa hyvä puoli säässä on, että ilma on happiraitis ja virkistävä. Olen käpertynyt sohvannurkkaan lukemaan hevoskirjaa.
"Chii! Ootko sä ottanu mun huulirasvan?" Cassie huutaa syyttävään sävyyn huoneestamme.
Käännän katseeni kirjasta ja huokaisen. Onko tämä isosiskojen tarkoitus?
"Een! Mupsi on varmaa vieny sen, äiti sano että se kävi päivällä meiän huoneessa", huudan takaisin ja syvennyn jälleen kirjaan.
Mupsi - tai oikeastaan Charlie - on kaksivuotias pikkuveljeni. Kutsumme häntä Mupsiksi, sillä hän on todella suloinen ja 'Charlie' nimi on liian hankala.
"Miksi kaikki päättyy kirjoissa aina näin", mutisen itsekseni ja läimäisen kirjan kiinni. Kannesta erottuu teksti "Maailman paras hevonen" - juoni oli klassinen 'päähenkilö-haaveilee-hevosista-ja-eksyy-läheiselle-tallille-josta-löytää-hankalan-ratsun-ja-kouluttaa-sen-huippuhevoseksi-ja-voittaa-kaikki-kisat-ja-lopulta-saa-unelmaratsunsa-omakseen'. Niin tyypillistä.
"Chii! Joku soittaa sulle!" Emil huutaa keittiöstä.
Ponnahdan ylös ja juoksen keittiöön. Sieppaan kännykkäni. Ruudussa välkkyy parhaan ystäväni nimi: Emily Klarsson. Vastaan kiireesti puheluun ja lähden maleksimaan kännykkä kourassani huonettani kohti.
"Moi! Pääsetkö kohtapuoliin kylälle?" Emily toitottaa hyväntuulisena luuriin.
"Oota, mä kysyn äkkiä", sanon ja juoksen takaisin keittiöön jossa äiti häärää.
"Äiti, pääsenkö mä kylälle Emilyn kaa?" ruinaan.
"No joo, mutta tuu viimestään kuudeks kotiin", äitini - Mariella - huolehtii.
Vilkaisen seinäkelloa. Se on vasta varttia vaille neljä.
"Joo", huikkaan ja nostan jälleen kännykän korvalleni.
Olimme sopineet tapaamisen mahdollisimman pian. Äiti oli suostunut heittämään minut kirjaston kupeeseen, kun oli itse mennyt hoitamaan joitakin työasioita. Odotan parhaillaan Emilyä nojaillen kirjaston seinään. Tuijotan ohikulkevia autoja ja kaupassa asioivia ihmisiä. Viileä tuulenvire puhaltaa kylän ylitse. Vihdoinkin näen Emilyn vanhempien auton kaartavan kirjaston parkkipaikalle. Kiiruhdan hymyssäsuin paikalle.
"Moi! Sori ku vähän kesti", Emily hymyilee ja astuu ulos autosta.
"Ei mitään", naurahdan ja lähden kävelemään Emilyn kanssa kauppaa kohti.
Olen todella iloinen, että minulla on sellainen ystävä kuin hän.
Kävelen kotia kohti. Olimme hyvästelleet toisemme vain hetki sitten. Emily oli kertonut minulle kylästä ja esitellyt kirjastoa, vaikka olinkin siellä kerran aiemminkin käynyt. Olinhan muuttanut melko vasta. Onneksi kotimme on vain muutaman kilometrin päässä keskustasta.
"Olisipa täällä hevosia..." ajattelen haikeana ja hytisen.
Kävelen hetken, kunnes olen jo melko lähellä kotiani. Sitten huomaan puisen, kodikkaan ja hieman vanhanaikaisen tienviitan, joka osoittaa risteyksestä lähtevälle tielle.
"V-a-a-h-t-e-r-a-p-o-l-k-u", tavaan silmät sirrillään.
Mikähän se sellainen on... Luultavasti vain tien nimi tai joku vastaava. Olen jatkamassa matkaani, mutta minut pysäyttää vaimeasti kajahtava hirnunta. Se kuuluu Vaahterapolun suunnalta. Vilkaisen kelloani. Kaksikymmentä yli viisi.
"Kyllä mä tässä kerkeen..." tuumin ja lähden innoissani harppomaan pikkutietä pitkin kohti hevosta, jos siellä sellainen ylipäätään on.
11.11.2013 - Kirjoittanut Mila
Hukkis mulkoili minua vihaisesti, kun astelin tarhaan riimunnarun kanssa.
"Vastahan minä tänne pääsin!" ori tuntui ajattelevan ja hivuttautui koko ajan kauemmas minusta.
- Äläs nyyt, tuuu tänneee, maanittelin mustaa oria, mutta hevonen ei ottanut kuuleviin korviinsakkaan minun huhuiluani vaan lampsi heti tarhan perimmäiseen nurkkaan.
Ei muuta kuin läpi mutalällyn ja hevonen kiinni. Hukkis pärskähti ja teutroi hieman riimunnarun toisessa päässä kun lähdin taluttamaan sitä päättäväisesti kohti tarhan porttia.
Ja korvat luimussa tanssahdellen me asteltiin tallille asti. Vaikka olin valvonut lähes koko yön, ei minua väsyttänyt ollenkaan ja päätinkin ajankuluksi käydä Hukkiksen kanssa hyppäämässä muutamat esteet maneesissa.
Karsinassa Hukkis jatkoi yrmyilyään ja yritti pari kertaa minut läntätä seinän ja oman möhömahansa väliin, mutta komensin sitä tiukasti ja näpsäytin kaulalle, niin johan arvon herra suvaitsi siirtyä.
- Älä kehtaa olla tommonen örrimöykky, mutisin orille sitä harjatessani. Mutta eihän sille vihainen voinut olla...
Olin käynyt jo valmiiksi pystyttämässä muutamat esteet maneesiin, joten niiden kanssa minun ei tarvinnut ruveta "tappelemaan" vaan pääsin heti nousemaan orin selkään.
Hukkis päätti heittäytyä sementissä tarponeeksi elefantiksi ja sain tehdä kunnolla töitä, että hevonen rentoutuisi ja rupeaisi kulkemaan peräänannossa. Pari raipan näpäytystäkin tarvittiin herättämään herra horroksestaan.
Sitä mukaa kun vauhtia lisäsin, alkoi Hukkiskin kuuntelemaan huomattavasti paremmin vaikka ensin kokeilikin, josko saisi laukata ravaamisen sijaan. Mutta kun ei saanut, se rauhoittui.
Hyppäsin ensin matalia pystyesteitä muutaman kerran, jonka jälkeen pyysin katsomoon ilmestynyttä Caritaa nostamaan korkeutta 80senttiin.
Eipä tuottanut Hukkikselle ongelmia nekään vaan yli mentiin eikä meinattu!
- Nostatko vielä kymmenen senttiä? pyysin Caritalta, joka teki työtä käskettyä.
Ensimmäinen puomi kolahti maahan ja toisella kertaa Hukkis ei hypännyt ollenkaan.
- C'mon, ei se nyt kymmenestä sentistä voi olla kiinni, mutisin ja kokeilin vielä kerran hyppäämistä. Tällä kertaa Hukkis kyllä hyppäsi, mutta puomit kolahtelivat taas maahan ja ori heitti parit pukit silkasta säikähdyksestä.
Toisella sivulla oli sarjaesteitä ja Hukkis pomppi ne tottuneesti. Hieman meinasi kaahaamaan ruveta esteiden välissä, mutta sain kuin sainkin sen pidettyä kurissa eikä pudotuksia tullut.
Olin tooodella ylpeä "lainahevosestani" ja päätinkin lopetella tältä erää.
Loppukäynnit kävin maastossa hiippailemassa ja Hukkis tuntui tykkäävän pikku lenkistämme luonnon helmaan.
Pieni hiki oli Hukkikselle tullut, joten jätin sen karsinaan ratsastuksen jälkeen vähäksi aikaa heinäkasan kanssa.
- Pääset sinä vielä ulos, lohduttelin oria, joka hieman hämillään katseli tyhjää tallia. Kaikki kaverit kun olivat ulkona...
Kauan ei Hukkiksen tarvinnut yksin olla kun Carita tuli Lallan kanssa sisälle eikä oria haitannut yhtään paikalle ilmestynyt naisseura... Päinvastoin...
14.11.2013 - Kirjoittanut Christina7
Liukastelen jäätynyttä hiekkatietä pitkin kohti hevosta. En ole oikeastaan edes varma, kuulinko oikein, mutta haluan ottaa siitä kaikesta huolimatta selvän.
"Kylmä..." hytisen ja työnnän kädet taskuihini.
Vikatikki. Liukastun kunnolla ja vedän lipat, kun kädet eivät ole tasapainottamassa menoani. Hieron hetken aikaa kivistävää takamustani ja jatkan sitten matkaani. Pian näen puiden katveesta pitkän, punaisen puurakennuksen. Sen on oltava hevostalli. Viiletän intoa puhkuen tallipihalle ja vilkuilen hetken aikaa ympärilleni. Ketään ei näy, joten lähden harppomaan kohti tallirakennusta. Tässä vaiheessa varmaan luulette, että olen joku hiipparihyypiö... Ehei.
"Öh... Huhuu?" avaan tallin pariovet varovasti.
Minut ympäröi hevosen ja heinän ihana tuoksu. Käytävän molemmin puolin olevista karsinoista kuuluu rouskutusta.
"Kuka siellä?" käytävän perältä kuuluu naisen ääni.
Lähden kävelemään äänen suuntaan ja päädyn avonaiselle ovelle. Huoneessa palavat valot - kurkistan sisään. Työpöydän ääressä istuu nuori, tummahiuksinen nainen, joka läimii papereita pinkkaan. Pöytä uhkaa jo ennestäänkin romahtaa - se oikein notkuu kaiken roinan painosta.
"Ai, hei!" nainen kohottaa katseensa ja luo läpitunkevan silmäyksen minuun.
"Moi..." mutisen hieman nolona.
Nainen kohottaa kulmakarvaansa kysyvänä.
"Mun nimi on Christina, ja... Löysin sattumalta tämän tallin, tai siis olin ohikulkumatkalla ja päätin tulla vilkaisemaan", hymyilen vaisusti.
"Sepä kiva! Mä oon Mila, ja oon tämän ratsastuskoulun omistaja", nainen esittelee itsensä ja kättelee minua reippaasti.
Vastaan kädenpuristukseen ja jään seisoskelemaan huoneeseen tietämättä, mitä tehdä. Onneksi tilanteen pelastaa huoneeseen saapuva, ruskeahiuksinen tyttö, joka pysähtyy Milan luokse ja hymyilee minulle.
"Kukas tää on?" tyttö virnistää.
"Tää tässä on Christina", Mila sanoo ja viittaa minun suuntaani. "Ja tämä on Petra", hän jatkaa osoittaen ruskeahiuksista tyttöä.
"Moi", tervehdin.
"Moi! Mä tosiaan oon Petra", arviolta noin 15-17-vuotias tyttö nyökkää ja keksii sitten ilmeisesti jotakin mahtavaa.
"Kauanko sä oot ratsastanu?" Petra kysäisee kiinnostuneena.
"Mä oon vasta muuttanu tänne, mutta edellisessä asuinpaikassani ratsastin kolme vuotta ratsastuskoulussa", kerron.
Milakin näyttää tajunneen Petran idean ja nyökyttelee miettiväisen oloisena.
"Minkä ikänen sä oot?" Mila jatkaa.
"Kolmentoista."
"Missä sä asut?"
"Tuossa noin kilometrin päässä, Koivikkokadulla."
"Onko sulla ollu hoitohevosta?"
"Mulla on ollu vähä aikaa hoitsu, mutta sitten se muutti toiselle tallille", vastailen kysymykseen kysymyksen perään.
Molemmat naiset ovat hiljaa ja ilmeisesti miettivät jotakin tärkeää. Viimeinkin Mila avaa suunsa.
"Petra, mitä mieltä sä oot? Mun mielestä tää ois ihan passeli", hän sanoo ja hymyilee arvoituksellisesti.
"Onhan se, kyllä mun puolesta", Petra virnistää ja vinkkaa minut mukaansa.
Lähden hänen kanssaan takaisin tallikäytävälle. Talli on jaettu kahteen osaan, ja menemme toiselle puoliskolle. Petra johdattaa minut kahdeksannelle karsinalle, josta kurkistaa kokomustan suomenhevosen ilmeikäs pää.
"Tässä on Hukkis, koko nimeltään Hukkareissu", Petra esittelee hevosen.
"Vähänkö hieno!" ihastelen ja ojennan kämmenselkäni hevosen haisteltavaksi.
"Se on orii ja mun oma hevonen. Mä ja Mila tässä vähän funtsittiin, että haluaisitko alkaa hoitamaan sitä? Kun sulla on vähän kokemusta ja asut tossa lähellä ja niin pois päin", Petra naurahtaa ja rapsuttaa suomenhevosen leuan alusta.
Jähmetyn hetkeksi paikalleni. Minäkö tuon maailman ihanimman poitsun hoitajaksi? Mikä onni!
"Tietty, tottakai", sopotan ja saan Petran hymyilemään vain entistä leveämmin.
"Hienoa! Tuu, mä esittelen sulle tallia ja kerron vähän kaikista säännöistä", Petra huiskaisee kädellään laajan kaaren ja lähtee johdattamaan minua ulko-ovea kohti.
Olen niin onnellinen. Nyt, aivan yllättäen, minulla on oma hoitohevonen.
16.11.2013 - Kirjoittanut Christina7
Kesäyön musta lumous
Ruohonkorsi taipuu, taittuu
Elämä kuihtuu, menetys tuntuu
Vaan ei tuska voi tavoittaa
Kesäyön lumousta mustaa
Virta solisee, poukkoilee
Kauas pois, houkuttelee
Vaan ei kaipaus voi tavoittaa
Kesäyön lumousta mustaa
Aurinko tanssii, karkeloi
Säteensä yöhön laskelmoi
Vaan ei pimeys voi tavoittaa
Kesäyön lumousta mustaa
16.11.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Kello näytti kahdeksaa aamulla, kun roikuin lauantain aamulla Hukkiksen karsinalla. Musta ori mutusteli heiniään. Vierelläni oli reppu, johon olin tunkenut vaihtovaatteet, evästä minulle ja Milalle ja rahaa. Lähtisimme tunnin sisällä matkustelemaan, toisin sanoen kohti Stableyardia hakemaan morab-ori Glamgare Jiminyä ja matkalla tarttuisi vielä mukaan risteytysponi saksanmaasta, jonka oli maahantuonut ilmeisesti Nordic.
Kuulin Milan antavan ohjeita työntekijöille viikonlopun ajaksi. Menin taukohuoneeseen kurkkaamaan ja näinkin Milan rustaavan varmaan miljoonatta muistilappua. Vieressä seisoivat Stina, Markus ja Eljas ja taukohuoneen perukoilla Milan pälpätystä kuuntelivat Julia, Valentine sekä Luna. Julia hyppäsi ylös ja tuli halailemaan minua, mutta kun Mila huomasi minut nainen raahasi minut jo autoon, jonka perässä nökötti valkea traileri. ”Kaikki mukana?” Mila varmisti vielä. ”No ainaki mulla on raha, ei sitä muuta elämässä tarvita!” naurahdin, sittne kuitenkin naurahtaen, että kaikki olisi mukana. Matkalla kuitenkin kävisimme kaupassa hakemassa kaakeillemme varusteita ja olisimme yötä Stableyardissa. Alun perin tarkoitus oli ollut, että ajaisimme hakemaan Jimmyä, sitten Nordiciin ja saattaisimme selvitä päivässä. Jiminyn kasvattaja kuitenkin soitti ja sanoi, että Jimmy ei matkannut yksin, joten reitti menisi Nordicin kautta Stableyardiin, nukkuisimme yön yli ja poni saisi olla tarhassa yön ja aamulla alkaisi matka kohti kotia parin uuden asukin kanssa.
Kahdeksan tunnin ajamisen ja neljän kahvilla pysähtymisen jälkeen käännyimme motarilta pienemmälle tielle. Emme ajaneet kovin kauaa eteenpäin ja puoli viideltä olimmekin parkkeeraamassa järkyttävän suurelle tallille: alue oli aidattu tukevalla kiviaidalla ja minne tahansa katsoinkin, näin tarhoja ja erilaisia rakennuksia. Kentällä pyöri juuri kaksi ratsukkoa ja maneesin ovi kolhti juuri kiinni. Parkkiksen vieressä kohosi suurin kolmesta rakennuksesta. Sisältä kuului kimeitä hirnahduksia. Tallin oven päällä luki ”Päätalli”, kun taas kauempana oli ”Oritalli” sekä ”Varsatalli”. Varsatalli olikin yllätyksekseni pihattomuodossa, sillä huomasin kuinka avoimesta ovesta ryntäsi peräti kolme varsaa temmeltäen hetken pihassa. ”Ja sä valitit et sun talli on iso! Voi luoja, mite tää ees pysyy pystys?” valitin, kun pääsimme sisälle päätalliin. Pitkällä edessä näkyi rivistö karsinoita ja käytävä jatkui mitä ilmeisimmin vielä. Samassa jostakin ovesta pomppasi mustahiuksinen naikkonen, jonka hiukset olivat löysällä nutturalla. ”No heei! Oottekos te millä asialla?” nainen kysyi hymy korvissa, jonka jälkeen Mila alkoi selittää tulleensa hakemaan poniruuna Dunkel Bisscheniä. Nainen sanoi vielä käsipäivää minullekkin ja lähti sitten johdattamaan meitä tallin perälle. Karsinasta kurkkasi tumman ponin läs(k)ipää. Poniruuna alkoi heti hamuta Milan sormia kun nainen alkoi lässyttää risteytykselle. Katsoin ponin ovessa olevaa taulua: siinä näkyi nimi, sukupuoli, ikää, osaamista … Perustietoja siis. Myöskin sukutaulu oli raapustettu valkotaululle ja siinä näkyikin, että ponskin suvussa oli niin shettistä, issikkaa kuin puoliveristäkin. Rapsuttelin pirtsakkaa poniherraa säästä, kun Mila jutusteli naisen kanssa. ”Petra, haluutko sä koittaa koeratsastaa tota? Mä haluun ihan perusjutut kokeilla, mut haluisitko sä koittaa esteitä?” Mila vinkui ja suostui hetimiten mielelläni. Yritin laittaa häslälle ponille varusteita, mutta varusteet sain päälle vasta kun sähköjänis oli niin tiukassa riimunnarussa ettei liikkumavaraa ollut hirveästi. Mila talutti ponin kentälle ja hyppäsi sitten suurikokoisen ponin selkään. Mila koetteli ponia kaikissa askellajeissa ja koitti perusjuttuja, kuten pohkeenväistöä ja peruutusta sun muuta. Kokosin muutaman pienen esteen tuontitallin omistajan kanssa, hypäten sitten itse kirjavan ponin selkään. Poni tuntui lähtevän alta hetkenä minä hyvänsä, mutta pienen kokoamisen jälkeen nostin mukavan laukan ja ohjasin ruunan esteille. Ruuna tuntui todella haluttomalta hyppäämään ja kiersikin esteen pariin otteeseen ennen kuin sain herran menemään edes kerran yli lähestulkoon puomin yli. Taputtelin ruunaa, joka oli aivan yhtä haluton toiselle esteelle ja toisen esteen kanssa sainkin tapella kauan. Lopulta sain kaikki esteet ylitettyä ja kehuin risteytystä, laskeutuen loppukäyntien jälkeen selästä. Poni ei kuitenkaan tuntunut menettäneen energiaansa, vaan hääräili karsinassa entiseen tapaansa mustahiuksisen naisen antaessa sille vettä.
Mila teki kaupat ponista ja näin lähti Vaahterapolun uusi poni, Dunkel Bisschen, lastattiin ilman kauheita ongelmia traileriin.
Matka jatkui vielä pari tuntia Stableyardiin: kello näytti jo yhdeksää illalla, kun pääsimme tallin pihalle – tämäkin oli suuri, mutta ei Nordicin kokoa. Mila katseli läheisessä tarhassa viipottavaa arabi-laumaa ja kysyi, olisimmeko oikeassa paikassa. Nauraen ilmoitin, että osoite oli oikea – totta kai Mila oli odottanut minun hakevan suomenhevosoritta, jolla oli vain kansainvälisempi lempinimi, enhän minä ollut paljoa orista höpissyt kuin lempinimellä. Juuri kun Mila sai auton parkkiin ja könysimme unisina pois autosta, nainen käveli siron morab- ja arabitamman kanssa ohi ja moikkasi meitä, pysähtyen sitten kyselemään, oliko jompikumpi meistä Petra – arvatkaa vaan mitä vastasin.
Pääsimme Stableyardin talliin asti ja aktselin toinen toistaan upeampia, siroja hevosennaamoja, jotka pällistelivät meitä. Kävelimme jonkin aikaa ympäri tallia Kerpan kertoillessa meille hevosistaan, kunnes lopulta tulimme morab-orien puolelle. Singahdin tutun nimilaatan nähdessäni karsinan luokse ja vetäisin henkeä. Tiedättehän, kuinka kuvat vääristävät hevosia? Tässä kävi juuri niin. Komea, kiiltäväturkkinen morab katseli meitä hieman arasti, mutta uteliaana. Pohjaväriltään ruunikko ori oli jo kimoutunut päästä, mutta piirto näkyi yhä päästä. Huomasin myöhemmin, että myös hännän ja harjan päät olivat saaneet valkean värin pisimmistä kohtia ja säkää ja selkää peitti valkea karva. Tarjosin ujon orin haisteltavaksi kättäni, mutta nuorikko kavahti kauemmas. Kerppa lupasi, että saisin hieman koittaa orin taitoja huomenna, mutta nyt olisi aika painua yöpuulle. Haimme Mian ponin trailerista ja päästimme sen pieneen tarhaan yöksi toppaloimen kanssa ja painuimme sitten yöpuulle.
17.11.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Aamu valkeni epätavallisen kirkkaana ja pomppasin ylös, kun Kerppa kyseli, saisiko olla aamupalaa. Vetäisimme nassuumme parit leivät ja kahvia ja Mila yritti tyrkyttää rahaa yösijasta, mutta Kerppa ei huolinut rahoja, vaan paineli kanssamme pihalle. Aamutalli oli jo ilmiselvästi hoidettu, mutta Kerppa oli jättänyt Jimmyn sisälle. Ori nuokkui yhä, mutta heräsi ja pingottui kuin viulunkieli, kun menin juttelemaan karsinan ovelle Milan tuodessa minulle harjapakin. Harjasin Jimmyn rauhallisin ottein, yrittäen rauhoitella oritta samalla.
Lopulta Jimmy oli harjattu ja arka ratsu sai selkäänsä lännensatulan ja päähänsä suitset. Taluttelin orin ulos ja nousin leveään, mukavaan satulaan. Olin aiemminkin koittanut lännenratsastusta, joten perusteet olivat hallussa. Kävelin säikyhkön Jimmyn kanssa pari kertaa kentällä, nostaen sitten rauhallisen ravin ja lopulta työskentelylaukan. Ori meni hyvässä tahdissa, hieman rennompana ja kaula matalana, kun istuin rauhallisessa kyydissä hymy korvissa. Otin reining-hevosen kanssa kerran sliding stopin ja koitin vielä spinnata ja molemmat sujuivat melko hyvin. Otin vielä Jimmyn kanssa loppukäynnit ja hyppäsin satulasta ales, jutustellen samalla orin kanssa. Vein Jimmyn karsinaan ja otin siltä varusteet pois samalla kun Kerppa kertoi Jimmyn vanhemmista. Kävimme toki katsomassa kauniita morab-hevosia, mutta Jimmy oli ehdoton suosikkini.
Lähdin viemään Jimmyä kohti traileria rahat maksettuani ja samassa muistin, että tästä tulisi tappelu. Yritin usemapaan otteeseen taluttaa Jimmyn sisälle, mutta herkkä ori pakitti ja panikoi jokaisella kerralla. Lopulta Mila oli orin takana työntämässä hieman sivulta, jottei ori potkaisisi ja Kerppa työnsi oritta sisälle liinan avulla. Lopulta herra en-mene-traileriin oli kuin olikin tekemässä tuttavuutta jo traileriin tuodun poniherran kanssa, kun sitten laitoimme pojille heinäverkon ja lähdimme kohti kotia.
Kotimatka kesti vain kuusi ja puoli tuntia, sillä välttelimme kahvitaukoja ja menimme suorinta tietä tallille. Tarkoitushan oli pysähtyä ostamaan hevosille tarvikkeita ja varusteita, mutta jätimme sen pois päiväjärjestyksestä.
Ilta oli jo hämärtynyt, kun pääsimme Vaahterapolun pihaan, jossa Mila kapsahti heti pihassa odotelleen Joonaksen kaulaan ja itse menin avaamana trailerin ovea. Olimme kaksi kertaa pysähtyneet matkalla ja tarkistaneet leirintä-alueella hevosten voinnin ja hyvinhän poitsut jakselivat. Jimmy inhosi selvästi jalkasuojiaan, mutta kun otin rampin alas, Jimmyltä unohtuivat jalat ja pian kaksi uutta asukkia olivat pihasta. Tästä lähtisi minun ja Jimmyn yhteinen matka länkkäripuolella!
21.11.2013 - Kirjoittanut Christina7
Saavuttuani tallille hain Hukkiksen talliriimun satulahuoneesta ja pujahdin oriin karsinaan riimun ja riimunnarun kera. Pujotin mintunvihreähkön talliriimun suokin tähtipäähän ja lähdin taluttamaan sitä pihalle. Kiertelin Hukkiksen kanssa tarhoja ja kävelytin herraa ympäri tallipihaa. Ravasimme myös hieman. Kun palasin talliin, vein riimun ja narun takaisin paikoilleen ja aloin harjaamaan poikaa pyörein liikkein. Saatuani työni loppuun ojensin oriille omenanpuolikkaan - Petran luvalla. Sitten jätin poitsun päiväruokiensa kimppuun. Hukkis työnsi heti turpansa vesiämpäriin.
22.11.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
REVIVE - BLINK
Teach me to number my days
And count every moment
Before it slips away
Take in all the colors
Before they fade to grey
Poskeni oli painunut bussin kylmää ikkunaa vasten ja maisemat vilisivät ohitse. Lumi peitti siellä täällä maata ja varmaan olisi jo huomenna poissa. Ajatukseni harhailivat hevosissani: pääosin Hukkiksessa.
Siitä oli jo vaikka kuinka kauan, kun olin astellut ensi kertaa punaisen tallin ovista sisään. Mila oli tervehtinyt minua hetimiten ja alkanut into piukassa esitellä tallia. Hukkiksen karsina oli kahdeksan, oli aina ollut. Aivan ensimmäisestä päivästä lähtien.
I don’t want to miss
Even just a second
More of this
Muistelin sitä puhtaan onnen tunnetta, kun olin istunut auton kyydissä ja auton perässä notkui traileri, jossa olisi toinen hevoseni. Mustan orin ilmeikkäät silmät olivat olleet täynnä iloa ja elämää, kun olin avannut trailerin ensi kertaa Vaahterapolun pihassa.
Kun ovi oli auki ja ramppi tukevasti paikallaan, kävin hakemassa ketjulla varustetun riimunnarun mukaani, kuljeksien etuovesta traileriin, kietaisten varmuuden vuoksi ketjun kerran Hukkiksen turvan ympäri, ettei ori lähtisi vetämään omille teilleen. Äitini avattua portit, lähdin hitaasti, rauhoittavasti jutellen viemään mustaharjaista ulos trailerista. Hukkis steppaili hetken paikallaan trailerissa, lähtien sitten erittäin ripeästi ramppia ales, vetäen minut mukanaan.
Siitä se kaikki alkoi. Hukkis veti ensi töikseen minua trailerista tullessaan ympäriinsä ja vaikka olin ärtynyt moisesta käytöksestä, en voinut olla pitämättä mustasta suomenhevosesta, jonka into kaikkeen hävisi aina välillä tulisen ja tappuraisen päättäväisyyden alle.
It happens in a blink, it happens in a flash
It happens in the time it took to look back
I try to hold on tight, but there’s no stopping time
What is it I’ve done with my life?
Olisin halunnut takertua tuohon lämpimään tunteeseen, kun Hukkis oli viimein karsinassaan ja tuuhea, musta harja otsallaan herra hurmasi hetimiten sitä katsoneen tulleen Milan. En edes muistanut, kuinka olin pakahtua ylpeydestä, kun Mila kehui oritta ensi kertaa komeaksi – ja samaa kuulen nykyäänkin Milan suusta, vaikka mustasta, hontelosta rääpälesuokista ei ollut enää tietoakaan. Hukkis oli osannut korkeintaan helpon B:n asioita minulle tullessaan ja hyvä kun maapuomi ylittyi ilman kompuroimista, mutta siellä se nyt oli: lihaksikas, itsetietoinen suomenhevonen, joka veteli komeasti vaikeaa B:tä ja hyppäsi aina 80 senttiä – ei edelleenkään taitavasti, muttei mennyt nokalleen esteiden jälkeen – ainakaan kovin usein.
It happens in a blink
It happens in a blink
Muistin kuin eilisen päivän, kun olin ensi kertaa aikonut nousta ratsaille ja harjaillut tulista, vasta kotiutunutta oritta.
Suokki pysyi nätisti paikallaan kun olin poissa, kuitenkin epävarmasti hörähdellen välillä. Otin sinisen sadeloimen orin yltä, viikaten sen siististi Hukkiksen karsinan eteen. Harjailin hevosen, tehden muutaman löysän letin orin harjaan, saaden suurikokoisen suokin näyttämään entistäkin jykevämmältä, kun kaulan lihaksikkuus tuli paremmin esille. Orin harja roikkui ruskeiden silmien yllä, joten siirsin otsatukkaa sivumpaan, rapsutellen silmien välissä olevaa valkeaa, säännöllistä läikkää. Puhdistin vielä pienen maanittelun jälkeen orin kaviot, taputellen mustaa kylkeä, kehuen oria käytöksestään. Suoristin selkäni, hakien mustan satulan karsinan oven päälle.
Minua nauratti muisto, että ajattelin, että Hukkiksen kaula oli aikoinaan jykevä: ei lähelläkään! Hukkis oli minut pari kertaa alkuaikoina saanut minut hengenhätään, kun oikein nojaili minuun. Sattumalta takanani oli kova karsinan seinä. Murhayritys sanon minä.
When it’s all said and done
No one remembers
How far we have run
The only thing that matters
Is how we have loved
Bussin matkaan tuli kuoppa joka sai minut hätkähtämään ajatuksistani, kun poskeni kalahti ikävästi ikkunaa vasten. Huomasin, ettei matkaa ollut enää paljoa jäljellä. Vaikka olin jo lähellä tuota mustaa oritta, joka oli täyttänyt ajatukseni koko matkan ajaksi, kasvoni muuttuivat jälleen tyhjiksi, kun ajatukseni lähtivät harhailemaan vanhoille raiteilleen. Hukkiksen selkään. Musta, leveä selkä oli aina ollut minulle kuin unelmahevoseni, satuhevoseni selkä, jossa olisi voinut istua tuntitolkulla ja tiesin, että Hukkis kantaisi minut vaikka kuinka kauas.
Maneesi oli onnekseni tyhjillään, ja kävin hakemassa itselleni jakkaran, vieden orin keskelle maneesia, kivuten selkään melko helposti. Aloin säätää koulusatulan jalustimia itselleni sopiviksi, kun mustaharjainen päätti lähteä menemään. Parahdus pääsi suustani, kun notkahdin taaksepäin, kuitenkin pian palauttaen tasapainon, ja tarrasin orin harjaan, vetäisten ohjia siten, että suokin oli pakko pysähtyä. Itsekseni kiroten laitoin ensin jalustimeni sopivaksi, välillä joutuen hyssyttelemään hirnahtelevaa Hukkista, joka ei selvästikään pitänyt tilanteesta, että joutuisi töihin.
Kiristin vielä satulavyön, se sujuen melko ongelmitta jääräpäisen suokin luimimista lukuun ottamatta, ja otin paremman ohjasotteen, lähtien vetämään ympäri maneesia, pitäen ohjat höllinä, mutta tiukkoina, valmiina lähes mihin tahansa.
I don’t want to miss
Even just a second
More of this
Hukkis oli ollut alunperinkin vilkas ja kärsimätön suomenhevonen. Nykyäänkin Mila valitti, että ori oli turhankin reipas pukkilaukkasysteemejensä kanssa, mutta minulla ori tuntui toimivan kuin unelma. Ennen kuin ehdin muodostaa kunnolla ajatusta voltista, ori oli jo kääntynyt. Mustat jouhet levittyisivät kuin viitta Hukkiksen perään, kun vetelisimme laukkapätkiä revitellen maastopätkillä ja seuraavassa hetkessä ori oli jo elegantti ja hallittu kouluratsu, joka heittäisi vaikka kuperkeikkoja jos niin pyytäisin. Aikoinaan tulin pari kertaa alaskin uljaalta suokilta, kun herra päätti ettei nyt huvitakaan.
Nostin laukan, Hukkis tuntui jo valmiiksi veltolta, mutta kun olimme esteen kohdalla, veti Hukkis täydet jarrut pohjaan, ja olin jo olettanut suokin hyppäävän, koska este oli enää yhden askeleen päässä, ja pysähdys tuli yllätyksenä. Tunsin lentäväni lyhyen matkaa, ja pian tajusin ilman puristuvan keuhkoistani, kun lensin suoraan pienen esteen päälle henkeäni haukkoen. Vaikersin hetken, kun tykyttävä kipu valtasi selkääni ja kypärän suojaamaa päätäni, ja nousin selkääni pidellen ylös, kun Hukkis seisoi yhä esteen toisella puolen hämmentyneen näköisenä. Ähkien kävelin orin luo, purien hammasta kivulta. En ollut pudonnut moneen vuoteen, ja kipu tuntui nyt monen vuoden ajalta. Päätäni pidellen tartuin Hukkiksen suitsiin ja talutin suokin kentän reunaan, nousten selkään hoiperrellen hieman. Pää tuntui oudon kevyeltä, vaikka sitä särki julmetusti.
Nykyään osasin jo ennustaa, milloin mustalainen vetäisi jarru pohjaan tai tekisi äkkikäännöksen. Tunsin orin jokaisen liikkeen allani ja tiesin sen mielenliikkeet ja se minun.
It happens in a blink, it happens in a flash
It happens in the time it took to look back
I try to hold on tight, but there’s no stopping time
What is it I’ve done with my life?
Sitä mukaan kun ajatukseni alkoivat hälvetä mustan komistuksen ympäriltä tulivat mieleeni erilaiset hevoset: Usva ja Samu olivat asuneet minulla Hukkiksen lisäksi monta vuotta. Usva oli kasvanut minun tahtooni ja taipunut minun sanoihini, mutta pieni tamma ei koskaan ollut sellainen, josta minä olisin pitänyt niin paljon, että päätin myydä tamman Kopoinille ravaamaan. Sitten oli Samu. Rintakehääni kivisti ajatella nuorta ravuria, jonka kanssa olin revitellyt pitkin maastoja. Olin kasvattanut varsan itse, se oli minun ylpeydenaiheeni. Kun ori kasvoi ja sekin alkoi vieraantua minusta, lähti Samukin ravikotiin, mutta onneksi Milalle. Olinkin kuokkinut jo muutamaan otteeseen Carbonarassa moikkaamassa nuorikkoa, joka oli kerännyt harjoittelun ansiosta lihaksia ja näytti olevan elämänsä kunnossa. Silmiini kihosivat kyyneleet, kun hyppäsin pois bussista, lähtien kävelemään hitaasti kohti tallia. Harhareitti asui Hiittisuorassa, joten Usvaa tuli nähtyä ja välillä ajettuakin yhä vieläkin. Muistelin hetkiä, jolloin hyvästelin Usvaa ja Samua.
Vein jalat täristen Usvan traileriin, laitoin puomit kiinni, halasin Usvaa vielä kertaalleen, nieleskellen itkua. "Kyl me viel nähää" mutisin voikolle ennenkuin pomppasin ulos trailerista, annoin vielä viime hetken vinkkejä Usvan hoidosta ja jäin sitten katsomaan, kun auto trailereineen hävisi tallin pihasta. Kävelin yhä vieläkin täristen taukohuoneeseen, joka oli onnekseni tyhjillään.
It happens in a blink
Samu näytti täysin vieraalta, kun otin tumman orin mukaani ja vein sen talliin.
Tallin valot näkyivät jo edessä, kun hiipparoin parkkipaikan läpi suoraan tarhoille moikkaamaan hevosiani.
Jimmy kyhjötti tarhassaan eksyneen näköisenä ja Hukkis revtteli kunnolla tarhassaan, saaden parin muunkin tarhan asukit mukaan ilonpitoon. Kunhan ei vain itseään rikkoisi. Monesti minäkin olin uhitellut vieväni Hukkiksen makkara-auton vietäväksi, mutta onneksi Mila tai järjen yksinäinen ääni oli inissyt tarpeeksi vastaan.
"Mila, et viitteis tilata jotai Atrian autoa viemää sen makkaraks? ei prkl oikeesti Hukkiksest on tullu iha sekopää ... ei se enne oo tammojen tai minkää muun peräs juossu mut nyt sitte ..." valitin Milalle, joka näytti säikähtävän, kun uhkailin laittavani Hukkiksen mustaksi makkaraksi.
Naurahdin muistolle katsellessani Hukkiksen iloa. Toihan ori harmaita hiuksia ja aiheutti kaljuuntumista, mutta säästinpähän kampaamokuluissa.
Slow down
Slow down
Before today becomes
Our yesterday
Hukkis rauhoittui minut nähdessään ja ravaili luokseni pää alhaalla. Mustalla orilla ei ollut loimea, joten ori olisi näyttänyt komealta, ellei olisi tullut kyhnäämään ja tunkemaan päätään syliini. Pujahdin aidan ali Hukkiksen tarhaan, rapsutellen valkeaa tähteä tuuhean harjan alla. Otin Hukkiksen riimusta kiinni ja lähdin kävelemään Hukkiksen kulkiessa kuuliaisesti perässäni kohti tallipihaa. Menin Hukkiksen kanssa tyhjälle kentälle, joka näytti vastikään lanatulta. Suljin tiukasti valkean portin ja päästin orin vapaaksi. Hukis lähtikin pää matalana ravailemaan komeasti ympäri kenttää sikin sokin.
It happens in a blink, it happens in a flash
It happens in the time it took to look back
I try to hold on tight, but there’s no stopping time
What is it I’ve done with my life?
Istuuduin kentän kuivalle pohjalle, saaden Hukkiksen tulemaan luokseni ja ori nuuhkikin hiuksiani, kun pysyin paikoillani mustan orin edessä. Lopulta Hukkis laskeutui koiran tavoin etujalkojensa varassa alas makuulleen, höristen minulle kuin huolestuneena.
It happens in a blink, it happens in a flash
It happens in the time it took to look back
I try to hold on tight, but there’s no stopping time
What is it I’ve done with my life?
Kentän laidalle kerääntyi katsojia, joita moikkasin keveästi, nousten sitten seisomaan ja saaden mustan orin tulemaan perässäni. Minua hymyilytti kun käännyin katsomaan höpsöä oritta. Siinä se oli. Minun Hukkikseni, jonka kanssa olin tapellut jo niin kauan ja joka nyt seurasi minua lampaan tavoin.
It happens in a blink
24.11.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Jimmy pureskeli kuolaintaan kiukkuisena, kun lopettelin orin kanssa päivän ridaustuokion. Olin hieman revitellyt läheisellä pellolla hoikan orin kanssa ja voi että Jimmy oli nauttinut! Mustan ja valkean kirjava häntä tötteröllä morab oli nautiskellut elämästään samalla kun Linda oli ottamassa muutaman kuvan. Ori oli mennyt kyllä pää korkealla vaikka lännenratsu olikin, mutta menkööt. Nuorikko oli saanut tänään selkäänsä yleissatulan meksikolaissuitsineen, mutta eipä varusteiden vaihto länkkärivarusteista eurooppalaiseen malliin menoa hidastanut.
Laskeuduin juuri kuumuneen orin satulasta kuunnellen Lindan marinaa kylmyydestä ja ravasta ja jäkä jäkä jäkä, kun taluttelin nyt jo hieman raukeampaa ja rauhallisempaa arabinsukuista talliin. Lindakin päätti lähteä kotia uusimman poikaystävänsä kyydillä, jonka oli kiljunut hakemaan hänet Vaahterapolusta. Kimoutunut pää hamuili välillä hiuksiani, kun laitoin Jimmyä kiinni karsinaansa. Ori oli kerännyt jo energiansa takaisin ja nuorikko olikin jo pelkäämässä vähän niin kuin … kaikkea. Ori säikähti jumalattomasti harjapakkia karsinan ovella ja meinasi vetää hepulit heti alkuun, mutta kun sain kimoutuvat orin karsinaan kiinni, siitähän se show vasta alkoikin! Jiminy hätkähteli vaikka omaa varjoaan ja näytti ylipäätään surkealta, mutta lopulta säikky oli harjattu ja laitoin orille Hukkiksen lainaloimea päälle. Liian iso loimi näytti laittaneen Jimmyn päälleen, mutta varmaan lähipäivinä hakisin Jimmyllekkin omat kamat, joten mikäs siinä. Tai, no. Jimmyllähän oli jo mustakeltainen satulahuopa äitini sponssaamana ja tätini Jenni oli luvannut ostaa minulle vielä kisoja varten satulahuovan ja varahuovan. Mamman, eli isoäitini, ullakolta oli löytynyt hyväkuntoiset lännenratsastussuitset ja satula. Äitini muisteli, että mamma hankki ennen vanhankotiin muuttoaan itselleen arabitamman lännenratsuksi. Olin itse ollut silloin kolmevuotias, joten muistikuvaa minulla ei ollut. Asuin nykyäänkin mamman vanhalla tilalla äitini kanssa, Jennin asuessa muutamien kilometrien päässä oman tallinsa kanssa. Kotona ladosta oli remontoitu jo mamman lapsuudessa kahdeksankarsinainen talli ja neljän hevosen pihatto. Nyt kotona asuivat vain ravurit Lara, Friikki, Soppa ja Gilbert sekä ratsut Sepi ja Heila.
Olin vaipunut ajatuksiini viedessäni vikuroivaa ja säikkyä morabia sisälle ja juuri kun olin laittamassa jäpikkää tarhaan, päätti herra säikähtää narahtanutta porttia ja hetken kuluttua kädessäni oli ikävä jälki sitä polttaneesta riimunnarusta ja Jimmy tanssahteli ensin paikallaan ja lähti sitten hurjaan laukkaan poispäin tarhoilta. Paniikki valtasi minut hetkeksi, jähmettäen koko kehoni paikalleen, mutta sitten lähdin orin perään. Juoksin juuri tallin ohi, kun Evie kurkkasi tallinovesta, käsissään vauhko Jimmy ja hämmentynyt Hurma. ”Karkasko tää sulta?” Evie huudahti minulle ja hölkkäsin tytön luo, napaten säikkyperseen kiinni, kiitellen tyttöä. Evie nauraa räkätti sille, että kesken kaiken Jimmy oli vain rynnistänyt ovesta sisää, jonka Evie oli juuri avannut mennäkseen Hurman kanssa pihalle. Nauroimme hetken hölmölle risteytysrodulle ja kiitettyäni vielä Hukkiksen varsan omistajaa vein paremmin tuloksin Jimmynkin tarhaan.
Palailin taukohuoneeseen, jossa Mila makasi raatona sohvalla. Kyllä, kyllä se kuollut oli. Nainen kuorsasi tyhjässä taukohuoneessa, kunnes menin häiritsemään naisen rauhaa. Tökkäsin naista kylkeen hihitellen. Ei mitään. Heitin vieressä nukkuvan Tohelon Milan vatsan päälle ja siitäkös kissa ja omistajansa riemastuivat. Räkätin, kun hieman hitaammanpuoleinen nainen tuijotti minua hämmentyneenä Tohelon rynnätessä satulahuoneeseen turvaan. Mila pääsi jonkin ajan päästä jonkinmoiseen tietouteen mikä maa ja mikä planeetta. ”Tuutko sä mun kans kävelemään? Aattelin mennä jonkun lenkin Hukkiksen kans.” kysyin orin toisen perskannikan omistajalta ja arvatkaapa vain mitä mieltä Mila oli. Hyvä kun sain lauseeni loppuun niin Mila oli jo hakemassa Hukkiksen harjapakkia.
Hain Hukkiksen tarhastaan, jossa ori nökötti kiukkuisen näköisenä. Kello ei ollut vielä kahtatoistakaan ja yön aikana tullut lumi ei ollut vielä sulanut ja tunnetusti Hukkis ei lumesta pitänyt. Otin orin ketjullisen riimunnarun päähän ja pompin orin kanssa sisälle, jossa Mila oli jo tanassa harjojen kanssa. Harjasimme pölpöttäen Hukkiksen, minun hoitaessani vasenta puolta ja Milan roikkuessa orin kaulassa ja harjaillessa oikeaa puolta kaakkimuksesta.
Mila oli jo tuomassa satulaa, kun viittasin kintaalla naisen yritykselle. ”Aattelin et voitais mennä ilman mitään. Hukkis on nii maastovarma et ei se mihiskää sillee lähe ja toinen kuitenki mukana ni vois mennä kokonaa ilman varusteita? Voidaan vaikka vuorotella kuka menee millonki selekään?” kysyin Milalta, joka oli innoissaan ajatuksessani mukana. Mico tuli yksityistallin puolelle räyhäämään, joten Mila ehdotti, että pentu saisi tulla mukaan ja niin kolmen porukka kasvoi neljäksi. Vedimme Milan kanssa kypärät päähämme ja molemmat laittoivat vielä hanskat käteen, vaikkei ulkona niiiin kylmä ollutkaan.
Hyppäsin Hukkiksen selkään pihalta ensimmäisenä Milan lähtiessä talsimaan kohti maastoja Micon seuratessa omistajansa vierellä kuin pieni, pörröinen henkivartija. Kieputin mustaa harjaa sormiini ja nyrkkieni sisään, painaen kevyesti mustia kylkiä pohkeilla, Hukkiksen lähtissä reippaaseen kävelyyn.
Jatkoimme jonkin matkaa, kunnes Mila pomppasi Hukkiksen selkään kun arvelin, että tallinomistajan jalat alkaisivat olla jo väsyneet. Matka jatkui Micon pyöriessä minun jaloissani ja käännyimme sitten takaisin tallia kohti. Mila roikkui hymy korvissa suokin selässä ja jutustelimme silloin tällöin jotain. Suunnittelin Milan kanssa nauraen reissua astetta isompaan hevostavarakauppaan, jonka länkkäripuoli oli niin laaja, että sieltä saataisiin Milallekkin se pinkki glitterlänkkärihattu ja muuta mukavaa.
Hyppäsin loppumatkasta Hukkiksen selkään ja kävelimme vielä loppumatkan tallille, jossa hoitajat pyörivät tehden sunnuntaisiivousta. Pysäytin Hukkiksen tallin eteen ja ojensin kypäräni alas Milalle. Korvani olivat jäätymäisillään ja punaiset, joten juoksutin Milan hakemaan minulle pipon laukustani, jotta voisin ratsastaa Hukkiksen suoraan tarhaan – laiskuuden huippu, mitenniin?
Ratsastin Hukkiksen tarhaaansa, hypäten ketterästi alas orin selästä ja taputellen rauhallista oritta, antaen sen sitten mennä menojaan. Huomasin, että parit juomakaukalot olivat melko lailla vähäisissä veden mitoissa, joten kävin hakemassa hevosille ämpärikaupalla vettä.
Kaadoin juuri viimeistä vesiämpärillistä Dianan tarhaan, kun Mila tuli luokseni riimunnarun kanssa. ”Haluutko sä ottaa Tuikun ja muksut sisälle?” kysyin ja tietenkin olin heti mukana juonessa. Tuju-Soppa ja Iloliemi olivat ihastuttavia mukuloita ja en voinut olla kuin ylpeä – niin nätin värisiäkin!
Otin rauhallisen Tuikun mukaani ja lähdin taluttamaan suomenhevostammaa talliin varsojen kulkiessa kuuliaisesti emänsä vierellä Milan vahtiessa, ettei raisu Tuju-Soppa lähtisi omille teilleen Iloliemen kulkiessa emänsä rinnalla. Saatuani kolmikon karsinaan vaalea tammavarsa löysi tiensä nisille ja jäinkin hetkeksi ihastelemaan pieniä, kunnes sain kirjaimellisesti potkun persauksille Innalta, joka iski minulle luudan läteen ja käski alkaa puunaamaan toista päätä tallista. Orjatyövoimaa prkl.
30.11.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
05:41 - Mua ei väsytä! Kohti tallia aamupalateen ja pukemisen jälkeen
06:56 - Aamubussit ovat kylmiä, huii! Kävely pysäkiltä tallille
07:09 - Eljaksen säikäyttelyä!
07:10 - Heppoja pihalle. Vein Ressun, Bellan, Ismon, Bawcan, Celinen ja Kiaran pihalle... Myös Vika ja Huhu menivät pihalle, ja miiiiinun vauvat kulkivat peräkanaa niin nätisti että voi että! Minun pikkupollet! Hukkis ja Jimmy jäivät sisälle, Eljas heitti muut pihalle ja minä aloin putsata karsinoita.
07:43 - Karsinoita karsinoita karsinoita siivoilen. Kuinka paljon tätä p*skaa pitää lappaa?!
08:13 - VALMISTA! Käytävän lakaisu. Milakin mönki tallin puolelle kiusaamaan meitä. Puhdistelimme parit varusteet koko porukka.
09:21 - Yhä vieläkin yleistä siivoilua. Pesaistiin yksäreiden ruoka- ja juomakupit. Markus kehtasi ilmestyä tallille ja hörppi kahvia seurana kun me raadettiin prkl. Hoitajia alkoi virrata talliin.
10:32 - Harjailin Hukkiksen ja varusteet niskaan. Läskit treenaamaan kentälle! Okei, Hukkis oli kyllä ihan timmissä kunnossa ... Vähän voisi kyllä käydä ajamassakin joku päivä, olisikohan jossain sopivat treenikärryt, olihan Hukkis ajo-opetettu kuitenkin ...
10:45 - Hukkis meinasi mennä makkaraksi muttei sentään - herra rysäytti minut ales komian pukin kanssa kun hyihyihyi mutalätäkkö ja HÄN astui siihen! AAAAPUA.
11:22 - Hiki virtaa ja Hukkis kulkee. Kylä kelepaa.
11:54 - Loppukäynnit lyhyen maastoreissun muodossa.
12:21 - Hukkis tarhassa mököttämässä, onneksi sää oi ihan nätti - aurinko suht korkialla, ei pilviä eikä erityisen märkääkään.
12:31 - Jimmy tapeltu rauhoittumaan ja herra herkkis harjattu
12:59 - Jimmyn kanssa revittelyä. Eilen mentiin rauhassa ja toissapäivänä kunnon länkkäritreenit, joten nyt mentiin jätkät!
13:12 - Jimmy on niiiiiin hieno pikkunen. Kyllä vaan luikkukintuistakin vauhtia löytyy! Ja kyllä vaan mustaharja vaan nauttikin!
14:23 - Takaisin tallilla, Jimmy pois ja tarhaan vinkumaan yksinään.
15:51 - Shoppailua nettikaupassa .... Voi vitsi, meneekö Hukkikselta maine jos ostan sille sydänturpiksen?
16:13 - Mila patisteli minut Stinan avuksi jakelemaan heiniä. Hukkis ja Jimmy saivat hieman normia enemmän kun mentiin tänään vähän rankemmin molemmilla. Hiienoja olivat. Ja jumantsukka Jimmy oli kiukkunen kun menin hänen heiniin jälkeenpäin ees kattomaan! Täytyypä sanoa Milalle et jos haluu pitää kätensä ni ei mee lähelle Jimmyä ja ruokaa. Löytyyhän rimppakintustakin jotain jytyä!
16:35 - Julia saapui tallille ja siinähän minä sitten roikuin mukana kunnes tyttö meni pilkkuponskilla ratsastamaan.
18:01 - Olipa muuten nälkä. Terrorisoin taukohuoneen jääkaappia huonolla menestyksellä ja pummasin Innalta leipää ja omenan.
19:21 - Ihkutusta miiinun pikku ponskeista. Kauhia kun täällä oli paljon minuun tai hevosiini liittyviä hevosia! Huhu ja Vika, Kiara, Hurma, Tuikku ja vauvat (!! miten söpöjä voi varsat olla??) ja lasken myös Tähden koska oli Hukkiksen kaveri yhden varsan verran.
20:04 - Kotiin! Mila roikkui Hukkiksen tarhalla kun naiselle heipat vilkutin.
01.12.2013 - Kirjoittanut Cicca
Olin ollut vähän aikaa sitten uudella tallilla katselemassa hevosia, ja olin ihastunut yhteen! Se oli ilmeisesti yksityishevonen, joten en uskaltanut silittää sitä kun se lampsi kuraisen tarhan toisesta päästä vastaani. Pian joku minua vanhempi tyttö käveli rennosti kivoissa college housuissa tarhalle.
-Moikka! Kukas sä oot? tyttö kysyi hymyillen hölmölle ilmeelleni.
-Öh.. Cicca, vastasin.
-Aijaa, montas vuotta sä oot? naisen alku kysyi.
-viis toista, sanoin.
-Jaa jaa, sä näytät tykkäävän Jimmystä, mä oon sen omistaja, ruskea hiuksinen sanoi.
-Aijaa! Se on tosi hieno ori! sanoin ihailevasti ja katsoin ilmeisesti Jimmyä.
-Se ei ookkaan klassisseen painottuva, se on reining heppa, Jimmyn omistaja sanoi.
-Ja mä oon muuten Petra, hauska tutustua! hän jatkoi.
-Vau! Siis mäkin rakastan lännen ratsastusta, varsinki reiningii! Tää ois just mun tyyliin, mulla ei vaan oo varaa omaan hevoseen, sanoin äänen sävyä vaihtaen.
-Aa, ootko sä jonku Vaahtiksen tunti pollen hoitajana? Petra kysyi.
-En, mä vaan oon vierailulla, me muutettiin tänne just, sanoin hymyillen.
-Aijaa, sulta ei siis oo pitkä matka tänne?
-Joo.. Siis ei oo! älähdin.
-Aijaa, olisitkohan sä kiinnostunu kenties ottaan hoitsun? Petra kysyi hieman hiljaisemmin.
En heti vastannut, hymyilin vaan.
-Ta- tai siis, kun ajattelin vaan, Petra äännähti yhtäkkiä.
-No ky- kyllä ehkä voisin, pitää vaan kysyy... Tai siis joo! sanoin äänekkäästi.
-Kun mä vaan et Jimmyllä ei oo hoitajaa, ja mä ottaisin hoitajan sille niin... Petran puhe keskeytyi kun huudahdin:
-Mä voisin hakee sen hoitajaksi!
-Miten se tapahtuu? kysyin innoissani.
-Nooh.. Varmaan näin kerrot mulle vähän ittestäs ja silleen...
Kerroin Petralle kaikki mahdolliset tiedot itsestäni ja ilmoitin myös etsiväni lännenratsastus tallia, mutten ole löytänyt vielä sellaista, nyt jos saisin Jimmyn hoitsukseni, olisin super onnellinen!
Annoin puhelin numeroni Petralle, ja lähdin kotiin.
viikon päästä Vaahterapolussa vierailustani, minulle tuli teksti viesti!
1 viesti saapunut, henkilöltä: Jimmyn omistaja Petra.
Moikka!
Hait viikko sitten hoitajaksi
Jimmylle. Muita hakemuksia
ei ole tullut, joten hyväksyn
sinut Jimmyn hoitajaksi.
Tervetuloa puuhailemaan
Jimmyn kans;-)
-JEEEEEE! Äiti, Iskä! Arvatkaa mitä....
Kerroin vanhemmilleni mitä oli tapahtunut, ja juoksin nopeasti ruostuneen Helmi- pyöräni luo. Ponkaisin sen penkkiin, ja poljin niin nopeasti saman tallin pihaan, missä olin tavannut Jimmyn ja Petran. Näin jonkun naisen haravoivan lehtiä tallipihalta. Muutama ilmeisesti tuntilainen pyöri hänen ympärillään, ja ajattelin että hän varmaan voisi kertoa tallista vähän minullekin?
Sipsutin tämän luo, ja sanoin:
-Moikka! Mä muutin mun äidin, isän ja koiran kaa tänne vasta, ja sain just hoitsuksi Petran hevosen Jimmyn?
-Joo, Petra puhu että se sai hoitajan sille länkkäri hevoselle, nainen virnisti.
-Okei, tunnetko sä tän tallin hyvinki? kysyi.
-Joo, kyllä tunnen, nainen vastasi ja alkoi hihittää!
-Mä omistan tän tallin! nainen naurahti!
-A- aijaa, heh joo... nolostuin hiukan mutta kyselin tallista ja toiminnasta lyhyesti Milaksi esittäytyneeltä naiselta.
-Mä tuota taian etsii sen Petran, ja mennä harjaamaan sitä Jimmyä, ja tietty putsaan kaviot! sanoin hakoisalla äänellä.
-Juu, Petra taitaa just reenata Hukkiksen kans jotain rataa tuolla maneesissa, Mila sanoi ja osoitti kädellään maneesia.
-Okei, mä meen nyt, vastasin ja kipitin mahdollisimman nopeasti Milan neuvomaan paikkaan.
Avasin katsomoon johtavan oven ja jäin ihastuneena töllöttämään mitä upeimman suokin, ja tämän nätin omistajan kaartelua!
-Toihan on maailman mestaruus tason hevonen! ähkäisin, ja katsoin kun he tekivät laukan vaihtoja lävistäjällä.
Olin ainut katsomossa, joten ajattelin kaikki juttuni hiljaa ääneen.
Katsoin koko tunnin ratsukon kiemurointia, ja tajusin, ettei minun neljän vuoden ratsastus kokemuksella tekisi mitään, tuohon verrattuna!
Lopulta parivaljakon tunti loppui, ja olin haljeta kateudesta kun Petra omisti noin hienon suokin!
-Vähän hieno hevonen! huudahdin katsomosta Petralle kun tämä lähti taluttamaan hevostaan talliin.
-Eikös, se on Hukkis, ja Milaki on ihan kateudesta kipee ku mulla on Hukkis! Petra sanoi suukottaen hevostaan sen turvalle.
-Uskon! Onks se siis totta että pääsin Jimmyn hoitajaksi? kysyin.
-No tietenki, en kai mä nyt sellasia viestejä tarkotuksetta lähettäis, vai? Petra sanoi
-No et tietenkää, joten mä siis oon Jimmyn hoitaja? kysyin vielä.
tavasin mielessäni miten hienolta kuulostaisin, jos olisin oikeasti hevosen hoitaja!
Petra huokasi ja sanoi:
-Yhä edelleen, en ole muuttanut mieltani siitä etkö olisi Jimmyn hoitaja.
Samassa puhelimeni alkoi täristä taskussani, ja kaivoin sen esiin.
-Cicca, vastasin.
-No äitis täällä, tuutko jo kotiin, ruoka on valmis!
-No kai mun pitää, ja aattele, mä oon ihan oikeesti hevosen, reining hevosen hoitaja!
-Sehän hienoo, tuuhan syömään, nyt kerro lisää sitte.
-okei, heippa!
-heippa!
-Se oli mun äiti, mun pitää lähtee syömään, tuun varmasti ihan tässä lähi aikoina kattoon Jimmyä! ilmoitin Petralle.
-Joo, tervetuloa sitte, moikka! Petra sanoi ja kipitin sitten pihalle pyöräni luo.
Lähdin sitten polkemaan kotiin.
02.12.2013 - Kirjoittanut Mila
Mahassani perhoset vetivät letkajenkkaa ja jyrsin vaihteeksi kynsiäni pilalle. Että minua jännitti!
Tänään oli Vaahterapolussa kisat ja Petra oli "pakottanut" minut osallistumaan Hukkiksella kahteen esteluokkaan kun taas itse näyttäisi taitonsa kouluradalla.
Koska itse olin järjestämässä kisoja, kaikkien paperitöiden ja sääntölappusten oli vierähtänyt sen verran hyvin aikaa etten ollut ehtinyt hirveästi Hukkiksen kanssa treenata. Ja koska kyseessä tosiaan oli Hukkis, voisi tapahtua mitä vain...
"Seuraavaksi Mila Santanen ratsullaan Hukkareissu!" kuului kaiuttimesta ja ratsastin orilla radalle. Hukkis oli onneksi saanut purettua enemmät energiansa jo aikaisemmin pidetyissä kouluratsastusluokissa, joten aivan hermoheikko rasavilli se ei ollut.
Lähdimme liikkeelle ja ennen kuin huomasinkaan, olimme suorittaneet radan.
"Puhdas rata Hukkareissulle ja Mila Santaselle! Tällä suorituksella he menevät johtoon." taputin Hukkista kaulalle ja olin enemmän kuin tyytyväinen.
- Tosi hienosti meni! Petra hihkui, kun ratsastin ulos kentältä antaen tilaa seuraavalle ratsukolle.
- Todellakin! hymyilin ja ratsastin Hukkiksen kentälle jäähdyttelemään.
Loppujen lopuksi kuitenkin Meeri ratsasti meitä paremmin, joten tipahdimme Hukkiksen kanssa toiselle sijalle, mutta se nyt ei haitannut tippaakaan! Hopea ei ole häpeä!
Kunniakierroksella Hukkis intoutui vielä muutamat pukitkin heittämään.
- Mä vähän luulen, että tää pinkki riimu jää meille varariimuksi. Ei oikein oo sun kaa sävysävyyn, myhäilin tyytyväisenä ja halasin Hukkista. Iiihana poika.
Toisessa luokassa ei mennyt yhtään sen huonommin, vaikka sijoitus olikin neljäs. Se, että sain katsella kuinka Lispe otti vastaan kolmannen palkinnon Huhun kanssa, korvasi "menetyksen".
- Hyvä te!
Kisapäivän päättyessä lössähdin väsyneenä sohvalle ja tuumasin, ettei enää ikinä... Niin varmaan.
03.12.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Jouluvaellus Kaihorannassa
Herätessäni ensimmäinen ajatukseni oli, että voi perse mihin sitä oltiin taas ryhdytty. Herätyskello rääkyi kahden aikaan yöllä ja pakkohan minun oli kompiä pystyyn. Olin mennyt Jennin luo yöksi ja lupautunut auttamaan neljän aikaan aamutallissa, jotta pääsisimme ajallaan matkaan. Kapusin alakertaan, jossa tätini hääräili pirteänä kuin peipponen paistaen kananmunia. Söimme aamu/yöpalan ja Jenni lähti sitten viemään minua Vaahterapolkuun.
Puin pikapikaa päälleni ratsastuskamat Vaahterapolussa, lastaten sitten Hukkiksen kyytiin.
Matkasin tallille Jennin autolla Hukkiksen nuokkuessa hämmentyneenä trailerissaan.
Ratsuni odotteli minua trailerissa unisena, kun taluttelin herran Kaihorannan pihaan ja vein suoraan pikkutalliin. Kelloni oli jo ehtiny kääntyä aamuneljäksi siinä sählätessäni Hukkiksen harjauksen kimpussa ja Jenni tulikin iskemään unisille hevoslle pöperöt naaman eteen.
Laittaessani suitsia ratsulleni se haukotteli sopivasti, jotta sain tähtipäiselle kuolaimet suuhun.
Tarkistaessani laukkuani huomasin, että olin niitä harvoja, joilla oli kaikki mukana eikä tavaraakaan ollut liiaksi.
Noustessamme selkään menin suorinta tietä jonon perälle haukotellen, Hukkiksen steppailessa ja hirnuessa tammoille into piukassa.
Ratsuni oli erittäin innokkaan oloinen, mutta sehän nähdään kun ollaan muutama tunti taivallettu.
Kellon ollessa kahdeksan nappasin iloisena pöperöä nassuun, hörppien kaakaota kohmeisin sormin vielä Hukkiksen selässäkin.
Minua palelsi hieman, mutten antanut sen häiritä.
Läheisestä talosta karanneen koiran rynnistäessä tielle Hukkis hätkähti hieman ja peruutti jonon perällä, mutta matka jatkui rauhallisesti, kun hurtta oli kahleissaan talon pihassa räkyttämässä.
Syödessäni makkarakeittoa huomasin, että en arvostanut keittoruokia, eikä vatsassa huutava nälkä tilannetta muuttanut.
Ratsuni yritti syödä sormeni hiukopalaksi, kun syötin sille reppuuni heitettyä ominanpuolikasta.
Kun Jenni tyrkytti minulle sämpylää vedin sen naamaani ennätysnopeudella - että olikin nälkä!
Maatilalle päästyämme ajattelin, että kanaakanaakanaa. Voisin tappaa ruoasta. Varsinkin kanasta.
Loppumatkasta Hukkis oli uuvahtanut, kuten minäkin, mutta pidimme sinnikkäästi jonon perää ja koitimme pysyä vauhdissa.
Ottaessani varusteita ratsultani pois, se nukkui seisaaltaan, mutustellen eteen heitettyjä heiniään.
Olin rättiväsynyt raahautuessani lumipyryn läpi Jennin talolle lämpimään tupakeittiöön.
Menin Jennin taloon kinuamaan syötävää ja juotavaa, mitäs muuta eteni iskettiinkään: suklaakakkua ja limsaa!
Kun minulle tarjottiin suklaakakkua ja limsaa, minä... Päättele aiemmasta.
Kello oli jo niin paljon, että painuin pehkuihin Jennin talon yläkertaan, jonne majottui muutama muukin vaeltaja.
Seuraavana aamuna Jenni herätti minut iloisesti kuuden aikaan aamulla aamutalliin. Perkeles eikö ihminen ikinä saa nukkua?!
10.12.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Ai että kun ahdisti. Hukkis oli murjonut jalkansa jonkun ihme likan kanssa, kun olin mennyt oritta lainaamaan - anti olla viimeinen kerta kun joku vieras menisi Hukkiksen kanssa itsenäisesti... Olin kuullut pikkulintujen eli rakkaiden tallityttökyylien kautta, että Hukkiksella ratsastanut tyttö meni tuskin kertaakaan käynnissä kentän ympäri ja siitä sitten laukkaa ihan reippaasti. Prkl.
Tutkin paraikaa Hukkiksen jalkaa. Ori murjotti, kun joutui olemaan sisällä. Eläinlääkäri oli tutkinut jalan heti ja todennut, että vain pieni venähdys, joka paranisi parin päivän karsinalevolla ja siitä eteenpäin tarkkailua ja jo viikon päästä saisi hyvässä tapauksessa lähteä melkeinpä normaaliin ratsasteluun.
apsuttelin tähtipäistä oritta hellästi, kun se seisoskeli vankilassaan. Ori olikin selvinnyt minulla ilman pahempia tapaturmia tähän asti ... Samullahan aikanaa oli tullut haava jalkaan, mutta Hukkis oli aina niin kääritty pumpuliin että ei ihme että ori oli hejänä säästynyt.
Muiskautin Hukkikselle vielä suukon turvalle ja hipsin sitten Jimmyä hakemaan. Kimoutuva orii tanssahteli koreasti riimunnarun päässä kun taluttelin säikkyä morabia pimenevän tallipihan poikki. Migreeniä herkemmille aiheuttava riimu roikkui löysästi orin päässä, kun Jimmyn laitoin kiinni. Pikkupoika aka Hurma hirnui silloin tällöin karsinasta, miniHukkiksen ihmetellessä ilmeisesti, minne sitä aiemmin harjannut Evie oli hävinnyt.
Harjasin Jimmyn pikaisesti läpi ja tungin orille sitten suitset päähän, heittäen vielä fleeceloimen pojun selälle. Nousin jakkaralta Jimmyn kapeaan selkään loimen päälle, ratsastaen tallipihalta kentälle, jota Kape tuli avuliaasti pitämään auki. Köpöttelin Jimmyn kanssa varttitunnin, ottaen sitten perusjuttuja klassisesta ratsastuksesta. Ori oli rauhallisen oloinen eilisen, rankemman western-treenin jäljiltä ja kulki allani rennosti eikä pahemmin stressannut. Mitä nyt parissa kulmassa oli mörköjä ja yksi valotolppa hyökkäsi kimppuun kaikilla kierroksilla.
Ravailin ja laukkailin orin kanssa, taivutellen jaloa ratsuani suuntaan jos toiseen ennen kuin otin piiiiitkät loppukäynnit, ennen kuin Rinon ja Napin hoitajat tulivat keskenään jutellen kävelyttämään hoidokkejaan kentälle. Laskeuduin Jimmyn selästä, saaden orin säikähtämään, kun jalkani tumpsahtivat maahan.
Otin Jimmyn mukaani, rahdaten sen suoraan tarhaansa. Jimmy ei ollut hikistynyt lainkaan,joten napaisin orilta vain suitset pois päästä ja päästin Jimmyn vapaaksi juoksentelmaan.
Kuljeskelin takaisin talliin, jossa puhdistin Hukkareissun satulat ja suitset, kun aprempaakaan tekemistä en keksinyt. Olin kyllä pitänyt hyvää huolta vermeistä, mutta ainakin uusi koulusatula olisi aika kiva ... Mietiskelin satulanostorumbaa, joka olisi edessä pestessäni Hukkiksen estesuitsien kuolaimia.
Kun Hukkiksen varusteet oli puunattu ja kello oli vierähtänyt kolme tuntia eteenpäin, oikaisin itseni pois penkiltä, venytellen makeasti. Kävelin taukohuoneeseen, käyden matkalla härnäämässä Huhua ja Vikaa sekä Tuikkua varsoineen, jotka oli tuotu jo aiemmin sisään paukkuvan pakkasen takia.
Ehdin viettää taukohuoneessa vain puolisen tuntia, ennen kuin kyytini tuli ja lähdin tallilta tyytyväisenä päivän saldoon: Hukkisken varusteet putsattu, Jimmy liikutettu ja Hukkiksen jalka tarkistettu ja paremmaksi todettu. Nämä eivät kuitenkaan lämmittäneet mieltä, kun kotona kummitteli läksypino, jonka takia pitäisi nostaa kattoa tai tehdä kaksi pinoa. Noo, kyllä sitä aamulla ehtisi...
11.12.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Paiskoin hampaat irvessä heinäkasoja hevosille. Vaikkei räntää enää naamaan satanutkaan kuten aamulla, keli oli edelleen kurja - olokin oli vähän kipeä. Hikoilin kuitenkin tarhoilla Eljaksen apuna. Vain muutamat hevoset olivat onneksi pihalla, joten köröteltyämme viemään heinät, ei pitänyt mennä kauaa. Suunnitelmiin kuitenkin tuli muutos, kun jakaessamme heiniä Harri päätti syödä Zombin elävältä. Olin itse juuri heittämässä heiniä Dianalle ja porti onnistui jäämään auki kun kävin komentamassa Harria irti Zombin takalistosta ennenkuin jommallakummalla olisi kavionkuva persuuksissa tai ryntäillä... Diana päätti lähteä livohkaan tarhastaan Deisin seuratessa perässä. Onneksi tammat köpöttelivätkin ensin tarhojen reunalle, mutta lönkyttelivät sitten takaisin meisdän luoksemme huomattuaan, että jäisivät ilman iltaheiniään jos karkaisivat. Pieni kauhunhikikin siinä ehti tulla.
Saimme loputkin heinät jaettua ja jatkoimme Eljaksen kanssa vielä jakamaan heinät turvan eteen yksäreille ja tuntiotuksille. Ei siinä kauaa nokka tuhissut kun kaikilla oli apetta nassun edessä ja Eljas puolttain juoksi jonnekkin. Hukkis ja Jimmy saivat tänään vapaapäivän, sillä oloni oli todella tukkoinen enkä jaksanut selkään kavuta. Jäin tuntiponskien puolelle jututtamaan Huhua, joka hamusi kättäni tutulla tavalla. Kyllähän minulla ikävä pikkusuokkeja oli ... Vikakin alkoi vaatia huomiota ja rapsuttelin kahta valkomerkkistä suokkia niiden kyhnätessä melkein päät yhdessä. Huhu oli niin paljon emänsä näköinen, että sydäntäni kirpaisi hieman ennenkuin painoin molempien turville suukon ja kävelin taukohuoneeseen lahnailemaan.
Mila olikin taukohuoneessa selailemassa jotain hevoslehteä - tarkemman kurkkauksen olkpään yli huomasin, että naisen silmien alla oli Hevoshullun sarjakuva ja tirskahdin. Mila huomasi minut ja alkoi heti pölöttää kaikenmoisesta hevosiin liittyvästä. Enite nainen kuitenkin haukkui Hukkiksen jalan murjoneita likkoja - olivat kuulemma nikotiinipötköt suussa hänetkin ensi kertaa tavanneet...
Kun sitten kysyin, miten pikkujouluissa sujui (eniten kyselläkseni, ettei Julia ollut mitään riehunut ... ) Mila valahti kalpeaksi ja selitteli äkkiä ettei juuri muistanut. "Hei hetkinen, eikös sun synttärit oo täs kuus?" Mila keksi yhtäkkiä, virnuillen pahaenteisesti. "Jjoo, 30. päivä" vastasin hieman hämilläni. "No ootpa loppuvuodesta syntyny ... Mut sillon on baarit auki" Mila nauroi, selvästi punoen juoniaan. "Emmätiiä haluunko mennä synttäreinä baarii notkumaa ... mielummi kattoisin vaik hyvää leffaa ja läskeilisin ..." nurisin vastaan. Minulla ei juuri kokemusta juopottelusta ollut - ellei paria siideriä ja yskänlääkekännejä laskettu. "No hiton kotihiiri, sä tuut baariin sillo ja sillä siisti!" Mila älähti minulle ja hieman säikähtäneenä aloin nauramana, lupaillen että jooooo, toki tulisin - not. En tulisi tallille silloin ja majottuisin kymmenen viltin alle ja ktsoisin barbie-leffoja prkl. Kukaan ei voisi estää!
Jutustelimme Milan ja siihen tulleiden tyttöjen kanssa vielä hetkisen ennen kuin nousin sohvalta ja huikkasin, että pitäisi lähteä kotia. Mila ja tytöt huikkasivat minulle heipat ja kävelinkin liukkaan pihan läpi kohti bussipysäkkiä.
24.12.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Olin käynyt aamupäivällä juhlistamassa joulua Kaihorannassa ja kohta lähtisinkin rekiajelulle ... Sitä eneen kuitenkin kipittelin Hukkiksen tarhalle, suukottaen silkkistä turpaa ja ojentaen omenan mustalle suokille, joka möhösi omenan hetimiten, maiskutellen pitkään. Valkeasa lumessa oleva suokki oli saanut ylleen fleeceloimen ja syötyään ja kerjättyään huomionsa ori lähti pää taivaissa pukkilaukkaan ympäri tarhaansa ylväänä. Näin Julian rapsuttelevan Peppiä ja Brunia. Jimmy oli vuorattu loimilla - fleeceloimi oli villaloimen alla ja villaloimenkin alle voisi joutua vielä laittamaan jonkin loimen, Jimmy kun oli varsin kylmänarka. Jimmylle ei omena kelvannut, joten Fred söi oranssinpunaisen herkun. Laukussani polttelivat uusi riimu Jimmylle ja jännesuojat Hukkikselle ja molempien harjapakkeihin olin jo toimittanut parit pussit herkkunappeja.
Pian maastoilijoita alkoi keräntyä paikalle ja osa alkoi laittaa hevosiaan valmiiksi samalla kun valkea Celine sai rekeä peräänsä. Nappasin Juliaa kädestä ja kipitimme taukohuoneeseen, jossa otimme vastaan jouluntoivotuksia ja parit lahjat ja kävin samalla viemässä muutamia pikkulahjoja muillekin.
Pääsimme lopulta pihalle hengissä, jossa Mila laittoi juuri Celinelle viimeisiä vöitä kiinni- Nainen passitti meidät kiljumaan muutkin pihalle ja huudeltuamme pitkin talleja, että nyt lähdettiin, hyppäsimme Innan seuraksi rekeen taakse. Julia kietaisi kätensä olkapäilleni Innan tehdessä yökkäilyääniä ja tästä syystä tyttö meinasi pudota reestä ... Ei ihan kuitenkaan, olkoot sitten Innan joululahja se, etten käyttänyt paljoa väkivaltaa. Laulu raikasi ja jutut olivat enemmän tai vähemmän sekopäisiä, kunb kiertelimme lumisissa maastoissa. Sormeni olivat jo aivan kohmeiset, kun pääsimme talleille ja kurkkuni kipeä nauramisesta ja laulamisesta karjumisesta.
Pääsimme lopulta tallille, jossa Mila kattoi meille vaikka mitä jouluherkkuja. Itse en tortuista välittänyt, mutta kaakao ja suklaa kyllä tekivät kauppaansa. Roikuin pääosin Juliassa ja potkin välillä tilaa sohvalle, kun joku kuolevainen kehtasi siirtää minut siitä löhöämästä.
Mila alkoi jaella lahjoja ja ihanan kortin saatuani rutistinkin Lunaa kiitokseksi.
Juhlintamme loppui melko pian, kun porukka alkoi lähteä koteihinsa joulua viettämään, kun Mila jäi siivoamaan sotkujamme ...
25.12.2013 - Kirjoittanut Mila
Jooooulluuuuuuyöööööö, juhulaaayöööö, pääääääättynyyyyyyyyt on... en muista mikääääääääää, lallattelin harjatessani Hukkista, joka mulkoili minua sen näköisenä et jos en kohta suutani tukkisi, ori tekisi sen keinolla millä hyvänsä.
Vaikka vettä satoi pihalla ja olin viettänyt yksinäisen joulun, olin yllättävän hyvällä tuulella. Liekkö se sitä joulun taikaa vai mikä siinä oli, kun en ollutkaan kuin persaukselle ammuttu karhu.
Hukkis hieman pyörähteli ja yritti upottaa leegonsa minuun, kun sen mahaa harjailin, mutta uhkasin aloittavani laulun uudestaan, ori rauhoittui. Se mikään tollo hevonen ollutkaan!
Tallilla oli kyllä "pelottavan" hiljaista. Vain Stinan hoilotus taukohuoneesta raikui yksityistenpuolelle saakka. Tais kaikki muut maata kotonaan kinkkuähkyissään... Haahaa.
Talutin Hukkiksen maneesiin aikomuksenani juoksuttaa oripoikaa hetken.
Kuten aina, Hukkiksella tuntui tuota energiaa olevan vaikka muille jakaa, eikä ori meinannut millään juosta nätisti liinan "nokassa", joten päästin orin irti. Juoskoot sitten miten tahtoi...
Ja Hukkishan juoksi. Se säntäili jokaiseen ilmansuuntaan ja pukitteli villisti. Välillä se pysähtyi haistelemaan kakkakasaa, jonka ilmeisesti joku tammoista oli siihen vääntänyt.. Sitten taas mentiin harja putkella ympäriinsä.
Kun Hukkis oli pinkonut minun mielestä tarpeeksi kauan, oli aika ottaa herra kiinni. Helpommin sanottu kuin tehty... Nimittäin Hukkis ei halunnut lähteä yhtikäs mihinkään vaan juoksi karkuun minkä ehti.
- C'mon, tule nyt! vinguin kun yritin maanitella oria luokseni. Mutta ei, Hukkis suorastaan näytti nauttivan siitä, että sai juoksuttaa minua ympäri maneesia.
- Selvä! Ei sitten. Jää tänne, murahdin ja lähdin maneesista ulos vesisateeseen.
Kuulin, kuinka Hukkis hetken ravaili ympäri maneesia, kunnes hirnui pitkään.
Odotin, kunnes kuulin kuinka ori oli aivan oven takana ja raotin ovea:
- Noh, jokos tuut? hymyilin kysäisin ängetessäni oven raosta takaisin maneesin puolelle.
Hukkis pörähti ja painoi päänsä kainalooni kuin pyytääkseen anteeksi.
- Hyyyvä poika olet, hymyilin onnellisena.
Vein Hukkiksen takaisin talliin, jossa Petra olikin Jimmynsä kimpussa.
- Moikka, mistäs te tulette? Petra kysyi.
- Käytiin vähä juoksentelemassa maneesissa, vastasin iloisesti.
Petra nyökytteli ymmärtämisen merkiksi ja jatkoi Jimmyn kanssa puuhailuaan.
Itse hoidin Hukkiksen ennen kuin piti sännätä hakemaan seuraavaa ratsuani, joka saisi vuorostaan olla Tuikku...
05.01.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Pomppasin hereille yhdeksän aikaan aamulla, haukotellen makeasti. Julia oli jäänyt yöksi, mutta eipä naista missään näkynyt. Julmaa heitteillejättöä. Hevoset kahlasivat lumessa ulkona vilkaistessani työpöytäni yli kohti tallia. Vedin ylleni valkoisen pitkähihaisen, mustat ratsastushousut ja päälle vielä ylisuuren tummansinisen hupparini. Kaapin pohjalta löytyi musta toppaliivi, jonka vedin hupparin päälle. Hitlerkissani nukkui syvää unta sänkyni jalkopäädyssä, kun tömistelin alakertaan.
Julia mussutti aamupalaa keittiössä Milan ja Innan kanssa jutellessaan, kun kompastelin keittiöön – kuka älypää ikinä jättikään tavaraa oven eteen saisi kuulla kunniansa. Eikun hups, se olikin koira … Wienna röhnötti ovensuussa kuorsaten kuin mikäkin kun hiipparoin koiran yli ja istuuduin pöytään Milan viereen napaten käsiini eilisiltaisen teekuppini, johon joku olikin jo laittanut teepussin lillumaan kuumaan veteen… Olin tainnut tömistellä lattiaa sen verta heräillessäni että palvelu pelasi.
Syötyämme aamupalat ja Oskarin poistuttua talosta mukamas vähin äänin lähdimme porukalla pihalle. Mila oli jo aamutallin käynyt tekemässä, joten nyt olisi vapaata aikaa. ”Hei voitaisko lähtee maastoon? Joo, on tänään vapaapäivä mut tehää joku rauhallinen lenkki vaik?” Julia innostui kun pääsimme mönkimään tallille päin. Ilma oli varsin hyvä, joten Inna ja Milakin myöntyivät. ”No jos mä otan Hukkiksen … ” sanahdin, Milan sanoessa ottavansa Deisi ja Ilo käsihevoseksi. Inna innostui samasta ja pian nainen ilmoitti menevänsä Sepolla ja ottavansa Ullan käsihevoseksi. Käkätimme hetken salkkari-viittaukselle, jonka jälkeen kauppasin Jimmyn Julialle.
Suuntasimme hakemaan hevosiamme. Minä, Mila ja Inna suunnittelimme menevämme ilman satulaa, mutta Julia saisi persauksensa alle satulan, sillä Jimmy ei ehkä ollut se oivin ratsu, oli maasto kuinka rauhallinen tahansa.
Julia alkoi tapella Jimmyn kanssa käytävällä, Milan livahtaesaa Deisin kanssa karsinaan ja laittaessa Ilo viereen möykkäämään. Ulla pääsi Ilon viereiseen karsinaan, jolloin arahkot pikkutammat nuuskivat toisiaan varsin innokkaasti samalla kun Inna laittoi Seppoa kuntoon. Itse harjailin Hukkiksen nopsaan läpi vastapäätä Juliaa jutustellessamme samalla niitä näitä koko porukka. Talli oli hiljainen näin sunnuntaisin, joten saimme jutella jälleen ihan päättömyyksiä …
Autoin Juliaa lämmittämällä Jimmyn kuolaimet kun tyttö tappeli satulaa orin selkään ja ei, syyni ei ollut tuijotella Julian persettä vaan ihan oikeasti auttaa, toisin kuin Mila väitti. Muut alkoivat olla jo valmiita, kun Julia laittoi Jimmylle viimeisintä suojaa paikalleen. Kävelimme uljaiden ratsujemme kanssa kentälle, Ullan ja Ilon tutustuessa toisiinsa liinojensa päissä. Autoin Milan ja Julian selkään Innan pompatessa selkään omin avuin. Kapusin aidan päältä mustaan, leveään ja tuttuun selkään, tarkastaen vielä, että kaikki oli kunnossa: olin kiinnittänyt ohjat Hukkiksen riimuun, ja katsoin vielä, etteivät ne vahingossakaan aukeaisi. Lähdimme matkaan Deisi etunenässä, perässään Seppo, Jimmy ja Hukkis. Ulla ja Ilo jäivät välillä haistelemaan aikuisten hevosten tavoin puita reitin varrella tai riehaantuivat ravailemaan liinojensa nokassa.
Kävelimme hitaaseen tahtiin, lähes madellen. Hevoset olivat rentoja ja rauhallisia ja jopa Jimmy uskaltautui rauhoittumaan. Hukkis venytti kaulaansa, hamuten silloin tällöin maasta jotakin. Lumiseksihan mustan orin turpa tuli, mutta eipä se näyttänyt herraa haittaavan. Jimmy kulki länkkärimäisesti pää alhaalla ja Julia taputteli välillä kimoutuvaa herrasmiestä. Seppo väisteli Ullan ja Ilon pieniä pyrähdyksiä ja Deisi kulki kuningattaren elkein etunenässä, kuitenkin haistellen välillä satunnaisia puskia tai hamuamalla oksia.
Tunnelma oli seesteinen ja idyllinen – kuin joulukorttikuvasta. Ullalta ja Ilolta ei tuntunut energia loppuvan, vaikka tammavarsat kuinka temmelsivät. Ehdimme kulkea melko pitkänkin matkaa, jonka jälkeen käännyimme takaisinpäin. Jimmy säpsähti, kun metsästä kuului epämääräinen rasahdus ja näin Julian tarraavan ohjista – tyttö oli tullut monta kertaa alas viime aikoina.
Osasimme kerrankin olla koko porukka hiljaa ja vain kuunnella narskuvaa lunta hevosten enemmän ja vähemmän massiivisten kavioiden alla, katsella höyryävää hengitystä ja nauttia tammikuun pikkupakkasesta. Varsatkin tuntuivat olevan takaisintulomatkalla rauhallisia ja tarkkaavaisia: pienet korvat kääntyilivät ja silmät olivat kirkkaina jokaisen yllättävän äänen ja liikkeen perässä valmiina tutkimaan, mikä äänen aiheutti.
Talli tuli jo näkyviin, kun viimein pääsimme puhumaan. Juttelimme koko nelikko loppumatkan varsin aktiivisesti, herätellen samalla hevosia äänillämme kevyen ja rauhallisen maastolenkin aiheuttamasta koomailusta. Hukkis haukotteli ja nosti päätään pystympään, kun astelimme tallipihalle. Rauhallinen tunnelma laantui, kun Tuikku ja Rexona alkoivat kiljua tarhoissaan kun tulimme alas ja tietenkin Deisi, Ilo ja Hukkis vastasivat hirnahduksiin. Loputla koko tienoo raikui kun hevoset hörähtelivät ja hirnuivat toisilleen.
Veimme ratsumme sisälle ja otimme hevosilta vähäiset – tai Jimmyn kohdalta enemmät – varusteet pois ja kävimme jakamassa porukalla hevosille päiväheinät. Homma sujuikin nopeasti, sillä neljän voimin paaleja meni sellaisella vauhdilla että hyvä kun itse ehdin edes asennoitua tai edes tylsistyä paalien raahaamiseen. Kun homma oli hoidettu ja tallin käytävä lakaistu, palasimme taloon katsomaan jotain typerää leffaa ja mässäilemään tupareista jääneistä herkuista. Tällä kertaa uskaltauduin jopa juomaan tölkin siideriä, joka oli edes siedettävää maultaan eikä aiheuttanut muuta kuin pienoista hihitystä eikä seuraavana aamunakaan olo ollut kummempi … Innalla ja Milalla alkomahoolia kului jälleen hieman enemmän. Pulit prkl.
08.01.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Nuokuin kaakaota kädessäni taukohuoneen sohvalle. Porukkaa tuli ja meni, suurin osa ihkuttaen uutta ponia: pilkullinen Brenda oli kyllä pirtsakka ja oikein nätti, ei siinä mitään, mutta itse en ponien perään kauheasti perustanut … Piensuokkeja ei kuitenkaan tässä tapauksessa lasketa.
Ensimmäistä kertaa jaksoin noteerata jotakin ympärilläni tapahtuvaa, kun Markus ja Sari meinasivat törmätä toisiinsa ulko-ovella ja olin näkevinäni, että Markus painoi Sarin huulille suukon ja kipitti äkkiä taukohuoneen läpi ja hävisi tuntihevosten puolelle riimunnaru kädessään. Seuraava kohta, jossa Markusta näinkin oli se, kun mies marssi kiukkuisena, riidellen ilmeisesti Larissan kanssa puhelimessa, taukohuoneen läpi ja paiskasi oven kiinni niin, että ikkunat helisivät. Katsoin kummastuneena miehen perään, kuitenkin hörppien haalean juomani loppuun ja nousten sitten ja kipsuttaen satulahuoneeseen.
Nostin Jimmyn lännensatulan syliini ja mietin sitten mitä tekisi. Sylissä sitä ei voisi putsata. Lopulta vein satulan Jimmyn karsinan oven päälle ja aloin puhdistaa satulaa tarkasti, kiillottaen ja puunaten jokaisen koristeellisen kohouman ja hinkaten jokaisen metalliosan hohtavaksi. Pian satula oli myös rasvattu ja jätin sen karsinan oven päälle tuulettumaan. Seuraavaksi hain Jimmyn suitset: nämä oli helppo purkaa. Heitin kuolaimet lämpimään veteen likoamaan ja puhdistin ja rasvasin sekä Jimmyn kotisuitset että kisasuitset huolella. Jimmyllä oli myös yleissatula sekä meksikolaiset suitset satulahuoneen perällä, mutta ne olivat sen verta harvaan käytössä ja uudet, etten halunnut kuluttaa nahkapintaa heti alkuun kastamalla sitä. Kävin ulkona puhdistamassa Jimmyn harjat valkeista ja ruskeista karvoista.
Pihalla uusi, ilmeisesti parin viikon kämppiksemme leikitti Micoa. Jerekö se nyt oli? Vai Jeremias? Hmm… Antaa olla, olkoon vaikka Joosef, kunhan ei minun naista vikittelisi. Heilautin kättä miehelle, kun herrakin heilutti minut huomatessaan. Kävin kurkkaamassa maneesiin: hienoa, ei ketään. Kipaisin hakemaan Hukkiksen riimunnarun ja lähdin sitten kohti tarhoja.
Hukkis seisoskeli tarhan portilla, jossa oli hieman kuivempi kohta. Ori viskoi päätään, kun viheltelin mustalle suokille kävellessäni kohti puun ja sähkön voimin vangittua ratsua. Rapsuttelin mustaa, jämäkkää kaulaa rauhallisesti, vähitellen tuoden käteni ylemmäs ja rapsutellen oria päästä. Mietiskelin, pitäisikö Hukkis klipata jo ihan siisteyden vuoksi: ori oli kuin mikäkin karvamöhkäle ja hikoilikin hullun lailla kevyen treenin jälkeen, jos maneesiin mentiin. Sen lisäksi kohta alkaisi taas kisakausi ja olisi ihan jees näyttää edes vähän hienostuneelta ratsukolta.
Metallinen lukko kilahti, kun otin Hukkiksen mukaani. Ori ei vastustellut lumesta ja märästä pääsemistä ja höristen herra kulkikin perässäni lampaan tavoin – joskin Tuikkua ja Villaa ohittaessamme oli pakko olla vähän ryhdikkäämpi ja komiampi orii, kun taas Rinoa ohittaessame Hukkis pörhisteli ja oli uhkaavaisen oloinen, Rinon tuskin huomatessa; ruuna oli liian keskittynyt tuijottamaan kaukaisuuteen kohti tallia kun herran ohitimme.
Hukkis oli pian parkkeerattu omaan karsinaansa, jossa ori lyttäsi minut heti ensitöikseen, kun erehdyin katsomaan muualle. Ähisin, kun ilma pakeni keuhkoistani tallin lämpöön ja sitaisin Hukkiksen kiinni. Ori jäi haistelemaan ruokakuppiaan, jos kuitenkin jotain olisi jäänyt. Itse kipaisin hakemaan Hukkiksen tavarat ja nostin satulan karsinan oven päälle samalla kun suitset löysivät tiensä roikkumaan karsinan vieressä olevaan koukkuun. Harjapakki pääsi suorastaan valtionvierailulle, kun vein sinisen harjapakin Hukkiksen karsinaan ja kaivoin sieltä pölyharjan.
Harjailin Hukkista rauhallisin ottein orin nuokkuessa paikallaan. Harjat vaihtuivat ja hetki hetkeltä suokin pörröisestä talvikarvasta tuli siistimpi ja puhtaampi. Kaviot säästin viimeiseksi, ensin herätellen oritta. Hukkis ei meinannut millään nostaa jalkojaan tai sitten ei meinannut pitää niitä ylhäällä. Kertaalleen jouduin ärähtämään tälle mammanmussukalle, mutta lopulta kaviot oli puhdistettu, ori oli harjattu ja harja oli letitetty rennosti. Tiedossa tänään olisi kunnon koulutreeniä, joten hiki varmaan virtaisi ja letille kiepautettu harja viilentäisi edes hieman mustaa oritta.
Nostin mustan koulusatulan Hukkiksen selkään, huomaten samalla, että huopa satulan alla alkoi jo olla likainen. Nostin siis satulan pois orin leveästä selästä ja kävin viemässä satulahuovan pesukoneen päälle jotta laittaisin sen koneeseen kun tulisin ratsastamasta. Hain valkean satulahuovan, puistellen hieman harmaantunutta huopaa.
Vaihdoin näppärästi satulan alle kisahuovan ja nostin satulan uudestaan selkään, varpistaen hieman. Nyin vielä huovan paremmin paikoilleen ja otin sitten suitset koukustaan ja tottuneesti pujotin kuolaimet orin suuhun ennen kuin herra huomasikaan. Hukkis maiskutteli kuolaimiaan ja näytti piristyneen huomattavasti harjaamishetken kaltaiseen nuokkumiseen verrattuna. Vedin itselleni hanskat käteeni ja nipsautin kypärän kiinni tuubihuivin verhotessa leukaani ja oikeastaan suurinta osaa kasvoistani. Vaihdoin nopeasti tallitalvikengät ratsastussaappaisiin Hukkiksen odotellessa, että arvon ratsastaja olisi valmiina.
Talutin Hukkiksen maneesiin joka pysyi tyhjänä. Kello oli hieman yli viisi, joten oli yllättävää, etteivät hoitajat olleet ratsastamassa tähän aikaan. Vai oliko joku puhunut maastoreissusta? Ken tietää.
Koitin vielä jalustimia, todeten niiden olevan sopivat. Mila oli käynyt ridailemassa Hukkista viimeksi ja koska olimme vain viitisen senttiä eripituisia, ei minun tarvinnut tehdä jalustimille mitään, sen kun hyppäsin selkään ja keräsin ohjat kevyesti käteeni. Parantelin istuntaani satulassa ja annoin Hukkikselle luvan lähteä ja orihan lähti!
Kokosin Hukkista lyhyen ajan välein ja vaikka alkuun meninkin pitkähköllä ohjalla, herkkäsuinen suokki jyräsi joka ikisen antamani avun läpi ja oli jäykkä kuin mikäkin, mutta vauhtia piisasi. Rauhoittelin varmaan vartin verran orin tahtia ja työstin herran kuuliaisuutta. Painoin orin kylkiä pehmeästi ja pian hidastin, välillä pysähtyen tyystin. Ori ei päässyt ryntäilemään ja se alkoi vähitellen myötäämään ja käyttää takapäätään.
Nostin ensi kertaa kunnon ravia lyhyiden pätkien jälkeen ja ravasin muutaman kierroksen, kierrellen ja kaarrellen volttien muodossa. Kokorataleikkaat menivät sen verta hyvin, että pudotin orin käyntiin ja annoin Hukkikselle pitkää ohjaa, taputellen tuskin puuskuttavaa oritta. Sai taas olla ylpiä, kyllä oli mussukalla niiiin hyvä kunto! Ainakin melkein.
Olin juuri keräilemässä ohjia takaisin mustien hanskojen verhoamiin käsiini, kun maneesin ovi kolahti ja Inna ja Julia kävelivät maneesin katsomoon. Ratsastin Hukkiksen katsomon vierelle. ”Mitäs te täällä ilman kaakkeja perseiden alla?” kysyin hymy huulillani. ”Tultiin teitä kyttäämään. Joskin Julia varmaan vaan sua. Kyseltii just ympäri tallia, että missä oot ja kun oot täällä lämpimässä ni päätettiin tulla luomaan paineita ja kritisoimaan kamalilla katseillamme.” Inna vastasi sutjakkaasti. ”No sepä kiiiiva.” sanoin hermostuneena, mutta hymyillen. Totta kai Hukkis nyt varmaan vetäisi kunnon pukit ja heittäisi minut alas … Vaikkei tekohengitys Julialta haittaisikaan.
Ratsastin pari kierrosta ympäri kooten oritta jälleen kunnolla kuulolle. Nyt ori tuntui imevän energiaa edes kahdesta silmäparista ja kulkikin oikein nätissä muodossa. Muistelin hetken VaB-koulurataa ja hengitin syvään, alkaen sitten kunnostautua itsekin – ei Hukkiksen yksinään hienosti pitänyt mennä!
Aloitin avotaivutukset radan keskeltä, ratsastaen kohti Juliaa ja Innaa, jättäen huomiotta katseet. Villapaita ylläni tuntui tuskastuttavan kuumalta, mutta Hukkis meni innokkaasti eikä sotkeutunut jalkoihinsakaan. Tein parit voltit ja otin ravipätkän, jolloin Innan ääni raikasi, kun jalkani olivat liian irtonaiset ravin aikana. Istuin syvälle satulaan ja laskin Hukkareissun käyntiin, taputtaen pikaisesti orin kaulaa. Pysäytin piakkoin Hukkiksen, laskien käteni hieman alemmas ja pyytäen peruutusta. Ori lähti kuin tykin suusta varmaan kahdeksan askelta taaksepäin, jolloin sekä Julia ja Inna kehottivat minua pitämään pohkeet rauhallisempina.
Tein onnistuneen peruutussarjan jälkeen Hukkiksen kanssa täyskäännöksen, kääntäen Milan omistaman oikean kankun ensin ja jatkaen sitten matkaa kevyessä ravissa. Hukkareissu liikkui allani komeasti: orin askel oli liitävä ja helppo, vaikka ravi itsessään olikin aika kauheaa koettavaa. Nostin Hukkiksen kanssa kulmasta ensin kootun laukan, muuttaen sen kierroksen jälkeen keskilaukaksi, siirtäen Hukkareissun vaihdon ajaksi raviin.
Innan ja Julian suista kuului aina välistä muistuttelua jaloista ja muutaman kerran myös ihastelua: kerran, kun Hukkis nosti lähestulkoon suoraan peruutuksesta laukan tai kun musta orhi teki erityisen hyvät avotaivutukset.
Annoin Hukkareissulle pitempää ohjaa ja annoin hikisen orin mennä omaa tahtiaan ravissa ennen kuin laskin askellajin käyntiin ja annoin rauhoittuneen veturini kävellä ja aivan loppua kohti annoin käynnin muuttua lönkyttelyksi – oli ori sen ansainnut!
Laskeuduin Hukkareissun selästä Innan tullessa paijaamaan oritta, joka oli mennyt hikiseksi. Julia Hukkiksen toisella puolella nostamassa jo jalustimia ylös ennen kuin pääsin itsekään kunnolla alas. Nostin toisen puolen jalustimen ja lähdin Innan ja Julian seuraamana taluttamaan mustaa oritta kohti tallia.
Hukkareissun karsinaan oli kipattu kasa heinää, joiden kimppuun uuvahtanut herrasmies olisi käynyt, ellen olisi orin päätä pitänyt ylhäällä. Inna ja Julia kyyläsivät karsinan ovella. ”Haluisko jompikumpi hakea Jimmyn sisälle?” kysäisin ja hyvä kun san sanani loppuun, oli kaksikko jo kadonnut.
Jäin omin nokkineni ottamaan Hukkiksen varusteita pois, nostaen satulan pois. Muistin samalla, että minun pitäisi laittaa pari loimea sekä satulahuopia koneeseen joten heti, kun sain mustat suitset pois orin päästä ja Hukkis hautasi päänsä heiniinsä ja rouskutti niitä… No, kuin hevonen!
Vein Hukkiksen satulan ja suitset pois, hakien sitten fleeceviltin, jonka heitin orin päälle harjattuani hieman Hukkareissua. Hukkis ei enää ulos menisikään, mutta voisin tulla illalla vielä ottamaan loimen pois: talli kuitenkin oli varsin lämmin.
Kuulin Jimmyn kimakan hirnunnan ulkoa ja pian Julia ja Inna rahtasivat säikähtäneen näköisen Jimmyn sisälle. Kevyt, luihu ja pitkärakenteinen nuorikko pyöri paikallaan hermostuneena, kun se karsinaansa hermoilemaan. Inna huikkasi menevänsä juoksuttamaan Ullaa kun taas Julia kysyi, saisiko harjata Jimmyn ja enemmän kuin mielelläni iskinkin Jimmyn harjapakin tyttöystäväni käteen.
Jatkoin matkaani pesuhuoneeseen, jossa viskasin parit loimet ja Hukkiksen siniset satulahuovat koneeseen, asettaen sopivan pesuohjelman. Kuuntelin hetken koneen tasaista rytkytystä ennen kuin suuntasin takaisin Jimmyn ja Julian luo.
Jimmy oli viittä vaille valmis kun kurkkasin herran karsinaan. Julia oli juuri kumartunut orin toiselle puolen ja puhdisti herkän oriin kavioita. Jimmy vetäisi välillä jalan pois Julian ulottumattomiin ja säikähti, jos Julian selkä kosketti hevosta, mutta oli muuten edes jotenkuten kunnolla. Julia nousi seisomaan ja pujottautui Jimmyn ali, jutellen rauhoittavasti kimoutuvalle kaakkimukselleni.
Julia ilmoitti minut nähdessään, että Jimmy oli valmis, joten hyvillä mielin hain Jimmyn puhdistetun western-satulan ja laskin sen rauhallisesti selkään. Kesken satulan liu’uttamisen oikealle paikalleen Julia kietaisi kätensä vyötärölleni ja suukotti niskaani, saaden minut säikähtämään ja Jimmyn siinä samalla. Jimmy alkoi steppailla ja kiljua surkeasti, jolloin siirryin taaksepäin, puolittain kaatuen pikaisen liikkeen takia Julian päälle. Hetken hihitettyämme ja Jimmyn rauhoituttua annoin pikaisen suudelman Julian huulille ja tähän tyytyväisenä Julia meni karsinan oven toiselle puolen.
Ei mennyt kauaakaan, kun tuijotin jo kentällä seisovaa oritta lumoutuneena: Julia piti kiinni oristani kun itse tappelin vielä aidan kanssa ja kääntyessäni olin hämmentynyt edessäni seisovasta kauneudesta: Julian lisäksi Jimmy oli pirteän, toki hieman hermostuneen ja aran, näköinen, mutta upea kuin mikä!
Nousin Julian rauhoitellessa Jimmyä pohjaväriltään ruunikon orin selkään ja otin rennon asennon mukavassa satulassa. Annoin Jimmyn lähteä omaan tahtiinsa kävelemään ja ori kulkikin matalana ja rentona, kuitenkin intoa uhkuen ja puhkuen. Julia katosi maneesiin katsomaan Innaa ja Ullaa (ja minun tietämättäni myös Iloa) kun itse jäin verryttelemään Jimmyn kanssa. Ori hätkähteli välillä äkkinäisiä ääniä ja otti sivusteppailuja, mutta kulki varsin hyvin.
Nostin työskentelyravin ja myöhemmin myös laukan, yrittäen pääosin panostaa omaan rentouteeni ja minun ja Jimmyn yhteistyöhön. En ottanut kuin kertaalleen slidin’ stopin ja tein voltteja, mutta tunnin päästä olin rento, kuten myös hevonen allani – ei sitä aina pitänyt viilettää huikeita lännenratsastusnumeroita ja pitää pystyssä hurjaa show’ta, vaan tämä riitti hyvin. Laskeuduin orin lännensatulasta tyytyväisenä ja taputtelin hieman säikkyä oritta samalla kun työteliäs ja pirteä lännenratsu muuttui hetki hetkeltä enemmän araksi ja hermostuneeksi.
Kävelin Jimmyn kanssa sisälle, antaen orin mennä omaa vauhtiaan ja jutellen samalla Jimmylle rauhoittavasti. Kävelimme tallin pihan läpi ja siitä yksityispuolelle, jossa kiinnitin arabinverisen arkajalan karsinaansa. Jimmykin oli saanut karsinaansa kasan heinää ja heti, kun sain orin varusteet pois ja orille loimen päälle, oli Jimmy upottanut turpansa heiniinsä. Ruokatauko kuitenkin keskeytyi, kun Sari talutti Daksua sisälle. Taputin Jimmyä ja vein herran kamat paikoillensa ja hoidin vielä karsinan edustan siistiksi.
Kello oli jo sen verta, että kävin hakemassa Sarin apuna Hurman, Kirbyn ja sairastarhassaan olevan Zombin sisälle, mennen sitten rehulaan laittamaan sapuskoja hevosilleni. Molempien karsinoihin putosi pari herkkua ja Jimmylle laitoin kokeeksi punaisen omenan vihreän omenan seuraksi. Tuskin se sitä söisi, mutta aina voisi koittaa … Jätin rehut valmiiksi, että Sari pääsisi helposti vain viemään nimikoidut ämpärit oikeille hevosille. Kun kurkkasin tuntihevosten puolelle päätin olla hieman avuliaampi tapaus. Aloin lappaa ämpäreihin ”ruokalistaa” noudattavia muonia lauleskellen hiljaisesti itsekseni Us against the worldia, pitäen kuitenkin katseeni listassa ja ämpäreissä, ettei joku saisi liiaksi mitään tai liian vähän mitään … Aloittelin juuri kymmenettä ruokaämpärin annostelua, kun Sari pääsi viemästä hevosia ja yllättyi, kun olin jo saanut jotain aikaiseksi. Kiitellen minua useasti nainen alkoi juoksuttaa ruokia hevosille samalla kun itse jatkoin mittailua ja iltasapuskojen värkkäämistä. Minusta se oli oikeastaan aika mukava homma. Mielummin kuitenkin olin avuksi kuin vain löhösin sohvalla katsomassa myöhäisillan leffoja tai kieltämässä Risua repimästä päiväpeittoani. Risu oli onneksi varsin lämpimissä väleissä varsinkin Tohelon kanssa, joten pikkutyttö ei joutunut kärsimään eroahdistuksesta, kun itse menin pihalle.
Raahauduin loppujen lopuksi sisälle, jossa Inna ja Mila kuuluivat ihastelevat sitä uutta kämppistä. Kun menin olohuoneeseen, siellähän nämä kaksi ihanaista asumistoveriani köllöttelivät sohvalla, molemmilla olut/kaljapullot kädessä. Itse olin tylsä ja hain jääkaapista lasillisen kolaa, jääden itsekin katsomaan, mitä naiset katsoivat melkeinpä kuola valuen. Itseasiassa Milalla taisi kuola valuakin. Hetken telkkarinruutua tutkailtuani minulle selvisikin, että katselmuksessa oli Supernatural … Oh god why.
22.02.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Talutin Hukkista kohti tallia. Mustan orin kavioiden alla narskui lumi samalla kun aamupäivän aurinko maalasi maisemaa yhä hieman violetiksi ja punertavaksi. Illaksi oli luvattu sadetta, joten olin noussut jo varhain ja lähtenyt liikuttamaan aina yhtä ihania konimuksiani.
Tallissa vilkaisin kelloa – puoli yhdeksän aamulla. Stina pamautti juuri oven seinään kun kiinnitin Hukkista karsinan kaltereihin, saaden sekä minut että hevoseni hieman säpsähtämään.
”Huomenta” huikkasin tallityöntekijälle, joka katsoi minua kuin haamua.
”Petra. Tänään on lauantai. Siis lauantai. Tiiätkö mitä kello on?” Stina ähkäisi.
”Puol yheksän ku viimeks katoin” vastasin hymy suupielilläni.
”Vaa hullut nousee ennen yhtätoista lauantaina… Ja jotkut tuntuu menevän sillo vast nukkumaan yöllisiltä reissuiltana lähipubissa” Stina sanoi, peruuttaen samalla kottikärryjä tuntihevosten puolelta. ”Huomauttaen, että sä oot hereillä” vastasin.
”Mul on töitä. Sekopäitä te kaikki ootte…” Stina sanahti, mutsiten viimeisen virkkeen hiljaisemmin.
Aloin harjata Hukkista rauhallisin vedoin. Ori tuntui olevan närkästynyt, kun oli vasta päässyt pihalle ja nyt heti raahattiin sisälle. Ori oli todella nopeasti harjattu, sillä vain lyhyt ulkoilutuokio ei ollut vaikuttanut erityisemmin orin puhtauteen.
Hain varustehuoneesta yhteisen liinan ja otin olkavarrelleni juoksutusvyön sekä Hukkiksen vanhemmat suitset, joista oli katkennut ohjat ja ne olivat jo sen verta nuhjuiset, ettei niitä kehdannut käyttää ratsastaessa. Ne olivat kuitenkin orille yhä sopivat, joten otin ne hyvillä mielin mukaan kiinnitettyäni niihin kolmipalakuolaimet.
Iskin juoksutusvyön herran selkään ja taputtelin hetken nuokkuvaa Hukkista. Ori olikin viime aikoina ollut melko rauhallinen, ellei jopa liian… Pitäisi se aika eläinlääkärillekin varata… Kiristin vyön sopivaksi ja pujotin suitset orin päähän sutjakkaasti kutiteltuani hetkisen hammaslomaa. Vedin omiin käsiini hanskat ja heitin pääni yli tuubihuivini, jonka jälkeen päätäni suojasi kypärä. Kävin vielä kaappaamassa pintelit patjoineen sekä kumibootsit etujalkoihin oria varten, laittaen ne vahvoihin jalkoihin suojaamaan kisaratsuni jalkoja. Otin Hukkiksen liinan päähän pitäen pehmeää liinaa suunnilleen riimunnarun pituisena, häipyen sitten Stinan tieltä, joka siivoili juuri toista yksityispuolen karsinaa.
”Sitten ko oon tän liikuttanu ni voin auttaa sua parin karsinan verran!” huikkasin Stinalle ovelta, kadoten sitten pihan läpi kentälle.
Annoin orin kulkea omaa reipasta tahtiaan sopivan ajan niin, että herra näytti vetreytyvän. Pidensin kävelyn aikana liinaa vähitellen, antaen orin kulkea vapaana ja mennä rennosti, muttei laiskotellen ja madellen. Hukkis oli onneksi perusluonteeltaan reipas, joten oria ei juuri tarvinnut hoputtaa. Vaihdoin suuntaa parisen kertaa kävelyn aikana, näpäyttäen lopulta piiskalla kevyesti ja antaen käskyn raviin. Ori otti yhä käyntiaskeleita eikä ollut kuulevinaan ennen kuin osoitin raipalla orin takaosaa ja käskin uudelleen, näpäyttäen samalla juoksutuspiiskalla ilmaa. Hukkis nosti ravin rauhallisesti, mutta nosti kuitenkin ja lähti ravailemaan rennosti. Annoin Hukkiksen hetken mennä tätä suokkiluuska-raviaan, kunnes annoin äänelläni komennon ripeämpään tahtiin. Hukkista ei ilmeisesti tänään kiinnostanut, joten ori vain heitti pukin kiusakseni ja venkoili liinan päässä minkä ehti. Annoin toisen ja kolmannenkin kerran äänikomennon, jonka jälkeen näpsäytin piiskalla. Kannustin oria raviin, mutta herra päätti pistää parastaan perseilyssä ja teki täysstopin. Ärähdin orille ja oli jo melko lähellä, ettei pinnani alkanut täyttyä, kun ori teki ties mitä peruutuksia liinan päässä, kun sitten lopultakin ori nosti ravin suoraan pysähdyksestä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Mitä sä nyt oikeen mesoot siinä?”.
Annoin Hukkiksen kävellä pienen pätkän ja tein liinasta lyhyemmän, saaden tämän aina niin hyvin käyttäytyvän orini lähemmäs itseäni ja nostin ravin kautta laukan, jota Hukkis pyörittikin varsin hienosti ja ongelmitta. Orin laukka oli kyllä näyttävää: liidokas kouluratsun askel ei voinut jäädä huomaamatta ja orin ylpeä, jopa omahyväinen asenne tuntui näkyvän metrien päähän. Sai mamman mussukasta olla ylpeä!
Annoin Hukkiksen laukkailla vielä hetkisen molempiin suuntiin, työstäen varsinkin vasenta laukkaa, jottei ori jumittuisi oikealle puolelleen. Silmäkulmastani näin Milan saapuneen nojailemaan kentän aidalle ja moikkasin naista nopeasti. Kun ori näytti olevan yhä energinen loppukäyntien jälkeen, joten kävelin mustan karvakasan luo ja irrotin liinan orin suitsista ja nappasin juoksutusvyön orin selästä. Hukkis lähti seuraamaan minua vapaana, kun kävelin Milan luo lähelle porttia.
”Haluutko vahtii tota, jos se sais vähä juoksennella viel vapaana ja käydä sit viel kävelemäs?” kysyin Milalta, joka suostui hetimiten, napaten minulta liinan ja varmuuden vuoksi piiskan. Kiitin Hukkiksen toista omistajaan, kävellen sitten tallin puolelle. Tallin lämmössä huomasin palelleeni ja kun Stina tuli minua vastaan kysäisin, oliko p*skaisia karsinoita vielä, johon sain vastukseksi, että kolme viimeistä peräkarsinaa olivat vielä siivoamatta. Nappasin talikon ja hain itselleni kottikärryt. Aloin lappaa lantaa ja märkiä kohtia kottikärryihin ja olin jo toisen karsinan kimpussa, kun Stina palasi ja kiitteli minua tekemästäni työstä. Oli nainen tainnut käydä tupakalla lantalan takana samalla reissulla kun kottikärryjä tyhjenteli… Ainakin siitä lemusta päätellen.
Siivosin toisen karsinan ja Stina lähti sitten kärräämään kottikärryjä jälleen lantalaan, jolloin menin samalla ovenavauksella tarhoille. Jimmyn ehtisi vielä liikuttaa ennen päiväheiniä, joten otin puuaidan päällä riippuvan riimunnarun houkutellessani loimeansa kahisuttelevaa arabinsukuista luokseni. Jimmy lähestulkoon säikähtikin, kun minut huomasi ja otti loikan sivulle ennen kuin tajusi, että kuka aidan toisella puolella olikaan - se ei ollutkaan nälkäinen tiikeri tai hurja karhu, vaan vieläkin karmeampi ihminen! Jimmy lähtikin tarhan toiseen päähän auraamiaan polkuja pitkin lumihangessa silmät pyörien päässä ja häntä korkealla orin steppaillessa lähestulkoon paniikkikohtauksen partaalla.
Huokaisten juttelin Jimmylle toiselta puolen aitaa liikkumatta. Jimmy tuijotti minua arkana ja epäluuloisena kunnes lopulta uskalsi hipsiä luokseni.
”Voi nuppu … Mitä jos sä pitäisit tänää vapaapäivän” juttelin orille rauhallisesti kuin pikkulapselle ottaen orin kiinni ja lähtien taluttamaan kohti tallia. Jimmy oli normaaliakin säikympi: morab kimpoili sinne tänne ja tuntui lähtevän käsistä kun viereisen tarhan pullaponi korskahti turhan kovaäänisesti.
Lyhytkin matka tallirakennukseen oli tuskan takia, mutta lopultakin pääsin sinne. Hukkis olikin karsinassaan ja Mila syötti orille jotain herkkuja kun kuljeskelin kaksikon lähelle ja vein Jimmyn Hukkiksen viereiseen karsinaan. Jimmy säikähti vieressä porkkanaa mussuttavaa Hukkista ja steppaili paikallaan. Mila kurkkasi säikkyä Jimmyä.
”Onks jätkä vähä hermona?” Mila kysäisi.
”Miltä näyttää?” naurahdin, jatkaen sitten
”Mikäköhän tän on säikäyttäny. Raukka oli jo matkal iha säikky” huokaisin, silitellen ohutkarvaista kaulaa kohdasta, jota kaulakappale ei suojannut.
”Tilasin muute Jimmyl mittatilausloimen. Ja Hukkiksellekki!” muistin yhtäkkiä sanoa Milalle. Oli toissailtana shoppaillut hieman ja löytänyt aivan ihania loimia pääosin kisoihin käytettäväksi – Hukkiksen sininen, tummanpuhuva loimi oli koristeltu kouluratsun silhuetilla ja Hukkiksen nimellä kun taas Jimmyn loimi oli jollain tapaa paljon elegantimpi ja yksityiskohtaisempi – ohut fleecestä valmistettu loimi olisi mahtava ja näyttävä kisoissa, sillä vihreä loimi oli muuten perusmallinen, mutta kaulaa kiersi paksumpi kanttinauha, joka kiinnitettiin suurella napilla ja olin vielä tehnyt loimesta persoonallisemman ja kirjailuttanut Jimmyn nimen kanttiin muutaman tähden kera. Siinä olisi pojille hienot kisaloimet!
Harjasin Jimmyn nopeasti, yrittäen olla säikäyttämättä oria. Kuorittuani orin loimistaan harjasin herran vain pölyharjalla ja tarkistin nuorikon jalat, sillä eilisen rankemman treenin jäljiltä kannatti vielä olla varma … Laitoin Jimmylle sadetta pitävän ulkoloimen päälle ja vein yhä säikyn morabin takaisin tarhaansa odottamaan päiväheiniään Milan juoksutettua Hukkis omaan tarhaansa hörisemään kauempana olevalle Tuikulle.
Palattuani talliin syvennyin jahtaamaan Micoa ja Wiennaa, jotka juoksivat Hukkiksen pintelit suussaan nähtyään Milan heittäneen pintelit satulahuoneessa… Prkl rakit takaisin ne olen jo maksanut niistä!
28.02.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Suin Jimmyn karvaa pehmeällä harjalla orin pöristessä itsekseen. Jimmy tuntui tänään normaalia rauhallisemmalta: ori ei hyppinyt itsekseen tuulen tuivertaessa itsekseen eikä pahemmin pelännyt minuakaan. Sen ajan, minkä Jimmy oli minulla ollut, oli herra alusta asti ollut kuin mikäkin säikkyperse, mutta olin hitaasti saanut karsittua liikoja pelkotiloja minua kohtaan pois Jimmyn päiväyksestä. Päästään jo lähes täysin kimoutunut poitsu kurkki käytävälle hieman hätääntyneen näköisenä vilkuillen samalla epäluuloisena minua ja harjapakkia, joka lojui jalkojeni juuressa. Nuori orhi pärskähteli vähän väliä ja mutusteli epävarman oloisena riimunnaruaan kun putsasin orin kaulaa. Tunnustelin ja hieroin Jimmyn selkää varmuuden vuoksi ja yritin saada sen samalla rentoutumaan ennen kuin heittäisi kamalan pelottavan satulan selkään ja rautaa suuhun. Jimmy oli onneksi melko varma varustettava eikä ori yleensä keksinyt mitään erityisen älyvvapaata, joten saatoin jättää Jimmyn vapaaksi karsinaansa. Ori oli liian keskittynyt pelkäämään mitään, joten minun hommani oli helppo. Toisaalta Jimmy myös vaati vapaana kuljeskelun, sillä muuten morab saattoi keksiä saada vetopaniikin, kun tajusi, ettei pystyisi juoksemaan karkuun, jos vaikka harjapakki kasvattaisi torahampaat ja iskisi terävät hampaansa Jimmyn kinttuun. Tai mitä jos kalteri vääntyisivät petoeläimen kynsiksi, jotka nappaisivat Jimmyn helposti, kun ori itse olisi kiinni kaltereissa?
Puhdistin Jimmyn kavioita paraikaa, kun herkät, tummat jalat nousivat vähän väliä ja karkasivat otteestani. Lännenratsua ei kiinnostanut ollenkaan jalkojen puhdistus ja sainkin äheltää jalkojen kanssa vaikka kuinka ja kauan, kun Jimmy arkaili jalkojaan eikä suostunut pitämään niitä otteessani ja jos otin turhan kovin kiinni, päästi Jimmy varoittavan hirnahduksen ja alkoi steppailla uhkaavasti.
Lopulta hevonen oli harjattu ja kävin hakemassa Jimmyn tavarat, vieden mukanani harjapakin, jottei orin tarvinnut sitä pelätä. Morab nuuski yleissatulaa, jonka olin asetellut siististi oven päälle samalla kun suitset roikkuivat olkapäälläni. Sipaisin vielä kädelläni orin selkää, todeten, ettei siihen perusteellisen harjauksen jäljiltä jäänyt mitään. Nostin satulan orin selkään, liu’uttaen ruskeaa nahkasatulaa alemmas oikeaan kohtaan. Nyin limenvihreää satulahuopaa paremmin satulan alle varmistellen, ettei se painanut ruunikon karvaa ja herkkää ihoa mistään kohtia ja totesin sen lopulta olevan orin selässä varsin hyvin.
Kurkotin Jimmyn päätä kohti, jolloin lännenratsu nosti päätään yhä korkeammalle. ”Elä viitsi” tiuskaisin nuorikolle, kuitenkin hieman normaalia hellemmin, ettei jänishousuinen ratsuni saisi slaagia. Jimmy oli kuitenkin sen verran draamakuningatar- tai kuningas, että se päästi kimakan hirnahduksen ja laski siroa päätään kavioitaan kohti, kuin tavoitellen karsinan pohjaa turvallaan. Pian kuitenkin riimu, joka Jimmyn kaulalla yhä roikkui sekä riimunnaru, joka oli sitaistu vetosolmulle karsinan kaltereihin, tulivat vastaan ja Jimmyn pään matka jäi puolitiehen. Nostin kevyesti, hellin ottein morabin päätä, jutellen samalla pehmeällä äänellä nuorikon kanssa. Kutittelin Jimmyn hammaslomaa, kun vaalea turpa pysyi kerrankin ummessa. Sujautin lämmitetyt kuolaimet Jimmyn suuhun nopealla liikkeellä, pujottaen sitten hevosen korvien taakse suitsia. Sujautin käteni orin pään toiselle puolen ja hain sormiini poskiremmin, kiinnittäen sen löysästi. Jimmy säpsähti jotakin, jolloin nahkaremmi karkasi sormistani ja huokaisten ojensin sormeni jälleen orin pään toiselle puolelle, antaen sormieni hipoa pehmeää nahkaa tarkistaessani, ettei orin suitset olleet mistään kierroksilla.
Nostin kypäräni tallin lattialta Jimmyn karsinan edestä. Nostin mustan kypärän päähäni ja painoin sitä päähäni todeten, että ponnarini painoia varsin ikävästi päänahkaani. Huokaisten otin kypärän pois päästäni ja avasin hiukseni, keräten lopulta ruskeat suortuvat käteeni ja pyöräyttäen hiukseni löysälle, rennolle ja ennen kaikkea suttuiselle nutturalle niskaani. Toisella yrityksellä hiukseni eivät enää painaneet ja naksahduksen saattelemani suljin kypäräni remmit toisiinsa ja vedin mustat ratsastushanskat käsiini. Musta kangashanska ei ehkä sointunut mitenkään täydellisesti muuhun vaatetukseeni, mutta hällä väliä. Ylläni minulla oli vaaleansininen huppari, jonka olin saanut Jenniltä Kaihorannan jouluvaelluksen aikaan ja vaaleanharmaat kolitsit. Jalkojani koristivat nuhjuuntuneet jodhpurit, joiden kärjet olivat hieman vahvempaa tekoa, Hukkiksella kun oli tapana tepastella jaloilleni.
Irrotin Jimmyn riimunnarun karsinan kaltereista samalla kun kietaisin käteni rennolla otteella Jimmyn ohjien ympäri, pujotellen ohjat käsiini samalla kun lähdin taluttamaan Jimmä karsinastaan.
Tuuli tempaisi raskaan tallinoven mukaansa ja sai Jimmyn hyppäämään säikähdyksestä, mutta pitäessäni tiukan otteen orin ohjista ei morab sen enempää päässyt sekoilemaan pitkin tallia ja rakennuksen pihaa. Lopulta ori oli kuitenkin hieman rauhoittunut ja jutellessani ja varmistellessani hevoselle, ettei tallin ovi ajatellut syödä kimoutuvaa herraa suihinsa, Jimmy suostui ohittamaan oven, joskin korvat luimussa ja silmät pyörien päässä.
Talutin Jimmyn kentälle kuin tahallani uhmaten kohtaloani löytää itseni kentän pohjalta viimeistään vartin päästä. Nousin ketterästi Jimmyn selkään heti kun olin saanut portin kiinni: kyllähän tässä Jimmyn kanssa oli melkoiseksi cowboyksi oppinut - tai ainakin siksi lehmä-osuudeksi. Hyh, painoa oli taas kertynyt … Aiiiiivan sama!
Keräilin ohjia käsiini samalla kun säädin jalustimia hieman pitemmiksi. Sain tapella Jimmyn kanssa hetkisen ennen kuin ori tajusi että ei hemmetti, voisi pysyä paikallaan kun omistaja on selässä ja killuu vain puoliksi selässä kun yrittää säätää jalustimia.
Annoin Jimmyn tepastella hetkisen pitkin poikin kenttää. Tepastelu on kylläkin väärä ilmaisu: Jimmy kulki korvat vuoroin luimussa ja vuoroin hörössä, kuulostellen ja hetken kuluttua säikähtäen rapsahteluja kentän ympäriltä. Kentän valot loivat maahan pitkiä varjoja minusta ja Jimmystä ja aina kun pääsin sopivaan kohtaan siten, että valo tuli suoraan takaani katselin varjoani, korjaten samalla istuntaani ja ryhtiäni. Helena oli yksikin päivä minut ratsastamassa lysyssä kuin mikäkin ja siitähän ratsastuksenopettaja minulle motkotti vaikka kuinka ja kauan. Okei, ehkä pari minuuttia mutta silti.
Jimmyn alkaessa kävellä hieman rennommin annoin lantioni liikkua kevyemmin ja pehmeämmin hevosen liikkeiden mukana samalla kun kaivoin ratsastustakkini taskusta, silmäillen rataa, jonka olin kirjannut muistiin. Olin käynyt pariin otteeseen raviohjelmissa, nykyisin Helpossa D:ssä Jimmyn kanssa ja nyt olin tähdännyt muutamissa kisoissa kisaamaan kouluratsastuksessa HeC-ohjelmaa, joten yritin hieman terästää minun ja Jimmyn muistia. Hukkishan meni alimmillaankin HeA-ratoja, joten pari astetta helpommat liikkeet pitäisi minulta sujua. Suurempi kysymys olikin, miten vannoutunut lännenratsu Jimmy taipuisi. En tosin aikonut tehdä aivan täysin samaa ohjelmaa kuin mikä HeC oikeasti oli, mutta mitäs pienistä.
Kävelin Jimmyn ollessa hyvällä tuntumalla keskelle kenttää. Hengitin syvään pysäytettyäni orin pehmeät askeleet ja tervehdin nyökkäyksellä näkymätöntä yleisöäni. Siirsin oikean käteni ohjilta sivulleni, ojentaen sen suoraksi ja avaten mustan kankaan peittämän kämmeneni, nostaen sitten kasvoni ylöspäin ja ottaen orin ohjat käsiini, kiepsauttaen ohjan hyvin nyrkin sisään.
Kävelin Jimmy ohjastuntumalla kentän päätyyn, painaen sitten orin kylkiä pohkeillani lähes näkymättömällä liikkeellä. Jimmy lähti kuin räjähtäen raviin, jolloin istutin persuukseni nahkasatulaan tiukemmin ja pidatin oritta rauhallisin ottein. Aloitin voltin ja jatkoin siitä kävelyä siten, että päädyin suunnilleen samaan kohtaan kuin mistä lähdin äskettäin ravaamaan. Nostin uudelleen ravin ja pidätin samalla räjähdysaltista vaalenevaa oritta, joka nosti hieman päätään, näyttäen kerrankin edes hieman vähemmän länkkärimäiseltä kuin normaalisti. Siro ori lähti pehmeään raviin minun istuessani satulassa. Hukkiksen ravi taas oli jotakin niin kamalaa - voi luoja, yritäppä istua samalla tavalla Jimmyn kuin Hukkiksen satulassa ja suolistosi ja muut sisäelimesi vaihtavat paikkaa.
Ravin lähtiessä sujumaan siirsin Jimmyn keskiympyrälle, jota kiersin kaksi kierrosta ennen kuin jatkoin matkaa, keventäen nyt, ettei Jimmyn selkä joutuisi niin kovaan työhön koko ajaksi kun selässä istuskelin. Tein täyskaarron orin kanssa, jatkaen sitten matkaa käynnissä ja kääntäen orin voltille. Jimmy taipui varsin nätisti hetimiten, joten annoin herran mennä hitusen pidemmällä ohjalla.
Pysäytin Jimmyn kentän lyhyen sivun keskellä, suoristaen ryhtiäni ja painaen pohkeitani vaativasti vaaleneviin kylkiin. Jimmyltä oli peruutus vähän hakusessa, joten ennen kuin morab tajusi, mistä olikaan kyse, oli herra jo koittanut nostaa sekä ravia että laukkaa käynnistä. Peruutin kolmisen askelta, kävellen jälleen eteenpäin. Jälleen pysähdys ja tällä kertaa pari askelta enemmän. Tyytyväisenä taputtelin mustan harjan ohuesti peittämää kaulaa ja kävelin hieman rennommin hetkisen ennen kuin kokosin orin jälleen kuulolle. Olin juuri suuntaamassa pitkälle sivulle, kun joku paiskasi maneesin oven auki. Jimmy säikähti puolikuoliaaksi. Joskaan kuolleet eivät olleet niin nopeita liikkeissään. Jimmy hypähti sivuun keskemmälle kenttää, saaden jalkani irtoamaan ensimmäisestä jalustimesta. Seuraavaksi Jimmy syöksyi eteenpäin, jättäen minut peräänsä. Löin selkäni ikävästi aitaan takanani ja älähdin. Pahempaa ei onneksi käynyt ja Jimmy vain seisoi toisessa päässä kenttää puuskuttaen. Kutsuin pehmeällä äänellä oritta luokseni, houkutellen oritta. Lopulta Jimmy lopetti maneesin oven kyttäämisen - prkl kun ovet olivat tänään hankalia - ja kipsutti luokseni nöyrästi kuin koira. Nousin Jimmyn selkään ja otin muutaman jäähdyttelykierroksen ennen kuin nostin ravin, jossa pidensin Jimmyn askelta. Siirryin kolmen pidennyksen jälkeen käyntiin ja kierroksen jälkeen kevensin Jimmyn ravaillessa ahkerasti ja temmokkaasti eteenpäin. Painoin pohkeitani Jimmyn kylkiin ja istuin satulaan tiukemmin Jimmyn nostaessa laukan. Harmistuneena jouduin korjaamaan laukkaa monta kertaa ennen kuin Jimmyn jalat menivät loogisesti kulkusuuntaa kohden. Laukkasin keskilaukkaa pääty-ympyrässä hyvän tovin ennen kuin muutin vielä suuntaa vaihtaen samalla raviin. Ravailin hetken jäähdytellen lännenratsua ennen kuin siirsin käyntiin. Kävelin melko pitkän aikaa ennen kuin tulin alas, jonka jälkeenkin kävelytin oritta pari kierrosta maasta käsin.
Toinen jalustin putosi Jimmyn kylkeen kävellessäni kohti tallia, jolloin Jimmy säikähti jälleen ja riistäytyi otteestani. Säikähdin orin riistäytyessäni käsistäni, mutta ehdin napata ohjista kiinni ennen kuin ori ehtisi panikoida yhtään enempää. Käteni pitivät käärmeen tavoin kiinni Jimmyn ohjista ja toinen käsi roikkui varmuuden vuoksi satulassa, kun Jimmy puoliksi peruutti ja teki puolittain pohkeenväistöä loppumatkan talliin. Minun teki mieli ärähtää arkajalalle, mutta joutuessani vain tappelemaan kylkimyyryä kulkevan luikun hevosen kanssa huutaminen jäi ja lopulta Jimmykin oli sisätiloissa.
Kiinnitin Jimmyn riimunnarustaan kaltereihin ja annoin ohuen, limenvihreän riimun levätä karsinan seinää vasten. Otin Jimmyltä satulan pois, nostaen sen karsinan oven päälle. Haukottelin leveästi, vaikka kello ei ollut vielä viittäkään.
Jimmy avasi lähestulkoon itse suunsa, kun otin suitsia pois Jimmyn sirosta, arabimaisesta päästä. Rapsuttelin oritta korvien takaa Jimmyn ynistessä ja höristessä hieman normaalia rennompana.
Korvasin suitset ohuella riimulla, jonka sujautin nopealla liikkeellä Jimmyn päähän. Kipaisin hakemaan Jimmyn harjapakista pölyharjan, jolla sutaisin orin läpi. Herra jäisikin sisälle, kun kellokin oli sen verran paljon.
Vein varusteet omille paikoilleen ja meinasin matkalla kompastua Nayaan, joka kulki miuruten jaloissani. Koppasin kissan kainalooni sen nuollessa karhealla kielellään ihoani. Pikkukatti jäikin viihdyttämään minua olemassaolollaan kun hain kottikärryt ja talikon. Otin Jimmyn kiinni ja siirsin herran hetkellisesti Hukkiksen karsinaan. Nyt kun minulla oli Vaahterapolussa vuokralla vain karsinat poitsuille, ain tehdä mekein kaiken itse. Ei sillä, Mila kyllä juoksutti Hukkista aamuisin pihalle jos en aamulla ehtinyt ja muutenkin huolsi muutakin kuin Hukkiksen persposkea ja siinä sivussa Jimmyä, joten en voinut olla kuin kiitollinen.
Lappasin kikkareita ja märkiä länttejä ahkerasti kottikärryihin. Siirsin juuri Jimmyä omaan, siivottuun karsinaansa, kun Lispe ilmaantui ovesta. Tyttö oli hakenut Hukkiksen hoitajaksi ja olin ilomielin ottanut iloisen ja ahkeran tytön hoitamaan silmäterääni. Moikkasin tyttöä, joka kyseli Hukkiksen olinpaikkaa. Ilmoitin, että Hukkis oli pihalla ja puhdistin pikapikaa orin karsinan ennen kuin Lispe saapuisi orin kanssa karsinaan. Jimmy tietenkin säikähti tätä nopeaa tahtia ja jouduinkin hyssyttelemään oritta ennen kuin lähdin viemään orieni jätöksiä lantalaan. Ehdin itseasiassa ennen Lispeä ja Hukkista takaisin sisälle ja menin juttelemaan Jimmyn kanssa, käyden läpi orin tummaa harjaa, joka alkoi hyvään tahtiin vaalentua orin muun olemuksen mukana. Hukkis ja Lispekin rantautuivat talliin ja juttelin niitä näitä Lispen kanssa ennen kuin Hukkis alkoi kettuilla oikein urakalla Lispelle. Pari voimasanaa riitti ja yksi näppäisy, kun muistutin, että kuka oli pomo ja Hukkiskin alkoi käyttäytyä ainakin hetkeksi. Aina sitä sai hävetä.
Häpeästä tuli mieleen, että Hukkis oli saanut uudet töppöset Laura Suomelta ja ori näytti taas niitä kamalimpia puoliaan! Hukkis ei pitänyt jalkojaan ylhäällä tai oli muuten ihan kamala ja sain kokoajan nolostella tätä jukuripäistä suokkia. Ei sillä, olihan Hukkis oikein siedettävä otus lähestulkoon aina, mutta tietyissä tilanteissa kävi mielessä pyytää Atria hakemaan halpaa mustaa makkaraa!
Lispe kysyi kesken muistelojeni, olisinko halukas juoksuttamaan oritta ja tietenkin olin menossa mukana! Joskin pienoisen epäröinnin jälkeen, olihan Julia taukohuoneessa … ÄÄÄÄH minähän haluan nähdä miten Hukkis juoksee!
Hukkis on kettumainen perseilijä. Hukkis juoksi Lispen kumoon ja oli muutenkin aivan kamalalla tuulella, joten yllättän, häpeän puna löysi tiensä poskilleni. Lispe onneksi sai punaisen värin syyn muuttumaan harmista nauruun: olin tikahtumaisillani kun Lispe kertoi Hukkiksen kaatuneen tarhassa. Milakin yhtyi käkätykseemme, vaikka olimme molemmat huolissamme, että miksiköhän Hukkis oli kaatuillut mutta eipä siinä mitään . kyllähän ne kaikki kaatuilivat varsinkin näillä ilmoilla.
Suuntasin taukohuoneeseen, jonka pöydällä lojui uusin hevoslehti. Olin kerrankin viitsinyt laittaa ilmoituksen lehteen, että Hukkis voisi taas hypellä tammojen selkään. Olihan Hukkiksella kohta parikymmentä jälkeläistä ja ilmeisesti ensimmäiset varsanvarsat olivat jo syntymässä, joten varsin ylpeähän siinä sai olla tästä kouluratojen kiiturista.
Lispekin huomasi taukohuoneeseen tullessaan - mitattuaan Hukkiksen ruoat - paikalle ja löysi ilmoituksen. Kun kuuntelin Lispen lukevan ääneen tätä ah-niin-sanarikasta mainostustani, sain hieman hävetä, kuinka tökeröitä sanavalintani kuulostivat. No jaa, jos se tammanomistajiin tepsi niin se oli oikein hyvä mainoslause.
Lispe kävi vielä katsomassa, että Hukkiksen tavarat olivat paikallaan kun niin pyysin, kun tyttö näytti siltä, että kaipasi tekemistä räplätessään älyluuriaan.
Juttelumme kuitenkin päättyi siihen, kun Tohelo lensi Lispen toimesta komeassa kaaressa Milan syliin ja säikäytti naisen, joka sai aikaan kaikissa taukohuoneessa olijoissa melkoisen naurunremakan. Toheloa sen sijaan ei naurattanut, kun katti livisti Naya ja Lispe perässään pihalle.
28.02.2014 - Kirjoittanut Lispe
Hyppelin pimeässä talvi illassa tallille. Petra oli hyväksynyt minut Hukkiksen hoitajaksi, joten pakkohan sitä on heti mennä tutustumaan! Meinin tuntsareiden puolelle, kunnes tajusin, että Hukkistahan minä tulin hoitamaan. Pujottelin siis kaiken maailman huoneiden läpi, kunnes pääsin yksityisten luo. Petra olikin jo siivoamassa karsinoita.
- Moi, onko Hukkis ulkona? sanoin.
- Ai terve! On se, Petra vastasi.
- Voinko harjata sen, ja käydä vaikka kentällä juoksuttamassa? ehdotan.
- Sen kun! Muuten laittaisin sinut siivoamaan tämän karsinan loppuun, mutta tämän kerran... Petra myöntyy.
Naurahdan ja jatkan matkaani tarhoille. Pimeässä illassa ei sitten mitään meinaa nähdä, kun sähkölankaankin jo törmäsin... Pian saavuinkin orin tarhalle. Viheltelin hetken, kunnes kuulin töminää. Hukkis ravasi lennokkain askelin porttia kohti. Pian kuitenkin herra astui liukkaaseen kohtaan ja perä osui maahan. Repesin nauramaan maha kippurassa. Hukkis nousi pikaisesti ylös, ja tarkisti, ettei kukaan vain nähnyt. Avasin Hukkiksen tarhan portin ketjuinen naru kädessäni. Hukkis lähti hitaasti suoraa kättäni haistellen kävelemään minua kohti. Kun ori oli tarpeeksi lähellä, silitin sen päätä, napaten samalla päitsistä kiinni. Kiinnitin narun Hukkiksen päitsiin, kiepauttaen varmuuden vuoksi narun Hukkiksen turvan ympäri. Jäin hetkeksi silittelemään herraa tarhaan. Kun Olimme tutustuneet hieman, uskalsin lähteä tallia kohti. Hukkis käveli reippain askelin vierelläni, pää ylhäällä, samalla huudellen tallin tammoille. Vetäisin narusta ja Hukkis lopetti, vähäksi aikaa vaan. Koko matka oli yhtä sähellystä, karjumista ja hyppelyä. Kun vihdoin ja viimein olimme päässyt talliin, kiinnitin Hukkiksen karsinaan. Petra jäi tarkkailemaan meitä Jimmyn karsinasta. Hain varustehuoneesta Hukkiksen harjapakin, liinan ja juoksutusraipan. Tänä aikana Hukkis oli jo hermostunut, ja potkaissut seinään komean jäljen.
- Oho. ihan järeet aseet otit käyttöön! Petra nauroi.
- Pitäähän sitä näyttää, kuka määrää! sanoin vitsilläni.
Laskin raipan maahan makaamaan, ettei hevoset säiky. Liinan kiinnitin karsinan ovessa olevaan koukkuun. Avasin Hukkiksen sinisen harjapakin, josta löysin päällimmäisenä juuriharjan. Nappasin sen, ja aloitin harjaamaan oria varmoin, mutta hellin ottein. Tarkkailen samalla, miten herra käyttäytyy. Hukkis pyöri karsinassa kuin mikäkin väkkärä. Vaikka karjuin ja näpäyttelin kuinka kovaa, jatkoi ori vain pyörimistään. Lopulta Petran piti tulla komentamaan tätä.
- Katsos näin: Nyt hemmetin kaakki! laitan sinut kohta makkaraks ellet osaa olla kunnolla! Prkl!! Petra huusi ja kiljui. Lopulta näpäyttäen Hukkista persuksille, joka josta kumman syystä alistui kuin pieni koiranpentu.
- Täh…? Miten sä ton teit? kysyin hämmästyneenä.
- Kyllä sä sen pian opit, kunhan Hukkis oppii kunnioittamaan sua, Petra vakuutteli.
Niin varmaan… Jatkan harjaamista, ja järkytyksestä selvinnyt Hukkis seisoo kiltisti paikoillaan, mitä nyt välillä kuopii kerjäten harjapakista löytyneitä makupaloja. Juuriharja vaihtui pölyharjaan nopeasti, sillä totesin, ettei puhdasta karvaa tarvitse harjata. Harjailin Hukkiksen nopeasti pölyharjalla. Vatsan harjasin nopeasti ja hellästi, sillä huomasin, ettei Hukkis pitänyt siitä. Harjan ja hännän selvitysten jälkeen siirryin kavioihin. Jalat nousivat helposti, mutta laskivat liian helposti, sillä orin kavio laskeutui suoraan jalalleni.
- Aijaijai! huusin hyppien jalkaani pidellen karsinassa.
- Sattuiko pahasti? Petra kysyi.
- Ei tässä mitään. Mustelma varmaan tulee, ei muuta, vastasin.
Hukkiksen puhdistuksen jälkeen, lähdin hakemaan suitsia. Ori jäi taas huutelemaan perääni. Katselin Hukkiksen varusteita. Näin kahdet suitset. Toiset esteille ja maastoon, toiset kouluratsastukseen.
- Öö..? Petra… Mitkä suitset mä otan juoksutukseen? kysyin hämmästyneenä.
- Ota vaikka ne kouluratsastukseen olevat. Ota myös etusuojat, ettei se kolhi jalkojaan. Petra käski.
Nappasin suitset koukusta ja suojat kaapista. Ärähdin Hukkikselle, huomatessani, että herra taas potkii seiniä. Oho! Sehän uskoi ensimmäisellä kerralla!
- Näetkös? Minähän sanoin, että kyllä se sinua uskoo. Petra muistutteli.
Irvistin takaisin ja asettelin suojat etujalkoihin.Tällä kertaa jalat eivät pysyneet paikoillaan, joten jouduin karjaisemaan uudelleen. Ori uskoi parin karjaisun jälkeen, joten se ansaitsi makupalan. Tiputin ruokakuppiin yhden omenan makuisen makupalan, ja Hukkis söi sen mielellään. Kuolaimet ori nappasi helposti suuhunsa. Sain myös rauhassa laittaa remmit kiinni.
- Me ollaan valmiita. Tuutko katsomaan, vai jäätkö tänne? Julia taitaa olla taukohuoneessa, sanoin hieman virnuillen.
- Tuota… taidan jääd… Tulen sittenkin mukaanne. Katsotaan miten Hukkis käyttäytyy uuden ihmisen kanssa, Petra vastasi yllättäen.
Kiinnitin liinan Hukkiksen kuolaimeen, pujottaen sen ensin läpi toisesta kuolaimesta. Sitten lähdimme kohti maneesia. Kello oli jo vähän yli kuusi, joten saimme rauhassa juoksuttaa Hukkista.
- Kannattaa ensin juoksuttaa ravissa liinassa hetki, ja sitten vasta päästää vapaaksi, Petra kertoi.
Toimin ohjeen mukaisesti ja lähdin taluttamaan Hukkista ympäri maneesia, Petran kavutessa katsomoon. Kävelytin oria hetken. Kun Olimme mielestäni verrytelleet tarpeeksi, otin Hukkiksen ympyrälle. Kun Hukkis kulki nätisti ympyrällä, käskin orin raviin. Kun ravia ei näkynyt, sanoin sen uudelleen ja maiskutin samalla. Kun ei vieläkään liikettä näkynyt, karjaisin ravi, maiskutin ja heilautin raippaa ilmassa. Johan rupesi liikettä näkymään! Ravi tuli, tosin ilopukin saattelemana. Sain vähän aikaa hiljennellä Hukkista, kunnes ravi ei ollut löntystelyä eikö höyryveturimaista. Pariin otteeseen sain kuitenkin vielä käskeä laahustavaa herraa. Noin viiden minuutin pyörimisen jälkeen, annoin Hukkiksen kävellä ja vaihdoin suuntaa. Vasempaan suuntaan Hukkis olikin hieman kankeampi. Herra nimittäin meinasi kaatua pari kertaa. Alku kankeuden jälkeen, saimme kuitenkin muutaman hyvän kierroksen. Irrotin orin liinasta, ja pian löysinkin itseni selältäni maneesin hiekassa.
- Mitäs hemmettiä tässä kävi? ihmettelen.
- Ori otti ja lähti! Petra huuti katsomosta.
Kömmin jaloilleni ja lähdin hätistelemään nurkassa seisovaa oria. Juoksun kädet levälläni Hukkista kohti. Hukkis vinkaisi, pukitti osuen maneesin seinään ja lähti laukkaamaan. Juoksin herran vierellä ympäri maneesia, kunnes tuli aika vaihtaa suuntaa. Lopetin juoksemisen siinä toivossa, että Hukkis pysähtyisi myös. Turhaan. ori vain jatkoi juoksemista, ja päätin, että antaapa mennä, jos kerran haluaa. istuuduin hengästyneenä maneesin pohjalle, katsellen samalla orin riehumista. Petrakin päätti tulla seurakseni.
- Antaa sen nyt juosta vähän aikaa. Sitten kävelyttää ja vie karsinaan, hän sanoi.
Nyökkäsin vastaukseksi ja repesin nauramaan.
- Se muuten kaatu jo kerran tänään, kerroin.
- Mitä, missä? Petra hämmästyi.
- Menin tarhoille ja viheltelin. Pian huomasinkin sen lähestyvän ravissa. Maa olikin sen verran liukas, että ori pyllähti persuksilleen, nauroin.
Petra katsoi jo pysähtynyttä oria, joka katsoi ‘’vieläkö’’ ja purskahti itsekin nauramaan. Pian nauroimme vatsat kippurassa maneesin hiekalla. Hukkis katsoi meitä ihmetellen.
- Mitä mitä mitä? Kertokaa mullekin! Mila huuti maneesin ovelta.
Hän tuli luoksemme ja kerroin hänelle mitä näin. Hänkin nauraa, mutta pian rupesikin voivottelemaan, että kuinkas siinä niin kävi.
- Mä käyn ottamassa Hukkiksen kiinni. Eiköhän se ole jo juossut tarpeeksi, sanoin.
- Joo ota vaan. Taluta sitä vielä vähän, me mennään jo talliin, Petra vastasi ja lähti Milan kanssa kohti tallia. Kävelytin Hukkista samalla silitellen sen kaulaa. Parin kierroksen jälkeen lähden tallille. Vein Hukkiksen karsinaan. Suitset ori antoi ottaa hyvin pois, jonka jälkeen kääntyi juomaan. Suojatkin sain ilman vaurioita pois. Taputin Hukkista ja jätin sen syömään heiniä karsinaan. Kello näytti vaille seitsemää. Äiti voikin tulla hakemaan minut yhdeksältä, kun pääsee töistä. Keräsin Hukkiksen tavarat pois karsinan edestä ja vein ne paikoilleen. Varusteiden putsauksen jätän seuraavaan kertaan… Menin taukohuoneeseen, josta löysinkin Petran, Milan ja Julian lisäksi Innan.
- Täällä ne vanhukset istuu ja juo kahvia, virnuilin.
- Äläpä huutele siinä. Sinähän voit mennä laittamaan Hukkiksen ruuat valmiiksi, petra käski.
Lähdin rehuvarastoon. Etsin seinältä Hukkiksen ruokinta-ohjeen ja aloin hommiin. Mittailin kaurat sun muut valmiiksi. Lopuksi suihkutin sankoon vähän vettä ja hämmensin sitä löytämälläni kauhalla. Lättäsin kannen kiinni ja nostin sangon kärryyn.
- Entäs sitten? kysyin taukohuoneen ovelta.
- Mitä? Noinko nopeesti sä sait sen laitettua? Mila varmisti. - Mulla menee aina yli puol tuntia, hän jatkoi.
- No sä laitatkin koko kaakki armeijalle! sanoin.
- Niin tosiaan…
Istuin pöydän ympärillä olevalle penkille ja nappasin pöydältä lehden. Selasin sitä hetken, kunnes Hukkiksen kuva osui silmääni.
- ‘’Tarjolla jalostukseen’’? No niinpä tietenkin… sanoin.
- Vihdoin ja viimein sain sen ilmoituksen sinne laitettua! petra kommentoi.
- ‘’koulupainotteinen hurmuri… Tulta ja tappuraa oleva..’’ luin.
- Joo kiitos riittää! Petra nauroi.
Laitoin lehden pois ja jäin tutkimaan puhelintani.
- Onkos ne Hukkiksen tavarat varmasti paikoillaan? Petra tiedusteli.
- Oon ne… sanoin epävarmasti ja pinkaisin varustehuoneeseen.
Järjestelin vielä nopeasti varustehuonetta kuntoon. Loimien alta löysinkin Tohelon!
- Milaaa! Tiedätkö missä tohelo on? huudan.
- Ei ole näkynyt. Varmaan sisällä, Mila vastaa.
Nappasin katin syliini ja menin taukohuoneen ovelle. Mila ei onneksi ollut huomannut minua. Hiivin Milaa lähemmäksi ja viskasin kauniilla kaarella kissan hänen syliinsä. Mila kiljaisi ja hyppäsi seisomaan.
- Mitäs helvett…. LISPE! Mila karjui.
Nauroin taukohuoneen ovella pyydellen samalla anteeksi. Tohelo päätti häipyä maisemista ja viuhahti ulos. Äiti laittoi viestiä, että oli jo tallin pihassa, sillä oli päässyt aikaisemmin.
- Se on morjens! huusin taukohuoneen ovelta. Milan kasvot loistivat vieläkin punaisina, vihasta...
03.03.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Olin ollut hakemassa Hukkista tarhasta, kun Helena oli huikannut minulle, että orin läpikäymä tunti oli ollut melkolailla rento ravailutunti, joten voisin vähän liikutella oritta ettei se huomenna olisi räjähdysaltis käsiteltävä - saattoi nimittäin olla, että Lispe tulisi huomenissa ratsastamaan Hukkiksen, varmaa se ei kuitenkaan ollut.
Olin vain napannut suitset ja kypärän mukaani ja lämmitellyt kuolaimia matkalla tarhoille, jossa Hukkis olikin minua vastassa. Näinpä sujautin suitset riimun tilalle orin seisoessa tarhan portilla pöllämystyneenä. Taluttelin orin ulos tarhastaan ja nousin herran satulattomaan selkään aidan päältä. Hukkis ei tempauksestani välittänyt, vaan lähti nätisti pohkeiden käydessä orin kyljissä, löntystelemään. Pidin ohjat löysinä ja ohjasin Hukkista tietä pitkin kohti tallia. Heti kun viimeinen tarha oli ohitettu käänsin orin turvan kohti tarhojen takaista pientä peltoa ja metsää.
Hukkis kuljeskeli allani innokkaasti, vaikka herra oli saanut liikutusta tuntilaisen toimesta. Ori kuunteli omia askeliaan ja roikotti päätään matalalla kun annoin herran mennä itse valitsemiaan polkuja pitkin peltoa.
Käveltyämme jonkin aikaan metsän reunustaa pitkin peltoa Vaahterapolku alkoi jäädä taakse päin, joten nostin suokin kanssa ravin ja pidättelin samalla hieman orin askelten tahtia. Hukkis olisi vedellyt kuin höyryveturi - jälleen. Yritin pysyä kamalassa ravissa orin selässä, mutta lopulta luovutin ja annoin herralle enemmän ohjaa ja tilaa. Hetkessä Hukkis nosti laukan, jote lähdin hidastamaan vähitellen siten, että se oli erittäin hidasta, mutta pysyi yllä. Laukkasin hyvin lyhyen pätkän, jonka jälkeen tein pari suurta volttia ja hidastin raviin ja pian käyntiin. Hukkis ei olisi halunnut hidastaa, mutta pienen bänkyröinnin jälkeen ori rauhoittui kävelemään ja kävelin hetkisen pellolla aiempia ja muiden ratsukoiden tekemiä reittejä, jonka jälkeen kävelin tallille. Minua paleli hieman, joten heti hypättyäni mustasta selästä nappasin orin suitsista ja taputtelin virkeää oritta, lähtien sitten taluttamaan uljasta ratsuani talliin.
Tallin lämmin valo toivotti minut tervetulleeksi kun avasin yksityispuolen oven, hiippaillen sisään. Kello ei ollut vielä viittäkään, mutta muutama yksityinen seisoi jo tallissa, ilmeisesti liikutettuina, sillä monia verhosi fleeceloimi ja monen harjan alla näkyi vielä ohut hikikerros, joka oli kuitenkin harjattu pois.
Talutin Hukkiksen karsinaansa ja nappasin suitset pois orin tähtipäästä. Ori heitteli hieman päätään ja mutusteli tyhjäksi jäänyttä suutaan. Kirosin itsekseni, kun orin riimu oli jäänyt tarhalle, mutta nappasin suitset mukaani ja lähdin hakemaan Hukkiksen tavaroita varustehuoneesta.
Koppasin mukaani sinisen harjapakin ja laitoin suitset omalle paikalleen riippumaan puhdistettuani nopeasti Hukkiksen tummalla pyyhkeellä kuolaimet kuolasta.
Kävelin takaisin karsinoille, jossa Hukkis tunki turpaansa käytävälle, yrittäen tavoitella käytävän toisella puolella olevaa Ullaa, jonka mammamaha oli järjettömän kokoinen. Tuuppasin Hukkiksen pään pois painokkaasti ärähtäen samalla kun pudotin harjapakin karsinan pohjalle, napaten sieltä hetken etsittyäni pölyharjan.
Harjasin Hukkista kiireettömästi, antaen Hukkiksen nauttia tuplaratsastuksen jäljiltä. Vaihdettuani harjan kumisukaan Hukkis vanuutteli kehoaan jokaiseen mahdolliseen suuntaan kun hieroskelin orin mustaa karvaa. Hukkis pärskähteli ja hörähteli minulle kun hieroin orin selkää ja kylkiä. Ori näytti nautiskelevan ja muuttui närkästyneeksi ja nyrppänäksi kun lopetin hierovan liikkeen. Taputtelin oria kuin pahoitellen, että hieromaliike Lukkari Oy sulki ovensa tältä päivältä. Hukkis ei tarvinnut loimea ja koska tunnin päästä hevoset kuitenkin otettaisiin sisälle, päätin hakea orille sen heinät. Muut olivat saaneet jo hetki sitten heinäannoksensa Hukkiksen juostessa pitkin peltoa.
Ori kävi heiniin kiinni innokkaasti kun häivyin herran karsinasta ja vein harjapakin mukanani. En palannut tyhjin käsin, vaan rämisevät kottikärryt edessäni aiheutin muutamille hevosille slaagin, jonka jälkeen ne jatkoivat nuokkumistaan massut täynnä heinää.
Aloin lapata sontaa Jimmyn karsinasta tarmolla, jotta homma tulisi nopeasti valmiiksi. Hukkis rouskutteli heiniään viereisessä karsinassa ja vilkuili minua epämääräisesti, joko nauraen minulle tai mietiskellen, mihin supersalaiseen tarkoitukseen aina keräilin oripoikien jätöksiä.
Kun Jimmyn karsina oli siisti menin taukohuoneeseen notkumaan viitiseksi minuutiksi odotellessani että Hukkis saisi möhlättyä kaikki heinät turpaansa. Ori olikin hotkinut heinänsä nopeasti, joten siirsin kylläisen suokin Jimmyn karsinaan ja siivosin Hukkiksenkin karsinan erityisellä tarkkuudella. Hukkiksen poikamiesboksi olikin melko törkyinen, mutta sekin tuli siivottua. Olin hakemassa tolvanaani takaisin omaan kämppäänsä, kun huomasin kunnon kasan Jimmyn karsinassa. Huokaisten siirsin mustan orin karsinaansa ja lappasin tuoreet kikkareet kärryyn, kiukutellen orille hieman ohi kulkiessani kärryjen kanssa. Olin juuri avaamassa ovea, kun Stina tuli minua vastaan ja meinasinkin rynniä naisen yli sontakärryjeni kanssa.
“Ai moi! Hei ootas, älä vie niit kottareita vielä minnekkään, mun pitää viel Zombin karsina puhdistaa, Rebekka laitto viestiä ettei ehdi tänään” nainen huikkasi minulle ensitöikseen ja annoin askaat kottikärryt mielihyvin Stinalle, joka kiitteli minua hymyissä suin.
Olin juuri menossa tarhoille päin hakemaan Hukkiksen riimun ja Jimmyn, kun tarhoilta päin minua vastaan tuli Julia. Moikkasin tyttöä iloisesti, jääden naisen eteen kädet taskuissa. Juttelimme hetkisen, kunnes neiti derppiina Kiara the HUPSISTAA alkoi mutustella takkiani. Tuuppasin Ninjan ja Hukkiksen vahinkolemmenlapsen tummaa päätä kauemmas, mutta ilmeisesti suomenhevosen jääräpäisyyden perinyt Kiara jatkoi mutusteluaan. Sain käskeä Julian kanssa Kiaraa vaikka kuinka monta kertaa ennen kuin Kiara tajusi lopettaa hihani kuolaamisen. Naureskelimme Julian kanssa hetkisen höntille Kiaralle.
“Ootko menossa minnepäi?” kysäisin kiinnostuneena Julialta.
“Ajattelin liikuttaa tän vaik maastos” Julia vastasi, rapsutellen risteytyksen valkeaa merkkiä neitosen päässä.
“Voinko mä tulla seuraksi vaikka Jimmyn kanssa?” kysyin innoissani naiselta.
“Tuu vaan!” Julia hihkaisi vähintäänkin yhtä innostuneena kuin minä, jolloin kapsahdin hetkeksi naisen kaulaan ja lähdin sitten kohti Jimmyn tarhaa Kiaran jäädessä haistelemaan lunta ja Julian jäädessä tuijottamaan tallille päin.
Huikkasin hei:t Jimmylle, joka olikin jo odottanut tuloani, sillä olin nähnyt kimoutuvan orin huomaavan minut jo hetki sitten. Jimmy oli saanut heinänsä, joten pääsisimme vain taluttelemaan hevosia pitkin maastoja. Kilometrilumeen. Kaksi lyhyttä ihmistä. Fuck.
Ruumiita ei koskaan löydettäisi koska ikuinen talvi ja hautautuisimme lumeen ja yhyy.
Otin Jimmyn kiinni hellin ottein, lähtien sitten taluttelemaan morabia toisen kaltaisensa - risteytyksen - luokse. Joskin Jimmy oli suunniteltu ja rodultaan morab eikä mikään sekasikiö. Hmph. Joskin olin Julian kanssa monesti asiasta tapellut ja kuulemma Kiara oli valioyksilö - jooooooo, ehkä isänsä puolelta. Em taas oli aina v*ttumainen p*rseeseen ammuttu karhu ja olin itsekin saanut tuntea lämminverisen hampaat useasti nahassani kun olin tullut Juliaa ahdi---- juttelemaan Julian kanssa kesken kaiken, kun Julia touhusi tamman kanssa ja kumpikaan ei ollut varuillaan.
Annoin Jimmyn haistella Kiaraa hetkisen. Pikemminkin seurallinen Kirppana haisteli Jimmyä, mutta ainakin kaksikko tutustui hieman toisiinsa. Olin onnekas, kun Jimmy oli niin ruunamainen rupsukka - tai liian peloissaan ryhtyäkseen kunnon oriksi, joten pääsimme talliin ilman suurempia ongelmia.
Kiinnitin Jimmyn karsinaansa kun Kirpula taas ansaitsi paikkansa käytävällä. Hevoset hörisivät toisilleen hiljaa, kun jäin vahtimaan kaksikkoa Julian noutaessa harjapakit.
Nappasin Jimmyn harjapakista ensin pölyharjan, jonka kanssa kävin Jimpulan läpi. Siis ensin kuorittuani sen loimien alta. Olin taas aamulla kouluun lähtiessäni ylireagoinut loimien määrässä ja … eh. Lopulta kuitenkin löytyi ruskean ja valkean kirjava hevonen ja tämän jälkeen tosiaankin harjasin orin pölyharjalle. Kävin herran läpi vielä piikkiharjalla ja kumisualla. Julia oli jo puhdistamassa viimeistä kaviota kun itse vasta kumarruin hoikan jalan puoleen. Koputtelin lumet, mudat ja loskat Jimmyn kavioista ja otin suurimmat shaisset pois ja etenin jalasta toiseen nopeassa tahdissa.
Julia letitti tylsyyksissään Kiaran harjaa samalla kun itse asentelin Jimmyn ohuen, limenvihreän kangasriimun tilalle järeämpää nahkariimua johon kiinnitin Liinan, jos menisimme vaikka pellolle ja antaisimme kaakkimuksiemme juoksennella.
Kävelimme Julia, minä, Jimmy ja Kiara peräkanaa ulos ovesta kun viimeinkin molemmat olimme valmiita. Kävelin Julian vierelle, tuikaten suukon tytön poskelle kun kuljimme vierekkäin hevosten kuljeskellessa rauhallisesti.
Jimmy kulki metsän puolella korvat hörössä kun kuljimme vanhoja polkuja, jotka hevoset olivat meille tehneet. Väistelimme parhaamme mukaan vesilammikoita ja kikkareita tiellä. Hevoset olivat yllättävän rauhallisia, sillä Kirppana oli vain utelias ja menossa tuhanteen suuntaan ja Jimmykin imi itsevarmuutta tammuskasta mukautuessaan iloisen ja pirteän tamman tahtiin ja ajatuksenjuoksuun. Toisaalta Kirppunan ajatuksista ottanut Erkkikään (ei Innan Erkki vaan Erkki Erkki) selvää.
Kävelimme melko pitkän aikaa, kunnes pääsimme laukkapellolle isoa tietä pitkin. Juliakin oli kaapannut liinan Kiaran riimuun kiinni ja kävelimme sitten laukkapellolle. Itseasiassa minä ja Julia raivasimme lumen läpi tiemme rauhalliselle pellolle hevosten kulkiessa jälkiämme.
Annoimme molemmat hevosille liinaa melko paljon, kannustaen sekasikiökaksikon nopeampaan tahtiin. Jimmy ampaisikin Kiaran perään. Tamma pukitteli antaumuksella ja menikin melkolailla koko liinan mittaa. Jimmy taas pysyi lähempänä meitä mutta juoksi Kiaran vierellä kuin leikitellen. Hevoset lähtivät laukka/ravi/pukkikiitokäyntiä ympyrää ja menimme hetkeksi kauemmas toisistamme, jotteivat hevoset sekaantuisi toisiinsa…. tai toistensa liinoihin.
Jimmyn ja Kiaran juoksenneltua hetkisen keräsimme hevoset hitaasti luoksemme ja suuntasimme kotia kohti. Valitimme koko matkan pois putoavia, jäätyneitä varpaitamme. Toden totta, kummallakin meistä oli kengät täynnä lunta, joka oli syystä tai toisesta sulanut ja ainakin minulla oli polviin asti märät housut…
Menimme mahdollisimman nopeasti Vaahterapolkuun, jossa heti saatuamme hevoset sisälle ja huollettua iltakuntoon katosimme taukohuoneeseen Julian kanssa. Iltapöperöt jaettaisiin piakkoin, mutta vetäisin vain kaksi sohvalla lojuvaa vilttiä minun ja Julian suojaksi ja kääriydyimme vierekkäin huopiin muiden kiusatessa meitä muista toistemme lämmityskeinoista. Minulla oli aivan uskomattoman kylmä, mutta onneksi Mila teki meille teetä, jota sitten hörpimme.
Mila patisteli minut, Innan ja Julian kanssaan jakamaan iltaruokia. Tuijotimme Julian kanssa hetken Milaa, sitten toisiamme. Nousimme samaan aikaan seisomaan ja kääriydyimme viltteihin tiukemmin, lähtien sitten Milan perässä rehulaan jakamaan pöperöitä. Kalisuttelin hampaitani tahallani ylidramaattisesti, mutta Mila vain tuhisi vastaan.
Minun ja Julian käsiä näkyi vilttien alta vain kun kurkotimme ottamaan ämpärit, jonka jälkeen veimme iltaruoan hevoselle, pitäen ämpäriä vilttien alla. Milalla ja Innalla oli hauskaa heidän katsoessaan touhuamme, mutta lopulta kaikilla hevosilla oli ruokaa kupeissaan tepastelimme yhä pingviinimäisesti viltteihin kietoutunena. Vedin juuri lenkkareita jalkaan jotta voisin mennä sisälle, jolloin Inna huomasi paljaat nilkkani.
“Petra eiks sulla oo housuja?” Inna kiljaisi. “EI! Eikä oo Juliallakaan” huikkasin takaisin nopeasti. “Ette nähneet mitään” Julia jatkoi samaan hengenvetoon minun kanssani ja tämän jälkeen juoksimme pihan yli sisälle taloon jättäen Milan, Innan ja Stinan laittamaan talli lukkoon.
Kirjoittaisin tähän THE END mutta tarina ei loppunut Julian ja Petran pingottua sisälle, mutta Vaahterapolun ikäraja ei ole 18, joten …
04.03.2014 - Kirjoittanut Lispe
Olin luvannut Petralle, että liikuttaisin Hukkiksen tänään. Pidin siis lupaukseni, ja matkustin kymmenen bussilla tallille. Aurinko paistoi taas kirkkalta taivaalta, vaikka eilen illalla se oli luvannut pimeää päivää. Ajatus siitä, että pääsisin ratsastamaan Hukkiksella itsenäisesti piristi aamuani. En ollut mikään aamuvirkku… Bussi matka meni nopeasti mietiskellen, mitä tekisin Hukkiksen kanssa. Petra oli lähettänyt minulle Hukkiksen viikko-ohjelman ja tiistaille oli tarkoitus olla jotain erikoista. Kiitin kuskia kyydistä ja lähdin kävelemään tallille. Tallille päästyäni kävin heti tarkistamassa, oliko Hukkiksen karsina siivottu. Astelin suoraan yksityisten puolelle, josta löysinkin Julian siivoamassa Sessin karsinaa. Tervehdin naista iloisesti, joka tervehti takaisin. Hukkiksen karsinaa ei ollut siivottu, joten ensitöikseni lähdin hakemaan kottikärryt ja talikon. Nostelin kikkareita reippaassa vauhdissa kärryyn. Petra oli eilen kääntänyt koko karsinan nurin, joten minun ei tarvinnut sitä tehdä. Kieltämättä ori oli aika hyvä sotkemaan karsinansa… Yritin puhdistaa karsinaa mahdollisimman tarkasti ja siististi, jotta Petra olisi tyytyväinen. Kun karsina oli mielestäni siisti, lakaisin käytävälle tippuneet purut takaisin karsinaan. Kävin kippamassa kärryt lantalaan, jonka jälkeen vein ne takaisin paikoilleen. Hakiessani Hukkista päätin, että menen vain ilman satulaa ja teen jotain hauskaa. Huomasin, että Hukkis oli pirteällä päällä. Ori juoksi liitävin askelin pitkin tarhaa. Rauhoittelin Hukkista, ennen kuin uskalsin mennä tarhaan. Avasin tarhan portin ja Hukkis jäi katsomaan minua epäillen. ‘’Taasko tuo?’’ Pienen jahdin jälkeen, Hukkis luovutti ja antoi ottaa kiinni. Yritin olla mahdollisimman rauhallinen. Talutin hyppivän orin talliin. Jätin Hukkiksen käytävälle kiinni, kun lähdin hakemaan orin harjoja ja suitsia. Hukkis jäi kuopimaan ja huutelemaan. Kun tulin takaisin, ärähdin orille. Kuopiminen loppui, joten aloitin harjaamisen. Hukkis oli näköjään päättänyt ottaa hiekkakylvyn. Hinkkasin Hukkiksen kumisualla puhtaaksi, jonka jälkeen harjasin vielä pölyharjalla. Orin tuuhea musta harja ei ollut helppo selvittää. Se oli ihan takussa, jonka lisäksi vielä hiekassa. Kun olin vihdoin selvittänyt harjan, Petra asteli talliin.
- Lähdössä ratsastamaan? Petra kysyi.
- Kuten lupasin, vastasin.
- Kiva. Saatan käydä välillä katsomassa miten teillä sujuu, Petra sanoi ja lähti ulos.
Harjasin vielä orin jalat tarkasti, jotta voin laittaa pintelit. Hukkis antoi harjata jalat nätisti. Pintelien laitto ei sujunutkaan yhtä hyvin… Hukkis nosteli jalkojaan ja hyppeli sivuille. Pienen taistelun jälkeen, voitin kuitenkin, taas. Nostin päitset orin paksulle kaulalle, ennen kuin laitoin suitset. Nostin kypärän päähäni, ja napsautin lukon kiinni. Nappasin töppöset vielä käsiini. Aukaisin Hukkiksen päitset, käänsin Hukkiksen käytävällä ympäri ja suuntasimme kohti maneesia. Nostin pari kavalettiä uran sisäpuolelle. Hukkis katseli innokkaana touhuani. Kun kavaletit oli nostettu, hyppäsin penkin päältä selkään ja annoin pitkät ohjat.
Vaikka tänään olikin tarkoitus mennä hassutellen ja rennosti, päätin alkaa heti töihin. Testailin miten Hukkis totteli pohjetta ja ohjaa. Ori käveli reippain askelin pitkin uraa. Yritin taivuttaa Hukkista. Tein voltteja asettaen sisälle ja ympyröitä asettaen ulos. Tämä ei kuitenkaan onnistunut toivomallani tavalla. Hukkis heitteli päätään ja käveli kuin kameli. pariin otteeseen ravikin meinasi tulla, kun paukautin oikein kunnolla pohjetta. Kuitenkin, kun tuntin oloni turvalliseksi, uskalsin siirtää orin raviin. Ravi oli järkyttävää. Heiluin kuin perunasäkki Hukkiksen mustassa selässä. Istuin mahdollisimman suorassa. Kiersimme kuin ravirataa, joten otin paremman asennon ja aloin ohjaamaan Hukkista myös pohkeella. Pienen testailun jälkeen Hukkis alkoi taipua paremmin. Vaihdoin nopeasti suuntaa, jotta Hukkis vertyisi molempiin suuntiin kunnolla. Kun sain Hukkiksen kuuntelemaan minua ja vertymään, aloin tulla ravissa kavalettejä. Hukkis nosteli jalkojaan kuin lehmä. Tulisiko tästä mitään… Puomit eivät kuitenkaan tippuneet, joten olin tyytyväinen. Tulin molempiin suuntiin kavaletit pari kertaa. Seuraavaksi oli laukan vuoro, tästä seurasi varmaan pukkilaukkaa… Tein pidätteen ja annoin laukkapohkeet. Hukkis nosti keinuvan laukan. Ihanaa! Laukkasin kavalettien yli, ja Hukkis hyppäsi. Ei ehkä kauhean hyvä tekniikka, muttei pahakaan… Laukkasin kavaletteja, ja Hukkis hyppäsi mielellään. Siirsiin raviin, ja annoin pitkät ohjat. Ori innostui, ja lähti kiitoravia pää pitkänä ympäri maneesia. Nauroin hullun lailla, ja samassa Petra asteli sisään.
- Näyttää olevan hauskaa. Eihän se kuitenkaan vie sua sata nolla? Petra varmisti.
- Ei ei! huusin Petralle.
Siirsin Hukkiksen käyntiin. Ori puuskutti vielä monta kierrosta.
- Ravaileppa vielä vähän, niin katsotaan miten teillä menee, Petra sanoi.
Olin mahdollisimman rennosti ja ravailin asettaen Hukkista. Petra huuteli ohjeita maneesin laidalta. Toimin ohjeiden mukaisesti. Vaikka ravi olikin järkyttävää pomppimista, loppua kohden aloin jo tottumaan siihen. Vaihdoin vielä nopeasti suuntaa, ennen kuin annoin Hukkiksen kävellä.
- Hienosti teillä näytti menevän. Olithan sinä pari kertaa aikaisemmin mennyt tunnilla Hukkiksella? Petra kysyi.
- Joo. Kerran vai kahdesti. Mä kävelen vielä hetken, tulen sitten tallin, vastasin.
Petra nyökkäsi ja lähti talliin. Kävelin vielä pari kierrosta temppuillen orin selässä. Hukkis ei oikein pitänyt siitä, mutta ei kuitenkaan pukitellut. Hyppäsin alas Hukkiksen selästä. Taputin ja kiitin oria, jonka jälkeen lähdin talliin. Petra harjasi Jimmyä, kun astelimme talliin. Kiinnitin Hukkiksen käytävälle. Vaihdoin suitset päitsiin ja otin pintelit pois. Harjasin Hukkiksen nopeasti, jonka jälkeen päästin orin karsinaan. Vein Hukkiksen tavarat varustehuoneeseen.
- Sinä voit kyllä heittää Hukkiksen ulos, Petra sanoi, kun kävelin Hukkiksen luokse.
Nyökkäsin ja avasin Hukkiksen karsinan oven. Nappasin orin päitsistä ja kiinnitin narun. Hukkis käveli vieressäni reippaasti, varmaan syömään halusi. Ennen tarhan porttia ori kuitenkin teki äkkipysähdyksen, ja vaikka kuinka revin ja maiskuttelin, ei Hukkis liikkunut. Pyöräytin Hukkiksen kerran ympäri, mutta ei Herra vieläkään tullut. Onneksi Mila sattui juuri hakemaan Ritaa.
- Päästä Hukkis irti ja taluta se tarhaan päitsistä, Mila opasti.
Tein työtä käskettyä, ja Hukkis käveli nätisti tarhaan. Kun laitoin tarhan portin kiinni, ori lähti pukkilaukkaa tarhaa ympäri. Katselin komeaa Herraa, joka liiteli pitkin tarhaa. Kun Hukkis ori reviirinsä tarkistanut, ori hiljenti ja jäi syömään maasta viimeisiä heinän rippeitä. Kiitin Milaa ja lähdin talliin. Kävin kertomassa Petralle, että lähden nyt, ennen kuin lähdin kotiin.
06.03.2014 - Kirjoittanut Lispe
Syöksyin bussipysäkille, ja linjuri saapuikin juuri. Astuin kyytiin ja vilautin linja-auto korttiani. Kävelin takapenkille. Bussissa ei ollut minun lisäksi kuin vanha pappa, pääsin yksikseni takapenkille. Ajelimme kohti Vaahterapolkua. Parin pysäkin jälkeen Rebekka kapusi kyytiin. Viitoin hänet luokseni ja avasin suuni.
- Tallille menossa?
- Joo, täytyy käydä hoitamassa Zombi. Entäs sä? Rebekka vastasi.
- Hukkiksen luokse. Näin hiihtolomalla kun ei oikein ole mitään tekemistä, niin tallilla pyörin, sanoin.
Rebekka väläytti kauniin hymyn ja jatkoimme rupatellen koko matkan. Painoin punaista nappia katossa. Bussi hiljenti ja hyppäsimme ulos. Tie oli jo sulanut, eikä tallin pihassakaan näkynyt paljoa lunta. Kävelimme molemmat yksityisten puolelle. Kun avasin tallin oven, Tohelo ja Naya viuhahtivat ulos ja Inna harjasi Ullaa käytävällä. Tervehdimme pikaisesti naista, joka juuri tutki Ullan mahaa. Menimme taukohuoneeseen ja vilkaisin kelloa, joka näytti vaille seitsemää. Tuntilaiset olivat jo lähteneet, eikä taukohuoneessakaan näkynyt muita. Lähetin Petralle viestin, voinko vielä käydä ratsastamassa Hukkiksella. Rebekka oli jo kerennyt hipsiä jonnekkin, kun Petra vastasi, että käy, kunhan en kauhean rankasti mene. Otin varustehuoneesta Hukkiksen varusteet ja menin orin luokse.
Inna oli lähtenyt Ullan kanssa jonnekkin, ja Rebekka puunasi Zombia karsinassa. Avasin Hukkiksen karsinan oven. Hukkis kääntyi luokseni, ja kiinnitin orin karsinaan. Hukkis heitteli päätään, kun aloitin harjaamisen kumisualla. Ärähdin Hukkikselle, ja pelleily loppui. Pariin otteeseen ori kuitenkin leikki jaloillaan, mutta se ei niin paljoa haitannut. Hukkiksesta lähti ihan älyttömästi karvaa! Pyörittelin kummankin puolen kumisualla, ja sain varmaan pussillisen mustia karvoja. Nakkasin karvat roskikseen, ja huitaisin orin puhtaaksi pölyharjalla. Kieritin pintelit Hukkiksen jalkoihin. Jalat eivät millään meinanneet pysyä paikoillaan, mutta parin ärähdyksen jälkeen sain pintelit nätisti orin jalkoihin. Ai että tuo sininen sopi Hukkikselle niin hyvin!
Heitin koulusatulan kiukuttelevan orin selkään. Harjasin satulavyön vielä, ennen kuin laitoin sen kiinni. Otin päitset Hukkikselta suoraan pois, jotta voisin laittaa suitset. Se oli kuitenkin vika tikki, ja ori pyörähti ympäri, meinaten litistää minut seinään. Karjaisin Hukkikselle ja työnsin Herran koko painollani toiselle puolelle karsinaa. Tarkistin, näkikö kukaan, ja tietysti minun tuurillani Rebekka käveli juuri Hukkiksen karsinan ohi. Naurahdin vain vähän tekonaurua ja kirosin mielessäni, miksi olinkaan suostunut mustan orin hoitajaksi. Sain suitset laitettua helposti Hukkikselle.
Kävin laittamassa taukohuoneessa kypärän päähäni ja ottamassa päälimmäisen takin pois päältäni. Huomasin kuitenkin, että taskuni oli ollut auki ja puhelimeni tippunut jonnekkin. Kävin etsimässä taukohuoneesta löytyneen taskulampun kanssa tallin pihalta puhelintani. Siinä toivossa, että se olisi sinne tippunut. Löysin luurini pihatieltä, tosin vesilammikosta. Vein puhelimeni taukohuoneen patterille kuivumaan ja lähdin hakemaan Hukkista. Inna ja Ulla olivat palanneet pieneltä kävely lenkiltä, ja Rebekka häipynyt varmaan Rinon luokse.
Otin Hukkiksen karsinasta, suuntana maneesi. Sytytin maneesin valot, vaikka olisi siellä ihan hyvin kuun valossakin nähnyt. Kiristin vyön ja säädin jalustimet. Kapusin penkin päältä selkään. Lähdin kävelemään, vaikka säädin vielä vähän jalustimien ja vyön kanssa. Kun olin Hukkiksen mielestä säätänyt tarpeeksi, ori alkoi heitellä päätään ja nostella takapuolta. Annoin Hukkikselle pohkeita. Siirryimme raviin ja aloin keventämään pitkin ohjin. Heti ensimmäisenä Hukkis kiinnitti huomionsa laidan päälle jääneeseen mustaan loimeen. Pysäytin orin hetkeksi. Kävelytin Hukkiksen loimen luokse. Hukkis haisteli loimea hetken, ja totesi, ettei se siitä syö häntä. Jatkoimme ratsastusta. Kevensin reilusti ja pidin vain ohjista kiinni. Muuten Hukkis sai mennä pää pitkänä ja päättää minne mennään.
Päätyihin tein isot ympyrät. Ensimmäinen puoli hitaasti ja toinen reippaasti. Hukkis ei olisi halunnut lähteä kiihdyttämään, joten otin maneesin laidalta raipan. Tein myös loivaa kiemurauraa reippaassa vauhdissa, jotta saataisiin Pappaan vähän liikettä ja rentoutta. Toiseen suuntaan Hukkis alkoi jo rentoutua. Välillä pää oikein meinasi tippua maahan. Annoin Hukkiksen kävellä hetken, kun suunnittelin jotain tehtävää. Mietin, mitä olimme tunneilla tehneet. Ensimmäiseksi mieleeni tuli keskihalkaisijalla laukkaaminen siten, että se laukka minkä nostaa, niin siihen suuntaan käännetään keskellä voltti ja samaan suuntaan jatketaan.
Otin hyvän tuntuman ja käänsin keskihalkaisijalle. Hukkis nosti helposti laukan, ja totesin, että se on oikea, sillä oikealta tultiin. Väärin meni, sillä Hukkis vaihtoi ravin kautta laukan voltilla. Jatkoin vasemmalle, ja tulin uudelleen. Nyt Hukkis nosti oikean laukan ja tiesin oikein, sillä emme vaihtaneet laukkaa voltilla. Tulin vielä kahdesti tämän, ja ensimmäinen meni väärin. Kaksi neljästä väärin, ei pahasti. Ravasin vielä loppuravit asettaen Hukkista volteilla, jotka tein kulmiin. Lopetin, kun ori kulki allani nätisti ja rennosti. Lähdin kävelemään ulos, tallin pihaa kohden. Kiersin leirimökin ja tulin takaisin pihaan, jossa hyppäsin alas. Nostin jalustimet ja löysäsin vyötä. Talutin Hukkiksen karsinaan. Rebekka ja Inna olivat jo häipyneet tallista, kun taas Petra nuokkui Sessin karsinalla Julian kanssa.
- Moikka! Miten meni? Petra kysyi kun huomasi meidät.
- Hyvin! Tai siis, ihan perus. Mutta Hukkis rentoutu tosi nopeesti! sanoin.
- No hyvä. Ei se hikinen näytä olevan, mutta haluisitko vähän pestä sitä? Petra ehdotti.
- Mieluusti!
Otin Hukkikselta varusteet pois, jonka jälkeen vein orin pesupaikalle. Käänsin Hukkiksen ympäri ja kiinnitin orin molemmin puolin. Käänsin hanan päälle, ja odotin, että sieltä tulisi lämmintä vettä. Aloitin suihkutuksen takapäästä. Petra sanoi, että ihan reilusti vaan, joten suihkutin koko kropan läpimäräksi. Hukkis nautti innoissaan suihkuttelusta ja nosteli päätään. Suihkutin kaulaa, ja ori miltei hyppi paikoillaan. Suihkutin vähän Hukkiksen turpaan vettä, ja Mustamakkara rupesi leikkimään huulillaan. Suihkutin orin vielä kerrassaan läpi, ja pitihän ne kulkusetkin huuhdella. Kuivasin korista löytyneellä hikiviilalla Hukkiksen, pyörittelin vähän heinillä ja heitin vielä fleece-loimen orin päälle.
Siirsin Hukkiksen karsinaan mutustelemaan heiniään. Otin Hukkiksen varusteet ja vein ne varustehuoneeseen. Kävin tarkistamassa oliko Hukkiksen ruuat jo sekoitettu valmiiksi, ja olihan ne. Menin taukohuoneeseen ja muistin, että kännykkäni oli patterilla kuivamassa! Tarkistin toimiko luurini, eikäpä se tietenkään mennyt päälle.
- Kiva! Ai että minä inhoan noita taskuja! valittelin hämmästyneille Petralle ja Julialle.
- Kannattaa olla tallainen vanha nokialainen, Petra sanoi ja heilutteli puhelintaan.
- No ei tuolla voi olla missään somessa tai keskustella kavereiden kanssa, tiuskaisin.
- Mutta mietippä sitä, että jos tallaisen ostat, niin kestää vaikka hevosen kavion iskun. Ja säästät rahaa johonkin tarpeellisempaan, kuten hevos tarvikkeisiin, Petra selitti.
Irvistin vain, ja päätin, että tuollaisen minä kyllä seuraavaksi ostaisin. Olihan noissa Petran puheissa jotain perää…
- Mun pitää lähtee bussille. Otatko Petra sitten Hukkikselta ton loimen pois? sanoin.
- Joo tietty. Nähään, moikka! Petra myöntyi.
- Hyvä, moikka! sanoin ja lähdin Hukkiksen karsinan kauttaa pysäkille.
08.03.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
"Siis minne sä ilmottauduit?" Mila rääkäisi Innan yskiessä paahtoleipää, jota oli juuri änkeämässä naamariinsa.
"Sotaharjotukseen" ilmoitin naama pokerilla, vaikka Innan ja Milan ilme olikin aika huvittava. Eilen nettiin oli tullut kutsu Häiriköiden järjestämästä tapahtumasta, jossa koeteltiin sotimistaitojamme ja olinkin sitten keskellä yötä alkanut tehdä osallistumislomaketta. Hukkishan oli ehdoton valinta tähän suomenhevosille tarkoitettuun hurjaakin hurjempaan tapahtumaa.
Olin aamulla sähköpostia tarkistaessani saanut tiedon, että pääsin mukaan ja olin onneni kukkuroilla ja ryntäsinkin alakertaan kertomaan uutiset kämppiksilleni. Mila ja Inna räkättivät minulle pöydän toiselta puolelta.
"Jos sä oot Suomen sotaväen tulevaisuus, niin yhtä hyvin mä voisin olla jo kuollu!" Inna räkätti nyt lopetettuaan tukehtumisyrityksensä ja marssin kieltäni lapsellisesti näyttäen naisille, ulos ovesta ja saapastelin talliin katsomaan suurta sotaratsuani ja viemään herraa perille. Vielä me noille näytettäisiin!
Muutamien harjoitusviikonloppuen jälkeen ase pysyi kädessä ja Hukkis ei juossut alta pois ja osasi jopa hypätä yksinkertaisten tukkien yli maastossa jos hätä tulisi, joten olimme valmiita rintamalle kuuden muun ja joukkueenjohtajan kanssa!
27.3.2013
Kellonajasta minulla ei ollut vielä mitään tietoa, mutta auringon valo ei tavoittanut vielä taivaanrantaa, kun muut alkoivat valmistautua lähtöön. En voinut muuta miettiä, että mihin sitä oltiinkaan ilmoittauduttu . Lymyilin patjallani lämmitellen, sillä meitä oli jo varoiteltua aivan tarpeeksi kylmyydestä ja taivas roikkuikin alhaalla harmaana ja sumuisena. Muut alkoivat olla jo valmiita kun itse vasta kömmin ylös ja vedin päälleni pehmeän villapaidan ja päälle Häiriköistä saadun takin, lisäten sotavarustukseeni vielä kaulaliinan, housujen alle paksut sukkahousut, villasukat . Oloni oli jo nyt hikinen, mutta kävelin laskeuduin ullakolta ulos. Pihalla oli vielä pimeää ja maa litisi ja lotisi, kun satunnaiset kulkijat ohittivat minut hevosten kanssa sekä ilman. Selässäni olevassa repussa pitäisi olla kaikki tarpeellinen, joten menin talliin huoletta.
Hukkareissu oli täysin hereillä kun saavuin tähtipäisen karsinalle. Musta ori hörisi minulle pehmeästi, joskin hieman hermostuneesti vieraasta ympäristöstä ja aikaisesta kellonajasta johtuen.
Etsin käsiini Hukkareissun tavarat ja suin orin läpi huolellisesti, mutta mahdollisimman nopeasti. Hukkis sai selkäänsä yleissatulan ja päähänsä englantilaiset suitset nivelkuolaimin. Ori pureskeli kuolaimiaan ahkerasti kun itse vedin hanskoja käteeni ja vilkuilin, mitä muut puuhastelivat. Suurin osa oli jo pihalla ja nousemassa selkään, kun itse tepastelin ulos sotaratsuni kera. Hukkis hörähteli muutamille hevosille, mutta oli turhan kiinnostunut kaikesta muusta, ettei alkanut machoilemaan. Sadetta uhkaileva kelikään ei tuntunut haittaavan Hukkareissua mitenkään uskomattoman paljon ja hyvilläni nousin orin satulaan. Hukkis steppaili hetken allani kun säädin jalustimia ja hain mukavaa asentoa orin satulasta. Olin edellisellä illalla päässyt sinisten joukkueeseen(?) ja löysinkin eilen tapaamani joukkuetoverini pihalla jo valmiina lähtöön. Olimme saaneet aikataulut jo aikapäiviä sitten, joten tiesin, että edessä olisi kolmisen tuntia ratsastusta. Onneksi Hukkareissulla oli siedettävä kunto, joten en uskonut, että olisin ihan pulassa orin kanssa loppumatkastakaan.
Laskeuduin Hukkareissun selästä väsyneenä. Olimme viimein päässeet joukkueen leiriin ja taputtelin Hukkista, joka nyt oli muistanut taas inhota vettä. No, oli herra diivamaisemmaksikin joskus heittäytynyt eikä tämäkään tuonut niin kamalia ongelmia, vaikka vähän olin pelännyt uljaan ratsuni heittäytyvän pikkuprinssiksi joka ei asettaisi kaviotaan vesilätäkköön.
Hukkareissu löysi paikkansa oritarhasta, jonne vein sen heti kun olin saanut orilta varusteet pois selästä ja korvannut suitset naruriimulla. Tämän jälkeen vein varusteet suojaan ja menin auttamaan leirin pystyttämisessä. Muiden lähtiessä hakemaan puita nuotiota varten itse jäin leiriin antamaan hevosille pöperöitään. Hukkis mussuttikin into piukassa heiniään ja tuntui nauttivat erilaisesta metsäympäristöstä, joten juteltuani hetken suokkini kanssa palasin pystyttämään telttaani. Teltan sisälle heitin villapeitteet ja mukanani kulkeneen ylimääräisen peiton sikin sokin, jättäen kuitenkin tilaa vierustoverilleni, joka joutuisi kestämään minua seuraavat pari yötä.
Päästyäni könyämään teltasta muut olivat jo saamassa nuotiota liekkeihin ja meninkin muiden seuraksi nuotion äärelle. Sadetta ei vielä ripotellut taivaalta, mutta viima oli kylmä, joten nuotion liekkin rätistessä monet olivatkin kietoutuneet villapaitoihinsa ja takkeihinsa ja pitelivät käsiään tulen lähellä saadakseen lämpöä kehoihinsa - minä muiden mukana.
Syömisen lomassa ehdimme jutella jonkin verran taktiikoistamme. Kävimme myös läpi hieman, mikä oli minkäkin hevosen vahvuus. Aikaisempina viikonloppuinakin oli jo tullut paljon esille, mutta hienosäädimme vielä puolustusta ja hyökkäystä innoissamme tulevista päivistä. Itseäni toki jännitti, mutta uskoin selviäväni koitoksesta. Hukkis oli nopea jaloistaan ja rohkea kuin mikä, mutta ainoa asia, mikä minua huolestutti oli se, miten hieman kompura Hukkis pärjäisi hypyissä, ne kun eivät orin ominta alaa olleet.
Sulateltuamme hetkisen ruokiamme ja annettuamme hevostenkin rauhoittua päätimme lähteä tutkimaan lähintä aluetta hieman. Ne, jotka olivat puolustamassa leiriä ottivat myös hevosensa rennolle kävelylenkille mukaan, jotta näkisivät maastoa ja millaista maasto oli yleisestikin liikkua. Muut menimme kävellen ja yritimme kartoittaa aluetta sen verran, että tietäisimme, mitkä olisivat loogisia paikkoja muillekin hyökätä ja missä olisivat meidän maastomme vahvuudet puolustautumiseen.
Palattuamme tutkimusretkeltämme juttelimme koko joukkue suunnitelmista ja teimme yhä pikkutarkempaa hienosäätöä tekemisistämme ja alueesta, yrittäen ottaa jokaisen asian huomioon. Jutteluamme jatkui melko myöhään, jonka jälkeen kävimme jokainen antamassa hevosillemme iltapöperöt. Minua ei onneksi oltu valittu tämäniltaiseen vahtivuoroon, joten sain mennä telttaani kääriytymään kolmeen peittoon ja lämmittelemään paleltuneita käsiäni peiton alle. Kauempaa kuului muutaman hevosen hirnunta ja olin tuntevinani Hukkiksen hirnahduksen muiden keskeltä. Silloin tällöin kuului askelia, jotka kulkivat teltan ohi ja välillä häilyvä varjo levisi teltan ylle kun leiriä vartioivat kävelivät ympäriinsä - mahdollisesti pysyäkseen hereillä. Nukahdin itse kuitenkin melko pian rauhattomaan uneen, jännittäen tulevaa päivää.
19.03.2014 - Kirjoittanut Lispe
Hukkis heilui käytävällä, kun oranssitukkainen tyttö yritti varustaa sitä. Tyttö nosti satulaa Hukkiksen selkään. Katselin hieman naureskellen ylimielistä tyttöä. Hetki sitten tyttö oli kehuskellut taidoillaan ja vaatteillaan. Saipahan kärsiä. Kun tyttö yritti laittaa orille suitsia, Herra päätti peruuttaa ja karkasi Tuikun luokse. Tytön piti hakea Hukkis takaisin ja sai kun saikin suitset orille. Kaikki lähtivät maneesiin, minä perässä. Halusin nähdä kuinka Hukkis käyttäytyi. Ulkona paistoi aurinko, mutta kenttä oli niin huonossa kunnossa, että Helena päätti pitää tunnin maneesissa. Minun piti mennä pitelemään steppailevaa Hukkista, jotta tyttö pääsisi selkään. Hän kiristi vyön ja lähti kävelemään.
Helena käski minun kantaa keskelle kolme puomia ja tolpat. Kipaisin hakemaan puomit varastosta. Jonna tuli onneksi kantamaan tolpat. Helena kiitti meitä ja kipusimme katsomoon. Tunnin aiheena oli laukan laskeminen. Puomin kohdalta piti alkaa laskemaan askelia. Hukkiksella ratsastava tyttö, jonka nimeksi oli selvinnyt Jaana, laski laukat oikein. Jaana ei kuitenkaan ajatellut yhtään Hukkista. Hän otti vähän tukea ohjasta hypystä, jonka takia Hukkis hyppäsi vielä huonommin, mitä yleensä. Onneksi Helena huomautti, tai ehkä pikemminkin karjaisi Jaanalle myötäyksestä.
Katselimme tuntia vielä hetken, mutta sitten muistin, että minun pitää siivota Hukkiksen karsina. Matkalla otin lantalasta kottikärryt, jotka joku oli jättänyt sinne. Talikko minun piti kuitenkin hakea tallista. Hukkiksen karsina oli jälleen kunnon poikamiesboksi. Eilen talli oli kuitenkin siivottu läpikotaisin, joten minun ei tarvinnut kääntää sitä ympäri. Nakellin kikkareita kärryyn, kun Petra tuli talliin.
- Tereve! Jätä sitten ne kärryt tähän, siivoan Jimmyn karsinan, Petra käski.
- Moi! Joo jätän. Oletko käynyt katsomassa sitä tuntia? kysyin Petralta.
- En… Kuinka niin? Petra vastasi.
- Noh, ne hyppää. Se Jaana, joka sillä ratsastaa ottaa tukea ohjasta. Onneksi Helena moitti sitä siitä, sanoin.
- No voi pask…Toivottavasti se ei revi Hukkiksen suupieliä auki! Petra tiuskaisi.
Nyökkäilin vaan ja jatkoin kikkareiden nostelua kärryyn. Pian karsina oli siivottu, joten jätin kottikärryt ja talikon Jimmyn karsinalle. Kävin muistuttamassa Petraa Jimmyn karsinan siivouksesta, ennen kuin syöksyin maneesille. He ravasivat loppuraveja ja siirtyivät käyntiin, joten menin takaisin talliin. Ensin ajattelin käydä Hukkiksella vähän ilman satulaa maastossa, mutta koska tunnilla hypättiin,en kehdannut.
Jäin tuntsareiden käytävälle odottamaan hevosia. Kun Jaana ja Hukkis tulivat, yllätyksekseni Jaana ilmoitti, että hänen täytyy lähteä. Myönnyin ja päätin hoitaa orin yksityisten puolella. Salla ja varsa olivat päässeet ulos, joten en pelännyt karjua kun Hukkis pelleili. Otin orilta suitset pois, ja heti Hukkis upotti päänsä juomakuppiin. Liu’utin satulan pois Hukkiksen selästä ja jätin orin hetkeksi karsinaan. Vein satulan ja suitset varustehuoneeseen. Hukkiksen harjapakki oli jäänyt tuntihevosten käytävään, joten hain sen sieltä. Petran pyynnöstä vein Hukkiksen tarhaan. Nyt muistin päästää narun päitsistä irti ja taluttaa orin päitsistä tarhaan. Hukkis jäi tavallisesti ravailemaan pitkin tarhaa. Mila käynnisti mönkijän hallista ja peruutti sen peräkärryineen ulos. Juoksin Milan luokse ja kysyin, tarvitseeko hän apua.
- Mielelläni! Pitää hakea vettä tallista isoihin sankkoihin ja sitten täyttää juomakupit. Ei tarvitse pestä niitä, sillä se tehdään joka sunnuntai, Mila vastasi.
- Mihin sä peruutat? sanoin.
- Taukohuoneen ovelle. Kanna sä niitä valkosia sankkoja tähän kyytiin. Ne on jo valmiina siellä, Mila opasti.
Nyökkäsin ja lähdin juoksemaan taukohuoneelle. Katselin hetken ympärilleni, kunnes huomasin ihan vieressäni valkoiset kannelliset sankot. Nostin yhden ylös. Kauheaa kun nämä painaa! Tuskissani nostelin sankkoja kärryyn, Mila jo vanhana konkarina. Nostimme kolmekymmentä kymmenen litran sankoa kärryyn. Milan ehdotuksen innostamana hyppäsin mönkijän taakse. Kiedoin käteni Milan ympärille ja pidin kiinni, mutta huomasinkin, että hyvinhän tässä pysyy ilman kiinni pitämistä. Nolostellen nostin kädet syliini ja ajelimme tarhoille. Kerkesimme kaataa kaikille muille, paitsi Hukkikselle vedet, kun sangot tyhjenivät.- Pitää hakea vielä vaivaiset yksi sanko! Mila tiuski.
- Minä voin kantaa sen. Onhan se kuitenkin Hukkiksen tarhalle, myönnyin.
- Voi kun sinä olet kultainen, kiitos! Mila kehui.
Kärräsimme hallin luokse ja Mila sanoi, että tuo loput sangot, kun minä nappasin yhden valkoisen sangon. Täytin sangon viileällä vedellä. Asetin kannen sankon päälle ja lähdin Hukkiksen tarhaa kohti. Huomasin hallin nurkalla siniset nokkakärryt. Kipaisin hakemaan ne ja nostin sangon niihin. Iloisesti kärräsin vedet Hukkiksen luokse. Ori makasi auringonpaisteessa syöden samalla vähän heinää vierestä. Laiska ellen sanoisi… Piti kuitenkin niin arvokasta Herraa esittää, että Hukkis nousi kun kaadoin vedet astiaan. Syöminen kuitenkin jatkui. Heitin taskustani porkkanan Hukkiksen nenän eteen. Ei porkkana ollut maassa kauaa, kun ori sen haistoi. Vein kärryt takaisin hallille ja sangon talliin. Lösähdin taukohuoneen sohvalle selaamaan puhelintani. Samassa Petra astui sisään.
- Eikö ole mitään tekemistä? Petra kysyi.
- Nnoup! vastasin.
- Oletkos miettinyt mitään kisoja Hukkiksen kanssa? Petra mietti.
- Noh, miettinyt juu. En ole kyllä katsonut onko missään mitään, sanoin.
- Minä katsoin Seppeleen virtuaalitallilta harjoituskouluratsastuskisoja. Menisitkö sinä sinne? Petra ehdotti.
- Joo! Ilmottaudun heti kotona sinne, innostuin.
- Etsitään joku kuskaamaan teidät sinne. Ja minähän muuten tulen mukaan! Petra jatkoi.
- Mä taidan nyt lähtee kotiin. On läksyjäkin ja kaikkee, nauroin.
Petrakin lähti talolle ja minä bussipysäkkiä kohti.
20.03.2014 - Kirjoittanut Lispe
Hukkis hirnui taivaalle. Oli aika... Otin orin mustasta, pitkästä, tuuheasta harjasta kiinni ja heilautin itseni selkään. Nojasin eteenpäin ja annoin pohkeita. Hukkis lähti täyteen laukkaan pää pitkänä. Musta paitani liehui vauhdissa. Vaikka oli talvi, elimistöni ei tuntenut kylmyyttä. Lumi pöllysi allamme, kun laukkasimme pellolla. ''Minne viet minua?'', kuiskasin orin korvaan, joka kuunteli minua. Hukkis kiihdytti laukkaansa ja pian huomasinkin allamme metsän. Istuin vain selässä tummien siipien keskellä. Siivet eivät vain vaikuttaneet oriin, vaan sarvi. Siivet heiluivat, mutta ääntä ei kuulunut. Hukkis hiljenti laukkaansa ja alkoi lakseutua. Nojauduin taaksepäin. Mustat, voimakkaat jalat laukkasivat tallin pihalla. Sirryimme liitävään raviin ja siitä käyntiin. Hukkis hörähti ja osoitti ovea. ''Missä olemme? Miksi toit minut tänne?'', kysyin. Hukkis hörähti uudelleen, matalammalla äänellä. Nostin mustan huppuni päähäni ja kietoiduin viittaani. Edessäni näin harmaan vanhan ladon, joka oli kuitenkin kunnossa. Avasin varovasti narisevan oven ja astuin sisään. Tallissa oli valo. Ikkunoista ei nähnyt ulos ja laudat olivat pölyssä. jatkoin matkaa heinäistä käytävää pitkin. Oikealla näin ruskean pohjoisruotsin hevosen. Hevonen hörähti ja heilutti päätään viimeiseen karsinaan. Kuulin karsinasta kimeää, hiljaista hirnuntaa. Hiivin karsinalle ja kurkistin sisään. Kimo arabi makasi tuskissaan oljissa. Nurkassa istui tyttö. Tyttö itki kääriytyneenä vanhaan vilttiin. ‘’Kuka olet?’’, tyttö nyyhkytti viltin alta. ‘’Olen Lisbeth ja autan tammaasi. Hevoseni on Hukkis, tuo musta ori. Anna vilttisi ja tuo lämmintä vettä’’, kerroin tytölle. Tyttö nousi tärisen ja ojenti vilttinsä. Riisuuduin viitastani. Tyttö lähti hakemaan sanojensa mukaan vettä, mutta hän ei kuulostanut vakuttavalta. Päätin kuitenkin auttaa heti tammaa. Hukkis asteli karsinaan. Ori kosketti sarvellaan tamman kaulaa, ja tamma alkoi hengittää tasaisemmin. Hukkis jäi katselemaan karsinan ulkopuolelle. Kyykistyin tamman luokse ja aloin silittämään hitaasti tamman kaulaa. Lauloin hitaasti: ‘’ Hush little baby don’t say a world...’’ Kun tamma oli tarpeeksi rauhoittunut, uskaltauduin jalkojen luokse. Varsa oli oikeassa asennossa, mutta tamma ei jaksanut ponnistaa. Vedin varsaa samalla, kun tamma ponnisti. Pian harmaa varsa oli ulkona. Tamma alkoi nuolla varsaa, kunnes… Tyttö asteli talliin ase kädessään. Hän osoitti sillä minua. ‘’En halua varsaa, enkä tammaa, vaan hevosesi. Se on upea’’, tyttö sanoi. ‘’Laske ase, niin kerron sinulle jotain’’, sanoin varovasti. ‘’En!’’ tyttö huuti ja ampui seinään. Samassa Hukkis asteli tytön luokse ja tökkäisi tytön kumoon. Ase lensi tytön kädestä luokseni. Otin aseen maasta ja juoksin tytön luokse. Hän hengitti raskaasti. ‘’ Tyttö on pahasti sairas. Meidän täytyy auttaa häntä’’, sanoin. Hukkis heilutti päätään talon suuntaan. Nostin tytön käsivarsilleni. Kuljetimme tytön hänen sänkyynsä. Sytytin tulen takkaan. Lämmitin siellä vettä ja seikoitin siihen yrttilientä. Juotin tyttöä. Etsin kaapeista ruuan rippeitä. Löysin tarvittavat aineet keittoa varten. Sekoitin vettä johon pilkoin perunoita. Kylmiössä oli porkkanaa, jota muussasin keittoon. Lisäsin vielä mausteita ja yrttilientä keittoon. Jätin lasin ja keiton tytön sängyn viereen. Menin talliin katsomaan, miten varsa ja tamma voi. Varsa hengitti hyvin ja joi maitoa. Tammallakin oli kaikki hyvin. Lisäsin vielä heinää karsinaan ja veden, jossa oli melassia. ‘’Nyt voimme lähteä’’, kuiskasin. Hukkis nyökkäsi. Nostin viittani selkääni ja vein mustan sulan tytön sängyn viereen. Hyvä työ oli tehty. Nousin Hukkiksen mustaan selkään. Ori hyppäsi pystyyn ja hirnui, ennen kuin lähdimme laukkaan. Nousimme kirkkaalle tähtitaivaalle. Hukkiksen siivet heiluivat äänettömästi ja viittani helma lepatti. Seuraava hevonen odotti jo auttajaa... Heräsin hikisenä ja märkänä sängystäni. Peitto oli lattialla ja tyyny jalkopäässä. Astelin keittiöön. Minua pyörrytti… Join lasin vettä ja mittasin kuumeeni. ‘’Neljäkymmentä piste...’’ kuiskasin ja kaaduin lattialle. Silmissäni pimeni.
11.04.2014 - Kirjoittanut Mila
Koska jatkoryhmän tunti oli vähäisen osallistujamäärän vuoksi tänä päivänä peruttu, päätin siitä hyvästä napata Hukkiksen itselleni ratsuksi maastoon ennen kuin työvuoroni alkoi.
- Moro ukkeli, sanoin mustalle hevoselle, joka mussutti viimeisiä rippeitä päiväheinistään. Ihme kyllä Hukkis löntysteli luokseni ja antoi itsensä helposti kiinni.
- Oho, pääsit yllättämään! hymyilin ja rapsutin komeaa hevosta otsasta.
Talutin "Halihomon" talliin ja laitoin sen hetkeksi karsinaansa, jonka jälkeen hain Hukkiksen varusteet ja harjat varustehuoneesta.
- Hah! naurahdin pirullisesti Markukselle, joka luutusi varustehuoneen lattiaa tympääntyneen näköisenä. Ei kuulema ollut miesten hommaa siivota. Oli se. Ainakin meillä.
Omaan tapaansa Hukkis oli kuin myrkyn niellyt, kun sitä karsinassa hoidin ja sain sitä pari kertaa muistuttaa, että pitäisi olla kunnolla. Mutta pian oli varusteet herralla niskassa ja talutin sen pihamaalle.
Jakkaran päältä ponnistin itseni Hukkiksen selkään ja vislasin koirat luokseni. Lähtekööt nekin nyt matkaan.
Niinpä meidän pieni joukkomme lähti kohti maastoja. Lunta satoi hiljalleen, mutta muuten oli kyllä ihan näpsäkkä keli ulkoilla.
Koirat sinkoilivat pitkin maita ja mantuja välillä nujuten keskenään.
Hukkis tiiraili ympärilleen ja kuunteli metsän ääniä keskittyneenä. Hieman sitä ihmetytti Crowley, joka suuren kokonsa vuoksi erottui hyvin koiralaumasta.
Ravailimme enimmäkseen ja otimme parit laukkapätkät sopivalla suoralla.
Hukkis oli tosi hyvällä tuulella eikä temppuillut yhtään. Iiihana poika.
Pian olikin aika kääntyä jo kotia kohti, sillä kello läheni yhtä.
Käänsin Hukkiksen tulosuuntaan ja orissa oli huomattavissa heti pientä reipastumista kun kotiin päin lähdettiin. Sain pidätellä sitä oikein olan takaa, ettei se aivan lähtisi kiitämään kotia kohti.
Koiria sain enemmän komentaa, sillä kolmikko lähti jonkun jänisparan perään ja hieman vastahakaisesti ne palasivat luokseni.
- Ei saa kiusata pienempiään! sanoin tuimasti koirille.
Talli häämötti jo puitten takaa ja koirat säntäsivät kumeasti haukahdellen Eljaksen luo, joka oli pysähtynyt rapsuttelemaan Toheloa.
Kissa pomppasi säikähtäneen näköisenä Eljaksen olkapäille ja sähisi sieltä koirille sylki lentäen.
- Rauhoittukaa! komensin jälleen koiria, jotka innoissaan yrittivät töniä Eljaksen nurin. P*rkeleen rakit.
Laskeuduin alas Hukkiksen selästä ja käskin Eljasta lukita koirat häkkiin kun eivät kerran osanneet käyttäytyä. Eljas teki työtä käskettyä ja minä lähdin Hukkiksen kanssa tallille.
Lispe norkoili yksäripuolella ja ilahtui meidät nähdessään.
- Siinähän te olette! Minä jo luulin että Hukkis on varastettu, Lispe huokaisi helpottuneena.
Annoin hoitajan huolehtia Hukkiksesta ja itse lähdin hakemaan tunnille meneviä hevosia sisälle.
14.04.2014 - Kirjoittanut Lispe
Kuuntelin aikuisia hetken taukohuoneen ovella korva kiinni ovessa. Pian joku vetäisi oven auki ja kaaduin pärställeni maahan. ''Ööh... Sattuiko?'', mustahiuksinen mies kysyi. Nousin vikkelään ylös ja sopersin jotain vastaukseksi. Mies katsoi minua ensin kummaksuen, mutta pian naurahti heipat ja katosi ovesta ulos. Kurkkasin taukohuoneeseen, jossa istui vanhukset ja Veera. ''Tereve!'', Veera sanoi. ''Ettehän te nähny mitä mä äsken tein?'', kysyin ja tunsin, kun puna nousi kasvoilleni. Kaikki katsoivat ensin toisiaan, mutta pian hirveä hekotus kaikui huoneessa. ''Mitäs siellä lattialla näkyi?'', Inna nauroi. ''Pidä sinä se turpas kii!'', ärähdin. ''Älä nyt pienistä suutu'', Mila hekotti. Istahdin kädet puuskassa sohvalle. ''Kuka tuo mies muuten oli?'', kysyin etupehkoni alta. ''Juuso. Uuden yksityisen omistaja'', Inna kertoi. ''Sillä on ihana friisi!'', Petra kehui. ''Se sinun pollesi on aikamoinen riisi'', iskin pöytään. ''Jaa, millä perusteella?'', Petra uteli. ''Yhtä pehmeä kun sen vaan saa lämmitettyä!'', irvistin. Jatkoimme Petran, ja vähän Milankin kanssa vielä ''kinastelua'', kunnes muistin kysyä: ''Voinko vielä käydä maastossa Hukkiksella? Rento lenkki vaan''. ''Mene vaan, sellainen puolentunnin - kolmen vartin lenkki'', Petra suostui. Hyppäsin sohvalta ylös ja kysyin Veeralta, ‘’Tuletko mukaan?’’ ‘’En mä voi, kun Harrilla en saa vielä ratsastaa enkä jaksa taluttaa sitä’’, Veera vastasi. Nyökkäsin ja lähdin kohti karsinoita. Nappasin varustehuoneesta sinisen harjapakin ja suitset.
Ori mutusteli tyytyväisenä heinän rippeitään, eikä ollut iloinen, kun häiritsin ruokailua. Katsoin puhelimeni kelloa, joka näytti kahdeksaa. Kävisin vain pienen lenkin. Annoin Hukkiksen laiduntaa vapaana, kun harjasin sen puhtaaksi. Harjattavaa ei paljon ollut, koska ori oli ollut tunnilla. Vaikka yleensä Hukkis heilui kuin heinähanko, tällä kertaa ori seisoi paikallaan kuin tatti ja mussutti heiniään. Pian Hukkis kiilti niin, että siitä näki oman peilikuvansa. Ainakin melkein… Kaviot nousivat helposti ja harjakin oli selvitetty. Nakkasin orille kuolaimet suuhun, joka otti ne mieluusti vastaan, vaikkei ensin halunnut nostaa päätään heinistä. Heitin potan päähäni ja töppöset käsiini. Aukaisin oven kokonaan ja liukimme paikalta vähin äänin. Löysin pienen jakkaran pihamaalta, josta nousin mustaan selkään. Puristin pohkeita hiljaa orin kylkiin. Hukkis lähti hitaasti löntystelemään kohti maastoja. Ori kulki pää pitkänä hitaasti metsätietä pitkin. Aurinko värjäsi punaiseksi taivaanrannan. Ulkona oli hieman viileä, ai että minä odotan lämpimiä kesäpäiviä! Käskin Hukkiksen raviin. Pienen maiskuttelun ja puristelun jälkeen siirryimme hitaaseen raviin. Hoputin pikkuista reippaampaan raviin. Istuin selässä ja pitelin harjasta kiinni. Venyttelin jalkojani ja käsiäni, mutta pian säikähdin täysin. Niityllä seisoi hirvi, joka nosti päätään ja lähti juoksemaan meitä kohti. Kiskaisin ohjista ja käännyimme 180 astetta ympäri. Potkaisin pohkeeni orin kylkiin ja pukin saattelemana syöksyimme laukkaan. Petra kuristaisi minut jos näkisi. Laukkasimme noin satametriä, jonka jälkeen hiljensin käyntiin. Tämä oli hankalaa, sillä Hukkis olisi halunnut jo kotiin.
Käännyimme takaisin suuntaan, jonne meidän piti mennä. Samalla paikalla hirveä ei enää näkýnyt, joten jatkoimme matkaa. Minä säikähdin sataprosenttisesti enemmän kuin Hukkis, koska ori olisi varmaan vaan jäänyt tutustumaan pitkäkoiven kanssa. Ravasimme pienen nyppylän päälle, jossa liu’uin alas selästä. Aurinko oli jo laskenut, joten meidän piti kääntyä takaisin. Otin ohjat pois Hukkiksen kaulalta ja lähdin taluttamaan sitä metsään. Kuljimme harvaan käveltyä polkua. Nostelin jalkojani kantojen ja juurien yli. Löysimme saman ladon, jossa Mila oli kiduttanut meitä halloweenina. Hyppäsin kiven päältä Hukkiksen selkään takaisin ja kävelimme hetken pihassa. Vilkaisin kelloa, joka näytti puolta yhdeksää. ‘’P*ska!’’, kiljaisin. Ravasimme polulta pois, väistellen oksia. Kävelimme pienen mäen alas. Alhaalla annoin orille laukkapohkeet. Pienen kiitoravin jälkeen Hukkis nosti keinuvan laukan. Pidensin ohjia ja painauduin mustaa harjaa vasten. Laukkasimme pitkän suoran reipasta, mutta hiljaista laukkaa. Siirryimme raviin ja tallin näkyessä, hiljensin käyntiin. Kiersimme vielä pihan ympäri, jotta Hukkis saisi kunnon loppukäynnit.
Tallin ovella tulin alas ja taputin oria, joka jo heilutteli päätään. Petra odotti hätääntyneenä karsinan ovella. ‘’Ja missäs hel*vetissä sitä oltiin!? Kello on varttia vaille yhdeksän!’’, nainen raivosi. ‘’No itsehän sinä sanoit, että puolentunnin tai kolmen vartin lenkki!’’, nauroin. ‘’Mutta, mutta. Jos teille olis käyny jotain! Puhelimesi oli lisäksi kiinni’’, Petra selitti. ‘’Älä nyt vauhkoa siinä. Me ollaan nyt tässä, missään ei ole haavoja ja hengissä selvittiin. Puhelimessa ei varmaan ollut kenttää. ja olenhan minä jo neljäntoista, että osaan huolehtia itsestäni!’’, tyydyttelin samalla, kun hoidin Hukkista kuntoon. ‘’Äläpä sinä nyt siinä ala. Me ollaan vastuussa sinusta täällä, eikä tuo ori maailman luotto polle ole’’, Petra sanoi, jo hieman rauhallisemmalla äänellä. ‘’Pää asia että olette kunnossa’’, Petra huokaisi ja halasi, tai pikemminkin rutisti minua. Ennen kuin ehdin edes sanoa mitään, Petra muistutti, ‘’Laita sille vielä loimi niskaan. Ruoat olen jo sekoittanut, joten sä voit kohta jakaa ne’’. Sitten nainen lähti ja jäin pölmistyneenä seisomaan orin karsinaan. Hukkis tönäisi minua. Hain Hukkikselle fleece-loimen, jonka heitin orin niskaan. Jätin Hukkiksen karsinaan huutelemaan käytävän toisella puolella asustaville tammoille, kun vein tavarat varustehuoneeseen. Stina oli kärräämässä ruokia tuntihevosille, joten menin menin auttamaan häntä. Sankojen kansissa luki hevosen nimi, joten ruoat oli helppo kaataa kippoihin. Jatkoimme yksäreiden puolelle, jossa kaadoin nopeasti muonat Hukkikselle ja Jimmylle. Jätin Stinan yksikseen jakelemaan loput ruoat hevosille, kun itse lähdin taukohuoneeseen. ‘’Mä meen nyt, moikka!’’, vinkkasin Petralle, joka jutteli julian ja Innan kanssa. ‘’Saithan Hukkiksen kunnolla hoidettua?’’, Petra varmisti. ‘’Joo joo!’’, nauroin. Kirjoitin vielä ilmoitustaululle Petran järjestämän vaelluksen kohdalle oman nimeni ja Hukkista toivoin ratsuksi. Mitähän siitä tulee...
20.04.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
En kyllä enää ikinä lähde mihinkään mukaan, mitä Inna keksii. Eilisilta oli mennyt Milan pirskeissä ja olin itsekin uskaltautunut kerrankin vetämään huiviini hieman enemmän kuin sen yhden/puolen tölkillistä melkein alkoholitonta siideriä ja nyt kyllä tuntui. Päätäni jomotti, oksetti ja olo oli harvinaisen p*ska (sensuuri, koska ette tietenkään tiedä, että kiroilin. Kukaan ei aavista mitään.) kömpiessäni ylös ja vetäessäni valkoisen t-paidan ja tummanharmaan kolitsit jalkaan.
Kevätaurinko tuntui polttavan silmäni karrelle kun vilkaisin ikkunasta ulos ja kieltämättä kateellisena vilkaisin sängyssäni kuorsaavaa Juliaa, hipsien sitten alakertaan. Minua ei huvittanut syödä mitään, sillä se varmasti tulisi ylös, joten säntäsin suoraan ovesta ulos raittiiseen aamuun vedettyäni nuhjuiset lenkkarit jalkaan.
Kävelin tallille kiireettömästi. Mila oli koko päivän tallissa ja koska hevoset olivat jo pihalla, arvelin, että eilinen synttärisankari oli jossain kunnossa. Puolentoista tunnin päästä alkaisi heinien jako. Hukkis ja Jimmy olivat tietenkin sisällä, joten suuntasin suoraan hakemaan tallista kottikärryjä ja talikkoa. Kärräsin kottikärryt todella hitaasti, jottei niiden rätinä ja ryminä olisi ottanut korviin, mutta lopulta saavuin Hukkiksen karsinalle... Löytäen sen tyhjänä. Lyhyen paniikin jälkeen tajusin, että Mila oli varmaan heittänyt jo oripojat pihalle, jolloin tyytyväisenä aloin lappaa kakkaa kärryihin. Ulkoa kuului lintujen vittuilua toisilleen, mutta se ei nostanut mieltäni kattoon, pikemminkin harmitti - olinko minä ainoa, joka kärsi? En.
Mila asteli aivan yhtä krapulaisen näköisenä talliin kuin minäkin, joten moikattuani hiljaa naista jatkoin työntekoa, saaden pian huuhkittua molemmat karsinat valmiiksi.
"Mila, mie meen ainaki Hukkiksen kanssa vähä maastoo kävelemää iha vaa maasta käsin, koitan palauttaa sen syömää jossai puol kahentoista aikaan" huikkasin Milalle samalla suunnaten jo satulahuoneeseen.
Olin törmätä Lispeen matkalla, jolloin molemmat väistivät samaan suuntaan, sitten uudestaan askel sivulle ja lopulta purskahdimme nauruun säädettyämme hetken siinä ovensuussa.
"No säpö oot pirteen näkönen!" Lispe naljaisi minulle, jollojn pyöräytin silmiäni (tajuten samalla, ettei minulla ollut laseja tai piilareita. Nooo, en minä oviin törmäisi silti. Toivon mukaan.)
"Kiitti. Mut hei, onko sulla muuten tekemistä? Jos kiinnostaa, ni aattelin käydä kävelemäs Hukkiksen ja Jimmyn kans. Jos haluisit ottaa jommankumman?" ehdotin Lispelle, jolloin tuo innostui heti ajatuksesta.
"Joo! Saanko mä ottaa Jimmyn, ku en oo sitä ikinä koittanu? Ja siis selkäänkö kavutaan vai iha maasta?" Lispe kysyi innostuneena.
"Aattelin Hukkiksen kanssa olla ihan maan kamaralla, mut Jimmyn kanssa voi mennä selkäänki, ku ei sillä kuitenkaa oo maanantaina mitää erikoista" kertoilin Lispelle, nostaen samalla harjapakit syliini ja heittäen olalleni riimunnarut, Hukkiksen riimun ja Jimmyn suitset. Lispe ehti napata pakit sylistäni ja marssi niiden kanssa karsinoille, jonka jälkeen huiskaisin Lispelle Jimmyn riimunnarun ja pujotin karsinan ovessa roikkuvaan koukkuun Jimmyn suitset.
Astelimme aruinkoiseen aamuun ja haimme oripojat tarhoistaan. Heitin Hukkiksen päähän riimun ketjullisine riimunnaruineen samalla kun Lispe houkutteli arkaa Jimmyä luokseen. Omaksikin yllätyksekseni Jimmy lähestyi Lispeä loppujen lopuksi suhteellisen reippaasti ja antoi nätisti kiinni ja haisteltuaan Lispen läpikotaisin lähti arkailematta Lispen matkaan.
Talutin Hukkiksen karsinaansa, huikaten Lispelle Jimmyn kanssa toimintatavoista. Hukkis runttasi minut periillään seinään, mutta kaakkimus sai pian ärähdyksen osakseen ja korvat luimussa mulkoili minua, kuitenkaan jatkamatta kiusantekoa.
Harjasin Hukkiksen läpikotaisin, ripeästi, kadoten sitten satulahuoneeseen, jättäen Lispen Jimmyn ja Hukkiksen kanssa muuten tyhjään talliin. Marssin suoraan taukohuoneeseen ja napaasin nassuuni parit buranat yltyvän päänsäryn takia, palaten sitten tonkimaan satulahuonetta.
Etsin käsiini Hukkiksen vanhan nahkariimun orikuolaimella, joka oli ollut orilla päässä viimeksi pari vuotta sitten - olin poistanut riimun käytöstä pääosin siksi, että Hukkiksen virallisten näyttelyiden kiertäminen loppui vähitellen kun itseäni ei kiinnostanut ja niinpä orikuolain riimuineen jäi. Maastoon se olisi hyvä kuitenkin ottaa, sillä kevät sai oripojankin orimaisen puolen heräämään enkä halunnut mitään paniikkia maastossa.
"Petra! Meenkö mä Jimmyllä ilman satulaa?" Lispe kysyi hieman kauhuissaan heti kun tulin satulahuoneesta.
"No vähän joo niin aattelin, mut voitahan sä ottaa loimivyön ja vaikka sen mustakeltasen westernhuovan jos se helpottais?" ehdotin Lispelle, joka nyökkäsi ja kipitteli hakemaan sanomani varusteet. Heitin Lispen unohtaman harjapakin Jimmyn karsinan ulkopuolelle orin kytätessä sitä sen näköisenä, että hyppäisi kohta karsinasta ulos.
Tungin Hukkiksen päähän suitset, orin pureskellessa orikuolainta. Herra ei ollut koskaan pahemmin välittänyt riimussa olevista kuolaimista ja huojentuneena otin orin kiinni riimun päähän ja kävelin käytävälle. Rapsuttelin Jimmyn sutsittua päätä karsinan oven yli.
Lispe porhalsi kohta ja laittoi Jimmyn selkään ensin satulahuovan ja sitten loimivyön. Avasin Lispelle ja Jimpulalle oven, melkein iskien oven Milan naamaan, joka oli juuri tulossa sisälle talliin.
"Hietätkö näiden päiväheinät vaikka karsinoihin? Me käydään vähä maastos köpöttelemässä, ei pitäis mennä kauaa." sanoin Milalle, joka nyökkäsi ja jatkoi sitten matkaansa tyhjälle yksityispuolelle.
Lispe kamppaili itsensä selkään ja matkamme maastoihin alkoi. Koko ajan juttelimme niitä näitä, pääosin hevosista. Jimmy ja Hukkis kulkivat molemmat nätisti peräkanaa. Lispe ravaili muutaman pätkän ja minä hölkkäsin Hukkiksen kanssa perässä pitkällä riimulla. Toisinsanoen Hukkis veteli into piukeana liitävää ravia ja raahasi minua perässään.
Lispen lopeteltua viimeinenkin ravipätkä takaisinpäin tullessamme vaaleaturkkinen rusakko ponkaisi tielle kuin jonkin jahtaamana ja hyppäsi minun ja Hukkiksen eteen eli Jimmyn taakse. Tästä soppa syntyikin, kun Hukkiksen peruuttaessa paniikissa, hypätessä takajaloilleen ja hypätessä sitten eteenpäin takajalkojensa varassa musta ori osui Jimmyyn, joka säikähti ja pukitti kerran. Lispe pysyi selässä eikä Hukkikseen osunut, mutta minä sen sijaan tuiskahdin selälleni Jimmyn kavion voimasta ja parkaisten löysin itseni lopulta maasta. Lispe oli jo hypännyt alas ja piteli nyt hämmentynttä Hukkista ja säikähtänyttä Jimmyä aloillaan samalla kun itse nousin seisomaan pidellen vasenta olkaani. En antanut kyynelten valua, vaikka mieli teki. Lispe kyseli minulta, kuinka kovin sattui, mutta vakuuttelin olevani ihan kunnossa, joten jatkoimme vielä loppumatkan tallille minun irvistellessä kivusta olkapäässäni.
Lopultakin loputtomalta tuntuneen matkan jälkeen parkkeerasimme Hukkiksen ja Jimmyn karsinoihinsa mussuttamaan heiniään. Lispe hoiti Hukkiksenkin pois minun voivotellessa olkapäätäni. Päästyäni taukohuoneeseen löysin sieltä sohvalla loikoavan Julian, joka huomasi heti tuskaisen ilmeeni ja tuli ihmettelemään, mitä olin riehunut. Minut istutettiin paikalle ilmestyneen Milan ja Julian toimesta sohvalle Lispen mennessä viereiselle sohvalle. Saatuani paitani hihaa laskettua senverran, että olkapääni näkyi, ikävä mustelma oli jo muodostumassa ja Julia oli sitä mieltä, että olkapääni oli oudossa asenossa. Yritin pistää vastaan, mutta Milankin lopulta niin käskiessä päätimme lähteä terveyskeskukseen. Julia pakkautui minun viereeni takapenkille, Mila hyppäsi rattiin ja jätti tallin Innan niskoille. Lispe ei halunnut mukaan tulla, joten jäi vain odottamaan uutisia.
Lekureiden tutkittua ja kuvattua olkapääni selvisi, ettei mitään sen vakavampaa ollut tapahtunut, mutta sain ratsastuskiellon pariksi viikkoa, että olkapää toipuisi täysin. Minua varoiteltiin myös, että jos olkapääni ei olisi parin-kolmen-viikon jälkeen symmetrisesti toisen kanssa, alkaisi kuntoutus ja mieli maassa poistuessani tuhisin vain tuohtuneena koko automatkan. Ei ollut reilua ei.
Tallilla sovin parin seuraavan viikon liikutuksesta Milan ja Lispen kanssa, mennen sitten sisälle potemaan pahaa oloani ja särkevää olkapäätäni kylmäpussin ja buranan kera, katsellen päsiäispäivän elokuvaa. Otti päähän. Aika reilustikin.
26.04.2014 - Kirjoittanut Lispe
Aurinko paistoi silmääni, kun katsoin bussin ikkunasta ulos. Painoin katossa olevaa stop-nappulaa ja nousin ylös. Kiitin kuskia hypätessäni linjurista pois. Huomenna olisi kisat, joten Petran sanojen mukaan ‘’läskit lähtee ja niin pois päin’’- treenit jää välistä. Tänään pitää puhdistaa varusteet, pakata tavarat valmiiksi ja varmistaa Julialta, että kyyditys toimii. Saavuin tallin pihaan. Mila ja Jesse istuivat talon terassilla oluella. Pyöräytin vain silmiäni ja naurahdin, kun molemmat vilkuttelivat minulle.
Kello näytti seitsemää katsoessani taukohuoneessa olevaa kelloa. Tervehdin taukohuoneessa istuville hoitajille. Petraa ei näkynyt, joten marssin suoraan Hukkiksen luokse. Ori hörisi pehmeästi minulle, kun silitin sitä. ‘’Täällähän sie olet! Pelkäsin ettet tule ollenkaan valmistelemaan huomista, kun eihän me siitä olla mitään puhuttu’’, Petra iloitsi. ‘’No totta kai minä tulin!’’, nauroin ‘’Käyn ensin juoksuttamassa Hukkista kentällä. tuletko mukaan?’’, kysyin. ‘’Joo toki! Huikkaa sitten taukohuoneeseen, kun olet saanut sille kamppeet päälle’’, Petra käski.
Nainen katosi taukohuoneeseen, kun vedin Hukkiksen harjapakin hyllystä. Keräsin mukaani myös suitset, suojat ja liinan. Harjasin orin nopeasti ja pujotin turkoosit suojat Hukkiksen etujalkoihin. Irroitin suitsista ohjat. Hukkis otti kuolaimet helposti suuhun. Napautin liinan vasemman kuolaimen läpi oikeaan kuolaimeen. Avasin oven ja kävelimme ulos. Koputin ulkoa taukohuoneen ikkunaan ja avasin oven. ‘’Petra, tuo piiska!’’, käskin. Lähdin taluttamaan löntystelevää Hukkista kohti kenttää.
Ohjasin Hukkiksen vasempaan kierrokseen. Petra käveli pitkän raipan kanssa kentälle ja ojenti piiskan minulle. ‘’Jään katselemaan tuohon aidalle’’, Petra sanoi. Nyökkäsin ja päästin liinaa pidemmäksi. Parin kierroksen jälkeen heilautin raippaa ja käskin orin raviin. Hukkis laahasi jalkojaan ja hölkkäsi kuin kameli, joten komensin laiskamatoa reippaanpaan raviin. Liikettä näkyi vasta raipan kosketuksen myötä. Koko ajan sain maiskutella, jotta Hukkis ei hiljentäisi. ‘’Paiskauta sitä ihan kunnolla!’’, Petra huusi. Kävin tuumasta toimeen ja hieman ujosti annoin raippaa Hukkikselle. ‘’Eihän se edes tuntenut tuota!’’, Petra nauroi. Päästin raipassa ollen narun irti ja heilautin sitä ilmassa. Raipasta kuului kauhea näpäytys ja kyllä ori lähti! Hukkis ponkaisi ilmaan, teki pukin ja laukkasi hurjaa vauhtia liinassa. Sain rauhoitella ori hetken, ennen kuin saimme kunnollista ravia. ‘’Noniin! Hienosti. Vaihda nyt suuntaa’’, Petra kehui.
Vaihdoin liinan toiselle puolelle kuolainta. Käskin heti Hukkiksen raviin ja ori totteli hienosti. Parin kierroksen jälkeen hiljensin Hukkiksen käyntiin. Irroitin liinan ja kävelin kauemmaksi. Maiskutin ensin, mutta koska Hukkis ei liikkunut, heilautin raippaa. ori heilautti päätään, vinkaisi ja lähti liitoravia uralle. Kulmasta ajoin Hukkiksen laukkaan. Kun Hukkis viiletti Petran ohi, nainen kellahti selälleen ruohikkoon. Nauroin hulluna ja Petra kömpi ylös. ‘’Perskatin hevonen!’’, Petra mutisi. Juoksutimme oria vielä hetken ja sitten annoin Herran huokaista. ‘’Kävelytä sitä hetki ja vie sitten karsinaan’’, Petra ohjeisti ja lähti hiippailemaan kohti tallia.
Jätin oven auki kun menimme talliin. Irroitin suojat orin jaloista ja otin suitset Herralta pois. Otin Hukkiksen hali otteeseen syliini. Katsoin ulos, jossa aurinko värjäsi koivujen latvat punaisiksi. ‘’Käydäänpä Hukkis ulkona’’, kuiskasin orin korvaan. Huppäsin tennareissa mustaan selkään. Työnsin oven auki ja passitin Hukkiksen ulos. Ori suuntasi kuitenkin höristelemään Ullalle karsinan läpi, mutta pari käden lyöntiä persuksille auttoi. Ulkona Hukkis totteli jokaista apua, koska tammoja ei ollut lähellä. Kävelimme metsätielle josta käännyimme läheiselle niitylle. Annoin Hukkiksen laiduntaa vihertäviä heinänkorsia. Ori heilutteli häntäänsä ja pärski. Laskeuduin selälleni Hukkiksen takapuolen päälle. ‘’Tää on vaiettu rakkaus, josta ääneen ei puhua saa...’’ lauloin oih, niin kauniilla äänelläni. Katselin punertavalle taivaalle. Yltämme lensi kaksi joutsenta, joita Hukkis katseli ihmeissään. ‘’Eiköhän lähdetä takaisin tai Petra taas hätääntyy’’, nauroin. Ori ei ollut halukas lähtemään, mutta pienellä lahjomisella pääsimme liikkeelle.
Yllätyksekseni Petra ei ollut tallin ovella hätääntyneenä soittamassa poliisia. Laskeuduin vasta käytävällä ratsuni selästä. Käänsin orin suoraan pesupaikalle ja Hukkis meni sinne mielellään. Laitoin orille kuitenkin suitset päähän ja molemmilta puolilta kiinni. Huuhdoin Hukkiksen läpikotaisin jonka jälkeen letitin orin paksun harjan isolle letille. Pitää vain toivoa, ettei Hukkis saa päähänsä purkaa lettiä yöllä… Päästin Hukkiksen fleece loimi niskassa karsinaan höristelemään vieressä asuvalle Villalle ja lähdin itse varusteet kainalossa varustehuoneeseen.
Tylsistyneenä istuuduin penkille ja aloin hinkkaamaan koulusatulaa puhtaaksi. Irroitin jalustimet ja satulavyön. Tarkistin, että kisahuopa oli tarpeeksi puhdas. Lopuksi kiilloitin kuolaimet ja keräsin huomenna lähtevät varusteet kasaan.
Huomasin, että Hukkiksen satulahuovat eivät olleet puhtaimmasta päästä. Siispä tungin huovat koneeseen ja pyöräytin sen päälle. Petra saisi pestä myös loimet, mutisin. Lähdin taukohuoneeseen pakkamaan omia tavaroitani. Tungin siniseen ikea kassiin juuri pestyt ratsastushousuni, suomi-kypärän ja serkultani saaneen kisatakin sekä valkoisen paidan. ‘’No onkos kaikki valmiina?’’, Petra nauroi. ‘’Äläpä siinä yhtään virnuile!’’, sanoin. ‘’Julia, sinunko kyydillä me päästään?’’, varmistin. ‘’Joo, kyllähän te siihen mahdutte! Lähdetään puoli kymmeneltä’’, Julia vastasi. Jäin tallille vielä yhdeksään asti ja autoin Markusta jakamaan iltaruoat hevosille. Viimeisen kerran ennen lähtöäni varmistin, että kaikki tarvittava olisi valmiina ja Hukkis hengissä.
02.05.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Lappasin paskoo kärryihin ihan kiitettävällä vauhdilla. Perjantain aamu oli valjennut vain hetki sitten, mutta olin pompannut ylös levottoman yön jälkeen ja lähtenyt tallille. Markus ei ollut vielä ahteriaan tallille raahannut, joten olin toimessani jo heittänyt molempien puolien porukalle ruoat nassun eteen ja tallissa kävikin rouskutus. Tietenkin omaan kuulooni kävivät vain yksäripuolen rouskuttelut, mutta uskoisin, että kaikki tuntiponskien puolellakin olivat nassu kaurassa.
Hukkis väisteli minua, kun otin orin karsinasta märkiä kohtia ja kokkareita pois, Jimmyn karsinaan ei menisi kukaan sorkkimaan kun ori siellä olisi …
Saatuani Hukkiksen karsinan valmiiksi heitin orin päähän riimun naruineen ja lähdin kuskaamaan ruokansa syönyttä herrasmiestä kohti tarhoja.
Pujotin tarhan portilla riimun mustasta päästä ja nappasin mustasta harjasta kiinni, ohjaten suomipojan tarhaansa riekkumaan. Kirpeä aamuilma sai Hukkiksenkin persuukseen vauhtia ja ori menikin kunnon pukkilaukkasarjaa tarhan päästä päähän.
Palasin talliin ja kurkattuani, että Jimmyllä ei ollut aamupalaa kupissa otin ohueseen, limenvirheään riimuun kiinni kimoutuvan morabin ja heitin toisenkin poitsun pihalle. Kulkiessani takaisin tallille päin näin Markuksen auton valot ja heilautin miehelle kättäni, ettei tuo minua miksikään hämärähiippariksi luulisi.
“Mitäs sä jo tähän aikaan ylhäällä?” Markus heitti minulle kun menimme samaa aikaa tallille.
“Ei oikee uni maistunu … ” mutisin, jolloi Markus virnisti ilkikurisesti.
“Oliko Julia yökyläilemäs vai?” mies kysyi kärkevästi, silmissä ilkikurinen ja kiusoitteleva pilkahdus. Jätin miehen kysymykseen vastaamatta, ja ilmoitin vain, että hevosilla oli jo pöperöt,
eli pian voisi heittää loputkin pihalle.
Tosiaan, Julia ei ollut yötä, mikä oli harvinaista. Naikkonen oli lähtenyt keskiviikkoiltana kaverinsa mökille vappuilemaan ja raahaisi ruumiinsa Vaahterapolun tontille vasta huomenna. Minulla oli kamala ikävä blondia, mutta samalla syyllisyys kalvoi: vaikken ollut kuin nukkunut Antonion kanssa samassa sängyssä, juorut kulkivat ja paisuivat hieman turhankin nopeasti ja laajasti, varsinkin talliyhteisössä.
Huuhkin Jimmyn karsinan puhtaaksi kikkareista ja märistä länteistä, huikaten sitten Markukselle, joka heitti juuri kaakkimuksia pihalle, että menisin Jimmyn kanssa kentälle juoksentelemaan.
Sanoista teoiksi, pian Jimmy pörhisteli karsinassaan korvat kevyesti luimussa. Harjailin ohutta karvaa nopein vedoin, yrittäen päästä mahdollisimman pian kentälle riehumaan arabiristeytyksen kanssa.
Tungin Jimmylle suitset suuhun pienen taistelun jälkeen. Jimmy hieman kummasteli normaalia “tiukempaa” suitsitusta: lännenratsastusta varten hankitut suitset siirtyivät sivuun ja nyt Jimmyn nenää painoi turparemmi ja otsalla kulki koristeellinen V-otsaremmi. Kiinnitin liinan orin suitsiin ja lähdin taluttelemaan kimoutuvaa pikkuoria ulos tallista. Matkalla kentälle ohitin Milan kyhäämän pikkupihaton, jossa Kakru paraikaa kiusasi Vinskiä, joka kävi päälle yleisen syyttäjän tavoin. Pikkupojat nujakoivat, joka sai Jimmyn säikähtämään, mutta tähän varautuneena sain orista kiinni tiukemmin ja ouoliksi raahaten vein pikkupihattoa kärkkyvän Jimpulan kentälle.
Jimmy kulki reippaasti pää matalalla ja häntä viirinä nätisti liinan päässä, välillä kärkkyen kulmia. Kävelyn jälkeen vaihdoin vielä kertaalleen suuntaa ja koitin ensin orin oikean kierroksen ravia, joka olikin aika … kamalaa. Hetken taisteltuani orin kanssa vaihdoin suunnan vasempaan, jossa ravi sujui huomattavasti paremmin. Vielä vasemmalla kierroksella annoin Jimmylle lisää liinaa ja nostatin länkkärillä laukan, joka irtosikin komeasti ja lennokkaasti. Morabilla oli hienot askeleet ja se kantoi itsensä arabianhevosmaisella ylpeydellä, mutta lopulta hidastin Jimmyn raviin ja vaihdoin käynnin kautta suuntaa, työstäen vielä hyvän tovin oikeaa ravia kävelytaukojen hidastaessa matkaa.
Oikean ravin alkaessa sujua otin vielä hetkisen oikeaa ja vasenta laukkaa, painottaen oikeaa. Pian Jimmykin alkoi olla saanut päivän liikuntatarpeensa, joten hidastin herran askelluksen raviin ja myöhemmin käyntiin, antaen orin jäähdytellä omaan tahtiinsa. Jimmy olisi vielä jyrännyt eteenpäin, mutta rauhoittavien ääniapujen avulla lännenratsu hidasti tahtiaan ja lopetteli liikuntaa, antaen lihasten kylmetä vähitellen.
Talutin rauhallisemman Jimmyn talliin: turha luulo kuitenkaan, että Jimpula olisi jättänyt pikkupihaton kyttäämisen!
Otettuani Jimmyltä varusteet pois ja vietyäni ne satulahuoneeseen kännykkäni pirahti taskussa. Näytöllä vilkkui uuden viestin merkki ja napsautin viestin auki:
“Moi! Voinko mä liikuttaa tänään Hukkiksen? (: - Lispe”
Näpyttelin pikaisesti vastaukseni:
“Joo anti mennä! Mä lähen käymään kaupungilla, en oo ehkä tallilla ku pääset tänne asti. Käyn laittaa noille heinät, ni ruokalevon jälkee voit liikutella (: “
En jäänyt odottelemaan vastausta, vaan tyytyväisenä tungin puhelimen taskuuni, kipaisten hakemaan heiniä poitsuille. Jimmy sai heinänsä karsinaan kun taas Hukkikselle roudasin heinät tarhaan, taputellen riimutonta oria.
Menin puolijuoksua sisälle, kipitellen yläkertaan märisevän kissani kulkiessa jaloissani. Haettuani pyyhkeen kipitin suihkuun, josta suihkunraikkaana tullessani vedin vaatteet yhä nihkeälle iholle, pakaten laukkuni pyöräytettyäni hiukseni nutturalle. Heitin laukun olalleni ja vedin astetta siistimmät kenkulit jalkoihini. Kipaisin vielä tallin kautta viemässä nyt jo ruokansa ahimeen Jimmyn tarhaan palloilemaan, sitten lähtien kohti bussipysäkkiä, tarkistaen sadatta kertaa, että minulla oli bussikortti mukana.
Kaupunkiin vievä bussi kurvasi samaan aikaan minun kanssani kulman takaa. Hyppäsin lämpimään bussiin ja istuuduin lähimmälle penkille. Kertasin ostoslistaa päässäni: lupaamani vappupalkinnot vapputapahtuman osallistujille, mässyä huomiseksi illaksi, ehkä joku vuokraleffa ja joku pikku lahja Julialle - vaikka Julia ei tiennyt vapun tapahtumista, ei se tarkoita etten voisi lepytellä häntä!
03.05.2014 - Kirjoittanut Lispe
Pakkasin Hukkiksen tärkeimpiä kamppeita autoon. Tänään olisi estekisat Aittohaarassa ja huomenna koulu, joten Hukkis yöpyi siellä. Molemmat kisakamppeet ja hoitovehkeet, fleece-loimi, ruoat… Julia oli luvannut kuskata meitä, kun hän itsekin olisi menossa sinne.
Kun kaikki oli pakattu, oli aika hakea hevonen. Hukkis pyöri karsinassaan kuin viimeistä päivää, taisi Ukko tietää minne mennään. Orilla oli jo kuljetussuojat jalassa, joten hevonen tarvitsi vain taluttaa kärryyn. ‘’Jännittääkö jo’’, Petra hymyili tullessaan talliin. ‘’Vähemmän kuin Seppeleen kisoissa!’’ nauroin. ‘’Otappa sitten hevonen kiinni niin mennään’’, Petra sanoi ja lähti jo tallustelemaan ulos. Aukaisin oven ja Hukkis seisahtui suoraan eteeni. Nappasin orin turkoosilla riimunnarulla kiinni. Hukkis aluksi nosteli jalkojaan kuin kameli, mutta nopeasti muisti, etteivät kuljetussuojat syö hevosparan jalkoja. ‘’Se saattaa hieman jänistellä, mutta kyllä se sinne menee!’’ Petra muistutti. Otin taskustani porkkanan ja heiluttelin sitä orin nenän edessä. Hukkis astui etujalallaan rampille mutta peruutti heti alas. Petra maiskutteli takaa ja minä vedin edestä. Porkkana auttoi, mutta silti lastaaminen oli aika vaivalloista. Vihdoin ja viimein ori oli kyydissä ja pääsimme matkaan.
Matka ei kestänyt kauaa ja pian olimme perillä. Puhelimeni kello näytti yhtätoista kun sain siihen viestin:
‘’Mä tuun kattoo niitä kisoja!’’
Viesti oli Veeralta. Vastasin siihen:
‘’Kiva, me ollaan jo täällä. Etsi mut sitten käsiisi, moikka!’’
En jäänyt odottamaan vastausta vaan nousin autosta ja lähdin Julian ja Petran perään. ‘’Heissan!’’ Inna tervehti meitä. ‘’ Tere! Minne me toi ori laitetaan?’’ Petra vastasi. ‘’Yksityisten puolelle, kolmoskarsina on vapaa’’, Inna ohjeisti. Julia jäi juttelemaan Innan kanssa kun me otimme Hukkiksen trailerista pois. Irroitin narun ja Hukkis peruutti ennätysnopeudella alas rampilta. Ori nosti päänsä ja päästi sieraimistaan kovan hönkäisyn. Hymyilin ja katsoin ylvästä oria. ‘’Alappa tulla sieltä’’, nauroin. Kiskaisin narusta ja Hukkis palautui takaisin maanpinnalle. Hukkis käveli koko matkan pää ylhäällä tarkkaillen ympäristöään. ‘’Se on aina tuollainen’’, Petra sanoi. Hymyilin vain vastaukseksi.
Käänsin Hukkiksen karsinaan. Petra irroitteli kuljetussuojat orin jaloista ja vei ne sitten varustehuoneeseen tuomaamme laatikkoon. Rapsuttelin sillä aikaa Hukkista, kun Petra kävi hakemassa hoitotavarat. Yhteistuumin otimme Hukkiksen käytävälle ja laitoimme sen kisakuntoon. ‘’Tee sinä ne sykeröt, kun minä en osaa!’’ nauroin. ‘’Nää ei sit oo mitään kauneinta mallia’’, Petra huokaisi. Nainen alkoi selvittämään paksua harjaa, kun minä kiillotin orin karvaa. Vaihdoin vähän väliä juuriharjasta pölyharjaan ja toisinpäin. Hukkis pudotteli talvikarvaansa, joten harjaus ei ollut helppoa. Pyörittelin kumisualla koko hevosen läpi. Kun ori näytti edes jotenkin siedettävältä, suihkautin vähän hevosten hoitoainetta Hukkiksen lautasille ja mahaan. Herra ei pitänyt ideastani, joten korvat painautuivat luimuun ja takajalka nousi. ‘’Noh!’’ ärjäisin.
Hukkis näytti suoraan sanottuna onnettomalta kun katselimme sitä vähän kauempaa. Korvat sivuilla ja pää matalana. ‘’Pitäskö noi sykeröt ottaa pois?’’ Petra mietti. ‘’No eii…. Huomenna tehdään sitten paremmat!’’ sanoin. ‘’Nyt on sinun vuoro hakea varusteet!’’ Petra komensi. Luikin hakemaan estepenkkiä sun muita varusteita.
Petra karkasi juttelemaan muiden kanssa kun minä jäin varustamaan Hukkista. Liu’utin satulahuovan orin selkään. Lampaankarvaromaani tuli satulan alle ja sitten satula. Hukkis antoi kiristää satulan jo paljon paremmin, kun ymmärti, että kohta mennään. Suitset ori melkein nielaisi. Laitoin suitsista remmit kiinni ja aukaisin satulavyön uudelleen, sillä martingaalit piti laittaa… Huokaillen säätelin vielä viimeiset remmit. Tunsin sormet kyljissäni ja kiljaisten hyppäsin varmaan kaksimetriä ylös! Käännyin ja huomasin Antonion. ‘’Mitä sä täällä teet?’’ nauroin. ‘’Tulin katsomaan kisoja, hölmö!’’ Anton sanoi. ‘’ Jaa jaa, täällä sitä vaan kuherrellaan’’, Petra virnisteli. Näytin naiselle keskaria ja siirryin sivulle vaihtamaan kisatakin. Pienen hiljaisuuden jälkeen Petra astui Antonia askeleen lähemmäksi ja kuiskasi pojan korvaan jotain, varmaan luuli etten kuule heitä. ‘’Katsoo nyt’’, Anton sanoi vähän liian kovaa ja iski Petralle silmää. ‘’Jaa, mitä katsoo?’’ käännyin ja mulkaisin molempia. ‘’Ettää… Pitääkö hän minulle tunnin ensiviikolla’’, Petra mutisi. Näin, kuinka hän katseli muualle ja oli muutenkin vaivautuneen oloinen. ‘’Mä meen jo katsomoon’’, Anton sanoi ja heilautti kättään. Kun poika oli mennyt, katsoin Petraa. ‘’Nyt kerro!’’ käskin. ‘’Mitä?’’ Petra kysyi muka tietämättömänä. ‘’No en minä tiedä, mutta ei teillä ole puhtaat jauhot pussissa!’’ sanoin. Petra ensin kiemurteli kuin mato paikallaan ja sanoi sitten: ‘’Kohta alkaa verkka. Tule maneesiin viiden minuutin päästä!’’ Petra lähti juoksujalkaa pois paikalta.
Veeraa ei vieläkään näkynyt, liekkö myöhästynyt bussista. Hyppäsin maneesissa Hukkiksen selkään. Kiristin vyön ja laskin jalustimia reiällä. Päästin Hukkiksen kavelemaan uralle. Kentällä pyöri meidän lisäksemme Julia Kiaransa kanssa. Siirryimme uran sisäpuolelle kun Julia lähti ravaamaan. Hukkis muistutti välillä hirnumalla kuka oli paikan kunkku. Siirryin parin kierroksen jälkeen raviin. Hukkis ravasi reippaasti ja sain ihan vähän pidätellä sitä. Maneesiin oli kasattu kaksi estettä, okseri ja pysty. Tallityöntekijä Elsi ja Mila minulle tuntemattoman hevosen kanssa kävelivät kentälle. ‘’Nyt voitte alkaa hyppäämään tuota pystyä. Muistakaa huutaa: tulen, ajoissa ennen kuin lähdette kohti estettä!’’ Elsi opasti. Tein pari laukkaympyrää ja vaihdoin sitten suuntaa. ‘’Tulen!’’ Julia huuti. Emme olleet lähelläkään estettä, joten en valittänyt huudosta. Käännyin kohti estettä ja huusin tulevani. Hukkis nosti jalkojaan laiskanpuoleisesti, mutta yli mentiin. Tulimme esteen myös toisen kerran. Hukkis hyppäsi paljon paremmin joten taputin sitä kaulalle. Mila ja Julia tulivat myös hevostensa kanssa esteet jonka jälkeen saimme Elsiltä luvan vaihtaa suuntaa. ‘’Tulkaa tässä suunnassa tuo okseri!’’ Elsi käski. Hyppäsin okserin vain kerran, sillä se meni niin hienosti. Ravasin löysin ohjin hetken ja tulin sitten pois maneesista.
Vein Hukkiksen hetkeksi karsinaan, jotta voisin käydä etsimässä tukijoukkoni. Löysin Petran kentän laidalta katsomassa Milan suoritusta. ‘’Millon mun vuoro on?’’ kysyin. ‘’Joku kymmenen minuuttia. Käydään heittämässä sut selkään niin saat kävellä sen aikaa’’, Petra ohjeisti.
Kävelimme kentän luona, kun minä yritin lyhentää jalustimia. Työntekijät nostivat esteitä jonka jälkeen olisi minun vuoroni aloittaa luokka. Huomasin Veeran ja Eemilin kävelemässä meitä kohti. Veera käveli heti taputtamaan Hukkista, mutta Eemil jäi taaemmaksi. ‘’Sori, mun piti oottaa toi mukaan’’, Veera nauroi ja osoitti Eemeliä. ‘’Joo. Mun vuoro on ihan kohta, kunhan esteet on nostettu. Menkää tonne Petran luokse’’, ohjeistin Veeraa. ‘’Okei, onnea!’’ Veera sanoi ja näytti peukkuja. Eemil ja Veera menivät Petran luo kun Armi tuli sanomaan, että voin mennä jo kentälle.
Hukkis nosti laukan pukin kera. Keräsin ohjat paremmin kätösiini ja ajattelin radan nopeasti mielessäni. Ylitimme kaikki esteet omalla tyylillä eikä yhtään puomia tippunut! Hukkis olisi saanut olla vähän reippaampi, mutta olin tyytyväinen rataamme.
Petra oli heti meitä vastassa. ‘’Se meni tosi hyvin!’’ Petra innostui. ‘’No jaa… Kyllä huomaa että tää on kouluratsu!’’ nauroin. ‘’Kävele hetki sen kanssa ja vie sitten karsinaan. Sitten sulla on joku tunti vapaa-aikaa, että voit kierrellä täällä’’, Petra sanoi. Tein työtä käskettyä ja heitin orin karsinaan.
Anton tuli karsinan luokse ja onnitteli meitä hyvästä radasta. ‘’En nyt tiedä menikö se niin hyvin. Hukkis oli vähän laiska’’, sanoin. ‘’Äläpä nyt vähättele itseäsi’’, Anton nauroi. Samassa Veera ja Eemil tulivat talliin. ‘’Mitäs sun nyt pitää tehdä?’’ Veera kysyi. ‘’Hukkis saa levätä hetken karsinassa ennen palkintojenjakoa’’, kerroin ‘’Mennäänkö ostamaan kahvia ja pullaa?’’ ehdotin. Kaikki myöntyivät joten lähdimme taukohuoneeseen.
Pujottelimme käytävän ja varustehuoneen läpi taukohuoneeseen. Myöhemmin kuitenkin tajusimme, että olisimme päässeet suoraan yksityistenpuolelta ulkokautta sinne. Jenna seisoi tiskin, tai oikeastaan pöydän takana. Pöydällä oli korillinen pullia, iso termostonkka, pillimehuja ja karkkipusseja. ‘’Mitäs teille saisi olla?’’ Jenna kysyi ystävällisesti. Astelin kohti pöytää. ‘’Yksi pillimehu ja pulla’’, sanoin. ‘’Kaksi euroa’’, Jenna pyysi. Ojensin kolikon naiselle joka laittoi sen pieneen laatikkoon. Nappasin pöydältä punaisen pillimehun ja pullan pahvilautaselle. Rojahdin sohvalle syömään ostoksiani. Veera istui viereeni ja pojat menivät pöydän ääreen. Syötyämme kiitimme Jennaa ja lähdimme ulos.
Julia kisasi viimeisenä kentällä. Pisteiden laskun jälkeen olisi palkintojenjako. ‘’Kohta alkaa palkintojenjako, joten mun pitää mennä ottamaan Hukkis’’, kerroin. Muut lähtivät kentän laidalle katsomaan kun minä riensin uljaan orini luokse. Hukkis hörähti pehmeästi avatessani karsinan oven. Otin ohjat pois jalustimien takaa ja kiristin vyön uudelleen. Taluttaessani Hukkista ulos Petra tuli luokseni. ‘’Jos pääsette kunniakierrokselle, anna sen laukata reippaasti’’, nainen käski. ‘’Joo joo’’, nauroin.
Petra punttasi minut selkään ja kävelimme kentälle. Asetuimme vierekkäin kun Inna, Armi ja Elsi supattelivat vielä jotain. Innalla oli lista kädessä, Armi piteli ruusukkeita ja Elsin kainalossa oli kukkakimppu. ‘’Kröhöm’’, Inna murahti ‘’ 50cm luokan tulokset ovat: kuudenneksi Julia ja Reckless Kirby, viidenneksi Mila ja LR’s Melkoinen Salla, neljänneksi Mila ja Ryste Den Ud, kolmanneksi Lispe ja Hukkareissu, toiseksi Julia ja Perilous Queen. Tämä tarkoittaa sitä, että Mila voitti ratsullaan K.B. Murheenkryyni! Armi jakaa jokaiselle ruusukkeen ja Elsi antaa voittajalle myös kukkakimpun’’, Inna kertoi. Hurrasin hiljaa mielessäni ja taputin muiden mukana. Kättelin Armia tämän laittaessa ruusuketta Hukkiksen suitsiin. Kun ruusukkeet oli jaettu ja Milasta ja hevosesta oli saatu kukkakimpun kanssa kuva, alkoi kunniakierros. Mila ojenti kukat takaisin Elsille ja komensi hevosensa laukkaan. Julia lähti seuraavana ja sitten me. Hukkis heitteli päätään ja korskui, taisi arvata että hyvin meni. Saimme vielä kaiuttimista marssi-musiikiin jonka tahtiin yleisö taputti.
Hyppäsin alas orin selästä ja taputin sitä kaulalle. Petra säntäsi heti luokseni ja naisen perässä laahustivat Veera, Eemil ja Anton. ‘’Oho! Enpä tiennyt että tämä on estehevonen’’, Petra nauroi ja rapsutti kullannuppuaan. ‘’Onneksi olkoon! Hienosti meni!’’, Anton onnitteli. ‘’Juu, samat sanat’’, Veera nauroi. ‘’Tämän päivän kisailut oli tässä, huomenna uudelleen. Tuletteko te Veera?’’, sanoin. ‘’Kyllä me päästään!’’ Veera vastasi ‘’vai mitä?’’ tyttö jatkoi ja katsoi murhaavasti Eemeliä. Ei tainnut hirveästi hevosista tykätä… Eemil nyökkäsi. Veera ja Eemil lähtivät ja lupasivat huomenna tulla ajoissa. ‘’Laita hevonen karsinaan ja hoida se kuntoon. Menen katsomaan seuraavaa luokkaa!’’, Petra ohjeisti ja lähti sitten kohti kenttää. Oli siinäkin hyvä omistaja… ‘’Minä voin auttaa sinua’’, Anton hymyili. ‘’Kiitos’’, vastasin säreilevällä äänensävyllä. Veera ja Eemil lähtivät, mutta Anton jäi vielä.
Anton piteli Hukkista sillä aikaa, kun otin orilta satulan pois selästä. ‘’Käydään vielä vähän tutustumassa maastopolkuihin maastakäsin’’, sanoin. ‘’Käy mulle’’, Anton vastasi. Vaihdoin Hukkikselle päitset ja nappasin sitten orin narunpäähän.
Ilta-aurinko värjäsi puiden latvat oransseiksi. Kävelimme vierekkäin hiekkatiellä. Hukkis käveli pää ylhäällä, muttei kuitenkaan pomppinut ympäri kuin aropupu. Juttelimme Antonion kanssa enimmäkseen hänestä. Siitä kuinka hän oli käynyt viime kesänä Hollannissa ja että hän on kisannut paljon. Siinä ohella kerroin myös omista kokemuksistani. Kävelylenkki oli nopeasti tehty ja palasimme takaisin tallille.
Viimeinen luokka oli menossa ja kello näytti vaille kolmea. Purin orilta vielä sykeröt, jonka jälkeen tökkäsin Hukkikselle nokan eteen lintin heinää ja liu’utin sitten karsinan oven kiinni. Veimme Hukkiksen varusteet varustehuoneeseen ja palasimme vielä sitten orin karsinan luokse. Antonin puhelin piippasi. Poika kaivoi kännykän taskustaan. ‘’Mun pitää mennä’’, Anton sanoi haikeana. ‘’No, nähdään huomenna!’’ sanoin. ‘’En pääse huomenna, pitää lukea kokeisiin’’, Anton kertoi. ‘’No höh… Tallilla sitten viikolla’’, naureskelin. Katsoin Antonia suoraan silmiin ja poika hymyili minulle. Anton kumarsi lähemmäksi suutani ja antoi sitten pienen pusun. Jähmetyin paikoilleni. ‘’Haittaako tää?’’ Anton kysyi hiljaa. En vastannut mitään vaan suutelin Antonia. Kerkesimme hetken aikaa kuherella karsinan edessä kun kuulin Petran äänen takaani. ‘’Jaa, vai tallaista peliä’’, Petra huokaisi. Melkein hyppäsin pois Antonista. ‘’Ööh...’’, mutisin. ‘’Nähdään ensiviikolla’’, Anton sanoi ja antoi sitten pienen pusun poskelleni. Poika karkasi tallista ja jäin vain naama punaisena siihen Petran eteen. ‘’Todellakin ööh!’’, Petra hämmästeli. ‘’No mitä mun tohon nyt pitäs vastata’’, sanoin. Petra vain pyöräytti silmiään. ‘’Tulin vain sanomaan että lähdetäänkö jo Vaahterapolkuun?’’ nainen sanoi ja tyynemmällä äänellä. ‘’Joo käy mulle’’, vastasin. Sanoin orille heipat joka hörähti minulle pehmeästi. Sitten lähdimme Petran ja Julian kanssa kohti autoa.
04.05.2014 - Kirjoittanut Lispe
Hukkis hörisi kun avasin karsinan oven. Ori mutusteli vielä aamu heiniään. Kello oli puoli kaksitoista ja talli oli täynnä ihmisiä. Sidoin orin kaltereihin kiinni siten, että se saisi syötyä heiniään. Harjasin Hukkiksen siistiksi jonka jälkeen selvitin sen harjan eilisiltä sykeröiltä. Meillä ei ollut mikään kiire, joten kerkesin rauhassa tehdä orille uudet sykeröt. Letitin harjan kahdelletoista letille. Ori heilui edestakaisin, joten sain pari kertaa ärjäistä kunnolla. Kun pienet letit oli tehty, kieritin ne ylös. Tällä kertaa sykeröt onnistuivat ja ihailin työn tulostani. Samassa Petra tuli karsinan ovelle. ‘’Jaaha, sinäkö et muka osaa tehdä noita?’’, Petra virnisti. ‘’Noo… Kaipa nuilla uskaltaa mennä koulukisoihin’’, naurahdin. Petra alkoi tekemään Hukkiksen häntään kalanruotolettiä , - jonka hän kuulema osaisi vaikka silmät kiinni - kun minä puhdistin orin kaviot. Kavioiden puhdistus oli helppoa ja jalat nousivat helposti, joten oli aika heittää penkki selkään. Pyyhin pahimmat karvat pois satulahuovasta ja laitoin sen sitten satulan alle. Nostin penkin selkään vielä ilman satulavyötä. Nostin maasta melkein puhtaan vyön, joten harjasin siitä irtoavat hiekat pois. Hukkis antoi laittaa satulavyön helposti. ‘’Valmis!’’ Petra kertoi. Katsoin häntää. ‘’Hieno!’’ ihailin. Petra laittoi Hukkikselle suitset, kun minä kävin vaihtamassa paidan ja kengät. Palasin takaisin karsinalle ja lähdin sitten verkkaamaan orin.
Hukkis olisi taipunut vaikka kaksinkerroin jos olisin halunnut! Kerkesin vain ajatella oikealle kääntymistä, niin Hukkis teki sen. Miksei tämä voinut olla kotonakin näin hyvä? Hukkis kuitenkin huuteli minkä kerkesi tammoille ja ehkäpä vähän muille oreille ja ruunille. Verkka oli nopeasti tehty. Lähtövuoroni oli viidentenä, joten jäin kävelemään tallin pihaan. Kävelin pitkin ohjin pihaton lähellä kun huomasin parkkipaikalla Veeran ja Eemilin. Onnekseni minun ei tarvinnut huutaa heitä, sillä Eemil huomasi minut.
‘’Moi, ethän sä kerenny vielä mennä’’, Veera sanoi. ‘’Taas te olitte myöhässä!’’ huusin ikään kuin suuttuneena. ‘’Sori...’’, Veera mutisi. ‘’Vitsi vitsi! Mun vuoro on kohta. Verkkasin jo’’, nauroin. Veera näytti kieltä ja lähdimme kävelemään kohti kenttää.
Ravasimme Hukkiksen kanssa kentälle. Tulin tuomarinkopin molemmista suunnista, jotta Hukkis ei säikkyisi sitä. Istuin harjoitusraviin ja käänsin keskihalkaisijalle. Hukkis pysähtyi pienimmästäkin pidätteestä. Tervehdin tuomari-Innaa, joka nousi seisomaan ja kilisti kelloa. Hukkis ravasi reippaasti ja liitävästi. Pohkeenväistö onnistui täydellisesti. Rata meni mielestäni täydellisesti, lukuunottamatta Hukkiksen sähellyksiä. Taputin Hukkista radan jälkeen, kun kävelimme portille. Petra odotti portilla ja onnitteli meitä. ‘’Tuollainen se on aina. Kunnon hätäilijä’’, Petra nauroi kun kerroin miten Hukkis sähelti. Kävin ravailemassa ja menemässä loppukäynnit vielä maneesissa ja sitten lähdin purkamaan oria.
Veera ja Eemil tulivat kertomaan, että he lähtevät, koska Eemelillä koski päähän. Sanoin heipat heille ja jatkoin Hukkiksen hoitamista. Harjasin Hukkikselta vähät hiet pois, jonka jälkeen aukaisin sykeröt ja hännän. Heitin mustalle orille fleece-loimen niskaan, vaikka Hukkis erityisen märkä ollut. Jätin orin huutelemaan karsinaan, kun vein varusteet pois ja menin katsomaan muiden suorituksia.
Ennen palkintojenjakoa tajusin, että minun olisi pitänyt olla ratsailla! Sen verran kiire oli, etten enää kerennyt varustaa oria. Siinä toivossa, ettemme pääsisi kunniakierrokselle kärkijoukkoon talutin Hukkiksen kentälle. Inna kertoi tulokset ja huokaisin helpotuksesta. Tulimme Hukkiksen kanssa viidensiksi, joten ravasin Hukkiksen kanssa viimeisinä ympäri kenttää. Läähätin kuin koira tullessani pois kentältä.
Olimme Aittohaarassa koko loppupäivän. pääsimme lähtemään vasta neljältä kohti Vaahterapolkua. Hukkis rymisteli alas ja huuteli, että kunkku tuli kotiin. Revin siniset kuljetussuojat Herran jaloista, jonka jälkeen talutin Hukkiksen suoraan tarhaan, jonne ori jäi mielellään vetelemään kiitoravia ja pukkilaukkaa. Kävelin autolle ja otin mukaani Hukkiksen satulan ja hoitotarvikkeet. Petra saisi kantaa loput. Asetin orin tavarat siististi paikoilleen hyllyihin. Petra tuli varustehuoneeseen Julia kainalossaan. ‘’Onko tässä kaikki Hukkiksen tavarat?’’ Petra varmisti ja laittoi suitset naulaan. ‘’On on. Pitääkö mun vielä tehdä jotain, vai voinko jo soittaa kyydin?’’, sanoin. ‘’Jos ori on turvallisesti tarhassa, sillä on heinää nenän edessä ja tavarat paikoillaan, olet vapaa’’, Petra nauroi. ‘’Hyvä. Mehän sanottiin Milalle, että laittaa iltaheinät Hukkikselle tarhaan täksi päiväksi. Sielä ne näkyi olevan’’, kerroin ‘’eli menen nyt. Heippa ja kiitos Julia kyydistä!’’ huusin kun olin jo tallin ovella.
Pujahdin vielä hetkeksi heiniään mussuttelevan Hukkiksen tarhaan. Silittelin oria ja annoin sille pari heppanamia. Annoin pusun Hukkiksen turvalle ja lähdin sitten kohti bussipysäkkiä.
06.05.2014 - Kirjoittanut Mila
Talutin Hukkiksen tallille iloisesti hyräillen. Olimme eilen sopineet Jessen kanssa, että lähdemme käymään yhdessä maastossa ja kaiken järjen vastaisesti olin päättänyt ottaa ratsuksi Hukkiksen. Hormonihuuruinen ori ja kaunis tammaneiti ei varmaan ollut mikään järkevin parivaljakko maastoon, mutta noh… Olisipahan jotain äksöniä mahdollisesti tiedossa.
Jesse jo harjailikin Danielaa käytävällä ja itse tungin mustan orin sen omaan karsinaan. Vaihdoimme pienet hymyt kun kävelin miehen ja tamman ohi. Käväisin nopeasti hakemassa Hukkiksen harjat varustehuoneesta ja lähdin puunaamaan oria puhtaaksi.
Hukkis tapansa mukaan pyöri kuin puolukka pi… siellä jossain harjauksen aikana, mutta lopetti turhanpäiväisen touhottamisensa aina, kun komensin sitä napakasti.
- Ongelmia? Jesse kysäisi.
- Eii, tää on tätä normaalia arkea, huikkasin takaisin.
Varusteet menivät orille suhteellisen vaivattomasti päälle ja olinkin pian valmis lähtöön. Kypärä päähän ja menoks!
Talutimme ratsumme ulos tallipihalle ja itse jouduin käyttämään selkään nousemisessa apuna jakkaraa. Jesse nousi vaivattoman näköisesti Danielan selkään, mutta minä jouduin leikkimään apinaa että sain itseni kammettua Hukkiksen selkään.
Hukkis pörisi ja hörisi Danielalle, mutta tamma ei korvaansakaan lotkauttanut orin suuntaan.
- Mihinkäs te olette menossa? Inna kiljaisi nähdessään meidät tallipihalla. Perhana, kun sen piti tupsahdella paikalle aina, kun sitä ei olisi tarvittu.
- No, sinne maastoon mistä oli jo eilen puhetta, vastasin ja hymyilin kämppikselle aurinkoisesti.
- Niinhän se olikin… Inna mutisi.
Lähdimme matkaan ja Inna toivotti meille vielä hyvät matkat.
- Olkaa kiltisti, Inna huikkasi vielä peräämme. Hemmetin pässi.
Ilma ei ollut mikään maailman kehuttavin tänään, mutta ei se haitannut. Ratsastimme rinta rinnan polkua pitkin eikä hevoset olleet moksiskaan, vaikka vastakkaista sukupuolta olivatkin.
- Arvaa vaan saako taas kuulla kaiken maailman salasuhde teorioita kun Inna pääsee juoruamaan tästä meidän retkestä? naurahdin, kun talli katosi puiden taa.
- Eikö niitä saa kuulla jo muutenkin? Jesse hymyili. - Mistä Inna on ylipäätänsä saanut päähänsä, että me vappuna… noh… Tehtiin mitä tehtiin.
- Sillä on joku kuudes aisti! Se arvas melkein heti, että minä oon harrastanu seksiä, naurahdin hieman nolona. Tuntui oudolta puhua Jessen kanssa asiasta. Olimme yrittäneet olla mahdollisimman normaalisti tapahtuneen jälkeen eikä oltu puhuttu asiasta ollenkaan.
Jesse hymyili minulle leveästi eikä virkannut mitään. Tunsin punastuvani ja ihmettelin, mikä minua oikein vaivasi. Olihan Jesse todella siis TODELLA komea mies, mutta en minä nyt mitään ihastumishommia saatika seurustelusuhteita halunnut. Turhanpäiväistä sontaa, sanon mä.
Otimme parit laukkapätkät ja hevoset tuntuivat nauttivan viileästä ilmasta sekä meidän retkestämme.
Hukkis oli kiltisti, kuten aina maastossa. Daniela hieman meinasi säpsyillä metsän ääniä, mutta huomatessaan ettei Hukkis niistä ollut moksiskaan, tamma rauhoittui.
- Käännytäänkö takaisin? Jesse kysäisi, kun olimme ratsastaneet tunnin verran metsätietä pitkin.
- Sopii mulle, vastasin. En kyllä oikeasti halunnut. Olisin halunnut jatkaa meidän retkeämme vaikka kuinka kauan.
Oli mukava olla Jessen kanssa ihan kahdestaan ja jutella niitä näitä ihan rauhassa.
- Kaduttaako sua? Jesse töksäytti yhtäkkiä.
- Niin mikä? ihmettelin kunnes tajusin mitä Jesse tarkoitti. - Ei, ei mua kaduta.
- Hyvä, Jesse huokaisi. - Ajattelin vain kun et ole pahemmin sen jälkeen minulle jutellut.
En tiennyt mitä vastata, joten jatkoimme matkaa hiljaisuuden vallitessa.
- Hei, viimeinen mutkassa on mätämuna, Jesse huudahti ja kannusti Danielan laukkaan, kun tulimme pitkälle suoralle.
Eihän tankkimainen Hukkis sulavalinjaiselle ja pitkäjalkaiselle Danielalle pärjännyt - varsinkaan kun tamma oli saanut niin hyvän etumatkan.
- Huijasit, murahdin, kun hiljensimme taas ratsumme käyntiin.
Jesse virnisti leveästi, kuten aina enkä voinut olla hymyilemättä takaisin.
- Mitäs nyt sitten? Jesse mutisi, kun talli alkoi häämöttämään edessäpäin. - Onhan meidän välillä kaikki ihan ok?
- Totta kai, vastasin.
- Kavereita?
- Kavereita! Ehdottomasti.
Meinasin kyllä sanoa kavereita luontaiseduilla mutten kehdannut. Ehkä oli parempi vain ettei menisi sotkemaan muuten niin lupaavasti alkanutta kämppäkaveruutta. Ja eihän sitä tiedä millon Jesse löytää oman kämpän.
Tulimme tallille ja laskeuduin Hukkiksen selästä huomattavasti ketterämmin kuin olin sen selkään noussut.
Talutin Hukkiksen talliin ja sidoin sen käytävälle, kun taas Jesse vuorostaan pisti Danielan karsinaan. Riisuin Hukkiksen varusteet ja paikalle pelmahtanut Inna lupasi viedä ne varustehuoneeseen.
- Oliko kivaa? Inna vinoili samalla, kun harjasin Hukkista. Herra oli vissiin hieman väsähtänyt meidän retkemme aikana, sillä sitä tavanomaista pöljäilyä ei ollut havaittavissa.
- Juu-u, vastasin.
- Sehän on hienoa… Pysähdyittekö mihinkään puskaan halailemaan? Inna jatkoi uteluaan.
- Ei! tuhahdin. - Idiootti.
Inna meni utelemaan Jesseltä meidän maastolenkistämme ja minä jatkoin Hukkiksen puunaamista.
- Oot sinä vaan ihan liian komea, lässytin orille joka hörähti pehmeästi. - Niiiin, taidat tietää sen itsekin.
Lässyttelin Hukkikselle hyvän tovin ennen kuin laitoin sen karsinaansa syöpöttelemään heiniä.
Jessekin laitteli Danielan varusteita omille paikoilleen ja Inna jatkoi paikalla norkoilemista sen näköisenä, kuin odottaisi meidän tekevän jotain “ihmeellistä”.
- Minäpä lähden moikkaamaan Kakrua ja Vinskiä, tuumasin ja lähdin tallista jättäen Innan sinne seisoskelemaan yksinään.
06.05.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Taivalsin pihan poikki Hukkiksen roikkuessa riimunnarun nokassa pörhäillen itsekseen. Musta herrasmies saisi kohdata kesän parturin kautta, joten olin käskenyt Innan ottaa jo esille sakset ja muuta pientä kivaa. Kello ei ollut vielä yhdeksääkään, mutta olin jo ahkerana antanut kaakkimuksilleni heinät ja putsannut karsinat. Nyt oli siis edessä Jimmyn ja Hukkiksen liikutus ja Hukkiksen parturointi. Musta ori saisikin kunnon jenkkisiilin hieman pidemmällä otsiksella ja häntääkin voisi toki siistiä. Koska ori oli kuitenkin herkkä öttiäisille, ei häntää kovin lyhyeksi kehtaisi leikata.
Päästessäni talliin, jossa Inna oli jo ottanut esille kaiken tarvittavan, näin Lispenkin kurkkivan hoidokkiaan.
“Ai moi! Mitäs sä täällä näin aikasin?” hihkaisin tytölle samalla kun suljin ovea orin perässä. Hukkis oli kokenut klipattava eikä juuri pelännyt klippausta, mutten voinut olla kuin tytyväinen, jos saisin Lispenkin avukseni. Toki tänään parturoisin vain jalat ja siistisin pitempiä karvoja, joten eihän kokoklippaus ollut edessä.
“Tulin vaa pyörimää tänne. Tarviitko sä apua, Inna jutteli että Hukkis sais mani-, pedikyyrin ja viel parturin ja hieronnan!” Lispe lateli naama pokerilla samalla kun Inna purskahti nauramaan.
“Inna älä pilkkaa mun diivaa!” naurahdin Innalle samalla kun talutin Hukkiksen käytävälle. Hain käsiini narut, joihin kiinnitin Hukkiksen.
Lispe kävi hakemassa oripojan harjat minun ja Innan naljaillessamme toisillemme jotain tarpeetonta. Mustan orin hoitaja pamautti pakin orin vierelle ja aloimme koko kolmikko puunata Hukkista.
Orin ollessa tarpeeksi puhdas Inna laittoi minikokoisen klippauskoneen käyntiin ja minä nappasin sen naiselta siistien Hukkiksen vuohiskuopat ja jalat muutenkin. Myös vatsanalus koki siistimisen, jonka siisti orin ulkoasua jo huomattavasti.
Laitoin koneen pois ja Lispe huikkasi saaneensa hännän selviteltyä. Hukkis alkoi olla jo kärsimätön siinä tönöttäessään, joten lahjoin oria parilla heppanamilla. Inna tuli pitelemään Hukkiksen päätä kevyesti kun itse otin sakset esille.
Siistittyäni orin harjan olin varsin tyytyväinen lopputulokseen: otsatukka ei ollut symmetrinen mutta varsin kivan näköinen ja siiliksikin leikattu harja oli siisti ja käytännöllinen kisoja miettessä, joten nyt oli edessä enää hännän parturointi.
Häntä tuli siistittyä ennätysajassa Hukkiksen ollessa jo lähdössä kilometrilenkille, joten pian pääsimme siirtämään herran pesukarsinaan. Suihkuttelin orin läpi Innan avustaessa. Lispe norkoili pesuboksin vierellä ja syötti parturoidulle Hukkikselle heppanameja ja kehui hienosti käyttäytynyttä poitsua vuolain sanoin - Inna oli erimieltä Hukkiksen iskiessä mononsa hänen varpailleen, jotka olivat naisen epäonneksi turvakärjettömät.
Kun sain Hukkiksen pestyä kävin sen vielä viilalla läpi Innan ja Lispen hävitessä omille teilleen. Heitin orin päälle vielä kuivatusloimen ja jätin fleeceloimen orin karsinan päälle odottelemaan vaihtoa. Hukkiksen vein karsinaansa kuivattelemaan ja odottamaan iltasapuskojaan ennen kuin suuntasin kohti Jimmyn tarhaa hakemaan säikkyperseen sisälle ja liikkumaan hieman lännenratsastuksen merkeissä …
08.05.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Ilta oli jo pitkällä, kun pujotin viimeisenkin soljen kiinni ja ripustin Jimmyn suitset naulaan. Huomenna olisi edessä mestaruuskisat ja olin puunannut molempien hevosteni varusteet suorastaan säihkyviksi. Kaikki olivat jo lähteneet ja Eljaskin lopetteli juuri iltatallia. Pari kertaa olin pyörähtänyt tallin puolella pois satulasaippuan löyhkästä, mutta suurimman osan illasta olin puuhastellut hevosten tavaroiden parissa. Koska olin osallistunut Hukkiksen kanssa kahteen luokkaan ja Jimmyn kanssa yhteen, minun piti puunata kolme satulaa, kolmet suitset ja olin päässyt pesemään pyykkiäkin ihan tarpeeksi – siinä, kun olin aloittanut, niin pesuun olivat joutaneet kaikki hevosten loimet ja valkoiset kouluhuovat riippuivat paraikaa ulkona kuivumassa. Jimmyn estehuopa mylläsi yhä koneessa Jimmyn keltaisen fleeceloimen toverina kun suoristin itseni satulahuoneen lattialta ja laitoin tavarat paikalleen. Kurkkasin pesuhuoneeseen, jossa pesukone mylläsi viimeisiä kierroksia ja odotin muutaman minuutin, ottaen sitten tavarat pois koneesta. Läimäisin koneen luukun kiinni ja menin ulos ripustamaan loimen ja huovan kouluhuopien ja Hukkisten loimien kaveriksi.
Eljaskin pääsi iltatallista ja lukitsi oven minun kipaistessa talolle, jossa minut vastaanottaisi toivon mukaan herkullinen iltapala ja sillee. Paskat, kyllähän sen tiesi että siellä oli pari leivänkänttyä, viinaksia ja kolaa jääkaapissa. Onneksi minulla oli nyt jakso amiksessa, joten pääsin syömään koululla loihtimiamme ruokia. Kotona ei erkkikään söisi ainakaan Innan keitoksia, tie minkä purkin sekoittanut rotanmyrkkyyn …
Inna ja Mila jäivät marttakerhoilemaan vielä keittiöön samalla kun minä ja Jesse leikillämme toisiamme tuuppien portaissa painuimme yläkertaan nukkumaan. Jesse kiusasi minua, että kuinka rökittäisi piirtopäänsä kanssa meidät huomenna, mutta pamautin oven kämppikseni nenän edestä kiinni ja toivoin, että osuisin edes hieman – enkä edes onnistunut. Hmph. Vihaisesti tuhisten kaivoin rennommat kisavaatteeni kaapista ja ripustin ne vaatekaapin oven yläreunaan. Letitin hiukseni ja pinkaisin sitten alakertaan pikasuihkulle, ehtien juuri ennen Jesseä ja Innaa, jotka jäivät paukuttamaan ovea kiukkuisina – minä voitin tämän erän!
Otin pikasuihkun vain enimpien hikien saamiseksi pois ja hiipparoin sitten mahdollisimman hiljaa vessasta, nähden matkalla Jessen. Inna päivysti suihkuvuoroaan keittiössä, joten vinkkasin Jesselle kädelläni suihkun olevan vapaa ja mies virnisti minulle, mennen sitten aivan lähelle vessan ovea. Karjaisin suihkun olevan vapaa juostessani portaita ryminällä ylös, jolloin kuulin Innan ryntäävän ylös keittiön penkistä ja kaatavan tuolinsa samalla, mutta pian kuulin kiroilutulvan kohdistettuna Jesseen. Innaa oli vain liian kivaa kiusata.
Hyppäsin sänkyyni kiskottuani venyneen, liian suuren villapaitani ylleni ja nukahdin siihen paikkaan, vain herätäkseni siihen että kissani kiljui suljetun oven takana haluaan päästä sisälle.
09.05.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Heräsin pirteänä aamuun. Yöpöydälläni lojuva nokialainen informoi minulle kellonajan, joka vaikutti olevan siinä viiden kieppeillä ja pomppasin ylös ja tömistelin alakertaan. Suittsuani hiukseni nutturalle korkealle päälaelleni ja pestyäni hampaani laitoin teeveteni kiehumaan ja ryntäsin sitten takaisin ylös. Kämppiksiäni kyllä kävi sääliksi kun saivat joka ikinen aamu kuunnella tömistelyäni, mutta ei ollut minun ongelmani niin kauan ku kukaan ei tullut kuristamaan yöllä sänkyyn etten enää tömistelisi… ikinä. Eikumitä.
Muutkin saivat raahattua ahterinsa aamupalapöytään ja pöydässä kävikin ihan kiitettävä uho minun, Jessen ja Innan välillä, jota Mila seurasi naureskellen. Kellon lyödessä kahdeksan kaikki vetäytyivät huoneisiinsa Milaa lukuunottamatta - tallinomistaja lähti pihalle seuraamaan järjestelyjä ja naureskeli, että heti koulun päättymisen jälkeen tallille rymyäsi ovista ja ikkunoista hermostumaan ja hermostuttamaan hevoset ja Mila pääsisi nauttimaan heidän kiusaamisestaan.
Vedin päälleni vaaleanharmaat pillifarkut ja mustan, selästä avoimen topin, tunkien pukemisen lomassa kirjoja reppuuni.
Menin alakertaan reppu toisella olalla, jossa Jesse nuokkui pöydän ääressä lueskellen päivän lehteä.
“Sä herätit mut rymistelylläs. Taas.” mies marisi minulle leikkisyys kuultaen kevyesti äänessään ja virnistin vain miehelle, kurkottaen sitten teemukia kaapista. Saatuani astian käteeni tein teeni valmiiksi ja hörpin sitä hyvän tovin, Inna tuskin ihan heti heräisi… Jessekin ehti lähteä töihin ja huikkasi minulle moikat ovelta. Ikkunasta katsoessani näin miehen ajavan pois ja jäin lämpimään keittiöön odottamaan, jos Inna ede kerran heräisi ajoissa.
Turha luulo.
Inna rymisteli jälleen kerran alakertaan kauhealla kiireellä ja usutti minutkin äkkiä autoon. Heitin vihreän takkini ylleni ja menin autolle samalla kun Inna kävi voitelemassa itselleen voileivän matkasyömiseksi/aamupalaksi.
---
Koulupäivä meni ohi nopeasti. Kaikki tiedot menivät päähän ja sieltä välittömästi ulos, mutta viimeinkin kello rätisi soimaan ja kirjojen paiskominen reppuun ja penaalien sulkemisen ääni täytti tunkkaisen luokan. Ryntäsin muiden mukana ulos luokasta ja ryntäsin melkein auton alle jääden Inna autolle, joka odotteli minua. Kisat alkaisivat viideltä, joten meillä olisi kiire - siis ihan aito ja oikea kiire.
Inna ajoi Vaahterapolkuun juuri ja juuri nopeusrajoitusten mukaisesti ja kun viimein pääsimme tallille juoksimme molemmat talolle ja rymistelimme Jesseä moikkaamatta huoneisiimme vetämään kisavaatteita päälle. Itse vaihdoin farkut ja topin mustaan, kireään teepaitaan ja valkoisiin ratsastushousuihin. Etsin huoneeni nurkasta kisasaappaani ja vedin ne jalkoihini, ehtien juuri ennen Innaa ulos, sillä heitin epähuomiossa(ko?) oven Innan naamalle kopattuani kypärän ja hanskat mukaani.
Tallissa Mila oli onneksi ottanut kisaavat hevoset jo sisälle ja hoitajat olivat juuri puunaamassa hevosiaan ja itseään. Päivän aikana löystynyt nutturani oli valunut niskaan, mutten ehtisi nyt korjata sitä, korkeintaa sitten kun molemmat orit olisivat hoidettu kuntoon.
Aloitin tietenkin Jimmystä, sillä kisasin sen kanssa ensimmäisessä luokassa. Hukkiksen kanssa olisi vain pari viimeistä luokkaa, joten ehtisin jonkun avustuksella laittaa Hukkiksen valmiiksi luokkien välissä.
Jimmy oli kauhuissaan hurjasta tahdista ja vikuroi karsinassaan ja oli silmät päässä pyörien ahtautunut nurkkaan. Rauhoittelin oritta ja harjasin orin rahallisesti, vaikka kuinka olisi kiire.
“Inna, voitko tuua mulle Jimmyn kamat? Tarviin yleissatulan, semmonen vaaleenruskee ja sitte ne enkkusuitset. Satulahuopa on täällä et jos sen heität siihe alle!” kiljuin Innalle, joka kulki ohi sen näköisenä, ettei hänellä ollut tekemistä - Ulla seisoi sievät nykeröt niskassa karsinassaan ja vilkaisin Jimmyn ohutta harjaa. Saatuani Jimmyn harjattua läpikotaisin ja puhdistettuani säikyn herran kaviot kaivoin valkoisen lenkin taskuni pohjalta viime kisareissulta ja tein pienen, mutta sievät letin Jimmyn haituviin. Letti kulki orin niskaa pitkin eikä riippunut paljoa, mutta oli ainakin siisti ja hyvin onnistunut - kiireessä ja puolivahingossahan ne harjat saisi parhaiten. Käännyin, jotte etsisin Innan jos hän olisi löytänyt Jimmyn kouluvarusteet ja yllätyksekseni Inna tunki juuri karsinaan ja heitti satulan käsilleni.
“Oot viimonen HeC-luokasta joka ei oo viel verkkaamas. Mä laitan tälle suitset. Kiva harja muuten” Inna huikkasi minulle kurotellessaan jo Jimmyn kolhoa päätä kohden samalla kun itse iskin satlan Jimmyn kapeaan selkään. Jimmy steppasi paikallaan ja näytti siltä, että saisi kohta sydänkohtauksen. Inna sai viimeisenkin remmin kiinnitettyä ja minä nappasin naista kiittäen Jimmyn kiinni, taluttaen puoliksi ravaavan Jimmyn pihalle. Inna roikkui toisella puolella satulaa kun hyppäsin selkään laittaen kypärän ja hanskat käteeni vasta selässä. Jimmy tuntui juoksevan altani pois ja mietin hetken, että miksei Jimmy ollutkaan laukkaratsu, mutta minun piti lähteä verryttelemään muiden mukana.
Minua ennen oli onneksi ihan kiitettävästi porukkaa: Vika ja Huhu peräkanaa, sitten Salla, Tohveli ja Eetu ja minä. Minun jälkeeni olisi vain Kiara. En ollut tänään edes kunnolla ehtinyt moikata Juliaa ja se harmitti: olin niin törkeä kilpailuhenkinen, että hävitessäni mököttäisi seuraavat kolme päivää. Jippikaijee.
Ohjasin Jimmyn radalle muistellessani rataa. Jimmy oli eteenpäinpyrkivä ja pitkällinen koulutus oli tuottanut tulosta: nuori ori nosti päänsä ylpeästi pystyyn ja kulki edes hieman muodossa kun suitset vaihtuivat moninaruisempiin.
Rata oli ohi yhdessä hujauksessa ja jäin pyörimään siihen katselemaan Juliaa ja Kiaraa. Ja ei perskeles, niillähän meni hyvin. Siis oikeasti hyvin. Ja reilusti paremmin kuin minulla. Mutristin suutani, mutta onnittelin tietenkin Juliaa kun tyttöystäväni ratsasti ohi. Kiara yritti jäädä nyhväämään vähitellen rauhoittuneen Jimmyn luo mutta Julia laittoi Kiaran liikkeelle ja kaksikko meni tekemään loppuverkkaa ennen tulosten kuuluttamista.
Vaikka olin katkera siitä, että Julia suoriutui minua paremmin, en voinut olla kuin iloinen ja pakahtumaisillani ylpeydestä kun Julia meni ja voitti häsäpetteri-Kiaran kanssa koko luokan!
Itse tulin neljänneksi, mutta mitäs siitä. Saipahan Jimmy kokemusta.
“Luokka 2 on peruttu!” Mila kuulutti maneesissa ja tunsin veren pakenevan kasvoiltani. En ollut vielä loppuverkannut Jimmyä ja Hukkis ei ollut valmis, ei läheskään. Ja kolmosluokkakin oli pieni. Paniikissa hyppäsin alas morabin selästä ja tähyilin ympärilleni.
“Lispe! Ootko missä luokassa seuraavana?” huusin hieman kauempana kuljeskelevalle Lispelle, joka oli ilmeisesti jo vienyt Huhun karsinaansa.
“Seuraavaks vikas luokas. Mitenni?” Lispe kysyi, ilme epäilevänä.
“Mulla on Hukkis iha puolvalmis ja on ihan kiitettävä kiire. Ni mietin, et haluisitko ottaa loppukäynnit Jimmyn kanssa? Jätät sen vaa sen jälkee karsinaansa, mä hoidan loppuun. Pliis?” anelin Hukkiksen hoitajaa, joka nyökkäsi virnistäen.
“Oot mulle palveluksen velkaa” tyttö huikkasi minun pakenevalle selälleni.
“Onnea muuten kolmossijasta!” huikkasin vielä olkani yli ja syöksyin Hukkiksen kimppuun.
En ole varmaan ikinä saanut hevosta valmiiksi niin nopeasti! Onneksi Inna oli tuonut minulle Hukkiksen kouluvarusteet huomatessaan viipymiseni ja heti kun Hukkis oli harjattu heitin vain varusteet selkään. Vilkaistessani puhelimen kelloa totesin, ettei minulla ollut hädän päivää. Hukkiksen pystyharja oli aika kätevä: nyt ei tarvinnut letittää tai tehdä mitään!
Nousin pihalla Hukkiksen koulupenkkiin ja kiitin Lispeä, joka kulki ohitseni Jimmyn kanssa. Korjasin asentoani satulassa ja ärisin kaakkimukselleni, joka hirnui ja oli ihan kisafiiliksissä.
“Sä et jumaliste hypi kenenkään selkään! Ei haluta lisää Kiaroita!” älähdin Hukkikselle, joka steppaili allani ja hyvä kun pyyin edes selässä, kun Mara, Daniela ja Hukkiksen jälkeläinen toisessa polvessa, Ulla, menivät ohi. Toivottavasti musta ori ei kuitenkaan olisi Ullaan kajoamassa, insestiä, hyi…
Jokatapauksesa oma vuoroni oli viimeisenä kilpaillessani Juusoa, Jesseä ja Innaa vastaan. Vatsani muljahti jokaisen kohdalla ja olin varma, etten pystyisi edes nostamaan ravia.
Kaikki sujuikin paljon kivuttomammin kuin mitä pelkäsin: Hukkis kulki kaula kauniisti kaarella muodossa, askeleet tarmokkaina ja samalla siroina ja lennokkaina. Hukkis kulki kuin itsekseen, kun tuttu rata jäi askel askeleelta lyhyemmäksi enkä voinut olla kuin tyytyväinen. Ravi meinasi kyllä hyytyä kerran jos toisenkin, muttei mitenkään hurjasti.
Poistuimme radalta tyylikkäästi ja kapsahdin heti kentältä poistuttuamme Hukkiksen kaulaan ylpeänä. Ori oli kyllä ansainnut juuri niiiiiin paljon haleja ja herkkuja!
Olin viimeinen, joten jäin vain odottelemaan kentän laidalle muiden mukana. Hukkis yritti jällen tehdä tuttavuutta erityisesti Maran kanssa, mutta menin hieman kauemmas päästelemään höyryjä orin kanssa.
Tuloksia kuulutettaessa leveä virne nousi kasvoilleni. Me voitettiin! Kuljin radalle virne naamallani ja otin vastaan ruusukkeen, jonka Helena kiinnitti Hukkiksen suitsiin. Kyllähän olin kisannut Hukkiksen kanssa vaikka kuinka, mutta tutulla tallilla, tutu vastassa ja tutut katsomossa nostatti tunnetta hurjasti.
Kunniakierroksella onnistuin mitä selvimmin tartuttamaan intoni Hukkikseen, joka teki ilopukin kesken matkan lähettäen minut kaulalleen istumaan hetkellisesti ennen kuin korjasin istuntani satulaan.
Laskeuduin Hukkiksen selästä otettuamme hetken käyntiä ja tuomariston hävitessä ruokailemaan. Talutin Hukkiksen talliin, jossa Lispe odotti minua into piukeana.
“Ai vitsi teillä meni hyvin! Onnea!” hoitaja hehkutti minulle.
“Kiitti. Ja tosiaan kiitos tosta Jimmyn kävelyttämisestä vielä” vastasin virnuillen, parkkeeraten Hukkiksen karsinaansa ja ottaen varusteet pois, jättäen ne odottamaankarsinan ovelle.
Purin Jimmyn varusteista ja jätin herran sisälle odottelemaan - turha sitä oli enää ulos juoksuttaa, hermostuisi vain hälinästä pihalla.
Hukkiksen varusteet vaihtuivat nopeasti: koulusatula vaihtui estesatulaan, jonka alla oli turkoosin huovan lisäksi lampaankarvaromaani. Hukkis sai vielä martignaali ja päähänsä ori sai meksikolaiset, jotka tarjosivat vaihtelua orille kankien jälkeen. Suojia laittaessa Hukkis nosteli jalkojaan ja yritti peräti kerran purra minua, mutten vaivautunut muuta kuin kieltämään oritta.
Nostin jalustimet ylös ja kävelytin Hukkista maastakäsin tallipihalla, jossa koko vastustajakuntani juoksutti omia hevosiaan. Nousin hetken kuluttua ketterästi Hukkiksen selkään. Tasaiselle tallipihalle oli laitettu pari estettä: 70cm pysty ja matala ristikko. Hyppelin molempi Hukkiksen kanssa hetkisen ennen kuin luokka kuulutettiin alkavaksi.
Olin Hukkiksen kanssa heti toisena vuorossa eikä rata ollutkaan erityisen onnistunut: kahden virhepisteen kera poistuin kentältä himena myrtyneenä, mutta koululuokan voitti ei saanut mieltäni maahan. Kävellessäni pois kentältä Hukkis rymysi lojumaan jätettyyn estetolppaan, joka oli kaatunut puolittain kentän aidan taakse enkä tajunnut mitään ennenkuin kuulin terävän kolahduksen ja Hukkis hyppäsi kolmella jalalla tolpan yli. Laskeuduin välittömästi selästä ja tajusin orin kolauttaneen jalkansa metalliseen pidikkeeseen. Vaikka orilla olikin suojat, eivät ne suojanneet etusoaa, jonka ori oli kolauttaen.
Rauhoittelin Hukkista ja tunnustelin jalkaa. Se ei vielä näyttänyt kuin nirhaumalta, mutta kohta oli lievästi lämmennyt. Talutin Hukkiksen hitaasti talliin ja vein orin suoraan pesupaikalle.
Kiinnitin orin pesukarsinaan ja otin orilta suojat, satulan ja suitset pois vaihtaen suitset pikaisesti riimuun. Palautettuani tavarat paikalleen ja haetuani orin harjapakin käden ulottuville aloin tutkia Hukkiksen jalkaa. Hieman lämmennyt jalka ei vaikuttanut kovin pahalt eikä Hukkis ontunutkaan vaikka kuinka kyttäsin pihalla kävellessämme. Kyykistelin ja pohdin hetken orin jalan kohtaloa, johon ensin Inna ja myöhemmin Mila jäivät voivottelemaan oria. Minua harmitti ja suututti, että miten Hukkikselle aina kävi jotain - vaikka aina mollasin mustaa suokkia, se oli minulle henki ja elämä. Eikä tässä ollut kyse, että kisat jäisivät väliin vaan se, että kuinka kovin Hukkista sattui, vaikkei jalka nyt Hukkista vaivannutkaan.
Milan lässyttäessä orille hieroin orin jalkaan hieman viilentävää linimenttiä ja laitoin pintelin päälle ja harjasin orin nopeasti läpi, kammaten orin pystyharjan märällä kammalla, jotta se olisi huomennakin pystyssä, jos edes kisoihin pääsisimme.
Mila jäi siihen norkoilemaan vaikka kuinka kauaksi ja lopulta jouduin huomauttamaan, että voisin siirtyä Hukkiksen kanssa, jolloin nainen pomppasi kuin sähköiskun saaneena avoimen harjapakin suuntaan ja kompastui siihen tai jalkoihinsa, suorastan pudoten Jessen avoimille käsivarsille. Tirskahdin hieman, kuitenkin taluttaen Hukkiksen Jimmyn seinänaapuriksi kasikarsinaan.
Palasin talolle autettuani iltatallin teossa. Kävin nukkumaan hermostuneena Hukkiksen jalasta mutta ylpeänä orien suorituksista: vaikka sijaa ei tullut kuin Hukkikselle, Hukkis ainakin yritti parhaansa esteluokassa ja Jimmy oli yllättävän rauhallinen ja hyväkäytöksinen koululuokassa. Oli minulle siunaantunut hienoja ponskeja, nih!
10.05.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Seuraava aamu oli yhtä sähläystä. Inna ja Jesse heräsivät, yllättävää kyllä, ennen minua ja pinkoivat heti suihkuun. Tuijotin huoneeni ikkunaa unisin silmin miettien syntyjä syviä. Lauantai-aamu oli kolea eikä minua huvittanut nousta.
Nousin sängystä ja rymistelin alakertaan, löytäen yllätyksekseni Jessen odottelemasta.
“No mitä hittooo, onko Inna tai Mila tähän aikaan hereillä?” älähdin miehelle.
“Joo, Inna. Ihmeitä tapahtuu, esim se että Innalla on pienempi pistesaldo ku mulla” Jesse sanoi, huutaen loppuosan kuuluvaan ääneen, saaden Innalta älähdyksen suihkun puolelta. Vilkaisin kännykkäni kelloa todeten sen olevan vähän vaille yhdeksän.
“Innaaaaa, onks Juuso siellä?” karjuin oven toiselle puolelle, saaden vastaukseksi vain kiukkuisen älähdyksen josta ei ottanut selvää.
”Ei oo. Siel se Juuso nukku Innan sängyssä ku yläkerras käväsin” Jesse sanoi minulle, mutta mutristin vain suutani ja valuin istumaan seinää pitkin. Kun Innalla vain kesti ja kesti, potkaisin lopulta turhautuneena ovea.
“Petra rakkaani teet elämästäni harvinaisen vaikeaa” Inna nurisi päästessään kylpyhuoneesta. Naisen hiukset olivat vielä märät kun Inna pomppi yläkertaan mitä ilmeisimmin “herättämään” Juusoa. Päästin Jessen ennen minua suihkuun ja menin siksi aikaa tekemään aamupalaa. Tein itselleni nopeasti kinkkujuustovoileivän, teetä ja popsin puolikkaan appelssiinia. En ollut kyseisen hedelmän suuri ystävä, mutta pakkohan sitä oli totutella…
Jessen tullessa suihkusta menin itse peseytymään ja suihkusta tullessani vetäisin ylleni eiliset, valkoiset ratsastushousut, mustan pitkähihaisen ja siihen päälle vielä sinisenharmaan hupparin. Hiukseni löysivät tiensä jälleen nutturalle niskaan ja eteisessä vedin jalkaani vielä mustat ratsastussaappaat. Koirat juoksivat jaloissani kun hain kypärää mukaani, mutten päästänyt noita ulos: mistä sitä tiesi, mitä koiranelikko keksisi riehua. Hoitajia parveili ympäri tallialuetta ja monet näyttivät vievän jo hevosiaan sisälle. Itse en kiirehtinyt sen enempää, vaan hain oripojat sisälle kiireettömästi. Jimmy oli selvästi rauhallisempi kuin eilen ja palkitsin orin omenalla, jota kimoutuva lännenratsu alkoikin mussuttaa. Hukkis jäi karsinaansa tyhmäilemään ja hirnumaan yksäripuolen läpi kulkeville tammoille ja hyssyttelin oritta. Jimmy sen sijaan kyttäsi satulahuoneen liikennettä, kun harjapakit, satulat ja muut varusteet kulkivat jo vilkkaaseen tahtiin täydellä tallikäytävällä.
Harjasin Jimmyn nopeasti ja nostin tutun satulan orin selkään. Hevonen hätkähti hieman, mutta pienen taputtelu- ja rauhoittelutuokion jälkeen kimoutuva morab rauhoittui ja saikin pian kitaansa nivelkuolaimet.
Julia tuli minun kanssani samaan aikaan valmiiksi, joten poistuimme tallista peräkanaa jutellen joutavia. Nousin pihalla selkään ja vilkaisin taivasta. Ratsastin Milan luo, joka jutteli juuri Catherinen kanssa. Kun omistaja ja Sallan selässä keikkuva hoitaja saivat juttunsa loppuun, avasin suuni.
“Onks kisat tänään missä? Kun taivas näyttää siltä, et kohta tulee vettä iha kiitettävästi” kysyin, vilkaisten samalla harmaalle taivaalle.
“Ollaan maneesissa, voit sanoo muillekkin. Et tänänä saa verkata kentällä” Mila vastasi minulle hymyillen, suunnaten sitten kohti maneesia paperipinkka kainalossaan. Nostaessani katseeni Jimmyn jouhista näin Helenan viittovan Milaa ärtyneen näköisenä, jolloin Mila pisti juoksuksi. Itse tein pienen kierroksen tallipihalle huikaten kaikille vastaantuleville, että verkka oli kentällä ja kisat maneesissa. Juoksutin myös ohitse jalan kulkevan Sadun viemään tiedon tallissa oleville.
Ratsastin tarmokkaan Jimmyn kanssa kentälle muiden sekaan ja lähdin köpöttelemään uraa pitkin lähestulkoon possujunamaisessa muodostelmassa.
“Nyt kun meitä on näin paljon, ni mennäänkö sillee, että kävelevät sisäuralle ja ravia ja laukkaa ottavat menee täs ulkouralla? Monella taitaa olla jo hevoset aika kauan kävelly eikä täs nyt pysty oikee laukkaamaan, hyvä jos edes ravaamaa” sanoin kuuluvalla äänellä, kun kaksi uutta ratsukkoa pyrki possujunamme kyytiin. Muut myöntelivät ja nyökyttelivät ja uusimmat kentälle tulleen siirtyivät reilusti ulkouralta sisemmäs, minä muiden mukana. Ulkouralle jäi kaksi ihmistä, jotka ravailivat ja laukkailivat hetkisen ennen kuin tulivat sisäradalle ja seuraavaksi minä, Julia ja Tessa menimme ulkouralle ravaamaan. Ravattuamme hetkisen vaihdoimme koko porukka suuntaa ja otimme vielä hetkisen ravia ennen laukkaa. Jimmy pinkoi kokoajan joko Vian tai Kiaran persuuksessa, joten poistuin kentältä.
“Mä käyn ihan tossa maastoreitin alussa laukkaamassa, tuun kohta takasin! Jos mua ei kuulu kun luokat alkaa ni tulkaa joku hakemaan!” sanoin, huiskasten muille ja lähtien ravissa maastoon.
Menin pientä edestakaista lenkkiä ravissa ja laukassa, tietenkin käyntipätkillä. Saapuessani takaisin pihalle ehdin juuri ja juuri tulla maastoon johtavalta polulta kentän viereen kun Mila tuli maneesista.
“Okei, kaikki Helppo Cee-luokan osallistujat tänne! Järjestys on … ootas missä se lista on … Tossa… Luna, Jonna, Catherine, Tessa, Lispe, Petra, Julia! Tulkaa ensin Luna ja Jonna te, aina ku joku tulee maneesista ni seuraava sinne, että kokoajan joku kulkee! Onnea kaikille!” Mila ohjeisti meitä kentän laidalta, jolloin Luna ja Jonna lähtivät kentältä maneesiin jännittyneen näköisinä meidän muiden toivotellessa onnea.
Menin muiden mukana lämmittelemään kentälle, pääosin kävellen ja pitäen Jimmtn hereillä avuille.
“Hei miten te tervehditte? Mä vaan heiluin jotai seläs kun Salla oli juoksemas alta pois enkä haluu säätää siel taas… ” Catherine kysyi meiltä, jolloin juttelimme omista tavoistamme rataa aloitellessa ja kävimme muutenkin läpi rataa ääneen. Yksi kerrallaan muut menivät maneesiin ja yksi korvasi aina edellisen ja kertoili, miten kullakin meni. Huhun kasotessa maneesiin valmistauduin henkisesti ja otin vielä parit peruutukset ennen kuin Vika palasi maneesista virnuileva Tessa selässään. Lähdin välittömästi ratsukon jälkeen kohti maneesia, jossa Mila piti minulle ovea auki. Jäin maneesiin jääneelle kaistaleelle seisomaan. Kaistale oli aidattu matalalla kouluaidalla ja aitojen sisällä Huhu meni juuri niin nätisti, että vatsani muljahti ympäri kerran jos toisenkin ympäri.
Lispen palatessa radalta näytin tytölle peukkuja, kävellen sitten kouluradalle. Helena kajautti, että voisin aloittaa, jolloin aloitin radan sydän pamppaillen.
Jimmy oli yhtä reipas kuin eilenkin - ori liikkui hyvin, mutta orin säikähtäessä maneesin peilissä olevaa kuvajaistaan ravipätkä muuttui hypyksi sivulle ja lyhyeksi tappeluksi, mutta sain morabin onneksi pian hallintaan ja loppupätkä radasta sujuikin hyvin. Julia oli ilmestynyt tohvelonsa kanssa maneesiin kyttäämään suoritustamme. Näin Innan ja muutaman muun myöhemmissä luokissa kilpailevan katsomossa ja heti, kun pääsin radalta, Inna kumartui katsomosta tehdäkseen ylävitoset kanssani. Virnistin leveästi, mennen sitten pois maneesista, ratsastaen suoraan yksäripuolen ovelle ja laskeutuen siellä satulasta. Talutin Jimmyä hetken pihalla, mennen sitten sisälle. Otin Jimmyltä suitset ja satulan pois, heittäen orin rouskuteltavaksi pari vihreää omenaa.
“Tooooosi hieno poitsu mulla… Jos kuule jäähdyttelet viel tarhassa… ” jutustelin pikkuorille, taluttaen sen sitten tarhaan nopealla tahdilla.
Hukkis ei vaiktutanut ollenkaan turhautuneelta, vaikka oli ollut karsinassa jo melko kauan. Taputin orin lihaksikasta kaulaa ja kumarruin orin jalkoihin. Jalka oli aivan normaali, ei turvonnut tai mitään, joten päätin, että ellei ori ontuisi, menisin kouluokan ja pyytäisin, jos voisin hypätä hieman pienempiä esteitä - vaikka 50cm tai 60cm korkeita esteistä, ettei jalka alkaisi vaivaamaan.
Hukkis sai nopeasti kouluvarusteet päälle ja virkistyi huomattavasti. Ori hörisi minulle into piukassa, jolloin jutustelin orin kanssa niitä näitä. Moni muukin viimeisteli hevosiaan ja Inna kirosi Ullan harjaa ja kun siitä jotain naljaisin, kuinka helppo Hukkiksen harja oli, hän uhkasi vetää Hukkiksen lisäksi minutkin kaljuksi.
Kävelytin hetken Hukkista Innan kytätessä Ullaa kiinni pidellen, ontuiko ori. Kulku oli kuitenkin puhdasta, joten nousin orin selkään ja lähdin verryttelemään. Ori tuntui kyllä omalta itseltään ja kulki hienosti ja arvokkaasti, mutta jokin mättäsi. Pyysin montaa katsomaan, kulkiko Hukkis miten, mutta kun kaikki vaikutti olevan ok: ori ei välittänyt pätkän vertaa jalkaan koskemisesta ja kulki täysin ontumatta. Olin itse Hukkiksen kanssa ensimmäinen ja Milan kutsuessa kaksi ensimmäistä maneesiin lähdin reippaasti ja itsevarmasti liikkeelle.
Tuttua rataa suorittaessan pystyin keskittymään Hukkikseen täysin: tunsin, ettei Hukkis ollut samanlaisessa tarmokkaassa tahdissa kuin eilen ja tarkkailin tuomareiden ilmeitä: Mila, Helena tai Markus olisi kyllä huomannut, jos Hukkis ontuisi vähääkään tai muuten jalka kipuilisi. Rata tuli loppuunsa ja tiesin valmiiksi, ettei sijoille päästäisi vaikka muut kilpailijat mokaisivat pahastikin.
Kävelin Hukkiksen kanssa alkavassa tihkusateessa kentällä kunnes Mila huikkasi, että tulokset olivat tulleet. Menin maneesiin muiden mukana ja sain vahvistuksen epäilylleni: olimme tulleet viimeiseksi Hukkiksen kanssa. Mutta mitäs siitä.
Tuomarit menivät syömään ja tulisivat jälkeenpäin kokoamaan esteradan, jolloin lähdimme laittamaan hevosia hyppykuntoon, minä muiden mukana.
Menin Hukkiksen kanssa pesukarsinaan ja koitin orin jalkaa: se oli aivan normaalin tuntuinen eikä ori arkonutkaan sitä. Otin orin suiset ja satulan pois ja sidoin pesukarsinan vierellä olevat narut orin eteen, jolloin hevonen ei pääsisi karkaamaan minnekkään. Heitettyäni satulan ja suitset pois käsistäni karsinan ovelle tungin Hukkiksen eteen vesiämpärin, josta ori alkoikin hörppiä hetimiten vettä, jolloin taputtelin kerran mustaa kaulaa ja vein orin koulutavarat satulahuoneeseen ja toin mukanani Hukkiksen estekamat.
Hukkiksen saatua juotua laitoin orin päälle suitset, satulan sekä martignaalin. Suojia laittaessani heroskelin vielä hetken orin jalkaa, mutta koska en saanut mitään reaktiota, laitoin suojat paikoilleen ja talutin orin ulos sateeseen.
Maneesin ovella oli pienikokoinen kyläkokous, jonka keskellä kuulin Milan huutavan, että maneesiin voisi kohta tulla lämmittelemään.
Maneesi oli jaettu kahtia. Itse esterata käsitti kolme neljäsosaa maneesista ja loppu oli lämmittelykäytössä. Muiden mennessä lämmittelemään kävin informoimassa tuomareille, että menisin Hukkiksen kanssa maksimissaan 60cm, sillä en halunnut rassata orin jalkaa liikaa.
Olin kolmas esteillä. Jaloistaan kompura Hukkis suoriutui normaalia matalimmista esteistä hyvin, vaikka yksi pysty kolahtikin maahan. Muuten meillä meni erittäin hyvin ja Hukkis vaikutti innokkaalta, joskin hieman liiankin riehakkaalta kulkemaan radalla, mieluiten pukkilaukassa, kuten ori pariin kertaan yrittikin.
Kisapäivät olivat pian ohi. Tessa voitti mestaruuden ja yksityisenomistajat yhteenalsketussa pistemäärässä ja loppupäivä humahtikin ohi - hevoset rouskuttivat heiniä ja minä annoin hiiiienoille kisahepoilleni iltaruuat höystettynä ekstraherkuilla.
Kun viimein pääsin talolle muistin, että olin lupautunut kuskiksi, kun lähtisimme porukalla juhlimaan. Raahauduin yläkertaan ja kaaduin ratsastusvaatteissani sänkyyn, torkahtaen hetkeksi. Ja todellakin vain hetkeksi, sillä Julian hypätessä sänkyyni säikähdin täysin hereille.
Meni pitkän aikaa, ennen kuin sain vaatteeni vaihdettua, Julian hidastaessa tahtia huomattavasti. Kävimme molemmat vielä suihkussa ennen kuin suuntasimme takaisin huoneeseeni pukeutumaan. Kun olimme molemmat saaneet puettua päällemme siistit vaatteet, eli minä tummansinisen tuubitopin ja mustat pillifarkut matalilla korkokengillä ja parilla korulla viimeisteltynä ja Julian puettua lyhyt mekko ja reilusti korkeammat korot suuntasimme alakertaan meikkaamaan. Julia yritti penkoa ripsentaivutintani jostain, mutta kun sitä ei löytynyt, nainen ryntäsi etsimään sitä Milalta. Itse kuivasin hiuksiani peilin edessä ja niiden kuivuttua kiharsin hiukset löysille kiharoille. Meikkasin hieman normaalia enemmän: puuteri, luomiväri, rajaus ja ripsiväri olivat minulle paljon, mutta Julia tunki huulilleni myös huulikiiltoaan, jonka oli tuonut mukanaan. En tuntenut oloani erityisen mukavaksi topissa ja farkuissa, mutta kai se oli kestettävä. Suuntasimme alakertaan, jossa Inna piti juuri ristikuulustelua Milalle Jessestä. Tuhahdin ja käperryin Julia kainalossani sohvalle muiden viereen ja tungin Milalle viinaa kiinnostuneena juoruista. Sain myöhemmin myös kuulla, että saunakin olisi lämmitetty, mutta kun olin jo laittautunut ja käynyt suihkussa Julian kanssa niin totesimme vain, että tälläkertaa saunominen saisi jäädä väliin.
Baariin asti päästyämme meinasin kokoajan raivostua jollekulle, kun kaikki olettivat, etten itse haluaisi mennä mihinkään; “Petra, vahdi pöytää, me käydään vessassa/tupakalla/hakemas juomaa (haluutko sä jotain alkoholitonta?)/jnejne” ja siinähän minä istuin tunkkaisessa baarissa ja hörpin erilaisia limsoja ja vesiä koko illan ja vahdin tosiaankin sitä samperin pöytää Sarin seurana.
Päästyämme kotiin olin itse aivan valmis vain nukahtamaan ikkuna auki raittiin ilman saamiseksi, mutta puolesta halujani Julia oli täysin eri mieltä. Ei sitten.
28.05.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Vihainen karjunta herätti minut mietteistäni ja nostin katseeni säikähtäneenä opettajaan, joka yritti vaijentaa luokkamme.
“Tiedän tiedän että kaikki haluaisivat jo lomille, mutta huomasin vasta eilen että teiltä on se essee kirjoittamatta...” opettaja selitti edessä ahdistuneen näköisenä. Vilkaisin vieressäni istuvaa Nikoa, joka oli yhtynyt äskettäin muiden vitinään. Niko pyöräytti minulle silmiään ja sanoi, että meidän pitäisi kirjoittaa vielä essee kotona… seuraavalle tunnille. Älähdin kauhistuneena, haudaten pääni käsiini.
Meni pitkän aikaa ennen kuin opettaja sai meidät taivuteltua kirjoittamaan esseemme ja pian saimmekin rynnätä ulos luokasta vaikeroiden ja valitellen. Itse matelin viimeisten joukossa, pääni pyöritellen ideoita esseetä varten.
Matelin lämpimälle pihamaalle, jääden odottelemaan Innaa pihalle. Naisella alkoi jo loma, joten mistä sen tietäisi, vaikka olisi unohtanut minut… Huokaisten kaivoin kännykkäni esille ja aloin tekstailla Lindan kanssa niitä näitä. Olin juuri päättämässä tekstiäni kun Inna kurvasi parkkipaikalle Juuso etupenkillä, jolloin kävelin reippaasti autolle ja avasin takaoven, heittäen reppuni edelläni. Innan kysellessä koulupäivän kulusta, kuten aina, valitin vain esseen kirjoittamisesta ja näytin äärimmäisen myrtsiltä. Koko puolituntisen ajan kirjoitin vihkosta revitylle sivulle ranskalaisin viivoin kirjoitusta- ja kirjoitusjärjestystä. Puhelin toimi suurena apuna kirjoittaessani, miten Intian kulttuuri ja erilaiset varallisuustasot vaikutti koko kansan sekä yksilön mielenterveyteen.
Päästyämme Vaahterapolkuun asti menin suorinta tietä huoneeseeni, heittäen repun sängylleni ja napsauttaen koneeni auki. Hyrisevän koneen näytön takana nukkui Naya, joten hissuksiin nostin näppäimistön syliini ja aloin kirjoittaa esseetä, silmäillen autossa kirjoittamaani paperia.
Ei ehtinyt kulua montaakaan minuuttia kun Julia lampsi huoneeseeni ja heittäytyi vatsalleen sängylleni. Kohotin kulmaani katsahtaessani blondia.
“Mitä teeeet?” Julia kysyi hymyillen.
“Esseetä. Huomiseksi. ” vastasin, kääntäen katseeni kohti tietokoneen ruutua. Ajatukseni olivat katkenneet ja luinkin nyt tekstiäni läpi, kuullessani tirskahduksen.
“Ai että ihan huomiseksi?” Julia kysyi, mutten vaivautunut kääntymään työni parista.
“Joo, huomiseksi. Ja et nyt ala kiljumaan yhtään sitä että sulla alko loma… Mimmonen todistus muuten tuli?” vastasin, vilkaisten tyttöystävääni nopeasti, sormet tanssahdellen näppäimistöllä. Välillä klikkasin netin auki ja luin pätkiä erinäisiltä nettisivuilta. Julia selosti takanani todistustaan minun kuunnellessani puolella korvalla. Näpyttelin lisää tekstiä esseeseeheni sana sanalta, välilllä pysähtyen ja lukien tekstin läpi.
“Julia, tuutko lukemaan? Oon tehnyt vasta yleensäki mitä toi kulttuuri on mielenterveyden kannalta mutta ...” pyysin Juliaa, joka nousi sängyltäni ja tuli lukemaan olkani yli tekstiä wordin näytöllä. Välillä blondi nyökkäili ja huomautti lauseiden epäloogisuuksista ja korjasin ne hetimiten samalla itse lukien siihenastista tuotostani. Kesken lukemisen tunsin Julian huulet niskassani ja tytön kädet kiertyneinä lantioni ympärille tuolin selkänojan ja minun väliini.
“Julia, ei.” sanoin painokkaasti, yrittäen keskittyä tekstiin, epäonnistuen.
Julia, kyllä.
---
Vedin ratsastushousut jalkaan ja ylävartaloni peitoksi nappasin mustakeltaisen raitatopin, lähtien Julian perään, joka oli jo lähtenyt alas. Koppasin suljetun huoneeni ovella olleen Nayan kainaloon ja tömistelin rappuset alas, tavaten Innan tietävän katseen alakerrassa hänen makoillessaan sohvalla puolittain Juuson sylissä. Kämppiksestäni vältitämättä marssin ulos ja lähdin kävelemään kohti tallia.
Tallilla laskin katin kainalostani taukohuoneen sohvalle ja lähdin sitten varustehuoneeseen, jossa olin törmätä Lispeen.
“Ai moi!” tervehdin tyttöstä, joka kantoi juuri Huhun satulaa, olallaan roikkuen Huhun suitset. Sain pikaisen tervehdyksen takaisin, jonka jälkeen käännyin ja avasin oven Lispelle, kumartaen vitsilläni hovimestarin elkein.
“Huhullako oot menossa? Mie en jaksa tänään Hukkista liikutella, mut jos sua yhtään huvittaa niin voit sen kanssa jotain säätää” huikkasin tytön perään odottamatta vastausta, pinkoen sitten hakemaan Jimmyn riimunnarun.
Jimmy odotteli minua oritarhansa portilla kun kutsuin morabia nimeltä. Otin herrasmiehen nopeasti kiinni puuportin yli ja lähdin taluttelemaan herkkää oritta tallia kohden. Kesken matkan Jimmy päätti säikähtää tuulenpuuskan mukana kulkeutuvaa lehteä, mutta tästäkin luonnonkatastorodsita ja paniikinaiheuttajasta selvittyämme olimme vihdoin tallissa, jossa laitoin orin kiinni omaan karsinaansa, harjaten siron olennon läpi nopeasti.
Minua ei huvittanut pätkän vertaa ratsastaa tänään, joten heitin vain Jimmylle vahvemman, vaaleanruskean jenkkimallisen nahkariimun orin päähän ohuen, limenvihreän tilalle.
Talutin Jimmyn ulos riimunnarussa roikkuen, kuljeskellen maneesiin, jossa oli tyhjää. Virnistäen suljin maneesin oven ja menin sitten sulkemaan portit, jotka päästivät katsomoon. Jimmy kulki koko tämän ajan mukanani, mutta kun olin tarkistanut, ettei Jimmy päässyt sekoilemaan minnekkään vapaana ollessaan, päästin orin irti ja taputtelin hetken käsiäni pääni yläpuolella, jolloin ori lähti liidokkaaseen raviin pää roikkuen alhaalla.
Annoin orin ravailla ja kävellä omaan tahtiinsa hetkisen, pari kertaa syöksyä laukkaankin kun herra säikähti jotakin. Kokosin itse pieniä ristikkoja ja pystyjä kentälle, maksimikorkeudessaankin ne olivat 60cm tienoilla. En ollut Jimmyn kanssa selästä hypännyt ikinä 50cm korkeampaa, mutta nostin puomia päättäväisesti ylemmäs ja hain sitten katseellani Jimmyä, sillä olin omaan mieleeni laittanut tarpeeksi esteitä hiekkapohjaa koristamaan.
Jimmy nuuhki paraikaa maneesin kulmaa, jonne kävellessä Jimmy huomasi minut ja syöksähti raviin ja ravaili hetken hyvällä tahdilla pitkin kenttää, pari kertaa ottaen korkeamman askeleen pästäkseen pienten, korotettujen puomien yli. Jimmy vaikutti olevan innokkaalla päällä tänään, joten käveltyäni hetken ravailevan orin perässä se nosti laukan ja hyppäsi suoraan 60cm pystyn kentän sivussa. Kehuin Jimmyä hymyillen, jatkaen orin perässä rauhallisesti kävelemistä. Jimmy heitti välissä pari pukkia ja otti taas spurtin, näyttäen pääosin siltä, että kompastuisi kohta omiin kilometrikoipiinsa, mutta onneksi niin ei käynyt. Jimmy päästeli oikein kunnolla ja naureskellen mietin, miten en ollut ikinä koittanut laukkakilpailua Jimpulan kanssa …
Jimmy hyppeli esteen toisensa jälkeen innoissaan ja olisi varmasti vielä jatkanutkin, mutta ilkeä omistaja päätti, että nyt saisi riittää ja otti hyppypomppukoikkaloikkijansa kiinni.
Talutin Jimmyn ulos, jossa jäin kiertelemään tallipihaa saadakseni Jimmynkin hieman rennommaksi. Jimmy tuntui koko ajan lähtevän käsistä ja pursui yhä energiaa, mutta päättäväisesti kävelytin oritta pihalla melko pitkänkin aikaa, pysäyttäen Jimmyn sitten tallin seinustan viereen, etten olisi kenenkään tiellä. Tunnustelin orin kaikki jalat, todeten kaikkien olevan kuivia ja erinomaisessa kuosissa, joten taluttelin orin suoraan pihalle, jossa se jatkoi menoaan. Katselin hetken nopeasti kimoutunutta oritta, kääntyen sitten kannoiltani ja lähtien kävelemään kohti taloa. Minulla ei yksinkertaisesti ollut energiaa oikein mihinkään, mutta essee oli yhä kirjoittamatta ja se odotteli minua tietokoneeni näytöllä syytellen jos en sitä nyt jatkaisi.
---
Julia käväisi myöhemmin illalla häiritsemässä rauhaani, mutta häädin tytön pois katsomaan muiden kanssa leffaa, luvaten tulla myöhemmin alas muiden seuraksi. Sormeni jatkoivat näpyttelyä tasaiseen tahtiin samalla kun puhuin eikä näpytyksen ääni keskeytynyt, vaikka kuulin Julian läimäisevän oven kiinni ja menevän alakertaan. Hetkisen mietin, suuttuiko nainen, mutta en jaksanut ajatella sen enempää joten jatkoin esseetä.
Pääsin vasta reilun tunnin päästä alas asti. Venyttelin portaissa jäykkiä hartioitani ja könysin sitten Julian vierelle sohvalle. Blondi kyseli, sainko kirjoitukseni valmiiksi ja nyökkäsin, keskittyen kyseisellä hetkellä siihen, ettei Naya pitkine kynsineen raastaisi jalkaani auki syliini hypätessään. Onnistuin huitasemaan Nayaa hetken kuluttua senverran, että kattimus otti siitä nokkiinsa ja hylkäsi minut, käpertyen Jessen syliin.
“Petturi” sähähdin kissalle suu mutrussa.
Leffa loppui aikanaan enkä itse edes tiennyt, mikä leffa oli kyseessä, sillä keskityin pääosin hiuksillani leikkimiseen (=kaksihaaraisten etsimiseen) ja Julian kanssa kuiskintaan. Olisimme puhuneet normaalilla äänellä, mutta saatuamme jo pari kertaa niin kamalat mulkoilut osaksemme puhellessamme, että hiljensimme volyymiä asteella ja kuiskimme toisillemme, hihitellen välillä asioille x ja y.
Julia alkoi ehdotella porukalle baarikierrosta, jolloin muistutin, että minulla oli huomenna koulua. Inna ja Julia tirskahtivat, jolloin pyöräyttelin silmiäni kesälomalaisille. Ei kuitenkaan mennyt aikaakaan, kun Inna keksi, että porukka lähtisi yömaastoon. Itse en ollut oikein senkään kannalla, mutta taivuttelun jälkeen suostuin ja lähdimme yläkertaan vaihtamaan vaatteita. Julia tuli perässäni kanniskellen nukkuvaa Nayaa vauvan tavoin, laskien sen sängylleni nukkumaan. Aloin kaivella vaatekaappiani samalla kun Julia etsi sänkyni alta jumpsuittiaan. Kummasti tytön vaatteet löytyivät täältä, useimmiten sängyn alta… Julia veti jumpsuittiaan päälleen kun itse kiskoin vaaleanpunaisia ruutuyöhousuja jalkaani. Yö oli viilennyt, joten vedin toppini päälle suurineuleisen villapaidan, joka oli minulle noin kolme kokoa liian suuri: olisin voinut tehdä itselleni kivan pikku teltan paidan sisälle. Käärin hihat siten, että sain käytettyä käsiäni ja nappasin Juliaa kädestä, johdatellen tytön alakertaan ja siitä talliin vedettyäni epämääräiset, vanhat tennarini jalkaan.
Huomasin jumpsuitissa hyppivän Innan selässä repun ja yritin kurkkia, mitä hieman avoimessa repussa oli, myös kysellen sitä, saamatta vastausta.
“Kiva et oot kuitenkin oppinu että se on surprise eikä suprise” naljailin Innalle joka väänsi englanniksi lausetta, samalla mennen Jessen ja Julian perässä yksäripuolelle Milan hävittyä hakemaan Meridaa.
Hukkis könysi karsinassaan täydessä koomassa ja rapsuttelin leppoisaa oritta hetkisen.
“No moi jätkä … Lähetäänkö kuule maastoon ...” jutustelin suomenhevoselle herätellessäni kyseistä otusta, huikaten Julialle, että toisi myös Hukkiksen tavarat.
Julia kuljetti kuuliaisena tyttöystävänä minulle Hukkiksen suitset ja harjapakin ja kiitin vaaleaa tyttöä suukolla, kumartuen sitten pakin puoleen ja alkaen harjata Hukkista nopein liikkein hiljaisuuden painaessa ilmapiiriä. Muut hevoset olivat jo heränneet, mutta moni näytti nukahtavan hetkenä minä hyvänsä. Jimmy sen sijaan veti väkkärää ympäri ja sainkin pari kertaa hyssytellä kaltereiden välistä nuorta jänishousua. Orin silmät pyörivät täysin kimoutuneessa päässä, mutta morab rauhoittui vähitellen, kuitenkin pysyen karsinansa perällä epäluuloisen näköisenä.
Saatuani Hukkiksen harjattua ja orin kaviot putsattua ja Jimmyn pysymään karsinassaan laitoin Hukkiksen päähän meksikolaismalliset suitset kolmipalakuolaimilla. Ori steppaili jo paikallaan ja hörisi ympärillä pörrääville tammoille, jotka olivat samaan reissuun lähdössä. Kiaraa, joka oli parkkeerattu Jimmyn karsinan eteen, kylläkin näytti kiinnostavan vain Jimmy, joka pysytteli yhä karsinansa perällä. Merida ja Daniela uskaltautuivat jopa tekemään tuttavuutta käytävällä, kun taas Ulla, Hukkis ja Mara olivat omassa ylhäisessä yksinäisyydessään.
Saatuani Hukkikselle suitset päähän kävin vielä hakemassa koulusatulan ja etusuojat. Vaikkei Hukis suoranaisesti suojia tarvinnut, ori saattoi olla hieman kompura pimeällä, joten laitoin tummanpuhuvat suojat orin jalkoihin ja heivasin satulan mustaan selkään.
“Onks siel ulkona kui pimiää? Ja kuin kauan ollaan? Mietin et laitanko mie tälle jottai heijastimia?” huikkasin talliin, saaden vastaukseksi, ettei heijastimia nyt välttämättä tarvittu. Mumahdin vastaajalle, vetäen samalla satulavyötä tiukemmalle.
Avasin karsinan oven ja laitoin kypärän päähäni, jättäen remmit vielä auki. Katseeni osui Hukkiksen karsinan ulkopuolella olevaan kylttiin.
“Hukkiksellaki meni just synttärit … 15.5. eli joku kaks viikkoa sitten? Aatelkaa, mun kauhukakara on jo 8!” naureskelin odotellessani muita.
“Viikko ja kuus päivää!” Inna hihkaisi, jolloin pyöräyttelin silmiäni.
“Inna, elä oo pilkun… halija” älähdin takaisin, talutellen sitten Hukkista Meridan ja Danielan perässä pihalle.
Pomppasin pihalla mustan orin selkään ja menin suoraan perimmäiseksi, koska Hukkiksen kanssa nyt joutuisi menemään aina perälle. Vilkaisin eteeni ratsastanutta Juliaa ja virnistin ilkikurisesti.
“Joo, mie ainakin tykkään paikasta, hyvät näkymät ja niin ees päin!” hihkaisin jonon periltä, saaden muun porukan höröttämään pimenevässä illassa.
Juttelimme maastoreissullamme niitä näitä. Jutut koostuivat pääosin inside-vitseistä, sukkakettuilusta Julialle ja muusta epämääräisestä häröilystä.
Mila huikkasi reilujen käyntien jälkeen, että ottaisimme ravia. Nostin Hukkiksen kanssa ravin viimeisten joukossa, jottei ori pureskelisi edellä kulkevasta Kiarasta palaa.
“Juulia ja Klaara nyt vähä vauhtia tai me tullaan ja jyrätään teidät, vaik mie Julia tiiän et sie tykkäisit siitä että mie vähän jyräilisin …” älähdin edessä kulkevalle ratsukolle, mutta hyvä kun ehdin lauseen loppuun, kun Julia nosti sekasikiönsä kanssa laukan ja jätti meidät nielemään pölyä. Nostin Hukkiksella rennon, lavean laukan, antaen suokin mennä muiden perässä juuri omaa tahtiaan.
Matka johti yömaastoryhmämme uittopaikalle, jossa Inna alkoi kiljua meitä uimaan. Yritin itse ensin vastustella, mutta kun Inna keksi kostokeinoja meidän kaikkien varalle, laskeuduin Hukkiksen selästä ja kiinnitin orin tiukasti puuhun ja käärin yöhousujeni lahkeet polviin, lähtien juoksemaan kohti rantaa. Kahlasin hetken sääriä myöten jäätävän kylmässä vedessä muiden polskiessa vedessä. Etsin Juliaa katseellani kahluusyvyydestä. Olimme molemmat enemmän tai vähemmän uimataidottomia, joten muiden sukellellessa tiesin, että Julia oli joko vedessä kahlaamassa tai ei ollenkaan. Olin kääntymäisilläni kohti rantaa, etsiäkseni blondia, mutta samalla hetkellä tunsin käsien kiertyvän vyötyäröni ympärille ja tunsin Julian huulet omillani. Hymyilin tytölle irrottauduttuani pikaisesta suukosta, ottaen vaistomaisesti askeleen taakseppäin. Julia ilmeisesti nojasi minuun kevyesti, sillä seuraavaksi tajusin olevaniselälläni matalassa vedessä, kiljaisten hetkellisen kylmyyden ja kauhun vallatessa tajuntani. Julia oli säilynyt kuivana, mutta itse olin kömpelönä persoonana kaatunut päistikkää kylmään veteen. Julia nauroi minulle vedet silmissä samalla kun itse hyppäsin pystyyn ja juoksin kuivalle maalle. Olin onneksi ottanut villapaidan pois, joten heitin nyt kylmän, märän topin päältäni ja vedin lämpimän, kuivan villapaidan päälleni, hampaat kalisten. Vedin yöhousut jaloistani ja totesin, että villapaita oli onneksi tarpeeksi peittävä ja suuri, joten kävelin kohti muuta porukkaa, joka kömpi juuri rannalle.
Inna kaiveli reppuaan, paljastaen sieltä teetä, kahvia … ja alkomahoolia. Itse nappasin teetä ja ryystin sitä vähintään kolme kupillista, sitten udellen, jatkaisimmeko piankin matkaa. Muiden myöntyessä ja sopiessa, että kahluuttaisimme vähän matkaa, lähdin itse hakemaan Hukkista, joka imuroi kesäheinää vatsaansa hyvällä vauhdilla. Irrotin Hukkiksen ja menin lähemmäs muuta porukkaa, jotka irrottelivat juuri hevosiaan puista.
Muut kävelivät veteen kun itse pomppasin rantakiveltä Hukkiksen selkään, lähtien kävelemään rantaa pitkin. Hukkis kyttäsi kavereitaan vedessä, muttei astunut lähellekkään vettä, vaan päästi välillä hirnahduksia ja pää käännettynä kohti kahlaajia.
Muiden könyttyä vedestä ylös lähdimme kävelemään rentoon tahtiin tallille. Suokkiori käveli rauhallisesti muiden perässä Meidän edessämme ratsastivat Mila ja Juuso, jotka juttelivat niitä näitä, myös minun kanssani.
Innan alkaessa suunnitella leivoksia, älähdin rykelmän perältä kämppikselleni. Julia ja Inna tosiaan olivat lomalaisia, toisin kuin minä ja Jesse… Ja Mila nyt oli aina tallissa.
Kesti pitkän aikaa ennen kuin pääsimme tallille asti, jossa pomppasin Hukkiksen jalasta, pudottaen samalla kenkäni kesken laskeutumisen. Saatuani tuhkimoleikit loppuun otin Hukkiksen mukaani ja vein sen jatkamaan ansaitsemiaan unosia, painuen sitten itsekkin nukkumaan. Hyvä kun pää ehti osua tyynyyn ennen kuin olin jo syvässä unessa…
---
29.5.
Tuijotin kauhuissani kouluni ovia. Ovessa ei ollut mitään lappua, sisällä ei näkynyt ketään … Kurkin ikkunoista sisälle todeten, että koko koulurakennus oli tyhjä. Nyt kun mietin, tajusinkin bussin olleen turhankin tyhjä …
Kaivoin älyluurini taskustani ja näpyttelin Julian numeron ulkomuistista.
“Mikä päivä tänään on? Koulussa ei oo ketään?” sopersin, pienoisen paniikin värittäessä ääntäni.
Paniikkini haihtui välittömästi, kun kuulin Julian purskahtavan nauruun.
“Mitä?!” älähdin puhelimeen, vilkuillen samalla koulurakennusta.
“Pff… Tänään on helatorstai… Sä olit niin innoissas kouluun eilen lähössä, että me, taisiis mä, Inna, Mila, Juuso ja Jesse pelattiin kaikki mukana...” Julia nauroi puhelimeen.
“..... Ootte ihan perseestä. Jok’ikinen.” murahdin puhelimeen, jääden odottamaan kyytiä kotiin. Prrrrrrkl.
05.06.2014 - Kirjoittanut Mila
Hukkiksen kanssa kokeiltiin onneamme tallin estekisoissa. Luokassa 80cm meille sentäs napsahti neljäs sija. Ei huonosti jättiläiseltä ja kääpiöltä!
05.06.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Heräsin jälleen kerran ensimmäisenä aurinkoiseen kisa-aamuun. Eiliset koulukisat muistuttelivat itsestään särkevin lihaksin, mutta uhmaten inhottavaa tunnetta pomppasin ylös sängystä ja vedin päälleni valkoiset ratsastushousut ja valkoisen kisapaidan. Otin käsivarrelleni roikkumaan tummansinisen kisatakkini ja römysin alakertaan, käyden vessassa laittamassa kevyen meikin naamaan (=puuteri, ripsiväri) ja pesemässä hampaat. Kampasin hiukseni ja heitin hiukset löysälle nutturalle keikkumaan ylhäälle päälaelleni.
Koirat ja pari kissaa juoksivat jaloissani mennessäni eteiseen ja nappasin kaikki koirut hihnan päähän, avaten oven. Kissat juoksivat talon nurkan taakse peräkanaa oranssin- ja mustankirjavana möykkynä, kun taas koirat tempoivat jokainen eri suuntaan. Iines kulki kyllä ntisti vierellä, mutta kaikki muut repivät minua sivulle. Hölkkösin lyhyen matkaa koirien kanssa pellon laitaan, päästäen ne tekemään tarpeensa ja talutellen haukut sitten ulkotarhoihinsa mellastamaan.
“Olen onnellinen, mitä sä luuuuulit~” lallattelin kuljeskellessani kohti tallia. Näin Stinan ja yllätyksekseni Eljaksen ovensuussa juttelemassa.
“Huomenta! Ootteko te jo ruokkinu kaikki?” hihkaisin kaksikolle, jolloin Stina toivotteli minulle huomenet ja sanoi, että yksärit - lukuunottamatta Jimmyä ja Hukkista - oli ruokittu, samoin tuntiponskit.
“No mie voin ruokkia vaikka noi mun kisakaakit. Ei noita muiden kisahevosia kehtaa, jos kuitenki jotain mittailen väärin...” ehdotin, saaden kiitokset Stinalta. Nainen huikkasi Eljaksen mukaansa siivoamaan karsinoita, jolloin itse suuntasin rehuvarastoon. Mitä ilmeisimmin muutkin hevoset oliva vasta hetki sitten saaneet ruokansa, joten Hukkis ja Jimmy eivät olleet ainakaan vielä nostaneet suurempaa hälyä.
Heittelin pojille pöperöt ämpäreihin ja kippasin ne morabille ja suokille, taputellen hetken molempia, jättäen herrat sitten aamupalarauhaan ja suunnaten takaisin rehulaan, jossa aloin laittaa muille kisahevosilleni apetta. Krijoitusvirhe, tutummin Tuuve, Re-Spencer DON aka Sepi ja Surumetsän Joulunhenki alias Eetu eli Kakrun isukki olivat majoittuneet siirtotallin tyhjiin karsinoihin, joten ne saivat ensimmäisenä ruokaa eteensä. Tämän jälkeen suuntasin laitumilla majailleeseen tammalaumaani: Valovirta eli Valkku, Ainoa Kaunatta - Aino ja Hämäpirtin Lumileikki, lyhyemmin Leikki, olivat. Tammat tulivat hyvin toimeen ja olivat nytkin liimaantuneet portille yhdeksi suureksi rykelmäksi. Omien kaakkimuksieni lisäksi kasassa oli Valkun lapsonen Neela kun taas kauempana kyttäsi minullekkin hampaansa näyttänyt Ninja. Molemmat olivat Julian hevosia ja toisilleen tuttuja. Muita tammoja en pahemmin tuntenutkaan, lukuunottamatta Zikkaa, joka oli yhden miniHukkiksenkin maailmaan päästänyt.
Laitoin pöperöt tammojeni eteen ja uskaltauduin tarjoilemaan aamupalan myös Ninjalle ja Neelalle, tuntien kaksikon syömistottumukset. Jäin portille venttailemaan, että omat tammani saivat syödyksi ja kaikki söivät sen, mitä pitikin. Eljas ja Stina juoksuttivat paraikaa hevosia pihalle, joten otin Valkun, Ainon ja Leikin kiinni ja nappasin Leikin ruokaämpärin mukaani, sillä hitaasti syövä tamma ei ollut saanut vielä kaikkea syötyä.
Ei mennyt kauaakaan, kun olin siivonnut Hukkiksen ja Jimmyn karsinat ja tehnyt pikaputsauksen Tuuven, Sepin ja Eetun karsinaan, sillä herrat olivat kerrankin eläneet siististi. Kärrätessäni juuri viimeistä kottikärryllistä lantalaan näin Innan, Juuson ja Jessenkin ilmestyvän pihalle ja toivotin huomenet kolmikolle.
Kymmenen aikaan alkoikin vilinä. Viimeisetkin kisaajat tulivat tallille ja koko Vaahterapolku lähestulkoon surisi kisaajia. Olin onneksi on jo aamulla varautunut tungokseen eilisestä oppineena ja kaikki orit olivat karsinoissaan kun taas tammat oli sitaistu tiukasti kiinni hoitopuomiin rinnakkain. Linda oli tullut tallille avustamaan minua puoli yhdentoista aikoihin ja oli nyt varustamassa ikisuosikkiaan Leikkiä. Hän oli viimeisen vartin metsästänyt Leikille pidempää satulavyötä, sillä nämä olivat Leikin viimeiset kisat ennen mammalomalle jääntiä ja pidempi vyö estesatulaan oli jäänyt kotiin. Nyt kuitenkin hienohelma huikkasi minulle, että Leikki oli valmiina. Vilkaisin kelloa ja totesin sen olevan puolenpäivän paikkeilla, joten nousin Jimmyn selkään, Lindan hypätessä Eetun selkään pihalla. Äitinikin oli tullut tallille vahtimaan pihalla olevia tammoja ja auttelemaan minua. Tähyilin Juliaa pihalta, mutten tyttöä nähnyt, joten ratsastin verryttely-alueelle, antaen Jimmyn vetristyä ja hypellen pari pikkuestettä.
Radalle asti päästyäni tunsin Jimmyn hermostuvan. Siitä huolimatta lähdin suorittamaan esterataa. Kun sitten joku yskäisi katsomossa, Jimmy iski jarrut pohjaan ja siitähän vasta riemu repesikin, kun Jimmy loikkasi komeasti esteen yli ja vielä komeammin pukitti metrin verran ylöspäin. En kuitenkaan lentänyt selästä, vaan jatkoin radan loppuun ja lähestulkoon juoksin ruunan kanssa ulos maneesista. Pihalle päästyäni luulin Jimmyn rauhoittuneen, mutta mitä vielä: kun ohi menevä kärttyinen tamma heilautti turhan suurella liikkeellä Jimmyä kohden, ori lähti hyppimään ja pomppimaan pitkin tallipihaa minun karjuessani selässä haukkumanimiä. Liimaperseenä pysyin selässä, mutta sain pitkiä katseita osakseni. Lopulta kuitenkin Jimpula rauhoittui ja näin Lindan juoksevan kohti Eetun kanssa.
“Sun vuoro on seuraavaks!” tyttö kiljaisi, jolloin pomppasin Jimmyn selästä.
“Piä sie tätä!” huikkasin mustatukkaiselle ystävälleni, joka nousi Jimmyn selkään minun kavutessani valjakkohevoseni Eetun selkään. Rauhallinen herrasmiesori lähti köpöttelemään innosta piukeana kohti maneesia.
Eetun kanssa rata sujui hyvin, vaikkei sijoille päästykkään. Olin käynyt muutaman kerran valmentautumassa Eetun kanssa ja oli tullut selväksi, että Eetu hyppäsi parhaiten, kun tiet olivat luotisuoria. Näinpä vauhti oli turhan hidas kun tein tiet niin hyvin kuin pystyin.
Pienimmän esteluokan jäätyä taakse taputtelin tyytyväisenä kimoutuvaa suokkipoikaa, joka veti ruohoa kitaansa tallipihan vierustalla. Näin Lindan lähestyvän minua Tuuven kanssa. Ori tempoili ja viskoi päätään, päästäen kimakoita hirnahduksia.
“Jimmy on tallissa. Mä haen sen heti ku oot menny Tuuven kanssa. Eli Tuuve - Jimmy - Eetu-järkässä.” Linda saneli minulle samalla kun roikkui Tuuven satulan toisella puolella. Ori pärskähteli ja hyvä kun paikallaan pysyi. Yliviivaa äskeinen, ori nimitäin steppasi ja heti kun nousin jalustimen varaan, ori lähti painelemaan eteenpäin. Huokaisten kävin joka kertaisen taistelun seitsemänvuotiaan kanssa: ei, me emme mene sinne. Kyllä, siinä on nätti tamma mutta sinä et ala mitään sekoilemaan. Ei, perkele ei, et pure mun jalkaa. Ei, älä tee noin. Jumaliste yksikin pukki vielä niin lähdet makkaratehtaalle.
Taistelin urheasti orin kanssa loppuun asti, lähtien sitten kohti maneesia Lindan lähtiessä kohti tallia Eetun kulkiessa kiltisti perässä. Huokaisten menin maneesiin, aloittaen suokkihirviön kanssa radan.
Rata Tuuven kanssa meni kotiharjoituksiin nähden yllättävän hyvin ja pian sainkin hypätä Jimmyn selkään, istua pukittelevan morabin selässä salamavalon räpsäistyä kuvan tyylikkäästä lännenratsustani ja pian tajusinkin istuvani kullanmuru-Eetun selässä voittajana. Virnuillen palasin radalta, melkein törmäten Juliaan, joka kävelytti juuri Kiaraa läheltä ovea. Julia onnitteli minua suu virneessä eikä lainkaan katkerana samalla kun hyppäsin Eetun selästä. Julia rapsutteli hyvän tovin Eetua: suokkiori oli hänellekkin tuttu.
Seuraavan luokan alkuun oli hetki, joten hyppäsin Tuuven selkään, alkaen taltuttamaan suokkia. Linda vei juuri Eetua ja Jimmyä pois.
Taisteltuani Tuuven kanssa hyvän tovin näin jännittyneen Lispen tulevan kentälle Hukkiksen kanssa. Hukkiksen siili oli laitettu nykeröiksi, saaden orin kaulan ja pään näyttämään aivan uskomattoman massiivisilta. Toivotin Lispelle onnea, samalla melkein pudoten Tuuven selästä kun herra päätti pukittaa.
Tuuven kanssa rata meni aivan pieleen: ori pukitti ennen ensimmäistä estettä ihan kiitettävän matkan ja lähti hurjaan pukki/kiitolaukkaan. Kiroten oritta mielessäni istuin satulassa niin tiukasti kuin pystyin, väännellen tätä mamman kultamussukkaa siten, että oli lähellä, ettei ori rysähtänyt päin maneesin seinää. Kun viimein sain orin hallintaan, aika juoksi ja minä en ollut päässyt vielä ensimmäisenkään esteen yli. Palasin alkuun ja ohja tiukalla menin esteen… toisen… ja kolmannen tunsinkin selkänahoissani lentäessäni Tuuven kaulan yli esteiden sekaan. Karjaisin kivusta. Helena tuli auttamaan minut ylös ja vilkaistuani katsomoon näin monta huolestunutta ilmettä. Huokaisten vilkaisin Tuuvea, joka pukitteli ohjiinsa sekaantuneena pitkin maneesia. Ihanaa kun Tuuvelle tuli näitä päiviä. Mä niin tykkäsin.
Joku oli onneksi sulkenut maneesin ovet ja sainkin Tuuven pian kiinni, kävellen raivoissani ulos.
Aino olikin sitten ihan toista maata. Äärettömän nuori mutta todella lahjakas kouluratsu kulki perässäni. Jos tamma olisi ollut ihminen, se olis lallatellut iloisena ja seurannut minua virnuillen korvasta korvaan koko ajan. Nousin Ainon selkään, mielialani kohentuen välittömästi. Iloinen, nöyrä neiti liikkui allani vilkkaasti ja odottaen pääsevänsä radalle, joka menikin nopeasti, mutta koska Ainossa oli hieman häslääjän vikaa, muutaman pudotuksen siivittämänä.
Seuraavassa luokassa olikin vain Valkku-mamman esitys, joka oli ehkä kaularadalla kaunis mutta esteradalle liidokkaat laukka-askeleet ja kootut ravit eivät sopineet. Voikko tammamamma oli jäänyt täysin eiliseen koulukisahuumaan ja sabinonkirjava paksukainen veteli esteet vähän niin ja näin, joka aiheutti meille viimeisen sijan.
Yhdeksänkymmenen sentin luokassa taas Valkkukin heräsi, että ei hitto, tossahan on este ja sen voi ylittää! Moninkertainen mamma hyppi esteet kauhealla vauhdilla, mutta puhtaasti ja pian sain ravailal pitkin maneesia kunniakierroksen etunenässä. Leikki taas jäi hieman huonompaan sijaan ja mietiskelinkin, mahtoiko vauvamaha jo painaa.
Kisoihin tuli ruokatauko ja kannoinkin Lindan ja äitini kanssa juotavaa koko konkkaronkalle. Olin juuri kaatamassa vettä Hukkikselle, joka laidunsi hoitopuomiin kiinnitettynä, kun joku köhäisi takanani. Suoristin selkäni ja vilkaisin takanani patsastelevaan mieheen.
“Markku Koskivirta. Omistatko sinä tämän orin? Näytit äsken kisaavan sen voikon suomenhevosen kanssa ja minut ohjattiin sinun puheillesi” mies esitteli itsensä, tarjoten minulle kättään. Hämmentyneenä tartuin käteen ja ilmoitin tosiaan omistavani Hukkareissun. Nimi koputteli hetken mielessäni, mutta ajatukseni keskeytyivät, kun mies jatkoi jutusteluaan.
“Niin, tuota, tosiaan olen tässä muutaman kuukauden etsinyt itselleni kisaratsua koululuokkiin ja olen muutamaan kertaan nähnyt tämän Hukkareissun ja todennut, että tässä on potentiaalia...” mies lateli, minun tajutessani nimi: Markku Koskivirta, kenttäratsastusvalmentaja ja jopa hieman nimekäs kyseisessä lajissa.
“... no, miten on?” mies kysyi, jolloin ravistin päätäni.
“Anteeksi, mitä kysyit?” vastasin pöllämystyneenä.
“Niin, onko Hukkareissu minkäänlaisessa myynnissä tai voiko siitä neuvotella?” mies toisti, ei onneksi ärtyneen näköisenä.
“Ei, ei tämä taida olla. Kun tosiaan itse tämän olen kouluttanut tälle tasolle, niin mielelläni myös pitäisin tämän helmen omissa näpeissäni.” vastasin, hieman vaikeana.
“Ai, hyvä on. Tosiaan mutta jos se koskaan tulee myyntiin, edes hiljaiseen, niin ota yhteyttä. Yhteystietoni kyllä löytyvät valmennustalliltani...” mies vastasi, ilmekään värähjtämättä. Halusikohan tuo oikeasti Hukkiksen? Tuskin, jos ei tuon enempää hetkauttanut. Tai sitten oli arvannut vastauksen. Ja toisaalta, jos Hukkis ikinä myyntiin menisi, Milahan sen nappaisi.
Nyökyttelin miehelle, kiitellen kiinnostuksesta, jääden hetkiseksi juttelemaan Hukkiksesta yleensäkin; valmentaja oli varsin kiinnostunut Hukkiksen suorituksista ja taidoista, jolloin pääsin rehentelemään, että Hukkiksella oli jo kolmisenkymmentä varsaa, vaikkei kisamenestys päätä huimannut.
“Niin, sitähän minä tarkoitin; luulisin, että saisitte kisamenestystä alle, jos koettaisitte tiettyä treeniohjelmaa. Tosiaan, hevonenhan on varsin mielenkiintoinen ja vaikken sitä omistukseeni saisi, voisin mielelläni valmentaa sitä ja sinua. Tietenkin valmennukset maksavat, mutta mieti sitä.” mies lateli vielä, lähtien sitten paikalta.
Hykerrellen jäin laittamaan tarvittavia hevosia pois. Edessä oli enää luokat Sepin ja Leikin kanssa, joten purin pikapikaa koko ruokatauon ajan hevosia. Kisat eivät kestäisi enää kauaa, joten äitini lähti jo viemään ensimmäistä satsia kotia. Itseasiassa puolet ensimmäisestä lastista oli omiani, sillä äitiinsä kovin kiintynyt Neela meni samaa matkaa Valkun kanssa Kaihorantaan. Vähitellen hevoset pääsivät rakentumassa olevaan Tähdettömään kotiin, Leikki ja Sepi jääden vielä kisoihin.
Leikin kanssa meni taas vähän niin ja näin, sillä yleensä terhakka tamma oli nyt laiskanpulskealla päällä ja puomit tippuivat jo verkassa. Ei sillä, ei Sepikään ollut tänään parhaimmillaan; Milan entinen estetykki oli kyllä jälleen kerran kuuliainen ja kuuntelevainen, mutta esteet eivät tuntuneet kiinnostavan Sepiä pätkän vertaa, vaan kimo ori meni ne laiskasti eikä keskittynyt jalkoihinsa, jolloin muutamat puomit putoilivat ja kertaalleen Sepi onnistui lennättämään minut selästään radan loppuosassa päätettyään, että not today, häntä ei nyt ollenkaan kiinnosta tuo pikkueste tuossa!!
Kirottuani Sepin ja saatuani Leikin ja Sepin hoidettua loppuun kävin viemässä ne äitini seurassa kotia. Kotimatkalla ajoimme trailerin perässä ja minulla oli tunne, että siellä oli jotain erikoisempaa. Tosiaankin, piha oli jo tyhjentynyt kisaajista ja Mila oli juuri availemassa traileria. Menin Milan luo urkkimaan traileria.
“Ai tää! Oi, onpa se nätti!” sanoin kurkattuani traileriin. Rauhallisen oloinen tammamamma tuli nätisti trailerista ja haisteli pihamaalla ilmaa. Mila talutteli hetken ostostaan ja esitteli sitä minulle ja jutteli samalla Sannan kanssa.
“Petra, viekö sä tän sinne siirtotalliin? Kolmoskarsinaan, siihen Vinskin viereen. Mä tuun kohta perässä” Mila kysyi, samalla ohjastaen minulle paikan, jonne kauniin pilkkupepun veisin.
Talutin rauhallisen tamman siirtotalliin, jossa se kävi koko karsinan läpi. Rapsuttelin hetken tammaa ennen kuin Mila ilmestyi talliin, pujahtaen karsinaan ja ottaen tammalta kuljetussuojat pois. Mila taputteli ja tutustui tammaan samalla kun itse lähdin kohti yksityistallia, jossa heitin Hukkikselle ja Jimmylle iltapöperöt. Huomenna pojat pääsisivätkin kesälaitumille… Ajattelin ratsastaa Jimmyn paikalle ja mietin, että haluaisiko Lispe tai Mila tai vaikka molemmat viedä Hukkiksen samalla kerralla laitumelle. Eiköhän Hukkis kuitenkin kaksi hoikkaa naista/tyttöä jaksaisi. Katselin oripoikiani hetken ennen kuin menin laittamaan orien kisahuovat pesuun. Tämän jälkeen palasin talolle, jossa minua odotti rentouttava leffailta ja kisojen kioskilta jääneitä herkkuja, jotka Mila meille sponssasi.
06.06.2014 - Kirjoittanut Lispe
Pyöräilin hiestä märkänä tallille. En kehdannut edes laittaa ratsastushousuja, farkkushortsit saivat kelvata! Parkkeerasin pyöräni tallin seinää vasten ja kipitin taukohuoneeseen. Ensimmäisenä avasin vessan raanan ja pyllistelin siinä juomassi kylmää vettä. Oi, suklaapatukoita viidelläkymmenellä sentillä! Kaivoin taskunpohjasta euron kolikon ja heitin sen lippaaseen. Nappasin korista Fazerin pähkinäsuklaapatukan ja Twiksin. Ihmettelin miksei kukaan ollut taukohuoneessa, sain kuitenkin vastauksen ulkoa. Mila kertoi hänen ympärilleen kerääntyneille hoitajille ja omistajille miten hevoset viedään laitumelle. Hiippailin Petran viereen kuuntelemaan lausuntoa.
- ... Kaikki ottavat omat hoitohevosensa! Jos oma hoitsu ei mene nyt laitumelle, saa taluttaa myös muita hevosia joiden hoitaja ei ole paikalla tai sillä ei ole hoitajaa. Pikaisesti laskemalla meitä on tarpeeksi viemään ensimmäinen satsi. Oripojat viedään tämän jälkeen, ihan vain turvallisuus syistä! Mila kailotti.
Kysyin Petralta miten hevoset viedään, sillä Mila oli kerennyt sen jo kertoa.
- Tuntiponit taluttamalla, mutta oripojille minulle on parempi idea, Petra sanoi ja vinkkasi silmää. Oi voi...
Hevoset seisoivat vielä karsinoissaan, näyttihän kello vasta kahdeksaa. Jokainen nappasi hevosen, minkä Mila oli hänelle langennut: Mila otti Ritan, Amanda Napin, minä Huhun, Jesse Annan, Inna Zanzan, Luna Tohvelin, Tessa Vikan, Catherine Sallan, Petra Nukin ja Julia Brendan. Odottelimme kaikki ulos, jonka jälkeen possujonomme alkoi liikkua Mila ja Rita kärjessä.
Nopeasti saimme heitettyä hevoset laitumelle. Siellä Rita oli vanhimpana ottanut johdon ja hevoset kävivät yhdessätuumin tarkistamassa aidan kunnon. Kun laidun oli kierretty, kaikki asettuivat syömään, piehtaroimaan tai leikkimään. Vika ja Huhu houkuttelivat Tohvelin mukaansa ja hepat riekkuivat toistensa kimpussa.
Tallille palattuamme Mila muistutti veden juonnista, joten kaikkiin paikkoihin mihin tuli vettä, kertyi pienet jonot. Muut hoitajat jäivät taukohuoneeseen rupattelemaan, kun minä, Petra, Mila, Inna ja julia lähdimme viemään oreja laitumelle.
- Mie meinasin ratsastaa Jimmyn, kumpi haluaa mennä Hukkiksella? Petra kysyi.
- Minä! änkäisimme Milan kanssa molemmat yhtä aikaa.
- Niin vähän arvelinkin, Petra nauroi - Mutta mietiskelin tuossa, että kyllä se varmaan teidät molemmat jaksaa, Petra jatkoi.
- Kaipa, mutta voittehan te Inna ja Julia viedä Kakrun ja Vinskin? Mila varmisti.
- Voidaan! Minä otan Kakrun! Julia hihkaisi.
- Hphm. Kai minä sitten otan Vinskin... Inna mutisi.
Julia ja Inna lähtivät hakemaan varsoja siirtotallista, kun me virittelimme Milan kanssa Hukkikselle päitsiin narut. Petra laittoi Jimmylle suitset, ihan vain siltä varalta jos oripoika ottisi ja lähtisi. Olimme Milan kanssa nopeasti valmiita. Molemmilla oli potat päässä ja muutenkin aika asialliset ratsastusvarusteet. Minulla vaaleansiniset farkkushortsit, toppi ja tenarit. Milalla oli muuten sama varustus, mutta hänen päässään retkottivat aika retrot aurinkolasit... Talutin Hukkiksen ulos, jossa Mila hyppäsi ensin orin selkään ja minä naisen taakse.
- Apua, mitä tästä tulee! Mila kiljui kun Hukkis säntäsi syömään.
Inna ja Julia nauroivat taluttaessaan orivarsoja.
- Mila, aika päheet lasit! Julia virnisteli.
- Nää on kuule perintölasit! Mila murisi.
- Siltä näyttää, Inna naureskeli.
Mila näytti naiselle kansainvälistä käsimerkkiä. Petra hyppäsi kepeästi Jommyn selkään ja turvallinen matkamme alkoi. Hukkis repi jokaisesta vastaantulleesta puusta ainakin puolet mukaansa. Inna ja Julia johtivat jonoamme, Petra sitten ja me kaksi Hukkiksen kanssa viimeisinä. Aikuiset juttelivat lähinnä jotain salakieltä, sillä en saanut mitään selvää naisien puheesta. Ainoat sanat jotka sain selville oli sauna ja krhömohn... sana joka ei olisi ollut minun korville.
Hyppäsimme laitumen portilla alas ja Mila sai kunnian päästää Hukkis laitumelle. Naiset taluttivat orit laitumelle, jossa kaikki päästettiin irti minun huudostani. Hukkis ryntäsi heti varsojen luokse kaataen Milan persuksilleen. Ori alkoi juoksuttamaan varsoja Jimmyn laukkaillessa perässä. Jäimme vahtimaan oreja hetkeksi, etteivät ne ihan aidan läpi tule. Hukkis osoittautui odotetusti lauman pomoksi. Vinski yritti tapella Hukkiksen kanssa, mutta varsa onneksi tajusi, että parempi pysyä alaisena. Iloisin mielin lähdimme takaisin tallille, kiertäen tuntihevosten laitumella katsomassa olivatko kaikki hengissä.
Kerkesin jutella jonkun puolisentuntia taukohuoneessa muiden kanssa, ennen kuin Veera laittoi viestiä uimareissusta. Todellakin! Lähdin siis pyöräilemään kodin kautta rannalle.
08.06.2014 - Kirjoittanut Lispe
Hyppelin viilentävässä kesäsateessa kohti orilaidunta. Päässäni keikkui kukkaseppele, jonka olin matkalla väsännyt. Pujahdin pientä oikotietä puskan läpi laitumien taakse. Hukkis söi vihreää heilutellen samalla häntäänsä. Vinski ja Kakru olivat köllimässä Jimmyn vahtiessa heitä. Uskaltauduin langan välistä laitumelle. Kukaan ei vielä huomannut minua, joten huutelin orien nimiä. yksi kerrallaan pää nousi ruohikosta, mutta laskeutui sitten takaisin. Sade oli kastellut heinät, jotka viiltelivät jalkojani kävellessäni varsojen luokse. Parin metrin päässä kyykistyin, etteivät varsat pelästyisi. Hyräillen jatkoin matkaani Vinskin luokse. Ori ei välittänyt mitään paijjatessani sitä kaulasta. Siirryin vähän ylemmäksi päähän. Vinski venytti päätään pitkälle kun rapsuttelin sitä mäkäräisten puremistä. Hihittelin ja rapsuttelin varsaa hetken, kunnes siirryin seuraavan rapsutettavan luo, eli Kakrun. Kakru kerkesi kuitenkin nousta jo ylös, joten rapsuttelin sitä hetken seisaaltani varsan nojatessa jalkoihini. Jimmy hiippaili taakseni ja haisteli minua niskasta. Naureskelin orin tempulle ja siirsin toisen käteni rapsuttamaan Jimmyä kaulasta. Vinski nousi myös ja tuli luokseni rapsutettavaksi. Hetken kerkesin kolmea ‘’varsulia’’ paijata, kun lauman pomo rynni paikalle. Hukkis hääti ensin Jimmyn ja sitten varsat pois. Ori nosti päänsä olkapäälleni ja alkoi hankaamaan sitä.
‘’Ai! tuo sattuu!’’ nauroin ja aloin rapsuttamaan Hukkista kaulasta.
Revin maasta ruohoa houkutellakseni Hukkiksen portille. Avustin oria vetämällä tämän paksusta otsatukasta. Hukkis käveli kiltisti vierelläni portille saakka, jossa nappasin maasta päitset ja otin orin kiinni. Tarkistin etteivät muut tulisi, jonka jälkeen aukaisin portin ja otin Hukkiksen ulos. Kiinnitin vielä riimun-narun päitsiin ja lähdin sitten taluttamaan Hukkista tallille.
Ketään ei näkynyt ulkona eikä tallissa. Jätin Hukkiksen karsinaan hetkeksi ja lähdin hakemaan tarvittavia varusteita. Otin mukaani harjapakin, heppanameja, kouluraipan ja kypärän. Kurkistin vielä taukohuoneeseen, josko siellä joku olisi. Ketään ei näkynyt, ei edes kissoja. Palasin Hukkiksen luokse ja otin sen käytävälle. Hukkis katseli ihmeissään ympärileen, kun ketään ei näkynyt. Harjasin orin nopeasti läpi ja selvitin paksun harjan. Hännän selvittämiseen otin avuksi selvityssuihkeen. Vaihdoin päitsiin turkoosin narun ja irroitin sitten orin käytävältä. Nappasin taskuuni heppanamipussin ja käsiini raipan, kepin jonka päässä oli muovipussi ja kypärän, jonka jälkeen suuntasimme kentälle.
Pieni sade oli muuttunut kaatosateeksi, joten kiirehdimme sittenkin maneesiin. Liu’utin maneesin oven kiinni, jotta saimme olla rauhassa. Ensimmäiseksi päästin Hukkiksen irti. Ori lähti kävelemään uraa pitkin, joten pujahdin takaisin ulos hakemaan puomeja ja sokeripaloja. Otin mukaani neljä kavaletin päätä ja yhden puomin. Heitin ne maneesiin ja otin sitten kaksi puomia. Kiikutin tarvikkeet kasaan pitkän sivun sisäpuolelle odottamaan kasaamista. Seuraavaksi houkuttelin Hukkiksen luokseni. Kiinnitin orin päitsiin turkoosin riimun-narun, jonka heitin Hukkiksen kaulan ympärille ja kiinnitin sen solmulle. Ori seisoi kiltisti paikoillaan, joten heitin yhden heppanamin maahan. Hukkis hamusi sen nopeasti suuhunsa. Kun olin saanut pienet valmistelut tehtyä, aloitin leikin.
Koskettelin Hukkista aluksi kädellä joka paikasta. Ori antoi minun koskettaa niin selästä, mahasta, päästä ja lautasilta. Pienen pyörteen takajalkojen kohdalla jätin viimeiseksi, sillä sieltä hevoset yleensä hermostuvat. Ori kuitenkin herkkähipijänä yllätti minut suuresti, kun seisoi vain paikoillaan haistellen selkääni. Annoin Hukkikselle taas heppanamin maahan ja menin toiselle puolelle. Muuten kaikki sujui samalla lailla, mutta mahasta hiplaaminen ei ollut orin mieleen. Jätin hetkeksi mahan rauhaan ja silittelin muualta. Kokeilin taas mahaa ja Hukkis antoi suhteellisen hyvin silittää sieltä. Ori sai taas heppanamin, jonka jälkeen siirryin seuraavalle tasolle.
Otin maneesin ovelta kepin muovipussi päässään. Hukkis peruutti vähän viedessäni keppiä lähemmäksi, mutta haisteli muovipussia hieman. Totesin orin tottuneen tilanteeseen, joten aloitin. Silittelin muovipussilla läpi taas kaikki paikat. Kaulasta pyllyn päälle ja mahaan. Maha oli taas huono juttu, joten silittelin hetken kaulaa ja selkää ja kokeilin sitten uudelleen mahaa. Hukkis luimisti korviaan, muttei yrittänyt lähteä pois. Nopeasti vetäisin siis muovipussin mahan alta pois ja annoin orille namin. Siirryin toiselle puolelle. Hukkis monta kertaa luimi ja yritti päästä tilanteesta pois, joten tein sille puolelle helpompia ja nopeampia tehtäviä. Viimeiseksi kosketin päätä. Turpaa Hukkis antoi hyvin kosketella, mutta ylemmäs ei saanut mennä. En siis pakottanut oria ja jätin pään sikseen. Taputin Hukkista siirtyäkseni seuraavaan leikkiin.
Nappasin maasta pitkän kouluraipan. Kiinnitin yhden narun ohjiksi päitsiin. Hyppäsin kypärä päässä orin selkään. Halusin testata kuinka Hukkis tottelisi pohjetta ja istuntaa. Kyllähän se kouluratsukonkarina varmasti osaisi. Aloitin aluksi käynnissä pitäen raippaa ulkokädessä ja sisäkädellä narua. Painoin pohjetta orin kylkeä vasten istuen samalla oikealle istuinluulle yrittäen tehdä volttia. Jos liikettä ei tapahtunut, kosketin raipalla. Ensimmäisellä kerralla Hukkis pyöräytti häntäänsä ja yritti lähteä raviin. Sitä varten minulla oli sisäkädessä naru, jolla hidastin orin käyntiin. Ensimmäinen voltti oli aika… miten sen nyt sanoisi, surkea. Ehkä molemmat tarvitsimme opetusta. Jatkoin volttien yrittämistä. Seuraava voltti ei onnustunut yhtään paremmin, eikä seuraavakaan. Kolmen voltin jälkeen aloin käyttämään vähän sisäohjaa, jolloin Hukkis tajuaisi asian ytimen. Voltit onnistuivat kerta kerralta paremmilta, joten rupesin jättämään ohjaa pois. Volteista tuli huonompia ilman narua, mutta parempia kuin ensimmäisistä. Pikkuhiljaa saimme voltin näköisiä teitä, joten vaihdoin suuntaa täyskaarrolla. Täyskaarto venyi hieman, mutta mielestäni se meni yllättävän hyvin. Pyörittelin pari volttia käynnissä, kunnes nostin ravin. Totuttelin ensin raviin ja aloin vasta sitten tekemään voltteja, sisäohjan avulla. Ensimmäiset voltit onnistuivat hyvin kunhan muistin käyttää sisäpohjetta. Jätin ravissa voltit sikseen ja annoin Hukkiksen vain ravata ympäri maneesia. Nostin keinuvan laukan ja tarrasin harjasta kiinni. Siinä laukkasimme pari kierrosta Hukkiksen vauhdin mukaan. Aloin jarruttelemaan, jolloin Hukkis vain kiihdytti vauhtiaan. Laukka siirtyi kiitoraviksi, jossa heiluin kuin perunasäkki. Tarrauduin uudestaan Hukkiksen tuuheaan harjaan. Toisella kädellä otin ohjista kiinni ja vedin niin kovaa kuin jaksoin. Kun vauhti ei hiljentynyt, kurotin päitsiin ja revin niistä. Hukkis hiljenti ja siirtyi sitten käyntiin. Taputin oria, joka venytti päätänsä ja peilistä katsoen jotain, kröhöm… muutakin. Hyppäsin käynnistä alas kaatuen polvilleni. juuri sillä hetkellä Petra tuli maneesiin.
‘’Täällähän te olette!’’ nainen huuti.
‘’No täällä täällä. Mistä sä etsit?’’ naureskelin.
‘’Kävin laitumella etsimässä Hukkista, mutten sitä löytänyt. Soitin milalle oliko nainen ryövännyt orin. Kieltäydyttyään sain heti päähäni sinut ja soitinkin sinulle, muttet vastannut. Etsin tallin pihasta ja kuulin täältä hirveää töminää ja naurua!’’ Petra selitti.
‘’Tehtiin vähän maastakäsin harjoittelua, näin kesän kunniaksi’’, hymyilin Hukkiksen kävellessä viereeni.
‘’Se tykkää susta kun työntyy kainalostakin syliisi!’’ Petra nauroi.
Silitin Hukkiksen turpaa Petran hymyillessä edessämme. Hukkis hamusi taskustani nameja, joten tiputin pari orile maahan.
‘’Saat ratsastaa sen takaisin laitsalle jos haluut’’, Petra ehdotti.
‘’Tuletko mukaan? Jaksohan se minut ja Milankin!’’ sanoin.
‘’Noh, voin kai minä’’, Petra myöntyi.
Keräsimme tuomani tavarat mukaamme ja lähdimme talliin.
Veimme tavarat varustehuoneeseen Hukkiksen hyllyyn. Petra nappasi vanhan kypärän päähänsä. Otin mukaani toisen narun, jotta saisimme pidemmät ohjat. Talutimme Hukkiksen ulos jossa ori hyökkäsi heti ruohon kimppuun. Sade oli lakannut ja aurinko pilkisteli pilvien läpi. Hyppäsin ensin orin selkään ja nostin sitten Petran taakseni. Passitin Hukkiksen kohti laitumia pohkeella ja äänellä. Petra laskeutui selälleen Hukkiksen pyllyn päälle ja alkoi viheltelemään jotain.
‘’Epäreilua!’’ nauroin.
‘’Ohjaappa nyt, minä olen perämies’’, Petra hymisi.
Kävelimme hiekkatielle josta pääsisimme laitumille. Katsoin ensin että Petra pysyisi kyydissä ja nsotin sitten ravin. Nainen kiljaisi ja tarrasi minusta kiinni.
‘’Lispe! Herranjumala mä melkein tipuin!’’ Petra karjui.
Hihittelin itsekseni ja pidin harjasta kiinni, kun Hukkis ravasi hitaasti eteenpäin.
‘’Laukataan!’’ huusin.
Pamautin laukkapohkeet orin kylkiin ja saimme mielenosoitukseksi pienen pukin, jolloin Petra lenti melkein niskaani.
‘’Vähän rauhallisemmin, kiitos!’’ Petra mutisi.
Laukkasimme hetken ja siirsimme sitten ravin kautta käyntiin. Ravissa meinasin liukua alas orin selästä, mutta Petra kerkesi napata minusta kiinni.
‘’Kiitti’’, naurahdin.
Petra vain hymyili vastaukseksi ja hetken aikaa meillä oli piinallinen hiljaisuus.
‘’Lauletaan!’’ Petra keksi.
Lauloimme vaikka vallan mitä lauluja Vaarilla on saaresta Erinin ei taida tietää tyttö-biisiin.
Matka meni nopeasti ja pian olimme laitumella. Petra piteli porttia kun minä heitin Hukkiksen nopeasti laitumelle. Hukkis tarkisti että kaikki hänen alaisensa olivat paikalla ja uppoutui sitten syömään. Jimmystä oli tullut oikea lapsenvahti. Ori tarkkaili koko ajan varsojen touhuja ja seurasi niitä. Välillä nuorikko uskaltautui leikkiinkin. Katselimme hetken oreja, kunnos lähdimme tarkistamaan tammojen laitumen. Oreille tarvittiin ainakin lisää vettä… Tammat söivät ruohoa minkä ehtivät. Tarkistimme vesiastiat, jotka olivat aivan tyhjät. Kiiruhdimme siis tallille ilmoittamaan Milalle asiasta.
‘’Missä te olette olleet!?’’ Julia murisi tallin pihalta.
‘’Laitumilla, ratsastettiin kahdestaan Hukkiksella’’, Petra nauroi.
‘’Muistakkin sitten että tämä on mun!’’ Julia muistutti ja kaappasi Petran kainaloonsa.
‘’Joo joo mullakin on oma’’, nauroin.
Juliakin naurahti ja lähdimme etsimään Milaa. Löysimme naisen pyllistelemässä kukkapenkin parissa talon takaa.
‘’Mila’’, kohäisin ‘’laitumien vesiastiat on tyhjät’’ jatkoin naisen käännyttyä meidän suuntaan.
‘’Okei, tehän voittekin viedä sinne vettä mönkijällä’’, Mila hymyili ilkikurisesti.
‘’Et oo tosissas!’’ Petra karjaisi.
‘’Nonnii menkääpä nyt!’’ Mila hätisteli ja mutisten lähdimme hakemaan mönkijää ja vettä.
Nostelin vesisankoja kärryyn Petran kanssa. Markus opetti Julialle kuinka mönkijällä ajetaan, ettei meitä löydettäisi seuraavan kerran sairaalasta. Kun olimme saaneet valkoiset sangot kärryyn, hyppäsin sankojen sekaan ja Petra vuorostaan Julian taakse. Nainen tuikkaisi pienen pusun blondin huulille.
‘’Mä näin ton!’’ naureskelin.
‘’Mäkin olen nähnyt aika monesti sut ja Antooonion’’ Petra virnuili.
Puna leihahti poskilleni ja käännyin istumaan taaksepäin. Julia käynnisti mönkijän ja kärry nytkähti liikkeelle. Huomasin Innan juoksevan kohti kärryä. Nainen hyppäsi kärryyn vaikka olimme jo liikkeellä.
‘’Mä tuun mukaan!’’ Inna sanoi,
‘’Ainahan sä’’, Julia virnuili.
Inna oli hyvä näyttämään kansainvälistä käsimerkkiä ja nainen näytti taitonsa myös tällä kertaa. Huristelimme laitumille naisten juoruillessajutellessa.
Kävimme ensin orien laitumille. Kaadoimme Innan kanssa pari sankoa mustaan vesiastiaan. Tarkistimme, että kaikki olivat aitojen sisäpuolella ja siirryimme sitten tammojen luokse. Loput vedet menivät tammojen laitumelle. Myös tammat näyttivät olevan aidoissa, ainakin ne jotka muistimme.
‘’Mennään tästä vähän eteenpäin niin päästään pitkälle suoralle. Siinä anna mennä!’’ Petra käski.
Jatkoimme laitumilta kauemmaksi ja pääsimme Petran ohjeiden mukaan pitkälle hiekkasuoralle. Julia kiihdytti mönkijän vauhtia meidän muiden pitäessä tiukasti kiinni.
‘’Miten tää jarruttaa!?’’ Julia huuti kun mutka oli jo näkyvissä.
‘’Päästä kaasusta irti ja siinä sen edessä on jarru!’’ Inna opasti.
Juuri ennen mutkaa Julia sai jarrutettua ja käännettyä tien mukaisesti. Selvisimme onneksi säikähdyksellä ja loppumatkan ajoimme todella hiljaa, ettei vain mitään satttuisi. Kun nuo kolme on kyydissä niin ei voi ikinä tietää…
Tallilla Markus vei mönkijän halliin. Inna ja Julia kerkesivät karata jo talolle. Petrakin kertoi lähtevänsä sinne ja kiitteli Hukkiksen liikutuksesta. Itse lähdin etsimään tuttuja taukohuoneesta. Muistin kuitenkin, että sunnuntaisin on siivouspäivä, joten hiljaa hippailin pysäkille ettei Mila passittaisi minua siivoamaan.
11.06.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Ajoin äidiltäni lainaamaa autoa möykkyisellä tiellä. Takani oli tyhjä traileri, jonka eteen oli lastattu valjakkovaunut. Olin viimeisen vuoden uhkaillut ostavani Hukkikselle valjakkovaunut ja olin nyt kaverin kautta onnistunut ostamaan hänen edesmenneen suokkinsa kärryt.
Parkkeerasin ongelmallisesti parkkikselle ja lähdin ottamaan kärryjä alas.
Rahtasin vaunut konehalliin pressun alle, jossa oli myös Hukkiksen koppakärryt, jotka olin tuonut talvella tallille, kun niistä meni rengas eikä niiden kanssa voinut enää ajaa ravurin kanssa, mutta Hukkiksen kanssa kyllä.
Lähdin hölkkäämään kohti laitumia Jimmyn suitset olallani. Olin ottanut harjan mukaani, joten päästyäni perille ja jahdattuani riimuttoman Jimmyn kiinni, harjasin orin nopeasti läpi ja iskin kimoon päähän suitset. Taisteltuani hetken Jimmyn kanssa siitä, ottaisiko ori kuolaimet suuhunsa vai ei, voittajana selvisin minä ja näin olin valmis lähtöön. Vinski ja Kakru seurasivat minua, kun ohjasin Jimmyn liikkeelle pohjeavuilla, pomiloiden samalla kypärän päähäni. Avasin portin käsin Jimmyn matalasta selästä, laittaen sen tiukasti lukkoon, jättäen pikkupojat juoksemaan aidan viertä kilvan, kun niiden suuri idoli Jiminy jätti ne riehumaan kahdestaan. Hukkis oli möllötellyt laitumen suojakatoksen alla viitsimättä edes tulla moikkaamaan minua, joten päätin jättää orin tänään rauhaan ja nauttia kesälomastaan.
Jimmy kulki allani hermostuneesti, kun suuntasin kohti tallia. Ori kyttäsi tien reunoja ja vaikutti äärimmäisen stressaantuneelta, joten päätin jättää tämän päivän rankaksi suunnitellun ratsastuksen väliin ja lähteä uittamaan oritta. Kävelin tallipihalle, jossa Inna, Lispe ja Jesse juuri kokoustivat.
“Heissan! Lähettekö uittamaan?” huikkasin kolmikolle hevosen selästä jo kaukaa, saaden Jimmyn säikähtämään. Saatuani steppailevan nuorikon aloilleen, odottelin muiden vastausta.
“No ei tänään oo tuntejakaan, niin voinhan mä!” Lispe ilmoitti ja kohta Inna ja Jessekin lupautuivat mukaan.
“Jees! Käyttekö houkuttelemassa joitai muitaki? Mä voin käydä kysymässä Milalta ja Julialta, ne taitaa viel lahnailla sisällä?” kysyin, laskeutuen sitten Jimmyn selästä.
“Joo, mä voin kysyä Catherinea. Onks Juuso tallilla?” Lispe sanahti, kääntyen sitten Innaa kohden, joka sanoi miehen olevan paikalla.
“No menkää kyselemään niitä! Mä meen viemään tän hetkeks sisälle, käyn sitten hakemassa pätkän ja pätkemmän” ilmoitin, lähtien taluttamaan aktiivista Jimmyä sisälle talliin, jossa se alkoi heti mennä ympäri karsinaansa. Rauhoiteltuani kimoutuvaa oritta lähdin kohti taloa, jonka terastilla Mila ottikin aurinkoa aamuvuoronsa jälkeen. Julia taas oli keittiössä selailemassa lehteä ja näyttämässä puolikuolleelta. Sain houkuteltua molemmat matkaani rannalle ja kaksikko lähtikin vaihtamaan vaatteitaan kun itse kävin hakemassa jääkaapista limsat kaikille ja muutaman ylimääräisen kaljapullon, kun kuitenkin Mila ja Inna niiden perään vitisisivät. Kaapattuani kaapista myös jotain pölyyntyneitä keksejä ja napattuani huoneestani viltin, lähdin kohti tallia.
Yksityispuolella olivat jo Juuso ja Damon, kuten myös Inna ja Laila. Jesse talutti juuri Ressua talliin Lispe kera teutaroiva Kelmi perässään. Jesse ja Lispe parkkeerasivat hevosensa ja poninsa käytävälle, mutta joutuivat siirtymään, kun Julia toi outolapsen-Kiaran sisälle ja pian uudestaan, kun Mila talutteli Tuikun sisälle.
Muut harjasivat kaakkimuksensa nopeasti - Lispe yllättäen hieman muita hitaammin - ja laittoivat hevosille suitset päähän. Itse hain Jimmyn länkkärisatulan ja iskin sen orin selkään satulalaukun kera, johon laitoin juomat. Huovan taas kiinnitin satulan takaosaan koukkuun.
“Te näytätte kunnon länkkäreiltä nyt!” Inna hihkaisi ohittaessaan Jimpulan karsinan Lailan suitset kädessään.
Kun kaikki olivat valmiita kävelimme pihalle, nousten siellä selkään.
“Kuka menee ekana? Taisiis mikä järkkä?” huikkasin uittoseurakunnalleni.
“No jos mennään vaikka … Ressu, Kelmi, Tuikku, Jimmy, Kiara, Damon, Laila?” Jesse ehdotti ja näinpä otimme järjestyksen jonossa ja lähdimme kohti uittolampea. Muut menivät ilman satulaa minua, Juusoa ja Lispeä lukuunottamatta, sillä muille oli siunaantunut kantamuksettomat tai selväpäiset hevoset.
Ravailimme letkeään tahtiin kohti rantaa. kelmi nyt kerran yritti keulia Ressun persiiseen ja lopulta Lispe veti viereisellä pellolla rodeoshowta meidän iloksemme, mutta ainakin Kelmi väsyi ja oli loppuajan ihan nätisti… siis niin nätisti kuin Kelmi vain saattoi olla. Damon taas aiheutti meiltä kaikilta kirosanoja riehumisellaan, mutta viimeinkin olimme perillä auringon porottaessa selkiimme. Laskeuduimme hevostemme selistä ja laitoimme satulallisten satulat paksuille, matalille oksille suojaan. Itse otin viltin ja levitin sen rantaan ja laitoin satulalaukun lojumaan siihen painoksi, sitten nouste takaisin Jimmyn kapoiseen selkään. Muut olivat jo vedessä riehumassa ja pian olin minäkin, kun Jimmy ryntäsi varsamaisella innolla veteen ja kahlasi innosta piukkana pitkin rantaa. Hetken istuttuani Jimpulan selässä nostin katseeni muihin. Kelmi leikki rodeohevosta vedenrannassa, Damon seisoi rannassa vuohiset vedessä Ressu ja Mila hieman kauempana samantapaisesti, Laila ja Tuikku uivat hieman kauempana Inna ja Jesse vierellään, pian tullen rannemmas ja lähtien sitten taas uimaan. Hupaisin näky oli kuitenkin Kiara. Julialla oli pitkä liina ja blondi seisoi vedessä polviaan myöten, kun Kiara hypähteli tasajalkaa syvemmällä vedessä ja yritti uida lähinnä koiramaisesti. Nauroin sekopäiselle näylle, jolloin sain Julialta kansainvälisen käsimerkin samalla kun nainen kelasi hevosensa luokseen ja pomppasi selkään, kävellen Kiaran kanssa hieman syvemmälle veteen. Nyt Kiara oli keksinyt leikkiä, ettei voinut kävellä vedessä olevan varjonsa ja heijastuksensa yli ja hypähteli nyt hölmösti sinne tänne.
Kun kaikki olivat uittaneet hevosiaan sopivan aikaa palailimme rannalle, jossa kaivoin jokaiselle ensin limsat ja heitin keksipurkin viltille. Ja kuinka ollakkaan Inna alkoi marista alkoholin perään. Pyöräyttäen silmiäni heitin Innalle kaljapullon, johon nainen tarttui hanakasti. Myös Julia ja Juuso nappasivat kaljat, Mila yllättävää kyllä kieltäytyi tarjouksesta. Olimme köyttäneet hevoset kiinni puihin näköetäisyydelle ja joimme ja söimme auringossa hetkisen, jonka jälkeen pakkasimme kamat ja haimme hevoset, satuloiden satulaporukan muiden odotellessa ja kahlaillessa vielä rannassa.
Lähdimme metsän kautta ikopolkua kohti tallia, suurella, levjällä hiekkatiellä nostaen laukan ja laukkaillen muutamia pätkiä - joskin Kelmi ja Damon vain ravailivat järjestyksen ylläpitämiseksi.
Loppumatkan tallista kävelimme rauhalliseen tahtiin, jutellen ja vitsaillen omiamme puiden suomassa varjossa. Mila valitteli selkänsä olevan palanut, samoin Julia.
Tallille asti päästyämme otimme hevosilta varusteet pois tallissa. Kello oli sen verran, että hevoset saivat päiväheinänsä ja me menimme porukalla juttelemaan taukohuoneeseen. Mila ja Julia saivat aurinkorasvaa palaneihin käsivarsiinsa, selkiinsä ja olkapäihinsä meidän muiden juodessa limsojemme loppuja.
Kun hevoset olivat syöneet, veimme ne nauttimaan viilenevästä illasta, jonka jälkeen kävelimme tallipihalle, suuntanamme talo, sanoen pihassa moikat Lispelle ja Juusolle, jotka joutuivat lähtemään kotiin.
Innan ja Julian suunnatessa talolle pyysin vielä Milan ihalemaan vaunuja. Huusin myös Lispen kurkkaamaan vaunuja edes äkkiseltään, että molemmat tiesivät, että nyt oli valjakkoajo-mahdollisuuskin. Lispe joutui lähtemään kyytinsä tullessa, mutta Mila jäi vielä ihailemaan mustia vaunuja, joissa oli tummanpunaiset koristukset. Vaunut oli tarkoitettu kouluosuuksiin ja ne muistuttivat lähinnä 1800- ja 1900-luvun taitteen vaunuja. Juhlavaunujen punaiset osat oli tarkoitus maalata sinisiksi ja Hukkikselle pitäisi ostaa kunnon valjakkoajovarusteet, mutta niillä ei olisi niin kiire, nykyisillä, vaunujen mukana tulleillakin pärjäisi.
Jimmyn palautin laitumelle seuraavana aamuna heti herättyäni, jossa Vinski ja Kakru ottivat sen innokkaasti vastaan.
21.06.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
“Kuka tulee mun kanssa maastoon!” karjaisin eteisestä kohti olohuonetta. Kaikki kämppikseni olivat viettäneet perinteistä, suomalaista jussia ja sen huomasi kaikkien naamasta.
“Oo hiljempaa” Inna valitti, haudaten päänsä tyynyyn. Pyöräytin silmiäni ja saapastelin olohuoneeseen. Inna rötkötti puoliksi Juuson sylissä, Jesse tuijotti telkkaria poissaolevan näköisenä ja Mila lahnaili lattialla istumassa ja oli aivan yhtä aktiivisen näköinen kuin Jessekin. Juliaa ei näkynyt missään, joten päättelin blondin olevan nukkumassa.
“No, mut kuka tulee?” kysyin vielä, antaen katseeni kiertää huoneessa.
“No kyl mä voin tulla...” Jesse mutisi, herättäen Milankin ajatuksistaan, joka lupautui myös tulemaan mukaan.
“Mie aattelin mennä tossa laidunten lähellä vaan sitä pientä polkua, et ei pitäis mennä kauaa. Ja hyväähän teillekki tekis tulla hengittämään raitista ilmaa.” totesin kaksikolle, samalla kuullen yläkerrasta tömistelyä ja pian Julia kurkkasikin rappusista.
“Ooooh, olet hengissä! Lähetkö maastoon?” hihkaisin, jolloin Julia pudisteli päätään.
“Emmä jaksa ...” nainen mutisi pahoittelevan oloisea, jatkaen sitten matkaansa keittiöön.
Hoputin Milan ja Jessen ylös ja pian kaksikko vetikin kenkiä jalkaan.
“Voidaanko ottaa jotain laitumella olevia hevosia?” kysyin Milalta, joka vastasi kengät jalkaan vedettyään, että voisimme.
“Jos mä otan sen Nukin, ni kenet sä Jesse otat?” Mila sanahti, kääntäen katseensa Jesseen, joka vartoi meitä terassilla.
“Sut eiku….” sanahdin, köhien perään, saaden Milalta läpsäisyn takaraivoon.
“No jos mä vaikka sen Tuikun ottaisin...” Jesse sanoi, johon Mila nyökkäsi ja kävelimme tallipihan poikki tallille hiljaisuudessa. Linnut rääkyivät hämärtyvässä juhannus-illassa ja hevoset hirnahtelivat aina välillä. Ilma oli varsin mukava; aurinko ei porottanut niskaan, muttei tuullutkaan hirveästi. Kello oli kuitenkin jo siinä seitsemän pinnassa.
Talliin asti päästyämme haimme koko kolmikko suoraan suitset satulahuoneesta moikattuamme juhannukseksi tallille raahautuneita hoitajia ja omistajia.
“Mennäänkö me mönkijällä laitumelle?” kysyin kauhituneena, kun Mila talutteli mönkijää esiin.
“No kyllä! Viiään samalla vähän vettä. Jos me, Jesse, istutaan takana ja katotaan, ettei vedet putoo, niin ajatko sä Petra?” Mila sanoi, vaikkei se suoranainen kysymys ollutkaan. Yhtä hyvin lyhyt nainen olisi voinut sanoa, että sinä Petra ajat ja me istumme takana ja vahdimme vesiä.
Lastattuamme muutamia kanistereja täynnä vettä mönkijän taakse, Jesse ja Mila asettuivat osittain niiden päälle istumaan kun itse kapusin ajamaan. Mönkijä selvästi vihasi minua, kuten olu tullut todettua monet kerrat kun sitä pääsin ajamaan. Eikä tämäkäm kerta sujunut ruusuisemmin kuin ennen, vaan ennen kuin pääsimme laitumille asti, ehdin käydä kaksi kertaa melkein ojassa ja melkein kolauttaa mönkijän seinään. Lopulta matka oli ajettu ja pääsin tuskasta ja hyppäsin alas mönkijän päältä, lähtien rahtaamaan kahta kanisteria kerralla kohti laitumia. Mila ja Jesse ottivat molemmat itsekin parit kanisterit matkaan eikä aikaakaan, kun vesiämpärit oli täytetty. Olimme jättäneet suitset ja kypärät mönkijän luo, joten palatessamme viemään kanistereja mönkijälle, otimme matkaamme suitset samalla kun Mila ajeli mönkijää hieman sivumpaan hiekkatieltä.
Milan ja Jessen jäädessä pyydystämään Nukia ja Tuikkua itse suuntasin askeleeni oritarhalle.
Jimmy paimensi ainaisella innolla Vinskiä ja Kakrua ja vaikuttikin viihtyvän erittäin hyvin kaksikon seurassa, kun taas musta Hukkis oli laitumen aidan vierustalla katselemassa kaukaisuuteen. Huudellessani oriiden nimiä, koko konkkaronkka tuli portille hörisemään. Taputtelin hetken pikkujätkiä ja Jimmyä, hätyyttäen sitten kesälomalaiset portilta ja napaten Hukkista orin kasvaneesta harjasta kiinni. Tarkistin pikaisesti orin kyljet ja pään alueen ihottuman varalta ja laitoin sitten meksikolaiset orin päähän. Hukks pureskeli kuolaimiaan hetkisen ja kun ori oli lopettanut järsimisensä, talutin Hukkiksen ulos portista ja laitoin kypärän päähäni. Suljin portin ennen kuin Vinski keksi tulla yhtään lähemmäs karkausreissua ja ponnistin Hukkiksen selkään. Olin juuri mahallani orin leveässä selässä, kun suomenhevonen hyppäsi eteenpäin ja jätti minut nurmikolle steppaillessaan itse parin metrin päässä. Hukkiksen ilme oli jollain tapaa ilkikurinen, kun nousin maasta ja otin mussukkani kiinni, yrittäen nyt uudestaan ja tällä kertaa jopa onnistuen. Lähdin kävelemään orin kanssa kohti tamma- ja ruunalaidunta, jossa Jesse nousi juuri Tuikun selkään, Milan nostaessa Nukin päätä ruohosta. Vilkutin kaksikolle, kävellen heidän luokseen.
“Mennäänkö Tuikku ekana ja Hukkis vikana? Vaikokö?” kysäisin, samalla taputellen Hukkista, joka haisteli Nukia rauhallisen oloisena revittyäni orin pään irti ruohikosta. Edes Tuikku ei jaksanut kiinnostaa, vaan pitkänä kasvava heinikko, jota ori yritti mutustella sopivan paikan tullen.
Lähdimme matkaan ilopilleri Tuikku etunenässä, herrasmiehet Nuk ja Hukkis perässä. Tuikku veti letkaa reippaassa tahdissa Milan ja Jessen jutellessa Danielasta. Kuljeskelimme hetken hiekkatietä laitumen vieressä, sitten kääntyen pienelle, lähes näkymättömälle polulle laitumien viereisessä metsässä. Pienen rapakko-pätkän jälkeen eteen aukeni kunnollinen, kuiva metsäpolku, jota pitkin lähdimme vaeltamaan. Olin löytänyt Julian kanssa Jimmyllä ja Kiaralla samoillessamme alkukesästä polun ja ottanut sen kovaan käyttöön.
Vaeltelimme puolisen tuntia pitkin polkua ennen kuin se haarautui.
“Minne nyt?” Jesse huikkasi, pysäyttäen paikallaan tarpovan Tuikun. Hidastin itsekkin Hukkiksen käynnin tahtia, vilkuillen ympärilleni.
“Mie oon aina mennyt siitä oikeelle, se kiertää sinne laitumien taakse ja palaa sinne tarhojen takana olevalle laukkapellolle” kerroin.
“Jos mentäis vasemmalle? Näkis, et minne seki vie?” Mila sanoi Nukin selästä, vilkaisten meitä suomenhevosten selissä istuvia.
Milan toiveesta lähdimme siis vasemmalle ja seurailimme polkua eteenpäin… ja eteenpäin… ja eteenpäin. Jossain vaiheessa kaikki alkoi epäilyttää, että mihin oikein päätyisimme, mutta siitähän vasta riemu repesikin, kun sade pamahti päällemme. Ravasimme kuusen alle suojaan kesäistä sadetta, vaikka olimmeki koko porukka melko märkiä. Hukkis tuntui ärsyyntyvän sateesta ja steppailikin allani puun alla rauhattomasti.
Sateen loputtua muutamien minuuttien kuluttua lähdimme jälleen taivaltamaan.
“Oisko meidän pitäny palata omia jälkiä takasin?” Jesse mietiskeli ääneen.
“No nyt ollaan menty tätä jo niin kauan että turha nyt enää on takasin kääntyä!” kuului Milan vastaus.
Ratsastimme vielä kymmenisen minuuttia polkua eteenpäin, kunnes se leveni suureksi pelloksi.
“No mikä prrrrkeleen pelto tähän nyt on pyykätty? Näkyykö tutuja maamerkkejä?” Mila kirosi, samalla kun Jesse antoi Tuikun esiä jalansijaa pellon reunasta. Pian traktorin jättämät jäljet löytyivät ja lähdimme kävelemään kuoppaista tietä kohti toisella puolen häämöttävää reunaa.
“Oho!” Jesse hihkaisi kesken matkan käännyttyään pellon kulmasta.
“Täällä on tie!” miekkonen hihkaisi. Näin Tuikun ottavan pienen loikan ja arvelin, että tien ja pellon välissä on oja. Pian Milakin usutti Nukin hyppäämään pienen ojan yli ja pian kaksikko odotteli minua.
“Ja tässä näette, miten suuri ja mahtava Hukkareissu hyppää peuran keveydellä ja kauriin liikkeillä ojan yli!” naurahdin, ottaen muutaman raviaskeleen ennen kuin Hukkis hyppäsi minimaalisen ojan yli. Tai siis… Melkein hyppäsi. Sillä seuraavaksi tajusin olevani jossain saamarin ojassa Hukkiksen ohjista kiinni pitäen samalla kun musta ori steppaili kauemmas ojasta. Mila hirnui minulle ojan toiselta puolelta ja yritti sopertaa jotain, muttei naurultaan pystynyt. Jesselläkin oli vaikeuksia pitää huolestunut pokerinaamansa.
Kipusin ojasta ylös ja katsahdin maahan. Ojanpientareella oli alle metrin levyinen vesilätäkkö, jonka yli Hukkis ei hypännyt. Toljotin vesilätäkköä hetkisen, sitten purskahtaen itsekin nauruun. Tässäpä teille uljas ja rohkea suomenhevosori. Katsokaa. Niin rohkea.
Hyppäsin Hukkiksen selkään ja usuutin orin uudellen ojaan, nyt puoliksi pakottaen orin hyppäämään.
“Okei, ehkä se olikin norsun keveys ja lehmän liikkeet...” tuhahdin orin hypyn jälkeen, parannellen asentoani satulattomassa selässä.
Ratsastimme hiekkatietä pitkin, nähden lopultakin risteyksen, jonka tienviitassa luki kiehkuraisin kirjaimin “Vaahterapolku”.
“Jeeee, me ei kuoltukaan jonnee metsään!” hihkaisin.
Lähdimme ravailemaan siistiä hiekkatietä pitkin kohti tienviitan osoittamaa suuntaa, eikä aikaakaan, kun talli tuli esille. Ravasimme tallipihaan, jossa laskeuduimme koko poppoo hevosten selästä ja taluttelimme ne tallin seinän viereen. Mila kipaisi hakemaan vesisangot, jotta voisimme tehdä pikapesun hevosille - ainakin Hukkis oli onnistunut saamaan jalkansa niin kuraisiksi ettei tietoakaan.
Huuhtaisimme uljaat maastomopomme sienillä, talutellen ne sitten karsinoihinsa ei-aliduntavien seuraksi.
“Viedään ne vaikka huomenna takasin laitumille, siin aamulla?” Jesse ehdotti ottaessaan Tuikulta suitsia päästä. Olin madellut Hukkiksen hoidettuani tuntsaripuolelle, jonne Milakin oli tullut palautettuaa Nukin talteen pihattoon.
Myönnyimme Milan kanssa huomisaamun laitumellevientiin, palaten sitten koko kolmikko talolle, jossa minua odotti ensimmäisenä lämmin suihku …
15.07.2014 - Kirjoittanut Mila
Raahasin pitkää vesiletkua tallin nurkille, jonne olin kasannut hevosen pesuun tarkoitetut purkit ja pänikät. Aurinko taas mollotti pilvettömältä taivaalta, ja hiki virtasi kuin vesihanasta.
Markus ja Eljas löhösivät tallin edustalla paidattomina yrittäen käristää ihoaan. Eljas siinä näytti jo onnistuneen - miehen olkapäät loistivat punaista väriään jo kauas.
Hukkis pärskähteli tyytymättömänä sairastarhassa, jonne olin sen laittanut vähäksi aikaa, kun olimme tulleet laitumelta.
Riisuin toppini pois paljastaen bikinien yläosan ja Markus heitteli jotain kuivunutta läppää strippausesitykestä. Vilautin miehelle keskisormea ja nappasin sitten Hukkiksen pikkutarhasta kiinni tallin nurkille.
Huikkasin tallin ovella norkoilevalle Jesselle, että avaisi vesihanan ja mies teki työtä käskettyä. Hukkis pärskähteli tyytyväisenä, kun viileä vesisuihku osui sen jalkoihin ja nousi sitten vilvoittamaan mustan orin selkää.
Tällaisilla helteillä mustalla hevosella oli varmasti tukalat oltavat eikä asiaa ainakaan auttanut pieni kesäihottuma, jota orille tuppasi tulemaan kaikenmaailman öttiäisten takia.
Kastelin hevosen, jonka jälkeen hieroin oriin shamppoota. Hieman tuotti vaikeuksia erityisesti selän saippuoiminen, kun herralla kuitenkin oli tuota säkäkorkeutta enemmän kuin minulla pituutta…
Jesse lupautui auttamaan ja mielellänihän minä lihaksikkaan sekä paidattoman miehen avun otin vastaan. Mies nappasi minua vyötäisiltä kiinni ja nosti ilmaan, jotta ylettyisin Hukkiksen selänkin saippuoimaan.
- Täällä ne kiehnää puolialasti MINUN hevosen vieressä, Petran muka-moittiva ääni kuului jostain Hukkiksen takaa. Jesse laski minut alas maahan ja läpsäisi leikillään farkkushortsien peittämää takamustani.
Nyt kun miehen äiti oli lähtenyt ja kesäleirikin oli ohi, pystyimme taas olemaan huomattavasti rennommin yhdessä. Ei me tietenkään roikuttu toisissamme kuin mitkäkin teini-ikäiset hormoonihuuruissaan kiehnäävät nuoret parit, mutta…
Jessen äiti ei kaikista lukuisista uteluistaan huolimatta ollut saanut tietää, kenen kanssa Jesse ns. heilasteli, mutta nainen kuulemma aikoi tulla vielä ennen talvea käymään ja oli päättänyt selvittää Jessen mysteerinaisen. Sitä päivää odotellessa…
Hukkis kyhnytti tyytyväisenä päätään Petraa vasten ja nainen rapsutti oria sen otsaa koristavan tähden kohdalta. Itse jatkoin Hukkiksen pesemisestä eikä Petraa näyttänyt yhtään haittaavan, vaikka välillä muka vahingossa ruiskautin hänenkin päälleen viileää vettä. Osansa vesisuihkusta saivat myös paikalle ilmestynyt Julia sekä Jesse, Eljas ja Markus.
Hukkis ei meidän mekastamisesta välittänyt. Se oli niin keskittynyt nauttimaan vilvoittavasta vedestä.
Koska oli sen verran lämmintä, päätin antaa Hukkiksen kuivua omia aikojaan taluttamalla oria pitkin pihaa. Ori löntysteli ihmeellisen kiltisti riimunnarun toisessa päässä, pysähtyen välillä napsasemaan suun täyteen vihreää nurmikkoa tallin seinän vierustalta.
Koirat maleksivat perässämme, Tohelo puolestaan veti selällään sikeitä talon terassilla. Ei ollut mitenkään virkeää sakkia meillä tänään…
- Se on ukkosta luvannu, Inna haukotteli makeasti, kun töpistelimme Hukkiksen kanssa takaisin tallille. Vilkaisin taivaalle ja kohautin harteitani, eipä kyllä siltä näyttänyt ainakaan tällä hetkellä.
- Tuliskin, huokaisin syvään. Inna pudisti päätään tomerana, nainen ei pahemmin tykännyt ukkosista, itse taas odotin kunnon myrskyjä kuin kuuta nousevaa.
- Pelottavia! Inna tuhisi ja nyppi tympääntyneenä heinän korsia pois paidastaan.
- Ota vaikka Crowley kainaloon jos yöllä ruppee jännäkakka kolkuttamaan housuja, vinoilin.
Inna hymähti ja sanoi omien koirien riittävän. - Ku se Juusoki siellä Englannissa…
- Voiiiiiii, onko Innalla ikävä pikku-Juusoaan? vinoilin.
Inna ei vastannut mitään, mutisi jotain Ullan liikuttamisesta ja lähti sitten hakemaan tammaansa tarhasta.
Petra huikkasi minulle, että hän voi viedä Hukkiksen laitumelle, joten minun ei tarvitsisi vaivautua. Sehän sopi minulle. En olisi jaksanutkaan lähteä tarpomaan tällä säällä sinne “jumalan selän taa”....
26.07.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Hukkareissun musta turpa hamuili heinänkorsia käsistäni. Orin laidunkaverit olivat jo hylänneet herran ja pikkumukulat Kakru ja Vinski kiusasivat Jimmyä minkä kerkesivät - olin palautellut juuri Jimmyn laitumelle, sillä aamupäivällä oli käynyt ratsastamassa Jimboun estetreenien parissa, mutta nyt kimoutuva herra sai palailla laitumelle. Hukkiksen kesäloma taas loppuisi tähän, kun Jimmy saisi naaaatiskella kesälomastaan Kakrun ja Vinskin kanssa laidunkauden loppuun asti ja riehua pikkujätkien kanssa. Hukkiksen loma taas päättyisi tänään ennen muita, sillä olin huomaavinani, että orilla alkoi olla pienoista ihottumaa harjantyvessä. Olinkin huikannut Milalle ja Lispelle, että kyttäisivät oritta hoitaessaan ihottumaan leviämistä.
Mustan suomenhevosen mussutettua korret käsistäni, sujautin orille riimun päähän ja taputtelin hetken orin kylkeä. Jutustelin tähtipäälle samalla kun kiinnitin riimunnarua orin riimuun. Kirrasin vielä hieman solkia orin riimussa, sillä en viitsinyt tänään nousta orin selkään ja nyt riimu roikkui kaulalla ja oli löysä kuin mikä.
Kello lähenteli puoltapäivää, kun sain viimein Hukkareissun ujutettua ulos laitumelta. Lähdin kävelemään hiekkatietä Hukkis perässäni. Olin juuri kääntymässä mutkasta, joka vei tallille, kun kuulin mönkijän pörinän edessäpäin. Tiukensin otettani Hukkiksen ketjullisesta riimunnarusta odotellessani tulijaa, joka paljastui Stinaksi. Mönkijä oli lastattu täyteen vesikanistereita, jotka auringonvalossa paljastuivat tosiaankin olevan täpötäynnä vettä.
Heilautin tallityöntekijälle kättäni. Stina heilautti minulle kättään ja huusi tervehdyksen. Kun nainen alkoi olla lähellä Hukkareissua, mönkijän vauhti hidastui ja Stina ajoi toiselle puolelle kapeahkoa hiekkatietä. Vähän ajan päästä vauhti kiihtyi jälleen ja pian mönkijän ääni jäi kauas taakse.
Talli oli hetken kuluttua näkyvissä ja Hukkiksen tuntui valpastuvan tutun rakennuksen nähdessään. Ori kiihdytteli hieman vauhtiaan, mutta sain Hukkiksen pysymään hyvin ruodussa ja taluttelinkin oriita hieman hidastelevaankin tahtiin auringon paahtaessa niskaani.
Pihaan päästyäni Hukkis päästi ilmoille kimakan ja kuuluvan hirnahduksen, joka sai hetken kuluttua vastauksia. Hirnahdus herätti myös Milan, sillä hetken kuluttua nainen tömisteli talosta terassille ja siitä lyhyt nainen painelikin suoraan kohti minua ja mustaa orittani.
“Oooonko mamman komistus tullu takasi niiiih?” Mila mussutti Hukkikselle, rapsutellen hevosen päätä. Hukkis kyhnytti päätään edestakaisin Milan kättä vasten, kun Mila rapsutteli orin tähdenkohtaa. Virnistin Milalle, tarjoten orin riimunnarua hänelle.
“Haluutko sie viiä tän talliin? Jos viitit jättää siihen käytävälle, ni mie katon, ettei sillä oo mittään käyny laitumella ja sitä ihottumaa vähä kattelen” sanoin Hukkiksen toiselle omistajalle, joka sieppasi hetkessä Hukkareissun riimunnarun käsiinsä ja nyökkäsi tomerasti.
Lähdimme vieretysten kohti tallia kiroten kuumaa säätä. Ja tosiaan kiroten, sillä huomatessani anteliaan kirosanojen kylvämisen totesin, että kiroilupurkki täyttyisi taas oikein mukavasti. Mila vain pyöritteli silmiään minulle ennen kuin hilpaisin taukohuoneen kautta satulahuoneeseen, jossa aloin kaivaa Hukkareissun tavaroista rasvaa, mutten harmikseni sitä löytänyt.
Palatessani viileään talliin, näin Milan kyykistelevän Hukkareissun jalkojen juuressa.
“Löytyykö mitään?” kysäisin naiselta, joka vilkaisi minuun ja karsinan seinästä tukea ottaen nousi seisomaan.
“Ei. Jalat on ainakin terveet ja kuivat. Kengät kyl pitää laittaa aika pikasesti. Ainii ja se ihottuma on tainnu mennä paremmaks, ku en mä ainakaan mitään löytänyt. Kyljes tolla oli pari kuolajälkee, oisko kakarat tai Jimmy kiusannu.” Mila raportoi minulle ammattilaisen elkein, jonka jälkeen tulin kurkkamaan kylkiä, joita oli kuuremma nuivattu.
“Joo eipä nää mitään oo, kunhan on vähä nuhjunnu muiden poikien kanssa...” mutisin itsekseni Milan käydessä läpi Hukkiksen selkää, painellen sieltä täältä.
“Eikä täl mitään jumeja tai mitään oo.” nainen ilmoitti minulle hymyillen.
“Hyyyvä. No mie laitan kengittäjälle viestiä, josko laittais ton kenkään” sanoin Milalle. Heti lausahdukseni päätyttyä tallin ovi kolahti ja Carisa talutti Donea sisälle. Ennen kuin ehdin itse alkaa edes siirtää Hukkista, Mila oli jo napannut Hukkiksen irti käytävältä ja usuutti minua menemään pois tieltä. Carida huikkasi minulle nopean kiitoksen, johon vastasin nopealla hymyllä, sitten juoksuttaen Milan hakemaan Hukkiksen harjapakin.
Mila änkesi itsensä Hukkiksen karsinaan, jossa naikkonen alkoi epäröimättä harjata Hukkista toiselta puolen, kun itse taas harjailin korkean oriin toista puolta.
“Aattelin muuten, et ens kuus alkois toi totuttelu valjakkokärreihin. Pitäis varmaan laittaa ilmotustaululle tai jonnee, et ettisin groomia sitte enskevään tai kesän kisakaudelle, jos nyt Hukkis kärryjen edes toimii” jutustelin Milalle, joka hymähteli minulle vastauksia.
Kun Hukkis oli harjattu, kävin hakemassa Hukkiksen hyönteisloimen. Saatuani sen Hukkiksen päälle, Mila tirskui vieressäni.
“Laitat ton joskus johonki naamiaisiin ja itelles foliohatun päähän ni avot, siin on meillä ulkoavaruudesta pari sekopäätä” Mila kikatteli, jolloin läpsäisin naista takaraivoon muka suuttuneena.
“Älä naura minun vauvalle! Se on oikeen hieno!“ tuhisin, vaikka omaankin silmääni harmaaseen loimeen kääritty musta suomenhevonen oli naurettava näky.
Otin Hukkiksen riimunnarun päähän.
“Carida, siirrätkö sitä Donea vähän?” pyysin Caridalta, joka vei Donen hetkeksi sivummalle karsinaansa, kun ohitin ruunan omistajineen Hukkiksen kanssa.
Talutin Hukkiksen kuuman pihan läpi tutulle tarhalleen, joka oli päässyt hieman rehevöitymään kesäloman aikana.
Päästettyäni Hukkiksen tarhaansa, ori jäi portille hirnumaan muille hevosille ja poneille. Roikuimme hetkisen Hukkiksen aidalla Milan kanssa, katsellen orin menoa ja hyörinää tarhassaan.
Kävelin kohti tallia hikisenä, kunnes Milan ääni pysäytti minut.
“Onks sul viel talliin asiaa? Kun Inna jotain suunnitteli, et pidettäis tänään leffailtaa? Juliaki on ilmeisesti tunkemas mukaan, ku Inna ainaki laitto sen käymään kaupassa ja ostamaan jotai mässyä”
“Miksei mulla ikinä kerrota näitä?” tuhahdin Milalle, lähtien kuitenkin tallinomistajan perään.
“Noku sä lähit joskus ennen kaheksaa tallille ja suurin osa ollu viel heränny sillo” Mila vastasi, jolloin vain pyörittelin silmiäni.
“Teijän kyl pitäis opetella heräämään ennen yhtätoista. Kaikkien.” ilmoitin tomerasti Milalle.
“Mitäpä jos alan huomisesta lähtien herättää ja repiä ylös teidät kaiki ennen kaheksaa …. tia viel pahempaa, seittemää! Mitäs sitten teette?” kiusasin Milaa, joka vetäisi henkeään muka-kauhistuneena.
“Sitten et asu enää täällä. Henkinen, fyysinen ja aamuinen väkivalta on täysin kiellettyä!” Mila marisi minulle vastaan.
“Kiristystä!” älähdin Milalle. Toisaalta, se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa: ei ollut yksi tai kaksi kertaa, kun Mila kiristi mina ja minä vastaavasti häntä.
“Noku lahjonta oo ennenkään toiminu” Mila murahti minulle synkkänä.
“No jos en miekää asuis täällä ni kai Hukkiksen pitääs muuttaa...” mutisin hiljaa, kuin ajatellen asiaa tosissani. Mila vilkaisi minua pelästyneenä.
“Ei oo reiluu ! Etkä sä tekis sitä” Mila sihahti minulle.
“Kaikki on sallittua sodassa, rakkaudessa ja Hukkareissussa” totesin Milalle virnistäen ilkikurisesti. Mila tuhisi minulle tuohtuneena.
Päästyämme sisälle, törmäsimme ensimmäisenä Innaan, joka oli ilmeisesti jo tulossa repimään meitä tallista, jotta leffailta voisi alkaa. Juliakin oli jo palannut ja kantoi juuri lasikulhossa olevia sipsejä kohti olohuonetta. Kävin hakemassa tankatusta jääkaapista colapullon ja parit lasit, kun taas Inna ja Mila takani sieppasivat käsiinsä alkoholipitoisemmat juomansa. Yllätys yllätys.
Olin juuri asettunut sohvalle mukavasti, kun muistin kengittäjälle soittamisen. Hipaisin puhelimeni näyttöä ja totesin, ettei kello ollut vielä edes kolme, joten etsin Laura Suomen numeron listasta ja löysinkin sen heti lukiolaisen luokkatoverini nimen alta.
“Moi! Joo, tota, täällä Petra Lukkari ja sitä kyselisin, että koska teillä ois seuraava aika ihan peruskengitykseen, kun se mun Hukkareissu tuli ihan äskettäin kesälaitumilta...” selostin puhelimeen.
“No itseasiassa mulla peru siinä neljän paikkeilla oleva aika just, että jos niin lyhyellä aikavälillä sopii, niin voin tulla vaikka heti laittamaan sitä kenkään?” kengittäjä ehdotti, johon vastasin kiitellen hyväksyvästi, jonka jälkeen kengittäjä kyseli vielä osoitetietoja sun muuta ja sulki sitten puhelimen.
“Se kengittäjä tulee siinä neljän paikkeilla, et mun pitää mennä kohta ottaa Halihomppeli sisälle” sanoin leffaseuralleni, joista kukaan ei tuntunut erityisemmin kuuntelevan. Hipsin huoneeseeni ja vaihdoin resuiset tallikamppeet vaalearuudullisiin ratsastushousuihin ja turvakärjellisiin kenkiin. ämän jälkeen pingoin hautovaan ulkoilmaan, jossa matkasin takaisin Hukkareissun tarhalle.
Musta tähtipää ei olisi millään halunnut lähteä tarhastaan ja hermostuikin minulle totaalisesti, kun aloin repiä oritta mukaani mukavan ruohotupsun viereltä.
Hepuloiva suokkipoika ei ollut mikään kaikkein mukavin talutettava, mutta pian ufoloimeensa kääritty jätkä oli tallissa käytävällä, jossa kuorin mustan orin loimestaan.
Harjasin Hukkiksen vielä läpi, ennen kuin aloin taltuttaa vikuroivaa ärrimurria. Kello ei ollut vielä puoltakaan, kun kuulin tutun äänen takaani ja näin Laura Suomen, Hukkareissun kengittäjän, ovella.
“Tää on yllättäen taas vähän vaikee...” mumisin tervehdysteni jälkeen. Kengittäjä vain kohautteli hartioitaan ja kävi Hukkiksen jalkojen kimppuun.
Hukkis ei ollut ollut kengitettävänä kyseisellä henkilöllä kuin kertaalleen, mutta olin todennut naisen työn jäljen todella hyväksi ja hermot pitkiksi, sillä Hukkis oli viimekerrallakin ollut melkoinen pissapää, mutta nainen oli laittanut Hukkareissun sinnikkäästi kenkään eikä ollut edes ottanut lisämaksuja hankalasta hevosesta.
Kengitys venahti taas hieman, sillä musta suomenhevonen vaikeutti kengittäjän työtä kaikin tavoin: Ilmeisesti musta ori oli ottanut nokkiinsa, kun sitä oli raahattu laitumen, tarhan ja tallin välillä tänään ja diivamainen ori tosiaan osoitti tyytymättömyytensä! Jatkuva steppailu ei loppunut ennen kuin loppupuolella ja lopulta heiluminen ja vaappuminen niin pitkälle kuin narut päästivät, loppui, kun kaikissa jaloissa oli kenkä ja kengittäjä alkoi pakata kimpsujaan ja kampsujaan.
“Joo, tolla oli kyllä tosi hyvässä kunnossa kaviot näin kesän jäljiltä. Mut nyt on kaiken hermoilun ja heilumisen jälkeen kaikissa kenkä.” kengittäjä jutteli, kaivellen samalla jostain housunsa taskusta porkkananpalasta, jonka Hukkis syöpötteli hyvillä mielin. Kengittäjä taputteli vielä hetken Hukkareissua ennen kuin maksoin kengityksen ja lähti sitten seuraavan asiakkaan luo (joka toivon mukaan ei olisi samanlainen hermoheikko kuin Hukkareissu).
Kun Hukkis oli rauhoittunut, vilkaisin kelloa. Heinät tulisivat puolen tunnin päästä enkä halunnut kääriä Hukkista enää ufoloimeensa, joten jätin orin viileään talliin.
Kävin rehuvarastossa laittamassa Hukkiksen iltaruoat jo hyvin aikaisin valmiiksi, raapustellen samalla valkotauluun rehuboksien päällä Hukkiksen ruokavalioon ja iltasapuskoihin lisättävän pellavaöljyn ja sulkeisiin hunaja-valkosipulisekoituksen silloin tällöin, jottei ihottuma pääsisi pahemmaksi.
Saatuani iltaruoat valmiiksi, lähdin heittämään Hukkikselle orin heinäannoksen ja norkoilinkin hetkisen orin karsinalla ennen kuin Sari paukautti oven auki yksityispuolelta.
“Ai tääl ei oo muita, hyvä… Hei Petra, haluutko tulla heittämään hevosille heiniä tarhoihin tai viemään vettä laitumille? Stina sano, että kävi kattomassa just ennen vuoron loppumista ja sais taas tankata vesiämpäreitä” Sari pyysi minua, jolloin ilmoitin lähteväni viemään vesiä. Sari kiitti minua ja tuli mukanani heinävarastoon, jossa valutin kylmää vettä kanistereihin, latoen niitä mönkijän taakse.
Kun kanisterit oli täytetty ja mönkijä täyteen lastattu, hyppäsin mönkijän päälle ja lähdin ajelemaan noin kilometrin matkaa kohti laitumia. Onnistuin ajamaan kertaalleen melkein ojaan (=yksi pyörä ojassa ja viisi kanisteria kumollaan nokkospuskassa. Jee.) mutta säilyin laitumille hengissä ja kaadoin kanisterien vedet janoisille kesälomalaisille. Rapsuttelin hetken portille tulleita Tuikkua ja Meridaa. Tammamammojen lähtiessä laiduntamaan kauemmas, hyppäsin mönkijän päälle ja ajelin vielä kurkkaamaan pikkupoikien ja Jimmyn vesitilanteen, joka oli aika pitkälti sama kuin aamulla, joskin hieman täydempi, koska Stina oli tosiaankin aamupäivällä tuonut lisää vettä sankoihin.
Köröttelin hitaassa tahdissa käsiäni päässäni valitellen tallille, jossa hylkäsin mönkijän tallin taakse.
“Sariiii!” kiljuin tallin pihassa, kunnes blondi onnistui raahaamaan persiensä näkyviini.
“Sinne ei tartte viiä enää vettä, et siitä ei oo hätää.” raportoin Sarille naisen ollessa kuuloetäisyydellä.
“Tonko takia sä kiljuit niin, että tienoo raikuu?” Sari tuhahti minulle, leikien kovinkin närkästynyttä. Virnistin vaaleahiuksiselle tallityöntekijälle ja nyökkäsin.
“Nojoo, mut kiitti et kävit viemäs ne. Mä voin vaikka laittaa sille Hukkikselle iltaruoat, ku näytit ne jo sekotelleen?” Sari puhusteli minulle vielä hetkisen, kiitellen vielä kertaalleen ennen kuin lähti menemään menojaan.
Kävelin takaisin talolle, jossa oli jo täysi leffailta menossa. Hipsin huoneeseeni, jotten häiritsisi leffakansaa ja vaihdoin vaatteeni mukavampiin ja viileämpiin.
Vilkaisin telkkarin ruutua ja totesin, että mitä ilmeisimmin Innan tai/ja Milan valitsema Magic Mike pyöri telkkarissa täyttä häkää. Kyseinen leffa ei minua erityisemmin kiinnostanut, joten suuntasin keittiöön.
“Ootteko te jo syöny jotain?” huikkasin keittiöstä, saaden kieltävän vastauksen Innan suusta.
“Ookkei. Mie teen sitte vaikka jottai pitsaa!” huikkasin leffaväelle, ottaen sitten tarvitsemani ainekset esille.
Pitsan ollessa uunissa kävin kurkkaamassa olohuoneeseen, jossa Julia vaihtoi juuri leffaa.
“Mitä te aattelitte nyt kattoa?” kysäisin, nojaten sovan takaosaa, yrittäen urkkia, mitä koteloa Julia piteli kädessään.
“Burleskia” Julia ilmoitti suu virneessä, jolloin hyppäsin sohvalle muiden mukana, laittaen kännykkäni hälyttämään, jotta muistaisin käydä kyttimässä pitsaa. Kyllä Burleski sentään kelpasi...
---
Burleskin ollessa alkuvaiheessa, kuulimme oven kolahduksen ja Mila kävi avaamassa oven, kun me muut emme jaksaneet.
“Ai moi! Ai sä kävit kaupassa, kiva!” Mila vinkui ovella ja pian näimme hikisen Jessen ovella kolmen kauppakassin kanssa.
“Joo, katoin, että jääkaappi ja kuivakaapit oli kaikki aika alkoholi- ja mässypitosia“ Jesse ilmoitti, kantaen kassit keittiöön Milan seuratessa miestä perässä kuin hai laivaa.
Jonkin ajan keittiössä kuului kolinaa ja kaappien availua, kun talon emäntä ja mitä ilmeisimmin mahdollinen tuleva isäntä laittoivat Jessen rahtaamat tavarat kaappeihin omille paikoilleen ja tyhjentelivät purkkeja ja purnukoita ja täydensivät kuiva-ainekaapin hyllyjä erilaisilla pusseilla ja nössyköillä.
Kun keittiössä oli hetken hiljaista, me sohvallaolijat emme enää pystyneet pitämään pokkaamme ja aloimme kikattaa kun pahaiset kakarat, sillä arvasimme kyllä, mitä keittiössä mitä todennäköisimmin tapahtui. Inna kuiski naurunsa lomasta jotain jauhoista ja niiden imuuttamisesta, joka sai minut ja Julian vielä remakampaan nauruun.
Mila ryntäsi lähestulkoon heti keittiöstä naurumme kuullessaan.
“No, mikä on?” Mila intti meiltä, alkaen sitten kiusata Innaa, joka oli nostanut jalkansa Milan paikalle. Lopulta Mila istui Innan jalkojen päälle ja Inna joutui vetämään jalkansa pois parkaistuaan kivusta.
Burleskin ollessa lopuillaan, vilkaisin blondia tyttöystävääni vierelläni.
“Hei, Julia. Julia. Sun kuola valuu.”.
Niinpä niin, tämän siitä saa, kun antaa Julian katsoa jotain Burleskin tyyppistä leffaa. Huoh.
5.8.2014 - Kirjoittanut Lispe
Pitkästä aikaa tallille! Siellä en olekaan käynyt sitten… kesäkuun? Herran pieksut! Nappasin oven pielestä uuden skeittini. Vihdoin Vaahterapolun pihatielle asti oli tehty asfaltti!
‘’Ota Ralle mukaan!’’ äiti huuti keittiöstä.
Huoh, kiskasin naulakosta koiran remmin käteeni ja lässytin koiran paikalle.
‘’Noniin, pääset ulos’’, lepertelin Rallelle.
Heitin laukun olalleni, jonne olin tunkenut vesipullon, uikkarit ja ratsastushousut. Sitten vain toivoin että jollakin tallilaisella olisi lainattavissa saappaat… Ohjasin Rallen pyörätielle ja heitin laudan maahan. Hyppäsin sen päälle ja lähdin potkimaan kohti tallia koira vieressä hölkäten.
Jätin laudan nojaamaan tallin seinää vasten. Kaikki hevoset näyttivät olevan ulkona tai laitumella. Astelin taukohuoneeseen Rallen haistellessa kaikkia mahdollisia paikkoja. Vetäisin hihnasta koiran hereille ja aloin tutkimaan ilmoitustaulua. Ensimmäisenä silmääni osui Huhun nimi. Luin lapun silmät kirkkaana. Huhu on astutettu! Melkein kiljuin onnesta jo kun kuvittelin itseni paijaamassa maailman suloisinta suokkivarsaa.
‘’Katos Lispe! Sua ei ole näkynytkään pitkään aikaan’’, Mila hymyili ovelta.
‘’Moi! No ei oo ei, kun kesällä on pitänyt vähän kiirettä...’’, vastasin.
‘’Millekkäs sä täällä kiljuit?’’ Mila ihmetteli.
‘’Huomasin että sä olit käyny astuttamassa Huhun!’’ kiljaisin.
Samassa Relle rupesi haukkumaan ja hyppimään minua vasten, luuli varmaan että nyt leikitään.
‘’Alas!’’ karjaisin.
‘’No niinhän mä vähä sulle puhuinkin keväällä. Kannattaa muuten pitää tuo koiras aika lähettyvillä, kun eikös sillä ole vielä ne pallerot haaroissa?’’ Mila vinkkasi. Repesin nauramaan.
‘’Joo on. Kuinka niin?’’ kysyin.
‘’Iineksellä on juoksut, se on kyllä tuolla häkissä, mutta varmuuden vuoksi. Vai millainen hormoonihirviö tuo on?’’ Mila kertoi.
‘’Ei tarvitse kauaa vahtia sitä jäbää, vien Iineksen karanteeniin Aittohaaraan!’’, Inna huusi ovelta, jossa se oli näemmä salakuunnellut meitä.
‘’No hyvä, ettei Mico tai Crowley pamauta sitä paksuks!’’ Mila virnuili.
‘’Sä et oo muuttunu sitten yhtään’’ nauroin ja Mila katsahti minuun hämmästyneenä, ‘’noiden sun juttujen perusteella’’, selitin. Milakin pärskähti nauramaan.
‘’Oisko sulla muuten lainata saappaita?’’ kysyin.
‘’Katso tuolta nurkasta jotain vanhoja, niitä saa lainata. En kyllä takaa etteivät ne olisi kuluneet...’’ Mila vastasi ja osoitti nurkkaan. Kiitin naista joka lähti herättämään talon pariskunnat. Löysin juuri sopivan kokoiset jodhpurit. Tunkaisin ne jalkaan ja lähdin koiran kanssa hakemaan Hukkista tarhasta.
Ori pärski ja yritti häätää ötököitä pois. Heti minut huomatessaan se suuntasi portille, luultavasti sisälle pääsyn toivossa.
‘’No pääset sisälle! Tulehan’’, naureskelin.
Nappasin maasta orin päitset ja ketjuisen riimun-narun. Minulla oli pieniä hankaluuksia saada päitset Hukkiksen päähän, kun toisessa kädessä jokaiseen ilmansuuntaan pinkoileva leikkaamaton saksanpaimenkoiran uros haistoi iineksen, jota Inna juuri kiikutti sylissään autoon.
‘’Et nyt lähde tekemään pentuja!’’ karjaisin.
Onneksi Hukkis oli sen verran laiskalla päällä, ettei molemmissa käsissäni ollut pomppupalloja. Kun kävelimme tammojen tarhojen ohi, Hukkis päästi ilmoille kimakan kiljaisun, muttei muuten jaksanut tällä kelillä neideistä välittää.
Parkkeerasin Hukkiksen käytävälle jotta sain tämän toisen hormoonihirviön orin karsinaan. Sinne se jäi ulisemaan ja pomppimaan karsinan ovea vasten. Kävin hakemassa Hukkiksen tavarat. Laskin koulusatulan käytävän satulatelineelle ja suitset jätin roikkumaan sen päälle. Nappasin harjapakista pölyharjan. Orin harja oli kasvanut hurjaa tahtia, lukuunottamatta kohtia, joita Hukkis oli kesäihottuman takia hangannut. Petran ohjeiden mukaan hain varustehuoneesta Tummelia ja levitin sitä hangatuille kohdille. Heitin orille satulan selkään ja kiristelin satulavyön. Pyöritin pintelit Hukkiksen jalkoihin, luvassa oli nimittäin pienimuotoista koulutreeniä. Lopuksi laitoin Hukkikselle suitset päähän. Jätin Hukkiksen karsinan oveen lapuun, jossa varoitin uroskoirasta jota ei saanut päästää vapaaksi. Kurkkasin karsinaan, jossa Relle oli jo rauhoittunut ja heittäytynyt kyljelleen. Kouluraippa kädessäni ja potta päässäni lähdin maneesiin.
Kiristettyäni satulavyön hyppäsin selkään. Jalustimet säädin samalla, kun annoin Hukkiksen kävellä alkukäyntejä. Nopeasti aloitin ravaamisen ja ohjien keräämisen. Aloitin ihan vain volteilla asettamalla oria. Sisäavut joutuivat koetukselle kun Herra ei millään malttanut tehdä kunnollisia ympyröitä. Raipalla sai myös pari kertaa muistuttaa, ettei ihan lapa edellä kuljettaisi. Vaihdoin suuntaa onnistuneiden volttien jälkeen ja tein samoja juttuja. Hukkis oli jo vähän parempi, joten istuin harjoitusraviin ja aloin tekemään päivän tehtävää. Pitkillä sivuilla pidensin ravia ja lyhyillä ravasin vähän lyhyempää. Aluksi Hukkis ei tajunnut tehtävää, mutta parin kerran jälkeen orilta rupesi löytymään tempoa! Tein pitkän sivun jälkeiseen kulmaan voltin, jossa kevensin ja asetin ulos, ettei Hukkis ihan lähtisi juoksemaan. Siirsin Hukkiksen hetkeksi käyntiin ja vaihdoin samalla suuntaa. Tein vain pari kertaa ravin pidennyksiä, etten ihan näännyttäisi oria. Laukkaa otin pääty-ympyrällä jonka sisään tein ravi voltin, jottei kontrolli ihan karkaisi. Hukkis laukkasi molempiin suuntiin oikein mallikkaasti joten ravasin lyhyet palautteluravit vain pitkin ohjin ja annoin sitten orin kävellä.
Talutin Hukkiksen talliin ja heti kun kavioiden ääni rupesi kuulumaan, Relle alkoi haukkumaan.
‘’Hiljaa, minä se vaan!’’ huusin koiralle.
Käänsin Hukkiksen suoraan pesuboksiin, jossa riisuin sen varustetista. Avasin vesihanan ja Hukkis melkein hyppäsi päälleni veden toivossa. Ehkei ihan, mutta innoissaan se oli pienestä viilennyksestä! Kastelin orin läpikotaisin kaulasta persukseen. Lopuksi suihkutin kohti Hukkiksen päätä, jolloin ori yritti juoda vettä samalla vältellen inhottavaa vettä kasvoilla. Talutin Hukkiksen hetkeksi vielä käytävälle ja kiinnitin sen siihen. Seuraavaksi otin nimittäin Rellen vesiletkun luokse ja kastelin sen. Otin molemmat jätkät talutukseen ja vein Hukkiksen tarhaan. Seuraavaksi sitten Huhua moikkaamaan…
20.08.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Hukkareissu taivalsi takanani rauhallisesti, kun talutin oritta kohti tallia. Oranssihiuksinen Rebekka odotteli jo tallissa valmiina puunaamaan Hukkiksen päästessäni koleasta syysilmasta talliin. Talutin Hukkiksen käytävälle, kiinnitellen orin Rebekkaa varten, vilkaisten sitten kelloani. Kosketusnäytön ruudussa vilkkuivat numerot yhdeksäntoista ja viisikymmentä. Jimmy oli saanut tänään vapaapäivän, sillä olin tuhottoman väsynyt koulusta ja kun olin yrittänyt Jimmyä houkutella ja jututtaa oritta, oli kimoltakin ollut puhti niin poissa, että luovutin ja annoin jätkän olla rauhassa yhden päivän. Hukkis sen sijaan oli suorastaan rynnännyt luokseni kun olin tullut portille ja olinkin pian nakittanut minua pari vuotta nuoremman Rebekan apinoimaan Hukkiksen kyytiin.
Rebekka harjasi juuri Hukkiksen oikeaa puolta, kun itse aloin harjata vasenta laiskanpulskeasti. Tänään oli taas niitä päiviä, kun oikein mikään ei huvittanut … Haukottelin makeasti samalla kun kumarruin ottamaan kaviokoukkua harjapakista.
“Katotko sie sen harjaa vähän silosemmaks?” huikkasin Rebekalle, joka alkoi käskystäni selvitellä Hukkiksen nopeasti kasvavaa harjaa.
Hukkis seisoi jämähtämättä paikallaan tyhjällä käytävällä. Karsinat olivat kyllä täynnä, mutta kaikki hevoset vain torkkuivat lämpimässä tallissa - poikkeuksena tietenkin häirikkö-Kelmi, jonka piti pitää mekkalaa aina välistä. Jimmy oli yhä pihalla, mutta hakisin sen heti sen jälkeen, kun Hukkis olisi ratsastettu ja antaisin samalla ruoat pojille. Ori nuuski silloin tällöin Rebekan oranssia hiuspehkoa tai minun taskujani, mutta muuten jätti meidät puunaamaan mustaa karvaansa aivan rauhassa.
Harjatessani vielä Hukkiksen pään aluetta Rebekka oli menossa pirteään tyyliinsä kohti satulahuonetta.
“Mitkä varusteet otan?” Rebekka huikkasi ovelta, jolloin käännähdin ympäri vastaamaan tytölle. Samalla hetkellä Hukkis tönäisi minua turvallaan, jolloin olin vähällä lentää turvalleni - joskin tallikäytävällä ainoa turpaotus oli Hukkis itse… Joka tapauksessa saatuani tasapainoni takaisin ja mulkaistuani muka-viatonta Hukkista, vastasin odottavalle Rebekalle: “Ota se musta estesatula, missä on turkoosi huopa ja romaani! Jajaja meksikolaiset, joissa on se timanttiotsapanta. Ainii ja otappa ne turkoosit hivutussuojatkin!” opastin Rebekka, samalla käyden Hukkiksen vielä kertaalleen läpi.
Rebekka palasi talliin mukanaan sylillinen tavaraa.
“Onks se marginaali siinä? Juu on hyvä...” mutisin, kaapaten samalla satulan Rebekan täysiltä käsivarsilta.
Rebekka alkoi sovittaa kuolaimia Hukkiksen massiiviseen päähän minun heittäessäni korkeaan selkään satulaa. Kirrasin juuri Hukkiksen satulavyötä, kun herra alkoi polkea jalkaa ja alkoi mulkoilla minua.
Hämmentyneenä irrotin satulavyön ja aloin tunnustella Hukkiksen etujalkojen takaosaa ja aha! siellähän oli pienenpieni, kahdeksasosa pikkurillin kynnestä, kokoinen mutapaakku. Minun ja Rebekan pyöritellessä silmiämme kirrasin satulavyön uudelleen Rebekan laittaessa kypärää päähänsä ja hanskoja käsiinsä.
“Aattelin, et mennään jotain aika pienii esteitä, mut voidaan ottaa pari isompaakin jos Hukkis vaikuttaa siltä. Et voit vaik laittaa viel turvaliivin?” sanahdin tytölle, kumartuen sitten Hukkiksen etujalkojen puoleen kiinnittelemään suojia.
“Joo hei mä käyn hakemassa! Varmaan maneesiin mennään, ni tuun sitte sinne?” Rebekka sanoi ja odottamatta vastaustani tyttö oli jo kadonnut.
Talutin pirtsakan Hukkiksen tallipihan läpi maneesiin, jossa Meridan ja Zanzan selissä keikkuivat Stina ja Sari.
“Ai moi! Mitäs te täällä hevosten selissä?” huikkasin kaksikolle, jotka kävelivät juuri kaviouraa.
“Mulla loppu työt joku tunti sitte, mut Mila pyys ratsastamaan Meridan ja ku ei ollu oikein mitään ni otettiin kans Zanza mukaan. Aateltiin mennä tästä ihan lyhkäselle maastolenkille, varsinki ku ei nyt millään viittis pitää näitä ettei juokse sen Hukkiksen perässä” Stina puhua pulputti Sarin vain nyökkäillessä aina välillä räväkän naisen sanoille.
Rebekka hölkkäsi juuri ovesta sisään ja Stina käskytti tytön pitämään ovea auki, jolloin ruskea, kirjava tamma kulki mustan tammulin perässä ulos.
Rebekka pomppasi heti empimättä selkään samalla kun itse aloin laitella puomeja ja ristikkoja pitkin maneesia. Renekka oli suojaliivin lisäksi kaapannut mukaansa raipan, mutta komensin jättämään sen ainakin alkuun pois ja katsoa myöhemmin, jos sille olisi käyttöä - Hukkis oli sen verran virkeällä päällä, etät tuskin ihan heti vauhti hyytyisi… Tai mistä sitä tiesi, jos kaikki energia häviäisi sillä sekunnilla kun Rebekka - tai kuka tahansa ratsastaja - hyppäisi selkään.
“Kävele sen kanssa hetki ja kato, ettei se jää ihan rautakangeks, et tee tosi paljon voltteja ja kaikkea!” ohjasin Rebekkaa, joka lähti lähes alta juoksevan energisen Hukkiksen kanssa matkaan. Rebekka sai pidätellä Hukkista tasaisin väliajoin, mutta lopulta Hukkiksella oli sopiva käynti päällä ja se alkoi vetristyä.
“Hyvä istunta, mut laske käsiä! Joo hyvä, sitten nostappa kevyt ravi” sanoin Rebekale kentän keskeltä, jolloin Rebekka laski huomattavasti käsiään ja antoi Hukkiksellekkin tilaa, vaikka orilla oli yhä kireä ohja. Ravi lähti erittäin napakasti ja pian mkusta ori lönkyttelikin pitkin maneesia.
“Kokoa vähän! Paina pohkeita ja kevennä reilummin ja vaihtele kevennyksen tempoa! Tiiän että sen ravi on ihan kamala, mutta tee oikeen iso kevennys ja saa se kuuntelemaan sun tahtia ni seki tajuaa ettei tarvi hipsuttaa!” huusin Rebekalle, joka tihensi tahtiaan ja välillä hidasti. Näin tytön olevan varsin tuskastuneen oloinen, joten käskin hänen ottaa ravipuomit kahdesti.
“No se meni hyvin! Ohjaa vaan rohkeemmin eteen, Hukkis ei oo kauhee estefani ni kannusta sitä enemmän!” ja Rebekkahan kannusti, hieman liikaakin: Hukkis hyppäsi Rebekan pohkeiden puristumisen myötä pienikokoisen pukin ravista ja loikkasi raviin, juosten puomit kolisten puomien yli.
“Pidätä! Pidätä! Laske raviin, ota kuulolle taas kevennyksellä ja nosta laukka kahden tai useemman kierroksen jälkeen!” huusin Rebekalle, joka ohjasi Hukkista erinomaisesti painoavuilla.
Hukkis nosti rullaavan laukan ja ohjasin Rebekan uudelleen järjestämilleni puomeille, jotka myötäilivät nyt mustan suokin laukka-askelta.
“Ihan hyvin! Tuuppa vielä uudestaan ja ota polvet irti! Kädet taas alemmas ja kulma selvemmäksi!” ohjasin Rebekkaa, joka laski kätensä ja nosti ne sitten taas, jolloin kiljuin Rebekalle aina välillä “KÄDET!”, jonka takia Rebekka alkoi vähitellen muistaa käsiensä asennon sanomattakin.
“Okei, otappa sitten vähän käyntiä ni mie katon noita esteitä...” sanoin Rebekalle, joka kiitteli oritta runsaasti työskentelystään.
“Okei, eli. Sitten ku oot kävelly hetken, ni nosta vaikka suorilta pysähdyksestä laukka, ja tuu ensin tää vihreepuominen, sitte noi kaks punasta ristikkoa. Katotaan nyt, mut jos saat sen kääntymään, ni tuu suoraan tohon toiselle okserille, mut jos ei käänny helposti ni tuu voltin kautta!”
Rebekka nosti laukan ja lähti kohti vihreää, noin 70cm korkeaa pystyestettä. Este jäi taakse hurjassa vauhdissa ja meinasin jo käskeä tyttöä himmailemaan Hukkiksen vauhtia, mutta Rebekka suhasi Hukkiksen kanssa kuin vanha tekijä ristikoiden yli ja alkoi sitten hiljentämään Hukkiksen tahtia. Näin Rebekan vilkaisevan viimeistä estettä ja kohta hän laittoikin Hukkiksen tekemään suuren voltin laukassa, ohjaten suomenhevosen sitten suorassa linjassa kohti estettä.
Rebekka lähti hyppyyn liian aikaisin ja Hukkis loikkasi aivan järkyttävän läheltä estettä ja pian puomit kolisivat maahan Hukkiksen laskeutuessa äärimmäisen kömpelösti.
“Ei oo kyllä tää ihan samaa luokka ku joku Rino” Rebekka naureskeli ravaillessaan pitkin maneesia minun nostaessani puomeja.
“No ei todellakaan! Mutta tuuppa vielä tää este ja sitte koitetaan koko rata kerran tai pari ja laitetaan sitte jätkä yöpuulle!” käskytin Rebekkaa, joka lähti laukkaan ja ohjasi Hukkiksen nyt paremmin esteelle, ohjaten itsekin pohkeiden avulla hyppypaikkaa ja tempoa. Tällä kertaa Hukkis pääsi esteen yli kunniakkaasti ja Rebekka kaarsi suoraan voltille, jossa vaihtoi laukan ja lähti suorittamaan koko neljän esteen minirataa.
Itse olin kouluratsastajatyyppiä ja pakko sanoa, että Hukkiksen ja Rebekan vauhti hirvitti minua, mutta ratsukko pääsi hienosti esteiden yli, vaikka Hukkis välillä vähän meinasi kömytä ja Rebekka suhtautui hyppyihin kuin olisi istuskellut kömpelön Hukkiksen sijaan Rinon selässä.
Käskin juuri Rebekkaa laskemaan raviin ja parin jäähdyttelykierroksen jälkeen aloittaa loppukäynnit, kun kännykkäni alkoi täristä taskussani. Kaivelin älyluurin taskuni pohjalta ja vilkaisin näyttöä, jossa vilkkui tätini, Jennin, nimi ja puhelinnumero.
“Moi?” vastasin hieman epäilevästi peläten, että tätini tallilla asustelevalle jo vanhaksi käyneelle Valovirralle oli käynyt jotain, mutta Jenni vastasikin äärettömän iloiseen äänensävyyn.
“Petra moi! Hei mä aattelin et jos sä tänään tän doggis ottaisit kun se naapuri kävi hakemassa tänään sen omansa?” Jennin iloinen ääni kantautui puhelimesta ja silloin minulle tuli kiire. Peitin puhelimen mikrofonin kädelläni kun huusin maneesissa kävelevälle Rebekalle, joka oli juuri kumartunut taputtamaan Hukkiksen massiivista kaulaa.
“Rebekka, pärjäätkö sen kanssa hetken? Mun pitää käydä tuolla pihalla vähän, tuun sitte vaikka talliin kohta!”
Odottamatta oranssihiuksisen vastausta ryntäsin jo pihalle ja hölkkäsin parkkipaikalle, jääden tien päättymiskohtaan odottelemaan.
Pian Jennin auto ilmestyi näkyviini ja olin hyppiä jännityksestä. Jenni kaarsi ensimmäiselle vapaalle paikalle pihaan ja tuli autosta ulos.
“Terve! Olin lähössä hakemaan paria uutta ämpäriä ku se Hertta rikko yhen ämpärin ja Neela ja Valkkukin aiemmin sen yhen rikko juostessaan ni kaappasin tän mukaani ku Reegakin näytti jo siltä että ei jumantsukki viekää tää pois mua kiusaamasta… Täytyy viel ajella semmonen puol tuntii suuntaansa, ku nappasin ne ämpärit yheltä heppatavarakirppikseltä...” Jenni pulputti iloisena availlessaan takaluukkua minun kurkkiessani autoon.
Pian innokas räksy ilmoitti itsestään auton takaluukusta, jonne tungin nassuni.
“Heei Midas! Mitä mamman suosikkivauva mitää?” lepertelin sekarotuiselle hurtalle.
Midas, oikealta nimeltään Middle of the Musical, oli tummasävytteinen, noin yhdeksänviikkoinen sekarotuinen pentu, jonka isä on kaikille tuttu Mico ja Kaihorannan tallikoira Reega. Olin toki nähnyt koissua päivittäin käydessäni Kaihorannassa päivittäin, mutta nyt se oli virallisesti minun.
Otin sekametelisopan syliini. Pörröinen pentu inisi sylissäni ja haisteli kättäni innoissaan, katsellen ympärilleen suuret korvat tarkkaavaisina.
Koira killitti minua eriparisilmät kiiluen kun napsautin pörröisen niskan karvojen seassa olevaan punaiseen kangaspantaan hihnan, jota Jenni minulle tyrkytti.
“Mä en harmi kyllä voi jäädä kattomaan mitä tapahtuu, mut voin tulla vaikka joku päivä kattomaan Reegan kanssa et miten se sopeutuu, kun pitää mennä käymään siellä Saarelalla hakemas ne ämpärit ni jätän teidät nyt rauhaan.” Jenni puhui minulle minun laskiessani Midaksen maan kamaralle ja antaen pyöriä jaloissani.
“Heippa Midas! Mä meen nyt, pärjäile!” Jenni huikkasi ennenkuin hyppäsi autoonsa ja lähdin itse taluttamaan venkuloivaa koiranpentua mukanani pois parkkikselta.
Tummanruskea Midas oli äärettömän kiinnostunut ihan kaikesta, joten annoin pennun hetken haistella ja tutkia tallin pihaa ennen kuin nostin muksun syliini ja lähdin kävelemään kohti tallia.
“Petra otin tältä jo … Oi ei mikä toi on!” Rebekka oli jo selittämässä minulle, kun astuin ovesta sisälle. Tyttö kannatteli Hukkiksen satulaa käsivarsillaan ja satula olikin lähellä pudota, kun Rebekka huomasi sylissäni keikkuvan ja ulisevan hurtan.
“Midas! Jenni toi sen äsken! Viititkö laittaa sen Hukkiksen siitä käytävältä ni saan tän sylistä?” pyysin nopeasti, yrittäen pitää venkuloivaa dogia sylissä parhaani mukaan. Rebekkakin otti suitset päässä olevan Hukkiksen karsinaansa, jossa ori alkoi heti tutkia, oliko sille jo ilmestynyt iltasapuskat. Eivät olleet.
Rebekka laski satulan käsistään karsinan oven päälle lukittuaan karsinan ja mentyään itse karsinaan ottamaan Hukkikselta suitsia pois päästä. Saatuaan vermaat pois orilta ja ulostauduttaan karsinasta Rebekka ryntäsi heti pienen Midaksen luo, joka kulki iloisesti kohti Rebekkaa. Hidastin kuitenkin koissun tahtia ja pian Rebekka kumartuikin rapsuttelemaan innosta vikisevää koiraa.
“Jos viiään noi tavarat satulahuoneeseen ja jos taukohuoneessa olis vaikka porukkaa?” ehdotin Rebekan nyökätessä ja noustessa kyykystä ja lähtien kiikuttamaan satulaa ja suitsia edellä kun itse otin suojat karsinan ovelta, kopaten toiseen käteeni Hukkiksen harjapakin. Pidin Midaksen hihnaa kevyesti kädessäni ja kutsuin välillä koiraa nimeltä, jos se unohtui haistelemaan jotain.
Taukohuone oli, yllättävää kyllä, aivan tyhjillään, mutta Rebekka jäi sinne näpyttelemään kännykkäänsä kun itse suuntasin Midaksen kanssa pihamaalle.
Näin Innan parkkeeraavan autoaan parkkikselle ja jäin odottelemaan häntä, jos sitä sisälle menisi. Nainen tulikin lähes juosten luokseni, kun näkui vieressäni killittävän karvamölliäisen.
“Ai nyt hän saapui!” Inna mussutti pienelle koiralle ja jutteli koikulle innoissaan, kädet vasten polvia.
“Joo, mut jos lähetään sisälle päin tästä?” ehdotin, kun Inna ei meinannut irrottaa käpäliään uudesta lemmikistä.
Sain Innan ja Midaksen raahattua sisälle, jossa heti ovella tuli vastaan poikittain makaava Crowley. Crowley hyppäsi jaloilleen eteisestä ja haukahti kumeasti kerran tai pari, mutta Midas oli jo menossa välittämättä jättimäisestä koirasta. Mila ja Julia hypähtivät ylös sohvalta ja pian olohuoneesta ilmestyivät Iines, Wienna ja Launo. Koko konkkaronkka tunki itsensä Midaksen luo, joka oli hämmentynyt koirien määrästä, muttei näyttänyt pelon merkkiä - pikemminkin koira näytti siltä, että oli valmis valtaamaan maailman. Julia tunki tiensä läpi koirien Mico perässään ja oli nappaamaisillaan Midaksen syliinsä - nainenhan oli jo Kaihorannassa pennun ominut melko lahjakkaasti - mutta Mico alkoikin haistella jälkikasvuaan tarkasti.
Koiralauman päästettyä Midas etenemään kämpässä, seurasimme hieman Midaksen matkaa keittiön ruokapurkeilta pitkin huoneita. Koira lähti juoksemaan Iineksen perässä yläkertaan, jossa pian kuului rysähdys ja Iines juoksi portaita alas Innan jalkoihin. Itse tietenkin ryntäsin Julia perässäni katsomaan, mitä oli tapahtunut, mutta onneksi Midas oli vain onnistunut saamaan yläkerran vessan auki ja onnistunut kaatamaan vessaharjan. Saatuamme Midaksen pois vessasta se lähti vetämään rundia ympäri kämppää ja katselimme pennun menoa sohvalta ja Jessen tultua kotiin keittiön pöydän äärestä. Koirat vetelivät omia ruokiaan ja Midaskin sai syödä muiden mukana täydessä sovussa kun me asukkaat ja mukaan ängennyt Julia vedimme omaa ruokaa nassuun.
Keskustelu pyöri pääosin koirien ympärillä ja sain kuulla monta kertaa Milan ja Innan kauhukertomuksia, kun yöllä pitäisi juosta kymmenen minuutin välein pissattamassa koiranpentua, joka halusikin vain vähän happihyppelylle…
Tällöin huidoin vain kädellä naisten uhkailuille, mutta kun yö koitti ja Midas oli tunkenut itsensä nukkumaan keskelle huoneeni lattiaa, Nayan mulkoillessa koiraa lipaston päältä, alkoi melkoinen meno: juoksimme Julian kanssa vuorotellen ulkona Midaksen kanssa ja pihalta kuului ties minkämoista manausta. Lopulta saimme kuitenkin vaipua uneen Midaksen rauhoittuessa nukkumaan, vain herätäksemme aamulla Milan noitumiseen, kun Midas oli lopulta päättänyt tehdä tarpeensa keittiön ovelle. ---KELE.
05.09.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Ai että kun ahdisti taas tosi kivasti. Koko syksyn ja suurimman osan viime kevättä olin joutunut seuraamaan Jimmyn ahdistusta ja pelkoa ratsastuskoulun hälinästä ja viimeinen niitti oli ollut, kun joku saamarin tuntilaisen pikkusisko oli halunnut paijata Jimmyä, rynnännyt kiljuen kohti tarhaa ja Jimmy oli onnistunut tulemaan aidoistaan läpi. Mila oli tullut huutaen paikalla eikä Jimmyn käynyt pahemmin, kunhan nyt kävi laukkapellolla vähän purkamassa paniikkiaan, mutta minulle alkoi riittää katsoa, kuinka oma hevoseni ahdistui jatkuvasta touhuamisesta ja paikasta toiseen juoksemisesta.
Vielä samana iltana olin pysynyt useamman tunnin hereillä ja miettinyt Jimmyä sängyssä istuen Midasta rapsutellessani. Olin viimein tullut tulokseen ja heti tänä aamuna herättänyt Milan (jolla oli iltavuoro… sitä raivon määrää) ja selittänyt tilanteen. Milalle oli ihan fine, että Jimmy muuttaisi pois ja kun kyselin, onko mahdollista, että toisin toisen oripojan Jimmyn karsinaan asustamaan, sekin oli ihan fine. Sillä kun Jimmy kaipasi rauhaa ja hiljaisuutta, tämä uusi oli hieman… räväkämpi tapaus. Ensinnäkin Vaahterapolussa joku olisi aina lähellä ja valmiina soittamaan ambulanssin kun tämä tapaus juoksisi ylitseni/heittäisi selästään/potkaisisi kallon tohjoksi-- eiku siis, niin, tämä tapaus oli sellainen, että turhautui yksityistallin rauhassa ja hiljaisuudessa ja purki kiukkuaan ihmisiin ja hevosiaan ja lähestulkoon mihin vain, joten olisi oikein hyvä tuoda ori tänne vilskeeseen, jossa sillä olisi koko ajan aivotyötä tarjottavissa.
Niinpä siis istuin jälleen kerran äitini autossa pelkääjän paikalla, samalla kun radio pauhasi ja seurailin trailerikameraa, jossa näkyi vaalea, vaappuva hevonen, joka repi juuri heinäverkkoa tuhannen silpuksi.
Tuuve, viralliselta nimeltään Krijoitusvirhe, on tosiaankin kokenut yhden jos toisenkin virheen elämänsä aikana. Ensinnäkin, ori oli samalta kasvattajalta kuin Hukkis. Hukkis oli elänyt koko neljä vuotta Suoverannan hevostilalla ja se oli koulutettu siellä, mutta Tuuve oli aivan toista maata: ilmeisesti ori oli lähtenyt vasta kahdeksankuisena toisen, vanhemman lastenponin kylkiäisenä eräälle astetta rikkaammalle perheelle. Sillä aikaa kun täysin koulutettu saksalainen ratsuponi oli lasten ratsu, “annettiin Tuuven kasvaa”, kuten minulle selitettiin. Tuuve siis sai kasvaa elämänsä ensimmäiset 6 vuotta pihatossa yliloimitettuna, täysin ilman sääntöjä ja rajoja. Törmäsin Tuuveen ensi kerran nähdessäni kaksi vuotta sitten ratsuttajaa “kiltille ja hyvin kunnolliselle suomenpienhevoselle.” ja tutkittuani kutsun huomasin, että hevonen, joka kuvissa seisoi laiskanpulskeasti, korvat luimsusa ja heinämaha ylisuurena mutaisessa tarhassa selvästi pari viikkoa sitten viimeksi harjattuna, päätin lähteä katsomaan tätä mielenkiintoista otusta, jota niin kiltiksi ja kunnolliseksi väitettiin.
Niinpä hain ratsuttajan paikkaa ja kun perhe kuuli minun kouluttaneen saman kasvattajan hevosia ennenkin, Hukkiksenkin VaB-tasolle, paikka oli minun, vaikka ikääkään minulta ei löytynyt kuuttatoista kesää enempää. Päästyäni tallille puitteet olivat kunnossa ja perheen kaksi pikkuponia killittivät minua karsinoidensa kaltereiden takaa, hamuten sormiani ja kyselin, missä tämä ratsutettava oli. Sen kerrottiin olevan tallin takana pihatossa.
Ja… siellähän Tuuve oli. Lämpöä oli hieman yli muutaman lämpöasteen, mutta ori oli paksusti loimitettu ja loimivyöt oli pidennetty ihmeellisillä räpellyksillä. Hetiensi alkuunn Tuuve yritti purra minua, mutta sain orin melkein rikkinäisestä riimusta kiinni ja puoliväkisin raahasin orin talliin perheen toljottaessa sivuilla.
No, kun ori oli purettu hurjan loimikerroksen alta ja estetty puremasta minua pariin kertaan, löytyi oriista kamala mutakerros, huonot ja ylipitkät kaviot ja valtava vatsa. No, pääsin kuitenkin selkään pestyäni hevosen ja se oli hyvin… siis hyvin mielenkiintoista.
Jatkoin orin ratsuttamista viikon tai parin välein, sillä muulloin perheelle ei sopinut. “Joo kun meidän Sofialla on treenit” tai “Ei meille kyllä käy kun se meidän poni, muistatko sen Hilman, menee tänään valmennukseen emmekä ole tallilla, vaan Artun veli.”. Niinpä niin.
Kävin pitkän kädenväännön perheen kanssa ja loppujen lopuksi sain ostettua orin pilkkahintaan lueteltuani kaikki orin viat. Ensinhän perhe yritti kiskoa minulta rahat kuin olisin ostamassa GP-tason kansallisissa kilpailevaa puoliveristä, mutta kun eläinlääkäri oli tarkistanut oriin, se lähti hyvin nopeasti minulle suunnilleen vuotiaan suokkivarsan hinnalla huonoista vanhemmista.
Nyt tämä helmi oli siis minun ja olin tehnyt reilun vuoden töitä Tähdettömän tallityöntekijöiden kanssa ja vähitellen maha oli kuihtunut, kaviot olivat tulleet kuntoon, korvat eivät olleet enää liimaantuneet niskaan ainakaan kuin 22 tuntia päivässä… Edistys oli hyvin hidasta, mutta palkitsevaa.
Nyt siis tämä kerrassaan ihana oripoika oli tulossa Vaahterapolkuun. Eikö kuulostakin lupaavalta?
Vihdoin ja viimein viimeinen, tuttu kaarre tuli esiin ja äitini kaasutteli parkkikselle. Ikkunaan ropisi hitaaseen tahtiin vettä kun vedin syvään henkeä.
“Onks sulla hätänumero valmiina?” heitin äidilleni, joka meinasin torua minua negatiivisesta asenteesta, mutta patisti minut sitten ulos hakemaan tätä ihanaista hepsukkaani.
Menin trailerin etuovesta sisälle ja jouduin läppäisemään Tuuvea kauemmas, kun läsipää yritti upottaa hampaansa käsivarteeni.
“Et kele uskalla!” ärähdin hevoselle ja kuulin äitini pamauttavan trailerin ovet auki ja pian sateisen iltapäivän valo tulvahti sisälle. Tuuve alkoi välittömästi stepata paikallaan ja välittömästi kun äitini oli saanut kaiteen Tuuven läskipersauksen edestä pois, lähti Tuuve peruuttamaan pitkin siltaa, teutaroiden hieman ennen kuin itsekään olin poistunut trailerista.
Tuuve meinasi iloisesti lähteä käsistä heti tallipihassa, kun ori korskui häntä tötteröllä ja pää ylhäällä. Onneksi Tuuve ei ollut Hukkiksen kokoluokkaa, sillä muuten olisin harrastanut tallipihahiihtoa orin perässä roikkuen. Tässä kokoluokassa sain Tuuven kuitenkin pidettyä käsissä, vaikka se melkoista säätöä vaatikin: ori hyppi sivuille, yritti vetää täyskäännöksen paikoiltaan ja kehtasi kertaalleen hypätä pystyynkin.
”Juma v*tun lauta Tuuve!” karjaisin hevoselle, saaden sen sitten kaikille neljälle jalalle. Kiskoin hirnuvan hepokatin mukaani kohti tallia. Olin puolessamatkassa yksityisten puolten ovelle parkkikselta, kun näin Julian kävelevän Kiaran tarhalta riimunnaru kädessään. Julia heilautti minulle kättään ja kyyläsi sitten matkaani kohti tallia uusi kaakki käsipuolessa – tosiaan käsipuolessa, sillä heti kun keskittymiseni orin kiinni pitämisestä herpaantui, sain tuntea kokeilevan näykkäisyn käsivarressani. Julia riensi edelleni avaamaan tallin ovea. Käskytin Julian kiittämisen jälkeen hakemaan orin harjapakin, suunnaten itse käytävälle sitomaan suokkiherraa kiinni.
”Ai nyt se sitte tuli…” Julia mutisi katsellessaan, kun läpsin Tuuvea turvalle kun ori yritti pureskella minua.
”No tä vois sinänsä olla samanlainen ko esim sun Kelmi” sanoin, ärähtäen sitten taas Tuuvelle, joka oli laitettu käytävälle ja ori steppailikin siinä varsin ahkerasti.
”Mä lähen tän kanssa maas..” aloitin samalla kun kaivelin orin omenanvihreästä harjapakista sukaa, jolla voisin harjailla edes näön vuoksi oritta.
”Et lähe, se on hengenvaarallista ton elukan kanssa” Julia vänkäsi vastaan, mutta pyöräyttelin vain silmiäni.
”No tuu sitte mukaan?” kysyin, siirtyen orin takapuolelta toiselle puolelle Julian nojaillessa turvallisen välimatkan päässä ja katsellessa touhujani.
”En mä jaksa… Voin kyl viiä Midaksen lenkille. Ja jos kuolet maastossa ni adoptoin sen.” Julia totesi.
”Sie oot kamala” tuhisin, heittäen sitten harjan harjapakkiin. Jätin Tuuven käytävlle oritta uhiteltuani voimasanojen kirjoittamana ja suuntasin sitten Julian perässä taukohuoneeseen.
”Kuka tulee maastoon huutaa hep!” kiljaisin täyteen tupattuun huoneeseen.
”Hukkiksen vai Jimmyn kanssa?” Lispe kyseli.
”Ei Jimmy oo enää täällä!” Rebekka sivisti vieressään istuvaa Lispeä.
”Siis hä?” Lispe kiljaisi.
”Joo, Jimmy lähti tänään ja mulle tuli Tuuve…” sanahdin hymyillen.
”No mut hei mä voin tulla Wandan kanssa!” Catherine inisi sohvan pohjalta, kammeten sitten itsensä ylös. Muutkin nousivat siinä samalla ja menivät puolijuoksua yksityistallin puolelle.
”Varokaa sitä sitten!” huusin hoitajarykelmän perään, joka tunki yhtä aikaa katsomaan tätä ilmestystä.
”Oiii ko se on hieno! Onks se piensuokki? Nimi? Lempinimi? Osaaminen?” minulta alettiin tiedustella, mutta ilmeisesti varoitukseni ei ollut mennyt kuuroille korville, sillä kukaan ei mennyt puremisetäisyydellä.
”Joo se on 149 senttii korkee, et just ja just suokkipulla. Ja nimi Krijoitusvirhe.” raportoin laumalle ympärilläni.
”Niin mikä oli?”
”Krijoitusvirhe eli Tuuve” vastasin virnistellen.
”Tuon huomenna sen lapun tohon karsinan oveen mistä näkyy sukutaulua ja siinä selkiytyy toi nimeämistapa. Mutta menkäähän siitä jaloista pyörimästä hoitsujenne sekaan niin mie otan ton Catherinen tosta matkaan ja me mennään maastoon kun tämä eräs Juuuuulia niminen tyttönen on liian laiska” naureskelin porukalle, hätistellen heitä tiehensä. Pian ihmiset olivatkin huvenneet ja Catherinekin oli painunut hakemaan ”omistamaansa” ponia.
Tungin Tuuvelle suitset päähän ja vilkaisin Catherinen tilannetta, joka oli varsin mallikas: tyttö nosti juuri satulaa kauniin kirjavan tamman selkään.
”Mie meen tän kanssa jo pihalle. Tä on maastossa ihan kiva, usko tai älä, eikä oo kauheesti tammojenkaan perään ellet tuo persiitä ihan eteen. ” juttelin Catherinelle saamatta vastausta. Hetken kuulosteltuani, saisinko vastausta lähdin viemään Tuuvea pihalle.
Pihalla kävelytin ketjuriimunnarun päässä olevaa Tuuvea laajaa ympyrää saadakseni osan orin energioista jo valmiiksi pois. Mietiskelin jo, kannattiko heti ensimmäisenä päivänä lähteä maastoon, mutta olin jo todennut, että Tuuve oli niin hyper taas tänään, että ei kannattaisi edes kuvitella liikuttamatta jättämistä.
Caterine tuli Wandan selässä keikkuen pian pihalle, josta lähdimme kävelemään kohti tuttuja maastopolkuja. Tuuve kulki kokoajan melko nätisti, joskin pari kertaa yritti kirittää Wandaa.
Nopean, lyhyen maastolenkin jälkeen pääsimme ehjänä takaisin, mitä nyt kerran Tuuve oli tuupannut minut ojaan, mutta mitä pienistä. Olimme pysähtyneet kivalle pienelle pätkälle tielle ja olin pitänyt Tuuvea kiinni samalla kun Catherine kuvaili pari rakennekuvaa Tuuvesta, jotta saisin orille kunnon kuvat. Wanda oli sillä aikaa vetämässä ruohoa läheisessä puussa sidottuna. Hopeaharjainen ori oli yhä hieman energisen oloinen, mutta parkkeerasin orin käytävälle maistelemaan hihaani, josta ori sai kiitokseksi ärähdyksen.
Otin suitset orin läsipäästä pois ja taputtelin sitten vaaleaa kaulaa, iskien riimun Tuuven päähän ja lähtien juoksuttamaan Tuuvea kohti tarhaa, jonne se menikin innoissaan tutkimaan nurkkia. Olin onneksi käynyt laittamassa Milan avustuksella Jimmyn vanhaan sähköttömään tarhaan sähköt, joten kenties herra ei juoksisi heti aidoista läpi, kuten se oli entisen kotinsa lahoista lauta-aidoista juossut yli. Suljettuani portin tiukasti sidoin sen vielä kiinni riimunnarulla: riekkuessaan oikein kunnolla Tuuve oli kerran jos toisenkin törmännyt aitaan ja saanut sen avautumaan vaikka salpa oli kuinka lukossa.
Jätin Vaahterapolun uuden asukin taakseni ja kävelin Hukkiksen tarhalle paijaamaan toista oritta, joka oli hieman mukavampi ja helpompi kuinka uusi tulokas Tuuve… Huoh, mitähän tästäkin tulee?
21.10.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Hyppäsin bussin kyydistä vanhalle, tutulle bussipysäkille, jolle en ollut enää aikoihin jäänyt, kun bussiaaan ei tullut käytettyä. Nyt olin kuitenkin aiheuttanut ketjureaktion, että Julian kanssa tappelemisen jälkeen purin kiukkuni Innaan ja vähän Milaankin, joskin Mila lähinnä nauroi päin naamaa. Näin ollen kuljetukset koululle ja takaisin olivat hetkisen jäissä ja kun olin vielä ärhennellyt puolen talliporukan kanssa ihan pikkujutuista, en saisi ketään ratsastamaan Tuuvea ja Hukkista tänään. Olin ajatellut viime viikolla, että Tuuve saisi uutena asukkaana matolääkkeen ja täksi päiväksi olin lääkkeen ajoittanut, joten en voinut mieliteosta huolimatta kääriytyä vilttiin ja kuunnella Nayan kehruuta, joten kuin myrkyn nielleenä talsin lyhyen matkan Vaahterapolkuun, jossa heitin kevenevän reppuni taukohuoneen nurkkaan - kieltämättä tulivat mieleen alkuajat Hukkiksen kanssa.
Talsin hiljaisen tallin läpi satulahuoneeseen, jossa Markus hääri harjapakkien kanssa.
“Moikka! Muistelinki et sul loppuu koulu tänään aikasemmi, ni Hukkis ja Tuuve ei oo viel saanu heiniään!” työntekijä huikkasi, johon vastasin vain epämääräisellä mumahduksella. En ollut taaskaan erityisen juttutuulella, joten nappasin vain riimunnarut mukaani ja laahustin yksityispuolen käytävän läpi. Ulkopuolella oli ohut nietos lunta ja kiroilin sitäkin, kävellen sitten ohuen lumikerroksen läpi ensin Hukkiksen tarhalle. Ori olikin minua vastassa portilla ja tuntui huomaavan, että tänään ei pelleiltäisi niin ollenkaan. Aurinko paistoi mukavasti toppaliiviini läpi kun kiinnitin ketjullisen riimunnarun jäätävän kylmään rinkulaan orin päitsien alapuolella. Rapsuttelin orin pehmeää, hienoista talvikarvaa ajatuksissani, sulkien sitten tarhan portin. Tallilla oli kerrankin hiljaista ja rauhallista, kun kävelin takaisin tallin lämpöön. Lamppujen pehmeä valo laskeutui suomenhevosen karvalle ja taputtelin hetken Hukkista ennen kuin kiinnitin orin käytävälle. Ori kuopaisi kuin kokeeksi tallin lattiaa kerran, mutta saatuaan reaktioksi minulta ärtyneen mulkaisun ja kipakan kiellon, hellitti orikin rapputtelusta.
Markus olikin hävinnyt taukohuoneesta kun nappasin kulahtaneen harjapakin mukaani. Juuri riuhtaistuani pakin käteeni, petti pakki ja koko sisältö levisi pitkin lattiaa.
“No on se nyt perk*le” kirosin itsekseni, viskoen tavarat koppaan ja kannoin sen käsissäni orin edustalle. Harjasin orin mustan karvan läpi kertaalleen, kiittäen onneani, ettei ori pölynnyt pahasti ja oli muutenkin puhdasta sorttia. Vaihdoin harjoja hitaaseen tahtiin, vaikka harjausliikkeet olivat rivakoita ja vahvoja. Selviteltyäni orin kasvaneen harjan vilkaisin Hukkiksen karsinaan. Pohjalla oli yhdet kikkareet ja pari märkää länttiä, joten taputeltuani Hukkista pujahdin tallipihalle, etsien käsiini kottikärryt. Talikon mukaani siepattuani kävin orin karsinan nopeasti läpi, ottaen orin sitten käytävältä ja laittaen orin karsinaansa. Viskaisin orille heinäannoksen eteen ja lukitsin karsinan oven, talvien jälleen pehmeän valkoisuuden täyttämälle pihamaalle, tuijottaen Tuuvea tuimasti jo kaukaa, nähden orin lähtevän peruuttamaan kauemmas portista. Päästyäni portille asti näin pahan pilkkeen orin tummissa silmissä, jolloin viskasin aidan portin tiukasti kiinni ja aloin suhista ja usuttaa Tuuvea pois tarhannurkasta. Lopulta ori lähti kuin lähtikin juoksemaan pitkin poikin tarhaa, ravaten liitävästi aidanpieltä. Ilmeisesti ori sai sähkölangasta sähärin ja jouduin nyt itse menemään karkuun, kun ori pukitteli muutaman kerran hurjasti ja lähti sitten maata rummuttavaan kiihtyneeseen laukkaan pitkin tarhaansa. Olin jo aivan varma, että ori hyppäisi aidan yli orin juostessa tarhan toisesta päästä toiseen päähän, mutta juuri ennen kuin pelkäsin kavioiden irtaantuvan maasta, teki ori tyylikkään täyskäännöksen ja jatkoi ravailuaan pitkin tarhaa, joskin selvästi kauempana aidoista.
Lähemmäs kymmenen minuutin hipan jälkeen myös Tuuve oli tallissa ja tuijotin typertyneenä orin kavioita. Oikeasta etusesta ja vasemmasta takasesta oli polkaistu kenkä irti. Mieleni teki raivota ja kiljua ja myydä kaikki hevoset pois, mutta hammasta purren hain puhelimestani tutun kengittäjän numeron, laittaen viestiä, että Tuuve pitäisi kengittää - Hukkis toki saisi siinä samalla kengät jalkoihin ja hokitkin voisi toki herroille laittaa jalkaan. Näin ollen päätin siirtää madotuksen myöhempään ajankohtaan kengityksen yhteyteen, niin Tuuvekin saattaisi olla ehkä kenties hieman helpompit tapaus.
Harjasin Tuuve vähintäänkin yhtä rivakasti kuin Hukkiksen, sillä orin uhkailevat hampaat kävivät kerran jos toisenkin turhan lähellä. Samoin kuin Hukkikselle, siivoilin Tuuven karsinan nopeasti ja heitin Tuuvellekin heinät eteen. Jätin pojat vielä syömään ja vein harjapakit takaisin paikoilleen, mennen sitten taukohuoneeseen. Ensimmäiset tuntilaiset alkoivat ryysiä paikalle, joten nappasin vain kynän ja paperia reppuni syövereistä ja kirjoitin molempiin, että iltaheinät antaisin Tuuvelle ja Hukkikselle itse kuuden jälkeen, ettei kukaan ihmettelisi. Tämän jälkeen jätin laput oriiden karsinoiden edustalle näkyvään paikkaan.
Hukkis oli syönyt jo hyvä tovi sitten, joten kävin hakemassa väen täyttämästä satulahuoneesta orille koulusatulan, heijastinratsastusloimen ja meksikolaiset heijastimineen. Ne mukanani palasin Hukkiksen karsinalle, heittäen kamat orin ovelle. Sitaisin Hukkiksen kiinni ja tuuppasin hevosta hieman sivummas. Ori oli säilynyt puhtaana ruokailunsa ajan, joten nostin satulan orin selkään, kiristäen satulavyön kulahtaneeseen reikään, nostaen heijastinloimen sitten orin saultan istuinsijan päälle odottelemaan. Tämän jälkeen kuljeskelin Hukkareissun pään vierelle, pujottaen riimun tilalle meksikolaiset suitset. Lääppiessäni naruja kiinni kuulin oven kolahtavan ja näin Julian taluttavan Kirppulaa sisälle. Tuhahdin ärtyneesti ja viskaisin ratsastusloimen orin päälle pikaisesti. Näin blondin vievän hevostaan sisälle karsinaansa, jolloin puolijuoksua kävin hakemassa kypärän, hanskat ja paksumman takin. Myös housut tuli vaihdettua pikaisesti, jonka jälkeen kävelin takaisin tallin puolelle, jossa Julia oli hävinnyt jonnekkin. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja talutin Hukkiksen kipinkapin sisälle. Juuri kun olin avaamassa ulko-ovea, Inna veti sen auki. Nainen mulkaisi minua ja mulkaisin takaisin.
“Voitko siirtyä sen kanssa? Pitäis päästä kato tonne pihalle. Meen maastoon jos joku kaipaa.” totesin kylmäkiskoisesti, jolloin Inna siirtyi ratsunsa kanssa ja kuljin parivaljakon ohi ärtyneesti tuhahdellen, hypäten tallipihalla suurikokoisen suomenhevosen selkään, jossa kiristin kypäräni hihnaa ja lähdin kävelemään pitkin maastoon vievää tietä. Maa ei ollut lainkaan liukas, joten hyvn aikaa käveltyäni kylmässä. Pakkasta ei ollut paljon eikä tuulikaan ollut hurja, joten pärjäsin varsin hyvin. Karistettuani tallirakennusten silhuetit kaukaisuuteen nostin ravin Hukkiksen kanssa, nauttien pehmeästä alkutalven ilmasta, joka kieppui ympärilläni ja pöllytti mustaa harjaa käsilleni. Kevennin pehmeästi, kun ori ravasi omaa tahtiaan pitkin leveää maastotietä. Hukkareissu kulki pyytettömän helposti ja rennosti. Lopulta nostin laukankin, jolloin tummat kaviot löivät tantereeseen rytmikkäästi heti apujeni painuttua orin kylkiin. Mukauduin pehmeään, laveaan laukkaan, jolla Hukkis kuljetti meitä eteenpäin. Ori liikkui kuin unien satuhevonen, vaikka toki tarvitsi apuja suunnatessamme eteenpäin tietä. Tie kapeni vähän ajan päästä tieksi ja laskin laukan raviin, ravaillen yli riitteen rapistamien lehtien. Laskin ravin vähitellen käyntiin, antaen puuskuttavan orin rauhoittua ja hengittää raikasta ilmaa.
En tajunnutkaan kuinka aika vieri kulkiessani metsää pitkin Hukkiksen kävellessä rennosti. Reitti oli molemmille tuttu, joten siitä ei tullut ongelmaa: kiersimme vain aina vain pitempää lenkkiä, kunnes tajusin, että pimeys alkoi laskeutua metsään. Punaisenoranssi valo väritti valkeaa metsää, jolloin kaivoin kännykän taskustani: kello oli melkein puoli kuusi. Olin ollut metsässä melkein kolme tuntia. Käänsin Hukkiksen ympäri ja aloin miettiä, mikä oli helpoin tie takaisin tallille. Hukkis höristeli korviaan siinä seiskoskellessamme. Usuutin orin pehmein avuin letkeään raviin takisinpäin. Muutaman polunristeytyksen ohitettuamme käänsin oritta vasemmalle. Tajusin, että isolle tielle päästäksemme pitäisi hypätä, jolloin oti suoralla rauhallisen ja hitaan laukan, päästäen orin sitten suurempaan laukkaan, sillä oja läheni. Hukkis lähti joka askeleella pitempään laukkaan ja kun oja viimein tuli eteen, ori hyppäsi voimakkaasti, mutta liian kaukaa. Onneksi ori pääsi ojan yli turvallisesti, nousten sitten suurelle tielle. Annoin suomenhevosen jatkaa pehmeää ja mukavaa laukkaansa tiellä. Ilta hämärtyi kilpaa Hukkiksen askeleiden kanssa, mutta lopulta laskin laukan raviin ja lähdin kulkemaan ravissa kohti tallia. Tiesin, että tallille pääsyyn menisi ainakin puoli tuntia, joten annoin orin kävellä, vaikka se tuplaisi ajan. Ori puuskutti pitkän laukkapätkän jälkeen, mutta viimeinkin talli tuli näkyviin pitkän kävelyn jälkeen. Ilta oli jo todella pimeä, kun olin tallipihassa. Laskeuduin orin selästä. Hukkis oli hikinen, joten kiidätin orin sisälle ja suoraan pesupaikalle, jossa otin orilta varusteet pois ja aloin hieroa oritta lämpimällä sienellä puhtaaksi. Piiiiitkän pesun jälkeen laitoin orin loimineen karsinaansa. Tuuve nuokkui karsinassaan kun heitin molemmille ruoan eteen: Hukkiksen pesu oli vienyt sen verran aikaa, ettei orilla olisi suurta ähkynpelkoa. Hevoset kävivätkin välittömästi heiniensä kimppuun roikkuessani suomenhevosteni karsinoilla.
Palautettuani Hukkiksen kamat paikalleen ja laitettuani jätkien iltaruoat valmiiksi hiipparoin taloon, jossa minut tervetulleeksi toivottivat koirat, jotka häsläsivät jaloissani. Raahauduin suoraan kylmään huoneeseeni ja kutsuin Nayan muksuineen toisele tyynylle ja Midaksen sängylle nukkumaan - tapaahan siitä ei tulisi, mutta en ollut suoranaisesti tottunut nukkumaan yksinäni, joten nukahtaessani nukahdin levottomaan uneen ratsastusvaatteet yhä päällä, nälkäisenä ja reppukin tallissa, varmistaen seuraavan aamun paniikin kun läksyt olivat hieman huonommassa kunnossa ja todennäköisesti siinä paniikissa en joko löytäisi reppuani tallista tai myöhästyisin bussista. Voi nyt … kele sanon minä.
08.11.2014 - Kirjoittanut Lispe
Tästä se alkoi...
Hyppelin pimeässä talvi illassa tallille. Petra oli hyväksynyt minut Hukkiksen hoitajaksi, joten pakkohan sitä on heti mennä tutustumaan! Meinin tuntsareiden puolelle, kunnes tajusin, että Hukkistahan minä tulin hoitamaan. Pujottelin siis kaiken maailman huoneiden läpi, kunnes pääsin yksityisten luo. Petra olikin jo siivoamassa karsinoita.
- Moi, onko Hukkis ulkona? sanoin.
- Ai terve! On se, Petra vastasi.
- Voinko harjata sen, ja käydä vaikka kentällä juoksuttamassa? ehdotan.
- Sen kun! Muuten laittaisin sinut siivoamaan tämän karsinan loppuun, mutta tämän kerran... Petra myöntyy.
Naurahdan ja jatkan matkaani tarhoille. Pimeässä illassa ei sitten mitään meinaa nähdä, kun sähkölankaankin jo törmäsin... Pian saavuinkin orin tarhalle. Viheltelin hetken, kunnes kuulin töminää. Hukkis ravasi lennokkain askelin porttia kohti. Pian kuitenkin herra astui liukkaaseen kohtaan ja perä osui maahan. Repesin nauramaan maha kippurassa. Hukkis nousi pikaisesti ylös, ja tarkisti, ettei kukaan vain nähnyt. Avasin Hukkiksen tarhan portin ketjuinen naru kädessäni. Hukkis lähti hitaasti suoraa kättäni haistellen kävelemään minua kohti. Kun ori oli tarpeeksi lähellä, silitin sen päätä, napaten samalla päitsistä kiinni. Kiinnitin narun Hukkiksen päitsiin, kiepauttaen varmuuden vuoksi narun Hukkiksen turvan ympäri. Jäin hetkeksi silittelemään herraa tarhaan.....
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Sade ropisi taukohuoneen ikkunaan. Lueskelin Petran lähettämää viikko-ohjelmaa Hukkikselle. Maanantaina: Maastolenkkiä, kentällä pyörimistä tms. rentoa. Voi myös irtohypyttää/juoksuttaa tms. Sade yltyi ja tuuli paiskasi lehtiä ja oksia ikkunaan, noh, ehkäpä Hukkis voisi vähän hyppiä maneesissa. Tuntilaiset pyörivät tallissa, kiljuivat ja huutivat. Helena hyssytteli penikoita minkä kerkesi eikä pelkäävät vanhemmat sitä auttanut. Onneksi Hukkis asui yksityisten puolella… Suuntasin varustehuoneen kautta Hukkiksen tarhalle. Nappasin hyllyköstä orin suitset, suojat, harjan ja liinan. Jätin tavarat Hukkiksen karsinalle ja lähdin hakemaan oria tarhasta.
Ori seisoi korvat luimussa mahdollisimman kuivassa paikassa. Tuuli heilutti Hukkiksen mustaa harjaa. Nappasin maasta narun ja astuin portin kautta tarhaan. Hukkis lähti löntystelemään kohti minua. Hyppelin lätäköiden yli ja tarrasin Hukkiksesta kiinni. Kiinnitin riimun-narun orin päitsiin. Hinasin Hukkista perässäni portille asti, kunnes tuuli pyöräytti oksan Hukkiksen päähän ja sillon läks’! Ori riuhtaisi itsensä irti otteestani ja pukkilaukalla kohti siirtotallia. Juoksin (omasta mielestäni) melkein Usain Boltin vauhdilla Hukkiksen perään. Hukkis tepasteli ja hörisi Lailalle onneksi aidan ulkopuolella. Hetken sain sitä maaritella luokseni, etten saisi kaviosta päähän. Marssin kuitenkin päättäväisin, ja ehkä vähän riskialtiisti Hukkiksen luokse ja tarrasin narusta kiinni. Vetäisin orin mukaani kohti yksityistenpuolta.
Harjailin Hukkiksen nopeasti ja iskin sitten Herralle suojat etujalkoihin. Kello oli vaille kuusi, joten maneesi vapautuisi kohta. Laitoin suitset Hukkikselle ja jätin orin seisomaan käytävälle. Stina kuitenkin alkoi tuomaan tiuhaa vauhtia hevosia sisälle, joten siirsin Hukkiksen karsinaan. Pujahdin tuntsareiden puolelle katsomaan onko tuntilaiset jo tulleet. Ensimmäiset astelivat jo Helenalle jutellen talliin, joten lähdin Hukkiksen luokse. Rebekka oli tuomassa Likkaa sisälle, joten kysäisin mitä hän meinasi tehdä.
- Jos mä vähä kävisin maneesissa hyppelee, Rebekka vastasi.
- Hyvä! Mä käyn eka juoksuttaa Hukkista siellä jonkun puoltuntii, nii jätän ne esteet sinne, hymyilin.
- Mä tuun kattoo! Haluun nähä ku toi hyppää, Rebekka nauroi.
Suuntasimme siis Hukkiksen ja Rebekan kanssa maneesiin. Komensin tytön raatamaan puomeja ja tolppia, kun itse tein Hukkikselle alkuverkkoja. Pyöritin oria hetken molempiin suuntiin liinassa. Rebekka kantoi kentän puoleiselle pitkälle sivulle puomin, kavaletin, okserin, pystyn ja ristikon. Okserin puomit laskettiin aluksi maahan, pysty laitettiin n. 60cm ristikoksi ja viimeinen ristikko saman korkuiseksi.
Rebekka oli kujan toisessa päässä leipäsangon kanssa, kun minä ohjasin orin kujalle. Hukkis pomppi esteiden ja puomien yli korvat hörössä, eikä - ihme ja kumma - pudottanut yhtään puomia. Okseri nostettiin 70cm, pysty oli 80cm ja ristikko edelleen 60cm. Ohjasin Hukkiksen uudelleen kujalle. Tällä kertaa okserin takapuomi tippui takajalkavirheestä, joten eikun ori uudelleen kujalle ja vähän enemmän vauhtia okserille. Tällä kertaa ori meni puhtaasti yli.
- Nostetaan ysikymppiin! Rebekka ehdotti.
- Juu, sen se pystyy irtona hyppäämään, ainakin Petra on sanonu, vastasin.
Nostin okseria ja otin pystyn pois. Rebekka sai tällä kertaa päästää orin kujalle ja minä pitelin leipäsankoa. Rebekka juoksi Hukkiksen perässä ja heilautti raippaa ennen okseria, jolloin Hukkis ponnisti kuin kissa reeeilusti yli okserin!
- Ja paskat! Täähän hyppäis metri kymppiäkin! Rebekka nauroi.
- Joo, ei ehkä, naureskelin.
Laitoimme Hukkikselle vielä parit pikkuesteet ennen kuin talutimme sen talliin. Rebekka lähti heti Likan kanssa maneesin, jotta kerkeäisi ajoissa kotiin.
Harjailin karsinassa jo puhdasta Hukkista ihan vain ajatuksien selventämiseksi. Ulkona satoi vieläkin, eikä se ollut yhtään lakannut, päinvastoin, lisääntynyt. Ajatukset pyörivät mielessäni: kuinka kerkeän hoitaa Hukkiksen ja Huhun koulun ohella. Olihan mulla Landekin, vanha kikkarapäinen ori joka tahtoi myös hoivaa. Ei, ei tästä tule mitään, mun on pakko luopua yhdestä. Halasin Hukkista niin kovaa kuin jaksoin. Ori painoi päänsä olkapäälleni ja puhalsi niskaani lämpimää ilmaa.
- Sori ukko, mut Petra saa ettii sulle uuden hoitajan, kuiskasin orille pala kurkussa.
- Eikä, et saa… kuului naisen ääni takanani… Petra.
- Sori, mun on pakko, mut kyl mä Huhua hoidan, niin pitkään kun vaan ikä riittää! sanoin.
- No, enhän mä voi sua pakottaa, mut saat aina tulla hoitaa tota hormoonihirviöö jos haluut! Petra hymyili.
- No hyvä! iloitsin. Kiitin vielä Petraa, että sain olla Hukkiksen hoitajana upeat kahdeksan kuukautta!
ja tähän se loppuu... Love juu Huggay, nähdään taas!♥
~ Lispe & Hukkis
Since 28.2.2014
End 8.11.2014 ~
♥
06.12.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Karheat jouhet pistelivät käsiäni kun letitin hieman Tuuven vierellä seisoen, näppärät sormet punoen silkkinauhaa Tuuven häntään nelinlettiin. Sinisestä valkoiseen muuttuva nauha oli kauniisti esillä, tullen välillä letin välistä näkyviin kuin mikä tahansa jouhisortuva. Saatuani beigellä, ohuella lenksulla letin kiinni vilkaisin ylöspäin. Olin vallannut hevosteni kanssa tyylikkäästi koko tallikäytävän ja paikalla pyöri paljon muitakin. Muistelin Lindalta tullutta tekstiviestiä; ”Petra, voinko lainata sun hevosia? Valokuvaukses on lisätehtävänä Itsenäisyyspäivä-kuva ja aattelin et haluisitko niistä kivoi kuvia + mä ruskeen kielen?”. Itse neiti valokuvaaja istuskeli jakkaralla tallikäytävällä ja katseli muiden touhuamista. Lispe leperteli juuri Hukkikselle saatuaan orille suitset päähän.
”Hei Lispe oi rakas petturini, voitko irrottaa Tuuven suitsista turpiksen?” huikkasin Lispelle, samalla siirtyen Tuuven takaa orin sivulle, tarkastellen orin suoraksi suittua, kaunista ja paksua harjaa. Rosanna näpytteli puhelintaan hieman kauempana ja Catherine jutusteli niitä näitä Julian kanssa. Silmäni jäivät hetkeksi roikkumaan Juliassa: blondin ylle olimme saaneet lainaksi valkean mekon, joka laskeutui kauniisti alas ja oli hieman pussitettu sinisellä nauhalla vyötäröltä. Minun teki hetken mieli mennä Julian luo ja suudella tyttöystävääni, mutta purin huultani ja keskityin Tuuven harjan räpläämiseen.
”Eli ketkä kaikki on nyt tulossa rekeen?” kysyin, nostaen katseeni Tuuven harjasta. Meidän oli tarkoitus tehdä suomineito, eli Julia, Tuuven selässä-kuva sekä Hukkis reen edessä enkä ollut vieläkään aivan varma, ketkä olivat tuppautumassa rekeen.
”No mä tuun ainakin!” Rosanna huikkasi, nostaen katseensa puhelimestaan.
”Samoin!” Lispe kiljui, samalla nyhjäten Hukkiksen kasvaneessa, pitkähkössä harjassa olevaa takkua selväksi.
”Minä myööös!” Catherine ilmoitti.
”Mitä te huudatte täällä?” Inna ärähti meille tullessaan satulahuoneesta.
”Inna tuutko rekeen istumaan! Tehään itsepäisyyspäivä-kuvia!” huikkasin kämppikselleni, joka nyökkäsi epäluuloisen näköisenä.
”Onko kaikki valmista?” kysyin kuusikolta, joka oli kokoontunut talliin. Sain myöntävän vastauksen ja näinpä lähdimme kulkueessa pihalle. Olimme saaneet Hillan vanhan reen lainaan Milalta ja nainen olikin se jo raahannut pihamaalle. Tallinomistaja olisi halunnut tulla mukaan, mutta joutui jäämään tallille, joten laitettuamme Milan avustuksella Hukkiksen perään reen lähdimme matkaan. Julia ei uskaltautunut Tuuven selkään, joten Hukkiksen ravaillessa reen edessä vilttien ja taljan päällä istuskelivat Inna, Linda ja Rosanna, jotka eivät jaksaneet kävellä. Itse kuljin Julian ja Tuuven vierellä reen perässä ja Lispe hölkkäsi Hukkiksen vierellä. Ihmettelimmekin Julian kanssa tytön kovaa kuntoa.
”Ehkä toi Lispe käy nykyään salissa kun ei aika mee Hukkiksen hoitamiseen!” kiljuin kuin puhuen vain Julialle, vaikka tarkoitukseni oli tahallani olla niin kovin kärsinyt ja katkera Lispelle – jälkeenpäin purskahdinkin nauruun saaden muutkin nauramaan kirpeään pakkasilmaan.
Olimme päättäneet ottaa Julian ja Tuuven kuvat laitumilla, joissa oli kaunis tausta ja Tuuven karkaamisen uhka oli pienempi. Punttasin Julian Tuuven selkään ja blondi kääntyi istumaan Tuuven selässä kuin naistensatulassa, eli jalat yhdellä puolella. Nyin Julian helman paremmin ja menin sitten hieman kauemmas samalla kun Catherine tuli Tuuven vierelle ja otti orin ohjaksista kiinni, pidellen yllättävän rauhallista Tuuve paikallaan. Totesimme kuitenkin, että Tuuve oli niin lupsakan ja rauhallisen oloinen, että Catherine irrotti Tuuven ohjat ja meni kauemmas samalla kun Linda räpsi kuvia ratsukosta. Samalla Hukkis pörähti kauempana ja ravisteli lumen peittämää pusikkoa, josta yritti nyhtää syötävää ja sai fasaanin liikkeelle. Kamalan rääkäisyn päästävä fasaani lähti lentoon ja kiljaisin jo Julian nimen ilmoille kun Tuuve säikähti lintua ja otti muutaman peruutusaskeleen silmät pyörien päässä. Kuulin kameran räpsivän kuvia hurjalla tahdilla, mutten ehtinyt olla vihainen Lindalle, kun näin Julian ottavan kiinni Tuuven harjasta, joka laskeutui jälleen neljälle jalalle ja veti sitten suorilta jaloilta tasajalkahypyn ja teki pukin ilmassa. Tämän takia Julia putosi Tuuven lautasille ja onnistui osumaan rodeoratsun pukkinappulaan, jonka jälkeen näin vaalean naisen lentävän kaaressa Tuuven selästä, joka pinkaisi kauemmas. Catherine nappasi riimun naruineen ja juoksi Tuuven perään samalla kun itse juoksin Julian luo.
”Saa*anan hevonen!” Julia kiljui maassa samalla kun juoksin tuon luo ja autoin ylös maasta. Julia hytisi kylmästä, joten annoin tytölle takkini ja näin Lispen kipittävän meitä kohti käsivarsillaan paksu villaviltti.
”No saatiin ainakin hyviä kuvia” Linda ilmoitti, jolloin vilkaisin ystävääni myrkkyä silmissäni.
”Sittenku toi yks hullu on saatu kiinni niin otetaanko se reki vaikka tossa tiellä ja jos mennään tohon pellolle rymyämään pätkä?” tyttö ehdotti seuraavaksi, jolloin nyökkäsin kertaalleen, keskittyen sitten taas Julian käsivarren hieromiseen peiton ja takin läpi tuota lämmittääkseni.
Kohta Catherine saapui luoksemme huohottaen, pidellen rauhoittunutta Tuuvea kiinni suitsista, riimusta sekä riimunnarusta tiukasti.
”Mä voin jäädä pitämään sitä, mee sää vaikka tonne rekeen?” ehdotin tytölle, joka nyökkäsi ja antoi Tuuven minulle. Nelikko asettui mukavasti rekeen ja Lispe hyppäsi reen ohjaksiin, nostaen Hukkiksen kanssa lönkyttelevän ravin, ajaen kohti Lindaa, joka räpsi kuvia niin läheltä, että olin varma että mustahiuksinen jäisi kohta alle. Harmi, muttei jäänyt.
Kohta rekiporukka ravaili jo hangessa, Hukkiksen nostellessa koipiaan mahtipontisen komealle.
”Muistatko ku Hilla oli viime jouluna ton reen eessä?” naurahdin Julialle, joka silitteli juuri Tuuven vaaleaa kaulaa.
”Unoha se Hilla jo, pakko myöntää et Hukkis on hienompi” Julia tuhahti, jolloin käännyin katsomaan tyttöä hämmästyneenä.
”Mitä?” kysyin, suu auki.
”No on se Hukkis ihan hieno.” Julia murahti. Tuijotin tyttöystävääni hetken silmät suurina. Hetken tuijotettuamme toisiamme Julia suukotti minua huulille, jolloin kiersin käteni toisen lantion ympärille.
”… Eikai se Kiarakaa niiin kamala sitte oo…” mutisin Julialle, aikomuksenani suudella blondia, mutta Lispen ääni keskeytti puuhamme.
”Hevoset karkaa!” Hukkiksen entisen hoitajan ääni kuului ja nostimme äkkiä päämme, nähden Hukkiksen tiukasti reen edessä. Hämmentyneet ilmeemme saivat kaikki – paitsi Lindan – naurumylläkän valtaan ja punastuneina kuljeskelimme Tuuvea perässämme raahaten reelle.
”Mennäänkö sitte? Mee sä Julia vaikka kyytiin.” tarjosin, auttaen Julian sitten rekeen.
”Jatketaan myöhemmin.” kuiskasin blondin korvaan tuon nosutessa rekeen, virnistin ja hölkkäsin Tuuven kanssa kauemmas, saaden kävelyseuraksi Catherinen, joka jutteli niitä näitä matkalla tallille.
Tallia lähestyessämme meitä toivotti terveeksi suomenlippu, joka lepatti ylpeästi tangossa. Kävelimme tallin pihaan ja purimme Hukkiksen reestä. Talutimme molemmat orit käytävälle, jossa koko porukka alkoi riisua hevosia varusteista – paitsi tietenkin Linda, joka oli kiiren vilkkaa lähtenyt karkuun heti kun jotain piti tehdä. Mustahiuksisen lähdettyä alkoikin heti kauhea marttakerhomainen haukkuminen ja juorujen jakaminen, jonka ääressä menikin tovi jos toinenkin ja tietenkin Tuuvekin ehti haukata palan tai toisen enemmän tai vähemmän jokaisesta, joka käveli orin vierestä. Huokaisten puunasin Tuuven loppuun ja jätin orit sisälle lämmittelemään ja odottelemaan päiväruokiaan ennen kuin menin talolle avustajia kiitettyäni, jossa Julia oli juuri kuivissa vaatteissa sohvalla katsomassa Bad Teacheria. Olin napannut Midaksen mukaani tarhasta ja tuonut sisälle, josta se juoksi lumisine tassuineen Julian syliin mönkimään. Hurjasti kasvanut huskylapsonen nuoli juuri Julian naamaa blondin kikatellessa kun olin kuoriutunut ulkovaatteistani ja pääsin olohuoneeseen. Matelin keittiön kautta hakemassa paprikasipsipussin ja heitin sen sohvapöydälle, tuupaten sitten Midasta hieman sivumpaan samalla kun ryömin Julian vierelle, käpertyen vaaleamman tytön kainaloon lämmittelemään, vetäen kolme vilttiä päälleni ja niiskuttaen nenääni. Nostin kuitenkin silmäni ylemmäs ja painoin pehmeän suudelman Julian huulille, käpertyen sitten vieläkin tiukemmin ja lämpimämmin sohvalle, saaden lämmikkeeksi myös lauman koiria, yliäänekkään kämppiksen Innan kotiuduttua sekä pari kissaa. Inna jotain kiljui Tuntemattomasta sotilaasta ja myöhemmin, Julian jo sohvalle nukahdettua itsenäisyyspäivän juhlien katsomisesta, mutta katoismme sinnikkäästi amerikkalaisia teiniroskaleffoja. Hyi, huonoja suomalaisia olimme.
29.12.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Närpin lantakikkareita Tuuven karsinan pohjalta. Olin heittänyt pojat jo ulos ja olin sitten palannut talliin tekemään aamuaskareita Eljaksen avuksi. Olin kipitellyt talliin heti kun näin Eljaksen auton ajovalot ikkunastani ja autellut laittamaan hevosille ruokia. Tiesin että tallille ei ennen puoltapäivää raahautuisi kukaan pakkasen paukkuessa parissakymmenessä asteessa: Nayakin oli pakko kantaa talliin, kun katti ei halunnut palelluttaa tassujaan täysin ja riehakkaiden pentujen kanssa mouruotus ei halunnut jäädä.
Vein puolityhjät kottikärryt Eljakselle toiseen päähän käytävää.
”Mä annan Tuuven olla viel hetken tarhas, meen sen kanssa sitte maneesiin!” huikkasin punapäälle ennen kuin hävisin takaisin. Naya näytti ensin siltä, että seuraisi minua, mutta kääriytyi sitten tiukemmalle karvamytylle Surun fleeceloimen päälle, joka oli ripustettu kuivumaan nuorikon karsinan eteen.
Hölkkäsin takaisin talolle pimeydessä ja eteisessä minua vastaan tuli noin viisisataa koiraa ja kissa. Tohelo luikki pihalle samalla kun nappasin koirien hihnat seinältä ja kaivoin vielä Midaksen valjaat kenkien seasta, kun joku oli ne sinne pudottanut eikä ollut vaivautunut nostamaan. Napsautin koirille hihnat pantoihin, sillä en uskaltanut päästää muiden koiria vapaaksi, tiedä vaikka karkaisivat. Napattuani itselleni kaulaliinan ja kiedottuani sen kaulani ympäri pujottelin tieni Midaksen luo ja sujautin valjaat hurtan päälle, päästäen koirat sitten pihalle minun hölkätessäni karvakorvien perässä. Kun koko lauma oli tehnyt tarpeensa kuka minnekin kinokseen laitoin Midasta lukuun ottamatta koiralauman häkkeihin. Juoksin Midaksen kanssa lyhyen lenkin postilaatikolle ja takaisin, laittaen pörröisen pennun sitten häkkiin muiden kiusaksi.
Heitin aamulehden keittiön pöydälle ja kuoriuduin sitten ulkovaatteistani, hiippaillen tyhjän talon läpi keittiöön, jossa aloin väsätä pannareita koko porukalle. Kukaan tuskin nousisi ihan heti, joten jätin pannarikeon kuvun alle pöydälle, vilkaisten sitten kelloa, todeten, että kello oli sen verran, että voisin liikuttaa Hukkiksen kevyesti ja ottaa sitten Tuuven kanssa estetreenin.
Kävellessäni satulahuoneeseen, painoin valokatkaisijan päälle ja valo räpsähti sekunniksi päälle ennen kuin kuului pieni ’poks’ ääni ja huone pimeni. Kiroten kopeloin tieni taukohuoneeseen, etsien sitten Eljaksen käsiini.
”Satulahuoneesta palo lamppu, tiiätkö missä on varalamppui?” kysyin, kohottaen kulmaani. Eljas puisteli päätään hiljaisena.
”No mä voin kattoo jos löydän, mut sun ehkä pitää laittaa se paikalleen, kun en mie yllä.” totesin tallityöntekijälle, häviten takaisin taukohuoneeseen. Pitkän kaivamisen jälkeen löysinkin energiansäästölampun kaapin perältä, huikaten Eljaksen vaihtamaan sen.
Lamppu syttyi hitaasti satulahuoneeseen, josta etsin Hukkiksen tavarat, sammuttaen sitten valon. Heitin Hukkiksen varusteet orin karsinan edustalle ja lähdin sitten kävelemään kohti tarhoja. Hevoset hörisivät ja päästivät ilmoille pieniä hirnahteluja kun kävelin orin tarhalle, pyydystäen nyrpeän Hukkiksen. Taluttelin rauhallisen orin talliin, jättäen mustan orin käytävälle. Järkyttävän talvikarvan kasvattanut Hukkis nuokkui käytävällä kun harjasin tähtipään läpi nopeasti, ottaen sitten suitset olkavarrelleni, lämmittäen paljaassa kädessäni orin kuolaimia.
Pitkän ajan kuluttua kuolaimet olivat viimeinkin lämpimät ja asetin ne orin suuhun, vaihtaen sitten löysän villapiponi kypärään ja lapaset villaratsastushanskoihin, jotka sain Innalta lahjaksi lainattuani kämppikseni hanskoja miljoonat kerrat, kun olin itse liian laiska ostamaan omat ja kädet palelivat jatkuvasti…
Talutin Hukkiksen pihalle ja näin Milan könyävän pihalle vesikanisterin kanssa.
”MIIIIIIILAAAAA” karhuin unenpöpperöiselle naiselle, joka nosti katseensa jaloistaan ja laski sitten kanisterin koirien häkkien edustalle ja käveli luokseni kiireettömästi.
”Viititkö puntata mut selkään? Käyn vähän maastossa, varmaan vaan joku tunti puol.” kysyin tallinomistajalta, joka nyökkäsi ja auttoi minut korkean hevosen selkään.
Hukkis teki itsekseen muutaman voltin kun keräilin ohjia käsiini ja vilkaisin Milaa, joka oli palannut antamaan koirille vettä, koska vanha oli jäätynyt yön aikana. Painoin sitten pohkeet Hukkiksen kylkiin, joka tuijotteli poissaolevana parkkikselle päin. Ori hypähti käyntiin ja lähti tarmokkaasti kävelemään, yrittäen pariin otteeseen nostaa ravin.
”Miiiitää, eikai meidän lumenvihaaja vaan oo reipas tänään…” naureskelin suokin leveästä selästä ja hyvän tovin käveltyämme leveää metsätietä annoin pohkeideni painautua orin kylkiin, jolloin Hukkareissu nosti reippaan ravin, nostellen jalkojaan auraamattomalla metsätiellä. Aurinko oli vasta nousemassa laiskasti metsänreunan takaa ja loi puiden varjoista pitkiä ja uhkaavia edessä aukeaville lumisille pelloille. Hidastin Hukkiksen askelluksen käyntiin, tuijottaen hiljaa pilveä, joka nousi orin sieraimista puuskauksina. Yhtäkkiä minua alkoi kylmätä, kun nostin katseeni metsänrajaan. Pysäytin Hukkiksen hetkiseksi, tarkkailin metsänrajaa ja kuuntelin luotettavaa suokkia allani. Hukkis steppaili hieman paikallaan, joskaan ei hermostuneena, mutta käänsin kuitenkin orin toisin päin ja nostin ravin heti käännyttyämme. Hukkis oli kuitenkin innokas nostamaan laukan joten istuin tiukasti Hukkiksen talvikarvan peittämään selkään ja annoin orin viilettää metsätiellä. Lopulta annoin vauhdin hurman loppua ja siirsin määrätietoisen orin raviin, vaikka Hukkis olisi jatkanut matkaansa reippaammassa askellajissa. Loppujen lopuksi siirsin mustan hevosen käyntiin ja taputtelin paksun harjan peittämää kaulaa, kehuen samalla suokkia.
---
Saatuani Hukkiksen karsinaansa lämmittelemään lähdin metsästämään Tuuvea. Kello oli jo niin paljon, että Milakin oli virallisesti töissä, joten valitin naikkoselle satulahuoneen lampusta ennen kuin menin pyryyn ja pakkaseen hakemaan Tuuvea.
Tuuven tarhalle rämmittyäni näin orin venyttämässä kaulaansa juuri ja juuri sähkölankaan koskematta, vilautellen hampaitaan Iipalle vitostarhassa, vaan eipä näyttänyt Iippakaan erityisen ilahtuneelta tästä tarhavierustoverista.
”Hei nyt loppu!!” karjaisin mörrimöykyille, taputellen käsiäni yhteen pääni päällä. Tuuve ja Iippa hätkähtivät intensiivisestä tuijotuskilpailustaan ja Tuuve kääntyi minua kohti. Pian ori hyppäsikin pienen pukin ja lähti vetämään kiitoravin- ja laukan sekoitusta pitkin tarhaansa. Orin vauhti kuitenkin loppui kesken pukin, kun orin etujalat ja takajalat päättivät lähteä eri suuntiin ja ori veti pehmeään nietokseen kyljelleen. Hetken ajan Tuuve näytti pöllämystyneeltä, mutta alkoi sitten kieriskellä lumessa, piehtaroiden sydämensä kyllyydestä kuin se olisi ollut orin alkuperäinen tarkoitus. Tämän tajuttuani purskahdin hervottomaan nauruun ja hakkasin käsiäni vasten polviani, nauraen Tuuvelle useamman hetken ajan. Tuuve könysi ylös ja lähti kävelemään tarhan toiseen päähän kun sain itseni koottua ja avasin oritarhan portin. Pienen hippaleikin jälkeen Tuuve antoi kiinni ja lähdin taluttelemaan oritta kohti tarhaa, vaikka Tuuve olisi kovin mielellään käynyt puremassa palasen Iipasta.
Raahattuani vastahakoisen Tuuven talliin suoritin orille lähes yhtä pikaisen harjauksen kuin Hukkikselle ja iskin orin selkään sitten satulan martignaaleineen. Lämmitettyäni orin meksikolaissuitsien kuolaimet Tuuvekin sai pureskella rautaa samalla kun laitoin orille mahdollisimman nopeasti suojat jalkaan.
”Juliaaaaa! Viititkö tuua radion taukohuoneesta maneesiin?” huikkasin Julia P:lle, joka kuljeskeli toimettoman näköisenä varustehuoneessa: nyt kun valo oli himmeä kiitos energiansäästön, ovet olivat auki maksimaalisen valon saamiseksi. Uunituore hoitaja hätkähti hieman, mutta nyökkäsi. Huikkasin kiitokset ja lähdin viemään Tuuvea kohti maneesia. Lyhyenkin matkan aikana Tuuve melkein ehti karata minulta kertaalleen, kun ori yritti purra pari sormeani irti.
Maneesin lämpö toivotti minut tervetulleeksi. Pehmeä, keltainen valo korosti varjoja hevosten kavioista hiekassa. Katselin hetken hiljaista maneesia, kävellen Tuuven kanssa sitten jakkaran vierelle ja pompaten suokin selkään. Tuuve steppasi kerran jos toisenkin ennen kuin asettui. Samalla Julia P rynnisti ovesta radio kädessään.
”Mihin haluut et laitan tän?” tyttö kysyi sulkiessaan ovea perässään.
”Jos viitit laittaa sen kiinni siihen seinään. Ja jos katot sinne maneesin katsomoon, siel pitäis olla kotelossa semmonen CD-kotelo, mis lukee päällä ”Tuuven musiikintunnit”, ni laitat sen levyn pyörimään, kiitti!” selostin työlle, joka löysikin kotelon heti ja laittoi sen pyörimään pistokkeeseen kytketystä cd-soittimesta. Olin käynyt Tuuven kassa pariin otteeseen estekisoissa ja orille tuntui olevan aina kauheana ongelmana musiikki, sillä suokin korvat pyörivät nytkin päässä kun soinnut alkoivat tanssahdella pitkin ja poikin maneesia. Julia P hävisi tekemään omia hommiaan ja aloin koota Tuuvea kuulolle.
Lyhyen taistelun jälkeen Tuuve alkoi liikkua varsin vaivattomasti ja hyvin allani ja annoin orille hieman lisää ohjaa – tänään oli selvästi hyvä päivä, jolloin Tuuveakaan ei huvittanut pukitella. Maneesin ovi kävi ja näin Sofian ja Lispen saapuvan maneesiin.
”Kuultiin että sä olit täällä Tuuven kanssa ja aateltiin että tullaan nauramaan sulle kun putoot sieltä” Lispe kiusasi, samalla iskien persauksensa maneesin penkeille.
”Tosta kiitokseks saat laittaa pari estettä pystyyn!” ärjähdin Lispelle, naurahtaen pehmeästi. Lispe kuitenkin nousi penkistä ja alkoi koota esteitä kentän pehmeälle hiekalle.
Lispe nosti minun verkatessani pystyyn kaksi 90cm estettä pitkille sivuille sekä muutaman matalahkon ristikon kentän keskelle. Kiitin tyttöä ja nostin Tuuven kanssa sitten laukan. Ori lähti heti viettämään esteille, mutta otin päättävisesti kaksi kierrosta leppoisaa laukkaa ennen kuin ohjasin hulmuharjan esteille. Tuuven ylitettyä yksi pieni ristikko ja yksi pysty ongelmitta huikkasin ohi mennessäni laittamaan musiikkia kovemmalle. Kun musiikin ääni voimistui, tunsin Tuuven askeleiden tulevan epävarmemmaksi ja pään kääntyilevän musiikin tulosuuntaa kohden. Iskin kuitenkin pohkeeni vahvemmin suokin kylkiin ja ori lähtikin päättäväisesti eteenpäin, ylittäen yhden pystyn vaivatta. Tuuven selässä oli mukava istua orin hypätessä, vaikka useasti Tuuve lähtikin hyppyyn liian aikaisin. Hidastin hieman laukan tempoa ja käänsin Tuuven ristikoille, antaen orin mennä ne rauhallisemmassa laukassa, vaikka tunsin, kuinka hopeaharjainen yritti kirittää tempoa ja vauhtia paljon suuremmaksi.
Puolta tuntia, paria estettä ja yhtä putoamista myöhemmin harjailin Tuuvea hivenen poissaolevana. Sofia oli ollut kovin huolisaan, etten satuttanut itseäni, mutta olin verkannut vaaleanruunikon loppuun ja vienyt orin sisälle, jossa Hukkis mutustelikin jo päiväheiniään kiitos Milan.
Parkkeerasin Tuuven karsinaansa ja heitin orille heinät ennen kuin raahasin väsyneen ruumiini takaisin talolle ”pikku” torkuille …
25.01.2015 - Kirjoittanut Kuoibaka (Petra)
”Saaaaamperin otus nyt” ärähdin ties kuinka monetta kertaa Tuuvelle, joka steppaili kuolaintaan purren allani kun yritin kiskoa satulavyötä mahdollisimman tiukalle. Tiesin jo valmiiksi, että Tuuvella oli sellainen päivä, että nyt mentiin pers ilmassa ja leikittiin leikkiä ”älä koske lattiaa!!!”. Harmi kyllä olin juuri tänään päättänyt lähteä tekemään puomityöskentelyjä rodeoratsuni matalassa selässä. Keräsin ohjaa tiukemmin käsiini, vetäen kunnolla henkeä kertaalleen kuin painoin pohkeeni pehmeästi Tuuven kylkiin. Tuuve lähti heti rikkomaan raville kädelle painaen, jolloin istuin persiini kiinni penkkiin ja hammasta purren pakotin suomenhevosen käyntiin uraa pitkin.
Ehdin jo huokaista helpotuksesta, kun Tuuve kulki yllättävän rauhallisessa temmossa pitkin kaviouraa, joka oli painunut kevyesti maneesin hiekalle. Sunnuntainen aamupäivä piti maneesin ja tallin yleensäkin tyhjänä, joten olin vallannut koko maneesin erilaisten puomiväkermien täyttämäksi.
Melko pitkät alkukäynnit otettuani painoin orin varovasti raviin, johon Tuuve lähtikin lähes räjähtävällä voimalla, jolloin sain taistella orin kanssa muutaman hetkisen saadakseni askellajin ja vauhdin jotenkin säädylliseksi. Suokki painoi kädelle tuhottomasti, mutta ohjasin sen päättäväisesti puomeille.
Ensimmäinen puomi kolahti ja yritin hidastaa Tuuven vauhtia, mutta ori juoksi täysin kuurona kaikkien apujen läpi ja kolautti toisenkin puomin. Tunsin, kuinka Tuuven vaalea pers nousi taivaisiin ja hypähdin eteenpäin satulassa. Kiroillen iskin pakarani penkkiin ja ohjasin Tuuven tiukasti sivulle, jotta pukkisarja loppuisi viimeistään kun seinä tulisi vastaan. Tosiaankin vauhti hidastui ja Tuuve teki äkkipysähdyksen aivan seinän vierustalle, narskutellen kuolainta. Sydän hakaten päästin orin taas kävelemään ja harmikseni vain muutaman askeleen jälkeen ori lähti kiitämään jossakin laukan ja ravin sekaisessa askellajissa, heitelleen vuoroin etu- sekä takapäätään ilmaan minun roikkuessani orin hulmuavassa harjassa ja yrittäessäni pysyä orin selässä kaikin lihaksin mitä minulle oli viime aikoina Tuuven kanssa roikkuessa kehittynyt.
Lopultakin sain Tuuven jälleen kuriin… vain jotta ori pääsisi jälleen hetken tauon jälkeen pukkikiitolaukkaan pitkin poikin maneesia, jyräten puomit edeltään.
---
”Petra? Petra? Apua mitä sulle kävi? Petraaaaa?” kuulin etäisesti tutun äänen, avaten hitaasti silmäni. Hetken hengiteltyäni ja räpyteltyäni silmiäni ylleni hahmottui ihmisen varjo, jonka hetken päästä tunnistin…. Sandyksi? Kyllä, Sandy se taisi olla – en ollut hirveästi kaveerannut uusien hoitajien kanssa.
”Täh?” päästin suustani erittäin järkevästi. Hetken päästä hahmotin Sandyn takana kättärät ja talikon paiskattuna maahan.
”Mä tulin siivoomaan maneesia ku en tienny et oot täällä ja näin ku putosit Tuuvelta ku avasin ovea?” Sandy selvensi kulma koholla.
”Aa…. Joo. Nii. Onks Tuuve ihan ok?” kysyin enemmän tai vähemmän pöllämystyneenä.
”Se jäi tonne kyttimään, tais rikkoo ohjansa… Mut ootko sä ok? Sattuuko johki?” Sandy kyseli vähintäänkin yhtä hämmentyneen oloisena. Pudistelin päätäni, nousten oudon tunnottomana ensin istumaan ja sitten seisomaan, nähden Tuuven, joka nyhväsi maneesin nurkassa, haistellen kakkakikkaretta nurkassa, ohjat roikkuen kappaleina orin kaulalla.
Pyydystin Tuuven luokseni ja vedin nopeasti henkeä hampaitteni välistä sihahtaen, kun vasen olkapääni aristi hieman liikettä, mutta huomasin, että ohjat olivat aika pitkälti keskeltä katki, joten sitaisin ne kiinni ja käännyin Sandya kohti.
”Autatko mut selekään?” kysyin, pitäen samalla Tuuvesta itse kiinni.
”Joo. Ootko varma et se on ihan fiksu idea?” Sandy venytti ’joo’taan, mutta käveli minun ja ratsuni luokse ja meni roikkumaan Tuuven satulan toiselle puolelle, vaikka kyseenalaistikin ideani. Laskin oikean käteni tottuneesti satula takakaarelle, nostaen sitten vasenta kättäni kohti satulan etukaarta, ohjat kädessäni. Noin puolessavälissä käden nousua päästin parkaisun, kun tuntui, että käteni meni lukkoon ja läiskähti sitten rentona vierelleni.
”Kaikki ok?” hoitaja kysyi säikähtäneenä, jolloin kuulostelin hetken kättäni.
”Ehkä mä vaan kävelytän sitä hetken.” totesin hammasta purren, tuijottaen tunnotonta vasenta olkavarttani, napaten sitten Tuuven ohjat paremmin käteeni, kiittäen Sandya kuitenkin.
Taluttelin vartin verran Tuuvea pitkin poikin maneesia, pysytellen poissa Sandyn tieltä, kävellen sitten jalat kuin täristen talliin, jossa Rebekka jututti juuri Likkaa, kääntyen minua kohti kun tulin ovesta.
”Mooi! Olitteks te jo tähän ratsastamassa?” Rebekka kysyi pirteästi, jolloin nyökkäsin.
”Haluutko auttaa mua ottaa tältä kamoi pois? Se ei kyl pure enää nii herkästi, mut uskallatko ottaa sen satulan vaikka?” ehdottelin Rebekalle.
”Mitä saan jos autan?” Rebekka kysyi virnuillen.
”Tukanleikkuun ens leirillä ku nukut etkä osaa aavistaa mitään” ilmoitin pokerinaamalla, joka sai Rebekan Tuuven hampaita väistäen tulemaan orin sivulle ja katselin, kun nuoremman kädet toimivat näppärästi solkien kimpussa. Kuljeskelin sitten Tuuven pään viereen, tuijottaen oritta tuimasti, kun nostin jälleen kättäni avatakseni soljet orin suitsista, mutta ajatus päättyi lyhyeen kun jälleen lukituksen ja voimattomuuden tunne valtasi koko vasemman käteni.
”Aiii kele… Hei Rebekka voitko ottaa noi suojatki, mä taisin vähän loukata kättäni tossa ku putoilin?” kysyin Rebekalta, joka kipitti kiltisti ottamaan kiukkuiselta suokilta suitsia pois, joutuen kylläkin kerran orin hampaisiin, vaikka kuinka ärisin Tuuvelle.
”Mä voin kyl viiä nää, mee sä vaik sisälle jos kerran ittes satutit?” Rebekka ehdotti, johon myönnyin kiitollisena, napaten Tuuven mukaani ja vieden herran pihalle pikaisin askelin jäisen pihamaan poikki.
---
Kipittelin takaisin sisätiloihin, missä suurin osa porukasta oli vasta heränneen näköistä. Tepastelin suoraan yläkertaan, jossa vetäisin ratsastustakkini ja hupparini päältäni hankalasti oikean käteni avulla ja menin sitten kokovartalopeilin eteen, kääntyen selkä kohti peiliä. Spagettiolkaimisen, tummansinisen toppini alta löytyi ikävä näky: olkapään nivelen kohdalla oli outo kuoppa ja olkapää näytti kehittelevän ilkeää mustelmaa. Tuijottaessani jossain määrin järkyttyneenä olkaani peilistä, enkä huomannut, että huoneeni ovi kävi.
”Mitä helvettiä?” kuulin Julian kirkaisevan ja säikähtäneenä käännyin, mutta Julia oli jo kimpussani. Blondi tarrasi toisen kätensä vyötärölleni ja toisella kädellä siirsi varovasti pitkiä hiuksiani sivuun olkapään päältä.
”Mitä sä teit?” Julia tivasi minulta, jolloin huultani purren siirsin katsettani Julian hiuksista sivulle.
”Putosin äsken Tuuvelta” mutisin. Blondi henkäisi terävästi ja nousi sitten seisomaan suoraan, katsoen minua suoraan silmiin.
”Sun on pakko mennä näyttämään tota sairaalaan” Julia totesi jossain määrin kipakasti, jolloin nyökkäsin hitaasti, alkaen sitten hamuilla päälleni äsken riisuttuja vaatteita. Julia oli kuitenkin nopeampi ja auttoi päälleni edestä napitettavan paksun villatakin ja puoliksi juoksi hakemaan minulle siistimmän takkini työtuoliltani.
Julia häsäsi ympärilläni kun kävelin kohti ulko-ovea.
”Rauhotu nyt jo, nainen! Ei mua ees satu” valitin häsäävälle tyttöystävälleni, joka tuhahti äänekkäästi kesken rappusten laskeutumisen.
”No ei tietenkää ku sun keho yrittää selvittää pahimmat vauriot enneku tunnet sen kivun täydellä voimalla!” Julia kivahti minulle, mutten jaksanut loukkaantua kimpaantua kipakasta äänensävystä, vaan jatkoin matkaani.
Saatuani kengät jalkaan Julia puoliksi talutti minut autolleen ja lähti ajelemaan kohti sairaalaa reilun kahdenkymmenen minuutin päässä.
Istuessani lämpimässä autossa huomasin ensin tunnon palaavan vasempaan olkavarteen eikä mennyt kahtkaan minuuttia, ennen kuin nyyhkäisin jo ääneen; kipu alkoi vallata aluetta koko olkapäässäni ja vielä pari minuuttia ja paruin jo täyttä kurkkua jokaisen möykkyrän kohdalla, vaikka Julia yritti niitä väistelläkin samalla kun yritti rauhoitella minua.
”Julia is särkylääkkeet on? Tiiän en sul oli niit joskus hansikaslokeros?” puoliksi itkien kysyin, kopeloiden oikealla kädelläni hansikaslokeroa.
”Et ota niitä kun muuten et osaa kertoo lääkärille missä tuntuu ja kui pahasti” Julia opasti, läiskäisten valoissa lokeron kiinni minun vedettyäni sormeni pois lokerosta. Puuskahdin tyytymättömänä, joskin se päättyi räkäiseen itkun pyrskähdykseen, joka vai kiukultani tehoa.
---
”Petra mitä hemmettiä sä teit?” Inna kysyi minulta heti kun pääsin sisälle asti Julian seuratessa minua kuin hai laivaa.
”No putosin aamulla Tuuvelta. Ja multa meni vasen olkapää sijoiltaan ja se on nyt ainakin pari viikkoo täs.” sanoin, viitaten kantositeeseen, joka koristi nyt rintamustani takkini alla.
”Et oo tosissas. ” Inna puuskahti.
”Voidaan kyl vaihtaa olkapäitä ni voin olla vähemmän tosissani?” kivahdin takaisin, tuntien oloni enemmän tai vähemmän uupuneeksi saamieni kipulääkkeiden ja rasituksen takia.
”Joo jos me mennään vaikka nukkumaan” Julia ehdotti takaani riisuessaan omaa takkiaan päältään. Inna ymmärsi yskän ja häipyi tieltämme, päästäen minut tömistelemään omaan huoneeseeni, jonne Julia seurasi minua parin leffan kanssa – kello ei ollut vielä seitsemääkään, joten Julia lupautui katsomaan kanssani leffoja, sillä en saisi ihan heti unta kivun ja unirytmin takia ja huominen oli meille molemmille vapaa – mitä nyt jotain kuvista mutta sieltä pois oloon ei kukaan toivottavasti kuolisi.
19.02.2015 - Kirjoittanut Mila
“Aaaah! Haistatsä tän?” Stina kysyi, kun olimme lantalan takana vetämässä tupakan myrkkyjä keuhkoihimme.
“Tupakan ja hevosen paskanko?” mutisin tumpatessani jämät vanhaan lasipurkkiin, joka joskus oli toiminut suolakurkkujen säilytyspurnukkana.
“Eiii, kun tän!” Stina nauroi ja viittoili käsillään ympärilleen kuin mikäkin sekopää. “Kevät!”
Nuuhkuttelin hetken ilmaa ja kohautin harteitani: “En haista muuta kuin hevosen paskan ja tupakan…”
Stina pyöräytti silmiään, tumppasi sätkänsä ja lähti sitten köpöttelemään liukkaalla polulla varovaisin askelin eteenpäin.
“Ilonpilaaja..” Stina murisi. “Kevät tulee ja sä oot tommonen Negatiivi Nelli! Pitäiskö sun mennä jollekki psykiatrille puhumaan tosta sun masennuksesta?”
“Masennuksesta?” hörähdin huvittuneena.
“No nii, keväällä ruikutat että on kevätmasennus, kesällä sä jaksat kitistä että on kuuma ja itikoita, syksyllä iskee syyskooma ja talvella masentaa pimeys sekä kylmyys…” Stina pälpätti edeten hitaasti mutta varmasti kohti tallia. Kuitenkin naisen jalka lipesi liukkaalla polulla ja armas työntekijäni lensi perseelleen maahan.
“HAHAHHA! Ei mua masenna enää tää kevät kun näkee kaikenmaailman kotipsykologien lentelevän!” räkätin Stinan kertoessa erittäin monisävyisesti mielipiteensä kyseisestä ilmalennosta.
“Oo hiljaa…” Stina ähisi noustessaan pystyyn ja hieroskeli takapuoltaan. “Auts.”
Jatkoin räkättämistäni aina tallille saakka ja lampsin sitten yksityisten puolelle. Hukkiksen olin julmasti käskenyt jättää sisälle aamukaurojen jälkeen ajatuksena liikuttaa tuo musta orhi Petran paskottua olkapäänsä.
Olihan ori tietenkin minunkin hevonen, joten oli vähän niin kuin velvollisuus minullakin iskeä takamus aina silloin tällöin Hukkiksen satulaan...
Hukkis näytti erittäin “ilahtuneelta” tajutessaan joutuvansa hommiin. Pienen perkelehtimisen jälkeen sain orin käytävälle ja ryhdyin harjaamaan mustaa hevosta putipuhtaaksi puruista sekä muista roskista, mitä herra oli päällensä saanut sotkettua.
“Et pure!” ärisin orille, kun se yritti upottaa leegonsa takamukseeni minun harjatessa sen vatsakarvoja. Ketjut vain kalisivat, kun ori viskoi päätänsä tyytymättömänä ja luimisteli minkä ehti. En antanut orin kukkoilun häiritä vaan harjasin Hukkiksen läpikotaisin, ennen kuin taistelin sen niskaan tarvittavat varusteet ratsastusta varten.
Koska tunnit eivät vielä tältä päivältä olleet alkaneet, menimme Hukkiksen kanssa maneesiin treenailemaan. Kentälläkin olisi kyllä pystynyt ratsastamaan, mutta eipähän kovin hirveästi yleisöä olisi minun mahdollisille ilmalennoille kun maneesin suojassa leikkisin rodeoratsastajaa.
Yllätyksekseni Hukkis alkukankeuden jälkeen totteli kuin unelma! Ei vikuroinut, ei oikonut kulmia, ei painanut kädelle saatika kaahottanut harja putkella maneesin päästä päähän pukitellen villisti. Hitsi vie! Mitä se tämmönen on?
Olikohan tämä nyt varmasti Hukkis vai oliko joku vain naaminoinut jonkun pullamössöpollen Hukkikseksi?
Typerä virne naamallani jatkoin treenailua ja pompattiin me parit matalat esteetkin, jotka joku oli jättänyt maneesin keskelle lojumaan. VAIKKA ne olisi pitänyt kasata pois heti eikä viidestoista päivä… Mutta sepä tuppasi unohtumaan itse kullakin, kuten tallin säännöt ylipäätänsä.
Kun lopettelimme Hukkiksen kanssa, halasin oria tyytyväisenä.
“Jos sä osaisit aina käyttäytyä näin hienosti niin Petra ei susta sitä makkaraa uhkais tehdä joka toinen päivä!” lässytin ja rapsutin oria korvien välistä.
Hukkis puhisi tyytyväisyyttään ja pukkasi minua hellästi päällään olkapäähän.
“Hassu ukko…”
Lähdimme kävellen takaisin tallille ja orin “oikea” omistaja meitä jo vartoili tallin puolella.
“Mites meni?” Petra tivasi heti meidät nähdessään. Ilmeisesti hän oli varautunut siihen, että tulen vähintään jalka paketista maneesista ulos.
“Voi kuule! Sun olis pitäny nähdä! Mitä sä oot tehny tälle? Ootko sä ruunannu tän mun huomaamatta? Hukkis meni aivan täydellisesti!” hehkutin rinta rottingilla ja Petra katseli minua hieman epäillen.
Lopulta nainen kohautti harteitaan ja myönsi, että osaa se Hukkis joskus käyttäytyäkkin.
“Jos teillä kerran meni noin hyvin niin mite ois ton Tuuven kanssa? Käyppä kokeileen!” Petra virnisti leveästi ja jos olisimme piirretyissä, olisi naisen päähän kasvaneet pienet punaiset sarvet.
Koska tänään selvästi oli meikäläisen päivä niin ilmoitin ratsastavani Tuuvella oikein mielelläni. Petra hörähti huvittuneena ja toivotti onnea, kuulema tulisin sitä tarvitsemaan. Pöh. Eihän nyt mikään voisi mennä pieleen, tällaisena päivänä!
Jepjep… Onneksi Petran kännykän muistikortti oli täynnä eikä tämä saanut videokuvaa minun ja Tuuven rodeoleikeistä. Olisimme olleet hyvää Hauskat Kotivideot-materiaalia, sillä Tuuve vei minua aivan 100-0 ja olin varmasti kuin räsynukke siellä orin selässä. Kuitenkin pysyin kyydissä joten kuten vaikka ei se kaukana ollut, että olisin sen kymmenen kertaa orin selästä lentänyt kuin leppäkeihäs.
Olin varmasti paljon hikisempi kuin itse hevonen ratsastuksen jälkeen. Petra nauroi vahingoniloisena katsomosta ja kehui, kuinka hyväkäytöksinen hevonen hänellä onkaan kun jaksoi tuoda hieman piristystä tylsään sairaslomapäivään.
Näytin naikkoselle kansainvälistä käsimerkkiä ja lähdin tanssahtelevan orin kanssa takaisin tallille.
“Lopeta tuo perseily!” komensin oria, kun se yritti lähteä matkoihinsa tallipihalla ja sain hetken luistella hevosen perässä roikkuen suitsissa kiinni. Turkanen mikä hevonen!
Kun lopulta olimme turvallisesti tallissa, hoidin kauhukakaran nopeasti ja viskasin orin hetkeksi karsinaansa häpeämmään. Ulos pääsisi vasta tunnin kuluttua, jos vain saisin jonkun lahjottua viemään känkkäränkän tarhaansa. Toisaalta, eihän minulla tänään työvuoroa ollut, joten Markus saisi kunnian viedä Tuuve ulos. Muah hah haa.
26.02.2015 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
"Hophophop! RAVI!" huutelin ympärilläni puoliksi kävelevälle, puoliksi ravaavalle Kassulle. Sain tänään olkapääni pois epämukavasta tuesta (joskin vain muutamiksi tunneiksi päivässä) ja kun olin kipaissut hetimiten tallille ja törmännyt kirjaimellisesti Tiiaan, joka kirosi juuri kuuluvasti. Kun olin kysellyt, mikäpä likkaa vaivasi ja sain vastauksesi tuhahduksen, että hän oli jo laittanut Kassun valmiiksi juoksutusta varten, kun hänen äitinsä oli soittanut häneltä pihalta että hänen piti tula välittömästi parkkikselle ja kotiin jostakin syystä - kenties hätätapaus? Jokatapauksessa lupauduin ottamaan Kassun liikutuksen kontolleni ja kiitosten myötä olinkin suunnannut tallin katsomaan tummaa ruunaa.
Kassu oli minulle ennestään melko vieras - olin tainnut joskus mennä ruunan kanssa ja muistin hyvin kun Kassu tuli Vaahterapolkuun, mutten ollut erityisen innostunut ratsusta. Kuitenkin oli rahdannut epäluuloisen Kassun maneesiin haettuani juoksutuspiiskan ja liinan ja aloitellut pitkällä lämmittelyllä. Lämpimän maneesin pohja oli juuri lanattu ja Kassun kaviot tekivät siistiä ympyrää maneesin hiekalle.
"Ravi!" kehotin ruunaa jälleen, nyt napauttaen piiskalla ilmaa, jolloin ruuna lähti pienellä pukilla ravaamaan liidokasta, kaunista ravia. Annoin tummalle ratsulle lisää liinaa, jolloin ympyrästä tuli suurempi - tästä innostuneena Kassu yritti nostaa laukkaakin, mutta saatuani Kassun taas oikeaan askellajiin vaihdoin suuntaa ja ravuuttelin ruunaa vielä hetken.
Hikinen Kassu jäi karsinaansa etsimään pohjalta heinänkorsia naposteltavaksi ennen tuntien alkua ja itse suuntasin varustehuoneeseen, jossa etsin käsiini Tuuven satulan vain huomatakseni, että joku oli sen aivan vastikään puhdistanut. Kulmiani kohotellen löysin suitsenkin, jotka olivat aivan yhtä puhtoiset.
"Kuka on putsannu Tuuven kamat!" hihkaisin tuntiratsujen käytävälle, jossa porukka vain kohotteli harteitaan, joten jätin asian sikseen ja painuin kohti tarhoja.
"Pojjjjjjjaat!" huutelin Tuuvelle ja Hukkikselle, jotka molemmat tulivat tarhojensa portille eri puolilla tarharykelmää. Muutama muukin hevonen nosti päänsä, mutta suurin osa jatkoi köllöttelyään auringossa.
Etsin toppaliivini taskusta heppanamit, jotka olivat lojuneet siellä viimeiset pari vuotta - no, ainakin melkein - ja annoin Tuuven hampaisiin muutaman herkun. Orin rouskutellessa nameja rapsuttelin vaaleaa oritta, jonka otsatukka ulottui reilusti yli silmien. Olin alkanut Tuuven harjan kuntoon saatuani kasvattaa harjaa ja se näkyi - Tuuve oli kuin uniratsu! Siis lihavahko uniratsu, joka oli oudon värinen ja puri ihmisiltä paloja persiestä. Siitä puheen olleen joudin vetäsemään käteni pois kun orin hampaat hamusivat sormistani namupaloja, joita ei enää ollu ja suuntasin parkkista kohden ollevalle Hukkiksen tarhalle. Matkalla katseeni osui jalanjälkiin, jotka menivät kohti pellon takna olevaa metsää, mutten suonut niille toista ajatusta, kun Hukkis hörähti minulle kovaäänisesti tarhastaan, vaatien namiannostaan. Rapsuttelin orin valkeaaa läikkää ruskeiden silmien välissä ja jutustelin orin kanssa. Nyt, kun muut olivat liikuttaneet Hukkista, oli Hukkis hieman uhmakkaampi minua kohtaan kuin normaalisti: Hukkis oli aina ollut kovin herkkä sielu ja koki ilmeisesti itsensä hylätysti, varsinkin kun nyt lukulomalla olin paljon sisällä nenä kiinni kirjoissa.
Suuntasin sisälle ottaen Midaksen ulkotarhastaan mukaan sisälle. Mukanani sisälle viilettivät Pirskatti ja Perskatti, jotka ryntäsivät peräkanaa yläkertaan samalla kun yritin saada kenkiä pois jaloistani Midaksen heiluessa eteisessä into piukassa.
Könysin kettiöön, jossa ei ollut ketään: Mila ja Inna olivat tallissa Markuksen joutua jäämään pois Sarin synnytyksen alkaessa, Jesse oli töissä ja Julia luurasi jossain - tyttö oli kyllä ollut aamusella talossa, mutten ollut nähnyt tuota sitten aamun, kun ei blondi näyttänyt tallissakaan olevan. Niinpä etsin kuiva-ainekaapista ja jääkaapista lasagneten ainekset ja aloin laittaa ruokaa, antaen välillä maisitaisia Midakselle, joka makoili keittiön pöydän alla. En ollut päässyt laittamaan ruokaa kunnolla ja itsenäisesti melkein kuukauteen, joten nautin täysin rinnoin ruoanlaitosta samalla kun odottelin, että joku tulisi sisälle koemaistajaksi.
Lasagneten ollessa uunissa Julia raahasi sievän peppunsa sisälle ja oli heti syömässä kaapit tyhjäksi, mutta estin blondia harhauttamalla antamalla tytölle muuta ajattelunaihetta, lopulta jopa suostutellen Julian leipomaan kanssani suklaakakun, kun siihen kerran aineet löytyivät ja lähtemään jälkeenpäin viemään Midasta lenkille.
"Emmä tiiä onks se kauheen fiksua ..." Julia mumahti jauhojen sekoittamisen seasta.
"Mitenni?" kysyin, kulmaani kohottaen samalla kun nostin lasagnettea jäähtymään sivupöydälle.
"Ehh.... Nojoo ei mitään." Julia pyörsi päänsä, mutten alkanut inttää vastausta, vaan keskityin sieppaamaan sekoitetut aineet itselleni ja kaatamaan ne kakkuvuokaan, jonka lykkäsin pariksi tuntia lämpöön.
"Valmis?" Julia kysyi, kuitenkin jo poistuen keittiöstä ja taputtaen sivureittään, joka oli Midakselle opetettu luoksetulokutsu.
Menin Julian perässä eteiseen, jossa blondi sujauttu Midakselle juuri oransseja, topattuja huomiovaljaita päälle. Hurjasti kasvanut Midas ölisi typerästi odotellessaan, että me hitaat kaksijalkaiset pääsisimme ovelle asti ja kun lopulta olimme pihalla, lähti ruskean ja valkeankirjava koira vetämään meitä kohti normaalia lenkkeilyreittiä.
"Ääh, ei mennä sinne, mennään tonne öö... vaikka tonne maastoesteradalle pellolle?" Julia ehdotti, johon myönnyin ilomielin.
Teimme Midaksen ja Julian kanssa rauhallisen, reilun puolentoista tunnin lenkin ennen kuin palasimme lumisina ja sulaneesta lumesta märkinä sisälle, jossa talon asukkaat ja ne muutamat ylimääräiset olivat vetäneet varmaan puolet lasagnettesta naamaansa ... Nappasin Julian kanssa lautaselle annoksen, josta Midaskin sai pienen osan, kun siinä jaloissa heilui naama lumessa ja menimme olohuoneeseen, jossa Inna ja Mila olivat vallanneet sohvan ja katsoivat elokuvaa samalla kun talon miehet olivat kiltisti nojatuolilla ja sohvan käsinojalla istumassa. Näinpä tyydyimme Julian kanssa lattiaan.
"Ei siel pihal mitään outoo ollu?" Mila kysyi kuin holimattomasti Julialta enkä pahemmin kiinnittänyt huomiota niin kysymykseen kuin Julian pään puisteluunkaan, vaan keskityin ruokaan ja typerään eokuvaan, jonka yleinen tarkoitus oli vain tuoda esille, että miesnäyttelijällä oli sixpack...
26.03.2015 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Istuin malttamattomana pitkästä aikaa bussin penkissä. Olin saanut raahattua itseni lääkäriin tänään aamupäivällä ja saanut olkani kanssa ns. puhtaat paperit - saisin nousta tänään varovasti takaisin satulaan! Innoissani katselin tuttujen maisemien vilahtavan ohi, kunnes pääsin tuttuun tienhaaraan ja kurkotin sormeni stop-nappulalle. Bussi pysähtyi nytkähtäen ja huikkasin kiitokset kuskille ennen kuin astuin lumisöttöön, joka peitti tienpintaa, vaikka aurinko yritti sulattaa sitä itsepintaisesti. Vedin pusakkaa tiukemmin ympärilleni ja lähdin kävelemään kohti Vaahterapolkua, oikoen hieman metsän kautta tuttua polkua, kun en viitsinyt pelkkää tienviertä seurata.
Tallille asti päästyäni tepastelin sisälle, jossa Ritva oli pöyhimässä sohvatyynyjä. Minut nähdessään Milan melkein-anoppi yritti pölistä kanssani jotakin, mutta huikkasin olevani kovin kiireinen ja syöksyin yläkertaan vaihtamaan vaatteita. Nostin käteni pitkästä aikaa kunnolla pääni yläpuolelle ja vedin mustan, paksusta kankaasta tehdyn pitkähihaisen päälleni. Vaihdoin farkut verkkarihou-- eikunsiis, beigeihin, ruutukuvioisiin ratsastuspökiin, huomaten, että ne olivat melko kireät: olin sairaslomani aikana ehtinyt kerätä kilon jos toisenkin… Suu mutrulla tarkastelin itseäni peilistä ja mieli selkeästi maassa palailin ulos. Nostaessani katseeni turvakärjellisistä kengistäni näin Rosannan hölkkäävän kasvot punaisina tieltä. Heilautin tervettä kättäni automaattisesti heilautukseen ja jäin odottelemaan, että Rosanna tulisi luokseni, jonka tyttö pian tekikin.
“Mitäs sä täällä näin aikasin?” kysyin, vilkaisten kännykkäni kelloa, sen näyttäessä vähän päälle keskipäivää.
“Ei ollu muutakaan hommaa niin aattelin tulla kuluttamaan aikaa” Rosanna vastasi virnistäen, pörröttäen samalla tummia hiuksiaan.
“Sultaki sitte kirjotukset ohi?” kysyin kulmaani kohottaen samalla kun lähdin kävelemään kohti tallia Rosanna perässäni.
“Joo. Meni matikka ihan penkin alle...” tyttö nurisi, jolloin naurahdin.
“No mä oon aika varma etten pääse siitä saakelin uskonnosta läpi! Arvaa ku siel oli yks semmonen kysymys mikä oli jossain kakkoskurssilla ja en ees avannu kirjoi...” naureskelin, avaten samalla oven tytölle, joka kulki nyt edelläni taukohuoneeseen.
“Ootko sä muuten miks tallin puolella? Julia valitti mulle et orjuutat sen siivoomaan tallia, et jos se on suunnitelmas ni sori pitää mennä koira jäi katolle” Rosanna kysyi hymyillen, napsauttaen vedenkeittimen lämmittämään teeveden.
“Eei. Sain tänään lekurilta luvan nousta varovasti selkään ja aattelin liikuttaa Hukkiksen. Haluutko auttaa vai onks sul muita suunnitelmia?” kysäisin, kaataen itselleni kiehuvan teeveden Vaahterapolkuun teekuppiini, jonka olin nimikoinut omakseni aivan ensimmäisistä päivistä lähtien. Tiputtaessani teepussin nostin katseeni Rosannaan, joka nyökytteli innokkaana.
“Jos söis jotain ja lähteis sitten hakee niitä” Rosanna ehdotti, kaivellen kaappeja, jos joku huono-onninen olisi jättänyt jotakin syötäväksi kelpaavaa kaapin perälle - yleensä mitään ei löytynyt, kun joku muu ehti löytää herkut ensin. Tälläkertaa kuitenkin tärppäsi ja Rosanna hihkui innoissaan kätensä osuessa puolikkaaseen tuc-keksi pakettiin.
Mussutettuamme viattomat keksit ja vedeltyämme naamaamme pari kupposta teetä lähdimme pihalle. Rosanna nappasi puolestani molemmat riimunnarut ja ojensi Hukkiksen narun minulle.
“Oo sit tarkkana sen Tuuven kanssa, se voi olla vähän, öö…. vaikee.” varoittelin Rosannaa, joka kietoi juuri hiuksiaan ponnarille.
Kävellessäni Hukkiksen tarhalle annoin katseeni harhailla hevosissa. Mila oli taas ostanut yhden jos toisenkin kopukan ja suoraan sanoen minun oli vaikea muistaa uusien ponnujen nimiä - ainoa kunnolla mieleen jäänyt oli komea Tuisku…
“Heippa mölli, oliks ikävä...” mutisin Hukkikselle, joka kiehnäsi päätään minuun ja mumelsi sormiani tarjotessani niitä orin haisteltavaksi. Musta suokki lähti mukaani kiltisti, koska ei ollut Suomen suurin lumifani. Kulkiessani Tuuven tarhan ohi näin Rosannan juoksevan orin perässä ja huikkasin, että ajaisi orin tarhan portin nurkkaan, jonne Rosanna saikin hetken päästä Tuuven ja iski orin riimuun riimunnarun, kietiasten sen kertaalleen turvan ympäri.
“Saakelin ihmissyöjä… Tää meinas haukata musta palan heti kun ees pääsin sopival etäisyydel!” Rosanna puuskutti, raahaten itsepäisesti Tuuvea mukanaan, joka oli aivan yhtä itsepäinen. Kuljin Hukkiksen kanssa pitkän välimatkan päässä hitaasti, antaen Rosannan viedä Tuuven rauhassa sisälle valmiiksi. Kiinnitin Hukkiksen pää kohti ovea toisen päähän käytävää Rosannan laittaessa Tuuven käytävän perälle.
Rosana auttoi minua laittamaan Hukkikselle satulan, suitsen ja harjaamaan selän ja kaulan alueen, sillä en saanu pitää kättäni ylhäällä kovin kauan ja se särki jo pian. Rosannan valmisteltua Tuuve maiskautin Hukkiksen liikkeelle ja ihmettelin, kun ori ei lähtenyt millään mihinkään. Hetken pähkäiltyäni näin Rosannan purskahtavan nauruun.
“Mitä? Tä ei haluu liikkuu...“ murahdin Tuuven ohjissa roikkuvalle Rosannalle, joka oli kääntynyt kaksinkerroin naurusta. Tyttö nosti kätensä ja osoitt riimunnaruja …. jotka olivat yhä kiinni Hukkiksen päitsissä.
“No voi nyt helevata” ärähdin ja tempaisin narut irti, ylpeyteni murskattuna astellessani kohti maneesia, Tuuven ihmetellessä perässä hihittelevää Rosannaa.
Rosanna punttasi minut ystävällisesti Hukkiksen selkään ja keräsin ohjat käsiini, kummastelen kuin vierasta tunnetta.
“Mä teen vaan pientä volttia ja totuttelen vähän taas, sä voit ottaa koko kentän käyttöön. Tuuvee on nyt yritetty irtohypyttää- ja juoksuttaa vähän joka päivä, et sil ei pitäis olla ihan mahdottomasti energiaa” ohjeistin Rosannaa, samalla painaen pohkeeni Hukkiksen kylkiin.
Tuuvea oli liikuteltu viimeiset pari viikkoa varsin ahkerasti: sen jälkeen kun Stina tuli siltä alas parin päivän lepopäivän jälkeen, päätettiin yhdessä tuumin että joku juoksuttaisi Tuuvea maneesissa joka päivä edes tunnin verran, ettei ori hyppisi karsinassa öisin seinille ja karkaisi tarhasta - kuten se ehti jo kolmsien kertaa tehdä …
Rosanna näytti pysyvän Tuuven tarmokkaassa askelluksessa varsin hyvin mukana ja vaikka ori yritti pari kertaa viedä Rosannaa oman tahtonsa ja temponsa mukaan, ei Rosanna ainakaan alas tullut kertaakaan - kerran oli kyllä lähellä. Seurailin helposti ratsukon touhuja, sillä lihasmuistiin painautunut tuntu ohjaili minun liikkeitäni Hukkiksen ohjissa. Hukkiskin tuntui oelvan varsin rauhallinen eikä kaahotellut pahemmin, vaan tuntui tavallistakin tasaisemmalta ja rennommalta, vaikka meinasikin pari kertaa iskeä hampaansa Tuuven ohi vilistävään kankkuun toisen orin tullessa liian lähelle.
Ratsastettuani Hukkista puolisen tuntia pelkästään käynnissä päätin sen riittää tältä päivältä, sillä olkapääni särki armottomasti rasituksesta, joten hypähdin ketterästi korkeasta selästä alas ja taputtelin orin mustaa kaulaa - näin Hukkareissun silmissä tiettyä pilkettä ja energisyyttä, joten päätin pyytää Milaa ratsastamaan orin vielä hikeen, mikäli nainen ehtisi. Todennäköisyys oli tällä kertaa varsin suuri, kun Mila yritti aivan selvästi vältellä Ritvaa ja hevosten liikuttaminen oli helppo ja realistinen (teko)syy.
Taluttelin Hukkiksen kentän sivulle ja seurasin, kuinka Rosanna taltutti energistä Tuuvea tahtoonsa. Kaksikko ei ollut vielä päässyt ravia pidemmälle, sillä siinäkin Tuuve kaahasi jatkuvasti ja yritti pari kertaa jopa heittää Rosannan selästään.
Puolen tunnin odottelun jälkeen hikinen Rosanna laskeutui Tuuven selästä, joka näytti kylläkin siltä, että olisi voinut jatkaa samaa sähläämistä tunnin tai pari.
“Se meni tosi hyvin, ottaen huomioon kuin paljon sil on energiaa ja et se on tollanen saamarin sähköjänis taas” kehaisin Rosannaa, joka nyökkäsi, pyyhkäisten kämmenselällään otsaansa, jolle tummat hiukset olivat takertuneet ohuelle hikikalvolle.
“Jos männään sitten sisälle ja jätetään ne vaik sisälle?” ehdotin, johon tyttö suostui ja lähti raahautumaan kohti tallia minun antaessani Hukkiksen maistella sormiani tallipihalla.
Rosanna purki molemmat hevoset ja laittoi ne kiltisti karsinoihinsa ärhentelemään toisilleen. Itse häivyin selailemaan heppalehteä taukohuoneeseen ja juoruamaan muutaman muun tallille eksyneen kanssa Markuksen vokotellessa meitä jopa tekemään jotain - ei onnistunut.
Radiosta soi rytmikäs kappale, jonka tahdissa naputtelin sormiani reiteeni. Äitini ajoi pientä punaista puntoamme tietä pitkin, kun takana näkyi valkea traileri, josta kuului välillä kolahduksia. Uusi suomenhevoseni Hukkareissu oli saapumassa uuteen kotiinsa Vaahterapolkuun. Hymyni ei meinannut mahtua naamaani, kun näin tallin pihan ja tallirakennuksen, johon olin aiemmin käynyt tutustumassa.
Kun äitini parkkeerasi pihaan, salamannopeasti, lähestulkoon auton yhä liikkuessa säntäsin ulos autosta, hengittäen syvään. Aikaisemmin oli satanut, mutta sade oli onneksi lakannut pariksi tunniksi. Avasin trailerin etuoven, pujahtaen sisälle tarkistamaan mustan orin kunnon. Hukkis seisoi nätisti trailerissa, hamuten kättäni uneliaan oloisesti pitkän automatkan jäljiltä. Virnistin leveästi, pomppien ulos äitini avuksi avaamaan trailerin ovia. Kun ovi oli auki ja ramppi tukevasti paikallaan, kävin hakemassa ketjulla varustetun riimunnarun mukaani, kuljeksien etuovesta traileriin, kietaisten varmuuden vuoksi ketjun kerran Hukkiksen turvan ympäri, ettei ori lähtisi vetämään omille teilleen. Äiti avattua portit, lähdin hitaasti, rauhoittavasti jutellen viemään mustaharjaista ulos trailerista. Hukkis steppaili hetken paikallaan trailerissa, lähtien sitten erittäin ripeästi ramppia ales, vetäen minut mukanaan. En kuitenkaan jäänyt alle, eikä äitinikään, ja pian musta ori pöyhisteli tallin pihamaalla, sininen riimu päässään, ylväänä ja komeana. Tähtipää päästi kimeän hirnahduksen, vetäisten päänsä ylös, saaden minut retkahtamaan ylös kuin räsynukke. Älähdin säikähtäneenä, kuitenkin nopealla liikkeellä nykäisten orin pään takaisin alas, kiertäen käteni orin mustan turvan ympäri. "Sä et nyt ala mitään kunkkuilemaa, otus" mutisin orille, joka yritti nykiä päätään irti. Kun päästin puolen minuutin kuluttua orin pään, suokki piti päänsä kiltisti alhaalla, katsoen minua anovasti ruskeilla silmillään. Silittelin hajamielisesti orin pitkää etutukkaa, kun äitini laittoi trailerin ovet kiinni ja lähti parkkeeraamaan autoa. Lähdin kävelemään eteenpäin, suokki lähtien perässäni, nyt kuitenkin pää hieman ylempänä, ori haistellen ilmaa sieraimet levällään, korvat uteliaasti hörössä. Matalia ja kimeämpiä ääni päästelevä ori ei lähtenyt riehumaan onnekseni, vaan kulki nöyrästi perässäni, välillä yrittäen kiriä ohitseni. Äitini oli jo availemassa tallin ovea, ja vein orin sisään siistiin talliin.
Kello lähenteli kahdeksaa, joten muutamat hevoset olivat jo sisällä. Kuulin kolahduksia ja hörähdyksiä ympäri yksityistallia. Mila oli näyttänyt minulle tutustumiskierroksella, mihin karsinaan Hukkiksen veisin, joten asia oli sillä selvä. Tietenkin ori pisti kapuloita rattaisiin pitämällä takanani jälleen älämölöä, ja hirnui pää ylhäällä. Ärtymys näkyi kasvoiltani, kun ärähdin suokille "Hukkis nyt se pää ales!". Näpäytin riimulla orin kylkeä, joka sai suokin laskemaan päätään muutaman sentin ja äänen hiljenemään kuin taikaiskusta, mutta Hukkis katsoi minua kovin tympääntyneen näköisenä. Entinen omistaja oli varoitellut, että Hukkis yrittäisi leikkiä paikan kuningasta, mutta pienikin poikkipuolinen sana tarkoitti kuninkaan vallan viemistä, joka sai mustan hevosen rauhoittumaan.
Taputin oritta kaulalle, lähtien viemään mustaharjaista kohden käytävän päätä, viimeiseen karsinaan ovelta katsottuna. Käänsin orin kohti karsinaansa, avaten oven, taluttaen nyt rauhoittuneen suokin karsinaansa. Sitaisin tiukasti Hukkiksen riimunnarun karsinan kaltereihin, kumartuen orin jalkojen juureen, alkaen ottaa punaisia kuljetussuojia hevosen jaloista. Siirtyessäni suokin kaulan ali toiselle puolen, Hukkis sai yhden älynväläyksistään, ja lähti rutistamaan minua seinää vasten. Hetken tunsin ilman häviävän keuhkoistani. "Hukkis nyt juma ---" ärähdin uudelle hevoselleni, näpäyttäen samalla kädelläni oria lautasille, saaden Hukkiksen siirtymään sivumpaan, kauemmas minusta. Ärsyyntyneenä pysyi paikallani, odottaen, että ori tajuaisi, mistä oli kyse. Kun Hukkis tuli pari askelta lähemmäksi, mutta jäi seisomaan nätisti paikalleen, taputin hellästi orin kaulaa, kehaisten oria hieman, kun nuorikko teki oikein.
Kumarruin ottamaan toisetkin kuljetussuojat hevoseltani, samalla kuullen kavioiden kopinan ja oven avauksen äänen. Otin vielä takajalan suojan pois, suoristaen selkäni, ja kurkaten karsinasta ulos. Ilokseni näin Kopoisen, jonka tunsin ennestään, ja virnistin. Napsautin Hukkikselta riimunnarun pois, jättäen narun vielä roikkumaan siihen. "Moi ~" tervehdin itseäni vanhempaa, tullen ulos karsinasta, pudottaen suojat oven eteen. Kopoin näytti jättävän punertavan tammansa Donnan vastapäiseen karsinaan.
Avasin suuni sanoakseni vielä jotakin, mutta samalla äitini tuli Milan perässä, kantaen Hukkiksen boksia ja suitsia kädessään. Mila sanoi jotakin Hukkiksen tarhapaikoista sun muista, ja jäi sitten juttelemaan äitini kanssa jotain, kun itse laitoin Hukkiksen boksin karsinan eteen, vieden hetken hakemisen jälkeen Hukkiksen suitset paikalleen. Äitini oli yhä suustaan kiinni Milan kanssa, kun hain Hukkiksen satulan ja muut tavarat autosta, vieden ne omille paikoilleen. En onnekseni nähnyt ketään tuntematonta tallityttöä tai ketään matkalla, jonka takia minun ei tarvinnut alkaa selittää mitään itsestäni. Kun palasin satulahuoneesta, Hukkis kolisteli karsinassaan ja Mila oli jonnekkin hävinnyt. Äitini kuljeskeli pitkin tallin käytävää, ihastellen yksityispuolen hevosia innoissaan kuin viisivuotias. Ärähdin Hukkikselle jälleen, kurottaen kädelläni orin riimusta kiinni, kun suokki oli ilmeisesti aikomuksissa ilmoittaa mielipiteensä, samalla vetäisten sinistä riimua hieman alemmas, hyssytellen mustajouhista.
Otin harjaboksista suan, napsauttaen orin kiinni riimunnaruun, alkaen harjata hevosta, tarkastaen samalla jalat, ettei kuljetuksessa ollut käynyt mitään. Hymy naamallani totesin hevosen olevan täysin kunnossa, irrottaen mustan hevosen vapaaksi karsinastaan, laittaen harjan boksiin ja narun karsinan eteen roikkumaan. Vein harjaboksin satulahuoneeseen muiden harjapakkien joukkoon, muistuttaen itseäni laittamaan boksiin Hukkiksen nimen.
Matelin takaisin talliin, jääden norkoilemaan karsinan ulkopuolelle tiedä kuinka kauaksi aikaa, jutellen välistä orille, jonka katse oli keskittynyt minuun, pitkä otsaharjas silmillään.
Kun äitini huusi minua lähtemään, suukotin vielä silkkistä turpaa, jättäen Hukkiksen karsinaan hamuamaan ruokakuppiaan, johon pitäisi tunnin tai parin päästä ilmestyä ruokaa, jonka ohjeet olin jättänyt Milalle aiemmalla kerralla.
Hevosia alkoi vähitellen tulla lisää sisälle, ja moni omistaja katsoi minua pitkään pyyhältäessäni ohi hymy kasvoillani. Voisin huomenna selitellä lisää kuka olen, mutta nyt olin aivan liian hyper-tuulella jäädäkseni löpisemään taustoistani. Osasyy oli toki se, että olin aikalailla ujo uusia ihmisiä kohtaan.
Ajaessamme kotia kohden, olin aivan yhtä iloinen kuin tullessamme tallille. Ellen jopa iloisempi, kun ajattelin mustaa suokkia, jolla pääsisin parin päivän sisällä ratsastamaan.
05.10.2012 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Istuskelin humisevassa autossa, ruskeat silmäni tarkkaillen vesipisaroita, ja vähenikö sade vähääkään; tietenkin tänään, kun olin menossa ratsastamaan Hukkista ensi kertaa - jos koeratsastusta ei laskettu - piti sataa. Ja sade tuli vain rankemmaksi mitä lähemmäs Vaahterapolku tuli. Marmatin äidilleni sadetta, joka vain virnuili, käännellen rattia. Äidilläni oli tietenkin puhelin mukana, joten tuo voisi vain facebookkailla koko ajan, kun minä rämpisin sateessa. Joskin kello näytti vasta yhtätoista, ja olin katsonut tuntien alkavan vasta kahdelta, joten laskeskelin, että ehtisin mennä maneesissa ainakin kolme varttia, ja vaikka loppukäyntejä kentällä - tuskin Mila laittaisi tuntilaisia ratsastamaan kaatosateeseen. Itse olin ennen käynyt tallilla, jossa ei ollut maneesia, ja huono sään takia en koskaan jättänyt käymättä - nyt maneesissa olo tuntui luksukselta.
Hypistelin kärsimättömänä mustien ratsastushousujeni ruudullista kangasta, kun talli läheni. Ilma oli synkkä ja kylmä, niin suomen keli kuin olla ja voi. Sadetta tuli kaatamalla. Huokaisten hyppäsin autosta pihalla, kun äiti lähti viemään parkkiin peltilehmää. Kipaisin tallissa hakemassa riimunnarun, suunnaten takaisin ulos. Heitin harmaan hupparini hupun päähän, lähtien tarpomaan kohti tarhoja. Päiväheinät oli jo tuotu, ja Hukkis veteli niitä turpa haudattuna jäljellä oleviin heiniin. Hymy levisi kasvoilleni saapuessani tarhan portille. Hukkis oli jo syönyt heinänsä, ja kutsuessani oria nimeltä, musta hevonen nosti päänsä, ravaillen laiskasti kohti. Kaunista asetelmaa toki pilasi kahiseva sadeloimi, mutta yhtä ihana uusi hevoseni silti oli. Tarjosin suokille kättäni, joka sai Hukkiksen tuuppaamaan pehmeällä turvallaan kättäni. Hyny kasvoillani viipyillen menin tarhaan, avaten portin, ja pujottaen ketjullisen riimunnarun orin siniseen riimuun. Kehotin ääniavuilla oria perääni, ja suokki lähtikin nätisti. Käännyin vielä sulkemaan tarhan portin, sittemmin kohti yksityistallia. Tallissa ei ollut ketään, mutta kuulin taukohuoneesta hiljaista puheensorinaa ja kikatusta. Sidoin Hukkiksen käytävälle käytävän päähän, ettei ori olisi kenenkään tiellä, sitten suunnaten hakemaan harjapakin.
Suokki pysyi nätisti paikallaan kun olin poissa, kutienkin epävarmasti hörähdellen välillä. Otin sinisen sadeloimen orin yltä, viikaten sen siististi Hukkiksen karsinan eteen. Harjailin hevosen, tehden muutaman löysän letin orin harjaan, saaden suurikokoisen suokin näyttämään entistäkin jykevämmältä, kun kaulan lihaksikkuus tuli paremmin esille. Orin harja roikkui ruskeiden silmien yllä, joten siirsin otsatukkaa sivumpaan, rapsutellen silmien välissä olevaa valkeaa, säännöllistä läikkää. Puhdistin vielä pienen maanittelun jälkeen orin kaviot, taputellen mustaa kylkeä, kehuen oria käytöksestään. Suoristin selkäni, hakien mustan satulan karsinan oven päälle. Sain kömpelösti satulahuovan satulan alle, valiten kolmesta erilaisesta siniruudullisen.
Hukkiksen korvat luimistuivat, kun tuo tunsi satulan selässään, ja ori vilkaisi minua sivusilmällä, kun kävin pudottamassa satulavyön, ja aloin kiristää sitä. Jouduin varpistamaan, jotta sain edes löysimmälle satulavyön, mutta lopulta satula oli ainakin selässä. Vedin henkeä, kiroten lyhyyteni, ja tämän jälkeen kiristäen satulavyön tiukimmalle mitä siitä sain. Ajatuksenani oli kiristää satulavyö vielä selästä käsin.
Hain orin suitset paikaltaan, tarjoten kuolaimia koltiaiselle, saaden ripeästi suitset päähän, asetellen vielä harjasta siistiksi, ja siten, ettei se painaisi mistään.
Hukkis vaikutti kovin levottomalta, ja tarkistin siksi vielä suitset ja satulan. Syy löytyi pian; jokin pieni koppura savea tai jotain oli jäänyt orin kainaloon, ja olisi hiertänyt - ei pahasti, mutta olisi silti - diivailevaa oria, ja kun se oli otettu pois, rauhoittui Hukkis silminnähden. Vedin vielä oman kypärän päähäni ja mustat ratsastushanskat käsiini, lähtien sitten taluttamaan oria kohti maneesia.
Maneesi oli onnekseni tyhjillään, ja kävin hakemassa itselleni jakkaran, vieden orin keskelle maneesia, kivuten selkään melko helposti. Aloin säätää koulusatulan jalustimia itselleni sopiviksi, kun mustaharjainen päätti lähteä menemään. Parahdus pääsi suustani, kun notkahdin taakseppäin, kuitenkin pian palauttaen tasapainon, ja tarrasin orin harjaan, vetäisten ohjia siten, että suokin oli pakko pysähtyä. Itsekseni kiroten laitoin ensin jalustimeni sopivaksi, völillä joutuen hyssyttelemään hirnahtelevaa Hukkista, joka ei selvästikään pitänyt tilanteesta, että joutuisi töihin. Kiristin vielä satulavyön, se sujuen melko ongelmitta jääräpäisen suokin luimimista lukuunottamatta, ja otin paremman ohjasotteen, lähtien vetämään ympäri maneesia, pitäen ohjat höllinä, mutta tiukkoina, valmiina lähes mihin tahansa.
Käytin koko tilaa hyväkseni, kulmat kurtussa, kun kuntelin suokin ruumiinkieltä. Ori ei taipunut kovin hyvin ja oli turhan kova hössöttämään. Lopettelin alkukäyntejä ja taivutuksia, nostaen ravin. Tämä aiheutti pukin, kun ori otti muutaman raviaskeleen, pukittaen sitten minut kaulalle. Roikkuessani kaulalla nappasi vaistomaisesti harjasta kiinni, omaksi onnekseni; pian ori lähti vetelemään kiitoravia maneesin läpi, heitellen välillä pukkeja. Hammasta purren roikun hevosen kaulalla, lopulta saaden itseni suoristetuksi, ja nappasin orin ohjista kiinni, vetäisten rajusti orin pään sivulle, saaden suokin pysähtymään kuin seinään. En ollut päästänyt ääntäkään, kun ori oli lähtenyt, ja istuin nytkin selässä hammasta purren, ilme vihaisena. Lähdin jälleen raviin, joka sai sai aluilleen saman tapahtumasarjan, ja kolme kertaa vielä uudelleen ja uudelleen. Tässä vaiheessa pinnani katkesi, ja kun ori taas meinasi lähteä pukittamaan, annoinkin salamannopeasti laukka-avut, saaden orin hämmentymään, mutta Hukkis nosti liidokkaan laukan kuin automaattisesti. Ori yritti selvästi yhä koetella minua, ja lähti jälleen viemään, ja yritti pukittaa; tällä kertaa pidin ulko-ohjan niin tiukkana, että kun ori meinasi lähteä keskelle, vedin ohjasta siten, että Hukkis olisi törmännyt seinään. Toistimme tätä vielä pariin kertaan, Hukkis alkaen jo puuskuttaa. Oma naamani oli punainen ja hiestä märkä, kun tappelin vielä jääräpäisen suokin kanssa.
Nostin jälleen ravia, ja ilokseni huomasin, että ori lähti nätisti raviin, ja aloin itse keventää, hakien sopivaa rytmiä, kuitenkin valmiina pukittamiseen. Ori näytti tajunneen, ettei takiaista saanut karistettua selästään, ja ravaili ympäri maneesia nopeaan tahtiin, ollen nyt kuulolla; ori hidasti puolipidätteellä tai edes hieman taakse nojaamisella. Nostin jälleen laukan, ollen jo varma, että ori yrittäisi vielä, mutta hämmennyin - joskin ilokseni, kun ori vain lähti liidokkaaseen laukkaan, pää kaarella, kauniisti muodossa. Nauroin ääneen hevosen selässä, tunnustellen suokin laukkaa; oli kuin olisi keinutuolissa istunut. Parin kierroksen jälkeen annoin orille pitkää ohjaa, antaen tuon venyttää kaulaansa. Hukkis lähtikin hikisenä kiertämään kiltisti kaviouraa. Silmäni seurailivat mustia korvia, ja taputtelin ja kiittelin oria.
Ehdimme kävellä lähemmäs vartin, kun kurkkasin kelloa, todeten sen olevan vähän yli yksi. Olin ratsastellut päälle tunnin, ja tulin alas orin selästä, kiitellen ja taputellen oritta, nostaen jalustimet. Hölläsin vielä satulavyötä, lähtien taluttamaan hevosta kohti tallia.
Tallissa näytti olevan joku yksityisten omistajista, jota moikkasin ujosti, piiloutuen paljon minua suuremman suokin taakse, vieden Hukkiksen karsinaan. Ori pysyi nyt nätisti karsinassa, kun oli tajunnut, kuka on pomo. Karsina oli siivottu, ja hymyilin itsekseni, kun nostin satulan orin selästä, ja otin suitset päästä. Ori haukotteli, nostaen päänsä ylös. Laskin satulan karsinan oven päälle, ja laitoin suitset satulan päälle, taputellen orin kaulaa. avaten letit tuon harjasta. Harjaan jäi yhä nättiä "lainetta". Pörrötin orin etuhiuksia, pujottaen riimun tuon päähän, jättäen suokin juomaan, kun palautin tavarat omille paikoilleen, harjaten Hukkiksen vielä kerran läpi. Yksityisten omistajia alkoi tulla muutamia lisää kun heitin ensin fleeceviltin orin selkään varmuuden vuoksi, silitellen hikisen orin kaulaa, laittaen vielä sadeloimen orin päälle. Hevonen riiputti päätään uneliaana, ja hipsin ulos karsinasta, tarkistaen vielä siisteyden Hukkiksen karsinan ympärillä, ja etten jättäisi mitään lojumaan.
Kävin viemässä kypärän ja hanksat autoon, lähtien takaisin tallille, hakien suokin karsinastaan, lähtien viemään oria tarhaan. Suokki käveli kuuliaisesti perässäni, välillä vilkuillen ympäristöä kiinnostuneena, ja välillä yirttäen kävellä muka huomaamattomasti ohitseni, mutta muuten mustaharjainen tuli nätisti perässä.
Availlessani porttia muistelin, miten omistaja oli neuvonut viemään Hukkiksen tarhaan; riimunnaru pois, riimusta kiinni, ja orin johdattaminen tarhaan. Musta hevonen tiesi systeemin, ja kun tein neuvojen mukaisesti, lähti suokki vetelemään liidokasta ravia tarhaan, jääden kuitenkin tarhan reunamille hamuamaan kellastuvaa ruohoa. Virnistin, sulkien tarhan portin, kun ori jäi voipuneen oloisena taiteilemaan ruohoa aidan toiselta puolen. Vein riimunnarun talliin, ja suuntasin taukohuoneeseen. Kello oli muutamaa minuuttia vaille kaksi, ja kuulin kavioiden kopinan tuntihevosten puolelta, kun hevoset vietiin tunneille. Istahdin sohvan nurkkaan, yrittäen leikkiä pientä ja huomaamatonta. Kun kavionkopina lakkasi, kävin hakemassa itselleni juotavaksi vettä hanasta, jälleen ajatuen sohvalle, hörppien kylmää vettä, pyyhkäisten otsaani. Kun ensimmäinen uusi ihminen tuli taukohuoneeseen. Tytöllä näytti olevan ruskeat, pitkät hiukset, jota moikkasin ujosti, kuitenkin pian kipaisten pois, kun äiti karjui ovelta minua lähtemään - okei, ei karjunut, mutta piti ääntä kumminkin. Vilkutin heipat tuntemattomalle tytölle, hentoinen hymy huulillani, kun menin autoon, nojautuen syvälle auton selkänojaan, hyräillen hiljaa. Hukkiksen kanssa ratsastaminen oli ollut raskasta, mutta kannattavaa.
07.10.2012 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Köhin auton takapenkillä, haudaten kasvoni harmaasen kaulahuiviin. Olin jättänyt yhden päivän tallilla käymisen ohella väliin, ja ikävöin jo mustaa oria. Olin ollut pahemman flunssan kourissa lauantain, joten äitini oli lähes sitonut minut sänkyyn, ja ilmoittanut Mialle, että Hukkiksen sais ottaa tänään tunnille tai liikuttaa yleensäkkin tavalla tai toisella, koska minusta ei olisi tallille tulijaksi.
Kun vihdoin olimme tallilla, tavallista vaisummin nousin autosta ja lähdin kohti yksityisten puolta. Kello näytti jo seitsemää, mutta onneksi minun ei tarvinnut tänään ratsastaa - olin suunnitellut Hukkiksen aikataulut siten, että sunnuntaisin en ratsastaisi tai vain hyvin kevyttä ratsastusta. Terveydellenikin olisi vain hyväksi lepäillä tänään.
Kun astuin talliin, kaikki hevoset olivat jo sisällä. Kiiruhdin pian mustan suokin karsinalle, köhien samalla kaulahuiviani vasten. Donna vastakkaisessa karsinassa hörähti, ja Make Hukkisken vierustoverina kolisutteli, mutta oma hevoseni oli hiljaa, ja nähdessään minut vain käänsi takapuolensa minua kohden.
Mutristin suutani tyytymättömänä orin käytökseen, ja menin sisälle karsinaan. Ori ei kääntänyt päätänsäkkään, vain korvat kääntyilivät minua kohden. Mustajouhinen hevonen kolautteli kavioitaan karsinan lattiaa vasten, kun yritin jutella tuolle. Hieman hämmentyneenä hevosen käytöksestä menin pois karsinasta, laittaen oven kiinni, ja kiiruhdin varustehuoneeseen, ottaen Hukkiksen harjapakista pussukan hevosennameja. Käppäilin nopsaan tahtiin takaisin karsinalle, rapisutellen pussia taskussani. Hukkiksen pää kääntyi viimein minua kohden, kun tuo kuuli namipussin rapinan hupparini valtavista taskuista, ja kääntyi jo sivuttain, kaula pitkällä kurotellen kohti ovea.
Virnuillen menin sisälle karsinaan, taputtaen orin kaulaa hellästi. Tästäpä suokki otti nokkiinsa ja käänsi päänsä jälleen pois mielenosoituksellisesti. Ori oli ollut minulla vain muutaman päivän ja oli silti katkera kun en tullut yhtenä päivänä? Fiksu koni, ei siinä mitään. Naurahdin itsekseni, rapisutellen namipussia, samalla napaten sormiini nannan, tarjoten sitä hevoselle kupertaen kämmeneni. Jääräpäinen suokki käänsi päänsä vastahakoisesti minua kohden, syöden ensin yhden nannan kädeltäni, ja kun otin muutaman nannan lisää, ori söi nekin hyvällä halulla.
Taputin kymmenisen minuutin kuluttua lepytellyn Hukkiksen kaulaa. Siirsin käteni rapsuttelemaan Hukkiksen pyrstötähteä, hymyillen samalla. Ori oli laskenut pänäsä kasvojeni tasalla, joten hymisin itseksni orin korvaan rauhallisesti, nauttien tallin hajusta ja oman suokkini lämmöstä kämmenteni ulottuvilla.
Hetken kuluttua raahauduin pois karsinasta vastahakoisesti, vieden herkkupalat takaisin paikoilleen. Kävin vielä tallin puolella hellimässä Hukkista, joka näytti leppyneen melkolailla helposti.
Suuntasin taukohuoneeseen, törmäten pariin tuntemattomaan tyttöön. Pieni puna kasvoillani istuin taukohuoneen sohvalle, tervehtien kaksikkoa. Olin avuton sosiaalisissa tilanteissa vieraiden ihmisten kanssa, mutta uskaltauduin puhumaan kaksikon kanssa. Toinen tytöistä, joka omasi ruskeat hiukset, esitteli itsensä Katherineksi - eli Kat - ja blondi itsensä Juliaksi. Ehdin jutustella molempien kanssa kiitettävän aikaa, pistäen mieleeni tyttöjen nimet ja hevoset, molemmat kun olivat yksityisten omistajia.
En ehtinyt olla kauaa taukohuoneessa norkoilemassa, kun äitini jo pyysi minua lähtemään, ja uhkasi jättää tallille yöpymään, ellen lähtisi parin minuutin sisällä - tämän uhkauksen takia jouduin jättämään heipat tallille, ja suuntaamaan autoksikin kutsutulle romukasalle, jolla ajoimme takaisin kotia kohden.
08.10.2012 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Kouluni loppui yhdeltä, kuten joka maanantai ensimmäisessä jaksossa - tämä mahdollisti sen, että pingoin koulun parkkipaikalle, ja hyppäsin autoon. Äitini oli lupautunut kuljettamaan minut maanantaisin näinkin aikaiseen tallille ruokatauollaan. Olin vienyt lokerooni ratsastuskamat, ja olin hakenut ne viimeisellä välkällä, ja aloin vaihtaa vaatteita kun olimme ajamassa kohti Vaahterapolkua.
Paria kilometriä ennen tallia olin vaihtanut normaalit kouluvaatteeni ratsastuskamppeisiin, mustiin mataliin ratsastuskenkiin, mustiin ratsastushousuihin ja jättisuureen harmaaseen huppariin, jonka alla oli turkoosi t-paita. Aurinko paahtoi täydeltä taivaalta, eikä tuultakaan ollut nimeksikään; ilma muistutti lähestulkoon kesäistä.
Kun auto kaarsi tallin pihaan, hyppäsin innokkaasti pois autosta, lähtien nopsaan tahtiin kurkkaamaan sisään talliin. Jätin kypäräni Hukkiksen karsinan eteen ja nappasin riimunnarun matkaani, kun lähdin harppomaan kohti mustan orin tarhaa. Otus makoilikin paistattelemassa päivää tarhassa, välillä vaihtaen kylkeä. Kun olin tarhan portilla, retale nosti päänsä häiriintyneenä, mutta antoi mustan, suuren päänsä pudota takaisin tarhan maalle, kun näki, kuka oli tulossa. Laitoin portin takanani kiinni, lähtien kohti suokkia, joka alkoi hyvää vauhtia nousta ylös kun näki, kuka oli tulossa. Musta ori hirnahti, ottaen muutaman askeleen taakse, silmät ilkikurisina. Hukkis tuntui tietävän joutuansa töihin, jos nyt jäisi kiinni, ja mitä lähemmäs kuljin, sitä kauemmas mustaharjainen meni.
Rypistin kulmiani, samalla ottaen muutaman nopeampitempoisen askeleen kaviollista kohden, saaden nuoren orin hirnahtamaan ja ottamaan pätkän liidokasta ravia vastakkaiseen suuntaan. Lähdin vaistomaisesti orin perään, tietäen etten saisi jahdata pakenevaa suokkia, mutta naurun kupliessa sisälläni lähdin liidokasta ravia ja pari pukkia vetelevän suokin perään, tirskuen itsekseni.
Lopulta Hukkis oli tarhan nurkassa, ja antoi ottaa itsensä kiinni, painaen suuren päänsä hartialleni, nuuskien, olisiko minulla herkkuja. Työnsin orin pään pois, lähtien taluttamaan siniriimuista kohti tallia.
Laskeskelin mielessäni, että voisin mennä maneesiin, koska ilma oli niin hyvä, että tunnit pidettäisiin varmasti ulkona. Availin tallin ovia suokin nyhtäessä suuhunsa kellertyvää ruohoa, kunnes keskeytin nuorikon puuhat ja talutin orin yksityisten puolelle ja siitä omaan karsinaansa.
Nopsaan harjasin orin valmiiksi,tarkistaen satulavyön kohdan tarkkaan, lähtien hakemaan riiviön satulaa ja suitsia. Kunhan nuori kapinalliseni olisi saatu ruotuun, ajattelin mennä tuolla ilman satulaa - entinen omistaja oli kehunut ilman satulaa menemisen Hukkiksen kanssa maasta taivaisiin. Samoin kuin maaston kiertämisen. Sormeni syhysivät koettaa piakkoin ainakin maastoilua, jos saisin jonkun mukaani, yksinäni en lähtisi vieraaseen maastoon - varsinkin kun suuntavaistoni oli mitä oli.
Heitin ajatuksissani orin selkään satulan, liu'uttaen sen sitten oikealle paikalleen. Olin aikomuksissa kiristää satulavyön, kun riimunnarulla löyhästi sidottu suokki päätti että olisi hauskaakin viihdettä lytätä minut karsinan seinään - ja sen ori tekikin, saaden minut kalauttamaan pääni karsinan seinää vasten. Ärtyneenä ärähdin hevoselle, läpäten kädelläni Hukkiksen lautasia, saaden kunkkuilevan suokin siirtymään vastahakoisesti pois runttaamasta sisuskalujani. Kiristin Hukkiksen luimiessa satulavyön ja sain helposti suuren suokin päähän suitset. Ori häsläsi kun vedin kypärän päähäni ja hanskat käteeni, mutta rauhouttui, kun lähdimme ovesta ulos kohti maneesia. Suokki oli tavallista raukeammalla päällä tänään, ja löntysti hyvinkin laiskasti perässäni maneesiin, joka oli tyhjillään - suurin osa oli vielä tähän aikaan koulussa tai töissä, joten valloitin maneesin itselleni - siirtyisin tietenkin heti, jos tuntilaiset tulisivatkin maneesiin taikka joku haluaisi saada itselleen osan maneesista - ulkona oli niin ihana sää, ettei siirtyminen kentälle minua haittaisi.
Nousin korkean hevosen selkään jakkaralta, kiristäen satulavyön. Jalustimet olivatkin sopivat viime ratsastuskerran jäljiltä. Lähdin verkkaamaan pitkin ohjin käynnissä, yrittäen saada vähitellen piristyvän suokin taipumaan ja kuulolle.
Kun olimme kävelleet tarpeeksi, ja Hukkis alkoi olla kuulolla pysähtymis-, peruutus- ja taivutusharjoitusten jäljiltä, korjasin omaa istuntaani, ja valmistauduin samanlaiseen höykytykseen kuin viime kerralla. Painoi hellästi pohkeilla suokin kylkiä, saaden orin ensin hidastamaan kahden askeleen verran, mikä oli minusta tarpeeksi outoa saadakseen minut tarraamaanorin pitkään, mustaan harjaan, huultani purren. Harmi kyllä arvaukseni osoittuivat oikeiksi, ja mustajouhinen lähti ryöstämään pukitellen maneesin läpi. Tarrasin hevosen ohjaan kovalla kädellä ja käänsin orin pään kohti maneesin keskiosaa, nopean liikkeen seurauksena saaden Hukkiksen pään nousemaan, ja orin pysähtymään korskahdellen tyytymättömänä. Hetken seisottuamme annoin orin nostaa käynnin, pitäen mahdollisimman hellällä ja vapaalla kädellä orin ohjista, saaden hevosen luottamaan käteeni vähitellen. Nostaessani ravia kasvot kireinä, ennakoiden pukkisarjaa, hymy levisi kasvoilleni, kun suokki lähti letkeään, rentoon raviin kaviouraa pitkin. Hymyillen taivutin oria, saaden suokin muotoon. Virnuillen nostin laukan, saaden suokin lähtemään kuin raketti sillä hetkellä, kun laukka-avut koskettivat innokkaan, nuoren Hukkiksen kylkiä. Tarrasin ohjista, saaden suokin hidastamaan raviin, vaikka itse tunsin hevosen innon liikkua yhä nopeammin.
Annoin puolipidätteitä niin nopeasti kuin pystyi toistensa jälkeen, saaden hevosen kuuntelemaan ja rauhoittumaan, jonka jälkeen pysäytin orin, ja annoin siitä suoraan laukka-avut, saaden nyt järjelliseen tahtiin kulkevan hevosen alleni. Hukkis yritti oikoa alkuun kulmia, mutta sain muutaman yrityksen jälkeen hevosen menemään kulmatkin. Tein suuria voltteja ja pidensin ja lyhensin orin askelta laukassa, ja hetken kuluttua tein samaa ravissa. Hiki alkoi jo liimata hupparin kankaan kiinni ihooni, joten pysähdyin, heittäen hupparini katsomoon.
Jatkoin matkaani, nostaen vielä laukan pari kertaa ja lopettelin kootussa ravissa, alkaen suoritella loppukäyntejä. Hukkis puuskutti allani, mutta hengitys tasoittui kun lopettelimme. Taputin suokkia kaulalle, kävellen vielä hetken pitkällä ohjalla.
Laskeuduin hevosen selästä, nostaen jalustimet ja lähtien taluttamaan oria kohti yksityistallia.
Otin hevosen käytävälle harjattavaksi, koska muita hevosia ei vielä ollut, ja otin kamat pois luupäältä, vieden ne paikoilleen, tarkistaen vielä orin jalat ja harjaten suokin kertaalleen. Hain vielä parin herkkunappia, syöttäen ne orille, pörröttäen nyt paljon kuuliaisemman orin otsatukkaa. Suukotin hevosen silkkistä turpaa, lähtien viemään Hukkista kohti tarhaansa. Tälläkertaa vein orin tarhaan pitäen orin riimusta kiinni, mutta taluttaen mustaharjaisen tarhaan asti, halaten vielä jääräpäätä kertaalleen, jättäen Hukkiksen tarhaansa löntystelemään. En ollut laittanut mustalle hevoselle loimea, mutta toivoin Milan laittavan jos ilma kylmenisi tai alkaisi sataa kovasti.
Harhailin viemänä Hukkiksen loputkin tavarat paikalleen, jonka jälkeen lakaisin yksityistallin käytävän kertaalleen, siivoten purut ja turpeet, jotka olivat karanneet karsinoista, takaisin karsinoihin ja siivoillen tallia hieman.
Tämän jälkeen suuntasin tyhjillään olevaan taukohuoneeseen. Aikautaulun mukaan nyt pyöri alkeistunti, eli todennäköisesti kaikki kynnelle kykenevät olivat taluttamassa aloittelevia ratsastajia. Hieman pettyneenä lähdin taukohuoneesta, suunnaten autolle ja siitä kotia kohden, nähden vielä auton ikkunasta, kun Hukkis pukitteli energisenä tarhassaan, ravaten sitä edes takaisin - en tiedä, mistä nuori suokki energiansa oli saanut, mutta käyttipähän sen nyt loppuun eikä riehuisi illalla tallissa.
12.10.2012 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Ilma oli kylmä ja koko maailma oli musta, kun talvi teki tuloaan. Kello oli vasta kuusi, mutta kaikkialla oli kylmää ja pimeää. Huokaisten vaivuin syvemmälle auton penkkiin, kuunnellen rauhallista kappaletta puhelimestani. Joka päivä oli pimeämpi, ja syyslomalla pitäisi tulla ensilumikin - tietenkin se sulaisi heti, mutta lunta, siis lunta syyslomalla. Kietaisin käteni ympärilleni, etsiskellen pimeyden keskeltä tallipihaa. Pian valaistu kenttä ilmestyikin näkökenttääni, ja tunnelma koheni hetkessä myös ajajan puolelta, kun äitini sai tallin näkökenttään - tuo kun inhosi pimeällä ajamista.
Hyökkäsin ulos autosta ripeästi, kipitellen iloisena kurkkaamaan talliin - kukaan ei ollut sisällä. Hymyillen nappasin Hukkiksen riimunnarun ja lähdin orin tarhalle. Sää oli kylmä ja hieman tuulinen, tumma taivas luoden upean taustan mustalle suokille, joka seisoi tarhansa portilla hievahtamatta, korvat hörössä kiinnostuneena minua kohden. Virnuillen silitin hevosen turpaa. "Moi riiviö ~ Sä oot alkanu tottuu muhun, vai?" jutustelin suokille, joka lähestulkoon vastasi, kun alkoi hamuta kättäni kiinnostuneena, herkkujen toivossa. Avasin portin työntäen Hukkareissua hieman kauemmas. Taputtelin orin kaulaa, napsauttaen siniseen riimuun ketjullisen narun, lähtien taluttamaan oria talliin. Hevonen seurasi jo paljon nätimmin, pari kertaa kirien ohikin matkalla talliin, mutta hevosen käytös oli parantunut ainakin hieman - tai sitten se oli vain minun silmissäni.
Tallissa vein Hukkiksen omaan karsinaansa, tunnustellen orin jalat läpi - olin edellispäivänä kylmännyt Hukkiksen jalat, kun olimme ottaneet jälleen yhteen ratsastuksen aikana - tämän seurauksena Hukkis oli noussut takasilleen ja lähes kaatunut, joten halusin ehkäistä tulevat viat nuorella orilla, ja olin kylmännyt jalkoja.
Harjasin mustaharjaisen kertaalleen läpi, painaen suukon orin turvalle, kun hevonen seisoi nätisti karsinassaan - ori tuntui vaisummalta kuin eilen. Lähdin hakemaan Hukkiksen kamoja, kun kuulin hevosen hirnahtavan kimakasti karsinastaan. Vilkaisin suokkia kertaalleen, kun hevonen riuhtoi päätään ylös riimunnarun estäessä täysin ylös nostamisen, ja riensin takaisin karsinaan, nykäisten hevosen pään riimusta alas. "Nyt Hukkis!!" ärähdin tempperamenttiselle suokille, jukuripää tuijottaen minua haastavasti meripihkansävyisillä silmillään. Kun ori käänsi katseensa ja laski päänsä haistelemaan karsinan pohjalle pudonneita olkia, jätin riekkujan karsinaan, hakien nyt suokin tavarat. Otin ensin suitset käsivarrelleni, ja katseeni haki Hukkiksen satulaa. Olin jo kurkottamassa ottamaan koulusatulan, kun päähäni pälkähti ajatus mennä orilla ilman satulaa. Tuumin hetken ajatusta, lopulta jättäen satulan paikalleen, ja lähdin kohti Hukkiksen karsinaa. Olisi kiva koittaa ilman satulaa menoa - Hukkis kun alkoi olla ratsastuksen kannalta ruodussa. Ja se tekisi hyvää nuorikon selkälihaksillekin.
Ori kuopi lattiaa kyllästyneen oloisena, mutta pieni tiuskahdus auttoi oritta rauhoittumaan, ja ori painoikin päänsä kovin syyllisen näköisenä ruokakuppiinsa - marttyyrimäiseen tyyliin. Nostin jääräpäisen suokin pään ylös, ja otin riimun pois hevosen kookkaasta päästä, sujauttaen vaivattomasti hevosen suuhun kuolaimet ennekuin koulupainotteinen hevonen sitä tajusikaan. Hukkis pureskeli hetken kuolaimiaan, kun vedin kypärän päähäni ja hanskat käteeni.
Talutin Hukkiksen ulos, vilkaisten kenttää kohden - tunnit eivät ollet vielä alkaneet, ja ulkona ratsastaminen maittaisi nyt. Vedin takkini vetoketjun ylemmäs kiinni, taluttaen orin kentälle. Olin hämmentynyt, kun en nähnyt muita ratsastajia ikinä, mutta lopulta keksin vain selityksen, että olin tallilla väärään aikaan; moni varmasti kävi koulun ja työn jälkeen kolmen maissa sekä ratsastustuntien jälkeen.
Nousin kömpelösti orin selkään, ottaen hyvän kohdat Hukkiksen leveästä selästä. Hevonen oli paljon paremmin tuntumalla jo ilman satulaa istuessani, joten lähdin puolipitkin ohjin kävelemään kaviouraa pitkin.
Nostin hieman epävarmana ravin, ja ilokseni tunsin Hukkiksen siirtyvän saumattomasti raviin, ilman ryöstämistä, mutta kulkien eteenpäin kovalla vauhdilla. Hevonen alkoi hetken päästä kaahottaa, jolloin hidastin hevosen ravia; onnekseni Hukkis alkoi hidastaa, ja lähti korkea-askelista ravia eteenpäin, korvat hörössä. Nauroin lähes ääneen ihanasta tunteesta; Hukkis oli venkuillut koko minulla olo ajan, ja nyt kulki kuin unelma. Köpöttelin hetken käyntiä, taivutellen ja tehden voltteja, hyvin pieniä ja lähes koko kentän kattavia, antaen hevosen kulkea mahdollisimman rennosti.
Näin, kuinka tallista alkoi purkautua hevosia tuntilaisineen, mutta ryhmä katosi maneesiin, eikä minun pitänyt lähteä kentältä. Virnuillen jatkoin, nostaen jälleen ravin, muistuttaen itseäni, että huomenna tuskin pääsisin sängystä ylös, kun vatsalihakseni huutaisivat tuskasta. Nyt kuitenkin vain nautin hyvin kulkevasta kouluratsusta, joka tuntui nauttivan joka askeleesta.
Annoin sotaratsulleni laukka-avut, jolloin Hukkis nosti laukan, lähtien irtonaista, keveän oloista laukkaa ympäri kenttää. Tajusin pitäväni ohjasta kiinni, ja rentoutin kättäni, antaen suokille tilaa edestä. Kun Hukkis sai ohjaa, tunsin lähes uskomattomalta tuntuvan muutoksen; hevosen laukasta tuli yhä ihanampaa, kun hevonen kulki pitkin askelin, lähestulkoon lentäen. En ollut koskaan kokenut niin irtonaista ja kevyttä laukkaa, ja annoin Hukkiksen vetää koko energiansa loppuun; kun hevonen alkoi puuskuttaa, siirsin raviin ja ravin kautta käyntiin, antaen pitkää ohjaa. Taputin ulko-ohjalla Hukkiksen kaulaa, samalla bongaten äitini kentän laidalta. Vinkkasin nelikympisen luokseni. "Hei piä sie Hukkista kiinni, ni mä koitan yhtä juttua" käskytin orj---- siis äitiäni, joka tarttui kuuliaisesti hevosen ohjiin, kun kallistin selkääni taakseppäin vähitellen. Loppujen lopuksi makasin suokin leveällä selällä, hymyillen. Nousin ylös, taputtaen ja kehuen nuorta oria suorituksestaan. Hukkis vaikutti kärsivälliseltä, vaikka oli suokkimaisen jääräpäinen ja tempperamenttinen. Taputtelin vielä oria kaulalle, kävellen vielä hetken, laskeutuen sitten hevosen selästä, vieden orin talliin.
Vein hevosen omaan karsinaansa, huomaten, että hevosia oli alkanut ilmestyä sisälle. Vein Hukkiksen omaan karsinaansa pois muiden tieltä, ottaen suitset pois hevoselta. Olin tyytyväinen omistamaani suokkiin. Ratsastuskerta oli sisältänyt paljon hyvää, ja kaikki tappelut ja pukittelut ja kaulalla roikkumiset oli unohdettu - ainakin ensi kertaan kun Hukkis saisi taas jotain päähänsä.
Pujotin Hukkiksen riimun päähän, vieden jääräpään suitset paikalleen. Harjasin vielä kerran pölyharjalla hevosen läpi, heittäen fleeceviltin mustan orin ylle, taputellen hevosen kaulaa ja kammaten sormillani mustaa, pitkää harjaa.
Häivyin karsinasta, suunnaten taukohuoneeseen, lysähtäen sohvalle. Olin ainoa taukohuoneessa, jälleen kerran. Harmikseni jouduin odottamaan kymmenisen minuuttia, kunnes ovi kävi, ja nostin ruskeat, lilojen silmälasien kehystämät silmäni tulijaan; tyttö oli kuitenkin vain läpikulkija, joka moikkasi minua, mennen hakemaan ensiaputarvikkeita. Näin tytön kädessä laastarin, ja kohottaessani kulmiani sain vastaukseksi, että joku tuntilainen oli pudonnut. Vastauksen annettuaan tyttö lähti yhtä nopeasti kuin oli tullutkin ja nousin itse kankeasti sohvalta, tuntien jo oksettavaa tunnetta vatsalihaksissani. Pyöräytin hartioitani, suunnaten autollemme, jolla lähdin äitini kanssa yhä pimeämmäksi käyneellä tiellä kohti kotia. Puolessa matkassa muistin, että olin jättänyt hanskat tallille, mutta nesaivat jäädä, sillä menisin kuitenkin huomenna tallille.
14.10.2012 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Koulupäiväni oli vasta loppunut, mutta olin jo istumassa autossa vaihtamassa ratsastushousujani jalkaan. Olimme päässeet koulusta aikaisemmin tänään teemapäivän järjestelyiden takia, ja olin päässyt sivuuttamaan liikunnan päiväjärjestyksestäni. Joskin ratsastuskin oli liikuntaa totesin itsekseni. Parin päivän takainen ratsastus ilman satulaa tuntui yhä vatsassa. Irvistin, mutta nostin katseeni horisonttia kohden, jossa häämöttivät jo Vaahterapolun pellot ja metsät.
Muutaman minuutin kuluttua talli olikin jo näkyvissäni, ja kuulin parin hirnahduksen tervehtivän minua ympäriinsä. Hyppäsin pois tallin edessä, jonka jälkeen äitini lähti käymään kaupassa ostamassa ruokaa. Tuo sanoi palaavansa parin tunnin päästä ja lupasi soittaa kun oli tulossa hakemaan minua. Nyökkäsin, kipaisten tallipihan läpi. Näin tallilla pyörivän muutaman tytön, ja moikkasin noita pikaiseen, jatkaen sitten matkaani kohti Hukkiksen tarhaa. Puolessamatkaa tajusin unohtaneeni mustan orin riimunnarun talliin, ja kipaisin hakemassa sen. Tallissa ei ollut ketään, ja suunnittelin jättäväni Hukkiksen käytävälle.
Saapuessani orin tarhalle suokki ravaili pitkin tarhaa liitävin askelin. Hevonen oli kaunista katseltavaa, ja ihastuneena suokkiini tuijotin vain mustaharjaa, kunnes muutaman minuutin kuluttua kutsuin oria nimeltä, saaden orin ensin hidastamaan, ja ravaamaan laiskasti portille. Koni nuuhki taskujani aidan yli, mutta työnsin orin massiivisen pään pois ja avasin tarhan oven, napaten suokin kiinni ja vieden tuon tallia kohti. Ilma oli yllättävän mukava ja kirkas, ja mietin, saisinko jonkun mukaani maastoilemaan, ja avatessani yksityistallin ovea, näin russponin omistajineen käytävällä. Moikkasin Kopoista, joka siirsi poniaan pois minun ja Hukkiksen tieltä. Vein pomottelevan orin pienempänsä ohitse, mutta suunnilleen Maken kohdalla Hukkis repäisi käsivarteni lähes sijoiltaan vetäessään päänsä ylös, ja päästäen kovaäänisen hirnahduksen, kuin yrittäen osoittaa russille, että oli tuota isompi ja ilmiselvästi koko tallin kingi. Ärtyneenä vedin suokin pään alas, kun Make vastasi Hukkikselle vähintäänkin yhtä pomottelevasti. Vein Hukkiksen mahdollisimman nopeaan karsinaansa, sitoen steppaavan, rauhattoman orin paikalleen karsinaan. Hevonen tuijotti yhä Makea kuin pahinta vihollistaan ja kuopi lattiaa. Juttelin Hukkiksen krovaan, silitellen orin mustaa kaulaa, saaden koulupainotteisen vähitellen rauhoittumaan.
Harjattuani suomenhevosen huomasin Kopoisen laittavan raviponilleen mitä ihmeellisimpiä suitsia ja tie mitä naruja, ja seurasin hetken tytön työskentelyä. "Ootko muuten lähössä maastoon?" kysyin karsinasta, kumartuen samalla viimeisen etujalan kavion kimppuun, putsaten sen nopsasti. Kun raviponin omistaja vastasi olevansa menossa maastoon, kysyin saisinko tuppautua kaksikon matkaan, ja sainkin sitten roikkua mukana kunhan kunto kestäisi. Itseäni hirvitti lähteä ravaamaan maastoon pitempää matkaa, mutta Hukkiksen tiesin pystyvän siihen; ori oli tarkoitus ottaa matkaratsuksi entisessä kodissaan, mutta tallin mennessä vararikkoon nuori ori myytiin eteenpäin, ja itse huomasin sen taipumuksen kouluradoille hukkasin ajatuksen pidemmän matkan ratsusta.
Kävin hakemassa orin satulan ja suitset, ja sainkin ne nopeasti orin päälle, koska Hukkiksella tuntui olevan menohalua, ei ori kiukutellut varusteiden laitossa. Laitoin vielä solkikiinnitteiset suojat orin jalkoihin, saaden oirin diivailemaan suojiaan ja nostelemaan jalkojaan, samalla kun vedin hanskat käteeni ja kypärän päähäni, ja ilmoitin olevani valmis, nähden Kopoisen vielä kiinnittävän kärryjä. Otin suomenhevosen sinisen riimun orin kaulalta, antaen sen pudota riimunnarun mukana karsinan seinä vasten, kun hevoseni alkoi jälleen stepata kärsimättömänä.
Make ja Kopoin lähtivätkin kärryineen käytävältä kun pörrötin suokin harjasta leikkisästi, taluttaen sitten orin pihalle Maken perässä. Kipusin kömpelösti koulusatulaan, säätäen vielä satulavyön sopivaksi. Kiitin onneani ettei jalustimia pitänyt pidentää tai lyhentää, sillä Hukkis ja Make olivat selvästi menohaluisia ja Kopoiselle oli ilmeisesti tuskaa odotella minua.
Maken lähtiessä köpöttelemään hiekkatietä eteenpäin ohjasin Hukkiksen kärryjen perään, pitäen sopivan turvavälin. Hukkis kulki nätisti kärryjen perässä, vaikka tuntuikin kummastelevan pienemmän ponin perässä kulkevaa häkkyrää. Minun ei tarvinnut onneksi pidätellä suokkia, sillä Hukkis ei yrittänyt lähteä kirimään Maken eteen, kun pidin tienpuoleista ohjaa hieman löysemmällä, näyttäen orille johtavaa ohjaa tien reunaan, jonka avulla ori pysyi ruodussa Maken perässä.
Käyntipätkän jälkeen näin vanhemman tytön kannustavan raviponinsa raviin, ja nostin itsekkin letkeän ravin. Tälläkertaa mustaharjainen tuntui olevan räjähtämäisillään ja yritti vaistomaisesti ohittaa Makea, jolloin sain roikkua orin ohjissa, ettei tuo lähtisi ohittamaan. Tajusin hetken kuluttua roikkvuani ohjissa niin, että hyvä kun Hukkis edes eteni - ja näinkin Maken kärryjen katoavan tien mutkan taakse. Päästin Hukkiksen kulkemaan jälleen, ori nyt pidentäen askeltaan lähes mahdottoman pitkäksi, jolloin kevennykseni meni vähän väli sekaisin, mutta pian saavutin Maken, joka näytti oelvan kuin tulta ja tappuraa. Koska ponilla oli selvästi energiaa, kuten allani olevalla suokillanikin, huomautin siitä Kopoiselle, joka valitti ponin painavan kädelle. Virnistin tytölle, ja tuon jatkaessa juttuaan naurahdin hiljaa. Hukkis yritti lähteä ohittamaan Makea, jolloin pidin orin aivan tien reunassa, jolloin Hukkis ei voisi ohittaa ravuria. Suokin saadessa askeleensa tasattua sain omankin istuntani kuntoon, ja kevensin nyt tiheään, mutta rytmikkääseen tahtiin hevosen selässä.
Näin pidemmän suoran edessämme, mutta jatkoin vain tasaisesti matkaa, kunnes Kopoin ehdotti pientä kisaa - joskin saisin Hukkiksen kanssa laukata. Vastasin myöntävästi, koska pieni kisaaminen ei koskaan olisi pahitteeksi - Hukkiksella tuntui olevan kisapäätä ja energiaa, eikä selvästikään ollut ainoa. Istuin paremmin satulaan Kopoisen kannustaessa Makea, ja annoin pienen puolipidätteen orille, painaen tasaisesti orin kylkiin laukka-avut, saaden muutaman raviaskeleen jälkeen Hukkiksen nostamaan laukan. Aloin vähitellen siirtää Hukkista pois kärryjen takaa, ja Kopoin johtikin meitä vielä hetken, kunnes annoin Hukkareissulle hieman vapaampaa ohjaa, saaden hevosen lähes räjähtämään allani, ja nostamaan lauaksta yhä nopeamman ja nopeamman. Tarrasin Hukkiksen harjaan varmuuden vuoksi, samalla nähden Kopoisen jäävän ensin muutaman askeleen taakse, sitten Maken turvan, vähitellen siirtyen johtoon. Painauduin satulaan, kun näin ravurin nostavan laukan, ja purren huultani painoin orin kylkiä vielä vähän, saaden Hukkiksen kiihydyttämään entisestään. Nielaisin, ja annoin orin nostaa laukkaansa vielä nopeammaksi. Hevonen kiihdytti aina vain, jättäen russponin taakseen vähä vähältä, lopulta meillä ollen pitkä välimatka kaksikkoon.
Annoin Hukkiksen hidastaa ravin kautta käyntiin, taputtaen orin hikiseksi muuttuvaa kaulaa. Odotin ravuria omistajineen, kuitenkin pian nähden Maken kärryineen ilmestyvän loivan mutkan takaa, ja suhaavan reilusti ohi. Make näytti vetävän vielä pitkän matkaa, kunnes suostui lopulta pysähtymään. Naureskellen nostin Hukkiksen ravaamaan, ottaen Maken kiinni.
Kopoisen kirotessa raviponiaan pysäytin Hukkiksen Maken kärryjen taakse. Kulmaani kohottaen kysyi, eikö kuitenkin ollut paremi, että poni meni ohi reilusti eikäjäänyt kököttämään, saaden Kopoisellta pian vastauksen, jolle onnistuin vain nauramaan.
Kävellessä annoin Hukkiksen tasata hengitystään, välillä kehuen ulko-ohjan hölläämisellä mustaa oria, taputellen paksun, tuuhean harjan peittämää kaulaa, jonka tunsin hikiseksi. Hetken kuluttua nostimme jälleen rauhallisen ravin. Annoin Hukkikselle puolipitkän ohjan, etten itse tuiskahtaisi alas selästä, mutta suomenhevonen voisi venyttää kaulaansa rankemmanpuoleisen reissun jälkeen. Ori venytti askeliaan, ja eteni melko hitaanpuoleisesti, kuitenkin pysyen Maken matkassa.
Hidastaessamme käyntiin Hukkis nosti päänsä ylös, kurkkien ympärilleen kuin olisi vasta herännyt. Musta, jääräpäinen ori pysyi hetken paikallaan, mutta jatkoi sitten matkaansa Maken perässä, ottaen muutaman nopeampitempoisen askeleen, jotta pysyisi kärrynhäkkyrän perässä - eihän suokki halunnut jäädä viimeiseksi.
Annoin epävarmasti pidempää ohjaa Hukkikselle, ja koska ori ei ollut lähdössä ohittamaan Makea, siirsin orin kärryjen vierelle, sopivan välimatkan päähän. Pyöräyttelin hartioitani hevosen selässä, katse eteenpäin suunnattuna, mustaharjainen kulkien rennosti eteenpäin ilman kiirettä.
Suuntasin katseeni Kopoiseen tytön kehuessa, kuinka olimme pysyneet matkassa mukana. Virnistin, taputellen suokin hikistä kaulaa, kehuen hevosta Kopoiselle. Ehdotin vielä, että menisimme toistamiseen samantyyppiselle reissulle.
Tallin pihan tullessa näkyviin menin sivumpaan laskeutumaan orin selästä, hölläten maasta käsin satulavyötä ja laittaen jalustimet siististi.
Palatessani talliin Kopoin oli Maken kanssa vallannut pesukarsinan, joten vein Hukkiksen suoraan karsinaan, ottaen orin varusteet pois. Jouduin hetken räpeltämään solkikiinnitysten kanssa suojissa huonon motoriikan vuoksi, mutta pian orilla ei ollut kuin riimu päässään, ja vein hevosen tavarat omille paikoilleen, hakien vielä sienen ja harjapakin. Kopoisen pestessä Makea nappasin sieneen hieman lämmintä vetää, jolla pesin hieman Hukkiksen hikisimpiä kohtia - kaula, satulan paikka sekä jalat ja vatsa tuli putsattua, kun musta hevonen nautisteli lämpimän veden viedessä hikikerroksen orin kiiltävän mustalta karvalta.
Harjasin orin vielä kertaalleen, harjaten vielä huolellisesti orin harjan ja hännä, tehden löysiä lettejä hevosen harjaan, kiinnittämättä niitä millään, jolloin ne aukenesivat melko helposti, jos ori edes ravistaisi pariin kertaan päätään. Heitin vielä punaisen fleeceviltin hevosen ylle, jottei nuorikko paleltuisi, ja annoin vielä muutaman herkun hevoselle, irrottaen riimunnarun ja jättäen Hukkiksen sisälle.
Mennessäni ulos karsinasta näinkin Kopoisen rapsuttelevan Donnaa, ja menin tytön vierelle, tarjoten kättäni haisteltevaksi tammalle. Kun sitten vanhempi likka ehdotti, että voisin joskus liikuttaa Donnaa, suuni oli loksahtaa auki, ja ainoa mitä sain suustani oli "täh". Kun Kopoin selitti, että hänellä oli koulussa kiireitä - ja Makekin varmasti vei aikaa - voisin välillä liikuttaa Donnan ja mennä tammalla vaikka esteitäkin. Yhä hämmentyneenä kuitenkin myönnyin liikuttelemaan tammaa silloin tällöin. Hukkis kun hyppäsi toivottoman huonosti esteet, ja kun toinenkin omistuksessani oleva hevonen oli satuttanut koipensa, en ollut päässyt hyppäämään esteitä lähes millään. Donna vaikutti muutenkin mukavalta hevoselta, joten olisi varmasti mielenkiintoista liikuttaa Kopoisen omistamaa tammaa.
Kännykkäni pirahti kertaalleen, kun äitini ilmoitti olevansa minuutin sisällä tallin pihassa, jolloin sanoin heipat Kopoiselle ja pihalla vastaan tulleelle Milalle, suunnaten punaista peltilehmäämme kohden, jolla lähdinkin sitten kotia kohti, innostuneena maastoreissusta ja Donnan liikuttamisesta.
16.10.2012 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Nojasin päätäni auton istuimen selkänojaan, silmät ummessa. Päivä oli kääntynyt jo myöhälle iltaan, mutta syysloman turvin saatoin olla tallilla vaikka keskiyöhön - en siihen ryhtyisi, mutta kotiinlähtöajasta ei ainakaan olisi murhetta.
Kun kaarsimme tallin pimeään pihaan, loikkasin autosta napaten kypärän ja hanskat mukaani äitini viedessä auton parkkiin, ja suuntasin suoraan yksityistallin puolelle, kuullen muutaman hörähdyksen ympäriinsä. Kaikki hevoset oli jo tuotu sisälle, ja suuntasin suoraan mustan suokin karsinalle. Hukkis nosti päänsä karsinassaan, kun tervehdin hevosta. "Heei Mustalainen ~" sanoin virnistellen hevoselle, joka tuijotti minua meripihkaan vivahtavilla silmillään kuin puolihullua - kuka tietää vaikka olisi ollut oikeassakin - ja hörähti, työntäen päätään karsinasta haistelemaan tarjoamaani kättä.
Kävin suoraan hakemassa orin harjapakin, ja aloin hellästi, aikaa käyttäen harjata mustaharjaista, joka venytti kaulaansa ja nautti harjauksesta. Ori ei tahtonut millään pitää kavioitaan ylhäällä kun uinui yhä itsekseen, mutta hetken koettelun jälkeen Hukkis oli harjattu.
Rapsuttelin orin kaulaa, harjaten vielä harjan ja hännän läpi, saaden mustista jouhista kiiltävät ja siistit. Kävin hakemassa orin satulan ja suitset, asettaen varusteet oven päälle. Mietin käytävän puolella, mitä aktiviteettiä tänään keksisin Hukkikselle, ja katsoin, että karsinan ovi oli kiinni, ja käppäilin ulkona puhaltavaan syystuuleen, joka kylmäsi luita ja ytimiä myöten. Käväisin maneesissa, jossa päivän viimeinen tunti juuri lopetteli. Tätiryhmä näytti menevän puomeja ja matalia esteitä, josta sain ajatuksen koittaa Hukkiksen haukuttuja hyppytaitoja.
Suuntasin takaisin yksityistalliin, ja ensimmäinen asia minkä havaitsin, olivat satula ja suitset pudonneina lattialle ja karsinan ovea pamautteleva Hukkis, joka piti kkokoajan ääntä ja älämölöä karsinassaan. Kiiruhdin karsinalle hyssyttelemään oria, joka tuijotti minua loukkaantuneena, kuitenkin rauhoittuen ja tuijotaaen minua kuin olisin jättänyt sen viikkokausiksi yksin. "Oot sä aika neiti. Ihme ettet syntyny tammaks, ko tollai otat nokkiis" juttelin suokille, nostaen satulan ja suitset takaisin karsinan ovelle ja mennen karsinaan hevosen seuraksi, joka käänsi päänsä poispäin minusta diivamaisesti. Naureskellen suokin käytöstä heitin satulan orin selkään sopivaan kohtaan, kiinnittäen satulavyön Hukkiksen luimiessa ja pullistellessa, mutta pienen tappelun jälkeen jääräpää antoi periksi ja sain satulavyön tarpeeksi kireäksi.
Olin juuri heittänyt ohjat orin kaulalle ja kiertämässä kättäni Hukkiksen turvan ympärille, jotta saisin suitset laitettua, kun musta hevonen nosti päänsä mahdollisimman ylös, saaden minut puuskahtamaan tuskastuneena, kun en yltänyt vetämään päätä alas. Kiukunpuuskassani näppäsin oria venytetylle kaulalle, saaden hevosen steppaamaan pari askelta kauemmas minusta kohti karsinan seinää. Loppujen lopuksi tappelun jälkeen Hukkis oli karsinan seinässä kiinni ja minä roikuin jääräpäisesti hevosen turvassa yrittäen vetää sen alemmas.
Päätin koettaa erilaista taktiikkaa, ja siirryin karsinan ovelle, jättäen suitset Hukkiksen kaulalle roikkumaan, vetäen kypärän päähäni, jolloin musta suokki laski päätään vähitellen hämillään käytöksestäni, jolloin hyökkäsin orin pään kimppuun ja suurempi jääräpää luovutti, jonka saavutuksena oli valmis hevonen.
Laitoin vielä suojat hevosen kaikkiin jalkoihin, joutuen hieman puhdistamaan vuohiskarvoja, mutta loppujen lopuksi ori oli valmis ratsastettavaksi. Kurkkasin kännykkäni kelloa, jonka mukaan viimeiset tuntilaiset lopettelivat nyt.
Laitoin hanskat käteeni ja vein Hukkiksen ulos, orin seuratessa velttona perässäni. Tuolla ei tuntunut olevan pätkääkään energiaa tänään, ja meitin jo, luoåpuisinko esteistä, mutta kun näin pienen esteradan maneesiin mennessäni, päätin ainakin yrittää jotain pientä estettä.
Kapusin hevosen selkään jakkaralta, säätäen vielä jalustinhihnat paria reikää lyhyemmiksi ja kiristäen satulavyön.
Lähdin kiertämään kaviouraa tehden suuria ja pieniä voltteja, taivutellen oritta ja antaen tuon rentoutua vähitellen.
Muutaman laukan ja ravipätkän jälkeen aloin miettiä esteitä; pitkälle sivulle oli laitettu kaksi keskeltä ehkä 20cm korkeaa ristikkoa, siitä viisi puomia raviväleillä, pitkällä sivulla kolme pystyä, jotka olivat jotain 20:n ja 40:n sentin väliltä, sekä kolmen esteen jumppasarja viimeisellä lyhyellä sivulla, sekä keskelle kenttää pystytetty pysty, jonka korkeus oli ehkä 50cm.
Vedin syvään henkeä, kannustaen Hukkiksen ensin raviin, sitten antaen laukka-avut orin kylkiin muutamaan otteeseen, jonka jälkeen hevonen nosti laukan, jota sain rauhoitella yhden kierroksen ajan, jonka jälkeen tempo oli järjellinen, ja ohjasin orin ensimmäisille esteille, kahdelle ristikolle. Tunsin Hukkiksen jännittyvän tajutessaan aikeeni, mutta ori jatkoi epäröimättä, ja lähestulkoon vain nosti jalkojaan hieman korkeammalle esteiden kohdilla, mennen vain täysillä läpi. Toisaalta Hukkis oli suuri hevonen ja tuon askeleet olivat korkeita, jolloin tuolle ei ollut tarvetta hypätä - ja jääräpäinen suokki tuskin tekisi yhtään ylimääräistä työtä. Ohjasin orin takaisin ristikoille, tällä kertaa painaen pohkeilla orin kylkiä, saaden hevosen reagoimaan vain tekemällä väistön pienenpieneltä esteeltä, joka sai minut tuiskahtamaan kaulalle yhtäkkisestä liikkeestä. Hukkis kuitenkin jatkoi matkaansa vaikka roikuin kaulalla, kunnes sain itsei kokoon ja pysäytin suomenhevosen. Nostin kohta ravin, ja menin puomit, koska ristikot olivat selvästi liian matalia Hukkikselle. Puomti kolahtelivat kerta toisensa jälkeen, kun menin ne kahdesti, kolmesti ... Lopulta Hukkis kolautteli puomeja vain kertaalleen, vaikka välit olivat sopivia. Huokaisten ohjasin orin laukassa kohti pystyjä. Ensin oli 20cm ristikko, jonka Hukkis vain käveli, mutta seuraava 40cm pysty saikin Hukkiksen lähestulkoon yllättymään ja pysähtymään muutaman askeleen päähän esteestä. Nopeasta liikkeestä yllättyneenä tajusin pian roikkuvani jälleen mustalla kaulalla, hevosen mulkoillessa esteitä. Siirsin hevosen käyntiin, raviin, ja kierroksen ravattuani laukkaan, suunnaten pystyille - Hukkis meni ensimmäisen esteen läpi, ja valmistauduin jo kieltoon 40cm:ssä, ja tunsinkin kuinka hevonen ensin pysähtyi, otti raviaskeleen, ja pomppasi sitten erittäin kömpelösti esteet toiselle puolen, laskeutuen epävarmasti, 30cm:n pystyllä ori otti lähes huomaamattoman loikan, ja jatkoi sitten matkaansa kovin tuohtuneen ja jännittyneen oloisena. Siirsin Hukkiksen käyntiin, antaen pitempää ohjaa hetken, jonka jälkeen yritin samoja kolmea pystyä uudestaan, mutta sama toistui kahdesti, joten luovuin yrittämisestä, ja päätin siirtyä kahdelle viimeiselle esteelle.
Jumppasarja tuotti kaikkein pahimman hankaluuden; Hukkis oli kankea eikä ollut hypätä millään, vaan rysäytteli vain esteiden läpi katomatta jalkoihinsa, pudottaen yhden puomeista toisella yrityskerroilla. En kuitenkaan nostanut puomia, vaan yritin kolmannen kerran, jolloin Hukkis suostui jopa ottamaan pari kömpelöä hyppyä.
Hukkis alkoi jo puuskuttaa, joten taputtelin orin kaulaa. Olin hieman pettynyt, että varoittelut Hukkiksen olemattomista hyppytaidoista olivat tosia, mutta toisaalta musta hevonen valloitti kisakenttiä - ja suokki oli niin ihana jo persoonaltaan, etten voinut enää luopua tuittupäästä.
Siirsin Hukkiksen viimeiselle esteelle keskelle kenttää. Kun nostin laukan, Hukkis tuntui jo valmiiksi veltolta, mutta kun olimme esteen kohdalla, veti Hukkis täydet jarrut pohjaan, ja olin jo olettanut suokin hyppäävän, koska este oli enää yhden askeleen päässä, ja pysähdys tuli yllätyksenä. Tunsin lentäväni lyhyen matkaa, ja pian tajusin ilman puristuvan keuhkoistani, kun lensin suoraan pienen esteen päälle henkeäni haukkoen. Vaikersin hetken, kun tykyttävä kipu valtasi selkääni ja kypärän suojaamaa päätäni, ja nousin selkääni pidellen ylös, kun Hukkis seisoi yhä esteen toisella puolen hämmentyneen näköisenä. Ähkien kävelin orin luo, purien hammasta kivulta. En ollut pudonnut moneen vuoteen, ja kipu tuntui nyt monen vuoden ajalta. Päätäni pidellen tartuin Hukkiksen suitsiin ja talutin suokin kentän reunaan, nousten selkään hoiperrellen hieman. Pää tuntui oudon kevyeltä, vaikka sitä särki julmetusti.
Kävelin vielä loppukäynnit, laskeutuen sitten selästä ja vieden Hukkareissun sitten yksityistallin puolelle, laittaen mustan suokin karsinaansa. Sain juuri satulan pois orilta, kun Mila ilmestyi rehuvarastosta, tuoden hevosille iltaruokia. Mila moikkasi minua, ja vastasin tallin omistajalle mahdollisimman ystävällisesti. "Onks taukohuoneessa jossain särkylääkettä. Tutustuin vähä maneesin pohjaan äske, ja päätä särkee" valitin Milalle, joka kertoi minulle särkylääkkeiden olinpaikan. "Muute, jos haluut estetunneille haastetta, anna jollekulle Hukkis. Tää lahopää ei osaa ko kieltää, väistää ja mennä esteen läpi" naureskelin Milalle otttaessani Hukkikselta suojat ja suitset pois, vaihtaen sinisen riimun suokin päähän, joka hamusi jo Milan antamia ruokia. Poistuin karsinasta, vieden Hukkiksen tavarat paikalleen ja suunnaten taukohuoneeseen, jossa norkoili muutama tallityttö. Moikkasin kolmikkoa sen enempää juttelematta ja etsin käsiini särkylääkkeen, ottaen hanasta vettä ja istuutuen tuolille uupuneena. Kun yksi tytöistä kysyi, mitä minulle oli käynyt, kun näytin miltä näytin, kerroin hyppäämisestä Hukkiksen kanssa - tyttöparat kuulivat kauhukertomuksen suokista niin, että kukaan tuskin menisi lähellekkään estettä jos musta suokki olisi lähettyvillä.
Särkylääkkeen alkaessa vaikuttaa kävin vielä harjaamassa syömisen lopettaneen orin ja heitin tuolle yöksi viltin. Tämän jälkeen lähdin tallilta soitettuani taksini - äitini - paikalle, ja naisen ilmestyttyä pihalle lähdinkin kotimatkalle valittaen äidilleni särkyä ja kolotusta.
17.10.2012 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Hypistelin sylissäni lepäävää kännykkääni kärsimättömästi. Koko kehoni tuntui kankealta ja särki sieltä täältä eilisen putoamisen jäljiltä, mutta pahempaa ei ollut käynyt.
Tallin pihan tullessa näkyviin, nappasi nauton takapenkiltä kypärän ja hanskat mukaani, nousten autosta heti tallinpihalla kun äiti hidasti ja pysäytti, huikkasi heipat ja jatkoi matkaa kauppaan. Ilma oli yllättävän lämmin, vaikka ilta oli jo pitkällä.
Puhaltelin käsiini lämmintä ilmaa, ja kävin kurkkaamassa maneesiin; maneesi oli vallattu ratsastustuntien käyttöön, mutta kenttä näytti tyhjältä.
Keplottelin itseni tallille, hakien Hukkiksen riimunnarun, mennen hakemaan mustaa oritta tarhastaan.
Hukkis nyhti suuhunsa ruohoa tarhassaan, sadeloimi yllään. Päivällä oli satanut, joten Hukkikselle oli laitettu sadeloimi, ettei nuorikko paleltuisi. Nähdessään minut suokki nosti päänsä kellertyvästä nurmikosta, lampsien minua kohti pää korkealla, suokki näyttäen samalla tarkkaavaiselta ja lempeältä, mutta samalla pieni kapina näkyi ruskeissa silmissä.
Nappasin hevosen portilta kiinni, taluttaen raukeana vierellä kulkevan hevosen talliin ja siitä omaan karsinaansa.
Hakiessani harjapakkia Hukkikselle jouduin - pääsin - moikkaamaan paria tyttöä, jotka olivat varmaan laittamassa hevosiaan kuntoon seuraavalle tunnille. Hymyilin mahdollisimman ystävällisesti satulahuoneessa luuhaaville tytöille, jonka jälkeen häivyin harjapakin kanssa käytävälle, ottaen karsinaan kiinni sidotulta mustaharjaiselta suokilta sadeloimen pois, vieden sen kuivumaan.
Harjasin Hukkiksen pikaisesti, tapellen hetken orin kanssa siitä, nousisivatko jalat vai ei - ja kyllähän ne nousivat kun hetken tapeltiin.
Heittäessäni satulaa orin selkään huomasin pienen hiertymän orin vatsan alla, ja tutkailin sitä hetkisen, mutta koska ori ei hetkahtanut sen koskemisesti, uskoin, että sadeloimen nauhat olivat hanganneet siihen jossain vaiheessa Hukkiksen remutessa tarhassaan.
Kun satula oli selässä ja suitset päässä vedin omat hanskat käteeni ja kävin kurkkaamassa ulos, vetäen samalla kypärää päähäni. Harmikseni ilma oli muuttunut yhä koleammaksi ja hengitykseni huurusi kylmässä ilmassa. Irvistäen menin satulahuoneeseen ja hain puoliloimen, heittäen sen Hukkiksen päälle, kiinnittäen loimen edestä. Tarkistin vielä Hukkiksen satulavyön, ja ettei sen alle jäänyt mitään sekä loimen kiinnityksen, jota Hukkis tuntui vierastavan.
Astelin hevosen kanssa kylmään tuuleen, puristaen silmäni hetkeksi kiinni, kun suurempi puuhkaus kylmää ilmaa osui silmilleni. Astelin valaistulle kentälle, nousten satulaan jo kylmästä väristen.
Ratsastin mahdollisimman rennosti ja vaatimaata hevoselta suurempia; kävimme läpi avotaivutuksia, pohkeenväistöt molempiin suuntiin, ravin- ja laukannoston pysähdyksestä ja muutamia muita koululiikkeitä. Tärisin kylmästä koko ratsastuksen ajan, ja kun availin kylmästä kohmettuneita sormiani, jouduin inahtamaan. Talvi tuli aivan liian nopeasti, ja itse liikuin vielä tallilla samantyyppisissä vaatteissa kuin kesällä, ja se kostautui nyt.
Hyisenä kävellessäni loppukäyntejä näin maneesista tulijoiden varjot noiden tullessa hevosineen valaistusta maneesista. Hymähdin itsekseni, pysäyttäen orin keskelle kenttää ja laskeuduin ketterästi selästä, nostaen jalustimet ja suunnaten kohti yksäritallia, haukotellen raukeana. Annoin katseeni lipua takanani tulevassa suokissa, hymy huulillani.
Saapuessamme talliin purin Hukkikselta kamat ja harjasin orin kertaalleen läpi, laittaen tuolle yöksi fleeceviltin. Olin alaknut tulla ylihuolehtivaiseksi hevosten lämpötiloista viimeaikoina, ja sujautin lähes joka ilta ratsastuksen jälkeen hevoselle fleeceviltin - eihän siitä haittaakaan olisi, eihän?
Pakkaillessani Hukkiksen kamoja paikalleen huomasin, että äitini oli soittanut minulle kertaalleen. Soitin takaisin, kuullen äitini olevan kohta tallilla. Suuntasin siksi ulos purevaan ilmaan, ja jäin odottamaan kyytiä kotia kohti.
19.10.2012 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Sormeni rummuttivat kärsimättömästi reisiäni, kun kuuntelin satunnaisia kalahduksia ja pienempien ja isompien kavioiden kopsetta trailerista. Ilma oli siedettävän lämmin, joten olin jättänyt takapenkin ikkunan, jonka vieressä istuin, raolleen, jotta kuulisin jos uusin hevoseni, Usva, saisi lopullisen hepulin trailerissa.
Vihdoin kaarsimme tallin pihaan, ja singahdin traileriin pienestä etuovesta, päästäen ilmat keuhkoistani, kun näin molempien suokkien olevan kunnossa ja hyvissä voimissaan. Vaalea Usva oli suurikokoisen Hukkiksen vierellä pienen ja hätääntyneen näköinen, muttei riehunut pahemmin. Usvan myyjä oli kehottanut minua ottamaan hakuun toisen hevosen Usvan matkaseuraksi, ja kuka muukaan olisi lähtenyt kuin Hukkis pitämään varsalle matkaseuraa. Usva kuulemma sai pultit yksinään trailerissa, ja olin jo kokenut, ettei nuorikon saaminen traileriin ollut helpois urakka sekään. Pelolla odotin ulostuloa. Äitini äni keskeytti ajatukseni kuin veitsellä leikaten. "Otetaanko pikkune vai Hukkis ekana ulos?" naikkonen kysyi, ja jauhoin alahuultani tuskastuneena. "Otetaan Usva ekana..." sanoin, taputtaen mustan kaulaa lempeästi. Hukkis oli rauhallinen matkustaja, ja suunnatessani herasilmäisen varsan luo nappasin punaisen riimunnarun mukaani, ottaen Usvasilmän kiinni. Äitini laski trailerin rampin alas, ja avasi portin. "Mee pois takaa ettei jyrää sua" inahdin äidilleni, ja tuo ehtikin juuri alta pois, kun voikko tamma lähti hullun lailla kiitämään pois trailerista, ja peruutti kymmenisen metriä vielä taakseppäin, puuskuttaen hieman vauhkoontuneena.
Silitin tamman päätä lempeästi. "Ei hätää ... Iihan rahassa pien ..." juttelin puolivuotiaalle. "Äiti! Viittiksä ottaa Hukkiksen pois ja tuua talliin, mä vien tän ... ?" kysyin äidiltäni, kun näin Hukkiksen kurkkivan taakseen hämmentyneen näköisenä, ja Usvakin alkoi heiman toipua karmeasta trailerireissustaan. Äitini lupautuessa hoitamaan Hukkis lähdin viemään Usvaa kohti yksityistallia. Vedin välillä energistä varsaa perässäni, kun tamma meinasi jäädä tutkimaan kellastuneita, ohuen huurteen peittämiä ruohotuppoja ja muita hevosia. Välillä Usva päästi kimakan hirnahduksen ja jäi seisoskelemaan, mutta loppujen lopuksi tamma oli yksäritallin ovella, ja nuuski innokkaana housujeni taskuja. Kauempaa kuulin Hukkiksen mahtipontiset hirnahdukset, kun nuori ori kunkkuili taas.
Hetken kuluttua näin äitini tulevan yhtenä kappaleena Hukkiksen kanssa, ja suuntasin sisälle talliin, vieden Usvan omaan karsinaansa. Make oli toisella puolella suokkivarsaa, ja toisella puolella oli tiineenä oleva Luna. Hukkis oli vain yhden karsinan päässä Usvasta, ja äitini taluttikin mustan orin karsinaansa määrätietoisesti.
Usva tutki kaikkea mahdollista karsinastaan, ja nyhti loppujen lopuksi hihaani hellästi, kerjäten herkkuja. Irrotin pienen tamman riimunnarustaan ja häivyin karsinasta, laittaen oven kiinni, käyden katsomassa Hukkiksenkin voinnin. Musta ori oli jo irti riimunnarustaan, ja siniriimuinen roikotti päätään karsinan lukitun oven yli, kun rapsuttelin valkeaa merkkiä orin otsassa.
Hilpaisin hakemaan Usvan harjapakin, jonne oli sullottu myös riimu aikuisiälle ja muuta pikkutavaraa. Äitini toi mukanaan Usvan juoksutuskamat, jotka olin saanut puoli-ilmaiseksi kaveriltani, jonka hevoselle ne olivat tarpeettomat.
Kävin viemässä harjapakin paikalleen, ja kävin noutamassa IKEA:n kassin, joka piti sisällään kokoelamn loimista - hyvä kun tiesin, että niin montaa lajia loimia olikaan. Hukkikselle kun olin hankkinut vain pari loimea, olin hämmentynyt oranssi- ja punasävytteisten loimien määrästä.
Vietyäni ja tarkistettuani kaikki Usvan tavarat suuntasin ensin Hukkiksen karsinaan, ettei suokkiori tuntisi itseään täysin hylätyksi. Nappasin matkasuojat orin jaloista tottunein ottein ja otin suojat mukaani, livauttaen muutaman herkkupalan orille, taputellen mustaa, paksun harjan peittämää kaulaa.
Usva oli käynyt makuulleen karsinassa ja tuntui olevan hieman väsynyt matkasta, mutta virkistyi kun näki minut karsinan ovella. Vaalea, pitkäjalkainen varsa kampesi itsensä jaloilleen ja suuntasi karsinan ovelle, kurottaen päätään minua kohden. Työnsin varsan pään pois ja astuin karsinaan, ottaen suojat suokin jaloista ja lukiten karsinan oven perässäni, viedes suojat molempien suokkieni omiin harjapakkeihin.
Otin Usvan riimunnarun mukaani, ja kävin hakemassa voikon varsan, lähtien taluttamaan nätisti kulkevaa nuorikkoa. Tamma kulki nätisti perässä, kun vein tuon ulos ovesta. Tallipiha vaikutti melko autiolta, ja lähdin viemään Usvaa Milan käskyn/pyynnön mukaisesti Lallan ja Bellan tarhaan, vieden suokin vaalean ja tumman kaksikon seuraan. Usva lähtikin reippaasti kaksikkoa kohden kun päästin tamman irti, ja ravaili pitkine koipineen kaksikon luo, alkaen heti tehdä sopuisaa tuttavuutta.
Suuntasin hetken kuluttua talliin, kun kolmikolle ei tullut riitaa ja tuttavuuskin syntyi heti. Tallissa Hukkis hörähti kun tulin orin karsinaa kohti. "Pitäiskö meijän mennä käveleen tielle et saat säki vaihteluu ..." jutustelin itsekseni, hakien mustan orin harjapakin ja käyden koko orin läpi, putsaten vielä kaviot. "Sullekki pitäis tilata kengitys, ku on jätkän kaviot vähä pitkät ..." mutisin itsekseni, mainiten asiasta karsinan ulkopuolella pyörivälle äidilleni, joka lupasi hoitaa asian.
Hukkiksen ollassa harjattu kävin hakemassa orin satulan ja suitset, ja nostin koulusatulan hevosen leveään selkään, kirraten satulavyön siihen, mitä omilla käsivoimillani sain.
Pian Hukkiksella olikin suitset ja satula, ja jalkoja koristivat vaaleansiniset pintelit. Virnuillen hevoselle vedin kypärän päähäni ja hanskat käteeni, vieden orin pihalle ja kavuten selkään, kirraten vielä satulavyön kertaalleen.
Katseeni hapuili vielä Usvan tarhalle, jossa voikko tamma revitteli tarhan päästä päähän vanhempien neitosten vain katsellessa nuorikon riehumista. En voinut estää virnettä kasvoillani, ja painoin pohkeeni pehmeästi Hukkiksen kylkiin, saaden mustan orin nostamaan rytmikkään käynnin, edeten aikalailla nopeaan tahtiin. Taputtelin vielä vetoketjullisia taskujani, tarkistaen, että muistin ottaa puhelimen mukaani, mikäli jotain sattuisi tai eksyisin - suuntavaistoni kun oli varsin mielenkiintoinen, ja saatoin eksyä jo omalla kotipihallani. Aijoin kuitenkin pysyä suurella hiekkatiellä, jossa kulki autojakin, jolloin en ainakaan eksyisi, vaan voisin kääntyä takaisin. Jos tie haarautuisi, päätin että kääntyisin aina oikealle.
Alkukäyntien jälkeen nostin leppoisan ravin orin kanssa, saaden Hukkiksen liikkumaan kovalla innolla siten, että sain pidättää suurikokoista suokkia koko ajan. Loppujen lopuksi luovutin ja laskin ravin käyntiin, seuraillen katseellani tietä.
Muutaman kilometrin edettyäni edessäni oli ensimmäinen mutka, josta käännyin oikealle, ja matka jatkui hiekkatietä, joka tuli metri metriltä yhä enemmän käyttämättömän näköiseksi. Muutaman mutkan ja risteyksen jälkeen edessäni tönötti tien laidalla yksinäin, rapistunut mökki, ja lähdin pahaa aavistamatta ohittamaan rapistunutta mummonmökkiä - tuskin siinä edes kukaan asui.
Ajatukseni osoittuivat vääriksi, ja juuri ennen mökkiä ovelta ilmestyi mummo, joka heristi nyrkkiään. Harmaahiuksinen, kurttuinen lyhyt mummo oli kietonut hiustensa ympärille huivin ja vaatetus oli hyvinkin perinteinen maatalon emäntä-tyylinen, ja näku oli huvittava, mutta kirosanojen ja solvauksien litanien purkautuessa kurttuisilta huulilta säikähdin, ja pysäytin Hukkiksen, joka tuijotti mummoa kuin mielenvikainen.
Kun mummo lähti kohti heristäen oven vieressä ollutta luutaa, käänsin mustan orin tulosuuntaan, lähtien säikähtäneenä ravaamaan poispäin, mitään sanomatta. ".... JA KAIKKI VAAN MAKKARAKSI SINÄ MYÖS HUNSVOTTI" kuulin vielä mutkan takaakin mummon kimeän äänen, ja yhä säikkynä nostin laukan, antaen Hukkiksen nyt mennä oman mielensä mukaan tahdilla kuin tahdilla, ohjat tuntumalla mutta löysinä. Selkäpiitäni kylmäsi, mutta Hukkareissun liitävä laukka sai ajatukset pois, ja taitoin matkaa nopeasti kotiin päin. Kun maisemat alkoivat olla tuttuja, laskin hetken ravattuamme käynnin, köpötellen tallin pihaan vähin äänin.
Kun käännyin tallin pihaan, näin Usvan tarhalla kaksi tyttöä, mutten viitsinyt sanoa mitään - hyvä vain kun Usva tottui moniin ihmisiin.
Laskeuduin Hukkiksen selästä, taputtaen vielä suokin kaulaa, nostaen jalustimet ja taluttaen orin sisälle ja siitä omaan karsinaansa.
Hukkis hamusi taskujani kun otin orilta satulaa pois, ja tuuppasin orin massiivisen pään pois, laskien satulan karsinan oven päälle, ja käärien sen jälkeen pintelit pois hevosen jaloista Hukkiksen nostellessa koipiaan silloin tällöin, tehden kiusaa minulle.
Loppujen lopuksi Hukkis oli kasinassaan vain riimu päässään, ja vein Hukkiksen varusteet paikalleen, riisuen hanskat ja kypärän, napaten ketjullisen riimunnarun mukaani. Otin mustan orin kiinni ja vein suokin ulos raikkaaseen syys-ilmaan, hengittäen syvään.
Hukkis olikin pian siististi tarhassaan, ja lukitessani porttia kurkkasin kännykkäni kelloa. Olin ollut tallilla kolme tuntia, ja kello läheni yhtä, jolloin esteryhmäläiset alkoivat ilmestyä tallille.
Ei mennyt kauaakaan, kun piha alkoi täyttyä autoista, ja muutama kävi rapsuttelemassa Usvaa minun seuratessani tallirakennuksen laitamilta. Minua hymyilytti varsan saama huomio, ja hipsin taukohuoneeseen, rojahtaen tyhjälle sohvalle, moikkaillen läpi kulkevia tuntilaisia ja tallityttöjä, lopulta lähtien kotia kohden, sanoen vielä moikat Hukkikselle ja Usvalle, joka nautti täysin rinnoin saamastaan huomiosta.
21.10.2012 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Nuokuin pelkäänjänpaikalla, kun ilta alkoi hämärtyä vähitellen. Kello näytti varttia yli kuutta, kun saavuimme tallin pihaan. Nanosekunnissa olinkin ulkona punaisesta autosta ja löntystämässä kohti yksäritallin puolta. Haukotus repi suupieliäni avatessani tallin oven. Mila talutteli juuri sisälle Fuyun Ninjaa, ja virnistin naiselle. "Moi! Hukkis ja Usva ei kai oo viel sisällä?" moikkasin tallin omistajaa, lisäten heti perään kysymyksen. Saadessani vastaukseksi, etteivät kaksi suokkia olleet vielä sisällä, tarvoin hakemaan Hukkiksen riimunnarua. "Mä voin hakee ne, et sulta säästyy aikaa" huikkasin Milalle, lähtien kohti Hukkiksen tarhaa odottelematta vastausta. Vaikka hevoseni olivat täysihoidolla, olin ottanut tavakseni hakea ne sisälle tarhasta - tai vaihtoehtoisesti jättää iltaratsastuksen jälkeen sisälle. Olin jo pelännyt, että rutiinini olisi rikkoontunut myöhästymisellä, mutta pääsin onneksi vielä itse hoitamaan konini sisälle.
Hukkiksen tarhalla huusin mustan orin nimeä pimeyteen, kuullen melko pian kavioiden jyskeen maata vasten, ja pian musta ori ilmestyikin pimeydestä kohti tarhan porttia, laskien päätään. Hukkis oli selvästikkin tottunut jo minuun ja tunsi kutsuni, ja minua jännitti, miten Usva toimisi; nuori tamma oli eilen jäänyt vain kököttämään tarhan nurkkaan, ja olin saanut jahdata vaaleaa nuorikkoa hyvän aikaa.
Napsautin ajatuksissani Hukkiksen riimuun ketjullisen riimunnarun, ja avaten portin kunnolla otin mustan suokin ulos, kääntäen ahtaasti massiivisen orin ympäri, sulkien portin perässäni.
Roikotin riimunnarua laiskasti toisessa kädessäni, mutta suokkiori käveli nätisti takana, kiireettömästi.
Avatessani yksityistallin ovea Hukkis kuitenkin päätti riuhtaista päänsä ylös, ja suurikokoinen ori päästi kimakan hirnahduksen, steppaillen ensin paikallan, kunnes ärsyyntyneenä näppäsin oritta kaulalle. Hukkis katsoi minuun hömistyneenä, jopa loukkaantuneena ruskeilla silmillään, kun olin kehdannutkin pistää orille vastaan. Tähtipää kuitenkin seurasi lopun matkaa karsinalleen kiltisti, vaikka ilme oli hapan.
Hukkareissun ollessa karsinassaan nätisti, laitoin orin karsinan kiinni, ja jätin herran itsekseen, lähtien Usvan tarhalle kädessäni yhä Hukkiksen musta riimunnaru.
Usva kyhjötti tarhansa nurkassa yksinään, kun Lalla ja Bella oltiin jo viety sisälle. Vaalea tamma ei ollut huomaavinaan minua, ja seisoskeli vain paikallaan, kun avasin tarhan portin. Sulkiessani tarhan porttia varsan korvat kääntyivät höröön, ja herasilmäinen otti muutaman askeleen aidan viertä. Kävellessäni tammaa kohti aavistin jo kissa-hiiri-leikin, ja kun muutaman metrin päässä minusta Usva säntäsi pukitellen laukkaan tarhan toiseen päähän, kirosin mielessäni, ja kävelin neidin perässä turhautuneena. Minun ei tehnyt mieli juosta riehuvan varsan perässä koko iltaa kuten eilen.
Muutaman kerran lähestyttyäni menin tarhan portille ilman Usvaa, avaten portin ja kävellen tyynen viileästi poispäin portin suljettuani. Tämä sai voikon suomenhevosen tulemaan portille hätääntyneen näköisenä, ja päsätämään muutaman korskahduksen kurotellessaan päätään aidan yli.
Tamma jatkoi pieniä hirnahduksiaan perääni, kun kävelin tallia kohti, ja lopulta kääntyessäni ja palatessani tarhalle hevonen antoi ottaa itsensä kiinni ja hautasi päänsä tallitakkiani vasten, lähtien seuraamaan nätisti kiinni minussa, kuin ei enää koskaan haluaisi jäädä yksin. Minun oli ollut yllättävän helppo naruttaa nuorikkoa, ja neiti tuntui tajunneen, ettei tuon kannattanut juosta karkuun tarhassaan.
Vein Usvankin sisälle, parkkeraten suokin Maken viereen. Usva olikin innokakasti tekemässä tekemässä tuttavuutta kantavana olevan Lunan kanssa, ja hymyilin nuorikon tekosille, sulkien oven tiukasti ja vieden riimunnarun paikalleen. Rapsuttelin vielä Hukkaa valkean merkin kohdalta, hymyillen mustalle orille itsekseni.
Suuntasin taukohuoneeseen, törmäten muutamaan tallityttöön, joille hetken juteltuani päädyin selittämään Usvan jahtausprojektin. Lysähdin sohvalle tarinaa kertoessani, ja kännykkäni pärähtäessä muutamaan otteeseen vastasin puhelimeeni, saaden kiviaan kutsun tulla ulos ja kotia kohden. Äidin neuvoa noudattaen sanoin moikat tytöille, kävellen yksityistallin kautta Hukkista Ja Usvaa vielä moikkaamassa ulos ja siitä autoon, jolla lähdimmekin ajamaan maantietä kohti kotia.
24.10.2012 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Äitini parkkeeratessa autoa itse olin jo ulkona peltilehmästä - pursuin energiaa, ja mihinkä muuhunkaan sitä olisi voinut käyttää kuin tallille.
Hilpaisin hakemassa ketjullisen riimunnarun naulastaan, lähtien kohti Usvan tarhaa. Katseeni eksyi hetkeksi yksinään tarhailevaan Donnaan, jota saisin kuulemma ratsastaa kun jaksaisin. Jatkoin matkaani, avaten rivakasti Usvan tarhan portin ja laittaen sen kiinni perässäni. Lalla ja Bella hörähtivät hiljaa, mutta Usva seisoskeli tarhan kulmassa uhmakkaan näköisenä. Huokaisten lähdin tammaa kohti, jutellen nuorikolle, kunnes olin hyvällä etäisyydellä, ja otin voikon kiinni, virnistäen, kun en joutunut jälleen ajamaan neitiä takaa.
Usva käveli suht nätisti perässäni talliin, ja vein tuon omaan karsinaansa, päästäen suokin riimunnarusta. Lähdin noutamaan Usvan tarvikkeita, ja tullessani takaisin sydämeni oli pompata kurkkuun, kun suokki nuohosi käytävän lattiaa karsinan oven ollessa apposen auki. Vein äkkiä varsan takaisin karsinaansa, tutkien lukkoa - se e ollut viallinen tai auennut helposti, eikä Usva ollut tullut läpikään ovesta ... Kurtistin kulmiani, ottaen Usvalta ulkoloimen pois ja vieden sen omalle paikalleen, sen jälkeen harjaten Usvan läpi. Harjoittelimme hetken jalkojen nostamista, ja kun nuori suokki käyttäytyi hyvin tai jalka nousi hyvin, palkitsin tuon kehuilla ja välillä nannoilla.
Usvan ollessa valmis, otin tamman kiinni ja heitin sadeloimen pienen suokin selkään - kuulin tallin kattoa rummuttavan sateen, joten tarhassa sadeloimi olisi paikallaan. Palautin Usvan takaisin tarhaan, jossa se alkoi vedellä ilopukkeja pitkin kuralammikoita, jotka alkoivat hiljalleen muodostua tarhaan, kun Lalla ja Bella vain katselivat nuorempaansa jokseenkin ylimielisesti.
Seuraava etappi olikin Hukkiksen tarha, jossa oripoika olikin portilla korvat hörössä. Ilmeisesti suokki oli juuri kuunnellut jotakin, koska näytti valppaalta, ja tuntui heräävän todellisuuteen ja muuhun maailmaan vasta kun aloin availla porttia ja napsautin ketjullisen riimunnarun orin siniseen riimuun. Talutin laiskasti kulkevan Hukkiksen talliin ja jätin orin käytävälle viimeiselle paikalle, jotta muut pääsisivät karsinoihin.
Hakiessani Hukkiksen harjoja, unhoduin juttelemaan erään tallitytön kanssa, ja palatessani talliin näin - ja kuulin - mustan suokin hörähtelevän vähän väliä. Aloin harjailemaan levottomaksi käyvää oritta rauhallisin ottein, ja kun Hukkis oli harjaa ja häntää vaille valmis, näin Kopoisen pyyhältävän ohitseni riimunnaru kädessään. "Ööö... Kopoin, onko sulle ok, jos ratsastaisin Donnaa tänään?" kysyi tytöltä, ja tuon vastatessa myöntävästi virnistin ja kiitin vanhempaa tyttöä, joka oli kuulemma lähdössä ajamaan Makea. Tästä syystä siirsin Hukkiksen valmiiksi karsinaan, etten olisi tiellä eikä Hukkareissu alkaisi ärhentelemänä toiselle orille.
Kuullessani Maken kapioiden kopseen käytävän pohjaa vasten kurkkasin Hukkiksen karsinasta orin selän yli, mutta huomatessa tulijan olevan vain Kopoin, jatkoin takkuisen harjan selvittelyä.
Loppujen lopuksi Hukkiksella oli suitset päässään ja satula tukevasti selässään, ja lähdin taluttelemaan suokkia kohti kenttää, joka oli tyhjä tähän aikaan päivästä. Kampesin itseni tihkusateessa suomenhevosen leveään selkään, ja kirrasin satulavyötä Hukkiksen luimiessa.
Alkuverkan aikana taivuttelin Hukkista parhaani mukaan, ja jääräpää alkoikin loppujen lopuksi kuunnella apujani. Otimme pieniä ravipätkiä, ravissa pysähtymisiä ja laukan nostoa paikaltaan, ja Hukkis suoriutui kaikesta erinomaisesti. Annoin orille välistä pitkää ohjaa, ja jatkoimme koulun harkkaamista - emme ollet vielä ilmoittautuneet kisaamaan minnekkään, joten halusin ottaa ajasta kaiken irti ja saada Hukkiksen kuulolle ilman kymmenen minuutin tappelua vallasta.
Hukkis oli ratsastuksen keskivaiheilla hyvin kuulolla ja alkoi jo hikoilla kovan treenin ansiosta. Loppuaika menikin siihen, kun jatkoin orin taivuttelua ja yritin itsepintaisesti saada herran rentoutumaan - pariin otteeseen Hukkis kulkikin kauniissa muodossa, mutta se jäi siihen, kun ori sattui kiinnostumaan jostakin muusta ja alkoi vilkuilla muualle.
Pysäytin hikisen Hukkiksen, laskeutuen selästä orin kaulaa taputellen. Löysäsin satulavyötä hieman, ja suomenhevonen laski päänsä yhä alemmas, rapsuttaen etujalkaansa. Lähdin piakkoin taluttamaan mustaharjaista kohti tallia, ja Hukkiksen upottaessa turpansa vesiämpäriin lutkuttaen uskomattomia määriä vettä, virnistin. "Juntti, ei sun elämä nyt noin pahaa oo et räjäytät ittes vedellä" jutustelin suokille hiljaisessa tallissa, ottaen orilta satulaa pois, huomaten satulahuovan olevan melkolailla likainen. Irvistin, nostaen satulan karsinan oven päälle ja ottaen vielä suitset pois orhin päästä, vaihtaen sen löysään riimuun, kun herra alkoi pyöriskellä karsinassaan kärsimättömänä.
Menin satulahuoneeseen, vieden suitset paikalleen ja vaihtaen siniruudullisen satulahuovan koulusatulaan kokosiniseen huopaan ja laittaen satulan paikalleen. Venyttelin itsekseni, käyden vielä harjaamassa mustan orin kertaalleen. Tunnustelin orin jalat huolellisesti ja mietin, pitäisikö ne kylmätä. Päätin kuitenkin jättää kylmäyksen väliin. Mieleeni muistui, että huomenna tulisi eläinlääkäri tarkistamaan Hukkiksen ja Usvan yleisesti. Kengittäjä oli jo tilattu katsomaan Hukkiksen kaviot, jotka olivat päässeet turhan pitkiksi ja tarkistaisi kai Usvankin kaviot.
Vein vielä Hukkiksen harjapakin paikalleen, ja laitoin hikiselle orille fleeceloimen ja päälle sadeloimen, ettei ori ainakaan paleltumaan pääsisi. Ohut talvikarva peitti jos korpinmustaa oria, mutta en halunnut laittaa oria kylmään sateeseen hikisenä ilman loimia.
Vietyäni pienen tappelun jälkeen Hukkiksen tarhaan, kävin viemässä Hukkiksen riimunnarun paikalleen, ja seuraava uhrini olisikin Donna.
Hetken emmittyäni otin Donnan punaisen riimunnarun, ja katsoin vielä läpi Donnan muutkin tavarat - punaista kaikkialla - ja mietin hetken, kuinka vähän käytin muuta kuin satulaa ja suitsia omilla koneillani.
Kävin hakemassa yksin tarhatun hannovertamman tarhastaan, jossa Donna mulkoili minua ylimielisen oloisena, kuin arvioiden kuka oli tämä alhainen sielu joka uskalsi tulla hänen tarhaansa. Punertavan värisen tamman ollessa kiinni riimunanrussa ketjuineen päivineen, lähdin viemään diivaa rivakasti kohti tallia - toki Donna yritti laittaa kapuloita rattaisiin, mutta loppujen lopuksi punaruunikko oli karsinassaan riimunnarussa kiinni, ja kävin hakemassa arvon leidin harjapakin, alkaen harjata Donnaa hellin, mutta määrätietoisin ottein. Donna steppaili hieman paikallaan ja linttasi minut takapäällään vasten seinää, mutta pariin otteeseen ärähdettyäni tammalle oli Donna paikallaan ja vaikka kopistelikin yhä, ei enää yrittänyt työntää minua seinään. Olin tottunut harjaamaan täysin eri maailmasta olevia suokkeja, ja Donnan harjaaminen oli mukavaa vaihtelua. Donna olikin nopeasti harjattu, ja kävin hakemassa tamman kamat karsinan oven ylle, nostaen satulan neidin selkään ja kiristäen satulavyön mahdollisimman kireälle maasta käsin.
Olin jo laittanut suojat tammalle, kun oli aika laittaa leidille suitset. Kirosin lyhyyteni, kun rouva päätti vetää päänsä niin ylös kuin mahdollista, mutta pienen tappelun ja kahden jääräpään sodan jälkeen suitsetkin olivat tamman päässä, ja painoin kypärän päähäni toistamiseen ja vedin hanskat käteeni, talutellen tamman maneesiin. Taluttaessani näin Kopoisen ilmestyvän Maken kanssa tieltä, ja heilautin kättäni tytölle, jatkaen matkaani maneesiin. Siellä olikin muutama pienempi este, ja ikävä muisto tippumisesta korvensi mieltäni, kun nousin Donnan selkään, hämmästellen sen kapeutta ja siroutta. Muutenkin punertava tamma oli todella rimpulan ja keskenkavuisen tuntuinen Hukkiksen ja muiden suokkien jälkeen.
Aloitin verkkaamaan tammaa hieman hellemmin ottein kuin mitä rääkin Hukkista, ja jonkin ajan kuluttua leidi menikin suht nätisti, vaikka olikin aivan täynnä intoa esteiden vuoksi. Kopoin ilmestyi maneesin reunaan stalkkaamaan ratsastustani, ja huuteli välistä minulle ohjeita. Sain pidättää vähän väliä muodossa kulkevaa tammaa, kun tuo yritti lähteä kohti estettä muka huomaamattomasti, ja jonkin ajan päästä kohensin istuntaani ja istuin satulaan paremmin, nostaen harjoitusravin pienimmälle esteelle, joka oli 40cm ristikko. Donna yllätti minut täysin järkyttävän suurella hypyllä esteen yli, ja kapsahdin tamman kaulalle henkeäni haukkoen, joka sai Kopoisen nauramaan minulle maneesin reunalta - olin kutienkin aikalailla huvittava näky. Suoristauduin hetkessä ja ottaen saman esteen muutamaan otteeseen, kunnes Donna alkoi rauhoittua, ja otin esteen vielä laukassa, jonka jälkeen siirryimme suuremmille esteille; muutaman kerran ryöstö-yrityksien ja kieltojen jälkeen Donna alkoi olla kunnolla, ja aloimme hypätä rataa kokonaisuutena. Se onnistuikin todella hyvin, ja otimme vielä kertaalleen radan, ja olin tyytyväinen Donnan suoritukseen, ravaillen vielä muutaman kierooksen annoin pitkää ohjaa neidille ja annoin hannoverin venyttää kaulaansa. Kopoin kehui Donnaa ja jossain määrin minuakin, tullen auttelemaan, kun laskeuduin Donnan selästä ja nostin jalustimet ja lähdin taluttamaan punaruunikkoa tallile päin Kopoisen seuratessa vanavedessä.
Otin Kopoisen avustuksella Donnalta varusteet pois, sujauttaen riimun tamman päähän. Kopoin olikin jo vienyt Maken takaisin tarhailemaan, ja hain Donnan sadeloimen ja riimunnarun, heittäen loimen tammalle ja vieden tuon tarhailemaan.
Venytin askeltani tullessani takaisin tallille päin, ja lopulta löysin tieni taukohuoneeseen, lysähtäen muiden joukkoon sohvalle. Hoitajat ja vuokraajat jutustelivat innokkaasti, mutta itse pysyttelin jälleen kerran hiljaa, huomaten kadottaneeni kaiken sen energian, mikä minulla oli ollut kun olin tullut tallille. Venytellen raajojani nousin hakemaan vettä, ja uskaltauduin sanomaan välistä sanan tai pari, mutta siihen se sitten jäikin ja lähdin kotia kohden, käyden vielä tarkistamassa, että kaikki tavarat olivat paikallaan.
27.10.2012 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Lumi oli satanut tavallista aikaisemmin, eikä se ollut normaali ensilumi; sitä oli paljon, eikä se sulanut päivässä tai kahdessa auringonapaisteessa. Virne nousi kasvoilleni, kun edes mietin, miten Usva suhtautuisi lumeen. Kello näytti vasta vähän yli seitsemää - oli ihme sinänsä että olin edes ylhäällä ja äitini viemässä minua tallille - tähän aikaan. Olimme kuitenkin tehneet diilin, että viettäisin koko päivän tallilla, kun hän kävisi juoksemassa ympäri kaupunkia asioilla, jotka pitkästyttäisivät minut kuoliaaksi.
Usva tulisi näkemään elämässään ensi kertaa lumen tänään, ja ajatus hymyilytti minua; se olikin osasyy miksi olin raahautunut tallille aamuvarhain.
Astellessani taukohuoneeseen näin Markuksen haukottelevan leveästi astellessaan riimunnaru kädessään kohti yksäripuolta. Tuntihevoset olivat kai jo ulkona, ja hymyilin miehelle. "Mä vien sitte Hukkiksen ja Usvan pihalle, onko ok?" kysyin, ja miekkosen nyökätessä kävin hakemassa Hukkiksen riimunnarun, silitellen unisen orin turpaa. "Mooi jätkä ~ Mennääks vähä rellestämää pihalle?" juttelin mustalle orille, vilkaisten herran ruokakuppia; aamukaurat olivat jo kadonneet, ja kävinkin hakemassa orille fleeceloimen, jonka voisin ottaa myöhemmin mustalta pois; Hukkis kun oli jo kasvattanut kiitettävän talvikarvan. Napsautin siniseen riimun ketjullisen riimunnarun, kiskoen hevosta perässäni, suokin vaikuttaessa älyttömän laiskalta.
Tallin oven avautuessa kylmään aamuun, näin mustan suokin naamalta, mitä mieltä herra oli lumesta. Jouduin nykimään musteliinia perässäni, koulupainotteisen varoessa jokaista loskaista kohtaa ja nostellessaan jalkojaan mahdottoman korkealle. Kertaalleen oli suokki liukastuekkin, joka muistutti minua, että kengittäjä tulisi huomenna, ja laittaisi hokit ainakin Hukkikselle, ja melko varmasti Usvallekkin. Virne naamallani jätin diivailevan suokin tarhaansa. Hevonen kyhjötti happamana mahdollisimman kuivassa kohtaa lähestulkoon kolmella jalalla aivan tarhan portin vieressä. "Tiedätkö sie neiti et sun esi-isäs veteli metrin hangessa ilman ongelmaa?" kälätin orille, joka keskittyi valkoisen moskan inhoamiseen. Pyöräytin silmiäni, suunnaten takaisin kohti tallia, Usvan karsinalle. Nuori varsa pyöri karsinassaan kärsimättömänä, kun yksityispuolen hevoset alkoivat lähteä ulos yksi kerrallaan, kun Markus vei niitä tarhoihinsa.
Heitin herasilmälle ylleen pranssin fleeceloimen, kiinnittäen vielä suurikokoisen loimen tammalle hieman omine viristyksineni, mutta ainakaan loimi ei näyttänyt siltä, että loimi oli pukenut ylleen pienen suokkivarsan. Usvan ollessa valmis rapsuttelin nuorikon päätä hellästi.
Kiinnitin tamman riimunnaruun, taputellen vaaleaa päätä hellästi. Avasin jälleen oven, tarkkaillen nuorikon ilmettä. Suokki kuitenkin asteli mitään huomaamatta ulos vierelläni, kunnes upposi syvempään kinokseen ja onnistui katsomaan alas. Hevonen nuuhkaisi maata peittävää kinosta, jatkaen matkaansa ripein liikkein. Avasin portin Usvalle, päästäen tamman irti riimunnarustaan. Sekunnin murto-osassa ehdin väistää, kun suokki pinkaisi juoksuun lumihankeen vaaleamman ja tummemman tamman seuraksi, askeleet pitkinä ja korkeina, neiti vetäen pari ilopukkia siinä välissä. Naurahdin hiljaa, sulkien portin huolellisesti, jääden vielä katsomaan suomenhevosen elämöintiä; huomasi, ettei Usva ollut nähnyt ennen lunta. Suokki haisteli, potki ja räpelsi lumisessa maisemassa innoissaan, vanhempien hevosten katsoessa vierestä.
Nauru pääsi huuliltani kun mietin, kuinka erilaisia suomenhevoseni olivat; Hukkis - suuri ja mahtava ori - diivaili ja leikki neitiä kun herran jalat kastuivat, ja Usva veteli ties mitä kevätjuhlaliikkeitä lumessa.
Suuntasin taukohuoneeseen, ja keitin itselleni teevettä, jättäen teepussin lillumaan kuumaan veteen, haukotellen. Teen ollessa valmista lysähdin kupin kanssa sohvalle, tarkkaillen kelloa. Kellon lähennellessä puoli kahdeksaa nousin, jättäen tyhjän teekuppini lojumaan, suunnaten yksityispuolelle. Katselin hetken tyhjänä odottavaa tallia, mutta hiljainen rämähdys sai minut hyppäämään lähes ilmaan säikähdyksestä, kun Markus ilmestyi kottikärryjen kanssa talliin, ja vilkaisin vanhempaa poikaa. "Mä voisin auttaa karsinoiden siivoamisessa" mutisin miehelle, napaten talikon/lapion mikälien käteeni, tuntien miehen hämmentyneen katseen selässäni. En ollu pahempi puhumaan, enkä ollut vaihtanut Markuksen kanssa lähes sanaakaan koko Vaahterapolussa olo aikani, joten minusta sai varmaan diivailevan, töykeän tai kiukkuisen kuvan. Virnistin mielikuvalle, alkaen rehkiä Hukkiksen karsinassa. Lantakikkareet oli levitetty mahdollisimman pimeisiin nurkkiin etten voisi vahingossakaan nähdä niitä, mutta lopulta koko karsinan läpi käytyäni kaikki märät kohdat ja kikkareet olivat poissa. Markus näyttikin juuri aloittelevan toista karsinaansa, mutta oli ehtinyt tyhjentää kotsat, joten pääsin suoraan siivoamaan Usvan karsinaa. Kikkareita ei ollut kuin yhdet, eikä paljoa muuta, mutta kävin läpi koko karsinan huolellisesti, lopulta levitellen keskelle kasautuneen turvekasan hieman tasaisemmin ympäri karsinaa, lähtien sitten viemään kottikärryjä.
Loppujen lopuksi päädyin takaisin taukohuoneeseen röhnöttämään, kun Mila pyyhälsi ovesta sisälle, kopauttaen lumet kengistään. "Moi ..." mumahdin tallin omistajalle hymyillen. "Ai, sä ootki aikasessa. Näitkö sää Usvaa, se vetää tarhas jotai rumbaa iha into piukas" minua lyhyempi nainen jutustelikeitellessään itselleen juotavaa. "Joo. Kävin aamul viemäs molemmat hepoiset pihalle. Ja Usva rellesti jo sillo. Siivosin muute noiden otusten karsinat äske, ni säästi Markusta ees vähäse" jutustelin vielä, hymy kasvoillani. Mila näytti hetken yllättyneeltä, sitten kehuen ahkeruuttani pienoisesti. Selitin vielä teoriaani, että Hukkis oli edellisessä elämässään ollut aavikolla elänyt prinsessa, joka ei sietänyt vettä tai lunta, ja Usva taas oli mitä oli.
Hetken juteltuamme Mila ehdotti, että jos kerta olisin tallilla koko päivän, voisin liikuttaa Pontso-ruunaa, mikäli jaksaisin. Olin hyvin hämmentynyt pyynnöstä, mutta lupauduin liikuttamaan risteytystä parhaani mukaan.
Kellon ollessa lähemmäs yhdeksää kävelin kohti maneesia; aamupäivät olivat kai hiljaisia, sillä maneesi huokui tyhjyyttään. Virnistin, vieden ympäri maneesia pieniä esteitä ja puomeja. Sitten kävin hakemassa Usvan takaisin tarhasta riekkumasta, ja otin tallissa neidin loimen pois. Suokki tuntui hämmentyneeltä, mutta lähti nätisti matkaani, mulkoillen hieman maneesin ovea; Usva ei vaikuttanut sisällä nyhjöttävältä otukselta, eikä tuntunut pitävän ajatuksesta olla tällä suurella kentällä sisätiloissa.
Päästin tamman irti riimunnarusta, taputtaen käsiäni yhteen. Tämä sai voikon suokin lähtemään jonkinlaista ravin ja laukan sekoitusta pitkine kopineen, jääden välillä haistelemaan puomeja tai erinäisiä kohtia maneesissa. Hetken päättömän juoksentelun jälkeen neiti rauhoittui hetken, ja alkoi kuunnella minuakin, lähtien kuin hippaleikissä karkuun jos tulin lähelle; ja se olikin tarkoitukseni. Naamioida pienoinen treenaus leikiksi. Vaaleaharjainen suokki päätyikin hyppäämään pari estettä kovin kömpelön oloisesti, mutta se näytti silti paremmalta, kuin mihin Hukkis suoriutui. Virnuilin nuorikolle, kehuen neitiä vähän ajan välein. Lopulta nappasin tamman jälleen kiinni, veäten pipoa syvemmälle korvien ylle, kun astuin kylmenneeseen aamuun. Ajatuksissani lähdein taluttamaan suokkia kohti tallia loimittaakseni Usvan, mutta ennen kuin tajusinkaan, tunsin otteeni riimunnarusta lipeävän samalla kun Usva pyyhälsi yhtäkkiseen laukkaan tallin pihasta. Kauhistunut älähdys pääsi suustani, kun tunsin kaatuvani liukkaalla maalla keskelle tallipihaa, vaalean tamman kadotessa näköpiiristäni, Haukoin henkeä hätääntyneenä, henki salpautuen vähän väliä. Nousin nopein liikkein maasta, lähtien suuntaan, jonne olin nähnyt karkurin kiitävän. Tallin takaa käännyttyäni näin onnekseni Usvan nuuskimassa kimoa tuntihevosta Hillaa. Lähdin tammojen luokse kutsuen samalla Usvaa nimeltä, toivoen vain, ettei voikko neiti lähtisi karkuun. Sen sijaan varsa käänsi siron päänsä kohti minua, lähtien lepsun ja letkeän oloisena kävelemään kohti minua. Olin jo varma, että metrin tai parin päässä minusta Usva lähtisi karkuun, mutta suokki suuntasi suoraan luokseni, tökäten turvalleen olkapäätäni hämmentyneen oloisena. Nappasin nopeasti neidin kiinni, lähtien kädet yhä täristen viemään tuon talliin. Heitin fleeceloimen pienen suokin ylle, vieden tamman takaisin tarhailemaan, jossa tälläkertaa neiti meni rauhallisesti lumikinosten yli kököttämään Bellan seuraksi.
Kello näytti kymmentä, kun hain Hukkiksen sisälle. Tarkoitukseni oli juoksuttaa mustaa oritta hieman, ja olinkin käynyt siivoamassa maneesin sopivaksi juoksutukseen. Harjasin Hukkiksen läpi, heittäen sitten orille juoksutuskamat, lähtien viemään mustaa hevosta kohti maneesia.
Juoksutin Hukkista muutamaan otteseen, ja suokki todella nautti siitä; sen näki pelkästä olemuksesta. Hevonen totteli ja teki apujen mukaan lähes moitteettomasti, ja kaduin jo, etten ollut kammennut hevosen selkään, kun Hukkis kerrankin oli menotuulella.
Hukkis alkoi jo muuttua hikiseksi, kun lopettelimme harjoitusta muiden tullessa maneesiin. Moikkasin maneesiin tullutta tyttöä iloisesti, jatkaen sitten matkaani yksäritalliin, naureskellen kun Hukkis väisti kaikki mahdolliset vesilätäköt.
Hukkiksen ollessa loimitettu, vein orin riekkumaan tarhaansa- eihän musta tietenkään riekkunut, vaan kökötti paikallaan mahdollisimman kuivassa paikassa, mutta hevosta katsellessani tajusin olevani tajuttoman väsynyt. Kello näytti jo kahta, kun lopulta havahduin taukohuoneesta pyörittelemästä teekuppia kädessäni. Muutama tuntilainen meni ohitseni moikkaillen, ja lopulta ensimmäinen tunti alkoi maneesissa. Tämän vuoksi suuntasin tuntipollejen puolelle, katseeni käyden hevosten karsinajärkässä. Etsin Pontson karsinan, hakien ruunan riimunnarun ja lähtien kohti Pontson tarhaa.
Risteytys olikin tarhassaan pää haudattuna päiväheiniin ja niiden rippeisiin, kun napsauttelin kieltäni suussani, saaden Pontson nostamaan päänsä ja katseen hakeutumaan minuun kovin laiskan oloisena.
Kipaisin tarhaan, ottaen ruunan mukaani ja sulkien portin tiukasti perässäni. Lähdin taluttamaan ennestään tuntematonta ruunaa kohti tallia. Pariin otteeseen Pontso yritti mennä ohitseni, mutta Hukkiksen samantyyppiseen käytökseen tottuneena sain Pontson lopulta alistumaan kulkemaan nätisti perässä.
Läsipää vaikutti leppoisalta tapaukselta, kun hoidin herran ratsastuskuntoon. Pontso seisoi käytävällä leppoisana, kun taputtelin ruunan kaulaa hymyillen. Hevonen oli todella kivan kokoinen mieleeni, ja minua innosti ajatus lähteä ratsastamaan tuntihevoseksi aloitteleva otus.
Kävin hakemassa Ponton kamat, nostaen mustan yleissatulan hevosen selkään hyvään kohtaan, kiristäen satulavyön. Suitsetkin löysivät tiensä Pontson päähän ilman ongelmia, ja pian hevonen olikin valmis, kun olin laittanut risteytykselle takajalkojen jännesuojat.
Laitoin kypärän päähäni ja pujotin normaalien ratsastushanskojeni tilalle hieman läpimämmät fleecehanskat, lähtien taluttelemaan ruunaa kohti kenttää. Hevosella oli hokit alla, joten uskaltauduin mennä kentälle. Nousin hevosen selkään, hieman hämmentyen, kun ruuna tuntui olevan kauhean matala, vaikkei olut paljoakaan Hukkista pienempi.
Lähdin alkuverkkaamaan ruunan kanssa rauhalliseen tahtiin, ja koska sää ei sallinut, emme tehneet koko aikana mitään erikoista. Pontso oli rauhallinen ja varma ratsu, jonka kanssa ei tarvinnut tapella johtajuudesta, vaan tuntihevonen meni minne toivoin heti alkuun.
Otimme pieniä pysähdys- ja raviharjoituksia. Laukkoja en uskaltautuntu ottamaan, koska en ollut varma, miten uskaltaisin konia rasittaa, ja millainen kentän pohja oli.
Tunnin päästä näin maneesista purkautuvat jonon hevosia, ja aloin itse ottaa loppukäyntejä hiljalleen. Pontso oli mennyt todella hyvin ja oli mahtava ratsu kuumapäisen Hukkareissun jälkeen.
Laskeuduin satulasta halattuani selästä käsin vaaleanruskeaa kaulaa, taputellen harjaksen peittämää sivua hellin ottein. Nostin jalustimet siististi satulan sivuille, lähtien taluttelemaan ruunaa kohti tallia. Pöllähtäessäni talliin kukaan ei kiinnittänyt minuun sen suurempaa huomiota kun vein risteytyksen ovelta heti toiseen karsinaan, laittaen Pontson kamat takaisin ja harjaten herran vielä kertaalleen läpi, huomaten Pontson olevan hieman hikinen. Tämän takia heitin ruunan selkään vihreällä koristellun fleeceloimen, lähtien viemään ruunaa tarhakaverinsa Peikon seuraan.
Ruunakaksikko menikin hyvässä sovussa pois tarhan portilta, kun kuulin kännykkäni pirahtavan kahdesti. Vastasin hätäisesti, kuullen äitini tulevan hakemaan minua pian. Kello näytti jo neljää, ja tunsin olevani uskomattoman väsynyt. Ilmoitin venttaavani tallipihalla, josta äitini minut hakikin kohti kotia. Taisin nukahtaa autoon, sillä kotimatkasta minulla ei ole pahemmin muistikuvaa ...
10.12.2012 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Suuri haukotus repi leukapieliäni, kun katselin ulos kylmään pimeyteen. Lumi peitti kaikkea näkyvää, mutta jäätä ei onneksi ollut paljoakaan - tietenkin juuri tarpeeksi jotta voisin kaatua; Äitini parkkeeratessa tallin pihaan, astuin ulos autosta, ja ensimmäinen asia, jonka onnistuin tekemään muutaman haparoivan askeleen jälkeen oli tietenkin kaunis ilmalento selälleni. Älähdin, nousten ylös, putsaillen lumet takkini selkämyksestä. Olin toivoton talvella, sillä kaatuilin vähän väliä ja olin muutenkin erityisen onnettomuusaltis ...
Astelin talliin mahdollisimman rivakasti, napaten riimunnarun kätöseeni, ja lähdin kohti Usvan tarhaa. Nuori varsa oli kasvanut siitä miten olin neidin hankkinut; harja oli alkanut talven aikana vaalenemaan, mutta niinhän kasvattajakin lupasi; tamma oli luokiteltu voikoksi, mutta tähän asti harja ja häntä olivat olleet punertavanruskeita, mutta nyt harja oli jo alkanut vaaleta oikein hyvään tahtiin.
Otin vaalean tamman kiinni, taputellen nuorikon kaulaa, kun loimi päällä heiluva suokki yritti lähteä raahaamaan minua perässään.
Usva oli täyttänyt vastikään vuoden, ja alkoi jo olla hevosen näköinenkin; joka kerta hämmennyin yhtä paljon, kun näin pikku-Usvan ... en enää niin pienenä Usvana.
Olin saanut pariin otteeseen viime viikkoina Usvalle kuolaimetkin suuhun, että suokki tottuisi niihinkin.
Taluttelin Usvan sisälle, jättäen neidin sidottuna karsiinaansa kun kipaisin hakemassa Usvan tavarat. Ilmeisesti kipaisuni kesti liian kauan, sillä kun tulin takaisin yksityistallin puolelle, vaaela suokki hamusi lattiaa ulko-oven vieressä. Huokaisten kävin hakemassa tamman riimun päähän ja vein neitosen takaisin karsinaansa. Tämä oli ties kuinka mones kerta, kun nuorikko eksyi karsinastaan käytävään, tai tarhasta pihalle riekkumaan. Olin varma, että lukitsin aina lukot ja sidoin Usvan karsinassa kiinni, mutta aina pieni epeli sai narut ja lukot auki.
Usvan ollessa nätisti karsinassa harjattuna, kävin hakemassa nuorikon ensimmäiset suitset naulastaan nopeasti, mennen sitten vaalean tamman karsinaan, pujottaen riimun neidin päästä, päästäen pienne riimun putoamaan riimunnarun varassa, kunnes riimun soljet kolahtivat seinään.
Annoin vanhan tottumuksen mukaan Usvan haistella uuden tavaran; olin harjoitellut viikon tai pari kuolaimia; suitset eivät vielä käyneet päässä, mutta sekin aika koittaisi varmasti, kunhan suokki tottuisi kuolaimeen.
Pienten harjoittelujen jälkeen Usva alkoikin olla rauhallinen ja harjoitus oli lopuillaan. Kehuskelin nuorikkoa vuolaasti, taputellen rasavillin kaulaa, kun kipaisin viemässä suitset takaisin. Heitin vielä riimun tamman päähän, jonka jälkeen päästin tamman vapaaksi karsinaansa, sitaisten riimunnarun lukoksi ovelle estämään karkailut.
Kävin hakemassa mustan suokkini omasta tarhastaan. Hukkis oli oikea karvamammutti, sillä lähestulkoon yhden päivän aikana tuolle oli possahtanut järkyttävä talvikarva, mutta eipä se minua haitannut. Oli vain huvittavaa katsella, kun muutamat muut hevoset värjöttelivät kylmissään toppaloimineen, ja Hukkis veteli ympäri lumihankea fleeceloimen kanssa, ja pahimmilla pakkasillakin vain kevyttoppaloimen kanssa.
Lumi oli tarhan kulmissa lähemmäs metrin korkuista, ja tietenkin mustaharjaisen oli pakko päästä juuri kaikkein lumisimpaan kohtaan. Rämmin ori perässä reisiäni myöden lumessa, kunnes viimein sain hevoseni kiinni ja taluttelin herran talliin, jossa Usva hörähteli hiljaa huomionkipeyttään. Ohi mennessäni taputtelin tamman päätä, vieden sitten mustan hevosen omaan karsinaansa käytävän perälle. Kävin hakemassa Hukkareissun tavarat valmiiksi, ja pian pörröihen suokki olikin harjattu. Napsautin Hukkiksen riimuun riimunnarun, vieden herran käytävälle, hakien vielä Usvan omasta karsinastaan.
Pian käsissäni olikin kaksi riimua, molempien päissä seisten jääräpäinen suokki. Lähdin kävelemään tallin käytävää pitkin ulos, jossa heilautin hieman kättäni moikatakseni ohi kulkevalle Milalle.
Lähdin kävelemään hiekkatietä puhallellen ilmaan pieniä pilviä lämmintä hengitysilmaa, kaksi suokki kävellen varmoin askelein perässäni. Usvaa sai vähän väliä nykäistä kävelemään kunnolla, mutta vanhempi herrasmies kulki pää hieman alhaalla, lammasmaisesti.
Kävelylenkki kesti vähän päälle kaksikymmentä minuuttia, ja siihen sisältyi pari ravipätkää, mutta kumpikaan suokeista ei näyttänyt väsyneeltä. Usva vaikutti leijailevan yhä omissa maailmoissaan, kun pääsimme tallin pihaan. Kävin viemässä molemmat hevoset sisälle, jättäen ne riimut päässään odottamaan iltaruokiaan. Lakaisin tallin lattian nopsasti, joutuen kerran hätistämään vaalean hevosen takaisin karsinaansa, kun Usva oli selkäni käännettyäni tiirkoinut lukkonsa. Katosin taukohuoneen puolelle Usvan lukittuani varmasti, sanoen vielä heipat Hukkikselle. Yksäripuoli alkoi täyttyä muistakin hevosista, jotka jäivät yksi toisensa jälkeen odottamaan muonaa.
Onnistuin valtaamaan itselleni taukohuoneesta mukavan nurkan sohvalta, käpertyen siihen juoden lasista vettä. Koiranpentu pyöri jaloissani taukoamatta, ja lopulta vaaleaturkkinen Wienna käpertyi syliini sen nostettuani. Silittelin koiran päätä, kun taukohuone alkoi täyttyä hevosensa pois hoitaneista yksärinomistajista ja tallitytöistä. Onnistuin moikkaamaan kaikkia ja ehdin jutellakkin muutaman kanssa, ennen kuin Mila ilmestyi pahvilaatikko kädessään taukohuoneeseen, jakaen jokaiselle Vaahterapolun logolla koristellun pipon, jonka jokainen paikallaolija vetäisi tyytyväisenä päähänsä. Tämän jälkeen jouduinkin pian lähtemään, koska äitini mölysi jotain puhelimen toisesasa päässä läksyistä ja myöhäisestä kellonajasta ...
16.12.2012 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Kylmä ilma riepoi hiuksiani, kun astelin kohti tallirakennusta. Pakkasta oli vain kymmenisen miinusastetta, mutta hyytävä pohjoistyyli teki siitä vielä vähintään viisi astetta kylmemmän. Ruskeat, lyhyeksi kynityt hiukseni olivat kuin peikkopojalla, kun viimein ilmestyin talliin. Päivän suunnitelmissa olisi treenausta Hukkiksen kanssa sekä Usvan liikutusta pienissä määrin. Usva oli oikein hyvässä kunnossa ikäisekseen, enkä vaatinut varsalta enempiä; noin kerran viikossa oli kuulemma vuoden ikäiselle tammalle hyvä määrä, mutta päästäisin Usvan vähäksi aikaa riehumaan maneesiin - tarhakavereista, jotka olivat niin hienoa rouvaa, kun ei tuntunut löytyvän suokille energianpurkua.
Hukkis oli jo sisällä, koska kello näytti viittä yli kuutta, ja olin jo hakemassa käteeni Usvan riimunnarua, mutta hämmästyin, kun nuorikon naru ei ollut paikallaan. Ennen kuin ehdin enempää hämmästellä, tallin ovi avautui aukaisten oven pauhaavaan kylmyyteen, ja luminen Mila ilmestyi ovesta Usva kintereillään. Suokki oli läpimärkä, joka sai minut tirskahtamaan hieman. "Moi ~ Olin just menos hakeen Usvaa, kiitti ettei mun tarttenu raahata takamustani tonne kylmyyteen" naurahdin Milalle, joka vei suokkitamman karsinaansa, ja lähti suoraan hakemaan seuraavaa konia ulkoa, vaihtaen väliin pari sanaa kanssani, myös tulevista kisoista. Ensimmäisenä päivänä tammikuuta ensi vuoden puolella kun olisi tulossa sekä este- että koulukisat, johon molempiin olisin tulossa Hukkiksen kanssa, varsinkin estekisoihin onnea koittamaan pienimmässä mahdollisessa luokassa, ja toisin erään suokkini, Tuhkimon, myöskin kisaamaan. Tuhkimo varsoisi kahdenkymmenennenyhdeksännen päivän tienoilla, joten minua hieman huoletti, miten kisat menisivät, mutta ainakin voisin yrittää.
Havahduin ajatuksistani, kun Usva kopautti polvellaan vaativati ovea, nyhtäen takkini olkapään kangasta huuliensa väliin, kerjäten huomiota. Taputin nuorikkoa pehmeästi kaulalle, puikkeloiden tamman karsinaan ja ottaen tuolta loimet pois, tamman ravistellessa päätään kärsimättömänä. Nuori hevonen oli kuin veitsellä leikaten kaulasta ylöspäin läpimärkä ja luminen, ja virnuillen harjasin pikaisesti tamman, harjoitellen jälleen hieman jalkojen nostoa, karsinassaoloa ja muuta pientä. Usva alkoi olla jo ihan hevosen kokoinen, ja säkä lähentelikin odotettua 156 senttiä - enää viitisen senttiä, ja tamma lopettaisi kasvunsa. Huokaisin hiljaa, kun mietin, kuinka nopeasti Usva oli kasvanut. Syötin Usvalle vielä hevosennamin, taputellen tuon kaulaa hellästi, siirtyen sitten Hukkareissun kimppuun.
Musta ori seisoi nätisti paikallaan karsinassaan, kun ilmestyin karsinan ovesta sen harjapakki kädessäni. Aloin juuri ottaa loimea pois orin korkeasta selästä, kun herra päätti, että nyt ei huvita. Suurikokoinen suomenhevonen lyttäsi minut karsinan seinää vasten kyljellään, saaden ilman puristumaan keuhkoistani tallin ilmatilaan, kun haukoin henkeäni, kammeten oritta pois nojaamasta minuun. Kertaalleen ärähdettyäni Hukkis pomppasi kuin salamana karsinan toiseen nurkkaan, hyvin loukkaantuneen näköisenä. Huokaisten sitaisin orin kiinni, ottaen loimen viimein pois ja vieden sekä Hukkiksen että Usvan sadeloimet kuivumaan paikoilleen.
Harjasin Hukkareissun nopeasti, selvittäen lumen paakuttamia vuohiskarvoja hyvän tovin, kunnes lopulta iskin orin selkään satulan ja päähän suitset. Laitoin vielä jännesuojat jokaiseen jalkaan orin steppaillessa kärsimättömänä, pureskellen kuolaimiaan. Vedin vielä oman kypärän päähäni ja hanskat käteeni, ottaen orin ohjat käteeni ja suunnaten valoisaan maneesiin, jossa ratsasteli vielä muuan ratsukko, jota moikkasin pikaisesti, kun kaksikko lähti. Talutin Hukkista mukanani, kun rakentelin pienen radan maneesiin; ensin kolme ravipuomia, sarja joka koostui kolmesta 20cm pystystä, pitempi väli, 40cm ristikko, jonka jälkeen 50cm pysty, ja vielä kolmen 30cm ristikkosarja ja rata loppui viiteen ravipuomiin. Nousin orin selkään hieman epävarmana, muistellen viimekertaisia hyppyoperaatiota; ensimmäisellä kerralla putosin, toisella kerralla Hukkis veti kunnon pukit, kolmannella kerralla onnistuin löytämään itseni moneen otteeseen kaulalta tai satulan takaa. Nielaisin, lähtien liikkeelle mustan suokin kanssa.
Alkuverkan mentyämme nostin ravin, ja menin molemmat ravipuomisarjat pariin otteeseen läpi. Sittemmin kävimme laukassa onnistumisen ja yhden kaulailun jälkeen koko radan kaikki esteet läpi yksi kerrallaan ravissa ja laukassa.
Puristin ohjia kädessäni hermostuneen, tuijottaen rataa. Kyse ei ollut kilpailutilanteesta, mutta sain itseni joka tapauksessa sopivaan jännitykseen, joka sai Hukkiksen hermostumaan ja muuttumaan erityisherkäksi. Painoin kevyesti pohkeillani mustia kylkiä, saaden suokin lähtemään kuin tykin suusta. Onnistuin ohjaamaan esteen toisensa jälkeen Hukkiksen oikealle esteelle, kunnes viimeisen puomin jälkeen mustan orin takapää nousi korkealle ilmaan, ja sitä seruasi riehakas pukkisarja minun roikkuessa mustassa, pitkässä harjassa kiinni. Kuulin oman sydämeni sykkeen tavallista paremmin, ja veri kohisi korvissani, kun yritin pitää hevosesta kiinni. Hukkis ei ollut ennen vetänyt sen kokoluokan pukkeja, ja kauan suokki jaksoikin riehua, mutta minähän en irti päästänyt. Lopulta suokki oli hengästynyt ja väsynyt, ja kävelimme loppukäynnit hevosen puuskuttaessa. Taputtelin orin kaulaa rauhallisesti, ja laskeuduin lopulta hevosen selästä, lähtien taluttamaan oria takaisin talliin.
Hoidin Hukkiksen rivakasti pois, laittaen vielä fleeceloimen orille, ettei tuo hikisenä paleltuisi.
Otin Usvan karsinastaan, ja tepastelin tamman kanssa maneesiin, äkkiä siivoillen radan pois ja päästäen nuorikon vapaaksi juoksentelemaan. Usvalla oli kauniit, lennokkaat liikkeet, kun tuo veti ilopukkeja ympäri maneesia. Neljännestunnin riehuttuaan ja romuttuaan sinisilmä asteli luokseni, antaen ottaa itsensä helposti kiinni, jonka jälkeen vein neidin takaisin karsinaansa, tarkistaen vielä tamman jalat. Iltasapuskat alkoivatkin tulla nopeaan tahtiin hevosille, joten auttelin vielä Milaa niden kanssa, jonka jälkeen lähdin rivakasti kotiin hyvillä mielin Hukkiksen ja Usvan edistymisestä.
31.12.2012 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Loppuvuosi oli ollut täynnä kisoja; mutta Hukkiksen kanssa sijoituttiinkin ensi kertaa koulukisoissa, kolmannelle sijalle. Huomenna olisi Vaahterapolun gaaloja, ja paljon kisoja sen mukana; minua hirvitti, ja siksi jätin melko monta vapaapäivää vuoden viimeiselle viikolle. Kuitenkin viimeisenä päivänä sain luvan olla kauemminkin tallilla; äitini hakisi minut kahdeksalta, kun kymmeneltä lähtisimme tallia kohden.
Haukottelin saapuessamme tallin pihaan. Kello näytti puolta yhtätoista, mutta ulkona oli valoisaa, joskin harmaata. Pakkasta ei ollut nimeksikään, vain hieman alle nollakelin, ja lunta tuprusi taivaalta tasaiseen tahtiin, muttei mitään yltiöpäisiä määriä.
Astelin talliin hakemaan Usvan riimun, jonka jälkeen kävelin hakemaan Usvaa tarhasta. Vein vaalean nuorukaisen talliin ja otin tuolta loimen pois, jättäen tamman sisälle. Tarkoitus oli treenata, että nuorikko oppisi pysymään karsinassaan ilman karkeiluyrityksiä tai show'n järjestämistä. Taputtelin tamman päätä karsinan ulkopuolelta tamman hyöriessä paikallaan. Usvan harja oli alkanut vaalentua, ja muistutti jo luonnonvalkeaa väriä. Syötin Usvalle omenan, ja astelin ulos. Näin Sarin vievän päiväheiniä tarhoille, ja pysäytin tytön. "Onko ok et Usva saa päiväheinät sisällä, ko yritän saada sen rauhottumaan sisälläkin?" kysyin varovasti tytöltä, joka ilmoitti vievänsä Lallalle ja Bellalle heinät tarhaan, mutta jättäisi Usvan annoksen viemättä. Sari ilmoitti myöskin antaneensa Hukkikselle jo heinät. Kiitin tyttöä iloisesti, suunnaten sitten autolle hakemaan kameran, ja siitä Hukkiksen tarhaan. Ori oli ilman loimea pihalla koska sää oli hyvä, ja tullessani tarhan portille ori ravaili portille hapuillen aidan yli hiuksiani. Työnsin mustan pään pois, mennen sisälle tarhaan. Hukkis jäi vain eteeni seisomaan törppönä, kun otin tuolta sinisen riimun pois, viskaten sen maahan. Lähdin kävelemään Hukkiksen perässäni lumisessa tarhassa, etsien sopivaa taustaa orille. Lopulta löysinkin hyvän paikan ja yritin saada Hukkiksen pysymään paikallaan - epäonnistuen täydellisesti. Suokki käveli aina luokseni tai käveli pois nyhtämään lumen alta heinää tai muuta. Sainhan pari lähikuvaa suokin pärstästäkin, mutta rakennekuvaa kun yritin saada, se ei kelvannut. Huokaisin, häipyen tarhasta, käyden kurkkaamassa Usvaa, joka hyöri karsinassa heinät syötyään. Rauhoittelin hätäilevää tammaa, vieden tuon ulos; en halunnut kiusata nuorikkoa enempää, kun toinen oli jo ihan paniikissa. Usva vetikin kunnon pukkisarjan tarhaan päästyään, johon Lalla reagoi vetäytymällä nuorempansa tieltä kun taas Bella lähti vähintään yhtä riemukkaasti mukaan riehumaan. Jäin katselemaan kaksikon eikuntaa hetkeksi, jonka jälkeen ilmestyin taukohuoneeseen, jossa lojui muutama tallilainen kuka puuhastellen mitäkin - joskin suurin osa lojui sohvalla, mutta kuitenkin. Kun kysyi, kuka lähtisi auttamaan minua Hukkiksen kuvaamisessa, Paukkis ilmoittautui vapaaehtoiseksi.
Niinpä menin tallin pihalle Paukkiksen seuraamana, ja projekti alkoi uudelleen; Paukkis tai minä koetti saada Hukkiksen näyttämään sievältäkomealta ja pysymään paikallaan ja toinen yritti ottaa epätoivon vimmalla kuvaa. Lopulta sopiva kuva saatiinkin otettua, ja kiittelin noin miljoona kertaa Paukkista avusta. Sujautin Hukkikselle riimun päähän, ja vilkaisin taivaalle. Taivas oli utuisen harmaa, mutta lumisade oli lakannut hetkellisesti.
Jätin Hukkiksen tarhaan, ja suuntasin taukohuoneeseen muiden seuraksi. Kello läheni kolmea, kun olin lojunut useamman tunnin taukohuoneessa tai muuten tallissa, kun sujahdin satulahuoneeseen, jossa puhdistin kaikki Hukkiksen tavarat, sekä Usvan harjat ja vähäiset tavarat joita tammalla oli.
Kello oli viisi, kun viimein raahauduin kädet rasvassa ja saippuassa takaisin taukohuoneeseen, jossa oli melko paljonkin väkeä; monet suunnittelivat hakevansa säikyimpiä hevosia sisälle rakettien takia, osa taas oli sitä mieltä, että kyllä hevoset sen kestäisivät, ja jotkut puhuivat taas sisälle viemistä vastaan, koska hevoset saattaisivat saada pahemman paniikin ollessaan lukittuina sisällä eivätkä tienneet mitä tapahtui. Kun minulta kysyttiin, mitä itse tekisin jääräpäilleni, ilmoitin vieväni ainakin Usvan sisään jos se säikkyisi yhtään, Hukkis taas kun oli niin pomminvarma missä vain, etten edes ajatellut viedä oritta sisälle.
Yksi toisensa jälkeen tallilaisista hupeni hakemaan hevosta sisälle tai katselemaan raketteja ja hevosia; monilla oli myöskin kamera. Monet myös ilmoittivat vievänsä hevosen sisälle vain jos se vaikuttaisi säikyltä. Itse suuntasin Usvan riimunaru roikkuen kädessäni Usvan tarhalle. Ensimmäiset raketit alkoivat räiskyä, ja hevoset alkoivat hätkähdellä, mutta pian veteraanit Lalla ja Bella rauhoittuivat. Omat silmäni olivat kiinnittyneet Usvaan, joka tuijotteli taivaalle, hätkähti välillä, muttei sen suurempaa. Kymmenkunta rakettia oli ammuttu lähistöllä, kun päätin jättää Usvan ulos; tammaneiti käyttäytyi aivan täydellisesti. Juuri kun olin menossa takaisin lojumaan taukohuoneeseen, Kopoin ilmestyi tallin kulmalta Donnaa talutellen. Ruskea tamma kulki pää korkealla Kopoisen nykiessä diivaa mukaansa hyvällä menestyksellä. "Sun kandeis hakee Hukkis sisälle, se tulee koht aidoist läpi" Kopoin huikkasi minulle kadotessaan Donnan kanssa yksityistallin puolelle, josta kuului kiihtyneitä hirnahduksia.
Säikähtäneenä juoksin sisälle, koppasin mukaani tällä kertaa mustan riimunnarun, lähtien juoksemaan kohti Hukkiksen tarhaa. Olin pitänyt suokkia niin pomminvarmana etten ollut edes aavistanut, että ori olisi säikkynyt raketteja. Ylläni pamahteli raketti toisensa jälkeen, kun viimein saavuin Hukkiksen tarhalle; ori hyöri ja pyöri ja laukkasi ympäri tarhaansa silmät kauhusta mustana, valkea osa näkyen selvästi. Tummat korvat olivat painutuneet pikimustaa harjaa vasten, kun ori hyppi pystyyn. Kutsui Hukkista, puhuen orille rauhallisesti. Hevonen rauhoittui hieman, laukaten minua kohti kuin hätäisesti. Napsautin nopealla liikkeellä orin siniseen riimuun riimunnarun, lähtien taluttamaan ripeästi suokkia kohti tallia. Ori kulki lähs ravia perässäni koko ajan, silmät yhtä vauhkot kuin aiemmin.
Pariakymmentä metriä ennen kuin olisin päässyt talliin saakka, yläpuolellani pamahti raketti. Maisema värjäytyi punaiseksi ja vihreäksi, kun joku ilmeisesti ampui padasta lähialueella. Tämä sai Hukkiksen ensin reuhtomaan itsensä irti otteestani, ja seuraavaksi ori nousi takasilleen kauhun valtaamana. Ori otti muutaman askeleen taakse laskeuduttuaan vain paria senttiä varpaideni eteen. Nappasin äkkiä, sydän hakaten, orin riimunnarusta ja sinisestä riimunnarusta, lähes juoksuttaen orin talliin. Iskin oven talliin perässämme kiinni, hengittäen syvään. Sain muutaman kummastuneen katseen tallissa olijoilta, mutta sanaa sanomatta vein Hukkiksen karsinaan, jääden rauhoittelemaan oritta, taputellen tuota kaulalle ja jutellen tuolle. Ehdin olla karsinassa lähemmäs tunnin, kun kännykkäni pirahti; äitini ei pääsisikään hakemaan minua ihan heti. Huokaisten näpyttelin vastauksen, että se olisi ok, ja jäin Hukkiksen karsinaa istumaan orin painaessa päänsä syliini. Jutustelin orin kanssa vielä hetken, ja lopulta nousin, raajat kankeana kävelen taukohuoeneseen lojumaan. Yllättävän moni oli jäänyt tallille vaikka oli uusivuosi, ja muutama aikoi kuulemma yöpyä, jos saisi Milalta luvan. Itse lähtisin yhdentoista aikoihin.
Onnistuin nukahtamaan taukohuoneen sohvalle, mutta kännykkäni soittoääni herätti minut; kello oli viittä vaille yksitoista, ja minun pitäisi kuulemma raahautua ulos. Kävin vielä tarkistamassa Hukkiksen, joka oli nyt rauhoittunut, kuten suurin osa muistakin hevosista. Usva oli haettu isälle, ja tamma hyöri karsinassaan, tiirikoiden lukkoa, johon olin hankkinut astetta järeämmän lukon, ettei suokki karkaisi. Menin ulos, hypäten auton kyytiin, toivotellen vielä hyvät uudet vuodet.
05.01.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Ilmestyin heti koulun jälkeen tallin pihaan ratsastuskamoissani. Kävelin tallille normaaliin tahtiin, pää nyökkäillen päässäni soivan biisin tahtiin. Kävin taukohuoneessa, jossa näytti olevan jonkinasteinen läksykerho, kun heti koulun jälkeen tulleet tallilaiset pakersivat tehtäviään tallilla etteivät jäisi illaksi - sallikaan minun nauraa, yöllähän ne matikan tehtävät parhaiten hoituvat! tai aamulla ... Tai tunnilla... Tai viimeistään jälki-istunnossa. Heitin punaruudullisen reppuni taukohuoneen nurkkaan, suunnaten sitten varustehuoneeseen, josta nappasin Hukkiksen sekä Usvan riimunnarut.
Kävelin ensin Usvan tarhalle. Vaalea tamma oli kahden muun hevosen keskellä pää riippuen päiväheinän rippeissä, mutta kutsuessani sinisilmää nimeltä nuori tamma tuli laiskasti portille. Nappasin neidin kiinni, taputellen suokin kaulaa, sulkien portin ja lähtien sitten Hukkiksen tarhalle. Hukkiksen kiinniottaminen olikin suurempi projekti; ori ei ollut millään pysyä paikallaan samalla kun yritin pitää Usvaa aloillaan. Loppujen lopuksi, parin kirosanaliudan ja itkupotkuraivarin jälkeen molemmat suokit olivat hyvin nöyrinä kiinni riimunnaruissa. Tuhahdin suokeille, lähtien kävelemään kohti tallia.
Avattuani tallin oven kuulin muutaman kolahduksen, kun hevoset kopistelivat karsinoissaan, kun kääntyivät katsomaan, kuka oli tulossa. Parista karsinasta kurkkasi yksityisenomistajia hoitamasta hevosiaan, kun vein silmäteräni karsinoihinsa. Sitaisin Usvan riimunnarun kiinni karsinaan, kun taas Hukkis sai olla karsinassaan vapaana.
Hoidin Usvan kuntoon, ja vilkaisin kelloa. Maneesi ja neknttä olisivat käytössäni vasta viiden aikoihin, joten minulla oli vielä rutkasti aikaa. Laitoin Usvalle loimen päälle, taluttaen suokin ulos, jättäen tuon tarhan portille möllöttämään. Palasin talliin, huomaten Hukkiksen nukahtaneen. Naurahdin, kävellen orin ohitse ja ilmestyin taukohuoneeseen, moikaten siellä olevia. Kaivoin koulukirjani esiin, tehden suuren osan läksyistäni seuraavan puolen tunnin aikana. Kukaan ei halunnut hyvin tehtyjä tehtäviä, vain tehtävät tehtyinä. Ei ole minun ongelmani jos vietän koko päivän tallilla ~
Singahdin kellon näytäessä hieman yli puoli neljää Hukkiksen luo, jossa ori alkoi jo hieman hermostua seisoskelusta karsinassa. Loimen olin herralta ottanut pois, mutta kuninkaan elein käyttäytyvä ori kantoi minulle niin kaunaa kuin olla vain; käänsi vain paraatipuolensa minulle kun juttelin herralle. Pienen maanittelun jälkeen Hukkis kääntyi hyvin vastahakoisesti minua kohti, nuuskien taskujani. Harmikseni minulla ei ollut mitään tarjottavana suomenhevoselle, mutta kävin hakemassa hevosen sinisen harjapakin, josta aloin kaivaa harjoja. Pitkän puunauksen jälkeen Hukkis suorastaan kiilsi. Tirskahdin hiljaa, vieden harjat pois, jonka jälkeen hain suitset. Lämmitin kuolaimia käsissäni, painaen ne välillä poskeani vasten; lopulta ne olivat ihonlämpöiset, ja otin orilta riimun pois, laittaen suitset mustan suokin päähän. "Pitääskö mein ottaa tänää vähä rennommi, mitä luulet? Ko sun pitääs loistaa nois kisoissaki parin seuraavan viikon aikana..." mutisin hevoselle, suukottaen orin mustaa, silkkistä turpaa.
Kurkkasin puhelimestani kelloa; se näytti viittä yli viittä, joten lähdin kävelemään Hukkiksen kanssa kohti maneesia. Matkalla onnistuin näkemään Wiennan, joka riehui entiseen tapaansa. Kun olin tullut Vaahterapolkuun, Wienna oli ollut pentu, mut nyt koiranpennusta oli kasvanut kaunis, aikuinen koira. Tämä sai minut miettimään, miten Hukkis oli kehittynyt ja ennenkaikkea miten Usva oli kasvanut; joskus sekin olisi ohi. Huokailin koko loppumatkan maneesille, mutta maneesille päästessäni mielialani oli jo kohentunut.
Maneesissa oli juuri ratsastamassa Amanda Tuikun kanssa, joita moikkasin pikaisesti. Annoin kaksikolle tilaa kun menin keskelle kenttää, nousten Hukkiksen leveään selkään. Annoin orille pitkän ohjan, antaen orin kävellä pää pitkänä pari metriä uran sisäpuolella. Joka kerta kun Tuikku ohitti mustan orin, Hukkis nosti päätään hetkeksi ja jäi kyttäämään tamman perään, mutta lysähti sen jälkeen heti.
Kymmenisen minuutin kuluttua nostin kevyen ravin. Se oli yksi tyhmimpiä tekojani koskaan. Hukkiksen harjoitusravi oli jo muutenkin aivan hirveä, niin yritä sitten pysyä siinä ilman satulaa. Hötkyin ja pompin kuin räsynukke, kun Hukkis yritti mennä mahdollisimman pitkää ravia. Oli ihme etten purskahtanut itkuun; vatsalihakseni todella huusivat ja olin jo varma että putoaisin hetkenä minä hyvänsä, koska jalkani eivät yksinkertaisesti kantaisi minua. Lopulta kauhu oli ohi, ja päästin orin jälleen käyntiin. Tein pieniä ja suuria voltteja, pysähdyksiä ja muuta melkolailla helppoa. Amansa aloitti loppukäynnit Tuikun kanssa, ja vilkaisi minua. "Haluutko sä mennä toho uralle? Mä voin mennä sisäural." tyttö ehdotti, ja nyökkäsin tuolle kiitollisena. Kävelin uralle, nostaen laukan. Hukkiksen laukka oli todella kiivastahtista ja näyttävää, mutta ennen kaikkea mukavaa istua niin satulan kanssa kuin ilmankin. Vetelin pari kierrosta molempiin suuntiin ravia, kunnes laskin löysään raviin ja siitä käyntiin. Amansa oli hävinnyt hevosineen jo maneesista, ja kävelin vielä hetken aikaa, ennen kuin vein Hukkiksen keskelle ja halasin orin mustaa kaulaa rentona, rötköttäen; omaksi onnekseni Hukkis ei tästä välittänyt. Päätin koettaa jotain hieman erikoisempaa kuin vain pysähdys ja alas, ja laskeuduin hitaasti orin selän päälle, nousten melko piakkoin siitä ylös. Taputtelin ja kehui Hukkista, joka seisoi paikallaan kuin patsas. Varovasti nostin jalkani siten, että molemmat jalkani roikkuivat orin vasemmalla puolella, ja siitä takaperin. Aikomuksenani oli tehdä "maailmanympärysmatka", mutta Hukkis pistikin kapuloita rattaisiin ja lähti kävelemään rennosti, kuin mitään ei olisi tapahtunut, Tämä sai minut kiljahtamaan vaimeasti, tarraamaan takanani lepääviin ohjiin ja roikkumaan niissä kuin henkeni hädässä. Hukkis vain jatkoi matkaansa, lopulta pysähtyen parinkymmenen metrin kävelyn jälkeen. Sydämeni hakkasi, kun tärisevin jaloin käännyin oikein päin. Jos hevonen voisi virnistää, Hukkiksella olisi ollut levein virne ikinä.
Nauroin hieman hysteerisesti vielä orin selässä vielä muutaman minuutin, laskeutuen sitten alas, taputellen Hukkiksen kaulaa ja rapsutellen orin korvia.
Lähdin kävelemään Hukkiksen ohjat löyhästi kädessäni kohti tallia, jossa vaihdoin Hukkiksen suitset riimuun ja pääsipä siinä pari herkkupalaakin mustaan turpaan sujahtamaan. Tallin ovi kävi loppujen lopuksi kun vein Hukkiksen tarhaansa vielä pariksi tunniksi, jonka jälkeen lähdin reppuni haettuani kohti autoksikin kutsuttua romukasaa, jonka olisi tarkoitus kyyditä minut kotiin.
07.01.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
lmestyin pian koulun päättymisen jälkeen Vaahterapolun pihalle. Ylläni olivat kouluvaatteet, jotka pian tallin vessassa vaihtuivat tallivaatteisiin. Tein nopsaan läksyni, riivaten niillä jo koulunsa käyneitä kyselemällä silloin tällöin jotain. Kouluni oli tässä jaksossa loppuva parina päivänä jo yhdeltä, joten pääsin singahtamaan tallille bussikyydillä heti kun koulupäivä päättyi.
Saatuani vähäiset läksyni tehtyä pomppasin ylös taukohuoneen lattialta, ja katosin yksityistallin puolelle. Karsinajärjestys oli muuttunut, mutta ei se minua haitannut, kun kipaisin Hukkiksen tarhalle.
Musta suokki tuijotteli kaukaisuuteen tarhan perimmäisessä nurkassa, kunnes kutsuin oritta. Hukkis käänsi päänsä ja ravaili luokseni, nuuhkaisten olkiani kiinnostuneen oloisena. Hukkis oli tänään astunut Vaahterapolun suokkitamma Hillan, ja ajatus sai minut lähes hyppimään riemusta; pian Milan toivoma "Pikku-Hukkis" olisi tallissa. Ja mikä mielenkiintoisinta, Hilla oli kimo suokki, ja Hukkis musta; tämä saisi varmasti mielenkiintoisen näköisenkin varsan aikaan. Jutustelin Hukkiksen kanssa hetken, kurkaten sitten kelloa kännykästäni. Minulla oli kovin toimeton olo, joten menin Usvan tarhalle, jutustellen nuoremmankin kanssa hyvän tovin. Lopulta palasin talliin, jossa aloin kiusata Milaa kyselemällä tekemistä. Mila määräsikin minut siivoilemaan tallia yleisesti, sekä voisin autella alkeisryhmäläisiä, joiden tunti alkoi kolmelta, eli hevoset otettaisiin noin tuntia ennen sisälle, ja voisin tulevia heppatyttöjä autella, jos joku ei jotakin osannut.
Lähdinkin siis tuntihevospuolelle, jossa lakaisin pikaiseen käytävän edellisen tunnin hevosten jäljiltä. Pian valmiiksi tultuani vanha ryhmä alkoi valua talliin ja uudet tulivat tilalle.
Auttelin ryhmäläisiä parhaani mukaan, jonka jälkeen alkeisryhmä katosi maneesiin. Kävin taukohuoneessa kurkkaamassa päivän tunnit; loput tuntilaiset taisivat osata hoitaa koninsa tunnille itse, joten jäin hetkeksi löhöämään taukohuoneen sohvalle. Muita koulusta tulleita alkoi virrata paikalle. Moikkasin kaikkia, kadoten sitten ulos, kun taukohuone alkoi täyttyä ihmisistä; sehän kuulosti melkei sosiaaliselta, jos tekisin muuta kuin moikkaisin!
Katosin siis viileään ilmaan ulos, ja suuntasin Hillan tarhalle, jossa olivat myös Sessa ja Tuuli. Tammaneideistä vain Tuuli kärkkyi heti tarhassa, ja taputeltuani ruskeaa tammaa hetkisen, kutsuin Hillaa nimeltä; suokki ei korvaansakaan lotkauttanut. Naurahdin hiljaa, naksuttaen kieltäni, saaden kimon viimein kääntämään päänsä ja kävelemään laiskaakin laiskemmin tarhan portille. Virnistin tammalle, taputellen ja silitellen tuon päätä.
Pyörin pari tuntia tallilla, lopulta lähtien Hukkiksen tarhalle kun viimeinen tunti maneesissa lähti käyntiin. Hain Hukkiksen sisälle, harjaten nopsaan suokkiorin ja laittaen suitset ja satulan leveään, mustaan selkään. Talutin kiirehtimättä orin kentälle, joka oli vielä tyhjillään. Nousin Hukkiksen selkään rivakasti, lähtien sitten verkkaamaan rauhalliseen tahtiin. Käveltyäni sopivan aikaa ja aloitettuani ravit, otin pariin otteeseen laukaa, jonka jälkeen aloin keskittyä koulun pakertamiseen. Aloin hitaasti mutta varmasti harjoitella Hukkiksen kanssa sulkutaivutuksia, sillä aikeenani oli päästä vielä korkeammalle tasolle Hukkiksen kanssa koulukisoissa; esteratsastukseen suokista kun ei ollut, todistettavasti. Sulkutaivutukset olivat kummallekkin meistä vaikeita, ja aina oma pohkeeni meni liian taakse, Hukkis hämmentyi ja alkoi säätää omiaan, mutta pari askelta sulkutaivutusta saatuamme taputtelin orin hikistä kaulaa ja lähdin vielä loppuraveille, ja siitä käyntiin.
Pian Hukkis löytyikin tallista fleeceloimi päältään ja odottamassa sapuskojaan, kuten moni muukin hevonen. Kävin vielä hakemassa Usvan sisälle ja jätin tänään hoitoharjoitukset vähemmälle, kun äitini soitti olevansa pihassa. Kävin nappaamassa koulureppuni, jonka jälkeen hävisin tallin pihasta kohti kotia.
16.01.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Ilmestyin tallille kolmen aikoihin ratsastusvarusteet ylläni. Olin tullut suoraan koulusta, mutta koko päivän ajatukseni olivat harhailleet tallille; olin sopinut Paukkiksen ja Iidan kanssa lähteväni maastoilemaan melko pian, sillä pimeällä ei enää viitsisi lähteä. Ryntäsinkin taukohuoneeseen, jossa päivystivät Iida, Kat ja Sari, juttelemassa ilmeisesti Markuksen tyttöystävästä Ilonasta, joka oli taas käynyt tallin rauhaa häiritsemässä. Moikkasin kaikkia, kysäisten, oliko Paukkista näkynyt. Saatuani vastauksen, ettei tyttöä ollut vielä näkynyt, nyökkäsin ja jäin haukkumaan Ilonaa kolmikon kanssa sohvalle. Ei ehtiny kulua kymmentäkään minuttia, kun Paukkis jo ilmestyi ovesta puuskuttaen. "Moi ~" sanoimme tytölle kuorossa, pian Iida pompaten ylös sohvalta ja minä perässä. "Eli mie otan Hukkiksen, Paukkis Simon ja Iida Fjantin?" tarkistin vielä, saaden molemmilta myöntävän vastauksen. "No mennää sitte hakemahan koneja ~ " sanoin vilkkaasti, lähtien sitten satulahuoneeseen, josta nappasin uuden riimunnarun, jotka olin taannoin voittanut koulukisoista samantyylisen riimun kanssa. Virnistin itsekseni, lähtien sitten tarhoille, Paukkis ja Iida käyden hakemassa omat poniruunansa.
Hukkis oli tarhan porteilla odottamassa, ja juuri kun olin saamassa napsautettua riimunnarun orin siniseen riimuun, päätti herra lähteä kävelemään taakse ja siitä kääntyen notkeasti ori katosi tarhan perimmäiseen nurkkaan. Kirosin hetken, sulkien tarhan portin perässäni, lähtien takaa-ajamaan oria. Eipä se tulosta tuottanut, niinkuin ei koskaan ennenkään. Pysähdyin äkkiseltään, saaden orin kääntymään ja katsomaan minua. Hetkessä käännyin ja lähdin juoksemaan poispäin mustasta orista, joka hetken pohdiskelun jälkeen lähti ravaamaan perässäni. Hidastin tarhan portilla, ja pysähdyin, kun tunsin Hukkiksen iskevän turpansa selkääni vaativasti. Käännyin hitaasti, nyt napaten orin kiinni, saaden suokin alistumaan kohtaloonsa ja kulkemaan kiltisti perässä. Käännyin sulkemaan porttia ja sen suljettuani kuulin aplodit, kun Paukkis ja Iida taputtivat ja nauroivat minulle. Vedin suuni leveään virneeseen, kumarsin näyttävästi ja jatkoimme matkaa talliin. Ruunat olivat nätisti toistensa seurassa, mutta tietenkin jääräpäisen suokkiorini oli pakko vedellä päätään ylös ja hirnua kuin mikäkin kuningas. Parin ärähdyksen jälkeen suokki kulki perässäni hyvin nyrpeän näköisenä.
Jäimme kaikki kuusi ykstyistalliin, Hukkis ja Fjantti omiin karsinoihinsa vierekkäin ja Simo käytävälle. Tallin täyttikin iloinen pulputus, kun kaikki puhuivat toistensa päälle harjatessaan kukin omaansa kauraturpaansa.
Hukkiksen harjattuani kävin hakemassa orin suitset ja satulan, pyyhkien kädelläni satulaa; se pitäisi pestä.
Paukkis ja Iida saivat omien poniensa selkään satulat ja olivat juuri lämmittämässä kuolaimia, kun itse tappelin Hukkiksen satulavyön kanssa. Hienoja nämä suomenjuntit, kun lihoavatkin sen parikymmentä senttiä sillä sekunnilla kun satula pistetään selkään. Lopulta kuitenkin satulavyökin oli kiinni ja laitoin Hukkikselle suitset päähän, Paukkiksen ja Iidan odotellessa jo minua.
Paukkis kävi vielä sanomassa Milalle ja Sarille, että menisimme maastoon, ja jätti vielä kaiken varalta kaikkien puhelinnumerot tallille, jos jotain tapahtuisi; koska mukana ei nyt ollut ketään aikuista joka tunsi maastot, itseäni jännitti hieman, mutta vein Hukkiksen pihaan ja kapusin mustan orin selkään. "Öötota. Hukkiksen täytyy olla viimine, ko muute se potkiskelee takana olevia. Onks teitillä jotain toiveita paikan suhteen?" kysyin kirraillessan satulavyötä, nostaen sitten katseeni kahteen muuhun. "No Simo ainaki menee pikkase nopiaan maastossa" Paukkis ilmoitti, mutta Iida pääsi ilmoittamaan, että russponi oli rauhallinen matkakaveri. Niinpä päätimme järjestyksen olevan Fjantti, Simo ja vihoviimeisenä Hukkis.
Lähdimme kävelemään tallin pihasta. Annoin suokilleni pitkää ohjaa ja katselin reilusti alempana tarpovia poneja. Taisimme olla jopa kokojärjestyksessä; Fjantti on kymmenisen senttiä pienempi kuin Simo ja Hukkiksen ja connemararuunan välillä oli kolmisenkymmentä senttiä. Virnisitin ajatukselle, saadrn hämmentyneitä katseita itseäni kohti. Otin Hukkiksen ohjaa tiukemmalle, kun ohitse kurvasi melko hidasta tahtia auto. Kerrankin tiellä liikkuja kunnioitti hevosia! Usein vauhtihirmut vain kaarsivat äkkiä ohi ja saivat hevosen kuin hevosen steppaamaan paikallaan tai vaihtoehtoisesti ryöstämään paniikissa; ja kummastakaan ei seurannut mitään hyvää. Joskin minun oli paha sanoa, kun Hukkis oli semmoinen mammutti, että vaikka Venäjä hyökkäisi, ori vain kurkkaisi ja jatkaisi köpöttelyä.
Olimme matkanneet hetken aikaa, kun lähdimme raville. Hukkis ja Simo selvästi lähtivät alkuun kilpailumielessä kohti kärkipaikkaa, mutta Iida sai Fjantin kulkemaan sopivaa vauhtia, etteivät suuremmat ryöstäneet sen ohi ja turvaväli säilyi.
Hetken ravailujen jälkeen tuli pitkä tienpätkä, jonka ympärillä oli vain lumen alla peitossa olevaa peltoa. Nostimme kaikki kolme laukan, ja sitten suoraansanoen räjähti; Hukkis veti päänsä ylös ja lähti rynnimään Simon ohitse, saaden rauhallisen ruunan kilpailumielelle, ja takana seurasi pieni Fjantti. Hetken suokki ehti ryöstää tiepätkällä, kunnes sain tuon pään käännettyä lähes mahdottoman näköiseen asentoon, ja Hukkiksen oli pakko laskea laukka raviksi ja siitä käynniksi ja parin askeleen kuluttua pysähdyksiin. Simo kiri ohitsemme, mutta kyllästyi pian ja jäi odttamaan muita kolmea, ja Fjantti oli Hukkiksen edessä katselemassa ympärilleen kovin tärrellään, korvat hörössä, kuin valmiina lähtemään laukkaan koska vain uudelleen. Yskäisin hetken kuluttua, pahoitellen Hukkiksen toimintaa. Tasasimme hetken sydämiämme, sitten lähtien taas varovasti käyntiin ja siitä raviin.
Kuljimme pitemmän matkaa leppoisassa ravissa jälleen siistissä jonossa tienreunaa pitkin, kun aloimmi miettiä tallille päin kääntymistä. Metsä ympärillämme alkoi olla tiheää ja ilta pimetä, joten oli varmasti parempi lähteä Vaahterapolkuun. Käänsimme kukin vuorollamme hevoset metsätien haarassa, lähtien sitten rullaavassa laukassa kotiinpäin. Pollet alkoivat olla jo rauhallisempia, ja aikaisempi laukkaspurtti oli jo jäänyt unholaan, kun laukkailimme ja lopuksi ravasimme takaisinpäin samaa reittiä. Laskimme käyntiin ja annoimme kaikki kolme pitempää ohjaa, muttei täyspitkää, sillä kuka tietää, vaikka olisi tapahtunut jotain ja hevoset olisivat hermostuneet.
Vaahterapolun olessa näkyvissä Hukkis nosti päätään ja hirnahti, eikä aikaakaan kun useampi hirnahdus vastasi. Tämä sai Simon ja Fjantinkin hörähtelemään kärsimättömästi, ja kun olimme tallin pihassa, pitivät kaikki kolme jo kauheaa mötäkkää. Koko tallin piha raikui kun hevoset ja ponit hirnahtelivat ja hörähtelivät toisilleen. "Kiitti vaan Hukkis, alotit sitten jonkun konsertin." sanoin orille virnuillen, laskeutuen satulasta.
Nostin jalustimet ylös ja lähdin Hukkiksen kanssa Simon ja Fjantin perässä kohti yksityistallia, jossa toetutimme saman kaavan; Iida vei russponinsa Hukkiksen viereiseen karsinaan ja Simo meni käytävälle pörisemään. Otin Hukkikselta satulan ja suitset pois, taputelen orin kaulaa. Kello näytti jo viittä minuuttia vaille kuutta, eli olimme maastoilleet lähes kaksi tuntia. Juttelin vielä hetken Iidan ja Paukkiksen kanssa satulahuoneessa, etsiskellessäni samalla Hukkikselle sopivaa loimea. Suokki saisi jäädä vielä pariksi tunniksi ulos heilumaan, joten heitin orin selkään sini-mustan fleeceloimen, orin höristessä samalla. Olin jo viemässä Hukkista ulos karsinastaan, kun musta ori veti täyden stopin; Ei hievahtanut vaikka kuinka maanittelin. Huokaisin, sulkien karsinan oven ja alkaen tarkistaa, ettei missään kaviossa ollut mitään. Kumartuessani oikean etukavion kohdalle huomasin, että loimen alla ristikkäin kulkevista naruista toinen oli kierteellä. Naurahdin kuivasti, laittaen sen suoraksi ja taas meno maittoi. "Hukkis alias Diiva. Ehkä siun ois pitänykki syntyy tammaks, veisit täysillä tallin prinsessa-palkinnon." naureskelin suokille, suukottaen tuon mustaa turpaa, talutellen tuon ulos ja vieden tarhaansa hillumaan.
Tämän jälkeen suuntasin Usvan tarhalle, moikaten Bellaa ja Lallaa, jotka tunkivat turpiaan minua kohti, kun taas Usva kökötti tarhan keskellä niin jääräpäisen näköisenä ettei kysymystäkään, millä tuulella nuori neiti oli.
Kohtaloani suorastaan uhmaten kävelin tamman luo ja otin tuon kiinni, ja lähdin kävelemään poispäin. Tiesin sen tapahtuvan, kuten kävikin; riimunnaru kiristyi, kun pieni tamma ei hievahtanutkaan. Vedin riimunnarusta varsaa mukaani, mutta Usva oli juurikinsen näköinen, ettei tulisi vaikka uhkaisi päätyä meetvurstiksi. Sinisilmä jaksoi tätä usemaman minuutin, mutta yhtäkkiä lähti kohti, ja viiletti ohitseni. Kaaduin rähmälleni pihalle, jäisen pihamaan ottaessa minut avosylin vastaan. Löin leukani melko ikävästi, mutta aina vain paheni, kun suokkitamma lähti näyttävästi ravissa tallipihan poikki, mutta minkäs sille mahtoi kun minähän en irti päästänyt, ja onnistuin kulkemaan vatsallani puoli pihamaata, kunnes pääsin ylös ja sain pysäytettyä nuorikon. Hieroin leukaani, huomaten että nenästäni valui noro verta; olin kai lyönyt sen jonnekkin. Talutin pää ylhäällä Usvan karsinaansa ja menin heti taukohuoneeseen, joka oli nyt täyttynyt tallitytöistä. Tänään ei ollut tunteja, joten huone ei ollut täynnä, mutta tarpeeksi täynnä, jotta korvani täyttyivät kysymyksillä, kuten "mitä tapahtui?", "sattuiko?", "mitä sä taas säädit siel?", "HYI KAUHEE VERTA!", "Auts, aika kipeen näköne, tarttetkö apua?". Lotta näytti olevan pyörtymispisteessä nähtyään verinoron, mutta pian sain paperia ja sain putsattua puoliksi veressä olevan naamani. Kuitenkin käteni olivat yltä päällä veressä sanoin kuin suuni osio, jota pyyhin juuri. Ympärilläni oli pieni kasa ihmisiä, kun Markus lampi sisään, näki minut ja nauroi räkäistä naurua. "Kenet sä nyt oot menny nirhaamaan? Käykö joku kattoos onks kaikki känkkäränkkähevoset ja muut varteenottetavat uhrit viel hengis, sillä tekijä löyty jo!" Markus räkätti naurunsa lomasta, saaden pikaisen lähdön taukohuoneesta. Naama punaisena saamastani huomiosta sain loputkin siistittyä, ja pesin äkkiä käteni niin hyvin ettei moni arvaakaan. Joku varoitti, että hevot saattoivat säikkyä veren hajua, ja tämä sai kaikki miettimään, miten hajun saisi peitettyä. Joku käski työntämään kätensä tuoreeseen lantakasaan, mutta jostain syystä heiniin käsiensä hierominen ja hevosten namipalapussin naksulla hajun peittäminen olivat varteenotettavia vaihtoehtoja. Niinpä pyyhin käsiäni pieneen tukkoon heinää ja murskasin Hukkiksen kallisarvoisia herkkupaloja käteeni, saaden käteni haisemaan hevosten mielestä varmasti varsin herkulliselta.
Kun etsiydyin verenvuoto-episoden jälkeen talliin, sain Usvan kiinni itse teosta tiirikoimasta lukkoaan. Tarjosin kättäni haistettavaksi, ja pien tunsinkin suokkivarsan hamuavan kättäni siniset silmät innosta kirkkaina, kun tuo luuli syövänsä jotain. Naurahdin, alkaen jälleen treenailla harjaamista, karsinassa olemista ja jalkojen nostoa. Usvalla oli jokin känkkäränkkäpäivä tänään, eikä tamma ollut halukas tekemään mitään oikein. Huokaisin, pörröttäen mörrimöykyn harjaa, miettien, pitäisikö sitä leikata. Usvan harja oli kasvanut mielettömästi sitten siitä kun varsa oli Vaahterapolun pihamaalle ilmestynyt, ja vaalentunut myös, joten se oli jo aika pehko. Kävinkin hakemassa sakset, ja leikkasin Usvan harjan hieman siistimpään tyyliin, leikaten otsaharjasta todella lyhyen, jolloin tamman suuri läsi ja siniset silmät pääsivät oikeuksiinsa. Koko toimenpiteen ajan Usva oli rauhallinen, ja palkitsin tuon syöttämällä pikkuneidille pari omenaa, vieden sitten suomenjuntin ulos ja siitä takaisin tarhailemaan. Kävin vielä moikkaamassa Hillaa, josta etsin mahdollisia merkkejä, olisiko myöhemmin tänä vuonna ilmestymässä lisää suomenhevosia Vaahterapolun maille. Harmi kyllä minulla ei ollut röntgen-katsetta, enkä saanut oikein mitään irti kimosta suokista, joten luovutin hetken tammaa rapsuteltuani ja lähdin sitten kotiin päin, käyden vielä kiittämässä Paukkista ja Iidaa mukavasta maastoreissusta.
18.01.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Kello ei näyttänyt vielä yhtäkään, kun olin jo ilmestynyt tallin pihaan. Kouluni loppui luojan kiitos tänään jo yhdeltä, eikä minun tarvinnut kituuttaa itseäni koulussa kovin kauaa. Tänään olisivat edessä koulukisat, joihin olin harjoitellut hullun lailla Hukkiksen kanssa. Vuorossa olisivat luokat Helppo C, B ja A, ja mikä pelottavinta, minulla oli toinen kisaratsuni trailerissa odottamassa. Tuhkimo ja Hukkis olivat käyneet jo pitkän aikaa yhdessä kisoissa, joten olivat tuttuja toisilleen, mutta koska tänään minulla oli aikaa, olin pyytänyt Millalta luvan pitää Tuhkimoa pari tuntia Vaahterapolussa, että tamma saisi rauhoittua, kun ei ollut mikään varmin matkustaja.
Otin Tuhkimon ulos trailerista ja vein neitosen suoraan Hukkiksen karsinaan, kun tamma yritti nykiä itseään poispäin ja tutkimaan uusia hevosia. "Tuus nyt, ei me tänne tultu asumaan!" mutisin tammalle, saaden samalla pari tuntilaista katsomaan itseni suuntaan. Heti kun Tuhkimo oli karsinassaan nätisti, minut ympäröi kyselevä joukko, muuttaisiko suokki tallille vai mikä idea minulla oli. Lyhyen esittelypätkän jälkeen pääsinkin kauemmas tyttöporukasta, joka katosi tuntihevosten tallin puolelle, kun Helena ärisi tallin ovella kiukkuisena.
Kävin hakemassa Hukkiksen tarhastaan tallin käytävälle, jossa musta ori tervehti tuttua tammaa hetken, ennen kuin aloin harjaamaan Hukkista. Tuhkimo oli onneksi jo harjattu, joten siitä ei ollut pulmaa. En edes muista, koska olisin siistinyt Hukkiksen vuohiskarvoja niin hyvin, että lähes jokainen karva olisi katsottu yksitellen. Onnistuin myös tekemään shakkiruudut oriin talvikarvaan, ja seuraavana vuorossa oli harja. Olin aiemmin tehnyt siihen verkon tai muuta vastaavaa kisoja varten, mutta tänään päätin tehdä jotain erikoisempaa, ja niin alkoi taistelu paksun ja runsaan harjan kanssa. Lopulta olin saanut koko harjan leteille, jättäen hurmaavan otsatukan orin silmille, sitaisten orin harjan vielä sykeröiksi, joka sai minut huomaamaan jälleen kerran, kuinka massiivinen suokkiori oli ja kuinka lihaksikkaalta se nkaula näytti harja ylhäällä. Virnistin, taputellen hevosen kaulaa, Hukkiksen jo torkkuessa paikallaan. Aloin selvittää orin häntää, ja suihkutin siihen hieman selvitysainetta. Aloin pakkailla Hukkiksen kisakamppeita yhteen kasaan, äitini kärrätessä niitä autoon. Minulla tuntui olevan erityisen paljon energiaa tänään, ja se tuntui kielivät hyvistä kisoista tai jotain, sillä olin erityisen tarkka kaiken kanssa.
Tarkoitus oli lähteä neljän aikaan, ja kellon näyttäessä puoli neljää vauhdoin pikaisesti vaatteeni vessassa. Tervehdin pikaisesti taukohuoneessa olijoita, jotka toivottivat minulle onnea kisoihin. Ennen kisoista oli tultu kolmansilla ja neljänsillä sijoilla, ja joka ainoa kerta jouduin miettimään, mitä voisin tehdä paremmin.
Kello oli viittä vaille kolme, kun vein Hukkiksen traileriin, jonne ori sujahti erittäin helposti, ja seuraavaksi oli tammamamma Tuhkimo, jolle traileri olisi yhtä hyvin voinut olla kuolema. Lopulta, kolme minuuttia yli kolme lähdin äitini kanssa köröttelemään pois tallin pihasta, vatsani jännityksestä solmussa.
Kisapaikalle saavuimme puolta tuntia myöhemmin, ja otin heti Hukkiksen ja Tuhkimon ulos. Pihalla näkyi jos jonkinmoista ratsukkoa, ja vein Tuhkimon verkka-alueelle, jossa äitini kävelytti sitä sisäuralla. Itse hyppäsin suokkiorin selkään, ja lähdin verkkaamaan sen kanssa pientä estettä muiden ratsukoiden mukana. Ensin olisivat vuorossa estekisat, ja oli tunnettu fakta, että Hukkis ei ollut esteillä parhaimmillaan.
Viimein tuli minun ja Hukkiksen vuoro tulla verkkaradalta itse kisaradalle. Nielaisin, ottaen ohjat tiukemmin käteeni. Hukkis vaikutti erittäin herkältä, kun lähdin raviin ja siitä laukkaan. Epäonnekseni Hukkis veti päänsä ylös, jonka seurauksena keskittymiseni herpaantui ja kuulin puomin kolahtavan alas jo ensimmäiseltä esteeltä. Purin hammasta, harmitellen ensimmäisen esteen putoamista; monet sanoivat, että jos ensimmäinen este putoaa, kaikki motivaatio lähtee, jos ei ratsastajalta, niin hevoselta.
Esteiden jälkeen lopettelin radan ja lähdin radalta. Onnekseni vain ensimmäinen este oli pudonnut, ja muut olivat visusti paikallaan. Päästin ilmat keuhkoistani ja menin verkka-alueelle valmistelemaan Tuhkimon kanssa kisaamista. Tamman kanssa pääsinkin kauemmaksi aikaa kentälle, koska olin osallistunut kolmeen luokkaan vaalean suokin kanssa.
Tuhkimon kanssa kisaamisen jälkeen saapuivat tulokset; ei yhtään sijoitusta, kummaltakaan suokilta. Hukkis päätyi kuudennelle sijalle ja Tuhkimo viidennelle pienimmässä luokassa, ja toisessa ja kolmannessa Tuhkimo olikin kahdeksas - joka meinasi kolmannessa luokassa viimeistä sijaa.
Minua tavallaan itketti kun tulin alas Tuhkimon selästä tulosten kuulemisen jälkeen, mutta pyyhkäisin reippaasti silmäkulmiani ja marssin Hukkiksen luo, jutustellen mustan orin kanssa. Mielessäni kävi ajatus, että hankkisin orille martignaalin esteitä varten, kun mustaharjaiselle oli tullut paha tapa vetää päänsä ylös laukoilla ja varsinkin esteillä.
Hieman yli tunnin jälkeen alkoi koulukisat, jolloin kapusin Tuhkimon selkään. Hukkis oli ollut jo esteillä turhan herkillä, enkä ollut saanut hevoseen mitääno tetta kun se sätkähti pientäkin pohkeen painallusta, eikä muuta vaikutusta ollut, joten päätin antaa Hukkiksen rentoutua hieman ja mennä Tuhkimon kanssa, jonka vahvuus ei ollut kouluväkerrys.
Verryttelyn jälkeen oli ensin vuorossa Tuhkimon kanssa Helppo C-luokka, joka meni melko huonosti, sillä otus allani oli kankea kuin rautakanki. Tiesin, ettei sijoitusta siitä luokasta tulisi, ja nousin tälläkertaa Hukkiksen selkään, antaen Tuhkimon äitini huostaan.
Lähdetään siitä faktasta, että Hukkis ei ollut ikinä tuntunut yhtä hyvältä ja pirteältä. Ori suorastaan liisi ja otti näyttäviä askeleita, kun menimme radalle, suoritimme sen ja lähdimme pois. Kaikki tapahtui yhdessä humauksessa, kun musta orii liikkui vaivattomasti ja liidokkaasti.
Tämänjälkeen oli taas Tuhkimo, joka oli aivan yhtä kankea, ja sitten vielä Hukkiksen kanssa kaksi luokkaa.
Ori liikkui aivan yhtä hyvin molemmissa vaikeammissa luokissa kuin ensimmäiselläkin kerralla, ja oli ihme, etten alkanut itkemään radalla, kun kaikki meni niin helposti - jopa liian helposti. Ori liikkui kuin unelma, reagoi jokaiseen pohkeeseen ja antoi kaiken lähes ilmaiseksi. Olin viimeinen kisaaja Helppo A-luokassa, joten jäin könöttämään Hukkiksen selkään, taputellen kauniin oriini kaulaa virne naamallani.
Viimein kovaänisistä tuli kuulutus, että tulokset olivat tulleet. Suoristin ryhtiäni, kuunnellen tarkasti. Tuhkimo ei ollut sijoittunut, mutta käteni lensi suuni eteen etten olisi parkaissut, kun sain tietää voittaneeni luokan. Purin huultani, ratsastaen takaisin keskelle kenttää kahden muun ratsukon kanssa, ja Hukkiksen suitsiin kiinnitettiin sinivalkea ruusuke. Halasin mustan orin kaulaa onnellisena ensimmäisestä kisavoitosta, ratsastaen pois radalta kun seuraavat tulokset tulivat. Jälleen, Tuhkimo oli jäänyt sijoittumatta, mutta en voinut uskoa korviani, kun sain tietää voittaneeni tämänkin radan. Mietin jo, että menisin tarkistamaan, oliko tulos varmasti oikea, mutta äitini patisti minut radalle, jossa otin vastaan toisen sinivalkean ruusukkeen. Hukkis yritti nyppiä hampaillaan ruusukkeita pois, josta sai varsin hauskan kuvan, kun paikallinen valokuvaaja otti kuvia kilpailun ajan, ja tietenkin sijoittuneet pääsivät kuvauksen kohteiksi. Koska Hukkis oli erittäin häiriintynyt silmäkulmassaan pilkistävän ruusukenauhan johdosta, joten äitini irrotti molemmat ruusukkeet orin mustista suitsista, ja jäimme odottamaan heA-radan tuloksia.
Jälleen katosin kentältä - mutta vain hetkeksi. Kun minun kolmannen kerran ilmoitettiin voittavan, oli ihme etten pudonnut satulasta, mutta menin jälleen kentälle, saaden tutuksi tulleen tuomarin naurahtamaan minulle, kun näki minut jälleen kehässä. Jälleen sinivalkea ruusuke päätyi Hukkiksen suitsiin, ja tällä kertaa kyyneleet valuivat jo silmistäni, ja yritin pyyhkiä niitä epätoivoisesti hihani kulmalla. Tulin alas Hukkiksen selästä ja halasin mustaa oria pitkään, lähtien sitten tärisevin käsin viemään suokkeja pois kisapaikalta. Taputtelin myös Tuhkimoa, mutta sillä hetkellä suurimman osan huomiostani sai Hukkis.
Olimme ulkona maneesista, kun käännähdin Hukkista kohden ja otin siitä kuvan muistoksi, ensimmäisistä voittoisista kisoista.
Lastasimme suokit traileriin kunhan olin ottanut molemmilta satulat pois ja vaihtanut riimut suitsien tilalle, kun menin autoon, itkien yhä ilosta.
Vaahterapolkuun saavuttuamme otin heti Hukkiksen ulos autosta ja vein orin ja sen tavarat nopsasti talliin, jonka jälkeen äitini lähti tallin pihasta viemään Tuhkimoa omalle kotitallilleen.
Hukkis oli aivan lopussa kun menin takaisin talliin, ja heitin orille fleeceviltin, jättäen hikisen oriin lämpimään talliin. Kello näytti seitsemää, joten taukohuone oli täynnä väkeä, kun saavuin sinne loistaen kuin Naantalin aurinko. Pian ne, jotka tiesivät minun olleen kisaamassa tänään, kyselivät menestyksestä, ja saatoin iloisesti vastata kyselijöille - ja muutkin saivat siitä osansa - hyvästä menestyksestä kouluratsastuksen puolella. Sain muutamat onnittelut, jonka jälkeen katosin takaisin talliin syöttämään Hukkikselle omenoita, jotka löysin satulahuoneesta.
Hain Usvan sisälle, harjaten tamman nopsasti ja vieden sen sitten kentälle. Kävelytin tammaa viitisen minuuttia eri suuntiin ja opetin tammalle, miten kuljettiin nätisti narun nokassa, ja onnekseni Usvalla ei ollut samanlainen känkkäränkkäpäivä kuin eilen. Vein tamman takaisin talliin, kehuen vielä suokkeja - molempia - hienosta työskentelystä, jonka jälkeen vaihdoin vaatteet vessassa ja jäin norkoilemaan taukohuoneeseen kunnes äitini soitti tulevansa hakemaan.
Hyvillä mielin hyppäsin autoon äitini tultua hakemaan minua ja taisin loppumatkasta nukahtaakkin.
20.02.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Haukottelin raukeasti, kun "jouduin" kampeamaan itseni ylös jo seitsemän aikaan hiihtolomalla. Vedin nopsaan tallivaatteet niskaan ja hyppelehdin pihalle, hengitykseni huuruten ilmassa, kun pompin kylmässä pakkasaamussa odottamassa bussia. Bussikortti poltteli taskussani, kun viimein näin valokiilat bussin etuosasta, ja hyppäsin aamun ainoana matkustajana bussiin väsyneen bussikuskin nuokkuessa ratissa, tervehtien minua. Istahdin bussin etuosaan ja katselin pimeään aamuun, kun bussi körötteli yhä lähemmäs Vaahterapolkua - tai pysäkkiä, joka sijaitsi parinsadan metrin päässä tallista.
Pomppasin pysäkillä pois ja lähdin hölkkäämään kohti tallia. Tallissa oli jo valot päällä ja kun avasin tuntsaripuolen oven, näin Markuksen metsästävän jotakin otusta kiinni, jolloin hiipparoin karsinan ovelle. "Mikäs tää otus on?" kysyin naurahtaen, kun näin uuden valkean kauraturvan häsläävän karsinassaan kun Markus yritti ottaa valkeaa poitsua kiinni. "Riimi, tuli tossa eilen." Markus vastasi yksitoikkoisesti, selvästi keskittyen enemmän ruunan rauhoittelemiseen.
Siirryin pois tieltä, kun mies viimein sai Riimin kiinni ja lähti viemään otusta pihalle. Kello ei ollut vielä paljoakaan yli seitsemää, joten kovinkaan moni hevosista ei ollut pihalla, ja sekös tuntui harmittavan ainakin joitain koneja, kun ne kolistelivat karsinoissaan kärsimättöminä. Päätin autella Markusta hieman, ja lähdinkin hakemaan riimunnarua, jonka jälkeen suuntasin hakemaan Villaa pihalle, jonka jälkeen tarhaan lähtivät hevoset ja ponit yksi toisensa jälkeen Markuksen avustuksella. Loppujen lopuksi tallissa oli enää muutama hevonen, Hilla, Luca ja Diana. Lähdin hakemaan Hillaa karsinastaan, enkä voinut olla virnuilematta, kun huomasin kimontamman pyöristyneen vatsan alueelta oikein mukavasti - eikä tainnut suokki enää tunneillakaan käydä jos oikein muistin. Vein Hillan ulos, jonka jälkeen menin vielä hakemaan Lucaa.
Lucan karsinalle ilmaantuessani huomasin arabin olevan jollain tavalla hyvin apaattisen näköinen ja kuopi kaviollaan vähän väliä maata. Huolestuneen vinkkasin Markuksen luokseni, joka otti ruskean tuntipollen ulos karsinastaan ja otti sen käytävälle seisomaan. Ruuna kiemurteli paikallaan, eikä aikaakaan kun huomasin ruunan kaulalla olevan hien. Huolestuneena Markus lähti hakemaan Milaa paikalle, kun itse jäin katsomaan Lucan perään, kun ruuna kuopi ja reuhtoi itseään. Jutustelin koko ajan rauhoittavasti rautiaan herran kanssa. Pääsin huokaisemaan helpotuksesta, kun Mila ryntäsi unenpöpperössä talliin puhelin kädessään. Siirryin sivuun, kun talliomistaja alkoi tutkiskella tuntihevostaan, eikä aikaakaan kun Mila oli jo puhelin kourassa soittamalla eläinlääkärille. Markus sanoi minulle jotain mahdollisesta ähkystä ja käski minun hakea loimen Lucalle, jota kiisin hakemaan.
Laitoimme täysiveriselle loimen, jonka jälkeen Markus nappasi hikisen ruunan matkaansa ja meni kävelyttämään sitä pihalle, kun minä ja Mila odotimme eläinlääkärin tuloa samalla kun seurasimme Markusta ja Lucaa, joka pyrki muutamaan otteeseen piehtaroimaan, muttei onneksi päässyt.
Ei mennyt kauaa, kun eläinlääkäri oli jo paikalla, jonka jälkeen Luca pääsikin ammattilaisen käsiin. Lähdin pihasta huojentuneena, kun kuulin, että kyseessä oli ähky, mutta siitä selvittäisiin ilman leikkauksia tai vastaavia. Yksäripuoli oli vielä täynä hevosia, joten aloin viemään yksäreitä ulos omiin tarhoihinsa, vilkuillen välillä tallin pihaan, jossa Markus kävelytti Lucaa yhä.
Istahdin taukohuoneen sohvalle, nojaten päätäni käsiini, kun Mila ilmestyi seurakseni, ja kiitteli hevosten ulos viemisestä. Kuulemma Luca tervehtyisi kyllä, vaikka tietenkin siihen tarvittaisiin lepoa ja muuta, mutta tervehtyisi kuitenkin ilman suurempia ongelmia - ainakin toivon mukaan. Mila jäi kanssani taukohuoneeseen, ja kehui Hukkista, joka kävi nykyään tiistaisin koulutunnilla; musta ori oli kuulemma käyttäytynyt mallikkaasti, vaikka olikin onnistunut tallomaan hoitajaparan jalat sählätessään karsinassa, kun ei ollut tuttu ihminen hoitamassa. Naureskelimme hetkisen viimeaikaisia tapahtumia ja koko tilanne alkoi jo rauhoittua, kun Markus tuli taukohuoneeseen sanomaan, että oli vienyt Lucan tarhaan eläinlääkärin ohjeiden mukaan - ruunaa vain pitäisi käydä vilkaisemassa silloin tällöin.
Mila meni takaisin taloon väkertämään itselleen aamupalaa, kun minä ja Markus aloimme siivoamaan karsinoita. Tekemisen puute oli suunnaton, kyllä. Ei aikaakaan, kun kahden voimin molemmat tallit olivat putipuhtaita, ja aloin lakaista tuntihevosten puolen käytävää. Kello ei ollut vielä yhdeksääkään, kun hain taukohuoneeseen Hukkiksen kaikki varusteet ja aloin puunata niitä oikein olan takaa Markuksen pulputtaessa Riimistä. Senverta tajusin, että ruuna oli tullut Kathereenilta ja Markus oli tykästynyt ruunaan.
Lopulta Hukkiksen varusteet olivat puhtaat, ja vein ne takaisin, jonka jälkeen alkoikin päiväheinien jako, jolloin Milakin ilmestyi takaisin talliin. Myös yksityisten omistajia ja hoitajia alkoi tulvia paikalle yhdentoista aikoihin, joten päiväheinien jakoon ei mennyt paljoa aikaa. Kaikki olivat tietenkin huolissaan Lucasta kuultuaan ruunan ähkystä.
Yhden aikaan ihmiset alkoivat liikuttaa hevosiaan ja ponejaan, jolloin itse liityin seuraan. Pakkanen ulkona oli kiristynyt, joten suurin osa ratsastajista suuntasi maneesiin, kun oma ajatukseni oli lähteä kentälle Usvan ja Hukkiksen kanssa hypyttämään suokkeja. Hain molemmat juntit sisälle, onnistuen hinautumaan kahden suokin perässä, jotka veivät minua kuin rukkasta ympäri jäistä tallinpihaa, mutta ei siitä sen enempää. Usva oli onneksi mukavalla tuulella, kuntaas Hukkis oli vetänyt vesimelonit sieraimiinsa, kun oli ollut yhden päivän ilman tuttua ja turvallista ratsastajaa.
Saatuani Hukkiksen valmiiksi, siirryin Usvan kimppuun. Neiti oli käynyt ilmiselvästi lumipenkassa kierimässä, sillä tamman karva oli paakkuuntunutta ja sen selvittämiseen meni kauan. Kun lopultakin molemmat hevoset olivat valmiina, talutin mustan ja voikon suokin kentälle ja suljin kentän portin tiukasti, pystyttäen kentälle pari matalaa estettä ja puomisarjan. Kävelytin molempia hevosia ja verkkasin molemmat suokit helpommin käsiteltäviksi. Sitaisin Hukkiksen kiinni kentän aitaan, ja lähdin juoksemaan Usvan vierellä puomeja kohti. Usva ylitti gasellimaisilla loikilla jokaisen puomin, ja jatkoin siitä suoraan matalille esteille; ne ylittyivät samalla tyylillä. Kehuin Usvaa vuolaasti, ottaen sitten Hukkiksen mukaani radalle. Puomit olivat jo kauhistus orille; hevonen ryntäsi lähes ylitseni joka kerta kun edes lähestyimme puomeja, mutta lopulta pääsimme kiemurrellen puomien yli. Huokaisten siirryin mustan suokin kanssa esteille, jotka ylittyivät harvinaisen kömpelösti; jopa minä hyppäsin paremmin kuin hevoseni! Hihittelin itsekseni, kehuen Hukkistakin, joka mulkoili esteitä pahaenteisesti. Rakensin pienen kujan ja nostin esteiden korkeutta, vieden Usvan hyppäämään; Usva käytti todella hyvin takapäätään, vaikka olisi mielummin vain ravannut esteille, laitoin nuorikon laukkaamaan esteille edes pariin otteeseen. Kehuin Usvaa iloisena hyvästä suorituksesta, ja otin sitten Hukkiksen kujaan, juosten orin vierellä kun musta hevonen lähestyi epävarmana estettä, ylittäen sen------ tai sitten ei. Juuri kun olin jo innostumassa, että Hukkis hyppäsi esteen yli itsekseen, ori veti äkkistopin ja onnistui kaatamaan koko esteviritelmän, joka kaatui rämähtäen suokin jalkojen juureen, josta Hukkis hermostui ja kääntyi pienessä tilassa ympäri ja laukkasi pois kujasta, lähtien vetämään näyttävää pukkilaukkaa ympäri kenttää paniikissa. Usva yritti reuhtoa itseään irti, muttei onnekseni päässyt irtaantumaan tiukasta solmusta, ja tarpeeksi kauan reuhdottuaan tamma luovutti, mutta Hukkis jaksoi painaa pukkeja toisensa perään. Sain ajatuksen, ja Hukkiksen riehuessa lähdin varovasti lähemmäs oria ja ohjasin Hukkareissua hellästi kohti kujaa, jonne ori päätyikin. Hukkis hyppäsi kaikki esteet melko hyvin, vaikka muutama puomi rämähtikin alas. Ensimmäisen, kaatuneen esteen yli Hukkis hyppäsi suurella loikalla, mutta muut ylittyivät oiken hyvin, jos vertaa Hukkiksen normaaliin suoritukseen. Hukkis riekkui vielä hetkisen, kunnes sain suokin kiinni ja aloin kävelyttää molempia suokkeja, jotka olivat enemmän tai vähemmän vauhkoja.
Hukkiksen ja Usvan olelssa jälleen tallissa loimet päällä, kännykkäni pirahti. Viesti alkoi "Onnittelut", jolloin olin varma, että olin voittanut uuden iPhonen tai vastaavaa antamalla pankkitunnukseni ... Sydämeni kuitenkin hyppäsi kurkkuun, kun sain Funnelista viestin, että minä ja Hukkis olimme voittaneet pukuratsatuksen aiemmin toimintaviikolla. Virnistin korvasta korvaan-tyylillä, ja halasin mustaa oria, joka nuokkui karsinassaan. Olimem osallistuneet vanhan Halloween-asumme turvin Funnelin pukuratsatuskisaan, ja se oli tuottanut tulosta. Hyvillä mielin vein Usvan ja Hukkiksen pihalle, jonka jälkeen jäin tallin pihaan kiertelemään tarhoja, moikkaillen tuntihevosia yksi toisensa jälkeen.
Kännykkäni pirahti jälleen, kun äitini ilmoitti tulevansa hakemaan minut piakkoin. Meninkin siis taukohuoeneseen, kun en muuta enää ehtisi tehdä, jossa jutustelin lähemmäs vartin muiden tlalilaisten jälkeen, jonka jälkeen äitini haki minut tallilta ja lähdimme kauppaa kohden, mitä siitä vaikka vähän haisinkin hevoselle.
03.03.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Kävelytin suureksi kasvanutta suokkinuorikkoa perässäni. Olin jo pitkään miettinyt vaihtoehtoa, että Usva lähtisi minulta ajanpuutteen vuoksi, enkä kokenut olevani tarpeeksi osaava hoitamaan ja kouluttamaan kasvavaa suokkitammaa. Juteltuani ravitallin omistavan ystäväni kanssa, hän tarjoutui ottamaan Usvan hoteisiinsa; Usvan emä oli kuitenkin ravipuolella. Muutaman päivän mietittyäni olin sopinut, että Usva tosiaan lähtisi Hiittisuoraan ja odottelin nyt, että uusi omistaja hakisi vaalean tamman. Olimme kierrelleet liukasta kenttää jo jonkin aikaa, kun lopulta näin auton ja trailerin saapuvan pihaan. Taputtelin Usvan kaulaa itku kurkussa, kun näin auton parkkeeraavan ja pian joku kävikin avaamassa trailerin ovet. Usva oli melko varma matkustaja, joten traileri oli tyhjänä, kun lähdin lähemmäs autoa. "Haluukkona sie taluttaa Usvan traikkuun, vai talutanko mä?" kysyi varovasti ravitallin omistajalta, joka antoi minulle luvan viedä Usvan traileriin. Vein jalat täristen Usvan traileriin, laitoin puomit kiinni, halasin Usvaa vielä kertaalleen, nieleskellen itkua. "Kyl me viel nähää" mutisin voikolle ennenkuin pomppasin ulos trailerista, annoin vielä viime hetken vinkkejä Usvan hoidosta ja jäin sitten katsomaan, kun auto trailereineen hävisi tallin pihasta. Kävelin yhä vieläkin täristen taukohuoneeseen, joka oli onnekseni tyhjillään. Lysähdin sovalle, vilkaisten kelloa. Se näytti kolmea. Koska oli sunnuntai, hevosilla oli vapaapäivä, joten voisin käydä Hukkiksen kanssa kävelemässä maastossa tai voisin antaa orin hieman riehua kentällä, mikäli se olisi tyhjä. Vaikka kuinka yritin paeta ajatusta, tunsin joka hetki takaravissani kumisevan ajatuksen; Usva ei ollut enää täällä, ei minun. En ehkä näkisi sitä koskaan. Nostin jalkani ylävartaloani vasten ja kiepautin käteni polvien ympäri, haudaten kasvoni polviini. Usva oli ollut minulla puolivuotiaasta ja oli kohta puolitoistavuotias. Usva oli ollut osa tallia ja uskomattoman rakas kaikkine huonoine päivineen ja hölmöilyineen.
En tajunnut purskahtaneeni itkuun ennen kuin joku tuli taukohuoneeseen ja kysyi, olinko kunnossa. Kyynelistä sumeilla silmilläni tajusin, että se oli Julia. "Oon iha kunnos. Voiks sanoo Milal tai jollekulle, et mä meen maastoon Hukkiksen kans?" kysyin Julialta, joka nyökkäsi hieman hämmentyneen ja huolestuneen oloisena, mutta pomppasin ylös sohvalta ja menin hakemaan Hukkiksen riimunnarua. En voinut olla vilkaisematta Usvan entistä tavaroiden säilytyspaikkaa, joka ammotti nyt tyhjillään. Nappasin Hukkiksen mustan, ketjullisen riimunnarun mukaani kun menin yksityispuolen läpi tarhoille. Otin Hukkiksen mukaani tarhasta, vieden mustan orin sisälle. Sitaisin suokin käytävälle, kipaisten hakemaan Hukkiksen harjapakin. Harjasin orin rivakasti, yrittäen voittaa aikaa. Kun ori oli harjattu käväisin vaihtamaan lenkkarini vettä pitävimpiin ratsastuskenkiin. Lähdin kävelemään kohti tuttua maastopolkua Hukkiksen määrätessä tahdin. Ori käveli nätisti vierelläni pysähtyen välillä haistelemaan tai kuuntelemaan jotakin. Olin kulkenut jo melko pitkään maastoreittiä kun lähdin kävelemään metsän puolelle. Metsä oli luminen ja paikoin lumi ylettyi minua vyötärölle kun kuljin hieman kauempana polusta Hukkiksen kulkiessa vierelläni; ori tuntui tykkäävän kun sai käyttää massaansa etenemiseensä, vaikka yleensä ori inhosi vettä ja lunta, mutta nyt Hukkiksella ei ollut ongelmaa.
Kännykkäni pirahti, ja vastasin siihen. Olin juuri tullut isommalle tielle joka johti tallille. "Missä sä oot?" kuulin äitini äänen heti, kun vastasin puhelimeen. "Ööö tulos just tallil, mitenni?" kysyin varovasti, antaen askeleideni hiljentyä. "No sä oot ollu siel metäs koht kolme tuntii ni alettii vähä ihmetellä! Mä oon jo tallil oottamas. Sul on nii huono suuntavaistoki ettei sun pitäis sinne mettää yksikses mennä ..." kuulin äitini huolestuneen äänen. "Mä nään jo tallin valot, oon koht siel. " sanoin, lähtien puolijuoksua kohti tallia mustan orin ravatessa vierelläni. Olin tallin pihalla, josta menin suoraan yksityisten puolelle ja laitoin Hukkikselle fleeceviltin, jättäen suokin sisälle.
Kipaisin vielä ulkona, käyden Hillan luona; Mila oli maininnut, että Hillan laskettu aika olisi seuraavien päivien aikana, ja silti kimo näyttikin; ensimmäinen ajatukseni oli muumi, kun valkea, varsin pyöristynyt suokki oli tarhan portilla suuren vatsansa kanssa. Rapsuttelin valkeaa suokkia hymyillen pienesti; vaikka Usva olisi poissa, ehtisin nähdä Hukkiksen jälkikasvua. Lähdin takaisin tallia kohti, ajatuksenani mennä taukohuoneeseen.
Mennessäni taukohuoneeseen kuulin jo muutaman kysymyksen, missä Usva oli, joten pakottauduin vastaamaan, että Usva oli myyty. "Mä käyn heittää Hukkikselle iltasapuskat valmiiks ja lähen sitte, moido ~ " sanoin, paeten tilanteesta. Laitoin Hukkiksen ruokintaämpäriin herran ruoat ja jätin ämpärin rehuvarastoon, suunnaten sitten ulos, jossa äitini odotti autossaan. Ilmeisesti Mila oli ihmetellyt, mihin olin jäänyt, sanonut siitä äidilleni joka oli minua odotellut ja tietenkin äitini oli mennyt ihan paniikkiin, että minne olin joutunut; minulla kun ei ollut pätkääkään suuntavaistoa. Nousin autoon sanomatta sanaakaan ja lähdimme tallin pihasta.
Päässäni pyörivät ajatukset Usvasta; en ollut tänään tehnyt tallilla paljoa, en puhunut kellekkään pahemmin, mutta ehkä huominen olisi jo parempi; parempi Usvankin oli osaavassa koulutuksessa, ja tuskin tämä oli viimeinen kerta kun tamman näin.
04.03.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Istuin aamutunneilla pulpetissani unisena, yrittäen keskittyä minulle opetettaviin asioihin, mutta olin liian väsynyt, joten päätin vain silmäillä tekstiä kotona. Hätkähdin, kun kännykkäni pirahti ja kaivoin sen vaivihkaa käsiini, nähden, että minulle oli tullut viesti. Avasin viestinäkymän ja sydämeni oli hypätä kurkkuun; Mila lähetti viestiä, että Hillan varsa oli syntynyt aamuyöstä. Käteni tärisivät hieman, mutta suljin puhelimen ja yritin keskittyä tuntiin - nyt vielä heikommin kuin väsyneenä. Loppupäivä oli yhtä sumua, enkä tiennyt oikeastaan ollenkaan, olinko millä tunneilla.
Normaalisti minun olisi pitänyt lähteä kolmen bussilla Vaahterapolkua päin, mutta säännöstäni poiketen hyppäsin heti koulun päätyttyä varttia yli tulevaan bussiin. Ehdin kipaista kotonani ja hakea kukkaroni ja ratsastuskamppeeni mukaani ja tulin pysäkille juuri sopivasti, kun bussi kaarsi kulman takaa roiskuttaen vettä ohikulkijoiden päälle - siitäkin voi lukea lehtien mielipidepalstoilta, kun autot "niink uahesti roiskuttavatkin!". Hyppäsin lämpimään bussiin hytimestä, maksoin lipun ja istahdin bussin keskiosaan, antaen maisemien lipua silmieni ohitse. Lopulta tulin pysäkille, jossa hyppäsin pois ja seuraavaksi jalkani veivät minua juoksujalkaa kohti tallia.
Saavuin puuskuttaen lähelle tallin pihaa, jolloin hidastin kävelyksi ja yritin esittää "hillittyä ja rauhallista opiskelijaa", mutta vinksahtaneet hiukseni ja huohottava hengitykseni hieman pilasivat kuvaa. Tarvoin aution taukohuoneen läpi tuntihevosten puolelle; kaikki hevoset olivat pihalla, joten seuraava kohteeni oli Hillan tarha. Kipittelin liukkaan pihan läpi kimon suokin tarhalle, mutta Hilla ei ollut normaalissa tarhassa; kipaisin takaisin talliin ja tarkistin tarhausjärjestyksen ja löysinkin tiedon, että Hilla ja "Jätkä" olivat omassa tarhaassaan, jonne menin lähes juoksujalkaa; olin koko päivän odottanut näkeväni rakkaan suokkini ensimmäisen jälkeläisen, ja kaikki tuntui olevan minua vastaan!
Lopultakin pääsin tarhalle, jossa näin Hillan, jonka takana keikkui pieni tummanharmaan ja mustan välimuoto - orivarsa. Virne nousi naamalleni, enkä voinut kuin katsella, kun rääpäle hoippui pitkien koipiensa kanssa; näytti, että iso ruho olisi lyöty neljän tikun nokkaan, joissa oli nivelien kohdalla suuret solmut. Virnistin näylle, mutten viitsinyt alkaa lääppimään varsaa sen enmpää; nauttikoon Hilla nyt pienokaisestaan ilman häiriöitä. Norkoilin tarhalla vielä kymmenisen minuuttia, kunnes kylmä tuli takkini läpi ja riensin taukohuoneeseen jonka vessassa vaihdoin vaatteet kouluvaatteista mukavampaan huppariin, college-housuihin ja takkiin sekä ratsastuskenkiin.
Lähdin hakemaan Hukkista tarhastaan, jossa musta ori odottelikin minua jo portilla mahdollisimman kuivassa kohtaa. Taputtelin orin kaulaa ja lähdin taluttamaan massiivista oritta perässäni.
Kello näytti jo kahta, kun olin saanut Hukkiksen valmiiksi; ori oli harjattu ja herralla oli suitset päässä. Talutin mustan kentälle, sillä maneesi oli tuntilaisten käytössä, ja ponnistin selkään ketterästi. Lähdin ratsastamaan rennosti; tänään ei ollut tarkoitus tehdä mitään erityisen vaikeaa, olimme kuitenkin eilen käyneet maastoilemassa.
Olin kävellyt lähemmäs puoli tuntia ajatuksissani, kun nostin ravin, antaen Hukkiksen kulkea rentoa, letkeää ja pitkää ravia melko pitkällä ohjalla. Alkuun minusta tuntui aina, että kuolisin Hukkiksen pomppivassa ravissa, mutta olin jo oppinut; ja olihan siinä vatsalihaksetkin kehittyneet senverta, että jos joku minua vatsaan löisi, niin sitä itseään käteen sattuisi; toisinsanoen olin oppinut istumaan pomppivassa ravissa. Nostin molempiin suuntiin pari kertaa laukat, availin hetken ja jatkoin köpölettyä pitkällä ohjalla. Hukkis oli kankean oloinen, joten loppua kohden taivuttelin suokkia vielä hieman ennen kuin laskeuduin selästä takaopuolelleni, koska liukastuin heti maahan päästyäni. Kampeuduin ylös ja lähdin taluttelemaan tähtipäistä kohti tallia. Laitoin varmuuden vuoksi orille fleeceloimen päälle ja vein Hukkiksen tavarat pois. Annoin orin mennä tarhaansa rellestämään, kun itse katosin satulahuoneeseen hakemaan Hukkiksen suitsia, joita aloin putsata. Ei mennyt kauaa, kun suitset olivat jälleen uuden veroiset; hetken minulla kesti koota ne uudelleen ja samalla otsapanta vaihtui, mutta kävin palauttamassa suitset paikalleen koukkuun, jonka jälkeen löhösin loppupäiväntaukohuoneessa autellen tuntilaisia. Lähdin kuuden aikoihin tallilta käyden vielä moikkaamassa Hukkapätkäksi nimettyä orivarsaa, jonka jälkeen lähdinkin bussilla kohti kotia.
16.04.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Saavuin tallille pian kolmen jälkeen ratsastuskamppeet päällä. Sää oli varsin mukava; lämmintä oli jo pari astetta ja lumi oli sulanut hyvään tahtiin; suurimmat lumikökkäreet olivat vielä paikalleen, muuten tallin pihassa näkyi siellä täällä jo vihertäviä, sinnikkäitä ruohotupsuja. Heti hypättyäni autosta, äitini ilmoitti lähtevänsä nyt hakemaan pari muuta kopukkaa tallille - tänään olisi talliporukan omat ratsastuskisat, johon olin tietenkin itse ängennyt mukaan. Kipittelin heti ensin talliin, jossa törmäsin Milaan, joka jututti paria muuta kilpailijaa. Kun muut lähtivät, hyökkäsin heti Milan luo. "Moi~ Mulla oli ne pari kopukkaa niin kisois, ni mihin voin parkkeerata ne? Kisat kummiski alkaa illemmalla, mut mun pitii laittaa koko konkaronkaa valmiiks." kysyin Milalta hymyssä suin, joka vastasi hetken mietinnän jälkeen, että voisin laittaa ainakin oripojat Hitin ja Hukkiksen valmiiksi pesuboksissa ja Hukkiksen karsinassa - kisoissa ei ollut surta määrää vierailevia tähtiä, muutama kolme neljä, joten kaikille liikenisi varmasti paikka. Tuhkimo-neidin voisin laittaa vaikka ulkonakin valmiiksi, oli senverta rauhallinen tapaus - Hukkis ja Hitti taas olivat hieman turhan vilkkaita pihalla laitettaviksi.
Hain Hukkiksen tarhastaan ja vein suoraan karsinaansa, alkaen puunata mustaa oritta edustuskuntoon. Olin juuri letittämässä orin harjaan löysille leteille, kun puhelimeni pirahti muutamaan otteeseen, jolloin loikin ulos hakemaan Hittiä ja Tuhkimoa ulos trailerista - Hitti löysi äitini taluttamana tiensä pesuboksiin yksityispuolen perälle, kun taas Tuhkimo löysi paikkansa Hukkiksen tarhasta, jossa tamma saisi ulkoilla kunnes saisin laitettua sille varusteet päälle. Ei mennyt kauaa kun jälleen kännykkäni pirahti ja kaverini, jonka oli tarkoitus tulla valokuvaamaan kisoihin, soitti - siinäpä hyvää orjatyövoimaa; Linda, valokuvaajaystäväni, ratsasti ahkerasti omistamallaan, vanhahkolla suokkitammalla, joten tyttö saisi autella hevosten lämmittelyssä sun muussa ennen kisoja - en uskaltanut ainakaan Hukkiksen ja Hitin kanssa mennä kylmiltään kisaamaan, Tuhkimo taas oli riehumassa tarhassa, joten se vetreytyisi hieman - toki kävisin tammamammankin selässä ennen kisaamista.
Palattuani viimein Hukkiksen karsinaan, Linda seurasi perässäni kuin koira, joten tyttö sai harjata Hitin sillä aikaa kun valmistelin Hukkista. Löisin satulan selkään vasta enne pihalle menoa, joten Hukkis sai olla suitset päässä karsinassa kun kävin kurkkaamassa Hitin tilanteen - molemmilla oripojilla oli nyt suitset päässä, joten Linda laittoi Hitille ja minä Hukkikselle satulan uusine, puhtaine satulahuopineen selkään ja talutimme kaksikon ulos. Äitini tuli heti pitelemään Hukkista kuin kutsuttuna, joten minä orjuuttajana jätin äitini kävelyttämään mustaa oritta ympäri tallin pihaa - Hukkis oli kyllä komea näky, kun se oli pudottanut lähes kaiken talvikarvansa ja uusi, kiiltävä korpinmsutaa lähentelevä karva hohti puunattuna kevätauringossa. Äitini kävelytti Hukkista kentällä - kisoihin olisi vielä tunti, joten ehtisin laittaa Tuhkimon valmiiksi ja käydä verkkaamassa Hukkiksen kanssa. Punttasin myöskin Lindan selkänä heti kun neiti oli saanut muutaman valokuvan näpsäistyä muista hevosista ja tallista.
Tuhkimon ollessa valmiina, nousin pihalla sen selkään ja aloin verkata muiden ratsukoiden seassa maneesissa - päivä oli senverta kaunis, että kisat olisivat kuulemma kentällä. Ei mennyt kauaa kun ensimmäinen kutsu kävi ja ratsukot lähtivät kohti kenttää. Ensimmäiseksi oli HeC ja HeB-luokat, jonne menisin Tuhkimon kanssa. HeC meni kohtalaisen päin mäntyä, joten huultani purren lähdin suorittamaan HeB-rataa vaalean tamman kanssa - luojan kiitos tämä meni paremmin, joten taputtelin tyytyväisenä Tuhkimon kaulaa, joutuen kuitenkin pian laskeutumaan - ja pian olinkin paljon korkeamman Hukkiksen selässä. Äitini piti venkoilevaa Hittiä ja Tuhkimoa, kun itse menin HeA-radalle Hukkiksen kanssa. Heti tervehdyksen jälkeen ori tuntui kankealta kuin rautakansi ja sain hoputtaa oritta kokoajan - eikä siitä oikein mitään tullut, kun ori vänkäsi vastaan. Harmistuneena huonosta tuloksesta nousin pian Hitin selkään, jalkani jo aivan väsyneinä - muistio itselle: ei niin paljon kisoja yhdelle päivälle.
En sijoittunut kaakkieni kanssa koulukisoissa kertaakaan, mutta estekisat olivat vielä edessä. Onnekseni Hukkis oli miljoona kertaa toimivampi esteradalla - kerrankin - ja pääsin hyvillä mielin pois kentältä. Kisa toisensa jälkeen huljui ohitse, vaihtaessani hevosta ripeään tahtiin. Tulosten tullessa julki olin kiljumaisillani riemusta, kun Hukkis ja Hitti sijoittuivat kahdelle ensimmäiselle sijalle 60-70cm luokassa; meninkin Hukkiksen selässä kentälle palkintojen jakoon, kun äitini taasen talutti Hitin vierelleni; pian molempien oritten suitsia koristi ruusuke.
Koko loppukisapäivä oli hektistä, eikä minulle jäänyt oikein mitään siitä mieleen; iloinen mieli tallin omissa kisoissa oli taattu, mutta aivoni tuntuivat pehmenneiltä kaiken ratsastamisen jälkeen; olin vaihtanut hevosta kuin sukkia, ja nyt oloni oli turta. "Hei, Linda, haluukkona sie ottaa Hitilt pois kamat?" kysyin ystävätäreltäni, joka suostui iloisena. Itse hoidin Tuhkimolta kisavarusteet päältä ja kävin vielä heittämässä Lindalle kuljetussuojat, jonka jälkeen laitoin Tuhkimolle omansa ja lastasimme piensuokkikaksikon traileriin omille kotitalleilleen vietäviksi - Tuhkimo menisi Ansakujaan ja Hitti Mustikkapolkuun.
Turtana aloin ottaa Hukkikselta kamoja päältä, kun Linda roikkui ovella jutustelemassa. Suurin osa kisaporukasta oli saanut hevosensa valmiiksi ja iloinen pälpätys kuului taukohuoneen puolelta. "Voitaiskoha me ottaa pari edustavampaa kuvaa Hukkiksesta?" kysyin Lindalta varovasti, joka oli heti innoissaan mukana. Näimpä jätin Hukkikselle orin suitset päälle ja tein viimeiset puunaukset, sitten mennen taukohuoneeseen, jossa puheltiin päivän kisoista kiihkeään tahtiin; arvioitiin toisten suorituksia ja iloittiin voitoista - tai tällä hengellä oli mukana myös iloitsemista muiden voitosta, vaikka itse olisi jäänyt viimeiseksi. Ilmoitin Milalle siinä sivussa, että kävisimme Lindan kanssa kuvaamassa Hukkista maastossa ja kentällä, että orista saataisiin pari edustuskelpoista kuvaa kasvattajalle lähetettäväksi - Hukkis oli tullut minulle yli vuosi sitten, eikä orista ollut hyppäämään paljon maapuomia enempää - tänään kisoissa Hukkis ylitti ja sijoittui seitsemänkymmen sentin luokassa - se oli suuri parannus. Ori oli neljävuotias Vaahterapolkuun tullessaan, nyt viisivuotias Hukkis oli nostanut sekä estekorkeutta ja ennenkaikkea koulupuolta; ori oli noussut HeB luokasta aina VaB-luokkiin asti.
Talutin Hukkista tyytyväisenä kohti kenttää. Päivä oli vielä varsin valoisa, joten ehtisimme ottaa hyviä kuvia kiiltävän mustasta orista. Kuva toisensa jälkeen tuli otettua, kunnes suuntasimme maastoon. Olin napannut mukaani pari porkkaanaa, mikäli Hukkis saisi päähänsä lähteä karkuteille, joten irrotin Hukkiksen suitsista ohjat varovaisin ottein ja pienen tappelun jälkeen Hukkis pysyikin varsin nätisti paikoillaan. Jälleen muutaman kuvan jälkeen Hukkiksesta oli saatu kaikki mahdolliset rakennekuvat - joskin tausta oli hieman tumma kuvan ottoa varten, mutta muuten ori oli edukseen. Tämän jälkeen suuntasimme pienemmälle aukealle metsässä, jossa oli hieman hiekkaa vehreän nurmen ja lumikinosten seurana. Tyytyväisenä Linda napsi vielä pari kuvaa. Punttasin Lindan Hukkiksen selkään ja usutin Hukkiksen Lindan avustaessa raviin, kun musta ori köpötteli hidasta vauhtia eteenpäi, kun itse huonoine kuntoinen hölkkäsin vieressä. Tallin lähentyessä pudotimme käyntiin ja palasimme tallille, jossa autojen määrä oli vähentynyt huomattavasti. Mila olikin pihalla Tohelo sylissään rapsuttelemassa huomionkipeää kissaa ja moikkasi meitä kun palasimme tallin pihaan. Veimme Hukkiksen sisälle ja laitoimme orille fleeceviltin ja otimme suitset pois - riimua en viitsinyt orille tunkea.
Äitini tuli hakemaan meitä puolisen tunnin päästä, jolloin sanoimme heipat tallin väelle ja Milalle, kiitellen mahtavasta kisapäivästä.
27.04.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Annoin poskeni painua auton lasia vasten, kun sade ropisi tien pintaan varsin kivaana; keväinen, kesästä toivon tuova sade kuitenkin loppui aina välistä ja alkoi sitten taas. Tallin tullessa näkyviin suoristin ryhtini ja valmistauduin nousemaan ulos autosta hytisevään ilmaan; vaikkei pakkasta enää tähän aikaan vuodesta ollut, kylmä, sateinen ja tuulinen keli vei makua.
Kello oli melkein kuusi illalla kun vilkaisin kännykkäni kelloa äitini huristellessa peltilehmänsä kera poispäin tallilta. Olin käynyt heti koulun jälkeen katsomassa paria varsaa; viimeisen viikon aikana Hukkikselle oli tullut nelisen varsaa jatkamaan mustan oriin sukua ja odotin nytkin sormet ristissä, että vielä yksi varsa putkahtaisi maailmaan omasta tammastani Tuhkimosta - varsa olisikin toinen tammavarsa viidestä jo syntyneestä, joista jokainen oli perinyt isänsä tumman värityksen ainakin vahvistukseksi emän värin rinnalle.
Kun saavuin talliin, näinkin Hukkiksen olevan sisällä; se hämmensi minut täysin ja käännyin kannoiltani taukohuoneeseen, josta onnekseni löysin Sarin ja Kathereenin juoruamasta. Pääsin onneksi siis heti kyselemään, mitä Hukkis sisällä teki tähän aikaan; eikä mennyt kauaa, kun sain jo vastaukseni; oripoika oli päättänyt tulla langoista läpi ja Sari oli löytänyt mustan orin harhailemasta maastosta siellä ratsastaessaan. Sydämeni hyppäsi kurkkuun ja kiitin tyttöjä, kiitäen sitten Hukkiksen luo. Tarkistin orin nopeasti, mutta onneksi orilla ei ollut pahempia vammoja; sähköiskuja herra oli varmaan saanut yllin kyllin, mutta haavoja ei ainakaan ollut. Hukkis oli kyllä pysynyt ihan nätisti ennenkin tarhassa, eli voi olla että joku oli sen käynyt säikäyttämässä. Kun ori oli tarkastettu päällisin puolin, menin orin tarhalle tarkastamaan, mistä Hukkis oli tullut läpi. Hämmästyksekseni koko aita oli kuitenkin ehjä. Hukkis oli järjettömän huono hyppääjä, joten se tuskin olisi edes päässyt ylittämään aitaa ... Hetken pähkäilytäni palasin taukohuoneeseen ja kyselin, oliko joku tietoinen, miten Hukkis oli itsensä ulos tarhasta järjestänyt. Kun kukaan ei mitään sanonut, palasin Hukkiksen luo ja nappasin orin mukaani käytävälle, jossa harjasin orin pikaisesti, hakien sitten juoksutusliinan raippoineen.
Pujotin pienen tappelun jälkeen kapinoivan suomenhevosoriin suuhun kuolaimet eikä aikaakaan kun suitset olivatkin päässä bling bling-otsapantoineen. Talutin Hukkiksen kentälle ja aloin kävelyttää oritta narun nokassa, tarkastellen, ettei ori ontunut; Mila ilmestyi kentän laidalle pyynnöstäni; tallin omistajalla oli kuitenkin kokeneempi silmä. Mutta kun kumpikaan ei huomannut käynnissä mitään vikaa tai merkkiäkään jalkakivuista ja ontumisesta, nostin Hukkiksen raviin ja sama toistui; ei mitään. Laukkakaan ei tuottanut tulosta, joten saatoin huokaista helpotuksesta. Orjuutin tallinomistajaa senverta, että Mila sai minut tulla punttaamaan Hukkiksen selkään; kypärä minulla onneksi olikin jo päässä.
Lähdin ilman satulaa ratsastelemaan Hukkiksen kanssa, pääosin kuulostellen, miten Hukkis reagoi ja arkoiko ori jotain . yleisesti siis, oliko jokin vialla. Onnekseni ori oli erinomaisessa kunnossa, joten nostin ravia ja laukkaa silloin tällöin, antaen Hukkiksen viettää hieman vapaampaa tänään.
Laskeuduttuani selästä, taputtelin Hukkiksen kaulaa ja lähdin kävelemään eteenpäin, orin tullessa kuuliasesti perässäni. Nappasin tähtipäisen kiinni kun poistuimme kentältä ja taluttelin herran talliin, vieden orin omaan karsinaansa. Ottaessani suitsia mustan orin päästä, huomasin, että ori oli onnistunut hankaamaan harjaansa melko pahankin näköiseksi, joten riimua en uskaltanut jättää orille päähän, vaan jätin orin sisälle; kello läheni jo uhkaavasti puol yhdeksää, kun olin huolestuneena vielä hieman kävelyttänyt Hukkista ja tarkistanut vielä kerran tarhan läpi - jos kuitenkin jostain langat olivat katkenneet.
Käväisin taukohuoneessa ja lisäsin Hukkiksen nimen kohdalle, että Hukkikselta riimu pois tarhasta; musta kun oli harjansa senverta pahaan kuntoon hangannut, etten uskaltanut ottaa riskejä.
Röhnötettyäni kiitettävän aikaa, Mila kävi kyselemässä apuja iltaruoan jakoon ja menin itse sitten avuksi, alkaen jakaa kullekkin hevoselle omaa annostaan. Kahden voimin hevoset oli pian ruokittu ja iloinen rouske täytti tallin, kun kännykkäni pirahti ollessani Hukkiksen karsinan edessä silittelemässä mustaa oritta suokin jo ahmittua ruokansa. Äitini ilmoitti tulevansa hakemaan. Ei mennyt kauaa kun pompin jo hämärällä pihalla ja vielä vähemmän aikaa, kun Vaahterapolku jäi taakse ja nokka oli kohti kotia.
12.05.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Lähestulkoon pompin penkillä innosta, kun automme nokka oli kohta Carbonaran ravitallia. Siellä minua odottaisi vasta vieroitettu, oman Hukkikseni poika Samu, jota oli käynyt muutamaan kertaan katsomassa; tumma läsipää oli omasta mielestäni oikea silmänilo ja vanhemmatkin olivat mieleeni - Samustahan voisi tulla vaikka mitä kun emä oli ravuri ja isä tasokas kouluratsu!
Kun automme kaarsi vieraan tallin pihaan, hieman arkaillen suuntasin avaamaan trailerin ovea, jonka jälkeen otin punaisen, ketjullisen riimunnarun mukaani ja suuntasin Samun tarhalle, jonne Mila oli minut opastanut Vaahterapolussa eilen illalla kun olin saanut Samulle tallipaikankin varattua. Pikkuori saisi ainakin kasvaa pari-kolmevuotiaaksi Vaahterapolussa ja sitten riippuen, olisiko tummaväritteisellä kykyjä raviradoille, saisi Samooja lähteä ravitallia täyttämään.
Näin pienen orin tarhassaan, mtuta vilkaistuani uudestaan, näyttikin ori suurelta, kun viereen oli jostain ilmestynyt shetlanninponivarsa
kirjavine värityksineen. Avasin tarhan portin ja kävelin Samulle jutellen varsan luo, silitellen oria, samalla ihastellen tummanruskeaa, kiiltävää karvaa, joka lähestulkoon heijasti puhtauttaan valoa. Otin pikkuorin riimunnarun päähän ja lähdin kuljettamaan hieman venkoilevaa, mutta muuten melko nätisti vierelläni kulkevaa varsaa kohti traileria. Milan mukaan Samu oli kyllä totutettu jossain määrin traileriin menoon ja sieltä tuloon ja muihin perustoimenpiteisiin, kuten taluttamiseen ja paikallaan pysymiseen karsinassa - joskaan se ei ollut kuulemma Samun vahvuuksia.
Ei mennyt kauaa, kun nuorikko oli silmät tuikkien, nätisti trailerissa seisomassa samalla kun kehuin ja taputtelin pientä. Hetken helliteltyäni Samua, pomppasin ulos trailerista, ovet kiinni ja pian olinkin painanut takamukseni jälleen auton etupenkkiin.
Ajomatka sujui leppoisasti eikä Samukaan stressannut ollenkaan - ainakaan kopissa ei kuulunut ylimääräistä ääntä tai muuta. Kun sitten saavuimme Vaahterapolkuun, palasin jälleen traileriin tarkistamaan varsan voinnin. Äitini availlessa ovia otin Samun kiinni ja lähdin rauhoittavasti puhuman Samulle, kun se suuri, ensimmäinen askel rampilel oli niin kaaaaaauhean pelottava.
Kun sitten olimme talinpihalla, kävelytin pientä oritta hieman matkan jäljiltä ympäri tallinpihaa. Pieni orinalku rempoili ja yritti lähteä omille teilleen; ei puhettakaan rauhallisuudesta tai ruohopalan jyrsimisestä.
Kun viimein sain pikkuorin talliin asti, vein suokkivarsan suoraan karsinaansa, joka olikin todella lähellä ovea ja jätin pikkuoriin tutustumaan karsinaansa hetkeksi.
Tällä välin hain Hukkiksen tarhasta ja vein mustan orin karsinaansa, sitaisten tuon löysästi kiinni. Askeleeni kuitenkin veivät pakostakin taukohuoneeseen, jossa Kat olikin; löysimme kaapista omenamehua, jota hörpimme, ennen kuin Katariina pöllähti huoneeseen, muta katosi pian tallin puolelle. Tällä välin Mila ehti huoneeseen ja kertoi synttäreistä, jolloin alkoi riivattu etsiminen, jos jostain kaapin pohjalta olisi löytynyt jokin keksipaketti tai jotain - eihän sieltä mitään löytynyt, ennen kuin Katariina palasi, jolloin lauleskelimme tytölle onnittelut ja annoimme "lahjaksi" toiveen toiminniasta; ei mennytkään kauaa kun päätös oli tehty ja yksityistenomistajat ja pari muuta lähtisivät maastoon ja uimaan. Itse pinkaisin heti suunnittelun jälkeen laittaman Hukkikselle varusteita. Puunasin oria hetken, laitoin orille suitset päähän siten, että poistin turparemmin ja otsapannan, jolloin tuli hieman länkkärimeininkiä. Jätin orin vielä karsinaan mellestämään, kun alkoi kuulla kyselyjä, että kuka oli ennen tyhjässä olleessa karsinassa; Samu oli saanut kohtauksen yksin jäädessään ja kurkotteli karsinan oven eteen ja oli onnistunut jo järsimänä oven yläosaa. Parahdin ja nappasin pikkuoriin mukaani, vieden tumman varsan sovitusti Tohvelin kansa tarhaan, lukiten tarhan melko visusti, painuen sitten takaisin talliin, jossa minua odotti kysymystulva; oli niin kysymyksiä nimestä, iästä, rodusta, vanhemmista ... Ties mitä kaikkea. Vastailtuani Katariina tuli hoputtamaan meitä, jolloin heitin kenkäni karsinan oven viereen ja kapusin ulkona Hukkiksen leveään selkään. Päälläni oli muutenkin vain kolitsit ja löysä t-paita, joten voisin mennä Hukkiksen kanssa uimaan, jos herra itse siihen suostuisi.
Kun maastoreissumme viimein päättyi rannalle, lähdin kahlaamaan Hukkiksen kanssa; ori jopa uskaltautui veteen ilman suurempia eikä mennyt kauaa, kun sitten suuri ori päätti nousta takasilleen, jolloin liu'uin orin mustasta, märästä selästä vileään veteen nauraen.
Hetken pulikoituamme nousimme jälleen hevosten selkään ja loppumatkalla ravailimme ja laukkailimme; toki Hukkisken piti kiriä kärkeen, mutta pian saatuani orin aisoihin herra jopa käyttäytyi.
Palattuamme tallille porukka alkoi hajaantua, joten jäi Kathereenin kanssa katsomaan koulukiemurakungingatar-Safiraa. Kun sitten show oli ohitse, kehuimme kuin yhdestä suusta upeaa ja lähes kansainvälisen tason tasoista suoritusta. Kun sitten hävisin Katin kanssa pulputtaen taukohuoneeseen, jossa puimme läpi hevosiamme ja niiden suorituksia.
Jonkin ajan päästä palailin karsinoille ja nappasin Hukkiksen mukaani tarhailemaan. Kenttä oli tyhjillään, joten päästin Hukkiksen vapaaksi kentälle ja suljin portin, hakien sitten Samun hieman ulkoilemaan; pieni ori raapi hellyttävästi itseään takakoivellaan, saaden hontelon ruumiin huojumaan. Jouduin hetken jahtaamaan pikkuoritta, kunnes sain tumman kinni ja taluttelin kentälle Hukkiksen seuraksi; Hukkis ei ollut ilmeisesti jo päästellyt energiaa, sillä musta ori riekkui ympäri tarhaa innoissaan kun päästin Samun vapaaksi isänsä kanssa; kaksikko veteli ympäri kenttää tehden hienoja äkkipysähdyksiä ja purkien energiaansa. Vaaratilanteita ei onneksi syntynyt, sillä tummat oriit vain haistelivat toisiaan kiinnostuneena jos hetkeksi pysähtyivät vauhdiltaan.
Kun sitten Samultakin oli viimeiset energianrippete hävinneet, talutin molemmat orit samaan aikaan mukanani talliin, vieden ne omiin karsinoihinsa ja syötellen pari omenaa pojille. Suokit saisivat ruokansa pian ja saisin sillä aikaa askarrella Samulle nimikyltin karsinan ulkopuolelle. Kun olin hommani saanut loppuun, häivyin tallilta vähin äänin, iloisena uusimmasta hevosestani ja toki myös Hukkiksesta, joka oli yhä enemmän ja enemmän kasvamassa osaksi minua.
26.05.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Kipaisin tallille heti aamulla bussilla ja loppumatkan kävellen. Linnut lauloivat ja puut olivat täydessä lehdessä - kaikki kertoi kesästä. Koulu olisi vielä viikko jäljellä huomisesta perjantaihin. Hymy pyrki väkisinkin kasvoilleni kun etenin kohti tuttua tallia hiekkatietä pitkin. Tallille päästyäni kävin taukohuoneessa, jossa moikkasin Markusta joka siemaili juuri limsaa, joita oli jääkaapissa euron hinnalla. Kävinkin itse viskaamassa euron purkkiin ja nappasin mukaani coca-colan, vieden sen matkallani satulahuoneen läpi hakemaanriimunnaruja, Hukkiksen ruokakuppiin, ettei sitä vietäisi. Tallissa oli mukavan viileää, ulkona taas läkähdyttävän kuuma.
Kun saavuin Samun tarhalle, näytti pienellä orillakin olevan kuuma; pieni ori makasi täysin rentona maassa kyljellään varjossa; Tohveli oli parin metrin päässä nuokkumassa samaisen puun varjossa; kun sitten herrat kuulivat tuloni, molempien korvat höristyivät laiskasti ja kutsuttuani Samua, suokin pää nousi jossain määrin innostuneena ja oripoika lähti köpöttelemään ohti laiskasti. "No heeeei jäbä ... Onks tääl vähä turhan lämmin sulle?" jutustelin tummalle varsalle, kiroten samalla, että olin kahminut itselleni tummia hevosia - raukkaparathan läkähtyivät kun musta j tumma karva oikein keräisivät lämpöä.
Vein Samun sisälle pitkän tappelun jälkeen, lähtisikö Tohveli mukaan - kun lopulta olin saanut Tohvelin arhaansa ja Samun sieltä ulos, poni piti mellakkaa kun kaveri lähti. Naureskelin itsekseni ja vein Samun sisälle viileään ja hain seuraavaksi Hukkiksen omasta tarhastaan - tilanne oli sama, sillä Hukks oli aivan hikinen ja roikutti päätään uupuneena lämpöaallosta. Taputtelin oritta ja lähdin taluttelemaan tähtipäätä kohti tallia - josta kuului epäilyttävän tutut äänet, kun Samu oli alkanut skitsota yksin jäätyään. Vietyäni Hukkiksen karsinaansa ja pelastettuani juomani orin hampailta, palasin Samun luo, joka näytti olevan täydessä paniikissa ja pyöri ja hyöri karsinassaan. Hain pari Hukkiksen harjaa ja palasin Samun luo - muistutin itseäni samalla käymisestä shoppailemassa Samulle riimun ja muutperustarvikkeet, olin ensimmäiset päivät vain lainaillut Hukkiksen harjoja ja riimunakin oli toiminut naruriimu, jonka olin saanut mukaani Carbonarasta - Samulla oli kuulemma ollut kunnollinen riimukin tai kaksi, mutta herra oli hajottanut ne ... Kahdesti.
Painostava ilma ulkona kertoi, että ukkonen voisi pamahtaa päälle minä hekenä hyvänsä. Olin saanut Samun harjattua pahimmista mutakököistä, kun pikkuori oli makoillut tarhassa ja toisessa kdäessäni oli Hukkiksen riimunnaru - nuoret orit olivat kiinnotuneita toisistaan ja kuuntelin hörhädyksiä takaani kun orit tutustuivat toisiinsa - tiedä, vaikka kaksikon olisi voinut majoittaa samaan tarhaan myöhemmin. Sidoin kuitenkin molemmat orit kiinni aidan tolppaan parin metrin etäisyydelle toisistaan, jolloin Hukkis alkoi heti vetää tuoretta, vehreää ruohoa ja Samu taas kuikuili ympärilleen. Katosin talliin, jossa täytin vesiämpärin ja heitin harjan viileään veteen. Nappasin vielä kiillotusaineen mukaani ja palailin hevosten luo - tai sitten en. Hukkis kyllä söi yhä ruohoa rauhassa, mutta Samun paikka ammotti tyhjyyttään. Sydämeni hyppäsi kurkkuun ja lähdin heti pinkomaan ympäri tallin pihaa, kunnes katseeni osui varsaan, joka teki tuttavuutta jättiläismäisen Deisin kanssa, kun lähs parimetrinen tamma kurkotteli päätään tarhan aidan yli ja Samu haisteli tamman turpaa innoissaan. Riimunnaru roikkui rikkinäisenä pikkuorin naruriimussa kun nappasin pienen mukaani ja lähdin taluttamaan oritta takaisin.
Hetken pähkäilytäni, miten saisin orin jälleen kiinni, päädyin vain sitaisemaan nuorikon kiinni lainatulla riimunnarulla, jonka joku oli jättänyt tarhan tolpan nokaan roikkumaan.
Aloin pian putsata Hukkista eikä mennyt kauaakaan, kun musta ori lähes säihkyi - musta karva oli mahtavassa, samettisessa kunnossa ja vaikka aurinko oli polttanut Hukkikseen hieman ruskeaa sävyä, ori oli yhä selvästi musta. Taputtelin päivää pasitattelevaa Hukkista ja suihkuttelin kiillotusainetta orin harjaan, häntään ja karvaan muutenkin - kävisimme kuitenkin näyttelyissä varsin ahkerasti ensi kuun alussa.
Sitten alkoikin operaatio Samu the ensikertaa minun pestäväni oleva. Oripoika kuitenkin käyttäytyi aivan upeasti, nautiskeli vain viileän veden pestessä suokista liat pois. Harjailin ja peseskelin Samua vielä pitkään Hukkiksen toimiessa ruohonleikkurina, kunnes molemmat olivat putipuhtaita ja vein orit omiin tarhoihinsa vilvoittelemaan - ja mitäs muutakaan kun Samu veti heti maate piehtaroimaan kun pääsi tarhansa portista sisälle - Tohvelin riehuessa vieressä. Hukkis taas lähti kunnon pukkilaukkaan omassa ylähisessä yksinäisyydessään, enkä voinut olla kuin tuijottamatta komistunutta suokkia. Kävelin vielä takaisin tallilel ja kaadoin pas ---- rapaisen veden viemäristä alas ja huuhtaisin harjan, palkiten itseni sitten taukohuoneessa juomallani - vähän toki harmitti, sillä juoma oli lämmennyt varsin pahasti ja olin voinut sen ostaa myöhemminkin. No, samapa tuo. Roikuin tallilla vielä pari tuntia autellen hevosten kanssa, jonka jälkeen katosin kohti kotia, tehden mielessäni listaa, mitä kaikkea saisin ostaa Samulle - ja eiköhän muutama tavara jäisi lisäksi Hukkiksenkin kulutettavaksi. Tammani toisella tallilla oli myöskin tiineenä, kaksosista vieläpä, joten rahaa kuluisi melko paljon reissulla; tietenkin pääsisin myös kuolamaan kevään uusinta uutta-tyyppisiä mainostauluja upeista tarvikkeista, joihin minulla ei olisi ikinä varaa.
03.06.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Olin kuolla kuumuuteen bussin körötellessä eteenpäin pölyävää tietä pitkin. Olin hypännyt heti aamun ensimmäisellä bussilla kyytiin ja kello näyttikin vasta kahdeksaa; ilma oli silti päälle +25C ja tuulesta ei tietoakaan. Ajatuksenani oli käydä uiskentelemassa ainakin Hukkiksen kanssa - ja jos Samu suostuisi yhteistyöhön, saisi pikkujäbäkin tulla mukaan; ainakin sitten liinan päässä, kun ei nuorikolla ollut yleensäkään sen suurempia menohaluja minnekkään ja oripojat tulivat erinomaisesti toimeen.
Saapuessani viimein tallille hiki valui otsaltani, kun pääsin viimein tallin viileyteen. Taukohuoneessa pyöri vain Valentine, jota moikkasin pirteästi, kadoten kuitenkin pian yksityistallin puolelle, jossa nappasin riimunnarut mukaani, suunnaten sitten Hukkiksen tarhalle, jossa Hukkis seisoi lähes apaattisena kuumuudesta. Seuraavaksi mukaan lähti lahnamaisena varjossa köllöttänyt Samu ja ei aikaakaan kun orit olivat nenätysten yksityistallin käytävällä. Harjailin molemmat orit ja hain sitten yhteisen juoksutusliinan varustehuoneesta. Valentine pamahti juuri näköpiiriini kun käväisin taukohuoneessa jättämässä lapun, että menin Hukkiksen ja Samun kanssa maastoon - ja mikäli ei kuuluisi takaisin niin menisin uittamaan suokkini. Jokatapuksessa, Valentine oli juuri hakenut hoitohevosensa Villan sisälle ja kysyikin ripeästi, mihin menin; Sari oli saanut jo karsinat siivottua eikä hänellä ollut muuta tekemistä kuin ratsastaa Villan kanssa, joten kysäisin, jos punapää haluaisi lähteä seurakseni maastoon. Valentine lähtikin mielellään mukaani ja kävi laittamassa Villalle suitset samalla kun itse taluttelin Hukkiksen ja Samun pihaan. Hukkiksella oli vain riimu päässään, mutta koska olin ajatellut vain kävellä tai mahdollisessti ravata, ilman suitsia ja satulaa meneminen olisi helppoa - Samu saisi kulkea vieressä ja totutella maastoon. Olimme Samun kanssa pari kertaa maastossa vierailleet ja ori oli todella rauhallinen, joten siitä ei pitäisi koitua huolta. Sari oli sopivasti pihalla ja tuli punnaamaan minut Hukkiksen selkään, kun otin Samun liinan käteeni ja kävelin hetken kentällä, odotellen Valentinea.
Kun Villa ja Valentinekin olivat valmiita, lähdimme kävelemään kohti lampea. Matka sujui, kun pölisimme ja ottaen pieniä ravipätkiä silloin tällöin - Samu kulki upeasti vieressä tai hieman edellä, välillä jääden jälkeen kun pikkuorii haisteli jotakin. Hiukseni liimautuivat kiharaisina kypärän alla päänahkaani ja tuntui, että kolitsit, lenkkarit ja löysä t-paitakin olivat aivan liikaa vatteita. Metsässä tuuli hieman ja oli varjoisaa, joka helpotti kaikkien oloa hieman.
Viimein vesi välkkyi edesämme kirkkaana ja laskeuduin Hukkiksen mustasta selästä. Samu lähti ravaamaan kohti lampea ja polskuttelikin rannassa, juoden samalla kun pidin yhä kiinni pitkästä liinasta. Yritin saada Hukkiksenkin veteen, mutta ori uskaltautui sinne vain vuohisia myöten - Samu polskutteli vieressä onnessaan viileästä vedestä, mutten päästänyt nuorukaista kauemmas - Villa ja Valentine rämpivät vedessä siten, että Villan vatsa hipoi juuri ja juuri vedenpintaa. Hetken maaniteltuani Hukkista veteen ori uskaltautuikin veteen uimaan ja polskimme hetken viileässä vedessä; Samu oli saanut jo tarpeekseen vedestä ja olin käynyt sitaisemassa varsan puiden varjoon tukevasti. Uskaltauduimme Hukkiksen kanssa ihan uimaankin ja jaksoimmekin Valentinen kanssa roiskia vedessä vaikka kuinka ja kauan. Pian aloimme kuitenkin valmistautua lähtöön; kiipesin rantakalliolta Hukkiksen selkään puntattuani Valentinen selkään. Samukin orikkui jälleen matkassa. Hukkiksen selkä oli märkä ja en pystynyt kuin hymyilemään komealle orille; vuohisiaan myöten vedessä seisonut musta suokki oli lähestulkoon kiiltänyt ja heijastanut hämmästyttävän sinistä vettä kiiltävästä, samettisesta karvastaan.
Palailimme tallille samoissa tunnelmissa, jutellen kaikesta hevosiin liittyvästä - tuli siinä sivussa puitua myös kouluasioita sun muita Valentinen kanssa.
11.06.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Harjailin Hukkistä käytävällä, mieleni pyörien aiemmassa; hevoset olivat kesälomalla eikä tunteja ollut, mutta eräs tyttö oli minulta kysynyt muutamaa päivää aiemmin, voisiko hän joku päivä koittaa ratsastaa Hukkiksella; tyttö oli kuulemma nähnyt minun ratsastavan suurikokoisella suokilla ja halusi itse satulaan ja lupasi maksaa minulle yksityistunnin hintaa, jos opastaisin häntä ja antaisin Hukkiksen lainaksi. Toki se minulle sopi, tavallaan iloitsin, että Hukkis saisi koittaa muitakin ratsastajia ja saisin itse päivän tauon; olin pari päivää aiemmin onnistunut ottamaan Samun kanssa yhteen, kun nuori orii oli pistänyt hanttiin ja lytännyt minut tarhan aitaan, kun oli rynnännyt Tohvelin seuraksi, jolloin loukkasin käteni, tietenkin silloin hain Samun takaisin ja kävelytin orin nätisti tarhaansa, jotta ori oppisi kunnon tavoille, mutta sama toistui vielä kolmesti, kunnes Samu älysi kulkea nätisti päästäkseen tarhaan kiusaamaan risteytystä.
Olin saanut Hukkiksen juuri harjattua loppuun, kun ovesta ilmestyi tyttö, joka oli halunnut Hukkista koetella. En ollut aiemmin kiinnittänyt likkaan mitään huomiota, mutta nyt katsoessani Mariksi itseään aiemmin esittäytynyttä tyttöä, huomasin merkkivaatteet, joiden varjossa häpesin omia kolitsejani ja reikäistä, suurta t-paitaa ja kauhtuneita ratsastuskenkiä. Marin kengissä kimalsivat kannukset ja toisessa kädessä oli samettipäällysteinen kypärä mustine hanskoineen ja toisessa kädessä oli esteraippa, todellinen kermapeppu siis kaikin tavoin - jotenkin Mari toikin mieleeni Ilonan ...
Kuitenkin, hetken juteltuamme kyselin, mitä Mari haluaisi tehdä, sain ilmoituksen toiveesta hyppiä esteitä; suostuin tähän, huomauttaen samalla, että Hukkiksen kanssa ei kannattaisi ainakaan kannuksia käyttää, raippakin saattaisi olla aiheeton, mutta Mari ilmoitti jossain määrin ylimielisesti, että hän kyllä tiesi, miten hevosia ratsastetaan ja pyysi sitten hieman nöyremmin lupaa käyttää ainakin alkutunnista kannuksia - raipastakin tyttö lupasi luopua mikäli tarvetta ei olisi.
Varustimme sulassa sovussa Hukkiksen, jonka jälkeen hän riensi hakemaan minulle kurttuisen setelin kypärästään; otin sen ilolla vastaan, suunnitellen jo shoppailua hevostarvikeliikkeessä; olin jo aiemmin viikolla käynyt hakemassa Hukkikselle estesatulan joka pääsisi tänmään käyttöön, uuden satulahuovan ja Samulle perushoitotarvikkeet. Kun tyttö ilmoitti olevansa valmis, hymyilin tytölle pirteästi. Suojia en kokenut Hukkiksen tarvitsevan tällä erää, sillä Hukkis inhosi hikisiä suojia eikä ori muutenkaan ollut erityisen kova kolauttelemaan jalkojaan ja liikkeetkin olivat kouluratsulla senverta hyvät, ettei ori kihnannut jalkojaan yhteen.
Mari teki vielä hetken tuttavuutta Hukkiksen kanssa ennen kuin suuntasimme kentälle joka oli tyhjillään. Kokosin muutaman puomin kentälle, ynnä kuudenkymmenen sentin pystyesteen ja kaksi nelikymmentäsenttistä okseria.
Alkukäyntien jälkeen Mari otti pieniä laukka- ja ravipätkiä ja pysäytteli ja peruutteli ahkerasti Hukkista; musta orin kanssa tuli käytyä myös taivutukset läpi molempiin suuntiin. Istuin kentän reunalla muovituolilla ja huutelin Marille, mitä hän korjaisi istunnassaan ja uusia tehtäviä. Hukkis vänkyröin hieman, sillä Mari ratsasti kovalla kädellä ja oli melko raisu ratsastaja, himosi vain vauhtia ja nopeita käännöksiä, kun itse olin rauhallisen köpöttelyn ja hienovaraisten koulukiemuroiden perään.
Kun Hukkis oli mukavan vetreä ja kuulolla, oli raipan ja kannusten poisotto jo unohtunut ja ratsukko lähti puomeille, myöskin okserit ylittyivät kepeästi. Loppujen lopuksi Hukkiksen kanssa oli menty kaikkia esteitä ja Mari kysyi, ratsastaisiko hän koko radan kerralla läpi; annoinkin tällöin esteiden järjestyksen ja Mari ohjasi Hukkiksen puomeille. Liitävässä laukassa puomit ja okserit ylittyivät, mutta sitten tuli eteen pystyeste, jossa Hukkis sekosi askelissaan ja kompuroi hieman, jarrutellen vauhtia siten, että Mari tulkkasi sen kieltoaikomuksiksi ja iski kannukset suomenhevosen kylkiin. Se. Oli. Paha. Virhe.
Hukkis päästi karmivan kuuloisen hirnahduksen; nuoren orin kanssa ei oltu koskaan käytetty kannuksia, ja nyt kova apu sai orin rysäyttämään pukitellen itsensä puomien läpi. Puomien kolistessa ja Hukkiksen pukitellessa Mari putosi aivan esteen eteen hämmentyneen ja säikähtäneen oloisena, mutta nousi nopeasti seisomaan ja puisteli vaatteitaan, katse seuraten riehuvaa, mustaa oritta.
Hukkiksen riehuttua itsensä hikiseksi kävin ottamassa orin kiinni ja punnasin Marin takaisin selkään. Loppu"tunti" sujui rauhallisesti, kun Mari rauhoitteli Hukkista, hieman ehti kaksikko hyppiä esteitäkin ennen kuin Mari itse ilmoitti, että voisi tulla ja pois selästä; tunti ole venähtänyt puoleksitoista, joten loppukäyntien jälkeen menimme Marin kanssa vieretysten, Hukkiksen seuratessa voipuneena, talliin hoitamaan Hukkiksen pois. Tämän jälkeen Mari lähti kotiinsa ja kiitteli vielä tunnista, kun itse jäin vielä pesemään Hukkiksen jalat ja vilvoittamaan oritta viileällä vedellä, vieden orin sitten tarhaansa. Samu oli jo harjattu ja riehui tarhassa kirjavan ponin kanssa, kun hyvillä mielin lähdin kohti kotia.
24.06.2013 - Kirjoittanut Olga
Vihdoin täällä!Ajattelin kun nousin autosta ja lähdin kävelemään kohti tallia.
-Hei sinä! Oletko Olga?
-Häh? Kuka? Käänähdin ympäri ja näin noin minua vuoden vanhemman tytön. (olen siis 13)
-Oletko Olga?
-Öö.. Joo, Kuka sä oot?
-Hukkiksen omistaja,Petra.
-Ai...Moi!
-Moi vaan.Vien sinut nyt hukkiksen karsinalle,jos käy.
-Joo käy hyvin.Vastasin
*Hetken kuluttua*
-Tämä tässä on Hukkis!Petra sanoi
- Oikun söpö!
-Niinhän se on.Tule näytän missä on sen harjat.Voit harjata sen mutta ratsastaa et enää kerkiä...Petra vilkaisi kelloaan ja sanoi: Tai no voit varmaan jos löydät jonkun paikan. Lähde vaikka maastoon. Mutta tee rauhallinen lenkki!
-Joo!
Kävimme hakemassa Hukkiksen tavarat ja aloin harjata hukkista. Se Heitteli päätään joten laitoin sen kiinni. Kun olin harjannut sen ,lähdin hakemaan varusteita. Yht äkkiä kuulin kamalaa melua sen karsinasta.
-Petra!
Petra tuli ulkoa ja kertoi mitä minun pitää tehdä että saan tuollaisen loppumaan.Sitten hän sanoi lähtevänsä kotiin.
15 minuutin päästä seisoin tallin pihassa Hukkiksen kanssa.Tallin omistaja Mila käveli minua kohti joten sanoin hänelle:
-Mila,auttaisitko minut selkään?
-Kait minä voin.Mila vastasi hymyillen.
Hetken kuluttua olin selässä ja kysyin Milalta minne voisimme mennä. Mila kertoi minulle kivan reitin ja lähdimme.
Ratsastus meni hyvin,muutamia ongelmia lukuun ottamatta.tallilla harjasin Hukkiksen ja lähdin kotiin.
25.06.2013 - Kirjoittanut Olga
Oli ihanan kirkas päivä... Äiti oli sanonut että kun nyt on niin kaunis päivä,ja matka kestää vain 20 minuuuttia pyörällä,niin hän ei lähde viemään minua vaan minun täytyy pyöräillä tallille. No,tuolla näkyykin se talli!Pyöräilin kovempaa että pääsisin äkkiä tallille.Nyt olin tallin pihassa ja parkkeerasin pyöräni tallin pihalle. Lähdin hakemaan Hukkiksen riimua ja riimunarua.Etsin riimuja hetken mutta sitten löysin ne. Lähdin kävelemään tarhoille. Tallin oven edessä seisoskeli mies.
-Hei sinä!Tiedätkö missä Hukkiksen tarha on?
-Minullekko puhut ?Mies kääntyi minuun päin
-Joo. Vastasin
-Hukkiksen tarha on tuolla kaukana.Mies sanoi ja osoitti sormellaan yhtä tarhaa.
-Okei kiitti!
-Minun nimeni on muuten Markus...
-Okei. Minun nimeni on Olga.moikka!
Kävelin tarhoja kohti ja siitä sitten käännyinkin Hukkiksen tarhalle.Nyt olin sen tarhan kohdalla. Tuo mustaharjainen ori katsoi minua harjansa alta ilkikurisesti.Voi ei,en saa sitä kuitenkaan pois tuolta!ajattelin tuskastuneena.Avasin tarhan portin.Hukkis katsoi minua hetken,ja pinkaisi sitten täysiä tarhan toiseen päähän.
-EIKÄ!!!Huudahdin
Hetken kuluttua Hukkis asettuu kuitenkin syömään heinän luppujansa ja saan riimun sen päähän.Sitten riimunaru vain riimuun kiinni.*Naps* Lukko napsahti kiinni. Lähdin taluttamaan sitä portille päin.Yht äkkiä se pysähtyi ja katsoi minua ilkikurisesti. Sitten se alkoi peruuttamaan . Minua alkoi ärsyttää...
-HUKKIS NYT!!!Karjaisin sille. Se katsoi minua hieman yllättyneenä , mutta lähtipähän ainakin kävelemaan kanssani.*Klop Klip Klop Klip* Kuului kun Hukkis käveli talliin. Vein sen sen karsinaan ja hain harjat. Sidoin ori-pojan kiinni,ettei se pääsisi riehumaan.
Aloin harajata sitä.Pian se oli valmis ja hain varusteet. Heitin satulan selkään,ja kiristin satula vyön. Hukkis näytti happamalta,mutta ei näykkinyt tai pullistellut.Sitten vaan suitset päähän ja menoks!Sitten sain suitset päähän ja lähdimme kävelemään kentälle päin.Kentällä ei ollut vielä tunteja,joten menin sinne.
-Noniin Hukkis.Sanoin kun nousin korokkeelta selkään.
Hukkis tuntui alkukäynneissä kivalta.Sitten aloitin ravityöskentelyn.Tein voltteja ynnä muita että saisin sen rennoksi.Sitten aloitin laukan nostot.Annoin pohkeet ja Hukkis lähti laiskaan laukkaan.
-*Maisk Maisk* Sanoin ja annoin bähän pohkeita.Laukka reipastui mutta sitten Hukkis alkoi vetää päätään alas.Se alkoi tekemään pikkupukkeja.Maiskautin ja vedin sen pään ylös. Se tuntui tehoavan. Nyt Hukkis Laukkasi nätisti , joten käänsin sen voltille.Yht äkkiä hukkis veti pään kunnolla alas ja heitti oikeen ison pukin.En ollut varautunut isoon liikkeeseen joten tipahdin kaulalle.Sitten Hukkis teki toisenki jättipukin ja lesnsin komeassa kaaressa niskoilteni...
-AAAh.....
Húkkis pysähtyi parin metrin päähän minusta ja katsoi minua kummastuneena.
-Saako käyttää??!! Näin kentän laidalle kolme tyttöä jolla yhdestä oli kamera. Nousin varovaisesti ylös.Niskaan sattui ja päätä särki.
-Phytyih,sylkäisin hiekkaa suustani,Ja ette saa käyttää!!Ette ihan varmana!
-Sä oot tyhmä!Vanhin tytöistä sanoi.
Lähdin raahustamaan Hukkista kohden.Nousin korokkeelta selkään ja tunnustelin,oliko Hukkis enää jännittynyt. Ei ollut, joten nostin laukan uudestaan ja laukkasin kentän ympäri,kerran tai pari.Sitten hidastin käyntiin ja kävelin loppukäynnit. sitten kaarsin kentän keskellä ja pysäytin Hukkiksen.Hyppäsin alas selästä ja lähdin kävelemään kohti tallia Hukkis voerelläni.Tallissa otin varusteeet pois. Hukkis oli hikinen jotenn pesin sen. Sitten kuivasin sitä hieman ja vein sen tarhaan. Sitten siivosin Hukkiksen karsinan ja pesin varusteet.Tongin reppuani ja löysin sieltä särky lääkettä. Söin sen ja menin sohvalle istumaan ja käärin siinä samalla pinteleitä joita joku oli tiputtanut.
-Mitäs sinulle kävi??
-Häh?
-Mitä kävi?Mila sanoi uudestaan.
-Hukkis heitti mut selästään...
-Tarvitsetko särkylääkettä?
-En,mä otin jo.Sanoin ja hymyilin
-Selvä.Mila sanoi ja käveli Deisin karsinaan.
Huhhuh....Toinen hoitopäivä olis sit niinku ohi.....Soitin Äidille että laittaa ruokaa,sanoin heipat Hukkikselle,nappasin pyöräni,ja lähdin kotiin.
28.07.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Istuin klinikan penkillä, kädet hioten kokoajan. Vierelläni istui Linda, joka oli aiemminkin ollut tallilla ja olin senverta paljon pälättänyt kaakeistani, että Linda halusi ehdottomasti lähteä mukaani klinikalle, kun vein Samun sinne tutun eläinlääkärin tutkittua Samun ja käskettyä oripojan klinikalle varmuuden vuoksi. Samun jalkaan maastossa juostessa tullut haava ei ollut maailman syvin, mutta se oli pitkä ja sellaisessa kohtaa, että mikäli se tulehtuisi, voisi nivel tai kavio vaurioitua. Meidän aikamme olisi kymmenisen minuutin päästä, mutta jokainen minuutti venyi surun ja jännityksen täyttämässä huoneessa tunneiksi. Silmieni ympärillä oli mustat renkaat ja silmät punoittivat; en ollut saanut viime yönä silmällistäkään unta ja olin vain pyörinyt sängyssä ja itkenyt vähän väliä siinä pelossa, että Samun tulevaisuus murskautuisi klinikalla. Lopulta kellon viisari hiljaisessa odotushuoneessa naksahti korviasärkevän kovaäänisesti ja sillä siunaamalla sekunnilla olin pomppamassa ylös, mutta Linda ei päsätänyt minua koputtelemaan lekurin oveen. Ei mennyt minuuttiakaan, kun lääkäri kutsui minua sukunimeltä, tarkisti, että minulla oli mukanani varsa pahan näköisen jalan kanssa ja lähti sitten hakemaan minun ja Lindan seurana varsan trailerista, joka oli seissyt siinä hieman yli vartin kaikki ikkunat auki. Kun pomppasin pikkuovesta sisään, molemmat suokit nukkuivat rauhallisesti - Hukkis oli mukana, sillä siltä uusittaisiin samalla rokotukset ja tehtäisiin perustarkastus ennen syksyn kisakautta.
Oloni oli täydellisen avuton, kun katselin kuinka lääkäri tarkasti jalan, kävelytti nuorta oritta, teki taivutuskokeet ja kaiken mahdollisen, josta voisi selvitä suurempi vika.
En edes tiedä, kuinka kauan meni, kunnes Hukkiskin oli hoidettu ja sain viimein kuulla Samun tuomion. Pala kurkussa odotin lääkäriä, kunnes valkotakkinen tuli odotushuoneeseen, jossa olimme olleet Lindan kanssa vietyämme Samun traileriin juomaan ja jätettyämme Hukkiksen tutkimuksiin.
Kävelin pian reippaasti hoitohuoneeseen itkien puhtaasti onnesta; tulehdusarvot olivat normaalit eikä jalassa ollut suurempaa vikaa, kunhan haavaa tarkkailisi ja pesisi ja tarkistaisi, ettei se tulehdu. Nappasin Hukkiksen mukaani, joka näytti äärimmäisen nyrpeältä; hepparaukka ei pitänyt rokotuksista. Vein hieman turhan energisen Hukkiksen traileriin Samun seuraksi. Minulle oli annettu hoito-ohjeet, joten lasku tulisikin sitten perässä ...
Linda hyppäsi seurakseni takapenkille kun äitini, joka oli meitä kuskaamassa, tuli klinikan vierestä olevasta pikkukaupasta ulos.
Puolen tunnin matkan jälkeen Vaahterapolun punainen talli siinsi edessäpäin ja pomppasimme pihassa ottamaan orit ulos, jonka jälkeen Lindan avustuksella veimme oripojat riekkumaan omiin tarhoihinsa.
Menimme Lindan kanssa peräkanaa taukohuoneeseen, jossa lysähdin sohvalle uupuneena. Juttelimme hetkisen Lindan kanssa, kunnes tyttö yritti minua patistaa ratsastamaan Hukkiksen. Mutisin vain, että jos Linda haluaisi, hän saisi orin ratsastaa; itselläni kaikki jaksaminen oli imaistu pois kun matka kohti Vaahterapolkua oli alkanut.
Kolme tuntia myöhemmin tunsin ravistuksen olkapäässäni ja avasin silmäni tokkurassa. "Mitäs sä siinä nukut? Vuoden unikeko valittiin eilen, oot vähä myöhässä" Mila naureskeli minulle kun räpyttelin silmiäni äärimmäisen hämmentyneenä. "Mä .. öö ... tota ... Mis Linda on? Tai kukaan? Ei mun pitäny nukahtaa mutku tultii klinikalta ja mä en pystyny nukkuun yöl ko Samun..." pälätin hermostuneena ja unentokkurassa, kunnes lopulta vedin henkeä ja nousin seisomaan venytellen. "Ai se mustatukkanen tyttö? Se sanos mulle, et oli sun lupa ratsastaa Hukkis, näytti äsken olevan yksäripuolella laittamas Hukkista pois." Mila vastasi minulle naurua äänessään. Kerrankos sitä taukohuoneeseen nukahti.
Kipitin yksäripuolelle ja halasin Lindaa kun tuo oli känätynyt harjaamaan mustaa oritta. "Kiitoskiitoskiitos oot mahtava" nauroin tytölle, roikkuen kuin takiainen tytön kaulassa. Linda ja minä nauroimem hetkisen ja juttelimme niitä näitä, puiden läpi niin Hukkiksen ratsukäyttäytymisen vieraan kanssa kuin Samunkin, kunnes päätimme lähteä kohti kotia.
Hyppäsimme Lindan kanssa bussiin ja keskustelu siirtyi Lindan vuokraamaan suokkitammaan, joka alkoi olla jo siinä kunnossa ja iässä, että Linda oli lopettanut sen vuokraamisen viikko sitten. "No mut hei sittenhä sä siirryt Vaahterapolkuun!" hihkaisin innoissani, jättäen Lindan miettimään vaihtoehtoa kun hyppäsin yhä tokkurassa bussista, hiippailin kotiin ja rojahdin kotisohvalle nukkumaan.
30.07.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Hyppäsin harmaaseen loppukesän iltapäivään bussista, lähtien hölkkäämään kohti tallia. Olin ollut koko aamupäivän varattuna, kun olin tapellut Huhun, Sopan ja Laran kanssa; Huhu oli selvästi joutunut jonkinmoiseen paniikkiin, kun koko elämänsä Vian kanssa elänyt tamma menetti veljensä ja olikin sitten koko yön ja illan sekä aamusta huutanut Vian perään ja pitänyt minut valveilla, kun taas Lara ja Soppa olivat lähteneet tutkimaan naapurin pellon antimia. Kiitin onneani, ettei minulla tänään olisi ohjelmassa ratsastusta; olin eilen käynyt Hukkiksen kanssa kevyellä maastolenkillä ja tänään olisi päivä ilman ratsastusta. Samun jalka alkoi toipua hyvänä tahtiin, joten tänään voitaisiin aloittaa silojen selkään laitto.
Kun talli tuli viimein näkyviin, tutut hörähdykset tervehtivät minua. Vika oli Bawcan kanssa samassa tarhassa ja ruuna hirnuikin nähdessään minut. Pieni kaipaus pisti sydäntäni, kun näin kasvattamani poitsun jossain muualla kuin kotona olevan pikkutallin pihatossa enkä voinut olla rapsuttelematta tuttua suokkia hetkisen. Bawcakin toki sai osansa rapsutuksista.
Päätin ottaa matkallani mukaan Hukkiksen sisälle ja ori oli ollut minulla jo senverta kauan, että vaikka minulla ei ollut riimunnarua, musta ori seurasi minua kauniisti perässä; tietenkin pidin senverta kiinnes, ettei ori lähtisi minnekkään kuikuilmaan, mutta pääosin Hukkis seurasi minua kuin unelma. Lopulta nappasin orin kiinni riimustaan ja sitaisin karsinaansa palloilemaan ja heitin orille sen heinät ja huikkasin vielä ohikulkevalle Sarille, joka vei juuri heinäkuormaa ulos, että Hukkis oli ruokittu. Tarjouduin pian myös avuksi heinien jakamiseen ja Sari otti avun mielissään vastaan. Päästin Hukkiksen syömään vapaasti ja pompin Sarin mukaan viemään heiniä. Matkalla juttelimem niitä näitä, kunnes Sari pätti kysyä, kuinka monta hevosta minulla olikaan. "Mulla on omia 6. Hukkiksen ja Samun tiiätkin, mut sitten mulla on suokkitammat Huhu, joka on siis ton Vian kaksonen, Harha ja sitte mulla on suokkivarsa Sopu. Ja lämppäritamma Lara." luettelin hymyssä suin. Kun Sari kysyi lisää, aloin ilomielin höpöttää kaakeistani heinien jaon lomassa. "Joo eli Huhu on semmone aika raakile viel, mut mennee varmaa yleisratsuks, ko taitaa nii koulun ko esteetki. Se on mun ekan hevosen, Pajun Tuhkimon, kuopus ja se on viel pienempi ko toi Vika, syntysivät liian aikasin, raukat. Harha on neljävuotias ravuritamma. Sopu on taas sitte 25. päivä syntyny Harhan varsa ja Lara onki mun uus amerikantuonti raviradoille Harhan seuraks. Nykyäänhä nää Lara ja Huhu asuu mein pientallis ja Harha ja Sopu on ravitalli Hiittisuoras." selitin suu vaahdossa tytölle, joka kyllä tuntui kuuntelevan mielellään. Jatkoimme höpötystä ja molemmat puivat läpi Sari britteihin lähdön hyvät ja huonot puolet. Lopulta heinätkin oli jaettu, mutta jäimme vielä pihale juttelemaan niitä näitä, kunnes Larissa tuli pihaan ja tulivat heti kyselemään, mikä marttakerho täällä oli eikä aikaakaan kun marttakerhomme höpisi täydessä tohinassa, kun Riimi oli pukitellut maastossa Jonahin kaahailun vuoksi ja Larissa oli pudonnut, jolloin Jonha oli kuulemma tekohengityksen varjolle yrittänyt suudella Larissaa. Ehdime juoruta torikokouksessamme vielä jonkin aikaa, kunes itse liukenin paikalta hakemaan Samua tarhastaan. Samu oli raukean oloinen, kun kiinnitin sen tallikäytävälle, harjasin sen läpi nopsasti ja kävin hakemassa Harhan vanhat silat.
Annoin Samun haistella mustat silat läpi, kunnes uskaltauduin asettamaan silat selkään, lui'uttaen ne oikeaan kohtaan. Nuori ori hätkähti hieman ja kurkotti katsomaan selässään olevaa kapistusta, mutta pian oli jo aivan rauhassa paikallaa ja kehuin orin vuolaasti. Päätin, että olisi parempi antaa Samun tutustua siloihin ilman sen suurempaa ja jatkaisimme opetusta pian, joten hetken seisomisen jälkeen otin Samulta silat pois selästä ja kipitin viemään ne Samun karsinan oveen roikkumaan. Harjasin Samun vielä kertaalleen, puhdistin orin haavat ja hoidin ne asianmukaisesti ja vein sen tarhaan rellestämään.
Loppupäivä kuluikin, kun auttelin vielä illemmalla ottamaan hevoset sisälle - tällöin Markuksen ja Sarin kanssa jutelessani selvisi, että Vialla oli jo hoitajakin - minullekkin entuudestaan tuttu Tessa. Olin tyytyväinen, että ruuna oli saanut nopeasti suotuisaa huomiota osakseen ja mikä parasta, tiesin sen olevan hyvissä käsissä ja näkisin sitä edelleen - ja jos oikein nätisti kysyisin, niin ehkä pääsisin lainaamaan sitä ratsuksi joskus. Markus ja Larissa lähtivät yhtä matkaa draaman saattamasta illasta kohti kotia. Lopulta äitini tuli hakemaan minua ja vanhan peltilehmämme körötellessä kohti kotia, elämä tuntui kerrankin turhankin helpolta.
01.08.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Hätkähdin hereille painajaisesta, hikoillen. Utuinen kuva Hukkiksesta ja Samusta ja lähenevästä autosta pureutui mieleeni kun vilkaisin kelloa. Viisarit osoitivat viittä aamulla, kun pomppasin ylös ja vedin päälleni topin, jonka pääle pomiloin hupparin sekä ratsastushousut. Kirjoitin nopeasti äidilleni viestin, jonka jälkeen pompin pihalle kirpeään aamuun. Syksy oli tulossa kovaa vauhtia. Kävin nopeasti antamassa aamukaurat Huhulle ja Laralle ja seuraavaksi olinkin jo pyörän selässä polkemassa tallia kohti. Liikennettä ei juuri ollut, kun pyöräilin rivakkaan tahtiin kohti tallia. Matka kuitenkin oli senverta pitkä, että olin tallilla hieman vaille kuusi. Heitin pyöräni tallin kulmalle ja olin törmätä uniseen Sariin, jolloin molemmat hätkähdimme. "Petra herranjumala mitä sä tähän aikaa täällä?" Sari kysyi silmät suurena. "M-mun oli ihan pakko tulla. Mä voin auttaa sua kohta, mun on pakko käydä Samun ja Hukkiksen luona" sanoin hieman hätääntyneen oloisena ja Sarin nyökättyä hämmentyneenä lähdin juoksemaan kohti Samun tarhaa. Nuori ori nosti päänsä ja ravasi tarhan portille kerjäämään rapsutuksia ja pujottauduinkin tarhaan, halaten varsaa kuin henkeni hädässä. Samu räpistellä itsensä irti. Räpyttelin silmiäni ja pyyhkäisin kädelläni silmiäni ennen kuin suuntasin Hukkiksen luokse. Aloin silloin epäillä kuudennen aistini olemassaoloa; Hukkis käyskenteli rauhallisesti tarhansa ulkopuolella, tarhan portin ollessa raollaan. Purskahdin itkuun napatessani mustan orin kiinni ja itkin vasten suuren orin kaulaa; jos Hukkis olisi lähtenyt tarhastaan pidemmälle ja osunut autotielle jajaja ... Nyyhkytin lohduttomasti, kunnes sain koottua itseni ja vein Hukkiksen tarhaansa, laittaen lukon kunnolla kiinni ja sitaisten sen vielä maassa lojuvalla, mustalla riimunnarulla.
Sari oli juuri jakamassa aamukauroja, ja voivotteli sitä, että nyt hevoset alettaisiin ottaa taas sisälle ja kesä oli lopuillaan. Aloin roudaamaan kauroja tarhoihin, eikä aikaakaan, kun homma oli hoidettu ja jäimme juttelemaan Sarin kanssa hetkeksi taukohuoneeseen. Kello alkoi lähennellä yhdeksää, kun minua alko unettaa niin hullun lailla, että lupasin tulla talille vielä illemmalla, mutta minun oli pakko mennä kotiin koisimaan hetkeksi, sillä huonot yöunet joita oli vielä määrällisesti minimaalinen määrä ei tehnyt hyvää, varsinkin nyt kun tallilla liikkui juorukelpoista tapahtumaa ...
Kello näytti kolmea kun heräsin jo toista kertaa sinä päivänä. Olin käynyt aamuvarhaisella tallilla painajaisen herätettyä minut ja olin sitten palannut kotiin nukkumaan hysteerisen äitini ollessa vastassa. Kuitenkin, olin rojahtanut sohvalle nukkumaan täysissä tamineissa, jtoen heti herättyäni pääsin takaisin tallia kohti. Kurkatessani ulos purin huultani, kun ukkonen jyrähti aivan yläpuolella. Rankasta sateesta huolimatta juoksin bussipysäkin katoksen alle ja jäin odottamaan bussia.
Lopulta oli tallilla likomärkänä - ainoa sateenvarjoni kun oli äidin mukana töissä. Aivastin viluisena heti alkuun kun pääsin taukohuoneeseen ja moikattuani muita vaisusti painuin hakemaan Hukkista sisälle - yllätyksekseni Samu olikin jo karsinassaan enemmän tai vähemmän hermoheikkona, joten käännyin kannoiltani ja kävin kysymässä Markukselta, joka oli sillä hetkellä vastuussa talli rutiineista, miksi ori oli sisällä.
Hetken juteltuamme selvisi, että Samu oli seonnut ukkosen alkaessa ja yrittänyt lähteä omille teilleen tarhasta, joten Markus otti varsan sisälle, ettei nuorikko karkaisi tavalla tai toisella tai satuttaisi itseään. Kiitin Markusta hymyillen ja menin sitten rauhoittelemaan Samua. Ori oli onneksi huojentunut saadessaan seuraa, joten kipaisin hakemaan Hukkiksen. Tullessani ulos ei vettä tullut enää kuin saavista kaatamalla, joten päätin mennä kentälle ratsastamaan.
Hukkis oli taas oikein kunnon rotunsa edustaja, kun otin urheaa suomenhevostani kiinni, kun herra yritti väistää jokaista vesilammikkoa ja kuraliejupätkää - hetken pujoteltuamme olimme ehjin nahoin tallissa ja varustettuani nopeasti mustan orin lähdin tyytyväisenä kohti kenttää.
Otin ryttyisen paperin takustani istuessani Hukkiksen selässä ja katsoin sen läpi. Minun olisi tarkoitus osallistua Hukkiksen kanssa Vaahterapolun kisoihin VaB luokkaan, joten nyt minulla olisi oiva tilaisuus harjoitella. Lämmiteltyäni aloin suorittaa kouluohjelmaa - sadekin oli onneksi loppunut.
Nostin Hukkiksen kanssa kootun ravin ja ratsastin kentän keskiosaan, tervehtien olematonta yleisöäni ja lähdin sitten jälleen raviin. Käännyttyäni oikealle tein avotaivutuksen, joka ei sujunut ihan täydellisesti, mutta meni kuitenkin jotenkuten. Tehtyäni ohjelmaan kuuluen voltin ja jatkettuani rataa annettujen ohjeiden mukaan huomasin kentän viereen ilmestyneet Larissan, Kathereenin ja Evien, jotka seurasivat silmä kovana suoritusta. Pienet paineet iskivät kun moikkasin nopeasti tyttöjä pysäytettyäni Hukkiksen ja peruutettuani neljä askelta - tämä onneksi sujui loistavasti, joten jatkoin rataa yrittäen kerrankin näyttää parhaani - olin normaalisti tuneillakin se hissukka joka meni keskivertosti, mutta nyt päätin näyttää kynteni - joskin kilpailuhenkenikin vuoksi kisoissa vedin täysillä, joten ei tämä täysillä vetäminen niin uuttakaan ollut ...
Kun rata alkoi olla lopuillaan ja sulkutaivutuksen jälkeen nostin laukan Hukkis päätti vetää oikein kunnon kouluratsunlaukkaa ja harvoin olen ollut orista niin ylpeä; annoin suokin mennä oikein sydämensä kyllyydestä upeaa koottua laukkaansa ja lopulta olimmekin valmiita ja laskin orin laukan suoraan pysähdykseen ja tervehdin suu virneessä ja lähdin kohti tyttökolmikkoa. Naama säteillen kuin naantalin aurinko moikkasin tyttöjä suu korvissa, taputellen innokasta Hukkista, joka tuntui olevan valmiina laukkaamaan lisääkin.
Otettuani vielä loppukäynnit ja harjoiteltuani avotaivutuksia sain lopulta Hukkiksen oikein vetreäksi ja tyytyväisenä hyppäsin alas satulasta. Talutin Hukkiksen talliin ja harjailin orin vielä läpi, heittäen orin sitten pihalle, jossa tihutti jälleen. Tämän jälkeen kävin tuntihevosten puolella, jossa tuntihevoset rouskuttelivat heiniään. Vika hörähti nähdessään minut ja kävin rapsuttelemassa ruunaa korvan takaa. Huhu oli täysin sekopää jouduttuaan eroon veljestään, mutta Vika ei tuntunut olevan moksiskaan; pitäisikin Milalta kysyä, hirnuiko Vika öisin tai jotain ... Naurahtaen mietin, että ehkä Vika oli vain iloinen päästyään pienemmästä sisarestaan, joka liimaantui ruunan kylkeen, eroon. Huhu kuitenkin tulisi Vaahterapolkuun visiitille ensi kuussa kisoja varten.
Kopsuteltuani ruunaa hetken korvan takaa, lähdin yksityistallille puunaamaan Samua. Otin nuoren orin käytävälle ja iskin sille silat selkään, kiinnittäen hihnat suunnilleen sopivaksi; olin eilen laittanut hihnat lyösiksi eikä Samu ollut nytkään moksiskaan siloista, jotka oli sädäetty sille sopivaksi. Hetken seisotettuani Samua otin tulevalta ravurilta silat pois ja heitin ne satulahuoneeseen, pesaisten sitten Samun kipeän jalan ja taputtelin varsaa, talutellen sitten orin ulos tarhaansa.
Minulle oli enemmän tai vähemmän voipunut olo, joten sanoin moikat kaikille vastaantulijoille ja lähdin kohti kotia hymyssä suin.
02.08.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Purin hampaani tiukast yhteen kun tunsin kovan maan iskeytyvän yläselkääni ja kypärän lentävän päästäni. Parkaisin kivusta ja suljin hetkeksi silmäni - tai, no, ehkä vähän kauemmaksikin aikaa - kunnes pääsin kampeutumaan ylös. Kyyneleet valuivat vuolaasti silmistäni, kun kipu niskassani ja takaraivossani iski tajuntaani. Nousin hatarasti istumaan, pidelleen toisella kädelläni takaraivoani.
Kyyneleistä sumein silmin pääsin seisomaan ja pystyin vain tuijottamaan suuntaan, jonne Hukkis oli lähtenyt. Kirosin samalla kaikki mopoilijat ja mopoautoilijat ties minne; olin lähtenyt Hukkiksen kanssa maastoon, koska ilma oli loistava, mutta miten kävikään. Olin nähnyt, että musta mopoauto, perässään kaksi skootteria, oli tullut ihan fiksua vauhtia ja hidastanut - olin tyytyväisenä väistänyt hieman sivumpaan, kunnes mopoauto kiihdytti ilmeisesti nopeimpaan, mihin pystyi, suoraan hevosta ja tööttäsi samalla kahden skootterin huristellessa tieltä - Hukkiksen mennessä paniikkiin se oli noussut takasilleen, jolloin ilman satulaa olin pudonnut. Seistessäni siinä itkien aloin miettiä loogisia vaihtoehtoja. Voisin lähteä Hukkiksen perään. Voisin palata tallille. Voisin hirttää kaikki mopoautoilijat ja skootteroijat. Voisin heittäytyä maahan ja odottaa, että joku löytäisi auringon paahteessa kärventyneen ruumiini. Voisin toki myös tehdä jotain fiksua, kuten palata tallille, pyytää sieltä etsintäpartion ja lähteä hakemaan Hukkista useamman ihmisen voimin - ääääh, fiksuus on yliarvostettua. No, jos tälläkertaa vähän horjahtaisinkin fiksun puolelle. Lähdin kohti tallia pidellen takaraivoani. Jossain vaiheessa tajusin katsoa kättäni ja tajuta, että se oli yltä päältä veressä, joka ei ainakaan alentanut paniikin tasoani. Nojoo, päässäni saattoi olla vain pieni nirhauma, mutta pään haavasta kun tuli mieletön määrä verta ... Koskiessani niskaani ja hartioitani totesin, että nekin olivat täynnä pienoisia haavoja, mutta ne pitäisi vain desinfioida ja se olisi sillä selvä. Valkea paitani oli varmaan aivan kamalan näköinen ...
Olin jo näkevinäni tallin, mutta se tuntui olevan hirvittävän kaukana. Samassa sydämeni hyppäsi kurkkuun ja näin Hukkiksen mutustelemassa ruohoa melko lähellä minua, pienellä niityntapaisella. Lähdin kohti oria, mutta se kun ei tuntunut olevan lainkaan säikähtänyt, joten sain sen kiinni ja vajosin helpotuksesta ja kamalasta olosta istumaan. Samalla oksennus pyrki ylös kurkustani, joten jouduin oksentamaan hieman sivumpaan, jonka jälkeen kaikki tuntui pimentyvän jälleen.
Tunsin ravistuksen lkapäässäni ja avasin silmäni hitaasti. Eka asia, jonka näin, oli Larissa, jonka paniikista viestivät silmät tuijottivat minuun ja kutsuivat minua nimeltä. "Misä Hukk---" aloitin, kun en nähnyt oritta lähellä. "Markus vei sen jo tallil. Missä sun kypärä on? Mitä sulle kävi?" Larissa vastasi nopeasti ja esitti heti perään kysymyksensä. "M-mulla oli se ... Mä putosin ... Hukkis säikähti ja nii." mutisin. "Minkä paikan sä löit?" Larissa kysyi ja puhui hitaammin, kuin olisi vähäjärkinen. "Pään ... Multa kai tuli verta ainaki takaraivost" vastasin vaisusti. Oloni oli aivan hirveä ja oksetti taas. "Okei, me lähetään nyt sairaalaan" Larissa ilmotiti pätätäväisesti ja auttoi minut jaloilleni, puoliksi raahaten minut Markuksen autoon. Larissa soitti Markukselle matkalla, että oli lainannut miehen autoa ja yritti pitää minut samalla hereillä juttelemalla minulle - vähintäänkin hysteerisenä.
Koko loppupäivä oli outoa sumua. Äitini pyyhälsi paikalle jossain vaiheessa ja Larissa lähti takaisin tallille sanottuaan moikat. Aivotärähdystä minulla ei onneksi ollut, vain haava takaraivossa, josta tuli senverta paljon verta, että se vaikutti aivotärähdykseltä pitemmässä mittakaavassa. Moni ihmetteli, kuinka olin jaksanut lähteä vielä kävelemään tallia kohti. Minut päästettiin onneksi lopulta pois, mutta ilta oli silloin jo hämärtynyt. Hartioitani kirveli, kun haavat oli puhdistettu, mutta ooni oli jo parempi kaikkien mahdollisten hoitojen takia. Painelimme suoraan kotiin ja äitini lupasi hoitaa hevoset, joten pääsin suoraan nukkumaan, huolehtimatta Hukkiksesta tai Samusta tai muistakaan hevosistani, sillä tiesin niiden olevan hyvissä käsissä.
03.08.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Palailin seuraavana päivänä iltapäivän aikoihin tallille. Olin pystyssä pääosin särkylääkkeiden voimalla, mutta saatuani äitini vakuuttumaan, etten onnistuisi järjestämään itseäni uudestaan sairaalaan, äitini lähti viemään minua tallille päin - harmi kyllä tähän "kyllä äiti en kuole enkä myöskään järjestä itseäni sairaalaan"-lupaukseen kuului se, etten ratsastaisi ainakaan tänään ja tuskin huomennakaan... Pitäisi siis kysyä jotakuta muuta.
Äitini jätti minut tallin pihaan ja tunsin katseen selässäni, kuin äitini olisi odottanut, että olisin lysähtänyt siihen. Tuskin ehdin edes ovesta sisään, kun heti alkoi hullunmoinen kysymystulva, mitä oli käynyt. En vastannut aluksi kenellekään, mutta lopulta istahdin sohvalle ja sain huomion itseeni. "Eli. Mie olin Hukkiksen kanssa maastossa ilman satulaa. Mopolaiset säikäytti - tahallaan - Hukkiksen, se säikähti, putosin, end of the story. Okei, no siis kylhä mie siitä sitte jaloilleni pääsin, löysin Hukkiksen mut enmie tiiä, kai mä sitten vähän niinko pyörryin ja sitten Lari ja Markus -" näin tässä kohtaa Larissan hehkuvan ylpeydestä, "löysi mut. Markus toi Hukkiksen tänne, Lari heitti sairaalaan. Ei mulla mitään päävammaa oo, mitä nyt syntyessään vähä seonnu, mut iha vaa nirhama takaraivos ja haavoi niskas." selitin. Odotin kysymystulvan loppuneen. HA. HA. Kysymykset vain jatkuivat ja vastailin kaikkiin, kunnes kysymykset alkoivat ajautua siihen, miten hiukseni olivat pudottuani ja kummalla jalalla otin ensiaskeleeni päästyäni ylös pudottuani, niin keskeytin pölinän. "Mutta. Päivän kysymys on, että kuka ratsastaa tänään Hukkiksen?" vastasin, ja tuskin sain kysymystä loppuun, kun Mila kiljaisi haluavansa ratsastaa Hukkiksen. Naurahdin ja nousin sohvalta, Milan ja Larin seuratessa minua kuin koirat. Kiitin vielä Laria matkalla yksäripuolella, jossa näin jotain vähintäänkin yllättävää; täysin uusi naama kurkki minua Samun vastapäisestä karsinasta. Nostin kulmiani ja juuri kun olin vetämässä henkeä kysyäkseni, kukas tämä heebo oli, Larissa oli jo kipittänyt lämminverisen luokse. "Tää on minun oma. " Larissa esitteli ylpeänä, kun Mila seuranani pääsimme pirteän näköisen otuksen luo. ”Sen nimi on Carbonara’s Edge Pass, Edi tutummin. Se on Milan Carbonaran kasvatti, viisvuotias amerikkalais-ranskalainen” Larissa esitteli ylpeänä. ”Ai, onks se ravuri? Onpas hää muute luikku.” kysyin kiinnostuneena, tutkaillen samalla orin rakennetta. ”Eeei, iha ratsu. Koulua HeC ja en kyl viel tiiä, mitä hyppää.” Larissa esitteli. Ori tutkaili meitä kaikkia enemmän tai vähemmän kiinnostuneena. ”Mutta, Mila, pihaan mars ja hakemaan sun ritariratsu. ” naurahdin Milalle, heittäen naiselle Hukkiksen karsinan edessä olevan riimunnarun ja lähdimme kahdestaan hakemaan mustaa oritta sisälle.
Hukkis tuli nätisti Milan kanssa sisälle, vaikka vaikuttikin epäluuloiselta, kun itse olin mukana, eli hevosen silmissä narun nokassa oli varmaan väärä ihminen – kun ori haettiin ja vietiin tarhaan tai talliin illoin aamuin, niin en ollut mukana … No, joka tapauksessa taluttelu talliin sujui ongelmitta, jonka jälkeen Hukkis laitettiin kiinni omaan karsinaansa. Itse notkuin karsinan ovella, kun Mila ainakin yritti saada Hukkiksen olemaan kunnolla. Hain Milalle harjapakin, katsellen silmä tarkkana Hukkiksen käytöstä. Hukkiksen muutama ”hei kukas sää oot minäpä liiskaan sinut seinään ihan väärä ihminen kun olet”-tuuppaus sai Milan ärähtämään orille, jonka jälkeen tämä aina niin suomenhevosmainen prinsessaorimme pysyi nätisti paikallaan – vähän liiankin paikallaan, sillä eipä musta meinannut jalkojaan nostaa. Nauroin Milalle, joka tappeli Hukkiksen kanssa viimeisestä jalasta.
Lopultakin hirviöhevonen oli satuloitu ja suitsetkin olivat pahemmitta tappeluitta päällä, joten suuntasimme maneesiin. Hyppäsin maneesin penkille istumaan kun Mila talutti Hukkiksen maneesin hiekkakentän keskelle ja pomppasi selkään.
Alkukäyntien jälkeen nainen lähti toden teolla ratsastamaan herra rautakankea; ori olikin notkea hetkessä enkä voinut olla kadehtimatta Milan taitoa saada hevonen vetreäksi ja rennoksi. Huutelin välillä ohjeita Milalla ja annoin naiselle välillä hyvinkin haasteellisia tehtäviä. ”Laske vähän kettä äläkä anna sen vetää sitä päätä, ei se oikeesti itteään rapsuta! Tee tonne pitkälle sivulle iso voltti! Nosta laukka pääty-ympyrälle käynnistä!” huutelin ohjeita. Hukkis meni kylkimyyryä laukan, mutta pienten tappelujen jälkeen Mila sai orin aisoihin ja pian olikin jo puolisentoista tuntia hurahtanut ja Hukkiksen musta karva kiilsi hiestä. ”Hyvinhän teillä meni! Sun pitäis ton tolvanan kans joskus osallistuu johonki kisoihin, ootte hieno pari!” kehuin Milaa hymyillen, kun menin Hukkiksen vierelle nostamaan toisen puolen jalustinta. Mila vain virnisti tyytyväisenä minulle ja lähdimme vierekkäin kohti tallia, jossa Larissa oli hempeilemässä kerrankin jonkun muun kuin Markuksen kanssa – Edi nautti saamastaan huomiosta. ”Täytyy varottaa Markusta, et Edi vie sen naisen” nauroin tytölle, joka näytti minulle kieltä ja jatkoi sitten ruunikkonsa rapsuttelua.
Hukkis oli nopeasti hoidettu pois ja nyt ori olikin jo sinut Milan kanssa. Mila kävi heittämässä Hukkiksen pihalle ja toi tuliaisiksi ulkoa Samun.
Hoidin rutiininomaisesti Samun jalan ja aloin sitten laittaa sille suitsia päähän ja siloja selkään – Samu toimi loistavasti ja lähinnä vain katseli maisemia ja teki tuttavuutta Edin kanssa. Aloimme ottaa Milan kanssa varusteita pois, kun huomautin naiselle, että häntä tarvittaisiin jälleen huomenna; ravitallin omistajana huomenna ajattelin lähteä kävelemään Samun kanssa, johon tarvittaisiin lisäkseni kaksi henkilöä, ja kuka olisikaan parempi henkilö tehtävään kuin Mila? Joka tapauksessa pian Samukin oli ehjänä tarhassaan, joten kiittelin Milan avun vuolaasti. Palailin taukohuoneen hälinään ja puollisen tuntia myöhemmin puhelimeni soi ja se tarkoittikin sitä, että päivän tallihommat oli hoidettu ja pääsin kohti kotia tyytyväisenä päivän saldoon.
04.08.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Pää jyskyttäen reilusta annoksesta särkylääkettä huolimatta tulin tallille työnjohtajaksi - äitini saisi slaagin, jos kertoisin hänelle, että olin tehnyt jotain hyödyllistä. Kävin hakemassa Samun talliin, jos tänään voisi lähteä liikkeelle silojen kanssa, mutta sattuneista syistä Déjà Vu hyökkäsi ja lopulta juoksin Samun perässä riimunnarusta raahattavana nuoren suokin perässä - mitä, oliko minulle nyt kuoriutunut kiltistä pikkusuokista hirveä kauhukakara yhdessä yössä, niinhän se Usvankin kanssa kävi ... Pitkän litanian nuorimmille lukijoille sopimattomia sanoja jälkeen olin kuitenkin jotenkin kiinni Samun riimussa ja rahtasin orin tarhaansa takaisin riehumaan, hakisin sen myöhemmin kun jätkä olisi vähän rauhoittunut.
Hyökkäsin tallin taukohuoneeseen ja lysähdin sohvalle. "Minä en sitten tee tänään mitään kivaa ja hyödyllistä kun minä oon ihan reppana ja Samukin on tyhmä" ilmoitin parhaan koiranpentuilmeen säestämänä Milalle, joka nauroi itsensä kipeäksi kerrottuani, kuinka Samu oli päättänyt, että häntä ei nyt huvittanut mennä sisälle. Hetken löhöttyäni otin itseäni niskasta kiinni ja Vian tarhalle kiusaamaan kasvattamaani ruunaa. Hetken rapsuteltuani hellyydenkiepää ruunaa näin vieraan auton menevän ohi, muten noteerannut sitä sen enempiä - viimeisten viikkojen aikana hoitajia oli alkanut tulla ovista ja ikkunoista.
Huomasin Evien menevän ohitseni ja huikkasin, että tyttö muistaisi mennä tänään Hukkiksella. Evie naurahti ja tuli juttelemaan ja kyseli, mitä saisi Hukkiksen kanssa tehdä. "No jos haluut saattaa ittes ihan kuoleman kieliin, ni voisit mennä esteitä jos haluat. Ei olla esteitä nähtykkää viikkokausiin ja pitäis kuitenki mennä kisaamaan ja mulla pitäis olla hieno suokki joka tekis jotain muuta ko kompurois esteillä." naureskelin Evielle, jota Mila juuri huuteli tallista, joten tyttö lähti kipittämään Milan luo ja hävisi sitten tuon seurana talliin, ilmeisesti laittamaan Simoa kuntoon seuraavalle tunnille. Suuntasin Vian hyvästeltyäni taukohuoneeseen, jossa oli jälleen joku uusi poika - mistä tätä misväkeä yhtäkkiä alkoi tuppautua? Minut esiteltiin pojalle, joka kertoi nimekseen Miska, mutten jaksanut jäädä juttelemaan mitenkään erityisen kauaksi varsinkaan, kun Evie tuli taukohuoneeseen ja sanoi, että voisi lähteä liikuttamaan Hukkista.
Kävin hakemassa Hukkiksen mukaani Evien seuratessa perässä ja sitaisin sen sitten löysästi karsinaansa. Ori näytti minulle hapanta naamaan, kun harjasin sitä Evien hoitaessa toisen puolen, sillä herra yhdenihmisenhevonen ei kestänyt sitä, että oli joutunut olemaan jonkun muun uljas ratsu eilen ja tulisi joutumaan tänäänkin. "Sori mustalainen, mut en mie tänäänkään sulla viel uskalla mennä, huomen toivottavast ... " jutustelin orille harjaillessani sitä. Neljän käden voimin Hukkis oli pian puhdas, joten Evien heittäessä Hukkikselle satulaa selkään, itse laitoin orille tottuneesti suitset. Evie laittoi orille vielä suojat, jonka jälkeen tyttö veti kypärän päähänsä ja lähti Hukkiksen kanssa kohti maneesia. Taivaalta tiputteli vettä ja pian alkaisi varmaan sataa, joten pidimme parempana vaihtoehtona mennä maneesiin. Päivän tunnit olivat jo loppuneet ja viimeinen ryhmä oli juuri tulossa alas hevostensa selästä, joten autoin Evien selkään ja neuvoin perusjutut Hukkiksen kanssa ja lisäsin vielä, ettei Hukkista oltu ihan luotu esteille ... Aloin koota pientä rataa maneesiin kun Evie alkuverkkaili Hukkista.
Ei aikaakaan, kun olin hakenut itselleni blokin jonka päällä vietin aikaani istuen, samalla ohjaten Evietä. "Okei, alotellaas sitte. Löysää vähä ohjaa, ei se herra siniverinen hyppää muuten, eli koeta tehä kaikki toosi pehmeesti, noooooin, hyvä. Tuu eka vaikka noille turkooseille pystyille, katotaa jos saatais vähä pomppua siitä. Älä vielä mee sitä vihreetä, käännä eti turkoosien jälkeen pois." ohjasin Evietä ja kadehdittuani hetken, kuinka hienosti Hukkis meni esteet, pääsin nielemään katkeruuden ja ohjustin jälleen. "Ookei, se meni tosi hyvin. Tuuppa sitten vaikka toi matala musta, sama este ko ne turkoosit, mut väri muuttuu ja peilikuvana. Hidasta vähä, hiiiiiiiiidasta, älä anna sen kaahata, tee voltti, volttivolttivoltti, Evie, tee toinen voltti äläkä anna mennä kylki edellä! Rauhota vähän, laske vaikka raviin ... Noooooin, hyvä. Nosta laukka ja tuu sitten, älä anna karata, pidäpidäpidäpidä! Piiiiiiiiiiidä! Soooooh, ei rynnitä, eeeei ollenkaan!" ohjeet kaikuivat tyhjässä maneesissa. "Opopop! Koita viel uudestaa, ei se voi laskee raviin heti ekan esteen jälkee! Käännäkäännä, joo, tee voltti ja nosta isolta voltilta laukka... Nooooooin, hyvin se mennee! Ekan jälkee menemenemene! Potkase sitä vähän jos se laskee.... Eeeeei Hukkis nyt! Tuu viel kerran, nosta laukka sieltä pitkältä sivulta ja laukkaa yks kierros ja tuu sitte tänne esteelle ... Jooooo, hyyyyyyyvä, eeeeeeei rynnitä! Oookei, ja nyt! Nytnytnyt! Luakka pysyypysyypysyy! HYYYYYYYVÄ! Hyvä Evie, se meni nyt tosi nätisti!" selitin suu höyryssä, yrittäen kannustaa ratsukkoa. "Koita sitten vielä toi korkeempi musta. Siin on aika ahasta tummansinisen jälkee, mut koita esteen aikana kääntää sitä jo mustalle! Käääääännä! Käääääääääännä! Hyyyyvä, noin just! Sehä meni heti ekalla yli ja niin nätisti viel! Ei vitsi Hukkis mennee siul nii nätisti. Ota vähä käyntii tähän väliin, mennää sitte vielä toi vihree ja lopuks ratana. " kehuin Evietä, joka ol isuu korvissa Hukkiksen selässä, antaen orin venytellä hieman.
Kun Hukkis oli taas kunnolla mukana, Evie tuli upeasti toisella yrittämällä vihreän pystyn yli, jonka jälkeen alkoi atana suorittaminen. Hukkis epäröi turkoosilla sarjalla heti alkuun, mutta Evie sai orin ruotuun eikä aikaakaan, kun Hukkis oli ohjattuna matalalle, mustalle pystylle. Musta ylittyi, mutta tummansininen oli liiaksi herralle, kun Hukkis näytti jo olevan loikkaamassa, mutta otti oudon askeleen ilmassa ja tekikin sitten äkkipysähdyksen etumus hipoen puomeja. Evie pysyi onneks iselässä, mutta näytti siltä, että tuiskahtaisi alas heti, kun Hukkis lähtisi liikkeelle, joten kävin auttamassa Evien paremmin satulaan. Kiletämättä, vaikka Hukkis ylitti esteen, ei sillä lahjoja ollut ... Elegantti kouluorii tuntui muuttuvan kompuraksi luuskaksi heti, kun edes näki esteen.
Kävimme radan läpi vielä kolmesti, kunnes se meni erinomaisesti. "Ei vitsi mie en malta odottaa et pääsen ite selkään. Se meni kyl tosi hyvin sun kanssa noita esteitä, oon nyt ihan kade! Mut, kiitti hei ihan hirveesti, et viitit liikuttaa sen." kehuin ja kiittelin Evietä. Veimme yhdessä Hukkiksen talliin, jossa harjailimme sen ja veimme sitten mustan orin pihalle. Samalla reissulla Samu, joka olikin jo purkanut osan energiastaan, lähti mukaani ja jo tottuneesti heitin orille silat selkään. Kövin huikkaamassa Milan ja Markuksen avukseni ja Markuksen mukana kaupanpäällisiksi tuli myös Larissa. Virnistin iloisesti tytölle, jonka jälkeen ohjeistin Markusta ja Milaa laittamaan liinat kiinni suitsien päällä olevaan nahkariimuun. Sujautin ohjaslenkeistä ohjat ja Mila talutti Samun pihalle, jonka jälkeen menin hieman kauemmas ja annoin käskyn lähteä liikkeelle. Samu venkuloi ja yritti kytätä ympärilleen, mutta pian ori rauhoittui ja käveli melko suoraan hiekkatietä suunnilleen sata metriä, jonka ajan Samu kulkikin varsin komeasti ilman sen suurempia ihmettelyjä, mutta kääntyminen olikin sitten ongelma, jonka kanssa saimme tapella jonkin aikaa. Loppumatkasta harjoittelimme vielä pysähtymistä ja liikkeellelähtöä, joka sujui varsin hyvin. Tyytyäisenä kehuin Samua ja kiittelin vielä apureitani, vieden sitten Samun talliin, harjaten sen ja lähtien sitten kotia kohti vietyäni Samun tarhaan.
05.08.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Tulin aamupäivästä tallilla päänsärys saattelemana; tänään voisin siis vielä leikkia marttyyriä ja hankkia itselleni uhrin, joka saisi Hukkiksen ratsastaa. Itse olin luvannut ratsastaa Tintin Katin puolestas, mutta se olisi kuitenkin Tintti, joten mikäs siinä.
Tallilla törmäsin Larissaan, jonka mukana notkuin sitten tarhoille Ediä. Yllätykseksemme lämppäri oli kuitenkin tullut langoista läpi, joten kun lähdimme houkuttelemaan oritta luoksemme, hevonen lähti karkuun. Lopputuloksena sain kuitenkin nyhdettyä ruohoa ja pienen sotahuutomelodilaulunminkälien jälkeen Edi olikin kiinni ruoasaan ja nappasin ravitallin kasvatin kiinni.
Harjailimme yhdessä tuumin Edin, kunnes Kat pelmahti paikalle ja oli heti urkkimassa, että mitä teimme. Hihittelymme keskeytyi ja Larissa vastasi toiselle tytölle nasevasti, joka sai minut hihittelemään. Hirnuntamme vain jatkui, kun Lairssa päätti vaihtaa housut, mutta ei siitä sen enempää.
Lähdin käymään Hukkiksen tarhassa hetkellisesti, kunnes huomasin Larissan, Katin ja Edin jo olevan pellolla, joten hölkkäsin sinne juuri sopivasti, jotta saimme puhelimen "turvaan". Voi Larissa parka, luuli puhelimensa olevan turvassa.
Hetken seurailtuamme Larin ratsastusta Katin kanssa aloimme hieman kyllästyä - olin ainakin itse odottanut lämppärin saavan hulluuskohtauksen ja heittävän Larissan alas ennen kuin lähdettiin edes liikkeelle, mutta mikä pettymys, Edi oli vain reipas eikä vetänyt mitään kilareita.
"Kat, laita Larissalta Markukselle joku viesti! Saadaa vähä vipinää siihenki laiska-Jaakkoon!" supisin Katille, joka alkoi kämmentensä suojassa räplätä kännykkää. Hetken muotoiltuamme saimme viestin lähteväksi. "tuu pellole, edi heiti selastä enkä pääse ylös" lähetimme Markukselle, pyrkien tekemään viestistä hätäisesti kirjoitetun näköisen. Tämän jälkeen menimme suojaan siten, että suora näköyhteys tallilta oli se, ettei meitä näkynyt, eikä pahemmin Larissaakaan. Alle minuutissa Markus juoksi paikalle raskaasti huohottaen ja oli saada sydänkohtauksen, kun Larissa oli reippaana jo Edin selässä. Aloimme räkättää Katin kanssa ja tyttö meinasikin hetkessä pudota ojaan, mutta nappasi minut kiinni ja sitten nauroimmekin vatsojamme pidellen maassa. Larissa väläytti meille murhanhimoisen katseen eikä aikaakaan, kun tyttö tuli alas selästä ja meinasimme lähteä Katin kanssa livohkaan Larissan kiukun pelossa, mutta jäimmekin täysin aikuismaisesti ja kypsästi juttelemaan Edin kehityksestä ja tarjosimmekin apuamme - jos ei muuta, niin ainakin lohduttaisimme nauramalla kun Edi vetäisisi pultit ja Larissa putoilisi. Tässä tapauksessa kuitenkin auttelimme Edin poislaitossa kun veimme sen kamoja oikeille paikoilleen.
Hoidettuamme Edin pois Larissa lähti ratsastamaan elävääkuollutta Zombia ja itse lähdin hakemaan Tinttiä tarhasta. Ratsastettuani ja hoidettuani Katin hevosen priimakuntoon järkyttävä päänsärky tuntui halkaisevan pääni sillä sekunnilla, joten kun Larissa tuli sisälle, huikkasin tytön mukaani Hukkiksen selkään - menkööt sitten useammalla hevosella kun Edikään ei heittänyt selästä!
Larissan ratsastettua Hukkiksen olin erinomaisen tyytyväinen orini suoritukseen. Larissa valitti jotain Hukkiksen ravista ja naureskelin vain väliin, sillä oikeastaan kaikki sillä ratsastaneet valittelivat samaa. Itsellänikin oli ollut ongelmia ravin kanssa, mutta olin jo oppinut istumaan ravissa melko hyvin.
Pesaisin Hukkiksen Larissan hoitaessa orin muuten ja kävi nappaamassa särkylääkkeen huiviin. En viitsinyt enää viedä Hukkista ulos, jos lakaisi sataa, joten jätin orin nuokkumaan karsinaansa.
Kävin samalla hakemassa Samun sisälle, sillä lähdin sen jälkeen jo kotia kohti, joten harjasin pikkuoriin ja sanoin kaikille hyvät yöt, lähtien sitten bussilla kohti kotia.
20.08.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Olin anonut tälle päivälle poissaololuvan ja kellon näyttäessä yhdeksää hyppäsin bussiin, joka körtteli tyhjänä tallille päin. Oikealla pysäkillä hyppäsin kyydistä ja moikkasin jo tutuksi tullutta kuskia.
Tallille päästyäni näin Helenan ja Milan kentällä laittamassa kenttää kuntoon; iltapäivällä lisi ratsadtuskoulujen kolumestaruuskisojen Vaahterapolun karsinta ja kolme ratsukkoa pääsisi aina Metsälampeen asti edustamaan Vaahterapolkua ja mittelemään palkinnosta. Ressu oli muutanut tallille toissapöivänä enkä voinut kuin virnistellä - muistin kyllä Hukkiksen ensimmäisiä varsoja, mutten ollut osannut yhdistää Tuulen Tähteä ja Vaahterapolun Tähteä.
Kävin rapsuttelemassa auringossa möllöttävää Vikaa, joka tuli heti portille vastaan innosta piukeana - taisi Vikakin mitellä Teresan kanssa koulumestaruudesta.
Seuraaaksi vuorossa olikin Ressun kiusaaminen. Hetken hakemisen jälkeen löysin mustan suokin connemararuuna Raipen kanssa tarhasta, jossa tamma päättikin esitellä minulle parhaan puolensa; heti huomattuaan minut suokki lähti kohti uhkaavan näköisenä ja pysähtyi hieman turhankin likelle aitaa korvat hörössä mutta nostaen päänsä taivaisiin, päästäen sitten kimakan hirnahduksen. Naurahdin tammalle, lähtien sitten kohti Hukkiksen tarhaa - minun pitäisi käydä vielä ajelemassa Samun kanssa ja Linda tulisi kuvaamaan kisoja.
Hukkis tuli minua portille vastaan, jolloin nappasin orin heti kinni ja vein oripojan sisälle. Hain vesiämpärin ja sienen, viden Hukkiksen vielä pihalle ja sitaisten sen harjauspuomiin. Vaikka pesukarsinakin olisi ollut käytettävissä, minulla oli fiilis, että olisi kivampi pestä suokki pihalla. Hukkis venytti kaulaansa heti kun tunsi veden selällään ja aloin hieroa sienellä mustaa oritta puhtaaksi. Nostin harjaa ja pesin orin kaulaa melko pitkään ja lopulta koko kouluratsu oli pesty ja vaikka omakehu haisee - olihan ori komea näky. Okei, ehkä se johtui valoista.
Vein Hukkiksen tarhaansa, jossa ori tuntui normaaliakin enemmän varovan likaamasta itseään. Kävin seuraavaksi hakemassa Samun pestäväksi. Samu päätti pistää ranttaliksi pesun aikana, mutta pienoisen tappelun ja Milan auttavan käden kanssa saimme ravurinalun lopulta pestyä.
Epätoivon parkaisu pääsi huuliltani, kun heti tarhaan päästyään Samu veteli vanhan kunnon kurakerroksen piehtaroidessaan ylleen.
Päivä tuntui menrvän vähän turhankin nopeasti. Puhdistin kaikki Hukkiksen kamat ja vaihdoin omat vaatteeni ja lopulta kelo näytti jo neljää ja kahden tunnin päsätä alkaisivat kisat. Pienoinen paniikintapainen kasvoi sisälläni kun yritin kerrata rataa harjatessani Hukkista ehkä kymenettä kertaa samasta kohtaa. Orin harja oli laitettu nykeröiksi ylös, jolloin orin kouluratsunvirka korostui; vaikka suokki oli raskas ja kaula ei edes muistuttanut elegantin kouluratsun kaulaa, näytti Hukkareissu vähitellen jo paremmalta.
Kisoihin oli tunti, kun Linda saapui paikalle kameroineen ja roikkuikin loppuajan minussa, kun panikoin rataa.
Pääsin lopultakin Hukkiksen selkään ja verkkailin oritta; vasen puoli tuntui jäykemmältä, joten yritin painottaa sitä, mutta suokki tuntui olevan täysin jumissa vasemmalta. Itse radan ei pitäisi tuottaa hankaluuksia - eikä se sinänäsä tuottanukkaan, kertaalleen Hukkis ei suostunut kävelemään suorassa, jossa pisteitä ropisi pois ja muutamia pikkujuttuja meni, mutta pian rata oli ohi ja jäin jännäämään tuloksia. Olin keskiosassa kisaamassa, joten pääsin katselemaan useita suorituksia ilamn jänntiystä omastani ja hetki hetkeltä minusta tuntui, että olisin viimeinen koko kisassa.
Yllätys oli valtava, kun tulokset ilmoitettiin; minä ja Hukkis lähtisimme Metsälampeen! Olimme päässeet nipin napin Teresan ja Vian ohi ja olimme kolmansia. Halasin orittta selästä, onnen kyyneleet silmissäni, kun ratsastin palkintojenjakoon. Vierelläni oli toiseksi tullut Markus ja Rosanna, ja virnistin kaksikolle.
Laitoin Hukkiksen pois tyytyväisenä suoritukseen ja vein orin sitten tarhaan jumittamaan portille. Seuraavaksi oli Samu, joka oli jo saanut enimmät mudat karistettua. Huuhtaisin orin selkää pesukarsinassa ja heitin tuolle silat selkään ja kärryt taakse. Linda hyppäsi kyselemättä kärryille ja teimme pienoisen lenkin hiekkatiellä ilman suurempia rasituksia - tarkoitus oli säsätää Samua taas pari päivää ja lähteä sitten ottamaan kunnollista ikaa ja mennä koittamaan onnea hiitillä, 15. päivä olisikin jo koelähtö... Joskin sinne tulisivat myös pari muuta ravurinalkuani.
Lenkin jälkeen laitoimme Lindan kanssa yhteistuumin Samun pois ja Linda juoksutti Samun tarhaan rellestämään. Kello oli jo kymmenen pintaan, kun lähdimme lindan kanssa bussipysäkille ja katselimmekin kuvia koko bussimatkan tallin jäädessä aina vain kauemmaksi.
25.08.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Istuin unisena autossa auton kellon näyttäessä kahdeksaa. Perässä rymisi traileri, kun yritin karistella viimeisiä unirähmiä silmistäni. Päivä oli melko hyvä, ei tullut sadetta kuin esterin pe*seestä, mutta aurinko ei paahtanut täydellä teholla. Varjot olivat vielä pitkiä, kun syksy hiipi hiljalleen kesän aikaiseen aamuaurinkoon. Mustahiuksinen Linda istui takapenkillä puoliunessa, kuitenkin näpyttäen laittoman pitkien kynsiensä kanssa puhelintaan.
Tallille päästyäni otin Soppaskoolin, liinakon sabinon ulos, käskien Lindan kävelyttää nuorta oritta pihalla - Soppa oli yleisesti ottaen kovakalloinen, mutta tottelevainen, joten tuskin joutuisimme juoksemaan karanneen orin perässä. Menin hakemaan Samun karsinastaan - olin jättänyt Milalle ohjeeksi, että nuorikon saisi jättää sisälle, että pääsisimme heti aamusta lähtemään hiitille. Ovessa olikin lappu "Ei pihalle aamulla! Hukkis normisti". Otin rauhattoman orivarsan mukaani ja vietyäni Samun traileriin ja Sopankin ollessa kyydissä, tein tilaa takapenkille. Ajattelin joukutella jonkun hiitille kanssamme, sillä äitini lähtisi roudaamaan siskonsa tavaroita tuon uuteen kotiin - tallille, jonne myös parii omaa hevostani menisivät, mutta ei siitä sen enempää, joten olisi kivaa olla kolmen porukalla viettämässä aikaa raviradalla kuin kahdestaan. Ja toki myös kellottaja tarvittaisiin. Mennessäni kohti satulahuonetta, tehden pienen kierroksen Hukkiksen luona, bongasin Julian taukohuoneesta puoliunessa - miksi lie tyttö siihen aikaan tallilla, siinä likka nökötti. Ravistin blondia olasta. "Dudette, tuutko mun mukaan hiitille?" kysyin heti tytön saatua silmänsä auki. "Mitä?" Julia kysyi hämmentyneenä. "Tarvitaanko sua päiväl kriittisesti tallilla?" kysyin, saaden vastaukseksi, ettei tarvittu. Virne nousi kasvoilleni kun otin tytön käsikynkkään, raahaten tytön satulahuoneen kautta autoon istumaan kysymysten saattelemana. Kun lopultakin silat ja muut vermeet olivat autossa ja kehotin Juliaa menemään autoon, hyppäsin itse etupenkille, kunnes muistin, etteivät takapenkillä olevat tytöt tunteneet toisiaan. "Aaa, joo. Linda, tää on Julia, josta oon jutellu ja Julia, tä on mun yleinen apukäsi ja orja Linda. Älkää repikö toisianne siel älkääkä liittoutuko mua vastaan, kiitos." esittelin tytöt. Linda väläytti minulle tietävän katseen, joka sai hentoisen punan nousemaan kasvoilleni, kun taas Julia katseli Lindaa silmät sirrillään, myrkyllisesti. Johtui varmaan Lindan vaatteista tai jotain, Linda kun vaikutti enemmän Ilona kakkoselta kuin iloiselta tallitypyltä ja sitähän likka vähän olikin.
Ajomatka meni kiusallisessa hiljaisuudessa, jota äitini vieroksui ja laittoi radion pauhaamaan Adam Lambertia, joka sattui olemaan levysoittimessa kyseisellä hetkellä.
Viimein ravirata häämötti edestä ja aloin jo lähes pomppia paikallani. Heti kun auto oli pysähtynyt, lähestulkoon juoksin autosta ulos ja otin ulos Sopan, joka oli juurikin sen näköinen, ettei voinut vähempää kiinnostaa. Samu taas oli astetta hermostuneemman oloinen, mutta hetken taluteltuani sitä Julian avulla oripoika rauhoittui. Kärryt oli tuotu jo eilen paikan päälle, kun autossa oli tilaa, joten Sopan lilat ja Samun keltaiset kisakärryt odottelivat oreja jo. Ratatallin suunnilla oli yksi nuori lämminverinen omistajineen ja muutamia katsojiakin oli vaivautunut paikalle. Talutin Lindan avustuksella suokit ratatallin karsinoihin, kiinnitellen ravurinalut molemmin puolin. "Linda saa pärjätä itekseen, Julia tuu vaik mun kans laittaa tätä Samuu. Sen tietää, et toi yks diiva--" "Kuulin ton!" "--- omii Sopan ko sitä ajaaki. Mutnii Julia, sie saat ottaa aikaa" jutustelin Julialle, silmäkulmallani nähden, kun äitini katosi pihasta heitettyään karsinoiden vieruksille parit harjaapakit. Harjailimme vaitonaisina molemmat orit kuntoon ja heitin sitten Samulle silat selkään. "Hei sä oot ostanu uudet ... noi ... noinoinoi silatyynyt!" Julia hihkaisi. Virnistin tytölle, joka oli huomannut pienne yksityiskohdan - keltaiset, uudet silatyynyt olivat omasta mielestäni varsin kivat Samulla. Samu oli muuten aika "naturelli" juoksija; orilla ei ollut obersekkejä tai mitään, suojat ori saisi jalkoihinsa, kunhan päästäisiin kisoihin asti, yleensä Samu ei niitä tarvinnut. Soppa oli lähellämme liloine varusteineen ja obersekkeineen ja suojineen. "Onneks et oo värille uskollinen tai mitään ..." Julia naureskeli, kun suuntasimme kohti ravirataa. Ajoimme hetken Lindan kanssa rauhallisesti, kunnes Julia pääsi kentän reunalle kellon kanssa. Molemmat orivat alkoivat olla jo valmiita. Kuulostelin Samun herkkyyttä ajaessani volttia herran kanssa. Julia huusi jotakin epämääräistä, jolloin lähdimme Samu ja Soppa kylki kyljessä ajamaan hevosia. Soppa rikkoi kahdesti laukalle jo alkuradasta, johon Samu meinasi mennä, mutta pysyi kuitenkin kiltisti ravissa. Annoimme hevosten painaa oikein kunnolla kerrankin, kun ei ollut pelkoa huonosta pohjasta. Lopulta Soppa kuitenkin jäi taakse ja tummempi ori viipotti ohitse korvat höröllä, kuin tietäen, kuinka hienosti kulki. Kun jäimme kävelemään hevosten hengästyttyä, en voinut olla näkemättä Lindan pettynyttä naamaa - tyttö kun oli lievästi kilpailuhenkinen.
Ajat tuli viimein otettua ja hikinen suokkikaksikko olikin jo pian ratatallin viereisellä nurmikolla syömässä sulassa sovussa; oli minullekin ihme oreja tuppautunut, Hukkis the diiva ja sitten nämä kaksi maailmansyleilijää.
Lopulta äitinikin saapui pihaan pitkän hiljaisuuden ja kiusallisuuden päätteeksi ja laitoimme orit koppiin. Auton kello oli jo kolme päivällä, joten jokaisella oli nälkä; niimpä päätimme porukalla hakea läheisestä pizzeriasta ruokaa. Juuri kun minä ja Julia olimme saaneet tilattua pizzamme - äitini tarjottua - Linda päätti ryhtyä kunnon b*tchiksi näin kansainvälisesti sanottuna. Neidille ei yhtäkkiä käynytkään pizza, vaan hän halusi olla syömättä. Kun pääsimme autoon, Linda istui takapenkille ja Julia meni enemmän tai vähemmän vastahakoisesti sinne. Kun pääsimme jatkamaan matkaa, Linda koputti minua olalle, pummaten pizzaa; nyt kyllä vaan maistui. Annoin yhden palan tytön rouskutettavaksi ja näin peilistä Julian kylmän katseen, mutta äitini kyselessä, miten Samu ja Soppa olivat juosseet, Lindan ilme kiristyi. "Soppa on ihan kauhee ajaa. Se varmaa ois parempi täs pitsan pääl... Harmi vaa et se raipan maku takertuis varmaa lihaa, ku ei se muute liiku" Linda valitti takapenkiltä, ja mietin jo, että jos Lindan ovi avautuisi, turvavyö ja mystinen aavemainen tuuppaus tapahtuisi, yhdistettäisiinkö se minuun? Todennäköisesti. Hammasta purren mökötin koko loppumatkan, sanomata snaakaan. Vedin pizzan hetkessä naamaani ja hyppäsin sitten kyydistä, sihisten itsekseni jotain todella rumaa Lindasta. Otin Samun ulos traikusta ja äitini lähtikin melkein saman tien livohkaan heittämään Lindaa ja Soppaa oikeisiin paikkoihin saatuani Samun kamat ulos ja trailerin kiinni.. Marssin kiukkuisena viemänä Samun tarhaan ja menin sitten Julian seuratessa katsomaan Hukkikista kiroillen mennessäni. Hukkis oli jo saanut päiväheinänsä ja eliminoinut ne, joten lisäsin orille hieman vettä. Julia otti paremmaksi häipyä paikalta. Sain oudoksuvia katseita osakseni kulkiessani naama väärinpäin ja äksyillessäni lähes kaikelle; enkä yleensäkään ollut 24/7 neiti päivänsäde, mutta tämä oli minullekkin epänormaalia - jos nyt mikään minussa olikaan normaalia. Kun äitini tuli tyhjän trailerin kanssa pihaan, hyppäsin kyytiin, mököttäen koko kotimatkan ja mennen suoraan kotona vetämään pikku päivätorkut.
01.09.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Tuijottelin pilvien täyttämälle taivaalle, toivoen, ettei alkaisi sataa - tänään olisi Vaahterapolussa syyskisat ja sitten pitäisi vielä ehtiä Kaihorantaan avajaiskisoihin ... Onneksi tallit olivat senverta lähellä, ettei tulenpalavaa kiirettä tulisi. Julian auton moottori hyrisi, kun tyttö ajoi jo hieman varmemmin ja jutteli välillä niitä näitä, mutta olin liian hermostunut vastaamaan. Äitini oli heittänyt ahkerana heti kuuden aikoihin Huhun Vaahterapolkuun ja Kaihorantaan Kesäheilan sekä Sepin, jotka eivät Vaahterapolun kisoihin osallistuisi. Hukkiksenkin pitäisi käydä vierailulla Kaihorannassa asuvan ja tänään kilpailevan Valovirran luona, kun tarkoitus olisi vielä yksi pikkuHukkis napata tammasta.
Tallilla Julia pysäköi auton täydelle parkkipaikalle ja riensimme molemmat omiin suuntiimme pienen poskipusun jälkeen ja käväisin hakemassa Hukkiksen sisälle - Huhu oli Hukkiksen karsinassa, joten jätin oripojan pihalle puomiin ja tarkasti Huhun kunnon - onnekseni tamma oli jo oikeastaan valmis, satula vain selkään, Hukkiksessa olikin enemmän hommaa. Kaiholan kauhukaksikkokin olisi valmiina - varusteita lukuunottamatta. Harjailtuani Hukkiksen ja letitettyäni orin harjan laitoin orille satulan ja suitset ja heitin vielä suojat jalkoihin esteluokkia varten - ne napattaisiin pois kouluradalle mennessä. Huhu sai saman kohtelun ja menin verkkailemaan Hukkista, äsken saapunut Linda sai päänvaivakseen Huhun. Moikkasin virnistäen Pepin, splashed white-arabitamma Sherin ja Brunin kanssa ilmestyneelle Julialle.
Lopultakin kaikki radat tuli suoritettua ja mukaan tarttui Hukkiksen kanssa HeA-luokan kakkossija ja Huhun kanssa 40-50cm esteluokista kolmas sija.
Ei mennyt kauaa, kun molemmat hevoset oli jo pakattu äitini auton taakse traileriin ja Juliakin sai ängettyä Sherin ja Pepin jonnekkin kun tyttö tuli traileri perässään oman automme perässä koko matkan. Paikan päällä hyppäsin äkkiä autosta ja otin hevoset heti ulos. Molemmat suokit olivat jännittyneitä kuin viulunkielet, mutta radalla koko konkkaronkka osasi jopa käyttäytyä. Täältä nappasimme mukaan esteluokissa Hukkikselle 60-70cm luokasta kolmossijan, Valovirralle 90cm kakkossijan ja koko päivän kruunasi uusin ostokseni Re-Spencer DONin ykkössija 140cm luokasta. Kouluokista Huhulle ykkössija HeB-luokasta ja vielä Sepille ja Valovirralle ykkös- ja kakkossijat VaA-luokasta. Tyytyväisenä pääsin viemään hevosia koteihinsa ja pääsin vielä illasta ajamaan Samun (ja Laran ja Sopan) kanssa koelähtöä, josta pikkuori pääsi läpi, samoin kuin Soppa, jonka kanssa olimme aiemmin treenanneet. Lara joutuisi vielä toiseen koelähtöön vikuroituaan radalla, mutta kyllä se siitä.
02.09.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Näpertelin hermostuneena sylissäni olevia suitsia. Äitini ajoi autoa kohti Metsälampea, auton kellon näyttäessä kahdeksaa aamulla. Tuijotin lähes maanisesti maisemia ja vieressä istuvan kisahoitajan virkaa suorittavan Julian jutellessa niitä näitä äitini kanssa yritin kerrata rataa yhä uudestaan ja uudestaan. Olin ollut pilvissä, kun olin kuullut pääseväni edustamaan Vaahterapolkua Metsälampeen Rosannan ja Markuksen kanssa. Fella ja Luca menivät toisessa trailerissa, mutta Hukkis matkusti omatoimisesti - trailerissa oli matkustellut myös Samu, jonka kanssa olisi illalla peltoravit Kaihorannassa ja Hukkiskin jäisi yöski Kaihorantaan Valkun seuraksi ... Viimein Metsälampi näkyi pienen mutkan takaa ja lähestulkoon pompin paikallani takapenkillä.
Heti perille päästyäni menin ottamaan mustaa oritta ulos, suokin steppailessa rauhattomana. Julia rahtasi perässäni satulaa ja heitti sen hoitopuomin päälle, kun aloin ottaa Hukkikselta kuljetussuojia pois. Pihassa hääräsi jos jonkinmosita ja pian Rosanna ja Markuskin ilmestyivät vierellemme hevostensa kanssa tallin kulman takaa. Mila seurasi naama loistaen perässä ja antoi viimehetken vinkkejä niin mitä itse pitäisi muistaa ja sanoipa tallinomistaja vielä siitäkin, mitkä olivat hevostemme vahvuuksia ja mitä kannattaisi panostaa. Aloimme laittaa hevosillemme varusteita - joskin minua auttoi Julia, joka laittoi Hukkiksen harjan nykeröiksi niskaan, kun säädin satulan kanssa hermostuksissani. Laitoin hiukseni nutturalle niskaan ja vedin valkean paitani päälle tummansinisen takin ja kypärän päähäni. Julia punttasi minut selkään ja lähdin lämmittelemään Hukkiksen kanssa. Lopultakin tuli Vaahterapolkulaisten kilpailla ja itse olisin viimeinen kilpailija koko kisasta. Katselin Rosannan lähestulkoon täydellistä suoritusta ja jännitin hullun lailla. Markuksen suoritus ei mennytkään ihan niin hyvin, mutta lopulta oli minun vuoroni. Kokosin ohjat käteeni ja ratsastin mahdollisimman rennosti radalle. Tervehdin tuomaristoa laskemalla käteni sivulle ja nyökkäämällä - ohja putosi ja panikoin, mutta nappasin ohjan sisukkaasti takaisin ja aloitin radan.
Nostin Hukkiksen kanssa ravin, sitten laukan, laskin käyntiin ... En edes muistanut enää rataa kunnolla kun vein viimeistä kohtaa loppuun ja tein lopputervehduyksen ja annoin Hukkiksen kävellä pitkällä ohjalla ulos kentältä, samalla kun kummaruin hieman taputtamaan mustaa oritta hymyssä suin. Oma ratani oli kai mennyt ihan hyvin. Pian Sinten pitämän pienen puheen jälkeen palkintojenjako alkoi. Rosanna pääsi radalle voittajana ja olin uskomattoman iloinen tytön puolesta, mutta suuni loksahti auki, kun sain kuulal tuleleni toiseksi Hukkiksen kanssa. Hymyillen ratsastin kentälle ja pysäytin orin - viereen tuli vielä vieras hevonen, kun otin palkintoa vastaan ja kättelin nopeasti selästä käsin tuomaria. Ratsastin pois kentältä ja hyppäsin alas Hukkiksen selästä, halaten ensimmäiseksi mustaa oritta kyyneleet silmissä. Kädessäni oli palkintopysti, joka kädessäni halasin viereen tullutta Juliaa. Milakin tuli hymy korvissa onnittelemaan ja kiittelin, ilmoittaen vielä, että Hukkis ja Samu olisivat yön poissa. Pääsimme laittamaan Hukkista pois ja juotuamme vielä mehut pääsimme kohti Kaihorantaa.
Kaihorannassa Samu odotteli meitä laitumen portilla. Otin Samun mukaani ja laitoin harjaillun Hukkiksen laitumelle. Samua hoitaessani tätini Jenni jutusteli kanssani. Piha alkoi täyttyä trailereista ja mukana tulivat myös Soppa ja Harha. Lara ei ollut onnistunut koelähdössä, mutta mitäs sitä pienistä peltoraveista. Pian koko nelikko oli valjastettu ja Lindakin kehtasi raahata ahterinsa ohjastamaan Soppaa ekassa lähdössä Samun rinnalla. Lähtökäsky kuului ja voltin jälkeen jäin pitämään keskipaikkaa Samun kanssa. Loppukiri tuli ja meni ja hävisimme nipin napin Milan ohjastamalle Bertta-suokille. Soppa jäi viimeisten joukkoon. Harha onnistui vielä nappaamaan illan aikana kolmannen sijan ja Lara pinkoi kärkeen omassa lähdössään. Tyytyväisenä jätin oripojat Kaihorantaan ja lähdin vielä illan pikkupirskeisiin Vaahterapolkuun ja vietin pitkän iltaa taukohuoneessa onnittelemassa Rosannaa ja onniteltavana oltavana. Tätä kutsuisin minäkin onnistuneeksi päiväksi!
03.09.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Taputin Hukkista ottaessani oritta ulos trailerista. Samu oli jo ulkona ja tarkkaili terhakkana tuttua Vaahterapolun pihaa. Oli Hukkiskin yksi murheenkryyni - suokki oli onnistunut karkaamaan tarhastaan, muttei sen pahempaa ollut onneksi käynyt ja Valkkukin olisi toivon mukaan tuleva mammatamma. Taluttelin poikkeuksellisesti Hukkiksen ja Samun samaan tarhaan Tohvelin kanssa, kuten olimme Milan kanssa sopineet ja menin sitten kurkkaamaan Hukkiksen tarhassa seisoskelevaa Soppaa. Milan kanssa oli tullut puheeksi varsa Tuikusta ja enköhän minä heti tarjonnut Milalle Soppaa - varsastahan voisi tulal vaikka mitä ja tulisi varmasti nätin värinenkin ...
Taputtelin nuorta oritta ja menin norkoilemaan taukohuoneeseen, josta löpinä kantautui pihaan asti. Hukkista en tänään ratsastaisi ja Samukin saisi vapaapäivän, joten olinkin loppuillan vain juttelun ilosta taukohuoneessa ja kentän ja maneesin reunalla, kunnes lähdin bussilla kotia kohti.
06.09.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Annoin Hukkikselle pitkää ohjaa keikkuessani oripojan selässä. Musta ori köpötteli rennosti eteenpäin ja liinassa oleva Samu meni uskollisesti edellä. Kävelimme pienellä hiekkatiellä aamuvarhaisella, auringon lämmittäessä puiden lomitse selkääni. Hukkis ja Samu olivat täydellisen rentoja ja itse nautin satulatta ratsastelusta. Olin päättänyt juhlistaa suomenhevosten päivää rennolla maastolenkillä ja pienillä herkuilla ja hemmotteluilla.
Olin kävellyt suuntaansa ainakin tunti, kun käänjnyin kankeasti - Hukkis olisi nyt kääntynyt vaikka kolminkerroin, mutta Samu liinassa ei ollut niin hanakka kääntymään. Hukkis ja Samu olivat nykyään ihan bestiksiä - kumpikaan oreista ei ollut pahasti testoteronipilvissään eivätkä suokit ottaneet yhteen lähes koskaan, joten ajattelin, että ehdottelisin Milalle, että Samun ja Hukkiksen voisi heittää tästä lähin samaan tarhaan.
Hieman ripeämmän kotimatkan jälkeen pääsimme tallipihalle asti ja pomppasin alas mustan hevosen selästä, taluttaen molemmat orit suoraan tarhaan - otin vain Samulta liinan irti nahkariimuineen ja Hukkikselta suitset. Kävelin talliin ja otin muutamia omenoita ja porkkanoita ekstraa pojille, ottaen samalla keltaisen ja turkoosin riimun mukaani.
Kuten arvattua, Hukkis ja Samu tulivat kerjäämään herkkuja, joten sujautettuani riimut oreille päähän ja syötettyäni herkut. Kävin vaihatamassa tallivaatteet kouluvaatteisiin ja koska jumituin juttelemaan taukohuoneessa Sarin kanssa, jouduin menemään puolijuoksua bussipysäkille ehtiäkseni vielä yhdeksäksi kouluun.
09.09.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Katselin kelloa kärsimättömänä kelloa luokan seinällä. Minulla oli jotenkin tosi ikävä fiilis ja kun kello pirahti, kipittelin pihamaalle. Alle minuutti sen jälkeen kun olin päässyt pihaan asti, kännykkäni alko väristä taskussani. Vastasin nopeasti puhelimeen, jossa kuulin Milan lievästi panikoituneen äänen. "Hukkis! Didi! Ne ne ne meni! Joonas hoitaa tallia ja se ei saa niit kiinni" Mila sanoi nopeatahtisesti puhelimeen. Sydämeni heitti voltin ja soitin ädilleni, että tuo laittaisi minut sairaaksi loppupäiväksi - onneksi hän ymmärsi tilanteen ja koska olin yleisesti tunnollinen oppilas, niin sain pieniä vapauksia uurastuksesta palkkioksi.
Hyppäsin bussiin ja matka kohti Vaahterapolkua alkoi. Kun pääsin tallille asti Hukkis riekkui ensin pihalla ja olikin potkaista sitä kinini yrittävää Saria, mutta kun kutsuin Hukkista sen nimellä, musta ori käänsi päätään ja ravasi luokseni nolon näköisenä. Otin Hukkiksen kiinni riimustaan ja raahasin sen tarhaan. Oli tuostakin herrasta päänvaivaa.
Auttelin lopun aamua karsinoiden putsauksessa ja heitin loputkin tuntsarit pihalle. Loppunen lopuksi minä, Joonas ja Sari loikoilimme taukohuoneessa ja puheenaiheena olikin Hukkiksen ja Didin karkureissu. Olin tarkastanut portin, ja se oli kunnossa, mutta salpa näytti hieman kuluneelta, joten se saattoi olla reissun syy. "Hukkiksesta on tullu iha mahoton! Ensi se karkas sillo Kaihorannas ja nyt onki pelko, et se törmäs tohon Ninjaan, Julian yksityisee ja nyt sit tää. Onkoha sil viimeinki alkanu toi orimaisuus tulla esille, onha se nyt pari vuotta ollu niiiin mamman mussukkaa..." pohdiskelin muiden kanssa ja keskustelu jatkuikin melko sutjakkaasti, kun naureskelimme, miltä suokki-lämppäri-sekoitus näyttäisi - puhumattakaan Didin ja Hukkiksen varsasta, josta ei onneksi ollut pelkoa.
Päivä alkoi olla puolillaan, kun olimme heittäneet hevosille päiväheinät ja lähdin hakemaan Hukkista. Hukkis menisi tänään tunnille ja oli kuulemma viime viikolla ollut turhankin energinben, joten päätin purkaa hieman herran energiaa - varsinkin kun sillä oli ollut vapaapäiviä viime aikoina. Herra Houdini olikin minua vastassa energisen oloisena ja haettuani Samunkin mukaani, harjailin molemmat hevoset nopeasti ja talutin molemmat kentälle. Suljin tarhan portin ja päästin molemmat herrat vapaaksi. Ensin molemmat kyhnäsivät kyljessäni, mutta kun päästin orit juoksemaan, niin se oli menoa. Suomenhevoskaksikko veti täyttä rallia ympäri kenttää ja jossain vaiheessa tummat orit alkoivat ajaa toisiaankin takaa kuin leikkien. Kun suokit rauhoittuivat hieman, kokosin muutaman pienen esteen kentälle ja kannustin molemmat hevoset jälleen kiitoon - Hukkiskin onnistui ylittämään esteen upeasti eikä Samun suorituksessakaan mitään huonoa ollut - huomioonottaen sen, että Samu oli ravuri ja Hukkiksen poika. Annoin orikaksikon riekkua vielä hetken ennen kuin otin pienen hippaleikin jälkeen suokit kiinni ja talutin ne tarhoihinsa rauhoittumaan.
Kolmen aikoihin jatkoryhmäläiset saapuivat tallille ja lähdin minun ikäiseni, kovaäänisen tytön mukaan hakemaan Hukkista. Ori temppuili hieman, mutta lopulta saimme tuntilaisen kanssa Hukkiksen aisoihin ja varusteisiin. Tyttö hävisi minua kiitellen Hukkiksen kanssa tunnille, samalla kun itse livahdin taukohuoneeseen, jossa Mila juttelikin Katin, Larissan, Julian ja Valentinen kanssa. Käperryin Julian vierelle, jolloin Mila naurahti minut nähdessään. "Hukkiksesta oli tänään tulla kissatappelu" tallinomistaja totesi ykskantaan ja kohottaessani kulmiani nainen jatkoi. "Joo, kun tolla tunnilla viis tyttöä, niin voi luoja sitä tappelua - jokanen halus Hukkiksen. Tietty kun se on vähä spesiaali kun on yksäri ..." Mila naureskeli ja itsekkin hihittelin Julian kainalossa - pystyin vain kuvittelemaan tappelun Hukkiksesta. Lähdin tallilta, kun olin saanut Hukkiksen kuntoon tuntilaisen kanssa. Hukkis jäi sisälle odottamaan iltapöperöä ja hain vielä Samun sisälle ennen kuin suuntasin kohti kotia.
13.09.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Tuijotin hajamielisenä Hukkiksen mustaa karvaa, joka oli auringossa krävistelyn takia tullut hivenen ruskeammaksi. Silmäkulmissani polttelivat karvaat kyyneleet, kun ajatukseni harhailivat Juliaan: pari päivää sitten käyty riita oli vielä sopimatta ja olin lähestulkoon juossut karkuun tyttöä viimeiset pari päivää varsinkin Lindan ollessa paikalla; Lindastahan riita oli lähtenyt ... kai.
Sain Hukkiksen harjailtua ja laitoin orille päähän riimun ja kiinniten riimuun liinan. Samu odotteli viereisessä karsinassa ja kiinnitin Hukkiksen karsinasa kaltereihin ja laitoin vielä Samulle silat päälle ja ohjasin molemmat orit pihalle. Nappasin Milan pitelemään Hukkista - senkös nainen teki mielellään - ja laitoin kypärän päähäni ja vilkaisin samalla hiuksiani. Aiemmin päivällä oli satanut ja hiukseni olivat laineilla kypärän alla. Vetäisin ajohanskat käsiini ja laitoin Samulle koppakärryt taakse, lähtien rauhalliseen tahtiin kävelemään, kun Mila oli tullut antamaan minulle Hukkiksen ja pyynnöstäni laittanut liinan päässä olevan orin kärryihin kiinni. Ohitimme kentän, jossa Hurma riehui Evien ollessa aidan vieressä vahdissa. Moikksin tytölle ja jatkoin kulkuettani kohti maastoja.
Hetken käveltyäni huomasin nykäisyn kärryissä ja Samukin hidasti tahtiaan - mitä se isäukko oikein sääti? Vilkaistuani taakseni huomasin Hukkiksen vetäneen täysstopin. Musta suokki näytti jäärpäiseltä, kun yritin ottaa suokkia takaisin matkaa, mutta siitäkös Hukksi riemastui ja lähti peruuttamaan pienellä tiellä. Nappasin Hukkiksen solmus irti kärryistä ja hyppäsin alas kärriltä, pidellen molempia oreja kiinni. Samukin alkoi hermostua, kun yritin pitää Hukkista kiinni. Samassa viereisestä metsästä kuului kova rysähdys ja kaksi peuraa loikkasi ojan ylitse. Peurat säikähtivät meitä ja jatkoivat matkaa - eikä vauhdista ollut puutetta Hukkiksellakaan. Ori nousi takaislleen ja viuhtoi ilmaa kavioillaan ja onnistui sohaisemaan minuakin olkapäähän. Ori tempaisi itsensä irti, kun nappasin Samusta kiinni tiukemmin, olettaen että Samu säikhätisi enemmän kuin musta isänsä - toisin kävi. Samu steppaili hieman ja Hukkis lähti viilettämään tallille päin. Käänsin Samun siinä samassa ja ravuri lähtikin vetämään kunnon kiitoravia isäukkonsa perään. Palatessani tallin pihalle, en nähnyt Hukkista missään, mutta jatkaessani tarhoille näin heti ensimmäiseksi Hukkiksen, joka esitteli itseään ensimmäisellä tarhalla Rexonalle ja Ericalle, jotka näyttivät siltä, että tulisivat kohta aidan läpi. Kävin kaappaamassa Hukkiksen mukaani - ori oli jonnekkin liinansa saanut sotkettua ja nyt vain parikymmensä senttiä pitkä naru roikkui orin riimussa, josta rahtasin hirnuvan suokin talliin. Taaksemme jäi monia hirnahduksia, kun viimein sain molemmat orit sisälle. Samu oli saanut loppukäyntinsäkin paluumatkalla, joten pääsin heittämään herrat suoraan pihalle. Palojäljet Hukkiksen liinasta saivat minut jälleen kerran miettimään - kuten usein viime aikoina - Hukkiksen ruunausta tai myyntiä - nyt Hukkiksestakin oli alkanut tulla karkailupuoli ja orimaisuus esille ... Vein apeana hevoset tarhoihinsa riekkumaan ja lähdin suoraan, puolijuoksua pois tallilta, ahdistavien ajatusten seuratessa minua aina bussipysäkille asti.
17.09.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
"PERKELE KAAKIT NYT" karjuin täyttä kurkkua. Samu ja Hukkis olivat lähteneet matkaan tarhoistaan oikein nätisti, mutta Edin napatessa Samua kankusta ohittaessamme tarhan Samu villiintyi ja onnistui saamaan Hukkiksenkin riekkumistuulelle. Tämänhetkinen tilanne oli, että suokit hyppivät pystyyn ja vetivät minua perässään 6-0 kun karjuin hevosilleni, roikkuen orien riimuissa. Mila oli ilmeisesti kuullut karjuntani ja kurkkasi pihalle, rientäen hätiin ja nappasikin Hukkiksen kiinni ja talutti puhkuvan orin hieman kauemmas kun itse rauhoittelin Samua. "Mila, et viitteis tilata jotai Atrian autoa viemää sen makkaraks? ei prkl oikeesti Hukkiksest on tullu iha sekopää ... ei se enne oo tammojen tai minkää muun peräs juossu mut nyt sitte ..." valitin Milalle, joka näytti säikähtävän, kun uhkailin laittavani Hukkiksen mustaksi makkaraksi. Saimme yhteistuumin vietyä Hukkiksen ja Samun sisälle, jonne Mila jäi norkoilemaan ja tarjoutui harjaamaan Hukkiksenkin, josta olin kiitollinen - tänään ei ollut tunteja, joten Milalle jäi kuulemma ylimääräistä aikaa, joten nainen sai tekemistä mustan orin hoitamisesta - ja kyllä siltä vaikutti, että Mila oli niin silmänsä iskenyt suokkiin, että tuskin olisi pistänyt vastaan, vaikka olisi päässyt Hukkista hoitamaan vaikka päivittäin ...
Hetken harjailtuamme suokkeja päätin avata suuni. "Haluisitsä mennä sen Hukkiksen kanssa tänään? Mie kuitenki vaan juoskutan Samua vähä ni ois iha mahtavaa jos--" selittelin, mutta Milan innokas nyökyttely ja "tottakai, joo, jee!"-hihkunta sai minut lopettamaan lauseeni ja virnistämään. "No laita sille sitten vaa kamat päälle. Mie meen jo tän kans kentäl juoksuttaa, et sie voit mennä maneesiinki varmaan" jutustelin Milalle, kipaisten hakemaan Hukkiksen kamat valmiiksi ja otin samalla juoksutusvehkeet mukaani. Samu oli nopeasti valmis ja häivyinkin tallista kentälle, joka oli tyhjillään. Tästä riemastuneena annoin Samun kävellä rauhallista tahtia ympyrää molempiin suuntiin. Ravi meni hieman tönkösti, kun ympyrä ei ollut herra ravurille tarpeeksi kookas, mutta kyllä se ravikin pyöri - laukassa taas sain tapella pitkän aikaa, mutta pian Samu oli juoksutettu. Yksäripuoli oli tyhjillään, kun otin Samua pois. Kuulin tavaroita viedessäni, että yksäripuolen ovi paukahti kiinni ja hikinen Mila tuli ovesta raahaten nyrpeän näköistä Hukkista mukanaan. Menin heti utelemaan, mitä oli käynyt, mutta Milan vain mutistessa kiukkuisesti jotakin päätin jättää naisen rauhoittumaan ja hipsin taukohuoneeseen sanomaan himisille heipat ja onnistuin antamaan Juliallekkin poskipusun ennen kotia kohti lähtöä - meidänkin riitamme oli onneksi selvinnyt, eikä siihen liittynyt samanlaista draamaa, sotaa ja riitaa kuin eräiden nimeltämainitsemattomien tapaukseen ;D
10.10.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Yksi kylmempi päivä - ja PUFF. Tuijotin suu ammollani solakkaa ravuria, joka oli yön aikana pamahtanut karvakasaksi. Samu näytti täysin vieraalta, kun otin tumman orin mukaani ja vein sen talliin. Hukkis pitäisi liikutella vielä tänään, huomenna se olisikin tunnilla, mutta Samun kanssa pitäisi käydä vähän ajelemassa.
Harjasin Samua ajatuskissani ja säikähdin, kun Sari iski silat oven päälle. "Aattelin tuua nää sulle ko tuli vastaan" blondi sani virnistäen ja naurahtaen kiittelin. Sari jäi siihen juttelemaan niitä näitä ja katseli, kun harjailin Samua. Sari oli ollut koko tallillaoloaikani mukana kuviissa, mutten koskaan kunnolla tutustunut talliapulaiseen ja nyt nainen oli lähdössä aina britteihin asti. Tietenkin oma unelmani oli lähteä Isoon-Britanniaan edes kielimatkalle ja vaihto-oppilaspaikkojakin voisin vielä katsella, mutta hevoset rajoittivat lähtöä.
Sain Samun harjattua ja kysäisin, haluaisiko Sari lähteä kanssani ajelemaan. Sari kuitenkin joutui lähtemään, joten joudin lähtemään yksin matkaan. Talutin karvamörön pihalle ja laitoin Samun perän kärryt, antaen orin lähteä omaa vauhtiaan edespäin. Hengitykseni huurusi kylmässä ilmassa kun kuuntelin rytmikkäitä raviaskelia pimenevässä syysillassa. Annoin Samun revitellä kunnolla muutaman kerran ja ajoinkin Samun nopeasti kotiin, saaden hikisen orin lämpimään ja alaken loimittaa herraa. Pakkohan Samu olisi klipata aika pian, muuten jätkä vilustuisi ja sitä ei kukaan tahtonut.
Samu oli pian loimineen sisällä mussuttamassa heiniään, kun hain Hukkiksen sisälle. Ori odotteli minua heti portilla - myös Hukkis oli reagoinut kylmään kasvattamalla pörrökarvan runkonsa ympärille ... Ihan symppishän suokki oli. Kävellessäni Hukkiksen kanssa pois tarhoilta oli lähellä ettei Bawca tulut läpi aidoista, joten kiirehdin viemään Hukkiksen sisälle. Harjasin mustan orin pikavauhtia, ottaen Hukkiksen sitten mukaani riimunnarun päässä. Talutin orin maneesiin, sillä tuntilaiset pidettiin ulkona paleltumassa ja kasvattamassa paksua nahkaa. Otin Hukkikselta riimun pois ja kirsin riimunnarun orin kaulan ympärille, nousten sitten leveään mustaan selkään. Painoin pohkeet hellästi orin kylkiin ja päästin kouluratsun menemään rennosti käyntiä. Hukkiksella tuntui olevan energiaa, joten nostin ravin ja päästin Hukkiksen kunnolla juoksemaan - roikuin orin harjassa, nauttien vauhdista. Hukkis nosti itsekseen laukan ja pian viiletimme ympäri maneesia. Rauhoitin Hukkiksen raviin ja siitä käyntiin, antaen orin rauhoittua. Köpöttelin Hukkiksen kanssa laukan- ja ravinlisäysten lisäksi tunnin verran, antaen herran olla rauhassa ja nauttia puolittaisesta vapaastaan. Kapusin pois Hukkiksen selästä ja taputtelin oritta, heittäen riimun orin päähän ja taluttaen orin löysässä narussa talliin. Harjasin Hukkiksen tallissa, suukotellen mustaa silkkistä turpaa. Siivosin sitten jälkeni ja jätin oripojat nuokkumaan karsinoihinsa, samalla kun vein harjapakit paikoilleen.
Tästä jatkoin matkaani taukohuoneeseen hehkuttamaan hevosiani, ennen kuin Julia kehtasi tulla paikalle ja ilmoitti olevansa valmis tältä päivältä, jolloin manguin tytöltä kyydin kotio ja lähdimme samaan matkaa työtön autolle. Tälläiset päivät saisivat olla useammassa.
16.10.2013 - Kirjoittanut Mila
- Omistatko sä nyt siitä sitten oikeanpuoleisen persposken? Markus irvaili, kun roikuin Hukkiksen kaulassa keskellä tallipihaa.
- Vasemman! ilmoitin ylpeänä. Hukkis seisoi tylsistyneen näköisenä paikoillaan sillä välin kun sitä lellittelin.
Vihdoin ja viimein Petra oli suostunut myymään minulle edes pienen osan tästä komeasta mustasta suokkiputesta. Kauan siinä maanittelussa olikin mennyt... Mutta hyvää kannattaa odottaa vai mitenkä se meni?
- Vasemman sitten, Markus naurahti ja lähti talsimaan kohti tallia.
Itse olin ponkaissut jo seitsemältä ylös lämpimän peiton alta ja sännännyt suin päin tallille, vaikkei minun työvuoro alkaisi vielä mooooneen tuntiin. Maa oli kuurassa ja ilmassa oli selvää talven tuntua, mutta tällä kertaa se ei masentanut minua yhtään. Päinvastoin.
Vein Hukkiksen tarhaansa ja katselin hetken orin touhuja, kun se turpa maata viistäen ravaili pitkin aitaustaan. Sekin ihmetteli pientä valkoista kerrosta, joka sen tarhanpohjaa päällysti.
Se oli MINUN hevonen! Tai ainakin melkein...
21.10.2013 - Kirjoittanut Mila
- Oleppa nyt kunnolla, ärähdin mustalle orille joka taas näytti "parhaimpia" puoliaan karsinassa. Hampaat melkein upposivat käsivarteeni ja karsinan seinäkin koki napakoita potkuja orin jaloista.
- Hah, vieläkö Hukkis on maailman ihanin komein ja paras hevonen mikä maan päältä löytyy? Rebekka hihitti Zombin karsinasta.
- Totta kai se on! Vai mitä mussukkapussukkahaniböö? mussutin Hukkikselle, joka vain tyytyi mulkoilemaan minua vihaisesti. Enkä minä saisi edes yhtä päivää lomaa tosta eukosta?!
Kun Hukkis ja Zombi oli varustettu, lähdimme samoilemaan maastoon.
- Hyyrhh, on täällä oikeastaan aika kylmä, Rebekka tuumaili kun navakka tuuli pyyhkäisi pellon poikki.
- Laukataanko niin ei tuu kylmä? hihkaisin ja ennen kuin edes Rebekan vastausta olin saanut, kannustin Hukkiksen laukkaan. Ja orihan lähti! Parikkaat ilopukitkin se heitti, mutta olin osannut varautua siihen enkä tullut voltilla alas orin selästä.
- Oottakaa nyt meitäkin, Rebekka kiljui jostain pellon toisesta päästä kun me lähestyimme jo metsän reunaa.
Hidastin Hukkiksen ravin kautta käyntiin ja jäin odottamaan Rebekkaa sekä tämän kirjavaa ruunanrupsukkaa.
- Olipas se kivaa, hymyilin kuin naantalin aurinko.
Rebekka taputti Zombia kaulalle ja mutisi jotain hyvästä työstä.
- Käydäänkö lammella? kysäisin, kun tulimme risteykseen, josta pääsisi kolmeen eri suuntaan.
- Käydään vain!
Ravailimme letkeästi kohti lampea ohittaen parit koiran ulkoiluttajat sekä eläkeläislenkkeilijät.
Hukkis hieman ihmetteli neonkeltaisiin kahiseviin vaatteisiin pukeutuneita mummeleita, mutta ilman sen suurempaa draamaa lönkytteli niiden ohi.
Lammen ranta oli jo jäässä, mutta kauempana näkyi sula. Ei vielä uskaltaisi hevosilla jäälle mennä... Tosin en ollut koskaan uskaltanut sinne mennä. Ihan hirvitti ajatus uppotukkina olemisesta.
- Hitsi ku ois sattunu makkarapaketti matkaan niin oltais syöty evästä, Rebekka mutisi katsellessaan kodan suuntaan. Tytön maha mouraisi myöntäväksi vastaukseksi ja me molemmat purskahdettiin nauruun.
- Eiköhän lähetä takas tallille niin saat sinäki ruokaa, tuumasin ääneen. Olihan tuo nälkä jo itselläkin...
05.11.2013 - Kirjoittanut Christina7
Sade rummuttaa ikkunaa rytmikkäästi. Varjokärhät kiertyvät pihapuiden runkoihin kiiveten aina latvaan asti. Kolea tuuli pyyhkäisee tontin poikki - sitten rytmikäs ropina jatkuu. Tum, tutum, tum. Maailma on musta. Vaikka on marraskuu on jo aluillaan, pysyvät lumet eivät ole vieläkään suvainneet sataa maahan. Viime viikolla tuprutti hieman, ja pikkusisarukset olivat innoissaan. Riemu kuitenkin haihtui, kun lumi suli heti seuraavien päivien aikana pois. Nojaan päätäni käsiini ja tuijotan ikkunasta ulos. Asfalttitie kiiltelee sateesta, ja silloin tällöin ohitse hurahtaa muutama auto. Ei, meidän ei koskaan olisi pitänytkään muuttaa - ainakaan tällaiseen pieneen tuppukylään, jossa asukkaita on noin parituhatta ja jossa kaikki tuntevat toisensa.
"Tästähän saisi kirjoitettua vaikka kirjan", ajattelen ja vaivun jälleen mietteisiini.
Hahmottelen mielessäni päähenkilön: 13-vuotiaan, vastamuuttaneen tytön, joka ei viihdy uudella paikkakunnalla ja yrittää etsiä lohtua hevosista - vaan niitä ei ole mailla eikä halmeilla. Kirjan nimi voisi olla Sysipimeä, Pikimusta tai vaikkapa Musta joulu. Kello on vartin yli kymmenen, ja vaivun tietämättäni unen rajamaille.
Aurinko helottaa pilvettömältä taivaalta. Sen säteet polttavat ja liimaavat hikisen paidan selkääni kiinni. Polkupyöräni kitisee hieman, kun kurvaan risteyksestä pikkutielle, joka johtaa harvahkon lehtimetsän siimekseen. Hiekka rahisee renkaiden alla. Poljen, kunnes edessäni siintää punainen, suuri rakennus. Yritän polkea portista sisään, mutta tallipiha singahtaa kauemmaksi juuri kun olen saavuttamassa sen. Tämä toistuu. Kuin kangastus, vain pelkkä harhakuva. Kuulen hevosten hirnuntaa, mutta en koskaan pääse perille asti. Jossakin piippaa jokin. Prriing, prring...
"Prriiiing!" kännykkäni herätysääni pirisee raivostuttavasti yöpöydällä.
Pakotan silmäni auki ja sammutan herätyksen. Kello on seitsemän - keskiviikko, kouluaamu. Rojahdan takaisin sänkyyn ja vedän peiton ylleni. En uskalla nukahtaa uudestaan, sillä nukkuisin kuitenkin pommiin ja Pia - englanninopettajamme - vaatisi kauheat tilitykset siitä, miksi olin myöhässä.
Nousen hetken kuluttua ylös ja vilkaisen pikaisesti huonettani. Se ei ole suuri - huonekaluina toimivat valkoinen puusänky, kirjahylly, yöpöytä, kokolattiamatto, vaatekaappi ja hieman kulunut nojatuoli. Kaikki on valkoista. Pidän valkoisesta. Avaan vaatekaapin oven ja silmäilen lukujärjestystäni. Tänään on luvassa englantia, historiaa, musiikkia ja kolme tuntia kotitaloutta. Suhteellisen helppo päivä, siis. Haalin tarvittavat kirjat reppuuni ja kipitän koululaukkuni kanssa keittiöön. Isosiskoni on jo noussut, samoin minua kaksi vuotta nuoremmat kaksosveljeni. Pienemmät sisarukset ja äiti todennäköisesti nukkuvat vielä, isä on jo lähtenyt töihin. Sen voi päätellä pöydälle jääneestä, vielä hieman lämpöisestä kahvimukista. Lyhyen mutta perusteellisen harkinnan jälkeen päätän syödä aamiaiseksi muroja. Oikeastaan päädyn aina muroihin, mutta on silti kivaa harkita, mitä muutakin voisi syödä.
Eilinen kaatosade on vaihtunut tihkuksi. Joka paikka on märkä, kolea ja kylmä. Inhoan lumettomia talvia - toivottavasti maa saisi pian valkean peitteen. Kävelen reippaasti lähimmälle linja-autopysäkille, joka on onneksi vain parinsadan metrin päässä omakotitalostamme. Jään odottamaan linja-autoa mietteissäni. Pian se saapuukin. Toivotan hyvät huomenet kuskille ja luovin tieni parhaan ystäväni, Emilyn, viereen.
Noin kuusi tuntia myöhemmin...
Istun keittiön pöydän ääressä tekemässä läksyjäni. Pyrin yleensä tekemään ne heti koulun loputtua, mutta joskus se vain jää. Vanhemmat ovat töissä, pienimmät päivähoidossa. Muut touhuavat jo kotona. Kuulen makuuhuoneesta kiljahduksia ja väittelyä. Emil ja Leo ovat toistensa kimpussa jälleen. En jaksa vaivautua paikan päälle, Cassie voi tehdä sen hyvinkin puolestani. Vielä kotitaloutta... "Kuinka valmistat kiisselin kokonestesuurustuksella?" Jostakin syystä kysymys naurattaa minua kauheasti.
08.11.2013 - Kirjoittanut Christina7
Ulkona on taas kylmää, märkää ja koleaa. Upea sää marraskuun kahdeksanneksi päiväksi. Kohta saataisiin lumeton joulu. Ainoa hyvä puoli säässä on, että ilma on happiraitis ja virkistävä. Olen käpertynyt sohvannurkkaan lukemaan hevoskirjaa.
"Chii! Ootko sä ottanu mun huulirasvan?" Cassie huutaa syyttävään sävyyn huoneestamme.
Käännän katseeni kirjasta ja huokaisen. Onko tämä isosiskojen tarkoitus?
"Een! Mupsi on varmaa vieny sen, äiti sano että se kävi päivällä meiän huoneessa", huudan takaisin ja syvennyn jälleen kirjaan.
Mupsi - tai oikeastaan Charlie - on kaksivuotias pikkuveljeni. Kutsumme häntä Mupsiksi, sillä hän on todella suloinen ja 'Charlie' nimi on liian hankala.
"Miksi kaikki päättyy kirjoissa aina näin", mutisen itsekseni ja läimäisen kirjan kiinni. Kannesta erottuu teksti "Maailman paras hevonen" - juoni oli klassinen 'päähenkilö-haaveilee-hevosista-ja-eksyy-läheiselle-tallille-josta-löytää-hankalan-ratsun-ja-kouluttaa-sen-huippuhevoseksi-ja-voittaa-kaikki-kisat-ja-lopulta-saa-unelmaratsunsa-omakseen'. Niin tyypillistä.
"Chii! Joku soittaa sulle!" Emil huutaa keittiöstä.
Ponnahdan ylös ja juoksen keittiöön. Sieppaan kännykkäni. Ruudussa välkkyy parhaan ystäväni nimi: Emily Klarsson. Vastaan kiireesti puheluun ja lähden maleksimaan kännykkä kourassani huonettani kohti.
"Moi! Pääsetkö kohtapuoliin kylälle?" Emily toitottaa hyväntuulisena luuriin.
"Oota, mä kysyn äkkiä", sanon ja juoksen takaisin keittiöön jossa äiti häärää.
"Äiti, pääsenkö mä kylälle Emilyn kaa?" ruinaan.
"No joo, mutta tuu viimestään kuudeks kotiin", äitini - Mariella - huolehtii.
Vilkaisen seinäkelloa. Se on vasta varttia vaille neljä.
"Joo", huikkaan ja nostan jälleen kännykän korvalleni.
Olimme sopineet tapaamisen mahdollisimman pian. Äiti oli suostunut heittämään minut kirjaston kupeeseen, kun oli itse mennyt hoitamaan joitakin työasioita. Odotan parhaillaan Emilyä nojaillen kirjaston seinään. Tuijotan ohikulkevia autoja ja kaupassa asioivia ihmisiä. Viileä tuulenvire puhaltaa kylän ylitse. Vihdoinkin näen Emilyn vanhempien auton kaartavan kirjaston parkkipaikalle. Kiiruhdan hymyssäsuin paikalle.
"Moi! Sori ku vähän kesti", Emily hymyilee ja astuu ulos autosta.
"Ei mitään", naurahdan ja lähden kävelemään Emilyn kanssa kauppaa kohti.
Olen todella iloinen, että minulla on sellainen ystävä kuin hän.
Kävelen kotia kohti. Olimme hyvästelleet toisemme vain hetki sitten. Emily oli kertonut minulle kylästä ja esitellyt kirjastoa, vaikka olinkin siellä kerran aiemminkin käynyt. Olinhan muuttanut melko vasta. Onneksi kotimme on vain muutaman kilometrin päässä keskustasta.
"Olisipa täällä hevosia..." ajattelen haikeana ja hytisen.
Kävelen hetken, kunnes olen jo melko lähellä kotiani. Sitten huomaan puisen, kodikkaan ja hieman vanhanaikaisen tienviitan, joka osoittaa risteyksestä lähtevälle tielle.
"V-a-a-h-t-e-r-a-p-o-l-k-u", tavaan silmät sirrillään.
Mikähän se sellainen on... Luultavasti vain tien nimi tai joku vastaava. Olen jatkamassa matkaani, mutta minut pysäyttää vaimeasti kajahtava hirnunta. Se kuuluu Vaahterapolun suunnalta. Vilkaisen kelloani. Kaksikymmentä yli viisi.
"Kyllä mä tässä kerkeen..." tuumin ja lähden innoissani harppomaan pikkutietä pitkin kohti hevosta, jos siellä sellainen ylipäätään on.
11.11.2013 - Kirjoittanut Mila
Hukkis mulkoili minua vihaisesti, kun astelin tarhaan riimunnarun kanssa.
"Vastahan minä tänne pääsin!" ori tuntui ajattelevan ja hivuttautui koko ajan kauemmas minusta.
- Äläs nyyt, tuuu tänneee, maanittelin mustaa oria, mutta hevonen ei ottanut kuuleviin korviinsakkaan minun huhuiluani vaan lampsi heti tarhan perimmäiseen nurkkaan.
Ei muuta kuin läpi mutalällyn ja hevonen kiinni. Hukkis pärskähti ja teutroi hieman riimunnarun toisessa päässä kun lähdin taluttamaan sitä päättäväisesti kohti tarhan porttia.
Ja korvat luimussa tanssahdellen me asteltiin tallille asti. Vaikka olin valvonut lähes koko yön, ei minua väsyttänyt ollenkaan ja päätinkin ajankuluksi käydä Hukkiksen kanssa hyppäämässä muutamat esteet maneesissa.
Karsinassa Hukkis jatkoi yrmyilyään ja yritti pari kertaa minut läntätä seinän ja oman möhömahansa väliin, mutta komensin sitä tiukasti ja näpsäytin kaulalle, niin johan arvon herra suvaitsi siirtyä.
- Älä kehtaa olla tommonen örrimöykky, mutisin orille sitä harjatessani. Mutta eihän sille vihainen voinut olla...
Olin käynyt jo valmiiksi pystyttämässä muutamat esteet maneesiin, joten niiden kanssa minun ei tarvinnut ruveta "tappelemaan" vaan pääsin heti nousemaan orin selkään.
Hukkis päätti heittäytyä sementissä tarponeeksi elefantiksi ja sain tehdä kunnolla töitä, että hevonen rentoutuisi ja rupeaisi kulkemaan peräänannossa. Pari raipan näpäytystäkin tarvittiin herättämään herra horroksestaan.
Sitä mukaa kun vauhtia lisäsin, alkoi Hukkiskin kuuntelemaan huomattavasti paremmin vaikka ensin kokeilikin, josko saisi laukata ravaamisen sijaan. Mutta kun ei saanut, se rauhoittui.
Hyppäsin ensin matalia pystyesteitä muutaman kerran, jonka jälkeen pyysin katsomoon ilmestynyttä Caritaa nostamaan korkeutta 80senttiin.
Eipä tuottanut Hukkikselle ongelmia nekään vaan yli mentiin eikä meinattu!
- Nostatko vielä kymmenen senttiä? pyysin Caritalta, joka teki työtä käskettyä.
Ensimmäinen puomi kolahti maahan ja toisella kertaa Hukkis ei hypännyt ollenkaan.
- C'mon, ei se nyt kymmenestä sentistä voi olla kiinni, mutisin ja kokeilin vielä kerran hyppäämistä. Tällä kertaa Hukkis kyllä hyppäsi, mutta puomit kolahtelivat taas maahan ja ori heitti parit pukit silkasta säikähdyksestä.
Toisella sivulla oli sarjaesteitä ja Hukkis pomppi ne tottuneesti. Hieman meinasi kaahaamaan ruveta esteiden välissä, mutta sain kuin sainkin sen pidettyä kurissa eikä pudotuksia tullut.
Olin tooodella ylpeä "lainahevosestani" ja päätinkin lopetella tältä erää.
Loppukäynnit kävin maastossa hiippailemassa ja Hukkis tuntui tykkäävän pikku lenkistämme luonnon helmaan.
Pieni hiki oli Hukkikselle tullut, joten jätin sen karsinaan ratsastuksen jälkeen vähäksi aikaa heinäkasan kanssa.
- Pääset sinä vielä ulos, lohduttelin oria, joka hieman hämillään katseli tyhjää tallia. Kaikki kaverit kun olivat ulkona...
Kauan ei Hukkiksen tarvinnut yksin olla kun Carita tuli Lallan kanssa sisälle eikä oria haitannut yhtään paikalle ilmestynyt naisseura... Päinvastoin...
14.11.2013 - Kirjoittanut Christina7
Liukastelen jäätynyttä hiekkatietä pitkin kohti hevosta. En ole oikeastaan edes varma, kuulinko oikein, mutta haluan ottaa siitä kaikesta huolimatta selvän.
"Kylmä..." hytisen ja työnnän kädet taskuihini.
Vikatikki. Liukastun kunnolla ja vedän lipat, kun kädet eivät ole tasapainottamassa menoani. Hieron hetken aikaa kivistävää takamustani ja jatkan sitten matkaani. Pian näen puiden katveesta pitkän, punaisen puurakennuksen. Sen on oltava hevostalli. Viiletän intoa puhkuen tallipihalle ja vilkuilen hetken aikaa ympärilleni. Ketään ei näy, joten lähden harppomaan kohti tallirakennusta. Tässä vaiheessa varmaan luulette, että olen joku hiipparihyypiö... Ehei.
"Öh... Huhuu?" avaan tallin pariovet varovasti.
Minut ympäröi hevosen ja heinän ihana tuoksu. Käytävän molemmin puolin olevista karsinoista kuuluu rouskutusta.
"Kuka siellä?" käytävän perältä kuuluu naisen ääni.
Lähden kävelemään äänen suuntaan ja päädyn avonaiselle ovelle. Huoneessa palavat valot - kurkistan sisään. Työpöydän ääressä istuu nuori, tummahiuksinen nainen, joka läimii papereita pinkkaan. Pöytä uhkaa jo ennestäänkin romahtaa - se oikein notkuu kaiken roinan painosta.
"Ai, hei!" nainen kohottaa katseensa ja luo läpitunkevan silmäyksen minuun.
"Moi..." mutisen hieman nolona.
Nainen kohottaa kulmakarvaansa kysyvänä.
"Mun nimi on Christina, ja... Löysin sattumalta tämän tallin, tai siis olin ohikulkumatkalla ja päätin tulla vilkaisemaan", hymyilen vaisusti.
"Sepä kiva! Mä oon Mila, ja oon tämän ratsastuskoulun omistaja", nainen esittelee itsensä ja kättelee minua reippaasti.
Vastaan kädenpuristukseen ja jään seisoskelemaan huoneeseen tietämättä, mitä tehdä. Onneksi tilanteen pelastaa huoneeseen saapuva, ruskeahiuksinen tyttö, joka pysähtyy Milan luokse ja hymyilee minulle.
"Kukas tää on?" tyttö virnistää.
"Tää tässä on Christina", Mila sanoo ja viittaa minun suuntaani. "Ja tämä on Petra", hän jatkaa osoittaen ruskeahiuksista tyttöä.
"Moi", tervehdin.
"Moi! Mä tosiaan oon Petra", arviolta noin 15-17-vuotias tyttö nyökkää ja keksii sitten ilmeisesti jotakin mahtavaa.
"Kauanko sä oot ratsastanu?" Petra kysäisee kiinnostuneena.
"Mä oon vasta muuttanu tänne, mutta edellisessä asuinpaikassani ratsastin kolme vuotta ratsastuskoulussa", kerron.
Milakin näyttää tajunneen Petran idean ja nyökyttelee miettiväisen oloisena.
"Minkä ikänen sä oot?" Mila jatkaa.
"Kolmentoista."
"Missä sä asut?"
"Tuossa noin kilometrin päässä, Koivikkokadulla."
"Onko sulla ollu hoitohevosta?"
"Mulla on ollu vähä aikaa hoitsu, mutta sitten se muutti toiselle tallille", vastailen kysymykseen kysymyksen perään.
Molemmat naiset ovat hiljaa ja ilmeisesti miettivät jotakin tärkeää. Viimeinkin Mila avaa suunsa.
"Petra, mitä mieltä sä oot? Mun mielestä tää ois ihan passeli", hän sanoo ja hymyilee arvoituksellisesti.
"Onhan se, kyllä mun puolesta", Petra virnistää ja vinkkaa minut mukaansa.
Lähden hänen kanssaan takaisin tallikäytävälle. Talli on jaettu kahteen osaan, ja menemme toiselle puoliskolle. Petra johdattaa minut kahdeksannelle karsinalle, josta kurkistaa kokomustan suomenhevosen ilmeikäs pää.
"Tässä on Hukkis, koko nimeltään Hukkareissu", Petra esittelee hevosen.
"Vähänkö hieno!" ihastelen ja ojennan kämmenselkäni hevosen haisteltavaksi.
"Se on orii ja mun oma hevonen. Mä ja Mila tässä vähän funtsittiin, että haluaisitko alkaa hoitamaan sitä? Kun sulla on vähän kokemusta ja asut tossa lähellä ja niin pois päin", Petra naurahtaa ja rapsuttaa suomenhevosen leuan alusta.
Jähmetyn hetkeksi paikalleni. Minäkö tuon maailman ihanimman poitsun hoitajaksi? Mikä onni!
"Tietty, tottakai", sopotan ja saan Petran hymyilemään vain entistä leveämmin.
"Hienoa! Tuu, mä esittelen sulle tallia ja kerron vähän kaikista säännöistä", Petra huiskaisee kädellään laajan kaaren ja lähtee johdattamaan minua ulko-ovea kohti.
Olen niin onnellinen. Nyt, aivan yllättäen, minulla on oma hoitohevonen.
16.11.2013 - Kirjoittanut Christina7
Kesäyön musta lumous
Ruohonkorsi taipuu, taittuu
Elämä kuihtuu, menetys tuntuu
Vaan ei tuska voi tavoittaa
Kesäyön lumousta mustaa
Virta solisee, poukkoilee
Kauas pois, houkuttelee
Vaan ei kaipaus voi tavoittaa
Kesäyön lumousta mustaa
Aurinko tanssii, karkeloi
Säteensä yöhön laskelmoi
Vaan ei pimeys voi tavoittaa
Kesäyön lumousta mustaa
16.11.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Kello näytti kahdeksaa aamulla, kun roikuin lauantain aamulla Hukkiksen karsinalla. Musta ori mutusteli heiniään. Vierelläni oli reppu, johon olin tunkenut vaihtovaatteet, evästä minulle ja Milalle ja rahaa. Lähtisimme tunnin sisällä matkustelemaan, toisin sanoen kohti Stableyardia hakemaan morab-ori Glamgare Jiminyä ja matkalla tarttuisi vielä mukaan risteytysponi saksanmaasta, jonka oli maahantuonut ilmeisesti Nordic.
Kuulin Milan antavan ohjeita työntekijöille viikonlopun ajaksi. Menin taukohuoneeseen kurkkaamaan ja näinkin Milan rustaavan varmaan miljoonatta muistilappua. Vieressä seisoivat Stina, Markus ja Eljas ja taukohuoneen perukoilla Milan pälpätystä kuuntelivat Julia, Valentine sekä Luna. Julia hyppäsi ylös ja tuli halailemaan minua, mutta kun Mila huomasi minut nainen raahasi minut jo autoon, jonka perässä nökötti valkea traileri. ”Kaikki mukana?” Mila varmisti vielä. ”No ainaki mulla on raha, ei sitä muuta elämässä tarvita!” naurahdin, sittne kuitenkin naurahtaen, että kaikki olisi mukana. Matkalla kuitenkin kävisimme kaupassa hakemassa kaakeillemme varusteita ja olisimme yötä Stableyardissa. Alun perin tarkoitus oli ollut, että ajaisimme hakemaan Jimmyä, sitten Nordiciin ja saattaisimme selvitä päivässä. Jiminyn kasvattaja kuitenkin soitti ja sanoi, että Jimmy ei matkannut yksin, joten reitti menisi Nordicin kautta Stableyardiin, nukkuisimme yön yli ja poni saisi olla tarhassa yön ja aamulla alkaisi matka kohti kotia parin uuden asukin kanssa.
Kahdeksan tunnin ajamisen ja neljän kahvilla pysähtymisen jälkeen käännyimme motarilta pienemmälle tielle. Emme ajaneet kovin kauaa eteenpäin ja puoli viideltä olimmekin parkkeeraamassa järkyttävän suurelle tallille: alue oli aidattu tukevalla kiviaidalla ja minne tahansa katsoinkin, näin tarhoja ja erilaisia rakennuksia. Kentällä pyöri juuri kaksi ratsukkoa ja maneesin ovi kolhti juuri kiinni. Parkkiksen vieressä kohosi suurin kolmesta rakennuksesta. Sisältä kuului kimeitä hirnahduksia. Tallin oven päällä luki ”Päätalli”, kun taas kauempana oli ”Oritalli” sekä ”Varsatalli”. Varsatalli olikin yllätyksekseni pihattomuodossa, sillä huomasin kuinka avoimesta ovesta ryntäsi peräti kolme varsaa temmeltäen hetken pihassa. ”Ja sä valitit et sun talli on iso! Voi luoja, mite tää ees pysyy pystys?” valitin, kun pääsimme sisälle päätalliin. Pitkällä edessä näkyi rivistö karsinoita ja käytävä jatkui mitä ilmeisimmin vielä. Samassa jostakin ovesta pomppasi mustahiuksinen naikkonen, jonka hiukset olivat löysällä nutturalla. ”No heei! Oottekos te millä asialla?” nainen kysyi hymy korvissa, jonka jälkeen Mila alkoi selittää tulleensa hakemaan poniruuna Dunkel Bisscheniä. Nainen sanoi vielä käsipäivää minullekkin ja lähti sitten johdattamaan meitä tallin perälle. Karsinasta kurkkasi tumman ponin läs(k)ipää. Poniruuna alkoi heti hamuta Milan sormia kun nainen alkoi lässyttää risteytykselle. Katsoin ponin ovessa olevaa taulua: siinä näkyi nimi, sukupuoli, ikää, osaamista … Perustietoja siis. Myöskin sukutaulu oli raapustettu valkotaululle ja siinä näkyikin, että ponskin suvussa oli niin shettistä, issikkaa kuin puoliveristäkin. Rapsuttelin pirtsakkaa poniherraa säästä, kun Mila jutusteli naisen kanssa. ”Petra, haluutko sä koittaa koeratsastaa tota? Mä haluun ihan perusjutut kokeilla, mut haluisitko sä koittaa esteitä?” Mila vinkui ja suostui hetimiten mielelläni. Yritin laittaa häslälle ponille varusteita, mutta varusteet sain päälle vasta kun sähköjänis oli niin tiukassa riimunnarussa ettei liikkumavaraa ollut hirveästi. Mila talutti ponin kentälle ja hyppäsi sitten suurikokoisen ponin selkään. Mila koetteli ponia kaikissa askellajeissa ja koitti perusjuttuja, kuten pohkeenväistöä ja peruutusta sun muuta. Kokosin muutaman pienen esteen tuontitallin omistajan kanssa, hypäten sitten itse kirjavan ponin selkään. Poni tuntui lähtevän alta hetkenä minä hyvänsä, mutta pienen kokoamisen jälkeen nostin mukavan laukan ja ohjasin ruunan esteille. Ruuna tuntui todella haluttomalta hyppäämään ja kiersikin esteen pariin otteeseen ennen kuin sain herran menemään edes kerran yli lähestulkoon puomin yli. Taputtelin ruunaa, joka oli aivan yhtä haluton toiselle esteelle ja toisen esteen kanssa sainkin tapella kauan. Lopulta sain kaikki esteet ylitettyä ja kehuin risteytystä, laskeutuen loppukäyntien jälkeen selästä. Poni ei kuitenkaan tuntunut menettäneen energiaansa, vaan hääräili karsinassa entiseen tapaansa mustahiuksisen naisen antaessa sille vettä.
Mila teki kaupat ponista ja näin lähti Vaahterapolun uusi poni, Dunkel Bisschen, lastattiin ilman kauheita ongelmia traileriin.
Matka jatkui vielä pari tuntia Stableyardiin: kello näytti jo yhdeksää illalla, kun pääsimme tallin pihalle – tämäkin oli suuri, mutta ei Nordicin kokoa. Mila katseli läheisessä tarhassa viipottavaa arabi-laumaa ja kysyi, olisimmeko oikeassa paikassa. Nauraen ilmoitin, että osoite oli oikea – totta kai Mila oli odottanut minun hakevan suomenhevosoritta, jolla oli vain kansainvälisempi lempinimi, enhän minä ollut paljoa orista höpissyt kuin lempinimellä. Juuri kun Mila sai auton parkkiin ja könysimme unisina pois autosta, nainen käveli siron morab- ja arabitamman kanssa ohi ja moikkasi meitä, pysähtyen sitten kyselemään, oliko jompikumpi meistä Petra – arvatkaa vaan mitä vastasin.
Pääsimme Stableyardin talliin asti ja aktselin toinen toistaan upeampia, siroja hevosennaamoja, jotka pällistelivät meitä. Kävelimme jonkin aikaa ympäri tallia Kerpan kertoillessa meille hevosistaan, kunnes lopulta tulimme morab-orien puolelle. Singahdin tutun nimilaatan nähdessäni karsinan luokse ja vetäisin henkeä. Tiedättehän, kuinka kuvat vääristävät hevosia? Tässä kävi juuri niin. Komea, kiiltäväturkkinen morab katseli meitä hieman arasti, mutta uteliaana. Pohjaväriltään ruunikko ori oli jo kimoutunut päästä, mutta piirto näkyi yhä päästä. Huomasin myöhemmin, että myös hännän ja harjan päät olivat saaneet valkean värin pisimmistä kohtia ja säkää ja selkää peitti valkea karva. Tarjosin ujon orin haisteltavaksi kättäni, mutta nuorikko kavahti kauemmas. Kerppa lupasi, että saisin hieman koittaa orin taitoja huomenna, mutta nyt olisi aika painua yöpuulle. Haimme Mian ponin trailerista ja päästimme sen pieneen tarhaan yöksi toppaloimen kanssa ja painuimme sitten yöpuulle.
17.11.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Aamu valkeni epätavallisen kirkkaana ja pomppasin ylös, kun Kerppa kyseli, saisiko olla aamupalaa. Vetäisimme nassuumme parit leivät ja kahvia ja Mila yritti tyrkyttää rahaa yösijasta, mutta Kerppa ei huolinut rahoja, vaan paineli kanssamme pihalle. Aamutalli oli jo ilmiselvästi hoidettu, mutta Kerppa oli jättänyt Jimmyn sisälle. Ori nuokkui yhä, mutta heräsi ja pingottui kuin viulunkieli, kun menin juttelemaan karsinan ovelle Milan tuodessa minulle harjapakin. Harjasin Jimmyn rauhallisin ottein, yrittäen rauhoitella oritta samalla.
Lopulta Jimmy oli harjattu ja arka ratsu sai selkäänsä lännensatulan ja päähänsä suitset. Taluttelin orin ulos ja nousin leveään, mukavaan satulaan. Olin aiemminkin koittanut lännenratsastusta, joten perusteet olivat hallussa. Kävelin säikyhkön Jimmyn kanssa pari kertaa kentällä, nostaen sitten rauhallisen ravin ja lopulta työskentelylaukan. Ori meni hyvässä tahdissa, hieman rennompana ja kaula matalana, kun istuin rauhallisessa kyydissä hymy korvissa. Otin reining-hevosen kanssa kerran sliding stopin ja koitin vielä spinnata ja molemmat sujuivat melko hyvin. Otin vielä Jimmyn kanssa loppukäynnit ja hyppäsin satulasta ales, jutustellen samalla orin kanssa. Vein Jimmyn karsinaan ja otin siltä varusteet pois samalla kun Kerppa kertoi Jimmyn vanhemmista. Kävimme toki katsomassa kauniita morab-hevosia, mutta Jimmy oli ehdoton suosikkini.
Lähdin viemään Jimmyä kohti traileria rahat maksettuani ja samassa muistin, että tästä tulisi tappelu. Yritin usemapaan otteeseen taluttaa Jimmyn sisälle, mutta herkkä ori pakitti ja panikoi jokaisella kerralla. Lopulta Mila oli orin takana työntämässä hieman sivulta, jottei ori potkaisisi ja Kerppa työnsi oritta sisälle liinan avulla. Lopulta herra en-mene-traileriin oli kuin olikin tekemässä tuttavuutta jo traileriin tuodun poniherran kanssa, kun sitten laitoimme pojille heinäverkon ja lähdimme kohti kotia.
Kotimatka kesti vain kuusi ja puoli tuntia, sillä välttelimme kahvitaukoja ja menimme suorinta tietä tallille. Tarkoitushan oli pysähtyä ostamaan hevosille tarvikkeita ja varusteita, mutta jätimme sen pois päiväjärjestyksestä.
Ilta oli jo hämärtynyt, kun pääsimme Vaahterapolun pihaan, jossa Mila kapsahti heti pihassa odotelleen Joonaksen kaulaan ja itse menin avaamana trailerin ovea. Olimme kaksi kertaa pysähtyneet matkalla ja tarkistaneet leirintä-alueella hevosten voinnin ja hyvinhän poitsut jakselivat. Jimmy inhosi selvästi jalkasuojiaan, mutta kun otin rampin alas, Jimmyltä unohtuivat jalat ja pian kaksi uutta asukkia olivat pihasta. Tästä lähtisi minun ja Jimmyn yhteinen matka länkkäripuolella!
21.11.2013 - Kirjoittanut Christina7
Saavuttuani tallille hain Hukkiksen talliriimun satulahuoneesta ja pujahdin oriin karsinaan riimun ja riimunnarun kera. Pujotin mintunvihreähkön talliriimun suokin tähtipäähän ja lähdin taluttamaan sitä pihalle. Kiertelin Hukkiksen kanssa tarhoja ja kävelytin herraa ympäri tallipihaa. Ravasimme myös hieman. Kun palasin talliin, vein riimun ja narun takaisin paikoilleen ja aloin harjaamaan poikaa pyörein liikkein. Saatuani työni loppuun ojensin oriille omenanpuolikkaan - Petran luvalla. Sitten jätin poitsun päiväruokiensa kimppuun. Hukkis työnsi heti turpansa vesiämpäriin.
22.11.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
REVIVE - BLINK
Teach me to number my days
And count every moment
Before it slips away
Take in all the colors
Before they fade to grey
Poskeni oli painunut bussin kylmää ikkunaa vasten ja maisemat vilisivät ohitse. Lumi peitti siellä täällä maata ja varmaan olisi jo huomenna poissa. Ajatukseni harhailivat hevosissani: pääosin Hukkiksessa.
Siitä oli jo vaikka kuinka kauan, kun olin astellut ensi kertaa punaisen tallin ovista sisään. Mila oli tervehtinyt minua hetimiten ja alkanut into piukassa esitellä tallia. Hukkiksen karsina oli kahdeksan, oli aina ollut. Aivan ensimmäisestä päivästä lähtien.
I don’t want to miss
Even just a second
More of this
Muistelin sitä puhtaan onnen tunnetta, kun olin istunut auton kyydissä ja auton perässä notkui traileri, jossa olisi toinen hevoseni. Mustan orin ilmeikkäät silmät olivat olleet täynnä iloa ja elämää, kun olin avannut trailerin ensi kertaa Vaahterapolun pihassa.
Kun ovi oli auki ja ramppi tukevasti paikallaan, kävin hakemassa ketjulla varustetun riimunnarun mukaani, kuljeksien etuovesta traileriin, kietaisten varmuuden vuoksi ketjun kerran Hukkiksen turvan ympäri, ettei ori lähtisi vetämään omille teilleen. Äitini avattua portit, lähdin hitaasti, rauhoittavasti jutellen viemään mustaharjaista ulos trailerista. Hukkis steppaili hetken paikallaan trailerissa, lähtien sitten erittäin ripeästi ramppia ales, vetäen minut mukanaan.
Siitä se kaikki alkoi. Hukkis veti ensi töikseen minua trailerista tullessaan ympäriinsä ja vaikka olin ärtynyt moisesta käytöksestä, en voinut olla pitämättä mustasta suomenhevosesta, jonka into kaikkeen hävisi aina välillä tulisen ja tappuraisen päättäväisyyden alle.
It happens in a blink, it happens in a flash
It happens in the time it took to look back
I try to hold on tight, but there’s no stopping time
What is it I’ve done with my life?
Olisin halunnut takertua tuohon lämpimään tunteeseen, kun Hukkis oli viimein karsinassaan ja tuuhea, musta harja otsallaan herra hurmasi hetimiten sitä katsoneen tulleen Milan. En edes muistanut, kuinka olin pakahtua ylpeydestä, kun Mila kehui oritta ensi kertaa komeaksi – ja samaa kuulen nykyäänkin Milan suusta, vaikka mustasta, hontelosta rääpälesuokista ei ollut enää tietoakaan. Hukkis oli osannut korkeintaan helpon B:n asioita minulle tullessaan ja hyvä kun maapuomi ylittyi ilman kompuroimista, mutta siellä se nyt oli: lihaksikas, itsetietoinen suomenhevonen, joka veteli komeasti vaikeaa B:tä ja hyppäsi aina 80 senttiä – ei edelleenkään taitavasti, muttei mennyt nokalleen esteiden jälkeen – ainakaan kovin usein.
It happens in a blink
It happens in a blink
Muistin kuin eilisen päivän, kun olin ensi kertaa aikonut nousta ratsaille ja harjaillut tulista, vasta kotiutunutta oritta.
Suokki pysyi nätisti paikallaan kun olin poissa, kuitenkin epävarmasti hörähdellen välillä. Otin sinisen sadeloimen orin yltä, viikaten sen siististi Hukkiksen karsinan eteen. Harjailin hevosen, tehden muutaman löysän letin orin harjaan, saaden suurikokoisen suokin näyttämään entistäkin jykevämmältä, kun kaulan lihaksikkuus tuli paremmin esille. Orin harja roikkui ruskeiden silmien yllä, joten siirsin otsatukkaa sivumpaan, rapsutellen silmien välissä olevaa valkeaa, säännöllistä läikkää. Puhdistin vielä pienen maanittelun jälkeen orin kaviot, taputellen mustaa kylkeä, kehuen oria käytöksestään. Suoristin selkäni, hakien mustan satulan karsinan oven päälle.
Minua nauratti muisto, että ajattelin, että Hukkiksen kaula oli aikoinaan jykevä: ei lähelläkään! Hukkis oli minut pari kertaa alkuaikoina saanut minut hengenhätään, kun oikein nojaili minuun. Sattumalta takanani oli kova karsinan seinä. Murhayritys sanon minä.
When it’s all said and done
No one remembers
How far we have run
The only thing that matters
Is how we have loved
Bussin matkaan tuli kuoppa joka sai minut hätkähtämään ajatuksistani, kun poskeni kalahti ikävästi ikkunaa vasten. Huomasin, ettei matkaa ollut enää paljoa jäljellä. Vaikka olin jo lähellä tuota mustaa oritta, joka oli täyttänyt ajatukseni koko matkan ajaksi, kasvoni muuttuivat jälleen tyhjiksi, kun ajatukseni lähtivät harhailemaan vanhoille raiteilleen. Hukkiksen selkään. Musta, leveä selkä oli aina ollut minulle kuin unelmahevoseni, satuhevoseni selkä, jossa olisi voinut istua tuntitolkulla ja tiesin, että Hukkis kantaisi minut vaikka kuinka kauas.
Maneesi oli onnekseni tyhjillään, ja kävin hakemassa itselleni jakkaran, vieden orin keskelle maneesia, kivuten selkään melko helposti. Aloin säätää koulusatulan jalustimia itselleni sopiviksi, kun mustaharjainen päätti lähteä menemään. Parahdus pääsi suustani, kun notkahdin taaksepäin, kuitenkin pian palauttaen tasapainon, ja tarrasin orin harjaan, vetäisten ohjia siten, että suokin oli pakko pysähtyä. Itsekseni kiroten laitoin ensin jalustimeni sopivaksi, välillä joutuen hyssyttelemään hirnahtelevaa Hukkista, joka ei selvästikään pitänyt tilanteesta, että joutuisi töihin.
Kiristin vielä satulavyön, se sujuen melko ongelmitta jääräpäisen suokin luimimista lukuun ottamatta, ja otin paremman ohjasotteen, lähtien vetämään ympäri maneesia, pitäen ohjat höllinä, mutta tiukkoina, valmiina lähes mihin tahansa.
I don’t want to miss
Even just a second
More of this
Hukkis oli ollut alunperinkin vilkas ja kärsimätön suomenhevonen. Nykyäänkin Mila valitti, että ori oli turhankin reipas pukkilaukkasysteemejensä kanssa, mutta minulla ori tuntui toimivan kuin unelma. Ennen kuin ehdin muodostaa kunnolla ajatusta voltista, ori oli jo kääntynyt. Mustat jouhet levittyisivät kuin viitta Hukkiksen perään, kun vetelisimme laukkapätkiä revitellen maastopätkillä ja seuraavassa hetkessä ori oli jo elegantti ja hallittu kouluratsu, joka heittäisi vaikka kuperkeikkoja jos niin pyytäisin. Aikoinaan tulin pari kertaa alaskin uljaalta suokilta, kun herra päätti ettei nyt huvitakaan.
Nostin laukan, Hukkis tuntui jo valmiiksi veltolta, mutta kun olimme esteen kohdalla, veti Hukkis täydet jarrut pohjaan, ja olin jo olettanut suokin hyppäävän, koska este oli enää yhden askeleen päässä, ja pysähdys tuli yllätyksenä. Tunsin lentäväni lyhyen matkaa, ja pian tajusin ilman puristuvan keuhkoistani, kun lensin suoraan pienen esteen päälle henkeäni haukkoen. Vaikersin hetken, kun tykyttävä kipu valtasi selkääni ja kypärän suojaamaa päätäni, ja nousin selkääni pidellen ylös, kun Hukkis seisoi yhä esteen toisella puolen hämmentyneen näköisenä. Ähkien kävelin orin luo, purien hammasta kivulta. En ollut pudonnut moneen vuoteen, ja kipu tuntui nyt monen vuoden ajalta. Päätäni pidellen tartuin Hukkiksen suitsiin ja talutin suokin kentän reunaan, nousten selkään hoiperrellen hieman. Pää tuntui oudon kevyeltä, vaikka sitä särki julmetusti.
Nykyään osasin jo ennustaa, milloin mustalainen vetäisi jarru pohjaan tai tekisi äkkikäännöksen. Tunsin orin jokaisen liikkeen allani ja tiesin sen mielenliikkeet ja se minun.
It happens in a blink, it happens in a flash
It happens in the time it took to look back
I try to hold on tight, but there’s no stopping time
What is it I’ve done with my life?
Sitä mukaan kun ajatukseni alkoivat hälvetä mustan komistuksen ympäriltä tulivat mieleeni erilaiset hevoset: Usva ja Samu olivat asuneet minulla Hukkiksen lisäksi monta vuotta. Usva oli kasvanut minun tahtooni ja taipunut minun sanoihini, mutta pieni tamma ei koskaan ollut sellainen, josta minä olisin pitänyt niin paljon, että päätin myydä tamman Kopoinille ravaamaan. Sitten oli Samu. Rintakehääni kivisti ajatella nuorta ravuria, jonka kanssa olin revitellyt pitkin maastoja. Olin kasvattanut varsan itse, se oli minun ylpeydenaiheeni. Kun ori kasvoi ja sekin alkoi vieraantua minusta, lähti Samukin ravikotiin, mutta onneksi Milalle. Olinkin kuokkinut jo muutamaan otteeseen Carbonarassa moikkaamassa nuorikkoa, joka oli kerännyt harjoittelun ansiosta lihaksia ja näytti olevan elämänsä kunnossa. Silmiini kihosivat kyyneleet, kun hyppäsin pois bussista, lähtien kävelemään hitaasti kohti tallia. Harhareitti asui Hiittisuorassa, joten Usvaa tuli nähtyä ja välillä ajettuakin yhä vieläkin. Muistelin hetkiä, jolloin hyvästelin Usvaa ja Samua.
Vein jalat täristen Usvan traileriin, laitoin puomit kiinni, halasin Usvaa vielä kertaalleen, nieleskellen itkua. "Kyl me viel nähää" mutisin voikolle ennenkuin pomppasin ulos trailerista, annoin vielä viime hetken vinkkejä Usvan hoidosta ja jäin sitten katsomaan, kun auto trailereineen hävisi tallin pihasta. Kävelin yhä vieläkin täristen taukohuoneeseen, joka oli onnekseni tyhjillään.
It happens in a blink
Samu näytti täysin vieraalta, kun otin tumman orin mukaani ja vein sen talliin.
Tallin valot näkyivät jo edessä, kun hiipparoin parkkipaikan läpi suoraan tarhoille moikkaamaan hevosiani.
Jimmy kyhjötti tarhassaan eksyneen näköisenä ja Hukkis revtteli kunnolla tarhassaan, saaden parin muunkin tarhan asukit mukaan ilonpitoon. Kunhan ei vain itseään rikkoisi. Monesti minäkin olin uhitellut vieväni Hukkiksen makkara-auton vietäväksi, mutta onneksi Mila tai järjen yksinäinen ääni oli inissyt tarpeeksi vastaan.
"Mila, et viitteis tilata jotai Atrian autoa viemää sen makkaraks? ei prkl oikeesti Hukkiksest on tullu iha sekopää ... ei se enne oo tammojen tai minkää muun peräs juossu mut nyt sitte ..." valitin Milalle, joka näytti säikähtävän, kun uhkailin laittavani Hukkiksen mustaksi makkaraksi.
Naurahdin muistolle katsellessani Hukkiksen iloa. Toihan ori harmaita hiuksia ja aiheutti kaljuuntumista, mutta säästinpähän kampaamokuluissa.
Slow down
Slow down
Before today becomes
Our yesterday
Hukkis rauhoittui minut nähdessään ja ravaili luokseni pää alhaalla. Mustalla orilla ei ollut loimea, joten ori olisi näyttänyt komealta, ellei olisi tullut kyhnäämään ja tunkemaan päätään syliini. Pujahdin aidan ali Hukkiksen tarhaan, rapsutellen valkeaa tähteä tuuhean harjan alla. Otin Hukkiksen riimusta kiinni ja lähdin kävelemään Hukkiksen kulkiessa kuuliaisesti perässäni kohti tallipihaa. Menin Hukkiksen kanssa tyhjälle kentälle, joka näytti vastikään lanatulta. Suljin tiukasti valkean portin ja päästin orin vapaaksi. Hukis lähtikin pää matalana ravailemaan komeasti ympäri kenttää sikin sokin.
It happens in a blink, it happens in a flash
It happens in the time it took to look back
I try to hold on tight, but there’s no stopping time
What is it I’ve done with my life?
Istuuduin kentän kuivalle pohjalle, saaden Hukkiksen tulemaan luokseni ja ori nuuhkikin hiuksiani, kun pysyin paikoillani mustan orin edessä. Lopulta Hukkis laskeutui koiran tavoin etujalkojensa varassa alas makuulleen, höristen minulle kuin huolestuneena.
It happens in a blink, it happens in a flash
It happens in the time it took to look back
I try to hold on tight, but there’s no stopping time
What is it I’ve done with my life?
Kentän laidalle kerääntyi katsojia, joita moikkasin keveästi, nousten sitten seisomaan ja saaden mustan orin tulemaan perässäni. Minua hymyilytti kun käännyin katsomaan höpsöä oritta. Siinä se oli. Minun Hukkikseni, jonka kanssa olin tapellut jo niin kauan ja joka nyt seurasi minua lampaan tavoin.
It happens in a blink
24.11.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Jimmy pureskeli kuolaintaan kiukkuisena, kun lopettelin orin kanssa päivän ridaustuokion. Olin hieman revitellyt läheisellä pellolla hoikan orin kanssa ja voi että Jimmy oli nauttinut! Mustan ja valkean kirjava häntä tötteröllä morab oli nautiskellut elämästään samalla kun Linda oli ottamassa muutaman kuvan. Ori oli mennyt kyllä pää korkealla vaikka lännenratsu olikin, mutta menkööt. Nuorikko oli saanut tänään selkäänsä yleissatulan meksikolaissuitsineen, mutta eipä varusteiden vaihto länkkärivarusteista eurooppalaiseen malliin menoa hidastanut.
Laskeuduin juuri kuumuneen orin satulasta kuunnellen Lindan marinaa kylmyydestä ja ravasta ja jäkä jäkä jäkä, kun taluttelin nyt jo hieman raukeampaa ja rauhallisempaa arabinsukuista talliin. Lindakin päätti lähteä kotia uusimman poikaystävänsä kyydillä, jonka oli kiljunut hakemaan hänet Vaahterapolusta. Kimoutunut pää hamuili välillä hiuksiani, kun laitoin Jimmyä kiinni karsinaansa. Ori oli kerännyt jo energiansa takaisin ja nuorikko olikin jo pelkäämässä vähän niin kuin … kaikkea. Ori säikähti jumalattomasti harjapakkia karsinan ovella ja meinasi vetää hepulit heti alkuun, mutta kun sain kimoutuvat orin karsinaan kiinni, siitähän se show vasta alkoikin! Jiminy hätkähteli vaikka omaa varjoaan ja näytti ylipäätään surkealta, mutta lopulta säikky oli harjattu ja laitoin orille Hukkiksen lainaloimea päälle. Liian iso loimi näytti laittaneen Jimmyn päälleen, mutta varmaan lähipäivinä hakisin Jimmyllekkin omat kamat, joten mikäs siinä. Tai, no. Jimmyllähän oli jo mustakeltainen satulahuopa äitini sponssaamana ja tätini Jenni oli luvannut ostaa minulle vielä kisoja varten satulahuovan ja varahuovan. Mamman, eli isoäitini, ullakolta oli löytynyt hyväkuntoiset lännenratsastussuitset ja satula. Äitini muisteli, että mamma hankki ennen vanhankotiin muuttoaan itselleen arabitamman lännenratsuksi. Olin itse ollut silloin kolmevuotias, joten muistikuvaa minulla ei ollut. Asuin nykyäänkin mamman vanhalla tilalla äitini kanssa, Jennin asuessa muutamien kilometrien päässä oman tallinsa kanssa. Kotona ladosta oli remontoitu jo mamman lapsuudessa kahdeksankarsinainen talli ja neljän hevosen pihatto. Nyt kotona asuivat vain ravurit Lara, Friikki, Soppa ja Gilbert sekä ratsut Sepi ja Heila.
Olin vaipunut ajatuksiini viedessäni vikuroivaa ja säikkyä morabia sisälle ja juuri kun olin laittamassa jäpikkää tarhaan, päätti herra säikähtää narahtanutta porttia ja hetken kuluttua kädessäni oli ikävä jälki sitä polttaneesta riimunnarusta ja Jimmy tanssahteli ensin paikallaan ja lähti sitten hurjaan laukkaan poispäin tarhoilta. Paniikki valtasi minut hetkeksi, jähmettäen koko kehoni paikalleen, mutta sitten lähdin orin perään. Juoksin juuri tallin ohi, kun Evie kurkkasi tallinovesta, käsissään vauhko Jimmy ja hämmentynyt Hurma. ”Karkasko tää sulta?” Evie huudahti minulle ja hölkkäsin tytön luo, napaten säikkyperseen kiinni, kiitellen tyttöä. Evie nauraa räkätti sille, että kesken kaiken Jimmy oli vain rynnistänyt ovesta sisää, jonka Evie oli juuri avannut mennäkseen Hurman kanssa pihalle. Nauroimme hetken hölmölle risteytysrodulle ja kiitettyäni vielä Hukkiksen varsan omistajaa vein paremmin tuloksin Jimmynkin tarhaan.
Palailin taukohuoneeseen, jossa Mila makasi raatona sohvalla. Kyllä, kyllä se kuollut oli. Nainen kuorsasi tyhjässä taukohuoneessa, kunnes menin häiritsemään naisen rauhaa. Tökkäsin naista kylkeen hihitellen. Ei mitään. Heitin vieressä nukkuvan Tohelon Milan vatsan päälle ja siitäkös kissa ja omistajansa riemastuivat. Räkätin, kun hieman hitaammanpuoleinen nainen tuijotti minua hämmentyneenä Tohelon rynnätessä satulahuoneeseen turvaan. Mila pääsi jonkin ajan päästä jonkinmoiseen tietouteen mikä maa ja mikä planeetta. ”Tuutko sä mun kans kävelemään? Aattelin mennä jonkun lenkin Hukkiksen kans.” kysyin orin toisen perskannikan omistajalta ja arvatkaapa vain mitä mieltä Mila oli. Hyvä kun sain lauseeni loppuun niin Mila oli jo hakemassa Hukkiksen harjapakkia.
Hain Hukkiksen tarhastaan, jossa ori nökötti kiukkuisen näköisenä. Kello ei ollut vielä kahtatoistakaan ja yön aikana tullut lumi ei ollut vielä sulanut ja tunnetusti Hukkis ei lumesta pitänyt. Otin orin ketjullisen riimunnarun päähän ja pompin orin kanssa sisälle, jossa Mila oli jo tanassa harjojen kanssa. Harjasimme pölpöttäen Hukkiksen, minun hoitaessani vasenta puolta ja Milan roikkuessa orin kaulassa ja harjaillessa oikeaa puolta kaakkimuksesta.
Mila oli jo tuomassa satulaa, kun viittasin kintaalla naisen yritykselle. ”Aattelin et voitais mennä ilman mitään. Hukkis on nii maastovarma et ei se mihiskää sillee lähe ja toinen kuitenki mukana ni vois mennä kokonaa ilman varusteita? Voidaan vaikka vuorotella kuka menee millonki selekään?” kysyin Milalta, joka oli innoissaan ajatuksessani mukana. Mico tuli yksityistallin puolelle räyhäämään, joten Mila ehdotti, että pentu saisi tulla mukaan ja niin kolmen porukka kasvoi neljäksi. Vedimme Milan kanssa kypärät päähämme ja molemmat laittoivat vielä hanskat käteen, vaikkei ulkona niiiin kylmä ollutkaan.
Hyppäsin Hukkiksen selkään pihalta ensimmäisenä Milan lähtiessä talsimaan kohti maastoja Micon seuratessa omistajansa vierellä kuin pieni, pörröinen henkivartija. Kieputin mustaa harjaa sormiini ja nyrkkieni sisään, painaen kevyesti mustia kylkiä pohkeilla, Hukkiksen lähtissä reippaaseen kävelyyn.
Jatkoimme jonkin matkaa, kunnes Mila pomppasi Hukkiksen selkään kun arvelin, että tallinomistajan jalat alkaisivat olla jo väsyneet. Matka jatkui Micon pyöriessä minun jaloissani ja käännyimme sitten takaisin tallia kohti. Mila roikkui hymy korvissa suokin selässä ja jutustelimme silloin tällöin jotain. Suunnittelin Milan kanssa nauraen reissua astetta isompaan hevostavarakauppaan, jonka länkkäripuoli oli niin laaja, että sieltä saataisiin Milallekkin se pinkki glitterlänkkärihattu ja muuta mukavaa.
Hyppäsin loppumatkasta Hukkiksen selkään ja kävelimme vielä loppumatkan tallille, jossa hoitajat pyörivät tehden sunnuntaisiivousta. Pysäytin Hukkiksen tallin eteen ja ojensin kypäräni alas Milalle. Korvani olivat jäätymäisillään ja punaiset, joten juoksutin Milan hakemaan minulle pipon laukustani, jotta voisin ratsastaa Hukkiksen suoraan tarhaan – laiskuuden huippu, mitenniin?
Ratsastin Hukkiksen tarhaaansa, hypäten ketterästi alas orin selästä ja taputellen rauhallista oritta, antaen sen sitten mennä menojaan. Huomasin, että parit juomakaukalot olivat melko lailla vähäisissä veden mitoissa, joten kävin hakemassa hevosille ämpärikaupalla vettä.
Kaadoin juuri viimeistä vesiämpärillistä Dianan tarhaan, kun Mila tuli luokseni riimunnarun kanssa. ”Haluutko sä ottaa Tuikun ja muksut sisälle?” kysyin ja tietenkin olin heti mukana juonessa. Tuju-Soppa ja Iloliemi olivat ihastuttavia mukuloita ja en voinut olla kuin ylpeä – niin nätin värisiäkin!
Otin rauhallisen Tuikun mukaani ja lähdin taluttamaan suomenhevostammaa talliin varsojen kulkiessa kuuliaisesti emänsä vierellä Milan vahtiessa, ettei raisu Tuju-Soppa lähtisi omille teilleen Iloliemen kulkiessa emänsä rinnalla. Saatuani kolmikon karsinaan vaalea tammavarsa löysi tiensä nisille ja jäinkin hetkeksi ihastelemaan pieniä, kunnes sain kirjaimellisesti potkun persauksille Innalta, joka iski minulle luudan läteen ja käski alkaa puunaamaan toista päätä tallista. Orjatyövoimaa prkl.
30.11.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
05:41 - Mua ei väsytä! Kohti tallia aamupalateen ja pukemisen jälkeen
06:56 - Aamubussit ovat kylmiä, huii! Kävely pysäkiltä tallille
07:09 - Eljaksen säikäyttelyä!
07:10 - Heppoja pihalle. Vein Ressun, Bellan, Ismon, Bawcan, Celinen ja Kiaran pihalle... Myös Vika ja Huhu menivät pihalle, ja miiiiinun vauvat kulkivat peräkanaa niin nätisti että voi että! Minun pikkupollet! Hukkis ja Jimmy jäivät sisälle, Eljas heitti muut pihalle ja minä aloin putsata karsinoita.
07:43 - Karsinoita karsinoita karsinoita siivoilen. Kuinka paljon tätä p*skaa pitää lappaa?!
08:13 - VALMISTA! Käytävän lakaisu. Milakin mönki tallin puolelle kiusaamaan meitä. Puhdistelimme parit varusteet koko porukka.
09:21 - Yhä vieläkin yleistä siivoilua. Pesaistiin yksäreiden ruoka- ja juomakupit. Markus kehtasi ilmestyä tallille ja hörppi kahvia seurana kun me raadettiin prkl. Hoitajia alkoi virrata talliin.
10:32 - Harjailin Hukkiksen ja varusteet niskaan. Läskit treenaamaan kentälle! Okei, Hukkis oli kyllä ihan timmissä kunnossa ... Vähän voisi kyllä käydä ajamassakin joku päivä, olisikohan jossain sopivat treenikärryt, olihan Hukkis ajo-opetettu kuitenkin ...
10:45 - Hukkis meinasi mennä makkaraksi muttei sentään - herra rysäytti minut ales komian pukin kanssa kun hyihyihyi mutalätäkkö ja HÄN astui siihen! AAAAPUA.
11:22 - Hiki virtaa ja Hukkis kulkee. Kylä kelepaa.
11:54 - Loppukäynnit lyhyen maastoreissun muodossa.
12:21 - Hukkis tarhassa mököttämässä, onneksi sää oi ihan nätti - aurinko suht korkialla, ei pilviä eikä erityisen märkääkään.
12:31 - Jimmy tapeltu rauhoittumaan ja herra herkkis harjattu
12:59 - Jimmyn kanssa revittelyä. Eilen mentiin rauhassa ja toissapäivänä kunnon länkkäritreenit, joten nyt mentiin jätkät!
13:12 - Jimmy on niiiiiin hieno pikkunen. Kyllä vaan luikkukintuistakin vauhtia löytyy! Ja kyllä vaan mustaharja vaan nauttikin!
14:23 - Takaisin tallilla, Jimmy pois ja tarhaan vinkumaan yksinään.
15:51 - Shoppailua nettikaupassa .... Voi vitsi, meneekö Hukkikselta maine jos ostan sille sydänturpiksen?
16:13 - Mila patisteli minut Stinan avuksi jakelemaan heiniä. Hukkis ja Jimmy saivat hieman normia enemmän kun mentiin tänään vähän rankemmin molemmilla. Hiienoja olivat. Ja jumantsukka Jimmy oli kiukkunen kun menin hänen heiniin jälkeenpäin ees kattomaan! Täytyypä sanoa Milalle et jos haluu pitää kätensä ni ei mee lähelle Jimmyä ja ruokaa. Löytyyhän rimppakintustakin jotain jytyä!
16:35 - Julia saapui tallille ja siinähän minä sitten roikuin mukana kunnes tyttö meni pilkkuponskilla ratsastamaan.
18:01 - Olipa muuten nälkä. Terrorisoin taukohuoneen jääkaappia huonolla menestyksellä ja pummasin Innalta leipää ja omenan.
19:21 - Ihkutusta miiinun pikku ponskeista. Kauhia kun täällä oli paljon minuun tai hevosiini liittyviä hevosia! Huhu ja Vika, Kiara, Hurma, Tuikku ja vauvat (!! miten söpöjä voi varsat olla??) ja lasken myös Tähden koska oli Hukkiksen kaveri yhden varsan verran.
20:04 - Kotiin! Mila roikkui Hukkiksen tarhalla kun naiselle heipat vilkutin.
01.12.2013 - Kirjoittanut Cicca
Olin ollut vähän aikaa sitten uudella tallilla katselemassa hevosia, ja olin ihastunut yhteen! Se oli ilmeisesti yksityishevonen, joten en uskaltanut silittää sitä kun se lampsi kuraisen tarhan toisesta päästä vastaani. Pian joku minua vanhempi tyttö käveli rennosti kivoissa college housuissa tarhalle.
-Moikka! Kukas sä oot? tyttö kysyi hymyillen hölmölle ilmeelleni.
-Öh.. Cicca, vastasin.
-Aijaa, montas vuotta sä oot? naisen alku kysyi.
-viis toista, sanoin.
-Jaa jaa, sä näytät tykkäävän Jimmystä, mä oon sen omistaja, ruskea hiuksinen sanoi.
-Aijaa! Se on tosi hieno ori! sanoin ihailevasti ja katsoin ilmeisesti Jimmyä.
-Se ei ookkaan klassisseen painottuva, se on reining heppa, Jimmyn omistaja sanoi.
-Ja mä oon muuten Petra, hauska tutustua! hän jatkoi.
-Vau! Siis mäkin rakastan lännen ratsastusta, varsinki reiningii! Tää ois just mun tyyliin, mulla ei vaan oo varaa omaan hevoseen, sanoin äänen sävyä vaihtaen.
-Aa, ootko sä jonku Vaahtiksen tunti pollen hoitajana? Petra kysyi.
-En, mä vaan oon vierailulla, me muutettiin tänne just, sanoin hymyillen.
-Aijaa, sulta ei siis oo pitkä matka tänne?
-Joo.. Siis ei oo! älähdin.
-Aijaa, olisitkohan sä kiinnostunu kenties ottaan hoitsun? Petra kysyi hieman hiljaisemmin.
En heti vastannut, hymyilin vaan.
-Ta- tai siis, kun ajattelin vaan, Petra äännähti yhtäkkiä.
-No ky- kyllä ehkä voisin, pitää vaan kysyy... Tai siis joo! sanoin äänekkäästi.
-Kun mä vaan et Jimmyllä ei oo hoitajaa, ja mä ottaisin hoitajan sille niin... Petran puhe keskeytyi kun huudahdin:
-Mä voisin hakee sen hoitajaksi!
-Miten se tapahtuu? kysyin innoissani.
-Nooh.. Varmaan näin kerrot mulle vähän ittestäs ja silleen...
Kerroin Petralle kaikki mahdolliset tiedot itsestäni ja ilmoitin myös etsiväni lännenratsastus tallia, mutten ole löytänyt vielä sellaista, nyt jos saisin Jimmyn hoitsukseni, olisin super onnellinen!
Annoin puhelin numeroni Petralle, ja lähdin kotiin.
viikon päästä Vaahterapolussa vierailustani, minulle tuli teksti viesti!
1 viesti saapunut, henkilöltä: Jimmyn omistaja Petra.
Moikka!
Hait viikko sitten hoitajaksi
Jimmylle. Muita hakemuksia
ei ole tullut, joten hyväksyn
sinut Jimmyn hoitajaksi.
Tervetuloa puuhailemaan
Jimmyn kans;-)
-JEEEEEE! Äiti, Iskä! Arvatkaa mitä....
Kerroin vanhemmilleni mitä oli tapahtunut, ja juoksin nopeasti ruostuneen Helmi- pyöräni luo. Ponkaisin sen penkkiin, ja poljin niin nopeasti saman tallin pihaan, missä olin tavannut Jimmyn ja Petran. Näin jonkun naisen haravoivan lehtiä tallipihalta. Muutama ilmeisesti tuntilainen pyöri hänen ympärillään, ja ajattelin että hän varmaan voisi kertoa tallista vähän minullekin?
Sipsutin tämän luo, ja sanoin:
-Moikka! Mä muutin mun äidin, isän ja koiran kaa tänne vasta, ja sain just hoitsuksi Petran hevosen Jimmyn?
-Joo, Petra puhu että se sai hoitajan sille länkkäri hevoselle, nainen virnisti.
-Okei, tunnetko sä tän tallin hyvinki? kysyi.
-Joo, kyllä tunnen, nainen vastasi ja alkoi hihittää!
-Mä omistan tän tallin! nainen naurahti!
-A- aijaa, heh joo... nolostuin hiukan mutta kyselin tallista ja toiminnasta lyhyesti Milaksi esittäytyneeltä naiselta.
-Mä tuota taian etsii sen Petran, ja mennä harjaamaan sitä Jimmyä, ja tietty putsaan kaviot! sanoin hakoisalla äänellä.
-Juu, Petra taitaa just reenata Hukkiksen kans jotain rataa tuolla maneesissa, Mila sanoi ja osoitti kädellään maneesia.
-Okei, mä meen nyt, vastasin ja kipitin mahdollisimman nopeasti Milan neuvomaan paikkaan.
Avasin katsomoon johtavan oven ja jäin ihastuneena töllöttämään mitä upeimman suokin, ja tämän nätin omistajan kaartelua!
-Toihan on maailman mestaruus tason hevonen! ähkäisin, ja katsoin kun he tekivät laukan vaihtoja lävistäjällä.
Olin ainut katsomossa, joten ajattelin kaikki juttuni hiljaa ääneen.
Katsoin koko tunnin ratsukon kiemurointia, ja tajusin, ettei minun neljän vuoden ratsastus kokemuksella tekisi mitään, tuohon verrattuna!
Lopulta parivaljakon tunti loppui, ja olin haljeta kateudesta kun Petra omisti noin hienon suokin!
-Vähän hieno hevonen! huudahdin katsomosta Petralle kun tämä lähti taluttamaan hevostaan talliin.
-Eikös, se on Hukkis, ja Milaki on ihan kateudesta kipee ku mulla on Hukkis! Petra sanoi suukottaen hevostaan sen turvalle.
-Uskon! Onks se siis totta että pääsin Jimmyn hoitajaksi? kysyin.
-No tietenki, en kai mä nyt sellasia viestejä tarkotuksetta lähettäis, vai? Petra sanoi
-No et tietenkää, joten mä siis oon Jimmyn hoitaja? kysyin vielä.
tavasin mielessäni miten hienolta kuulostaisin, jos olisin oikeasti hevosen hoitaja!
Petra huokasi ja sanoi:
-Yhä edelleen, en ole muuttanut mieltani siitä etkö olisi Jimmyn hoitaja.
Samassa puhelimeni alkoi täristä taskussani, ja kaivoin sen esiin.
-Cicca, vastasin.
-No äitis täällä, tuutko jo kotiin, ruoka on valmis!
-No kai mun pitää, ja aattele, mä oon ihan oikeesti hevosen, reining hevosen hoitaja!
-Sehän hienoo, tuuhan syömään, nyt kerro lisää sitte.
-okei, heippa!
-heippa!
-Se oli mun äiti, mun pitää lähtee syömään, tuun varmasti ihan tässä lähi aikoina kattoon Jimmyä! ilmoitin Petralle.
-Joo, tervetuloa sitte, moikka! Petra sanoi ja kipitin sitten pihalle pyöräni luo.
Lähdin sitten polkemaan kotiin.
02.12.2013 - Kirjoittanut Mila
Mahassani perhoset vetivät letkajenkkaa ja jyrsin vaihteeksi kynsiäni pilalle. Että minua jännitti!
Tänään oli Vaahterapolussa kisat ja Petra oli "pakottanut" minut osallistumaan Hukkiksella kahteen esteluokkaan kun taas itse näyttäisi taitonsa kouluradalla.
Koska itse olin järjestämässä kisoja, kaikkien paperitöiden ja sääntölappusten oli vierähtänyt sen verran hyvin aikaa etten ollut ehtinyt hirveästi Hukkiksen kanssa treenata. Ja koska kyseessä tosiaan oli Hukkis, voisi tapahtua mitä vain...
"Seuraavaksi Mila Santanen ratsullaan Hukkareissu!" kuului kaiuttimesta ja ratsastin orilla radalle. Hukkis oli onneksi saanut purettua enemmät energiansa jo aikaisemmin pidetyissä kouluratsastusluokissa, joten aivan hermoheikko rasavilli se ei ollut.
Lähdimme liikkeelle ja ennen kuin huomasinkaan, olimme suorittaneet radan.
"Puhdas rata Hukkareissulle ja Mila Santaselle! Tällä suorituksella he menevät johtoon." taputin Hukkista kaulalle ja olin enemmän kuin tyytyväinen.
- Tosi hienosti meni! Petra hihkui, kun ratsastin ulos kentältä antaen tilaa seuraavalle ratsukolle.
- Todellakin! hymyilin ja ratsastin Hukkiksen kentälle jäähdyttelemään.
Loppujen lopuksi kuitenkin Meeri ratsasti meitä paremmin, joten tipahdimme Hukkiksen kanssa toiselle sijalle, mutta se nyt ei haitannut tippaakaan! Hopea ei ole häpeä!
Kunniakierroksella Hukkis intoutui vielä muutamat pukitkin heittämään.
- Mä vähän luulen, että tää pinkki riimu jää meille varariimuksi. Ei oikein oo sun kaa sävysävyyn, myhäilin tyytyväisenä ja halasin Hukkista. Iiihana poika.
Toisessa luokassa ei mennyt yhtään sen huonommin, vaikka sijoitus olikin neljäs. Se, että sain katsella kuinka Lispe otti vastaan kolmannen palkinnon Huhun kanssa, korvasi "menetyksen".
- Hyvä te!
Kisapäivän päättyessä lössähdin väsyneenä sohvalle ja tuumasin, ettei enää ikinä... Niin varmaan.
03.12.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Jouluvaellus Kaihorannassa
Herätessäni ensimmäinen ajatukseni oli, että voi perse mihin sitä oltiin taas ryhdytty. Herätyskello rääkyi kahden aikaan yöllä ja pakkohan minun oli kompiä pystyyn. Olin mennyt Jennin luo yöksi ja lupautunut auttamaan neljän aikaan aamutallissa, jotta pääsisimme ajallaan matkaan. Kapusin alakertaan, jossa tätini hääräili pirteänä kuin peipponen paistaen kananmunia. Söimme aamu/yöpalan ja Jenni lähti sitten viemään minua Vaahterapolkuun.
Puin pikapikaa päälleni ratsastuskamat Vaahterapolussa, lastaten sitten Hukkiksen kyytiin.
Matkasin tallille Jennin autolla Hukkiksen nuokkuessa hämmentyneenä trailerissaan.
Ratsuni odotteli minua trailerissa unisena, kun taluttelin herran Kaihorannan pihaan ja vein suoraan pikkutalliin. Kelloni oli jo ehtiny kääntyä aamuneljäksi siinä sählätessäni Hukkiksen harjauksen kimpussa ja Jenni tulikin iskemään unisille hevoslle pöperöt naaman eteen.
Laittaessani suitsia ratsulleni se haukotteli sopivasti, jotta sain tähtipäiselle kuolaimet suuhun.
Tarkistaessani laukkuani huomasin, että olin niitä harvoja, joilla oli kaikki mukana eikä tavaraakaan ollut liiaksi.
Noustessamme selkään menin suorinta tietä jonon perälle haukotellen, Hukkiksen steppailessa ja hirnuessa tammoille into piukassa.
Ratsuni oli erittäin innokkaan oloinen, mutta sehän nähdään kun ollaan muutama tunti taivallettu.
Kellon ollessa kahdeksan nappasin iloisena pöperöä nassuun, hörppien kaakaota kohmeisin sormin vielä Hukkiksen selässäkin.
Minua palelsi hieman, mutten antanut sen häiritä.
Läheisestä talosta karanneen koiran rynnistäessä tielle Hukkis hätkähti hieman ja peruutti jonon perällä, mutta matka jatkui rauhallisesti, kun hurtta oli kahleissaan talon pihassa räkyttämässä.
Syödessäni makkarakeittoa huomasin, että en arvostanut keittoruokia, eikä vatsassa huutava nälkä tilannetta muuttanut.
Ratsuni yritti syödä sormeni hiukopalaksi, kun syötin sille reppuuni heitettyä ominanpuolikasta.
Kun Jenni tyrkytti minulle sämpylää vedin sen naamaani ennätysnopeudella - että olikin nälkä!
Maatilalle päästyämme ajattelin, että kanaakanaakanaa. Voisin tappaa ruoasta. Varsinkin kanasta.
Loppumatkasta Hukkis oli uuvahtanut, kuten minäkin, mutta pidimme sinnikkäästi jonon perää ja koitimme pysyä vauhdissa.
Ottaessani varusteita ratsultani pois, se nukkui seisaaltaan, mutustellen eteen heitettyjä heiniään.
Olin rättiväsynyt raahautuessani lumipyryn läpi Jennin talolle lämpimään tupakeittiöön.
Menin Jennin taloon kinuamaan syötävää ja juotavaa, mitäs muuta eteni iskettiinkään: suklaakakkua ja limsaa!
Kun minulle tarjottiin suklaakakkua ja limsaa, minä... Päättele aiemmasta.
Kello oli jo niin paljon, että painuin pehkuihin Jennin talon yläkertaan, jonne majottui muutama muukin vaeltaja.
Seuraavana aamuna Jenni herätti minut iloisesti kuuden aikaan aamulla aamutalliin. Perkeles eikö ihminen ikinä saa nukkua?!
10.12.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Ai että kun ahdisti. Hukkis oli murjonut jalkansa jonkun ihme likan kanssa, kun olin mennyt oritta lainaamaan - anti olla viimeinen kerta kun joku vieras menisi Hukkiksen kanssa itsenäisesti... Olin kuullut pikkulintujen eli rakkaiden tallityttökyylien kautta, että Hukkiksella ratsastanut tyttö meni tuskin kertaakaan käynnissä kentän ympäri ja siitä sitten laukkaa ihan reippaasti. Prkl.
Tutkin paraikaa Hukkiksen jalkaa. Ori murjotti, kun joutui olemaan sisällä. Eläinlääkäri oli tutkinut jalan heti ja todennut, että vain pieni venähdys, joka paranisi parin päivän karsinalevolla ja siitä eteenpäin tarkkailua ja jo viikon päästä saisi hyvässä tapauksessa lähteä melkeinpä normaaliin ratsasteluun.
apsuttelin tähtipäistä oritta hellästi, kun se seisoskeli vankilassaan. Ori olikin selvinnyt minulla ilman pahempia tapaturmia tähän asti ... Samullahan aikanaa oli tullut haava jalkaan, mutta Hukkis oli aina niin kääritty pumpuliin että ei ihme että ori oli hejänä säästynyt.
Muiskautin Hukkikselle vielä suukon turvalle ja hipsin sitten Jimmyä hakemaan. Kimoutuva orii tanssahteli koreasti riimunnarun päässä kun taluttelin säikkyä morabia pimenevän tallipihan poikki. Migreeniä herkemmille aiheuttava riimu roikkui löysästi orin päässä, kun Jimmyn laitoin kiinni. Pikkupoika aka Hurma hirnui silloin tällöin karsinasta, miniHukkiksen ihmetellessä ilmeisesti, minne sitä aiemmin harjannut Evie oli hävinnyt.
Harjasin Jimmyn pikaisesti läpi ja tungin orille sitten suitset päähän, heittäen vielä fleeceloimen pojun selälle. Nousin jakkaralta Jimmyn kapeaan selkään loimen päälle, ratsastaen tallipihalta kentälle, jota Kape tuli avuliaasti pitämään auki. Köpöttelin Jimmyn kanssa varttitunnin, ottaen sitten perusjuttuja klassisesta ratsastuksesta. Ori oli rauhallisen oloinen eilisen, rankemman western-treenin jäljiltä ja kulki allani rennosti eikä pahemmin stressannut. Mitä nyt parissa kulmassa oli mörköjä ja yksi valotolppa hyökkäsi kimppuun kaikilla kierroksilla.
Ravailin ja laukkailin orin kanssa, taivutellen jaloa ratsuani suuntaan jos toiseen ennen kuin otin piiiiitkät loppukäynnit, ennen kuin Rinon ja Napin hoitajat tulivat keskenään jutellen kävelyttämään hoidokkejaan kentälle. Laskeuduin Jimmyn selästä, saaden orin säikähtämään, kun jalkani tumpsahtivat maahan.
Otin Jimmyn mukaani, rahdaten sen suoraan tarhaansa. Jimmy ei ollut hikistynyt lainkaan,joten napaisin orilta vain suitset pois päästä ja päästin Jimmyn vapaaksi juoksentelmaan.
Kuljeskelin takaisin talliin, jossa puhdistin Hukkareissun satulat ja suitset, kun aprempaakaan tekemistä en keksinyt. Olin kyllä pitänyt hyvää huolta vermeistä, mutta ainakin uusi koulusatula olisi aika kiva ... Mietiskelin satulanostorumbaa, joka olisi edessä pestessäni Hukkiksen estesuitsien kuolaimia.
Kun Hukkiksen varusteet oli puunattu ja kello oli vierähtänyt kolme tuntia eteenpäin, oikaisin itseni pois penkiltä, venytellen makeasti. Kävelin taukohuoneeseen, käyden matkalla härnäämässä Huhua ja Vikaa sekä Tuikkua varsoineen, jotka oli tuotu jo aiemmin sisään paukkuvan pakkasen takia.
Ehdin viettää taukohuoneessa vain puolisen tuntia, ennen kuin kyytini tuli ja lähdin tallilta tyytyväisenä päivän saldoon: Hukkisken varusteet putsattu, Jimmy liikutettu ja Hukkiksen jalka tarkistettu ja paremmaksi todettu. Nämä eivät kuitenkaan lämmittäneet mieltä, kun kotona kummitteli läksypino, jonka takia pitäisi nostaa kattoa tai tehdä kaksi pinoa. Noo, kyllä sitä aamulla ehtisi...
11.12.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Paiskoin hampaat irvessä heinäkasoja hevosille. Vaikkei räntää enää naamaan satanutkaan kuten aamulla, keli oli edelleen kurja - olokin oli vähän kipeä. Hikoilin kuitenkin tarhoilla Eljaksen apuna. Vain muutamat hevoset olivat onneksi pihalla, joten köröteltyämme viemään heinät, ei pitänyt mennä kauaa. Suunnitelmiin kuitenkin tuli muutos, kun jakaessamme heiniä Harri päätti syödä Zombin elävältä. Olin itse juuri heittämässä heiniä Dianalle ja porti onnistui jäämään auki kun kävin komentamassa Harria irti Zombin takalistosta ennenkuin jommallakummalla olisi kavionkuva persuuksissa tai ryntäillä... Diana päätti lähteä livohkaan tarhastaan Deisin seuratessa perässä. Onneksi tammat köpöttelivätkin ensin tarhojen reunalle, mutta lönkyttelivät sitten takaisin meisdän luoksemme huomattuaan, että jäisivät ilman iltaheiniään jos karkaisivat. Pieni kauhunhikikin siinä ehti tulla.
Saimme loputkin heinät jaettua ja jatkoimme Eljaksen kanssa vielä jakamaan heinät turvan eteen yksäreille ja tuntiotuksille. Ei siinä kauaa nokka tuhissut kun kaikilla oli apetta nassun edessä ja Eljas puolttain juoksi jonnekkin. Hukkis ja Jimmy saivat tänään vapaapäivän, sillä oloni oli todella tukkoinen enkä jaksanut selkään kavuta. Jäin tuntiponskien puolelle jututtamaan Huhua, joka hamusi kättäni tutulla tavalla. Kyllähän minulla ikävä pikkusuokkeja oli ... Vikakin alkoi vaatia huomiota ja rapsuttelin kahta valkomerkkistä suokkia niiden kyhnätessä melkein päät yhdessä. Huhu oli niin paljon emänsä näköinen, että sydäntäni kirpaisi hieman ennenkuin painoin molempien turville suukon ja kävelin taukohuoneeseen lahnailemaan.
Mila olikin taukohuoneessa selailemassa jotain hevoslehteä - tarkemman kurkkauksen olkpään yli huomasin, että naisen silmien alla oli Hevoshullun sarjakuva ja tirskahdin. Mila huomasi minut ja alkoi heti pölöttää kaikenmoisesta hevosiin liittyvästä. Enite nainen kuitenkin haukkui Hukkiksen jalan murjoneita likkoja - olivat kuulemma nikotiinipötköt suussa hänetkin ensi kertaa tavanneet...
Kun sitten kysyin, miten pikkujouluissa sujui (eniten kyselläkseni, ettei Julia ollut mitään riehunut ... ) Mila valahti kalpeaksi ja selitteli äkkiä ettei juuri muistanut. "Hei hetkinen, eikös sun synttärit oo täs kuus?" Mila keksi yhtäkkiä, virnuillen pahaenteisesti. "Jjoo, 30. päivä" vastasin hieman hämilläni. "No ootpa loppuvuodesta syntyny ... Mut sillon on baarit auki" Mila nauroi, selvästi punoen juoniaan. "Emmätiiä haluunko mennä synttäreinä baarii notkumaa ... mielummi kattoisin vaik hyvää leffaa ja läskeilisin ..." nurisin vastaan. Minulla ei juuri kokemusta juopottelusta ollut - ellei paria siideriä ja yskänlääkekännejä laskettu. "No hiton kotihiiri, sä tuut baariin sillo ja sillä siisti!" Mila älähti minulle ja hieman säikähtäneenä aloin nauramana, lupaillen että jooooo, toki tulisin - not. En tulisi tallille silloin ja majottuisin kymmenen viltin alle ja ktsoisin barbie-leffoja prkl. Kukaan ei voisi estää!
Jutustelimme Milan ja siihen tulleiden tyttöjen kanssa vielä hetkisen ennen kuin nousin sohvalta ja huikkasin, että pitäisi lähteä kotia. Mila ja tytöt huikkasivat minulle heipat ja kävelinkin liukkaan pihan läpi kohti bussipysäkkiä.
24.12.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Olin käynyt aamupäivällä juhlistamassa joulua Kaihorannassa ja kohta lähtisinkin rekiajelulle ... Sitä eneen kuitenkin kipittelin Hukkiksen tarhalle, suukottaen silkkistä turpaa ja ojentaen omenan mustalle suokille, joka möhösi omenan hetimiten, maiskutellen pitkään. Valkeasa lumessa oleva suokki oli saanut ylleen fleeceloimen ja syötyään ja kerjättyään huomionsa ori lähti pää taivaissa pukkilaukkaan ympäri tarhaansa ylväänä. Näin Julian rapsuttelevan Peppiä ja Brunia. Jimmy oli vuorattu loimilla - fleeceloimi oli villaloimen alla ja villaloimenkin alle voisi joutua vielä laittamaan jonkin loimen, Jimmy kun oli varsin kylmänarka. Jimmylle ei omena kelvannut, joten Fred söi oranssinpunaisen herkun. Laukussani polttelivat uusi riimu Jimmylle ja jännesuojat Hukkikselle ja molempien harjapakkeihin olin jo toimittanut parit pussit herkkunappeja.
Pian maastoilijoita alkoi keräntyä paikalle ja osa alkoi laittaa hevosiaan valmiiksi samalla kun valkea Celine sai rekeä peräänsä. Nappasin Juliaa kädestä ja kipitimme taukohuoneeseen, jossa otimme vastaan jouluntoivotuksia ja parit lahjat ja kävin samalla viemässä muutamia pikkulahjoja muillekin.
Pääsimme lopulta pihalle hengissä, jossa Mila laittoi juuri Celinelle viimeisiä vöitä kiinni- Nainen passitti meidät kiljumaan muutkin pihalle ja huudeltuamme pitkin talleja, että nyt lähdettiin, hyppäsimme Innan seuraksi rekeen taakse. Julia kietaisi kätensä olkapäilleni Innan tehdessä yökkäilyääniä ja tästä syystä tyttö meinasi pudota reestä ... Ei ihan kuitenkaan, olkoot sitten Innan joululahja se, etten käyttänyt paljoa väkivaltaa. Laulu raikasi ja jutut olivat enemmän tai vähemmän sekopäisiä, kunb kiertelimme lumisissa maastoissa. Sormeni olivat jo aivan kohmeiset, kun pääsimme talleille ja kurkkuni kipeä nauramisesta ja laulamisesta karjumisesta.
Pääsimme lopulta tallille, jossa Mila kattoi meille vaikka mitä jouluherkkuja. Itse en tortuista välittänyt, mutta kaakao ja suklaa kyllä tekivät kauppaansa. Roikuin pääosin Juliassa ja potkin välillä tilaa sohvalle, kun joku kuolevainen kehtasi siirtää minut siitä löhöämästä.
Mila alkoi jaella lahjoja ja ihanan kortin saatuani rutistinkin Lunaa kiitokseksi.
Juhlintamme loppui melko pian, kun porukka alkoi lähteä koteihinsa joulua viettämään, kun Mila jäi siivoamaan sotkujamme ...
25.12.2013 - Kirjoittanut Mila
Jooooulluuuuuuyöööööö, juhulaaayöööö, pääääääättynyyyyyyyyt on... en muista mikääääääääää, lallattelin harjatessani Hukkista, joka mulkoili minua sen näköisenä et jos en kohta suutani tukkisi, ori tekisi sen keinolla millä hyvänsä.
Vaikka vettä satoi pihalla ja olin viettänyt yksinäisen joulun, olin yllättävän hyvällä tuulella. Liekkö se sitä joulun taikaa vai mikä siinä oli, kun en ollutkaan kuin persaukselle ammuttu karhu.
Hukkis hieman pyörähteli ja yritti upottaa leegonsa minuun, kun sen mahaa harjailin, mutta uhkasin aloittavani laulun uudestaan, ori rauhoittui. Se mikään tollo hevonen ollutkaan!
Tallilla oli kyllä "pelottavan" hiljaista. Vain Stinan hoilotus taukohuoneesta raikui yksityistenpuolelle saakka. Tais kaikki muut maata kotonaan kinkkuähkyissään... Haahaa.
Talutin Hukkiksen maneesiin aikomuksenani juoksuttaa oripoikaa hetken.
Kuten aina, Hukkiksella tuntui tuota energiaa olevan vaikka muille jakaa, eikä ori meinannut millään juosta nätisti liinan "nokassa", joten päästin orin irti. Juoskoot sitten miten tahtoi...
Ja Hukkishan juoksi. Se säntäili jokaiseen ilmansuuntaan ja pukitteli villisti. Välillä se pysähtyi haistelemaan kakkakasaa, jonka ilmeisesti joku tammoista oli siihen vääntänyt.. Sitten taas mentiin harja putkella ympäriinsä.
Kun Hukkis oli pinkonut minun mielestä tarpeeksi kauan, oli aika ottaa herra kiinni. Helpommin sanottu kuin tehty... Nimittäin Hukkis ei halunnut lähteä yhtikäs mihinkään vaan juoksi karkuun minkä ehti.
- C'mon, tule nyt! vinguin kun yritin maanitella oria luokseni. Mutta ei, Hukkis suorastaan näytti nauttivan siitä, että sai juoksuttaa minua ympäri maneesia.
- Selvä! Ei sitten. Jää tänne, murahdin ja lähdin maneesista ulos vesisateeseen.
Kuulin, kuinka Hukkis hetken ravaili ympäri maneesia, kunnes hirnui pitkään.
Odotin, kunnes kuulin kuinka ori oli aivan oven takana ja raotin ovea:
- Noh, jokos tuut? hymyilin kysäisin ängetessäni oven raosta takaisin maneesin puolelle.
Hukkis pörähti ja painoi päänsä kainalooni kuin pyytääkseen anteeksi.
- Hyyyvä poika olet, hymyilin onnellisena.
Vein Hukkiksen takaisin talliin, jossa Petra olikin Jimmynsä kimpussa.
- Moikka, mistäs te tulette? Petra kysyi.
- Käytiin vähä juoksentelemassa maneesissa, vastasin iloisesti.
Petra nyökytteli ymmärtämisen merkiksi ja jatkoi Jimmyn kanssa puuhailuaan.
Itse hoidin Hukkiksen ennen kuin piti sännätä hakemaan seuraavaa ratsuani, joka saisi vuorostaan olla Tuikku...
05.01.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Pomppasin hereille yhdeksän aikaan aamulla, haukotellen makeasti. Julia oli jäänyt yöksi, mutta eipä naista missään näkynyt. Julmaa heitteillejättöä. Hevoset kahlasivat lumessa ulkona vilkaistessani työpöytäni yli kohti tallia. Vedin ylleni valkoisen pitkähihaisen, mustat ratsastushousut ja päälle vielä ylisuuren tummansinisen hupparini. Kaapin pohjalta löytyi musta toppaliivi, jonka vedin hupparin päälle. Hitlerkissani nukkui syvää unta sänkyni jalkopäädyssä, kun tömistelin alakertaan.
Julia mussutti aamupalaa keittiössä Milan ja Innan kanssa jutellessaan, kun kompastelin keittiöön – kuka älypää ikinä jättikään tavaraa oven eteen saisi kuulla kunniansa. Eikun hups, se olikin koira … Wienna röhnötti ovensuussa kuorsaten kuin mikäkin kun hiipparoin koiran yli ja istuuduin pöytään Milan viereen napaten käsiini eilisiltaisen teekuppini, johon joku olikin jo laittanut teepussin lillumaan kuumaan veteen… Olin tainnut tömistellä lattiaa sen verta heräillessäni että palvelu pelasi.
Syötyämme aamupalat ja Oskarin poistuttua talosta mukamas vähin äänin lähdimme porukalla pihalle. Mila oli jo aamutallin käynyt tekemässä, joten nyt olisi vapaata aikaa. ”Hei voitaisko lähtee maastoon? Joo, on tänään vapaapäivä mut tehää joku rauhallinen lenkki vaik?” Julia innostui kun pääsimme mönkimään tallille päin. Ilma oli varsin hyvä, joten Inna ja Milakin myöntyivät. ”No jos mä otan Hukkiksen … ” sanahdin, Milan sanoessa ottavansa Deisi ja Ilo käsihevoseksi. Inna innostui samasta ja pian nainen ilmoitti menevänsä Sepolla ja ottavansa Ullan käsihevoseksi. Käkätimme hetken salkkari-viittaukselle, jonka jälkeen kauppasin Jimmyn Julialle.
Suuntasimme hakemaan hevosiamme. Minä, Mila ja Inna suunnittelimme menevämme ilman satulaa, mutta Julia saisi persauksensa alle satulan, sillä Jimmy ei ehkä ollut se oivin ratsu, oli maasto kuinka rauhallinen tahansa.
Julia alkoi tapella Jimmyn kanssa käytävällä, Milan livahtaesaa Deisin kanssa karsinaan ja laittaessa Ilo viereen möykkäämään. Ulla pääsi Ilon viereiseen karsinaan, jolloin arahkot pikkutammat nuuskivat toisiaan varsin innokkaasti samalla kun Inna laittoi Seppoa kuntoon. Itse harjailin Hukkiksen nopsaan läpi vastapäätä Juliaa jutustellessamme samalla niitä näitä koko porukka. Talli oli hiljainen näin sunnuntaisin, joten saimme jutella jälleen ihan päättömyyksiä …
Autoin Juliaa lämmittämällä Jimmyn kuolaimet kun tyttö tappeli satulaa orin selkään ja ei, syyni ei ollut tuijotella Julian persettä vaan ihan oikeasti auttaa, toisin kuin Mila väitti. Muut alkoivat olla jo valmiita, kun Julia laittoi Jimmylle viimeisintä suojaa paikalleen. Kävelimme uljaiden ratsujemme kanssa kentälle, Ullan ja Ilon tutustuessa toisiinsa liinojensa päissä. Autoin Milan ja Julian selkään Innan pompatessa selkään omin avuin. Kapusin aidan päältä mustaan, leveään ja tuttuun selkään, tarkastaen vielä, että kaikki oli kunnossa: olin kiinnittänyt ohjat Hukkiksen riimuun, ja katsoin vielä, etteivät ne vahingossakaan aukeaisi. Lähdimme matkaan Deisi etunenässä, perässään Seppo, Jimmy ja Hukkis. Ulla ja Ilo jäivät välillä haistelemaan aikuisten hevosten tavoin puita reitin varrella tai riehaantuivat ravailemaan liinojensa nokassa.
Kävelimme hitaaseen tahtiin, lähes madellen. Hevoset olivat rentoja ja rauhallisia ja jopa Jimmy uskaltautui rauhoittumaan. Hukkis venytti kaulaansa, hamuten silloin tällöin maasta jotakin. Lumiseksihan mustan orin turpa tuli, mutta eipä se näyttänyt herraa haittaavan. Jimmy kulki länkkärimäisesti pää alhaalla ja Julia taputteli välillä kimoutuvaa herrasmiestä. Seppo väisteli Ullan ja Ilon pieniä pyrähdyksiä ja Deisi kulki kuningattaren elkein etunenässä, kuitenkin haistellen välillä satunnaisia puskia tai hamuamalla oksia.
Tunnelma oli seesteinen ja idyllinen – kuin joulukorttikuvasta. Ullalta ja Ilolta ei tuntunut energia loppuvan, vaikka tammavarsat kuinka temmelsivät. Ehdimme kulkea melko pitkänkin matkaa, jonka jälkeen käännyimme takaisinpäin. Jimmy säpsähti, kun metsästä kuului epämääräinen rasahdus ja näin Julian tarraavan ohjista – tyttö oli tullut monta kertaa alas viime aikoina.
Osasimme kerrankin olla koko porukka hiljaa ja vain kuunnella narskuvaa lunta hevosten enemmän ja vähemmän massiivisten kavioiden alla, katsella höyryävää hengitystä ja nauttia tammikuun pikkupakkasesta. Varsatkin tuntuivat olevan takaisintulomatkalla rauhallisia ja tarkkaavaisia: pienet korvat kääntyilivät ja silmät olivat kirkkaina jokaisen yllättävän äänen ja liikkeen perässä valmiina tutkimaan, mikä äänen aiheutti.
Talli tuli jo näkyviin, kun viimein pääsimme puhumaan. Juttelimme koko nelikko loppumatkan varsin aktiivisesti, herätellen samalla hevosia äänillämme kevyen ja rauhallisen maastolenkin aiheuttamasta koomailusta. Hukkis haukotteli ja nosti päätään pystympään, kun astelimme tallipihalle. Rauhallinen tunnelma laantui, kun Tuikku ja Rexona alkoivat kiljua tarhoissaan kun tulimme alas ja tietenkin Deisi, Ilo ja Hukkis vastasivat hirnahduksiin. Loputla koko tienoo raikui kun hevoset hörähtelivät ja hirnuivat toisilleen.
Veimme ratsumme sisälle ja otimme hevosilta vähäiset – tai Jimmyn kohdalta enemmät – varusteet pois ja kävimme jakamassa porukalla hevosille päiväheinät. Homma sujuikin nopeasti, sillä neljän voimin paaleja meni sellaisella vauhdilla että hyvä kun itse ehdin edes asennoitua tai edes tylsistyä paalien raahaamiseen. Kun homma oli hoidettu ja tallin käytävä lakaistu, palasimme taloon katsomaan jotain typerää leffaa ja mässäilemään tupareista jääneistä herkuista. Tällä kertaa uskaltauduin jopa juomaan tölkin siideriä, joka oli edes siedettävää maultaan eikä aiheuttanut muuta kuin pienoista hihitystä eikä seuraavana aamunakaan olo ollut kummempi … Innalla ja Milalla alkomahoolia kului jälleen hieman enemmän. Pulit prkl.
08.01.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Nuokuin kaakaota kädessäni taukohuoneen sohvalle. Porukkaa tuli ja meni, suurin osa ihkuttaen uutta ponia: pilkullinen Brenda oli kyllä pirtsakka ja oikein nätti, ei siinä mitään, mutta itse en ponien perään kauheasti perustanut … Piensuokkeja ei kuitenkaan tässä tapauksessa lasketa.
Ensimmäistä kertaa jaksoin noteerata jotakin ympärilläni tapahtuvaa, kun Markus ja Sari meinasivat törmätä toisiinsa ulko-ovella ja olin näkevinäni, että Markus painoi Sarin huulille suukon ja kipitti äkkiä taukohuoneen läpi ja hävisi tuntihevosten puolelle riimunnaru kädessään. Seuraava kohta, jossa Markusta näinkin oli se, kun mies marssi kiukkuisena, riidellen ilmeisesti Larissan kanssa puhelimessa, taukohuoneen läpi ja paiskasi oven kiinni niin, että ikkunat helisivät. Katsoin kummastuneena miehen perään, kuitenkin hörppien haalean juomani loppuun ja nousten sitten ja kipsuttaen satulahuoneeseen.
Nostin Jimmyn lännensatulan syliini ja mietin sitten mitä tekisi. Sylissä sitä ei voisi putsata. Lopulta vein satulan Jimmyn karsinan oven päälle ja aloin puhdistaa satulaa tarkasti, kiillottaen ja puunaten jokaisen koristeellisen kohouman ja hinkaten jokaisen metalliosan hohtavaksi. Pian satula oli myös rasvattu ja jätin sen karsinan oven päälle tuulettumaan. Seuraavaksi hain Jimmyn suitset: nämä oli helppo purkaa. Heitin kuolaimet lämpimään veteen likoamaan ja puhdistin ja rasvasin sekä Jimmyn kotisuitset että kisasuitset huolella. Jimmyllä oli myös yleissatula sekä meksikolaiset suitset satulahuoneen perällä, mutta ne olivat sen verta harvaan käytössä ja uudet, etten halunnut kuluttaa nahkapintaa heti alkuun kastamalla sitä. Kävin ulkona puhdistamassa Jimmyn harjat valkeista ja ruskeista karvoista.
Pihalla uusi, ilmeisesti parin viikon kämppiksemme leikitti Micoa. Jerekö se nyt oli? Vai Jeremias? Hmm… Antaa olla, olkoon vaikka Joosef, kunhan ei minun naista vikittelisi. Heilautin kättä miehelle, kun herrakin heilutti minut huomatessaan. Kävin kurkkaamassa maneesiin: hienoa, ei ketään. Kipaisin hakemaan Hukkiksen riimunnarun ja lähdin sitten kohti tarhoja.
Hukkis seisoskeli tarhan portilla, jossa oli hieman kuivempi kohta. Ori viskoi päätään, kun viheltelin mustalle suokille kävellessäni kohti puun ja sähkön voimin vangittua ratsua. Rapsuttelin mustaa, jämäkkää kaulaa rauhallisesti, vähitellen tuoden käteni ylemmäs ja rapsutellen oria päästä. Mietiskelin, pitäisikö Hukkis klipata jo ihan siisteyden vuoksi: ori oli kuin mikäkin karvamöhkäle ja hikoilikin hullun lailla kevyen treenin jälkeen, jos maneesiin mentiin. Sen lisäksi kohta alkaisi taas kisakausi ja olisi ihan jees näyttää edes vähän hienostuneelta ratsukolta.
Metallinen lukko kilahti, kun otin Hukkiksen mukaani. Ori ei vastustellut lumesta ja märästä pääsemistä ja höristen herra kulkikin perässäni lampaan tavoin – joskin Tuikkua ja Villaa ohittaessamme oli pakko olla vähän ryhdikkäämpi ja komiampi orii, kun taas Rinoa ohittaessame Hukkis pörhisteli ja oli uhkaavaisen oloinen, Rinon tuskin huomatessa; ruuna oli liian keskittynyt tuijottamaan kaukaisuuteen kohti tallia kun herran ohitimme.
Hukkis oli pian parkkeerattu omaan karsinaansa, jossa ori lyttäsi minut heti ensitöikseen, kun erehdyin katsomaan muualle. Ähisin, kun ilma pakeni keuhkoistani tallin lämpöön ja sitaisin Hukkiksen kiinni. Ori jäi haistelemaan ruokakuppiaan, jos kuitenkin jotain olisi jäänyt. Itse kipaisin hakemaan Hukkiksen tavarat ja nostin satulan karsinan oven päälle samalla kun suitset löysivät tiensä roikkumaan karsinan vieressä olevaan koukkuun. Harjapakki pääsi suorastaan valtionvierailulle, kun vein sinisen harjapakin Hukkiksen karsinaan ja kaivoin sieltä pölyharjan.
Harjailin Hukkista rauhallisin ottein orin nuokkuessa paikallaan. Harjat vaihtuivat ja hetki hetkeltä suokin pörröisestä talvikarvasta tuli siistimpi ja puhtaampi. Kaviot säästin viimeiseksi, ensin herätellen oritta. Hukkis ei meinannut millään nostaa jalkojaan tai sitten ei meinannut pitää niitä ylhäällä. Kertaalleen jouduin ärähtämään tälle mammanmussukalle, mutta lopulta kaviot oli puhdistettu, ori oli harjattu ja harja oli letitetty rennosti. Tiedossa tänään olisi kunnon koulutreeniä, joten hiki varmaan virtaisi ja letille kiepautettu harja viilentäisi edes hieman mustaa oritta.
Nostin mustan koulusatulan Hukkiksen selkään, huomaten samalla, että huopa satulan alla alkoi jo olla likainen. Nostin siis satulan pois orin leveästä selästä ja kävin viemässä satulahuovan pesukoneen päälle jotta laittaisin sen koneeseen kun tulisin ratsastamasta. Hain valkean satulahuovan, puistellen hieman harmaantunutta huopaa.
Vaihdoin näppärästi satulan alle kisahuovan ja nostin satulan uudestaan selkään, varpistaen hieman. Nyin vielä huovan paremmin paikoilleen ja otin sitten suitset koukustaan ja tottuneesti pujotin kuolaimet orin suuhun ennen kuin herra huomasikaan. Hukkis maiskutteli kuolaimiaan ja näytti piristyneen huomattavasti harjaamishetken kaltaiseen nuokkumiseen verrattuna. Vedin itselleni hanskat käteeni ja nipsautin kypärän kiinni tuubihuivin verhotessa leukaani ja oikeastaan suurinta osaa kasvoistani. Vaihdoin nopeasti tallitalvikengät ratsastussaappaisiin Hukkiksen odotellessa, että arvon ratsastaja olisi valmiina.
Talutin Hukkiksen maneesiin joka pysyi tyhjänä. Kello oli hieman yli viisi, joten oli yllättävää, etteivät hoitajat olleet ratsastamassa tähän aikaan. Vai oliko joku puhunut maastoreissusta? Ken tietää.
Koitin vielä jalustimia, todeten niiden olevan sopivat. Mila oli käynyt ridailemassa Hukkista viimeksi ja koska olimme vain viitisen senttiä eripituisia, ei minun tarvinnut tehdä jalustimille mitään, sen kun hyppäsin selkään ja keräsin ohjat kevyesti käteeni. Parantelin istuntaani satulassa ja annoin Hukkikselle luvan lähteä ja orihan lähti!
Kokosin Hukkista lyhyen ajan välein ja vaikka alkuun meninkin pitkähköllä ohjalla, herkkäsuinen suokki jyräsi joka ikisen antamani avun läpi ja oli jäykkä kuin mikäkin, mutta vauhtia piisasi. Rauhoittelin varmaan vartin verran orin tahtia ja työstin herran kuuliaisuutta. Painoin orin kylkiä pehmeästi ja pian hidastin, välillä pysähtyen tyystin. Ori ei päässyt ryntäilemään ja se alkoi vähitellen myötäämään ja käyttää takapäätään.
Nostin ensi kertaa kunnon ravia lyhyiden pätkien jälkeen ja ravasin muutaman kierroksen, kierrellen ja kaarrellen volttien muodossa. Kokorataleikkaat menivät sen verta hyvin, että pudotin orin käyntiin ja annoin Hukkikselle pitkää ohjaa, taputellen tuskin puuskuttavaa oritta. Sai taas olla ylpiä, kyllä oli mussukalla niiiin hyvä kunto! Ainakin melkein.
Olin juuri keräilemässä ohjia takaisin mustien hanskojen verhoamiin käsiini, kun maneesin ovi kolahti ja Inna ja Julia kävelivät maneesin katsomoon. Ratsastin Hukkiksen katsomon vierelle. ”Mitäs te täällä ilman kaakkeja perseiden alla?” kysyin hymy huulillani. ”Tultiin teitä kyttäämään. Joskin Julia varmaan vaan sua. Kyseltii just ympäri tallia, että missä oot ja kun oot täällä lämpimässä ni päätettiin tulla luomaan paineita ja kritisoimaan kamalilla katseillamme.” Inna vastasi sutjakkaasti. ”No sepä kiiiiva.” sanoin hermostuneena, mutta hymyillen. Totta kai Hukkis nyt varmaan vetäisi kunnon pukit ja heittäisi minut alas … Vaikkei tekohengitys Julialta haittaisikaan.
Ratsastin pari kierrosta ympäri kooten oritta jälleen kunnolla kuulolle. Nyt ori tuntui imevän energiaa edes kahdesta silmäparista ja kulkikin oikein nätissä muodossa. Muistelin hetken VaB-koulurataa ja hengitin syvään, alkaen sitten kunnostautua itsekin – ei Hukkiksen yksinään hienosti pitänyt mennä!
Aloitin avotaivutukset radan keskeltä, ratsastaen kohti Juliaa ja Innaa, jättäen huomiotta katseet. Villapaita ylläni tuntui tuskastuttavan kuumalta, mutta Hukkis meni innokkaasti eikä sotkeutunut jalkoihinsakaan. Tein parit voltit ja otin ravipätkän, jolloin Innan ääni raikasi, kun jalkani olivat liian irtonaiset ravin aikana. Istuin syvälle satulaan ja laskin Hukkareissun käyntiin, taputtaen pikaisesti orin kaulaa. Pysäytin piakkoin Hukkiksen, laskien käteni hieman alemmas ja pyytäen peruutusta. Ori lähti kuin tykin suusta varmaan kahdeksan askelta taaksepäin, jolloin sekä Julia ja Inna kehottivat minua pitämään pohkeet rauhallisempina.
Tein onnistuneen peruutussarjan jälkeen Hukkiksen kanssa täyskäännöksen, kääntäen Milan omistaman oikean kankun ensin ja jatkaen sitten matkaa kevyessä ravissa. Hukkareissu liikkui allani komeasti: orin askel oli liitävä ja helppo, vaikka ravi itsessään olikin aika kauheaa koettavaa. Nostin Hukkiksen kanssa kulmasta ensin kootun laukan, muuttaen sen kierroksen jälkeen keskilaukaksi, siirtäen Hukkareissun vaihdon ajaksi raviin.
Innan ja Julian suista kuului aina välistä muistuttelua jaloista ja muutaman kerran myös ihastelua: kerran, kun Hukkis nosti lähestulkoon suoraan peruutuksesta laukan tai kun musta orhi teki erityisen hyvät avotaivutukset.
Annoin Hukkareissulle pitempää ohjaa ja annoin hikisen orin mennä omaa tahtiaan ravissa ennen kuin laskin askellajin käyntiin ja annoin rauhoittuneen veturini kävellä ja aivan loppua kohti annoin käynnin muuttua lönkyttelyksi – oli ori sen ansainnut!
Laskeuduin Hukkareissun selästä Innan tullessa paijaamaan oritta, joka oli mennyt hikiseksi. Julia Hukkiksen toisella puolella nostamassa jo jalustimia ylös ennen kuin pääsin itsekään kunnolla alas. Nostin toisen puolen jalustimen ja lähdin Innan ja Julian seuraamana taluttamaan mustaa oritta kohti tallia.
Hukkareissun karsinaan oli kipattu kasa heinää, joiden kimppuun uuvahtanut herrasmies olisi käynyt, ellen olisi orin päätä pitänyt ylhäällä. Inna ja Julia kyyläsivät karsinan ovella. ”Haluisko jompikumpi hakea Jimmyn sisälle?” kysäisin ja hyvä kun san sanani loppuun, oli kaksikko jo kadonnut.
Jäin omin nokkineni ottamaan Hukkiksen varusteita pois, nostaen satulan pois. Muistin samalla, että minun pitäisi laittaa pari loimea sekä satulahuopia koneeseen joten heti, kun sain mustat suitset pois orin päästä ja Hukkis hautasi päänsä heiniinsä ja rouskutti niitä… No, kuin hevonen!
Vein Hukkiksen satulan ja suitset pois, hakien sitten fleeceviltin, jonka heitin orin päälle harjattuani hieman Hukkareissua. Hukkis ei enää ulos menisikään, mutta voisin tulla illalla vielä ottamaan loimen pois: talli kuitenkin oli varsin lämmin.
Kuulin Jimmyn kimakan hirnunnan ulkoa ja pian Julia ja Inna rahtasivat säikähtäneen näköisen Jimmyn sisälle. Kevyt, luihu ja pitkärakenteinen nuorikko pyöri paikallaan hermostuneena, kun se karsinaansa hermoilemaan. Inna huikkasi menevänsä juoksuttamaan Ullaa kun taas Julia kysyi, saisiko harjata Jimmyn ja enemmän kuin mielelläni iskinkin Jimmyn harjapakin tyttöystäväni käteen.
Jatkoin matkaani pesuhuoneeseen, jossa viskasin parit loimet ja Hukkiksen siniset satulahuovat koneeseen, asettaen sopivan pesuohjelman. Kuuntelin hetken koneen tasaista rytkytystä ennen kuin suuntasin takaisin Jimmyn ja Julian luo.
Jimmy oli viittä vaille valmis kun kurkkasin herran karsinaan. Julia oli juuri kumartunut orin toiselle puolen ja puhdisti herkän oriin kavioita. Jimmy vetäisi välillä jalan pois Julian ulottumattomiin ja säikähti, jos Julian selkä kosketti hevosta, mutta oli muuten edes jotenkuten kunnolla. Julia nousi seisomaan ja pujottautui Jimmyn ali, jutellen rauhoittavasti kimoutuvalle kaakkimukselleni.
Julia ilmoitti minut nähdessään, että Jimmy oli valmis, joten hyvillä mielin hain Jimmyn puhdistetun western-satulan ja laskin sen rauhallisesti selkään. Kesken satulan liu’uttamisen oikealle paikalleen Julia kietaisi kätensä vyötärölleni ja suukotti niskaani, saaden minut säikähtämään ja Jimmyn siinä samalla. Jimmy alkoi steppailla ja kiljua surkeasti, jolloin siirryin taaksepäin, puolittain kaatuen pikaisen liikkeen takia Julian päälle. Hetken hihitettyämme ja Jimmyn rauhoituttua annoin pikaisen suudelman Julian huulille ja tähän tyytyväisenä Julia meni karsinan oven toiselle puolen.
Ei mennyt kauaakaan, kun tuijotin jo kentällä seisovaa oritta lumoutuneena: Julia piti kiinni oristani kun itse tappelin vielä aidan kanssa ja kääntyessäni olin hämmentynyt edessäni seisovasta kauneudesta: Julian lisäksi Jimmy oli pirteän, toki hieman hermostuneen ja aran, näköinen, mutta upea kuin mikä!
Nousin Julian rauhoitellessa Jimmyä pohjaväriltään ruunikon orin selkään ja otin rennon asennon mukavassa satulassa. Annoin Jimmyn lähteä omaan tahtiinsa kävelemään ja ori kulkikin matalana ja rentona, kuitenkin intoa uhkuen ja puhkuen. Julia katosi maneesiin katsomaan Innaa ja Ullaa (ja minun tietämättäni myös Iloa) kun itse jäin verryttelemään Jimmyn kanssa. Ori hätkähteli välillä äkkinäisiä ääniä ja otti sivusteppailuja, mutta kulki varsin hyvin.
Nostin työskentelyravin ja myöhemmin myös laukan, yrittäen pääosin panostaa omaan rentouteeni ja minun ja Jimmyn yhteistyöhön. En ottanut kuin kertaalleen slidin’ stopin ja tein voltteja, mutta tunnin päästä olin rento, kuten myös hevonen allani – ei sitä aina pitänyt viilettää huikeita lännenratsastusnumeroita ja pitää pystyssä hurjaa show’ta, vaan tämä riitti hyvin. Laskeuduin orin lännensatulasta tyytyväisenä ja taputtelin hieman säikkyä oritta samalla kun työteliäs ja pirteä lännenratsu muuttui hetki hetkeltä enemmän araksi ja hermostuneeksi.
Kävelin Jimmyn kanssa sisälle, antaen orin mennä omaa vauhtiaan ja jutellen samalla Jimmylle rauhoittavasti. Kävelimme tallin pihan läpi ja siitä yksityispuolelle, jossa kiinnitin arabinverisen arkajalan karsinaansa. Jimmykin oli saanut karsinaansa kasan heinää ja heti, kun sain orin varusteet pois ja orille loimen päälle, oli Jimmy upottanut turpansa heiniinsä. Ruokatauko kuitenkin keskeytyi, kun Sari talutti Daksua sisälle. Taputin Jimmyä ja vein herran kamat paikoillensa ja hoidin vielä karsinan edustan siistiksi.
Kello oli jo sen verta, että kävin hakemassa Sarin apuna Hurman, Kirbyn ja sairastarhassaan olevan Zombin sisälle, mennen sitten rehulaan laittamaan sapuskoja hevosilleni. Molempien karsinoihin putosi pari herkkua ja Jimmylle laitoin kokeeksi punaisen omenan vihreän omenan seuraksi. Tuskin se sitä söisi, mutta aina voisi koittaa … Jätin rehut valmiiksi, että Sari pääsisi helposti vain viemään nimikoidut ämpärit oikeille hevosille. Kun kurkkasin tuntihevosten puolelle päätin olla hieman avuliaampi tapaus. Aloin lappaa ämpäreihin ”ruokalistaa” noudattavia muonia lauleskellen hiljaisesti itsekseni Us against the worldia, pitäen kuitenkin katseeni listassa ja ämpäreissä, ettei joku saisi liiaksi mitään tai liian vähän mitään … Aloittelin juuri kymmenettä ruokaämpärin annostelua, kun Sari pääsi viemästä hevosia ja yllättyi, kun olin jo saanut jotain aikaiseksi. Kiitellen minua useasti nainen alkoi juoksuttaa ruokia hevosille samalla kun itse jatkoin mittailua ja iltasapuskojen värkkäämistä. Minusta se oli oikeastaan aika mukava homma. Mielummin kuitenkin olin avuksi kuin vain löhösin sohvalla katsomassa myöhäisillan leffoja tai kieltämässä Risua repimästä päiväpeittoani. Risu oli onneksi varsin lämpimissä väleissä varsinkin Tohelon kanssa, joten pikkutyttö ei joutunut kärsimään eroahdistuksesta, kun itse menin pihalle.
Raahauduin loppujen lopuksi sisälle, jossa Inna ja Mila kuuluivat ihastelevat sitä uutta kämppistä. Kun menin olohuoneeseen, siellähän nämä kaksi ihanaista asumistoveriani köllöttelivät sohvalla, molemmilla olut/kaljapullot kädessä. Itse olin tylsä ja hain jääkaapista lasillisen kolaa, jääden itsekin katsomaan, mitä naiset katsoivat melkeinpä kuola valuen. Itseasiassa Milalla taisi kuola valuakin. Hetken telkkarinruutua tutkailtuani minulle selvisikin, että katselmuksessa oli Supernatural … Oh god why.
22.02.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Talutin Hukkista kohti tallia. Mustan orin kavioiden alla narskui lumi samalla kun aamupäivän aurinko maalasi maisemaa yhä hieman violetiksi ja punertavaksi. Illaksi oli luvattu sadetta, joten olin noussut jo varhain ja lähtenyt liikuttamaan aina yhtä ihania konimuksiani.
Tallissa vilkaisin kelloa – puoli yhdeksän aamulla. Stina pamautti juuri oven seinään kun kiinnitin Hukkista karsinan kaltereihin, saaden sekä minut että hevoseni hieman säpsähtämään.
”Huomenta” huikkasin tallityöntekijälle, joka katsoi minua kuin haamua.
”Petra. Tänään on lauantai. Siis lauantai. Tiiätkö mitä kello on?” Stina ähkäisi.
”Puol yheksän ku viimeks katoin” vastasin hymy suupielilläni.
”Vaa hullut nousee ennen yhtätoista lauantaina… Ja jotkut tuntuu menevän sillo vast nukkumaan yöllisiltä reissuiltana lähipubissa” Stina sanoi, peruuttaen samalla kottikärryjä tuntihevosten puolelta. ”Huomauttaen, että sä oot hereillä” vastasin.
”Mul on töitä. Sekopäitä te kaikki ootte…” Stina sanahti, mutsiten viimeisen virkkeen hiljaisemmin.
Aloin harjata Hukkista rauhallisin vedoin. Ori tuntui olevan närkästynyt, kun oli vasta päässyt pihalle ja nyt heti raahattiin sisälle. Ori oli todella nopeasti harjattu, sillä vain lyhyt ulkoilutuokio ei ollut vaikuttanut erityisemmin orin puhtauteen.
Hain varustehuoneesta yhteisen liinan ja otin olkavarrelleni juoksutusvyön sekä Hukkiksen vanhemmat suitset, joista oli katkennut ohjat ja ne olivat jo sen verta nuhjuiset, ettei niitä kehdannut käyttää ratsastaessa. Ne olivat kuitenkin orille yhä sopivat, joten otin ne hyvillä mielin mukaan kiinnitettyäni niihin kolmipalakuolaimet.
Iskin juoksutusvyön herran selkään ja taputtelin hetken nuokkuvaa Hukkista. Ori olikin viime aikoina ollut melko rauhallinen, ellei jopa liian… Pitäisi se aika eläinlääkärillekin varata… Kiristin vyön sopivaksi ja pujotin suitset orin päähän sutjakkaasti kutiteltuani hetkisen hammaslomaa. Vedin omiin käsiini hanskat ja heitin pääni yli tuubihuivini, jonka jälkeen päätäni suojasi kypärä. Kävin vielä kaappaamassa pintelit patjoineen sekä kumibootsit etujalkoihin oria varten, laittaen ne vahvoihin jalkoihin suojaamaan kisaratsuni jalkoja. Otin Hukkiksen liinan päähän pitäen pehmeää liinaa suunnilleen riimunnarun pituisena, häipyen sitten Stinan tieltä, joka siivoili juuri toista yksityispuolen karsinaa.
”Sitten ko oon tän liikuttanu ni voin auttaa sua parin karsinan verran!” huikkasin Stinalle ovelta, kadoten sitten pihan läpi kentälle.
Annoin orin kulkea omaa reipasta tahtiaan sopivan ajan niin, että herra näytti vetreytyvän. Pidensin kävelyn aikana liinaa vähitellen, antaen orin kulkea vapaana ja mennä rennosti, muttei laiskotellen ja madellen. Hukkis oli onneksi perusluonteeltaan reipas, joten oria ei juuri tarvinnut hoputtaa. Vaihdoin suuntaa parisen kertaa kävelyn aikana, näpäyttäen lopulta piiskalla kevyesti ja antaen käskyn raviin. Ori otti yhä käyntiaskeleita eikä ollut kuulevinaan ennen kuin osoitin raipalla orin takaosaa ja käskin uudelleen, näpäyttäen samalla juoksutuspiiskalla ilmaa. Hukkis nosti ravin rauhallisesti, mutta nosti kuitenkin ja lähti ravailemaan rennosti. Annoin Hukkiksen hetken mennä tätä suokkiluuska-raviaan, kunnes annoin äänelläni komennon ripeämpään tahtiin. Hukkista ei ilmeisesti tänään kiinnostanut, joten ori vain heitti pukin kiusakseni ja venkoili liinan päässä minkä ehti. Annoin toisen ja kolmannenkin kerran äänikomennon, jonka jälkeen näpsäytin piiskalla. Kannustin oria raviin, mutta herra päätti pistää parastaan perseilyssä ja teki täysstopin. Ärähdin orille ja oli jo melko lähellä, ettei pinnani alkanut täyttyä, kun ori teki ties mitä peruutuksia liinan päässä, kun sitten lopultakin ori nosti ravin suoraan pysähdyksestä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Mitä sä nyt oikeen mesoot siinä?”.
Annoin Hukkiksen kävellä pienen pätkän ja tein liinasta lyhyemmän, saaden tämän aina niin hyvin käyttäytyvän orini lähemmäs itseäni ja nostin ravin kautta laukan, jota Hukkis pyörittikin varsin hienosti ja ongelmitta. Orin laukka oli kyllä näyttävää: liidokas kouluratsun askel ei voinut jäädä huomaamatta ja orin ylpeä, jopa omahyväinen asenne tuntui näkyvän metrien päähän. Sai mamman mussukasta olla ylpeä!
Annoin Hukkiksen laukkailla vielä hetkisen molempiin suuntiin, työstäen varsinkin vasenta laukkaa, jottei ori jumittuisi oikealle puolelleen. Silmäkulmastani näin Milan saapuneen nojailemaan kentän aidalle ja moikkasin naista nopeasti. Kun ori näytti olevan yhä energinen loppukäyntien jälkeen, joten kävelin mustan karvakasan luo ja irrotin liinan orin suitsista ja nappasin juoksutusvyön orin selästä. Hukkis lähti seuraamaan minua vapaana, kun kävelin Milan luo lähelle porttia.
”Haluutko vahtii tota, jos se sais vähä juoksennella viel vapaana ja käydä sit viel kävelemäs?” kysyin Milalta, joka suostui hetimiten, napaten minulta liinan ja varmuuden vuoksi piiskan. Kiitin Hukkiksen toista omistajaan, kävellen sitten tallin puolelle. Tallin lämmössä huomasin palelleeni ja kun Stina tuli minua vastaan kysäisin, oliko p*skaisia karsinoita vielä, johon sain vastukseksi, että kolme viimeistä peräkarsinaa olivat vielä siivoamatta. Nappasin talikon ja hain itselleni kottikärryt. Aloin lappaa lantaa ja märkiä kohtia kottikärryihin ja olin jo toisen karsinan kimpussa, kun Stina palasi ja kiitteli minua tekemästäni työstä. Oli nainen tainnut käydä tupakalla lantalan takana samalla reissulla kun kottikärryjä tyhjenteli… Ainakin siitä lemusta päätellen.
Siivosin toisen karsinan ja Stina lähti sitten kärräämään kottikärryjä jälleen lantalaan, jolloin menin samalla ovenavauksella tarhoille. Jimmyn ehtisi vielä liikuttaa ennen päiväheiniä, joten otin puuaidan päällä riippuvan riimunnarun houkutellessani loimeansa kahisuttelevaa arabinsukuista luokseni. Jimmy lähestulkoon säikähtikin, kun minut huomasi ja otti loikan sivulle ennen kuin tajusi, että kuka aidan toisella puolella olikaan - se ei ollutkaan nälkäinen tiikeri tai hurja karhu, vaan vieläkin karmeampi ihminen! Jimmy lähtikin tarhan toiseen päähän auraamiaan polkuja pitkin lumihangessa silmät pyörien päässä ja häntä korkealla orin steppaillessa lähestulkoon paniikkikohtauksen partaalla.
Huokaisten juttelin Jimmylle toiselta puolen aitaa liikkumatta. Jimmy tuijotti minua arkana ja epäluuloisena kunnes lopulta uskalsi hipsiä luokseni.
”Voi nuppu … Mitä jos sä pitäisit tänää vapaapäivän” juttelin orille rauhallisesti kuin pikkulapselle ottaen orin kiinni ja lähtien taluttamaan kohti tallia. Jimmy oli normaaliakin säikympi: morab kimpoili sinne tänne ja tuntui lähtevän käsistä kun viereisen tarhan pullaponi korskahti turhan kovaäänisesti.
Lyhytkin matka tallirakennukseen oli tuskan takia, mutta lopultakin pääsin sinne. Hukkis olikin karsinassaan ja Mila syötti orille jotain herkkuja kun kuljeskelin kaksikon lähelle ja vein Jimmyn Hukkiksen viereiseen karsinaan. Jimmy säikähti vieressä porkkanaa mussuttavaa Hukkista ja steppaili paikallaan. Mila kurkkasi säikkyä Jimmyä.
”Onks jätkä vähä hermona?” Mila kysäisi.
”Miltä näyttää?” naurahdin, jatkaen sitten
”Mikäköhän tän on säikäyttäny. Raukka oli jo matkal iha säikky” huokaisin, silitellen ohutkarvaista kaulaa kohdasta, jota kaulakappale ei suojannut.
”Tilasin muute Jimmyl mittatilausloimen. Ja Hukkiksellekki!” muistin yhtäkkiä sanoa Milalle. Oli toissailtana shoppaillut hieman ja löytänyt aivan ihania loimia pääosin kisoihin käytettäväksi – Hukkiksen sininen, tummanpuhuva loimi oli koristeltu kouluratsun silhuetilla ja Hukkiksen nimellä kun taas Jimmyn loimi oli jollain tapaa paljon elegantimpi ja yksityiskohtaisempi – ohut fleecestä valmistettu loimi olisi mahtava ja näyttävä kisoissa, sillä vihreä loimi oli muuten perusmallinen, mutta kaulaa kiersi paksumpi kanttinauha, joka kiinnitettiin suurella napilla ja olin vielä tehnyt loimesta persoonallisemman ja kirjailuttanut Jimmyn nimen kanttiin muutaman tähden kera. Siinä olisi pojille hienot kisaloimet!
Harjasin Jimmyn nopeasti, yrittäen olla säikäyttämättä oria. Kuorittuani orin loimistaan harjasin herran vain pölyharjalla ja tarkistin nuorikon jalat, sillä eilisen rankemman treenin jäljiltä kannatti vielä olla varma … Laitoin Jimmylle sadetta pitävän ulkoloimen päälle ja vein yhä säikyn morabin takaisin tarhaansa odottamaan päiväheiniään Milan juoksutettua Hukkis omaan tarhaansa hörisemään kauempana olevalle Tuikulle.
Palattuani talliin syvennyin jahtaamaan Micoa ja Wiennaa, jotka juoksivat Hukkiksen pintelit suussaan nähtyään Milan heittäneen pintelit satulahuoneessa… Prkl rakit takaisin ne olen jo maksanut niistä!
28.02.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Suin Jimmyn karvaa pehmeällä harjalla orin pöristessä itsekseen. Jimmy tuntui tänään normaalia rauhallisemmalta: ori ei hyppinyt itsekseen tuulen tuivertaessa itsekseen eikä pahemmin pelännyt minuakaan. Sen ajan, minkä Jimmy oli minulla ollut, oli herra alusta asti ollut kuin mikäkin säikkyperse, mutta olin hitaasti saanut karsittua liikoja pelkotiloja minua kohtaan pois Jimmyn päiväyksestä. Päästään jo lähes täysin kimoutunut poitsu kurkki käytävälle hieman hätääntyneen näköisenä vilkuillen samalla epäluuloisena minua ja harjapakkia, joka lojui jalkojeni juuressa. Nuori orhi pärskähteli vähän väliä ja mutusteli epävarman oloisena riimunnaruaan kun putsasin orin kaulaa. Tunnustelin ja hieroin Jimmyn selkää varmuuden vuoksi ja yritin saada sen samalla rentoutumaan ennen kuin heittäisi kamalan pelottavan satulan selkään ja rautaa suuhun. Jimmy oli onneksi melko varma varustettava eikä ori yleensä keksinyt mitään erityisen älyvvapaata, joten saatoin jättää Jimmyn vapaaksi karsinaansa. Ori oli liian keskittynyt pelkäämään mitään, joten minun hommani oli helppo. Toisaalta Jimmy myös vaati vapaana kuljeskelun, sillä muuten morab saattoi keksiä saada vetopaniikin, kun tajusi, ettei pystyisi juoksemaan karkuun, jos vaikka harjapakki kasvattaisi torahampaat ja iskisi terävät hampaansa Jimmyn kinttuun. Tai mitä jos kalteri vääntyisivät petoeläimen kynsiksi, jotka nappaisivat Jimmyn helposti, kun ori itse olisi kiinni kaltereissa?
Puhdistin Jimmyn kavioita paraikaa, kun herkät, tummat jalat nousivat vähän väliä ja karkasivat otteestani. Lännenratsua ei kiinnostanut ollenkaan jalkojen puhdistus ja sainkin äheltää jalkojen kanssa vaikka kuinka ja kauan, kun Jimmy arkaili jalkojaan eikä suostunut pitämään niitä otteessani ja jos otin turhan kovin kiinni, päästi Jimmy varoittavan hirnahduksen ja alkoi steppailla uhkaavasti.
Lopulta hevonen oli harjattu ja kävin hakemassa Jimmyn tavarat, vieden mukanani harjapakin, jottei orin tarvinnut sitä pelätä. Morab nuuski yleissatulaa, jonka olin asetellut siististi oven päälle samalla kun suitset roikkuivat olkapäälläni. Sipaisin vielä kädelläni orin selkää, todeten, ettei siihen perusteellisen harjauksen jäljiltä jäänyt mitään. Nostin satulan orin selkään, liu’uttaen ruskeaa nahkasatulaa alemmas oikeaan kohtaan. Nyin limenvihreää satulahuopaa paremmin satulan alle varmistellen, ettei se painanut ruunikon karvaa ja herkkää ihoa mistään kohtia ja totesin sen lopulta olevan orin selässä varsin hyvin.
Kurkotin Jimmyn päätä kohti, jolloin lännenratsu nosti päätään yhä korkeammalle. ”Elä viitsi” tiuskaisin nuorikolle, kuitenkin hieman normaalia hellemmin, ettei jänishousuinen ratsuni saisi slaagia. Jimmy oli kuitenkin sen verran draamakuningatar- tai kuningas, että se päästi kimakan hirnahduksen ja laski siroa päätään kavioitaan kohti, kuin tavoitellen karsinan pohjaa turvallaan. Pian kuitenkin riimu, joka Jimmyn kaulalla yhä roikkui sekä riimunnaru, joka oli sitaistu vetosolmulle karsinan kaltereihin, tulivat vastaan ja Jimmyn pään matka jäi puolitiehen. Nostin kevyesti, hellin ottein morabin päätä, jutellen samalla pehmeällä äänellä nuorikon kanssa. Kutittelin Jimmyn hammaslomaa, kun vaalea turpa pysyi kerrankin ummessa. Sujautin lämmitetyt kuolaimet Jimmyn suuhun nopealla liikkeellä, pujottaen sitten hevosen korvien taakse suitsia. Sujautin käteni orin pään toiselle puolen ja hain sormiini poskiremmin, kiinnittäen sen löysästi. Jimmy säpsähti jotakin, jolloin nahkaremmi karkasi sormistani ja huokaisten ojensin sormeni jälleen orin pään toiselle puolelle, antaen sormieni hipoa pehmeää nahkaa tarkistaessani, ettei orin suitset olleet mistään kierroksilla.
Nostin kypäräni tallin lattialta Jimmyn karsinan edestä. Nostin mustan kypärän päähäni ja painoin sitä päähäni todeten, että ponnarini painoia varsin ikävästi päänahkaani. Huokaisten otin kypärän pois päästäni ja avasin hiukseni, keräten lopulta ruskeat suortuvat käteeni ja pyöräyttäen hiukseni löysälle, rennolle ja ennen kaikkea suttuiselle nutturalle niskaani. Toisella yrityksellä hiukseni eivät enää painaneet ja naksahduksen saattelemani suljin kypäräni remmit toisiinsa ja vedin mustat ratsastushanskat käsiini. Musta kangashanska ei ehkä sointunut mitenkään täydellisesti muuhun vaatetukseeni, mutta hällä väliä. Ylläni minulla oli vaaleansininen huppari, jonka olin saanut Jenniltä Kaihorannan jouluvaelluksen aikaan ja vaaleanharmaat kolitsit. Jalkojani koristivat nuhjuuntuneet jodhpurit, joiden kärjet olivat hieman vahvempaa tekoa, Hukkiksella kun oli tapana tepastella jaloilleni.
Irrotin Jimmyn riimunnarun karsinan kaltereista samalla kun kietaisin käteni rennolla otteella Jimmyn ohjien ympäri, pujotellen ohjat käsiini samalla kun lähdin taluttamaan Jimmä karsinastaan.
Tuuli tempaisi raskaan tallinoven mukaansa ja sai Jimmyn hyppäämään säikähdyksestä, mutta pitäessäni tiukan otteen orin ohjista ei morab sen enempää päässyt sekoilemaan pitkin tallia ja rakennuksen pihaa. Lopulta ori oli kuitenkin hieman rauhoittunut ja jutellessani ja varmistellessani hevoselle, ettei tallin ovi ajatellut syödä kimoutuvaa herraa suihinsa, Jimmy suostui ohittamaan oven, joskin korvat luimussa ja silmät pyörien päässä.
Talutin Jimmyn kentälle kuin tahallani uhmaten kohtaloani löytää itseni kentän pohjalta viimeistään vartin päästä. Nousin ketterästi Jimmyn selkään heti kun olin saanut portin kiinni: kyllähän tässä Jimmyn kanssa oli melkoiseksi cowboyksi oppinut - tai ainakin siksi lehmä-osuudeksi. Hyh, painoa oli taas kertynyt … Aiiiiivan sama!
Keräilin ohjia käsiini samalla kun säädin jalustimia hieman pitemmiksi. Sain tapella Jimmyn kanssa hetkisen ennen kuin ori tajusi että ei hemmetti, voisi pysyä paikallaan kun omistaja on selässä ja killuu vain puoliksi selässä kun yrittää säätää jalustimia.
Annoin Jimmyn tepastella hetkisen pitkin poikin kenttää. Tepastelu on kylläkin väärä ilmaisu: Jimmy kulki korvat vuoroin luimussa ja vuoroin hörössä, kuulostellen ja hetken kuluttua säikähtäen rapsahteluja kentän ympäriltä. Kentän valot loivat maahan pitkiä varjoja minusta ja Jimmystä ja aina kun pääsin sopivaan kohtaan siten, että valo tuli suoraan takaani katselin varjoani, korjaten samalla istuntaani ja ryhtiäni. Helena oli yksikin päivä minut ratsastamassa lysyssä kuin mikäkin ja siitähän ratsastuksenopettaja minulle motkotti vaikka kuinka ja kauan. Okei, ehkä pari minuuttia mutta silti.
Jimmyn alkaessa kävellä hieman rennommin annoin lantioni liikkua kevyemmin ja pehmeämmin hevosen liikkeiden mukana samalla kun kaivoin ratsastustakkini taskusta, silmäillen rataa, jonka olin kirjannut muistiin. Olin käynyt pariin otteeseen raviohjelmissa, nykyisin Helpossa D:ssä Jimmyn kanssa ja nyt olin tähdännyt muutamissa kisoissa kisaamaan kouluratsastuksessa HeC-ohjelmaa, joten yritin hieman terästää minun ja Jimmyn muistia. Hukkishan meni alimmillaankin HeA-ratoja, joten pari astetta helpommat liikkeet pitäisi minulta sujua. Suurempi kysymys olikin, miten vannoutunut lännenratsu Jimmy taipuisi. En tosin aikonut tehdä aivan täysin samaa ohjelmaa kuin mikä HeC oikeasti oli, mutta mitäs pienistä.
Kävelin Jimmyn ollessa hyvällä tuntumalla keskelle kenttää. Hengitin syvään pysäytettyäni orin pehmeät askeleet ja tervehdin nyökkäyksellä näkymätöntä yleisöäni. Siirsin oikean käteni ohjilta sivulleni, ojentaen sen suoraksi ja avaten mustan kankaan peittämän kämmeneni, nostaen sitten kasvoni ylöspäin ja ottaen orin ohjat käsiini, kiepsauttaen ohjan hyvin nyrkin sisään.
Kävelin Jimmy ohjastuntumalla kentän päätyyn, painaen sitten orin kylkiä pohkeillani lähes näkymättömällä liikkeellä. Jimmy lähti kuin räjähtäen raviin, jolloin istutin persuukseni nahkasatulaan tiukemmin ja pidatin oritta rauhallisin ottein. Aloitin voltin ja jatkoin siitä kävelyä siten, että päädyin suunnilleen samaan kohtaan kuin mistä lähdin äskettäin ravaamaan. Nostin uudelleen ravin ja pidätin samalla räjähdysaltista vaalenevaa oritta, joka nosti hieman päätään, näyttäen kerrankin edes hieman vähemmän länkkärimäiseltä kuin normaalisti. Siro ori lähti pehmeään raviin minun istuessani satulassa. Hukkiksen ravi taas oli jotakin niin kamalaa - voi luoja, yritäppä istua samalla tavalla Jimmyn kuin Hukkiksen satulassa ja suolistosi ja muut sisäelimesi vaihtavat paikkaa.
Ravin lähtiessä sujumaan siirsin Jimmyn keskiympyrälle, jota kiersin kaksi kierrosta ennen kuin jatkoin matkaa, keventäen nyt, ettei Jimmyn selkä joutuisi niin kovaan työhön koko ajaksi kun selässä istuskelin. Tein täyskaarron orin kanssa, jatkaen sitten matkaa käynnissä ja kääntäen orin voltille. Jimmy taipui varsin nätisti hetimiten, joten annoin herran mennä hitusen pidemmällä ohjalla.
Pysäytin Jimmyn kentän lyhyen sivun keskellä, suoristaen ryhtiäni ja painaen pohkeitani vaativasti vaaleneviin kylkiin. Jimmyltä oli peruutus vähän hakusessa, joten ennen kuin morab tajusi, mistä olikaan kyse, oli herra jo koittanut nostaa sekä ravia että laukkaa käynnistä. Peruutin kolmisen askelta, kävellen jälleen eteenpäin. Jälleen pysähdys ja tällä kertaa pari askelta enemmän. Tyytyväisenä taputtelin mustan harjan ohuesti peittämää kaulaa ja kävelin hieman rennommin hetkisen ennen kuin kokosin orin jälleen kuulolle. Olin juuri suuntaamassa pitkälle sivulle, kun joku paiskasi maneesin oven auki. Jimmy säikähti puolikuoliaaksi. Joskaan kuolleet eivät olleet niin nopeita liikkeissään. Jimmy hypähti sivuun keskemmälle kenttää, saaden jalkani irtoamaan ensimmäisestä jalustimesta. Seuraavaksi Jimmy syöksyi eteenpäin, jättäen minut peräänsä. Löin selkäni ikävästi aitaan takanani ja älähdin. Pahempaa ei onneksi käynyt ja Jimmy vain seisoi toisessa päässä kenttää puuskuttaen. Kutsuin pehmeällä äänellä oritta luokseni, houkutellen oritta. Lopulta Jimmy lopetti maneesin oven kyttäämisen - prkl kun ovet olivat tänään hankalia - ja kipsutti luokseni nöyrästi kuin koira. Nousin Jimmyn selkään ja otin muutaman jäähdyttelykierroksen ennen kuin nostin ravin, jossa pidensin Jimmyn askelta. Siirryin kolmen pidennyksen jälkeen käyntiin ja kierroksen jälkeen kevensin Jimmyn ravaillessa ahkerasti ja temmokkaasti eteenpäin. Painoin pohkeitani Jimmyn kylkiin ja istuin satulaan tiukemmin Jimmyn nostaessa laukan. Harmistuneena jouduin korjaamaan laukkaa monta kertaa ennen kuin Jimmyn jalat menivät loogisesti kulkusuuntaa kohden. Laukkasin keskilaukkaa pääty-ympyrässä hyvän tovin ennen kuin muutin vielä suuntaa vaihtaen samalla raviin. Ravailin hetken jäähdytellen lännenratsua ennen kuin siirsin käyntiin. Kävelin melko pitkän aikaa ennen kuin tulin alas, jonka jälkeenkin kävelytin oritta pari kierrosta maasta käsin.
Toinen jalustin putosi Jimmyn kylkeen kävellessäni kohti tallia, jolloin Jimmy säikähti jälleen ja riistäytyi otteestani. Säikähdin orin riistäytyessäni käsistäni, mutta ehdin napata ohjista kiinni ennen kuin ori ehtisi panikoida yhtään enempää. Käteni pitivät käärmeen tavoin kiinni Jimmyn ohjista ja toinen käsi roikkui varmuuden vuoksi satulassa, kun Jimmy puoliksi peruutti ja teki puolittain pohkeenväistöä loppumatkan talliin. Minun teki mieli ärähtää arkajalalle, mutta joutuessani vain tappelemaan kylkimyyryä kulkevan luikun hevosen kanssa huutaminen jäi ja lopulta Jimmykin oli sisätiloissa.
Kiinnitin Jimmyn riimunnarustaan kaltereihin ja annoin ohuen, limenvihreän riimun levätä karsinan seinää vasten. Otin Jimmyltä satulan pois, nostaen sen karsinan oven päälle. Haukottelin leveästi, vaikka kello ei ollut vielä viittäkään.
Jimmy avasi lähestulkoon itse suunsa, kun otin suitsia pois Jimmyn sirosta, arabimaisesta päästä. Rapsuttelin oritta korvien takaa Jimmyn ynistessä ja höristessä hieman normaalia rennompana.
Korvasin suitset ohuella riimulla, jonka sujautin nopealla liikkeellä Jimmyn päähän. Kipaisin hakemaan Jimmyn harjapakista pölyharjan, jolla sutaisin orin läpi. Herra jäisikin sisälle, kun kellokin oli sen verran paljon.
Vein varusteet omille paikoilleen ja meinasin matkalla kompastua Nayaan, joka kulki miuruten jaloissani. Koppasin kissan kainalooni sen nuollessa karhealla kielellään ihoani. Pikkukatti jäikin viihdyttämään minua olemassaolollaan kun hain kottikärryt ja talikon. Otin Jimmyn kiinni ja siirsin herran hetkellisesti Hukkiksen karsinaan. Nyt kun minulla oli Vaahterapolussa vuokralla vain karsinat poitsuille, ain tehdä mekein kaiken itse. Ei sillä, Mila kyllä juoksutti Hukkista aamuisin pihalle jos en aamulla ehtinyt ja muutenkin huolsi muutakin kuin Hukkiksen persposkea ja siinä sivussa Jimmyä, joten en voinut olla kuin kiitollinen.
Lappasin kikkareita ja märkiä länttejä ahkerasti kottikärryihin. Siirsin juuri Jimmyä omaan, siivottuun karsinaansa, kun Lispe ilmaantui ovesta. Tyttö oli hakenut Hukkiksen hoitajaksi ja olin ilomielin ottanut iloisen ja ahkeran tytön hoitamaan silmäterääni. Moikkasin tyttöä, joka kyseli Hukkiksen olinpaikkaa. Ilmoitin, että Hukkis oli pihalla ja puhdistin pikapikaa orin karsinan ennen kuin Lispe saapuisi orin kanssa karsinaan. Jimmy tietenkin säikähti tätä nopeaa tahtia ja jouduinkin hyssyttelemään oritta ennen kuin lähdin viemään orieni jätöksiä lantalaan. Ehdin itseasiassa ennen Lispeä ja Hukkista takaisin sisälle ja menin juttelemaan Jimmyn kanssa, käyden läpi orin tummaa harjaa, joka alkoi hyvään tahtiin vaalentua orin muun olemuksen mukana. Hukkis ja Lispekin rantautuivat talliin ja juttelin niitä näitä Lispen kanssa ennen kuin Hukkis alkoi kettuilla oikein urakalla Lispelle. Pari voimasanaa riitti ja yksi näppäisy, kun muistutin, että kuka oli pomo ja Hukkiskin alkoi käyttäytyä ainakin hetkeksi. Aina sitä sai hävetä.
Häpeästä tuli mieleen, että Hukkis oli saanut uudet töppöset Laura Suomelta ja ori näytti taas niitä kamalimpia puoliaan! Hukkis ei pitänyt jalkojaan ylhäällä tai oli muuten ihan kamala ja sain kokoajan nolostella tätä jukuripäistä suokkia. Ei sillä, olihan Hukkis oikein siedettävä otus lähestulkoon aina, mutta tietyissä tilanteissa kävi mielessä pyytää Atria hakemaan halpaa mustaa makkaraa!
Lispe kysyi kesken muistelojeni, olisinko halukas juoksuttamaan oritta ja tietenkin olin menossa mukana! Joskin pienoisen epäröinnin jälkeen, olihan Julia taukohuoneessa … ÄÄÄÄH minähän haluan nähdä miten Hukkis juoksee!
Hukkis on kettumainen perseilijä. Hukkis juoksi Lispen kumoon ja oli muutenkin aivan kamalalla tuulella, joten yllättän, häpeän puna löysi tiensä poskilleni. Lispe onneksi sai punaisen värin syyn muuttumaan harmista nauruun: olin tikahtumaisillani kun Lispe kertoi Hukkiksen kaatuneen tarhassa. Milakin yhtyi käkätykseemme, vaikka olimme molemmat huolissamme, että miksiköhän Hukkis oli kaatuillut mutta eipä siinä mitään . kyllähän ne kaikki kaatuilivat varsinkin näillä ilmoilla.
Suuntasin taukohuoneeseen, jonka pöydällä lojui uusin hevoslehti. Olin kerrankin viitsinyt laittaa ilmoituksen lehteen, että Hukkis voisi taas hypellä tammojen selkään. Olihan Hukkiksella kohta parikymmentä jälkeläistä ja ilmeisesti ensimmäiset varsanvarsat olivat jo syntymässä, joten varsin ylpeähän siinä sai olla tästä kouluratojen kiiturista.
Lispekin huomasi taukohuoneeseen tullessaan - mitattuaan Hukkiksen ruoat - paikalle ja löysi ilmoituksen. Kun kuuntelin Lispen lukevan ääneen tätä ah-niin-sanarikasta mainostustani, sain hieman hävetä, kuinka tökeröitä sanavalintani kuulostivat. No jaa, jos se tammanomistajiin tepsi niin se oli oikein hyvä mainoslause.
Lispe kävi vielä katsomassa, että Hukkiksen tavarat olivat paikallaan kun niin pyysin, kun tyttö näytti siltä, että kaipasi tekemistä räplätessään älyluuriaan.
Juttelumme kuitenkin päättyi siihen, kun Tohelo lensi Lispen toimesta komeassa kaaressa Milan syliin ja säikäytti naisen, joka sai aikaan kaikissa taukohuoneessa olijoissa melkoisen naurunremakan. Toheloa sen sijaan ei naurattanut, kun katti livisti Naya ja Lispe perässään pihalle.
28.02.2014 - Kirjoittanut Lispe
Hyppelin pimeässä talvi illassa tallille. Petra oli hyväksynyt minut Hukkiksen hoitajaksi, joten pakkohan sitä on heti mennä tutustumaan! Meinin tuntsareiden puolelle, kunnes tajusin, että Hukkistahan minä tulin hoitamaan. Pujottelin siis kaiken maailman huoneiden läpi, kunnes pääsin yksityisten luo. Petra olikin jo siivoamassa karsinoita.
- Moi, onko Hukkis ulkona? sanoin.
- Ai terve! On se, Petra vastasi.
- Voinko harjata sen, ja käydä vaikka kentällä juoksuttamassa? ehdotan.
- Sen kun! Muuten laittaisin sinut siivoamaan tämän karsinan loppuun, mutta tämän kerran... Petra myöntyy.
Naurahdan ja jatkan matkaani tarhoille. Pimeässä illassa ei sitten mitään meinaa nähdä, kun sähkölankaankin jo törmäsin... Pian saavuinkin orin tarhalle. Viheltelin hetken, kunnes kuulin töminää. Hukkis ravasi lennokkain askelin porttia kohti. Pian kuitenkin herra astui liukkaaseen kohtaan ja perä osui maahan. Repesin nauramaan maha kippurassa. Hukkis nousi pikaisesti ylös, ja tarkisti, ettei kukaan vain nähnyt. Avasin Hukkiksen tarhan portin ketjuinen naru kädessäni. Hukkis lähti hitaasti suoraa kättäni haistellen kävelemään minua kohti. Kun ori oli tarpeeksi lähellä, silitin sen päätä, napaten samalla päitsistä kiinni. Kiinnitin narun Hukkiksen päitsiin, kiepauttaen varmuuden vuoksi narun Hukkiksen turvan ympäri. Jäin hetkeksi silittelemään herraa tarhaan. Kun Olimme tutustuneet hieman, uskalsin lähteä tallia kohti. Hukkis käveli reippain askelin vierelläni, pää ylhäällä, samalla huudellen tallin tammoille. Vetäisin narusta ja Hukkis lopetti, vähäksi aikaa vaan. Koko matka oli yhtä sähellystä, karjumista ja hyppelyä. Kun vihdoin ja viimein olimme päässyt talliin, kiinnitin Hukkiksen karsinaan. Petra jäi tarkkailemaan meitä Jimmyn karsinasta. Hain varustehuoneesta Hukkiksen harjapakin, liinan ja juoksutusraipan. Tänä aikana Hukkis oli jo hermostunut, ja potkaissut seinään komean jäljen.
- Oho. ihan järeet aseet otit käyttöön! Petra nauroi.
- Pitäähän sitä näyttää, kuka määrää! sanoin vitsilläni.
Laskin raipan maahan makaamaan, ettei hevoset säiky. Liinan kiinnitin karsinan ovessa olevaan koukkuun. Avasin Hukkiksen sinisen harjapakin, josta löysin päällimmäisenä juuriharjan. Nappasin sen, ja aloitin harjaamaan oria varmoin, mutta hellin ottein. Tarkkailen samalla, miten herra käyttäytyy. Hukkis pyöri karsinassa kuin mikäkin väkkärä. Vaikka karjuin ja näpäyttelin kuinka kovaa, jatkoi ori vain pyörimistään. Lopulta Petran piti tulla komentamaan tätä.
- Katsos näin: Nyt hemmetin kaakki! laitan sinut kohta makkaraks ellet osaa olla kunnolla! Prkl!! Petra huusi ja kiljui. Lopulta näpäyttäen Hukkista persuksille, joka josta kumman syystä alistui kuin pieni koiranpentu.
- Täh…? Miten sä ton teit? kysyin hämmästyneenä.
- Kyllä sä sen pian opit, kunhan Hukkis oppii kunnioittamaan sua, Petra vakuutteli.
Niin varmaan… Jatkan harjaamista, ja järkytyksestä selvinnyt Hukkis seisoo kiltisti paikoillaan, mitä nyt välillä kuopii kerjäten harjapakista löytyneitä makupaloja. Juuriharja vaihtui pölyharjaan nopeasti, sillä totesin, ettei puhdasta karvaa tarvitse harjata. Harjailin Hukkiksen nopeasti pölyharjalla. Vatsan harjasin nopeasti ja hellästi, sillä huomasin, ettei Hukkis pitänyt siitä. Harjan ja hännän selvitysten jälkeen siirryin kavioihin. Jalat nousivat helposti, mutta laskivat liian helposti, sillä orin kavio laskeutui suoraan jalalleni.
- Aijaijai! huusin hyppien jalkaani pidellen karsinassa.
- Sattuiko pahasti? Petra kysyi.
- Ei tässä mitään. Mustelma varmaan tulee, ei muuta, vastasin.
Hukkiksen puhdistuksen jälkeen, lähdin hakemaan suitsia. Ori jäi taas huutelemaan perääni. Katselin Hukkiksen varusteita. Näin kahdet suitset. Toiset esteille ja maastoon, toiset kouluratsastukseen.
- Öö..? Petra… Mitkä suitset mä otan juoksutukseen? kysyin hämmästyneenä.
- Ota vaikka ne kouluratsastukseen olevat. Ota myös etusuojat, ettei se kolhi jalkojaan. Petra käski.
Nappasin suitset koukusta ja suojat kaapista. Ärähdin Hukkikselle, huomatessani, että herra taas potkii seiniä. Oho! Sehän uskoi ensimmäisellä kerralla!
- Näetkös? Minähän sanoin, että kyllä se sinua uskoo. Petra muistutteli.
Irvistin takaisin ja asettelin suojat etujalkoihin.Tällä kertaa jalat eivät pysyneet paikoillaan, joten jouduin karjaisemaan uudelleen. Ori uskoi parin karjaisun jälkeen, joten se ansaitsi makupalan. Tiputin ruokakuppiin yhden omenan makuisen makupalan, ja Hukkis söi sen mielellään. Kuolaimet ori nappasi helposti suuhunsa. Sain myös rauhassa laittaa remmit kiinni.
- Me ollaan valmiita. Tuutko katsomaan, vai jäätkö tänne? Julia taitaa olla taukohuoneessa, sanoin hieman virnuillen.
- Tuota… taidan jääd… Tulen sittenkin mukaanne. Katsotaan miten Hukkis käyttäytyy uuden ihmisen kanssa, Petra vastasi yllättäen.
Kiinnitin liinan Hukkiksen kuolaimeen, pujottaen sen ensin läpi toisesta kuolaimesta. Sitten lähdimme kohti maneesia. Kello oli jo vähän yli kuusi, joten saimme rauhassa juoksuttaa Hukkista.
- Kannattaa ensin juoksuttaa ravissa liinassa hetki, ja sitten vasta päästää vapaaksi, Petra kertoi.
Toimin ohjeen mukaisesti ja lähdin taluttamaan Hukkista ympäri maneesia, Petran kavutessa katsomoon. Kävelytin oria hetken. Kun Olimme mielestäni verrytelleet tarpeeksi, otin Hukkiksen ympyrälle. Kun Hukkis kulki nätisti ympyrällä, käskin orin raviin. Kun ravia ei näkynyt, sanoin sen uudelleen ja maiskutin samalla. Kun ei vieläkään liikettä näkynyt, karjaisin ravi, maiskutin ja heilautin raippaa ilmassa. Johan rupesi liikettä näkymään! Ravi tuli, tosin ilopukin saattelemana. Sain vähän aikaa hiljennellä Hukkista, kunnes ravi ei ollut löntystelyä eikö höyryveturimaista. Pariin otteeseen sain kuitenkin vielä käskeä laahustavaa herraa. Noin viiden minuutin pyörimisen jälkeen, annoin Hukkiksen kävellä ja vaihdoin suuntaa. Vasempaan suuntaan Hukkis olikin hieman kankeampi. Herra nimittäin meinasi kaatua pari kertaa. Alku kankeuden jälkeen, saimme kuitenkin muutaman hyvän kierroksen. Irrotin orin liinasta, ja pian löysinkin itseni selältäni maneesin hiekassa.
- Mitäs hemmettiä tässä kävi? ihmettelen.
- Ori otti ja lähti! Petra huuti katsomosta.
Kömmin jaloilleni ja lähdin hätistelemään nurkassa seisovaa oria. Juoksun kädet levälläni Hukkista kohti. Hukkis vinkaisi, pukitti osuen maneesin seinään ja lähti laukkaamaan. Juoksin herran vierellä ympäri maneesia, kunnes tuli aika vaihtaa suuntaa. Lopetin juoksemisen siinä toivossa, että Hukkis pysähtyisi myös. Turhaan. ori vain jatkoi juoksemista, ja päätin, että antaapa mennä, jos kerran haluaa. istuuduin hengästyneenä maneesin pohjalle, katsellen samalla orin riehumista. Petrakin päätti tulla seurakseni.
- Antaa sen nyt juosta vähän aikaa. Sitten kävelyttää ja vie karsinaan, hän sanoi.
Nyökkäsin vastaukseksi ja repesin nauramaan.
- Se muuten kaatu jo kerran tänään, kerroin.
- Mitä, missä? Petra hämmästyi.
- Menin tarhoille ja viheltelin. Pian huomasinkin sen lähestyvän ravissa. Maa olikin sen verran liukas, että ori pyllähti persuksilleen, nauroin.
Petra katsoi jo pysähtynyttä oria, joka katsoi ‘’vieläkö’’ ja purskahti itsekin nauramaan. Pian nauroimme vatsat kippurassa maneesin hiekalla. Hukkis katsoi meitä ihmetellen.
- Mitä mitä mitä? Kertokaa mullekin! Mila huuti maneesin ovelta.
Hän tuli luoksemme ja kerroin hänelle mitä näin. Hänkin nauraa, mutta pian rupesikin voivottelemaan, että kuinkas siinä niin kävi.
- Mä käyn ottamassa Hukkiksen kiinni. Eiköhän se ole jo juossut tarpeeksi, sanoin.
- Joo ota vaan. Taluta sitä vielä vähän, me mennään jo talliin, Petra vastasi ja lähti Milan kanssa kohti tallia. Kävelytin Hukkista samalla silitellen sen kaulaa. Parin kierroksen jälkeen lähden tallille. Vein Hukkiksen karsinaan. Suitset ori antoi ottaa hyvin pois, jonka jälkeen kääntyi juomaan. Suojatkin sain ilman vaurioita pois. Taputin Hukkista ja jätin sen syömään heiniä karsinaan. Kello näytti vaille seitsemää. Äiti voikin tulla hakemaan minut yhdeksältä, kun pääsee töistä. Keräsin Hukkiksen tavarat pois karsinan edestä ja vein ne paikoilleen. Varusteiden putsauksen jätän seuraavaan kertaan… Menin taukohuoneeseen, josta löysinkin Petran, Milan ja Julian lisäksi Innan.
- Täällä ne vanhukset istuu ja juo kahvia, virnuilin.
- Äläpä huutele siinä. Sinähän voit mennä laittamaan Hukkiksen ruuat valmiiksi, petra käski.
Lähdin rehuvarastoon. Etsin seinältä Hukkiksen ruokinta-ohjeen ja aloin hommiin. Mittailin kaurat sun muut valmiiksi. Lopuksi suihkutin sankoon vähän vettä ja hämmensin sitä löytämälläni kauhalla. Lättäsin kannen kiinni ja nostin sangon kärryyn.
- Entäs sitten? kysyin taukohuoneen ovelta.
- Mitä? Noinko nopeesti sä sait sen laitettua? Mila varmisti. - Mulla menee aina yli puol tuntia, hän jatkoi.
- No sä laitatkin koko kaakki armeijalle! sanoin.
- Niin tosiaan…
Istuin pöydän ympärillä olevalle penkille ja nappasin pöydältä lehden. Selasin sitä hetken, kunnes Hukkiksen kuva osui silmääni.
- ‘’Tarjolla jalostukseen’’? No niinpä tietenkin… sanoin.
- Vihdoin ja viimein sain sen ilmoituksen sinne laitettua! petra kommentoi.
- ‘’koulupainotteinen hurmuri… Tulta ja tappuraa oleva..’’ luin.
- Joo kiitos riittää! Petra nauroi.
Laitoin lehden pois ja jäin tutkimaan puhelintani.
- Onkos ne Hukkiksen tavarat varmasti paikoillaan? Petra tiedusteli.
- Oon ne… sanoin epävarmasti ja pinkaisin varustehuoneeseen.
Järjestelin vielä nopeasti varustehuonetta kuntoon. Loimien alta löysinkin Tohelon!
- Milaaa! Tiedätkö missä tohelo on? huudan.
- Ei ole näkynyt. Varmaan sisällä, Mila vastaa.
Nappasin katin syliini ja menin taukohuoneen ovelle. Mila ei onneksi ollut huomannut minua. Hiivin Milaa lähemmäksi ja viskasin kauniilla kaarella kissan hänen syliinsä. Mila kiljaisi ja hyppäsi seisomaan.
- Mitäs helvett…. LISPE! Mila karjui.
Nauroin taukohuoneen ovella pyydellen samalla anteeksi. Tohelo päätti häipyä maisemista ja viuhahti ulos. Äiti laittoi viestiä, että oli jo tallin pihassa, sillä oli päässyt aikaisemmin.
- Se on morjens! huusin taukohuoneen ovelta. Milan kasvot loistivat vieläkin punaisina, vihasta...
03.03.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Olin ollut hakemassa Hukkista tarhasta, kun Helena oli huikannut minulle, että orin läpikäymä tunti oli ollut melkolailla rento ravailutunti, joten voisin vähän liikutella oritta ettei se huomenna olisi räjähdysaltis käsiteltävä - saattoi nimittäin olla, että Lispe tulisi huomenissa ratsastamaan Hukkiksen, varmaa se ei kuitenkaan ollut.
Olin vain napannut suitset ja kypärän mukaani ja lämmitellyt kuolaimia matkalla tarhoille, jossa Hukkis olikin minua vastassa. Näinpä sujautin suitset riimun tilalle orin seisoessa tarhan portilla pöllämystyneenä. Taluttelin orin ulos tarhastaan ja nousin herran satulattomaan selkään aidan päältä. Hukkis ei tempauksestani välittänyt, vaan lähti nätisti pohkeiden käydessä orin kyljissä, löntystelemään. Pidin ohjat löysinä ja ohjasin Hukkista tietä pitkin kohti tallia. Heti kun viimeinen tarha oli ohitettu käänsin orin turvan kohti tarhojen takaista pientä peltoa ja metsää.
Hukkis kuljeskeli allani innokkaasti, vaikka herra oli saanut liikutusta tuntilaisen toimesta. Ori kuunteli omia askeliaan ja roikotti päätään matalalla kun annoin herran mennä itse valitsemiaan polkuja pitkin peltoa.
Käveltyämme jonkin aikaan metsän reunustaa pitkin peltoa Vaahterapolku alkoi jäädä taakse päin, joten nostin suokin kanssa ravin ja pidättelin samalla hieman orin askelten tahtia. Hukkis olisi vedellyt kuin höyryveturi - jälleen. Yritin pysyä kamalassa ravissa orin selässä, mutta lopulta luovutin ja annoin herralle enemmän ohjaa ja tilaa. Hetkessä Hukkis nosti laukan, jote lähdin hidastamaan vähitellen siten, että se oli erittäin hidasta, mutta pysyi yllä. Laukkasin hyvin lyhyen pätkän, jonka jälkeen tein pari suurta volttia ja hidastin raviin ja pian käyntiin. Hukkis ei olisi halunnut hidastaa, mutta pienen bänkyröinnin jälkeen ori rauhoittui kävelemään ja kävelin hetkisen pellolla aiempia ja muiden ratsukoiden tekemiä reittejä, jonka jälkeen kävelin tallille. Minua paleli hieman, joten heti hypättyäni mustasta selästä nappasin orin suitsista ja taputtelin virkeää oritta, lähtien sitten taluttamaan uljasta ratsuani talliin.
Tallin lämmin valo toivotti minut tervetulleeksi kun avasin yksityispuolen oven, hiippaillen sisään. Kello ei ollut vielä viittäkään, mutta muutama yksityinen seisoi jo tallissa, ilmeisesti liikutettuina, sillä monia verhosi fleeceloimi ja monen harjan alla näkyi vielä ohut hikikerros, joka oli kuitenkin harjattu pois.
Talutin Hukkiksen karsinaansa ja nappasin suitset pois orin tähtipäästä. Ori heitteli hieman päätään ja mutusteli tyhjäksi jäänyttä suutaan. Kirosin itsekseni, kun orin riimu oli jäänyt tarhalle, mutta nappasin suitset mukaani ja lähdin hakemaan Hukkiksen tavaroita varustehuoneesta.
Koppasin mukaani sinisen harjapakin ja laitoin suitset omalle paikalleen riippumaan puhdistettuani nopeasti Hukkiksen tummalla pyyhkeellä kuolaimet kuolasta.
Kävelin takaisin karsinoille, jossa Hukkis tunki turpaansa käytävälle, yrittäen tavoitella käytävän toisella puolella olevaa Ullaa, jonka mammamaha oli järjettömän kokoinen. Tuuppasin Hukkiksen pään pois painokkaasti ärähtäen samalla kun pudotin harjapakin karsinan pohjalle, napaten sieltä hetken etsittyäni pölyharjan.
Harjasin Hukkista kiireettömästi, antaen Hukkiksen nauttia tuplaratsastuksen jäljiltä. Vaihdettuani harjan kumisukaan Hukkis vanuutteli kehoaan jokaiseen mahdolliseen suuntaan kun hieroskelin orin mustaa karvaa. Hukkis pärskähteli ja hörähteli minulle kun hieroin orin selkää ja kylkiä. Ori näytti nautiskelevan ja muuttui närkästyneeksi ja nyrppänäksi kun lopetin hierovan liikkeen. Taputtelin oria kuin pahoitellen, että hieromaliike Lukkari Oy sulki ovensa tältä päivältä. Hukkis ei tarvinnut loimea ja koska tunnin päästä hevoset kuitenkin otettaisiin sisälle, päätin hakea orille sen heinät. Muut olivat saaneet jo hetki sitten heinäannoksensa Hukkiksen juostessa pitkin peltoa.
Ori kävi heiniin kiinni innokkaasti kun häivyin herran karsinasta ja vein harjapakin mukanani. En palannut tyhjin käsin, vaan rämisevät kottikärryt edessäni aiheutin muutamille hevosille slaagin, jonka jälkeen ne jatkoivat nuokkumistaan massut täynnä heinää.
Aloin lapata sontaa Jimmyn karsinasta tarmolla, jotta homma tulisi nopeasti valmiiksi. Hukkis rouskutteli heiniään viereisessä karsinassa ja vilkuili minua epämääräisesti, joko nauraen minulle tai mietiskellen, mihin supersalaiseen tarkoitukseen aina keräilin oripoikien jätöksiä.
Kun Jimmyn karsina oli siisti menin taukohuoneeseen notkumaan viitiseksi minuutiksi odotellessani että Hukkis saisi möhlättyä kaikki heinät turpaansa. Ori olikin hotkinut heinänsä nopeasti, joten siirsin kylläisen suokin Jimmyn karsinaan ja siivosin Hukkiksenkin karsinan erityisellä tarkkuudella. Hukkiksen poikamiesboksi olikin melko törkyinen, mutta sekin tuli siivottua. Olin hakemassa tolvanaani takaisin omaan kämppäänsä, kun huomasin kunnon kasan Jimmyn karsinassa. Huokaisten siirsin mustan orin karsinaansa ja lappasin tuoreet kikkareet kärryyn, kiukutellen orille hieman ohi kulkiessani kärryjen kanssa. Olin juuri avaamassa ovea, kun Stina tuli minua vastaan ja meinasinkin rynniä naisen yli sontakärryjeni kanssa.
“Ai moi! Hei ootas, älä vie niit kottareita vielä minnekkään, mun pitää viel Zombin karsina puhdistaa, Rebekka laitto viestiä ettei ehdi tänään” nainen huikkasi minulle ensitöikseen ja annoin askaat kottikärryt mielihyvin Stinalle, joka kiitteli minua hymyissä suin.
Olin juuri menossa tarhoille päin hakemaan Hukkiksen riimun ja Jimmyn, kun tarhoilta päin minua vastaan tuli Julia. Moikkasin tyttöä iloisesti, jääden naisen eteen kädet taskuissa. Juttelimme hetkisen, kunnes neiti derppiina Kiara the HUPSISTAA alkoi mutustella takkiani. Tuuppasin Ninjan ja Hukkiksen vahinkolemmenlapsen tummaa päätä kauemmas, mutta ilmeisesti suomenhevosen jääräpäisyyden perinyt Kiara jatkoi mutusteluaan. Sain käskeä Julian kanssa Kiaraa vaikka kuinka monta kertaa ennen kuin Kiara tajusi lopettaa hihani kuolaamisen. Naureskelimme Julian kanssa hetkisen höntille Kiaralle.
“Ootko menossa minnepäi?” kysäisin kiinnostuneena Julialta.
“Ajattelin liikuttaa tän vaik maastos” Julia vastasi, rapsutellen risteytyksen valkeaa merkkiä neitosen päässä.
“Voinko mä tulla seuraksi vaikka Jimmyn kanssa?” kysyin innoissani naiselta.
“Tuu vaan!” Julia hihkaisi vähintäänkin yhtä innostuneena kuin minä, jolloin kapsahdin hetkeksi naisen kaulaan ja lähdin sitten kohti Jimmyn tarhaa Kiaran jäädessä haistelemaan lunta ja Julian jäädessä tuijottamaan tallille päin.
Huikkasin hei:t Jimmylle, joka olikin jo odottanut tuloani, sillä olin nähnyt kimoutuvan orin huomaavan minut jo hetki sitten. Jimmy oli saanut heinänsä, joten pääsisimme vain taluttelemaan hevosia pitkin maastoja. Kilometrilumeen. Kaksi lyhyttä ihmistä. Fuck.
Ruumiita ei koskaan löydettäisi koska ikuinen talvi ja hautautuisimme lumeen ja yhyy.
Otin Jimmyn kiinni hellin ottein, lähtien sitten taluttelemaan morabia toisen kaltaisensa - risteytyksen - luokse. Joskin Jimmy oli suunniteltu ja rodultaan morab eikä mikään sekasikiö. Hmph. Joskin olin Julian kanssa monesti asiasta tapellut ja kuulemma Kiara oli valioyksilö - jooooooo, ehkä isänsä puolelta. Em taas oli aina v*ttumainen p*rseeseen ammuttu karhu ja olin itsekin saanut tuntea lämminverisen hampaat useasti nahassani kun olin tullut Juliaa ahdi---- juttelemaan Julian kanssa kesken kaiken, kun Julia touhusi tamman kanssa ja kumpikaan ei ollut varuillaan.
Annoin Jimmyn haistella Kiaraa hetkisen. Pikemminkin seurallinen Kirppana haisteli Jimmyä, mutta ainakin kaksikko tutustui hieman toisiinsa. Olin onnekas, kun Jimmy oli niin ruunamainen rupsukka - tai liian peloissaan ryhtyäkseen kunnon oriksi, joten pääsimme talliin ilman suurempia ongelmia.
Kiinnitin Jimmyn karsinaansa kun Kirpula taas ansaitsi paikkansa käytävällä. Hevoset hörisivät toisilleen hiljaa, kun jäin vahtimaan kaksikkoa Julian noutaessa harjapakit.
Nappasin Jimmyn harjapakista ensin pölyharjan, jonka kanssa kävin Jimpulan läpi. Siis ensin kuorittuani sen loimien alta. Olin taas aamulla kouluun lähtiessäni ylireagoinut loimien määrässä ja … eh. Lopulta kuitenkin löytyi ruskean ja valkean kirjava hevonen ja tämän jälkeen tosiaankin harjasin orin pölyharjalle. Kävin herran läpi vielä piikkiharjalla ja kumisualla. Julia oli jo puhdistamassa viimeistä kaviota kun itse vasta kumarruin hoikan jalan puoleen. Koputtelin lumet, mudat ja loskat Jimmyn kavioista ja otin suurimmat shaisset pois ja etenin jalasta toiseen nopeassa tahdissa.
Julia letitti tylsyyksissään Kiaran harjaa samalla kun itse asentelin Jimmyn ohuen, limenvihreän kangasriimun tilalle järeämpää nahkariimua johon kiinnitin Liinan, jos menisimme vaikka pellolle ja antaisimme kaakkimuksiemme juoksennella.
Kävelimme Julia, minä, Jimmy ja Kiara peräkanaa ulos ovesta kun viimeinkin molemmat olimme valmiita. Kävelin Julian vierelle, tuikaten suukon tytön poskelle kun kuljimme vierekkäin hevosten kuljeskellessa rauhallisesti.
Jimmy kulki metsän puolella korvat hörössä kun kuljimme vanhoja polkuja, jotka hevoset olivat meille tehneet. Väistelimme parhaamme mukaan vesilammikoita ja kikkareita tiellä. Hevoset olivat yllättävän rauhallisia, sillä Kirppana oli vain utelias ja menossa tuhanteen suuntaan ja Jimmykin imi itsevarmuutta tammuskasta mukautuessaan iloisen ja pirteän tamman tahtiin ja ajatuksenjuoksuun. Toisaalta Kirppunan ajatuksista ottanut Erkkikään (ei Innan Erkki vaan Erkki Erkki) selvää.
Kävelimme melko pitkän aikaa, kunnes pääsimme laukkapellolle isoa tietä pitkin. Juliakin oli kaapannut liinan Kiaran riimuun kiinni ja kävelimme sitten laukkapellolle. Itseasiassa minä ja Julia raivasimme lumen läpi tiemme rauhalliselle pellolle hevosten kulkiessa jälkiämme.
Annoimme molemmat hevosille liinaa melko paljon, kannustaen sekasikiökaksikon nopeampaan tahtiin. Jimmy ampaisikin Kiaran perään. Tamma pukitteli antaumuksella ja menikin melkolailla koko liinan mittaa. Jimmy taas pysyi lähempänä meitä mutta juoksi Kiaran vierellä kuin leikitellen. Hevoset lähtivät laukka/ravi/pukkikiitokäyntiä ympyrää ja menimme hetkeksi kauemmas toisistamme, jotteivat hevoset sekaantuisi toisiinsa…. tai toistensa liinoihin.
Jimmyn ja Kiaran juoksenneltua hetkisen keräsimme hevoset hitaasti luoksemme ja suuntasimme kotia kohti. Valitimme koko matkan pois putoavia, jäätyneitä varpaitamme. Toden totta, kummallakin meistä oli kengät täynnä lunta, joka oli syystä tai toisesta sulanut ja ainakin minulla oli polviin asti märät housut…
Menimme mahdollisimman nopeasti Vaahterapolkuun, jossa heti saatuamme hevoset sisälle ja huollettua iltakuntoon katosimme taukohuoneeseen Julian kanssa. Iltapöperöt jaettaisiin piakkoin, mutta vetäisin vain kaksi sohvalla lojuvaa vilttiä minun ja Julian suojaksi ja kääriydyimme vierekkäin huopiin muiden kiusatessa meitä muista toistemme lämmityskeinoista. Minulla oli aivan uskomattoman kylmä, mutta onneksi Mila teki meille teetä, jota sitten hörpimme.
Mila patisteli minut, Innan ja Julian kanssaan jakamaan iltaruokia. Tuijotimme Julian kanssa hetken Milaa, sitten toisiamme. Nousimme samaan aikaan seisomaan ja kääriydyimme viltteihin tiukemmin, lähtien sitten Milan perässä rehulaan jakamaan pöperöitä. Kalisuttelin hampaitani tahallani ylidramaattisesti, mutta Mila vain tuhisi vastaan.
Minun ja Julian käsiä näkyi vilttien alta vain kun kurkotimme ottamaan ämpärit, jonka jälkeen veimme iltaruoan hevoselle, pitäen ämpäriä vilttien alla. Milalla ja Innalla oli hauskaa heidän katsoessaan touhuamme, mutta lopulta kaikilla hevosilla oli ruokaa kupeissaan tepastelimme yhä pingviinimäisesti viltteihin kietoutunena. Vedin juuri lenkkareita jalkaan jotta voisin mennä sisälle, jolloin Inna huomasi paljaat nilkkani.
“Petra eiks sulla oo housuja?” Inna kiljaisi. “EI! Eikä oo Juliallakaan” huikkasin takaisin nopeasti. “Ette nähneet mitään” Julia jatkoi samaan hengenvetoon minun kanssani ja tämän jälkeen juoksimme pihan yli sisälle taloon jättäen Milan, Innan ja Stinan laittamaan talli lukkoon.
Kirjoittaisin tähän THE END mutta tarina ei loppunut Julian ja Petran pingottua sisälle, mutta Vaahterapolun ikäraja ei ole 18, joten …
04.03.2014 - Kirjoittanut Lispe
Olin luvannut Petralle, että liikuttaisin Hukkiksen tänään. Pidin siis lupaukseni, ja matkustin kymmenen bussilla tallille. Aurinko paistoi taas kirkkalta taivaalta, vaikka eilen illalla se oli luvannut pimeää päivää. Ajatus siitä, että pääsisin ratsastamaan Hukkiksella itsenäisesti piristi aamuani. En ollut mikään aamuvirkku… Bussi matka meni nopeasti mietiskellen, mitä tekisin Hukkiksen kanssa. Petra oli lähettänyt minulle Hukkiksen viikko-ohjelman ja tiistaille oli tarkoitus olla jotain erikoista. Kiitin kuskia kyydistä ja lähdin kävelemään tallille. Tallille päästyäni kävin heti tarkistamassa, oliko Hukkiksen karsina siivottu. Astelin suoraan yksityisten puolelle, josta löysinkin Julian siivoamassa Sessin karsinaa. Tervehdin naista iloisesti, joka tervehti takaisin. Hukkiksen karsinaa ei ollut siivottu, joten ensitöikseni lähdin hakemaan kottikärryt ja talikon. Nostelin kikkareita reippaassa vauhdissa kärryyn. Petra oli eilen kääntänyt koko karsinan nurin, joten minun ei tarvinnut sitä tehdä. Kieltämättä ori oli aika hyvä sotkemaan karsinansa… Yritin puhdistaa karsinaa mahdollisimman tarkasti ja siististi, jotta Petra olisi tyytyväinen. Kun karsina oli mielestäni siisti, lakaisin käytävälle tippuneet purut takaisin karsinaan. Kävin kippamassa kärryt lantalaan, jonka jälkeen vein ne takaisin paikoilleen. Hakiessani Hukkista päätin, että menen vain ilman satulaa ja teen jotain hauskaa. Huomasin, että Hukkis oli pirteällä päällä. Ori juoksi liitävin askelin pitkin tarhaa. Rauhoittelin Hukkista, ennen kuin uskalsin mennä tarhaan. Avasin tarhan portin ja Hukkis jäi katsomaan minua epäillen. ‘’Taasko tuo?’’ Pienen jahdin jälkeen, Hukkis luovutti ja antoi ottaa kiinni. Yritin olla mahdollisimman rauhallinen. Talutin hyppivän orin talliin. Jätin Hukkiksen käytävälle kiinni, kun lähdin hakemaan orin harjoja ja suitsia. Hukkis jäi kuopimaan ja huutelemaan. Kun tulin takaisin, ärähdin orille. Kuopiminen loppui, joten aloitin harjaamisen. Hukkis oli näköjään päättänyt ottaa hiekkakylvyn. Hinkkasin Hukkiksen kumisualla puhtaaksi, jonka jälkeen harjasin vielä pölyharjalla. Orin tuuhea musta harja ei ollut helppo selvittää. Se oli ihan takussa, jonka lisäksi vielä hiekassa. Kun olin vihdoin selvittänyt harjan, Petra asteli talliin.
- Lähdössä ratsastamaan? Petra kysyi.
- Kuten lupasin, vastasin.
- Kiva. Saatan käydä välillä katsomassa miten teillä sujuu, Petra sanoi ja lähti ulos.
Harjasin vielä orin jalat tarkasti, jotta voin laittaa pintelit. Hukkis antoi harjata jalat nätisti. Pintelien laitto ei sujunutkaan yhtä hyvin… Hukkis nosteli jalkojaan ja hyppeli sivuille. Pienen taistelun jälkeen, voitin kuitenkin, taas. Nostin päitset orin paksulle kaulalle, ennen kuin laitoin suitset. Nostin kypärän päähäni, ja napsautin lukon kiinni. Nappasin töppöset vielä käsiini. Aukaisin Hukkiksen päitset, käänsin Hukkiksen käytävällä ympäri ja suuntasimme kohti maneesia. Nostin pari kavalettiä uran sisäpuolelle. Hukkis katseli innokkaana touhuani. Kun kavaletit oli nostettu, hyppäsin penkin päältä selkään ja annoin pitkät ohjat.
Vaikka tänään olikin tarkoitus mennä hassutellen ja rennosti, päätin alkaa heti töihin. Testailin miten Hukkis totteli pohjetta ja ohjaa. Ori käveli reippain askelin pitkin uraa. Yritin taivuttaa Hukkista. Tein voltteja asettaen sisälle ja ympyröitä asettaen ulos. Tämä ei kuitenkaan onnistunut toivomallani tavalla. Hukkis heitteli päätään ja käveli kuin kameli. pariin otteeseen ravikin meinasi tulla, kun paukautin oikein kunnolla pohjetta. Kuitenkin, kun tuntin oloni turvalliseksi, uskalsin siirtää orin raviin. Ravi oli järkyttävää. Heiluin kuin perunasäkki Hukkiksen mustassa selässä. Istuin mahdollisimman suorassa. Kiersimme kuin ravirataa, joten otin paremman asennon ja aloin ohjaamaan Hukkista myös pohkeella. Pienen testailun jälkeen Hukkis alkoi taipua paremmin. Vaihdoin nopeasti suuntaa, jotta Hukkis vertyisi molempiin suuntiin kunnolla. Kun sain Hukkiksen kuuntelemaan minua ja vertymään, aloin tulla ravissa kavalettejä. Hukkis nosteli jalkojaan kuin lehmä. Tulisiko tästä mitään… Puomit eivät kuitenkaan tippuneet, joten olin tyytyväinen. Tulin molempiin suuntiin kavaletit pari kertaa. Seuraavaksi oli laukan vuoro, tästä seurasi varmaan pukkilaukkaa… Tein pidätteen ja annoin laukkapohkeet. Hukkis nosti keinuvan laukan. Ihanaa! Laukkasin kavalettien yli, ja Hukkis hyppäsi. Ei ehkä kauhean hyvä tekniikka, muttei pahakaan… Laukkasin kavaletteja, ja Hukkis hyppäsi mielellään. Siirsiin raviin, ja annoin pitkät ohjat. Ori innostui, ja lähti kiitoravia pää pitkänä ympäri maneesia. Nauroin hullun lailla, ja samassa Petra asteli sisään.
- Näyttää olevan hauskaa. Eihän se kuitenkaan vie sua sata nolla? Petra varmisti.
- Ei ei! huusin Petralle.
Siirsin Hukkiksen käyntiin. Ori puuskutti vielä monta kierrosta.
- Ravaileppa vielä vähän, niin katsotaan miten teillä menee, Petra sanoi.
Olin mahdollisimman rennosti ja ravailin asettaen Hukkista. Petra huuteli ohjeita maneesin laidalta. Toimin ohjeiden mukaisesti. Vaikka ravi olikin järkyttävää pomppimista, loppua kohden aloin jo tottumaan siihen. Vaihdoin vielä nopeasti suuntaa, ennen kuin annoin Hukkiksen kävellä.
- Hienosti teillä näytti menevän. Olithan sinä pari kertaa aikaisemmin mennyt tunnilla Hukkiksella? Petra kysyi.
- Joo. Kerran vai kahdesti. Mä kävelen vielä hetken, tulen sitten tallin, vastasin.
Petra nyökkäsi ja lähti talliin. Kävelin vielä pari kierrosta temppuillen orin selässä. Hukkis ei oikein pitänyt siitä, mutta ei kuitenkaan pukitellut. Hyppäsin alas Hukkiksen selästä. Taputin ja kiitin oria, jonka jälkeen lähdin talliin. Petra harjasi Jimmyä, kun astelimme talliin. Kiinnitin Hukkiksen käytävälle. Vaihdoin suitset päitsiin ja otin pintelit pois. Harjasin Hukkiksen nopeasti, jonka jälkeen päästin orin karsinaan. Vein Hukkiksen tavarat varustehuoneeseen.
- Sinä voit kyllä heittää Hukkiksen ulos, Petra sanoi, kun kävelin Hukkiksen luokse.
Nyökkäsin ja avasin Hukkiksen karsinan oven. Nappasin orin päitsistä ja kiinnitin narun. Hukkis käveli vieressäni reippaasti, varmaan syömään halusi. Ennen tarhan porttia ori kuitenkin teki äkkipysähdyksen, ja vaikka kuinka revin ja maiskuttelin, ei Hukkis liikkunut. Pyöräytin Hukkiksen kerran ympäri, mutta ei Herra vieläkään tullut. Onneksi Mila sattui juuri hakemaan Ritaa.
- Päästä Hukkis irti ja taluta se tarhaan päitsistä, Mila opasti.
Tein työtä käskettyä, ja Hukkis käveli nätisti tarhaan. Kun laitoin tarhan portin kiinni, ori lähti pukkilaukkaa tarhaa ympäri. Katselin komeaa Herraa, joka liiteli pitkin tarhaa. Kun Hukkis ori reviirinsä tarkistanut, ori hiljenti ja jäi syömään maasta viimeisiä heinän rippeitä. Kiitin Milaa ja lähdin talliin. Kävin kertomassa Petralle, että lähden nyt, ennen kuin lähdin kotiin.
06.03.2014 - Kirjoittanut Lispe
Syöksyin bussipysäkille, ja linjuri saapuikin juuri. Astuin kyytiin ja vilautin linja-auto korttiani. Kävelin takapenkille. Bussissa ei ollut minun lisäksi kuin vanha pappa, pääsin yksikseni takapenkille. Ajelimme kohti Vaahterapolkua. Parin pysäkin jälkeen Rebekka kapusi kyytiin. Viitoin hänet luokseni ja avasin suuni.
- Tallille menossa?
- Joo, täytyy käydä hoitamassa Zombi. Entäs sä? Rebekka vastasi.
- Hukkiksen luokse. Näin hiihtolomalla kun ei oikein ole mitään tekemistä, niin tallilla pyörin, sanoin.
Rebekka väläytti kauniin hymyn ja jatkoimme rupatellen koko matkan. Painoin punaista nappia katossa. Bussi hiljenti ja hyppäsimme ulos. Tie oli jo sulanut, eikä tallin pihassakaan näkynyt paljoa lunta. Kävelimme molemmat yksityisten puolelle. Kun avasin tallin oven, Tohelo ja Naya viuhahtivat ulos ja Inna harjasi Ullaa käytävällä. Tervehdimme pikaisesti naista, joka juuri tutki Ullan mahaa. Menimme taukohuoneeseen ja vilkaisin kelloa, joka näytti vaille seitsemää. Tuntilaiset olivat jo lähteneet, eikä taukohuoneessakaan näkynyt muita. Lähetin Petralle viestin, voinko vielä käydä ratsastamassa Hukkiksella. Rebekka oli jo kerennyt hipsiä jonnekkin, kun Petra vastasi, että käy, kunhan en kauhean rankasti mene. Otin varustehuoneesta Hukkiksen varusteet ja menin orin luokse.
Inna oli lähtenyt Ullan kanssa jonnekkin, ja Rebekka puunasi Zombia karsinassa. Avasin Hukkiksen karsinan oven. Hukkis kääntyi luokseni, ja kiinnitin orin karsinaan. Hukkis heitteli päätään, kun aloitin harjaamisen kumisualla. Ärähdin Hukkikselle, ja pelleily loppui. Pariin otteeseen ori kuitenkin leikki jaloillaan, mutta se ei niin paljoa haitannut. Hukkiksesta lähti ihan älyttömästi karvaa! Pyörittelin kummankin puolen kumisualla, ja sain varmaan pussillisen mustia karvoja. Nakkasin karvat roskikseen, ja huitaisin orin puhtaaksi pölyharjalla. Kieritin pintelit Hukkiksen jalkoihin. Jalat eivät millään meinanneet pysyä paikoillaan, mutta parin ärähdyksen jälkeen sain pintelit nätisti orin jalkoihin. Ai että tuo sininen sopi Hukkikselle niin hyvin!
Heitin koulusatulan kiukuttelevan orin selkään. Harjasin satulavyön vielä, ennen kuin laitoin sen kiinni. Otin päitset Hukkikselta suoraan pois, jotta voisin laittaa suitset. Se oli kuitenkin vika tikki, ja ori pyörähti ympäri, meinaten litistää minut seinään. Karjaisin Hukkikselle ja työnsin Herran koko painollani toiselle puolelle karsinaa. Tarkistin, näkikö kukaan, ja tietysti minun tuurillani Rebekka käveli juuri Hukkiksen karsinan ohi. Naurahdin vain vähän tekonaurua ja kirosin mielessäni, miksi olinkaan suostunut mustan orin hoitajaksi. Sain suitset laitettua helposti Hukkikselle.
Kävin laittamassa taukohuoneessa kypärän päähäni ja ottamassa päälimmäisen takin pois päältäni. Huomasin kuitenkin, että taskuni oli ollut auki ja puhelimeni tippunut jonnekkin. Kävin etsimässä taukohuoneesta löytyneen taskulampun kanssa tallin pihalta puhelintani. Siinä toivossa, että se olisi sinne tippunut. Löysin luurini pihatieltä, tosin vesilammikosta. Vein puhelimeni taukohuoneen patterille kuivumaan ja lähdin hakemaan Hukkista. Inna ja Ulla olivat palanneet pieneltä kävely lenkiltä, ja Rebekka häipynyt varmaan Rinon luokse.
Otin Hukkiksen karsinasta, suuntana maneesi. Sytytin maneesin valot, vaikka olisi siellä ihan hyvin kuun valossakin nähnyt. Kiristin vyön ja säädin jalustimet. Kapusin penkin päältä selkään. Lähdin kävelemään, vaikka säädin vielä vähän jalustimien ja vyön kanssa. Kun olin Hukkiksen mielestä säätänyt tarpeeksi, ori alkoi heitellä päätään ja nostella takapuolta. Annoin Hukkikselle pohkeita. Siirryimme raviin ja aloin keventämään pitkin ohjin. Heti ensimmäisenä Hukkis kiinnitti huomionsa laidan päälle jääneeseen mustaan loimeen. Pysäytin orin hetkeksi. Kävelytin Hukkiksen loimen luokse. Hukkis haisteli loimea hetken, ja totesi, ettei se siitä syö häntä. Jatkoimme ratsastusta. Kevensin reilusti ja pidin vain ohjista kiinni. Muuten Hukkis sai mennä pää pitkänä ja päättää minne mennään.
Päätyihin tein isot ympyrät. Ensimmäinen puoli hitaasti ja toinen reippaasti. Hukkis ei olisi halunnut lähteä kiihdyttämään, joten otin maneesin laidalta raipan. Tein myös loivaa kiemurauraa reippaassa vauhdissa, jotta saataisiin Pappaan vähän liikettä ja rentoutta. Toiseen suuntaan Hukkis alkoi jo rentoutua. Välillä pää oikein meinasi tippua maahan. Annoin Hukkiksen kävellä hetken, kun suunnittelin jotain tehtävää. Mietin, mitä olimme tunneilla tehneet. Ensimmäiseksi mieleeni tuli keskihalkaisijalla laukkaaminen siten, että se laukka minkä nostaa, niin siihen suuntaan käännetään keskellä voltti ja samaan suuntaan jatketaan.
Otin hyvän tuntuman ja käänsin keskihalkaisijalle. Hukkis nosti helposti laukan, ja totesin, että se on oikea, sillä oikealta tultiin. Väärin meni, sillä Hukkis vaihtoi ravin kautta laukan voltilla. Jatkoin vasemmalle, ja tulin uudelleen. Nyt Hukkis nosti oikean laukan ja tiesin oikein, sillä emme vaihtaneet laukkaa voltilla. Tulin vielä kahdesti tämän, ja ensimmäinen meni väärin. Kaksi neljästä väärin, ei pahasti. Ravasin vielä loppuravit asettaen Hukkista volteilla, jotka tein kulmiin. Lopetin, kun ori kulki allani nätisti ja rennosti. Lähdin kävelemään ulos, tallin pihaa kohden. Kiersin leirimökin ja tulin takaisin pihaan, jossa hyppäsin alas. Nostin jalustimet ja löysäsin vyötä. Talutin Hukkiksen karsinaan. Rebekka ja Inna olivat jo häipyneet tallista, kun taas Petra nuokkui Sessin karsinalla Julian kanssa.
- Moikka! Miten meni? Petra kysyi kun huomasi meidät.
- Hyvin! Tai siis, ihan perus. Mutta Hukkis rentoutu tosi nopeesti! sanoin.
- No hyvä. Ei se hikinen näytä olevan, mutta haluisitko vähän pestä sitä? Petra ehdotti.
- Mieluusti!
Otin Hukkikselta varusteet pois, jonka jälkeen vein orin pesupaikalle. Käänsin Hukkiksen ympäri ja kiinnitin orin molemmin puolin. Käänsin hanan päälle, ja odotin, että sieltä tulisi lämmintä vettä. Aloitin suihkutuksen takapäästä. Petra sanoi, että ihan reilusti vaan, joten suihkutin koko kropan läpimäräksi. Hukkis nautti innoissaan suihkuttelusta ja nosteli päätään. Suihkutin kaulaa, ja ori miltei hyppi paikoillaan. Suihkutin vähän Hukkiksen turpaan vettä, ja Mustamakkara rupesi leikkimään huulillaan. Suihkutin orin vielä kerrassaan läpi, ja pitihän ne kulkusetkin huuhdella. Kuivasin korista löytyneellä hikiviilalla Hukkiksen, pyörittelin vähän heinillä ja heitin vielä fleece-loimen orin päälle.
Siirsin Hukkiksen karsinaan mutustelemaan heiniään. Otin Hukkiksen varusteet ja vein ne varustehuoneeseen. Kävin tarkistamassa oliko Hukkiksen ruuat jo sekoitettu valmiiksi, ja olihan ne. Menin taukohuoneeseen ja muistin, että kännykkäni oli patterilla kuivamassa! Tarkistin toimiko luurini, eikäpä se tietenkään mennyt päälle.
- Kiva! Ai että minä inhoan noita taskuja! valittelin hämmästyneille Petralle ja Julialle.
- Kannattaa olla tallainen vanha nokialainen, Petra sanoi ja heilutteli puhelintaan.
- No ei tuolla voi olla missään somessa tai keskustella kavereiden kanssa, tiuskaisin.
- Mutta mietippä sitä, että jos tallaisen ostat, niin kestää vaikka hevosen kavion iskun. Ja säästät rahaa johonkin tarpeellisempaan, kuten hevos tarvikkeisiin, Petra selitti.
Irvistin vain, ja päätin, että tuollaisen minä kyllä seuraavaksi ostaisin. Olihan noissa Petran puheissa jotain perää…
- Mun pitää lähtee bussille. Otatko Petra sitten Hukkikselta ton loimen pois? sanoin.
- Joo tietty. Nähään, moikka! Petra myöntyi.
- Hyvä, moikka! sanoin ja lähdin Hukkiksen karsinan kauttaa pysäkille.
08.03.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
"Siis minne sä ilmottauduit?" Mila rääkäisi Innan yskiessä paahtoleipää, jota oli juuri änkeämässä naamariinsa.
"Sotaharjotukseen" ilmoitin naama pokerilla, vaikka Innan ja Milan ilme olikin aika huvittava. Eilen nettiin oli tullut kutsu Häiriköiden järjestämästä tapahtumasta, jossa koeteltiin sotimistaitojamme ja olinkin sitten keskellä yötä alkanut tehdä osallistumislomaketta. Hukkishan oli ehdoton valinta tähän suomenhevosille tarkoitettuun hurjaakin hurjempaan tapahtumaa.
Olin aamulla sähköpostia tarkistaessani saanut tiedon, että pääsin mukaan ja olin onneni kukkuroilla ja ryntäsinkin alakertaan kertomaan uutiset kämppiksilleni. Mila ja Inna räkättivät minulle pöydän toiselta puolelta.
"Jos sä oot Suomen sotaväen tulevaisuus, niin yhtä hyvin mä voisin olla jo kuollu!" Inna räkätti nyt lopetettuaan tukehtumisyrityksensä ja marssin kieltäni lapsellisesti näyttäen naisille, ulos ovesta ja saapastelin talliin katsomaan suurta sotaratsuani ja viemään herraa perille. Vielä me noille näytettäisiin!
Muutamien harjoitusviikonloppuen jälkeen ase pysyi kädessä ja Hukkis ei juossut alta pois ja osasi jopa hypätä yksinkertaisten tukkien yli maastossa jos hätä tulisi, joten olimme valmiita rintamalle kuuden muun ja joukkueenjohtajan kanssa!
27.3.2013
Kellonajasta minulla ei ollut vielä mitään tietoa, mutta auringon valo ei tavoittanut vielä taivaanrantaa, kun muut alkoivat valmistautua lähtöön. En voinut muuta miettiä, että mihin sitä oltiinkaan ilmoittauduttu . Lymyilin patjallani lämmitellen, sillä meitä oli jo varoiteltua aivan tarpeeksi kylmyydestä ja taivas roikkuikin alhaalla harmaana ja sumuisena. Muut alkoivat olla jo valmiita kun itse vasta kömmin ylös ja vedin päälleni pehmeän villapaidan ja päälle Häiriköistä saadun takin, lisäten sotavarustukseeni vielä kaulaliinan, housujen alle paksut sukkahousut, villasukat . Oloni oli jo nyt hikinen, mutta kävelin laskeuduin ullakolta ulos. Pihalla oli vielä pimeää ja maa litisi ja lotisi, kun satunnaiset kulkijat ohittivat minut hevosten kanssa sekä ilman. Selässäni olevassa repussa pitäisi olla kaikki tarpeellinen, joten menin talliin huoletta.
Hukkareissu oli täysin hereillä kun saavuin tähtipäisen karsinalle. Musta ori hörisi minulle pehmeästi, joskin hieman hermostuneesti vieraasta ympäristöstä ja aikaisesta kellonajasta johtuen.
Etsin käsiini Hukkareissun tavarat ja suin orin läpi huolellisesti, mutta mahdollisimman nopeasti. Hukkis sai selkäänsä yleissatulan ja päähänsä englantilaiset suitset nivelkuolaimin. Ori pureskeli kuolaimiaan ahkerasti kun itse vedin hanskoja käteeni ja vilkuilin, mitä muut puuhastelivat. Suurin osa oli jo pihalla ja nousemassa selkään, kun itse tepastelin ulos sotaratsuni kera. Hukkis hörähteli muutamille hevosille, mutta oli turhan kiinnostunut kaikesta muusta, ettei alkanut machoilemaan. Sadetta uhkaileva kelikään ei tuntunut haittaavan Hukkareissua mitenkään uskomattoman paljon ja hyvilläni nousin orin satulaan. Hukkis steppaili hetken allani kun säädin jalustimia ja hain mukavaa asentoa orin satulasta. Olin edellisellä illalla päässyt sinisten joukkueeseen(?) ja löysinkin eilen tapaamani joukkuetoverini pihalla jo valmiina lähtöön. Olimme saaneet aikataulut jo aikapäiviä sitten, joten tiesin, että edessä olisi kolmisen tuntia ratsastusta. Onneksi Hukkareissulla oli siedettävä kunto, joten en uskonut, että olisin ihan pulassa orin kanssa loppumatkastakaan.
Laskeuduin Hukkareissun selästä väsyneenä. Olimme viimein päässeet joukkueen leiriin ja taputtelin Hukkista, joka nyt oli muistanut taas inhota vettä. No, oli herra diivamaisemmaksikin joskus heittäytynyt eikä tämäkään tuonut niin kamalia ongelmia, vaikka vähän olin pelännyt uljaan ratsuni heittäytyvän pikkuprinssiksi joka ei asettaisi kaviotaan vesilätäkköön.
Hukkareissu löysi paikkansa oritarhasta, jonne vein sen heti kun olin saanut orilta varusteet pois selästä ja korvannut suitset naruriimulla. Tämän jälkeen vein varusteet suojaan ja menin auttamaan leirin pystyttämisessä. Muiden lähtiessä hakemaan puita nuotiota varten itse jäin leiriin antamaan hevosille pöperöitään. Hukkis mussuttikin into piukassa heiniään ja tuntui nauttivat erilaisesta metsäympäristöstä, joten juteltuani hetken suokkini kanssa palasin pystyttämään telttaani. Teltan sisälle heitin villapeitteet ja mukanani kulkeneen ylimääräisen peiton sikin sokin, jättäen kuitenkin tilaa vierustoverilleni, joka joutuisi kestämään minua seuraavat pari yötä.
Päästyäni könyämään teltasta muut olivat jo saamassa nuotiota liekkeihin ja meninkin muiden seuraksi nuotion äärelle. Sadetta ei vielä ripotellut taivaalta, mutta viima oli kylmä, joten nuotion liekkin rätistessä monet olivatkin kietoutuneet villapaitoihinsa ja takkeihinsa ja pitelivät käsiään tulen lähellä saadakseen lämpöä kehoihinsa - minä muiden mukana.
Syömisen lomassa ehdimme jutella jonkin verran taktiikoistamme. Kävimme myös läpi hieman, mikä oli minkäkin hevosen vahvuus. Aikaisempina viikonloppuinakin oli jo tullut paljon esille, mutta hienosäädimme vielä puolustusta ja hyökkäystä innoissamme tulevista päivistä. Itseäni toki jännitti, mutta uskoin selviäväni koitoksesta. Hukkis oli nopea jaloistaan ja rohkea kuin mikä, mutta ainoa asia, mikä minua huolestutti oli se, miten hieman kompura Hukkis pärjäisi hypyissä, ne kun eivät orin ominta alaa olleet.
Sulateltuamme hetkisen ruokiamme ja annettuamme hevostenkin rauhoittua päätimme lähteä tutkimaan lähintä aluetta hieman. Ne, jotka olivat puolustamassa leiriä ottivat myös hevosensa rennolle kävelylenkille mukaan, jotta näkisivät maastoa ja millaista maasto oli yleisestikin liikkua. Muut menimme kävellen ja yritimme kartoittaa aluetta sen verran, että tietäisimme, mitkä olisivat loogisia paikkoja muillekin hyökätä ja missä olisivat meidän maastomme vahvuudet puolustautumiseen.
Palattuamme tutkimusretkeltämme juttelimme koko joukkue suunnitelmista ja teimme yhä pikkutarkempaa hienosäätöä tekemisistämme ja alueesta, yrittäen ottaa jokaisen asian huomioon. Jutteluamme jatkui melko myöhään, jonka jälkeen kävimme jokainen antamassa hevosillemme iltapöperöt. Minua ei onneksi oltu valittu tämäniltaiseen vahtivuoroon, joten sain mennä telttaani kääriytymään kolmeen peittoon ja lämmittelemään paleltuneita käsiäni peiton alle. Kauempaa kuului muutaman hevosen hirnunta ja olin tuntevinani Hukkiksen hirnahduksen muiden keskeltä. Silloin tällöin kuului askelia, jotka kulkivat teltan ohi ja välillä häilyvä varjo levisi teltan ylle kun leiriä vartioivat kävelivät ympäriinsä - mahdollisesti pysyäkseen hereillä. Nukahdin itse kuitenkin melko pian rauhattomaan uneen, jännittäen tulevaa päivää.
19.03.2014 - Kirjoittanut Lispe
Hukkis heilui käytävällä, kun oranssitukkainen tyttö yritti varustaa sitä. Tyttö nosti satulaa Hukkiksen selkään. Katselin hieman naureskellen ylimielistä tyttöä. Hetki sitten tyttö oli kehuskellut taidoillaan ja vaatteillaan. Saipahan kärsiä. Kun tyttö yritti laittaa orille suitsia, Herra päätti peruuttaa ja karkasi Tuikun luokse. Tytön piti hakea Hukkis takaisin ja sai kun saikin suitset orille. Kaikki lähtivät maneesiin, minä perässä. Halusin nähdä kuinka Hukkis käyttäytyi. Ulkona paistoi aurinko, mutta kenttä oli niin huonossa kunnossa, että Helena päätti pitää tunnin maneesissa. Minun piti mennä pitelemään steppailevaa Hukkista, jotta tyttö pääsisi selkään. Hän kiristi vyön ja lähti kävelemään.
Helena käski minun kantaa keskelle kolme puomia ja tolpat. Kipaisin hakemaan puomit varastosta. Jonna tuli onneksi kantamaan tolpat. Helena kiitti meitä ja kipusimme katsomoon. Tunnin aiheena oli laukan laskeminen. Puomin kohdalta piti alkaa laskemaan askelia. Hukkiksella ratsastava tyttö, jonka nimeksi oli selvinnyt Jaana, laski laukat oikein. Jaana ei kuitenkaan ajatellut yhtään Hukkista. Hän otti vähän tukea ohjasta hypystä, jonka takia Hukkis hyppäsi vielä huonommin, mitä yleensä. Onneksi Helena huomautti, tai ehkä pikemminkin karjaisi Jaanalle myötäyksestä.
Katselimme tuntia vielä hetken, mutta sitten muistin, että minun pitää siivota Hukkiksen karsina. Matkalla otin lantalasta kottikärryt, jotka joku oli jättänyt sinne. Talikko minun piti kuitenkin hakea tallista. Hukkiksen karsina oli jälleen kunnon poikamiesboksi. Eilen talli oli kuitenkin siivottu läpikotaisin, joten minun ei tarvinnut kääntää sitä ympäri. Nakellin kikkareita kärryyn, kun Petra tuli talliin.
- Tereve! Jätä sitten ne kärryt tähän, siivoan Jimmyn karsinan, Petra käski.
- Moi! Joo jätän. Oletko käynyt katsomassa sitä tuntia? kysyin Petralta.
- En… Kuinka niin? Petra vastasi.
- Noh, ne hyppää. Se Jaana, joka sillä ratsastaa ottaa tukea ohjasta. Onneksi Helena moitti sitä siitä, sanoin.
- No voi pask…Toivottavasti se ei revi Hukkiksen suupieliä auki! Petra tiuskaisi.
Nyökkäilin vaan ja jatkoin kikkareiden nostelua kärryyn. Pian karsina oli siivottu, joten jätin kottikärryt ja talikon Jimmyn karsinalle. Kävin muistuttamassa Petraa Jimmyn karsinan siivouksesta, ennen kuin syöksyin maneesille. He ravasivat loppuraveja ja siirtyivät käyntiin, joten menin takaisin talliin. Ensin ajattelin käydä Hukkiksella vähän ilman satulaa maastossa, mutta koska tunnilla hypättiin,en kehdannut.
Jäin tuntsareiden käytävälle odottamaan hevosia. Kun Jaana ja Hukkis tulivat, yllätyksekseni Jaana ilmoitti, että hänen täytyy lähteä. Myönnyin ja päätin hoitaa orin yksityisten puolella. Salla ja varsa olivat päässeet ulos, joten en pelännyt karjua kun Hukkis pelleili. Otin orilta suitset pois, ja heti Hukkis upotti päänsä juomakuppiin. Liu’utin satulan pois Hukkiksen selästä ja jätin orin hetkeksi karsinaan. Vein satulan ja suitset varustehuoneeseen. Hukkiksen harjapakki oli jäänyt tuntihevosten käytävään, joten hain sen sieltä. Petran pyynnöstä vein Hukkiksen tarhaan. Nyt muistin päästää narun päitsistä irti ja taluttaa orin päitsistä tarhaan. Hukkis jäi tavallisesti ravailemaan pitkin tarhaa. Mila käynnisti mönkijän hallista ja peruutti sen peräkärryineen ulos. Juoksin Milan luokse ja kysyin, tarvitseeko hän apua.
- Mielelläni! Pitää hakea vettä tallista isoihin sankkoihin ja sitten täyttää juomakupit. Ei tarvitse pestä niitä, sillä se tehdään joka sunnuntai, Mila vastasi.
- Mihin sä peruutat? sanoin.
- Taukohuoneen ovelle. Kanna sä niitä valkosia sankkoja tähän kyytiin. Ne on jo valmiina siellä, Mila opasti.
Nyökkäsin ja lähdin juoksemaan taukohuoneelle. Katselin hetken ympärilleni, kunnes huomasin ihan vieressäni valkoiset kannelliset sankot. Nostin yhden ylös. Kauheaa kun nämä painaa! Tuskissani nostelin sankkoja kärryyn, Mila jo vanhana konkarina. Nostimme kolmekymmentä kymmenen litran sankoa kärryyn. Milan ehdotuksen innostamana hyppäsin mönkijän taakse. Kiedoin käteni Milan ympärille ja pidin kiinni, mutta huomasinkin, että hyvinhän tässä pysyy ilman kiinni pitämistä. Nolostellen nostin kädet syliini ja ajelimme tarhoille. Kerkesimme kaataa kaikille muille, paitsi Hukkikselle vedet, kun sangot tyhjenivät.- Pitää hakea vielä vaivaiset yksi sanko! Mila tiuski.
- Minä voin kantaa sen. Onhan se kuitenkin Hukkiksen tarhalle, myönnyin.
- Voi kun sinä olet kultainen, kiitos! Mila kehui.
Kärräsimme hallin luokse ja Mila sanoi, että tuo loput sangot, kun minä nappasin yhden valkoisen sangon. Täytin sangon viileällä vedellä. Asetin kannen sankon päälle ja lähdin Hukkiksen tarhaa kohti. Huomasin hallin nurkalla siniset nokkakärryt. Kipaisin hakemaan ne ja nostin sangon niihin. Iloisesti kärräsin vedet Hukkiksen luokse. Ori makasi auringonpaisteessa syöden samalla vähän heinää vierestä. Laiska ellen sanoisi… Piti kuitenkin niin arvokasta Herraa esittää, että Hukkis nousi kun kaadoin vedet astiaan. Syöminen kuitenkin jatkui. Heitin taskustani porkkanan Hukkiksen nenän eteen. Ei porkkana ollut maassa kauaa, kun ori sen haistoi. Vein kärryt takaisin hallille ja sangon talliin. Lösähdin taukohuoneen sohvalle selaamaan puhelintani. Samassa Petra astui sisään.
- Eikö ole mitään tekemistä? Petra kysyi.
- Nnoup! vastasin.
- Oletkos miettinyt mitään kisoja Hukkiksen kanssa? Petra mietti.
- Noh, miettinyt juu. En ole kyllä katsonut onko missään mitään, sanoin.
- Minä katsoin Seppeleen virtuaalitallilta harjoituskouluratsastuskisoja. Menisitkö sinä sinne? Petra ehdotti.
- Joo! Ilmottaudun heti kotona sinne, innostuin.
- Etsitään joku kuskaamaan teidät sinne. Ja minähän muuten tulen mukaan! Petra jatkoi.
- Mä taidan nyt lähtee kotiin. On läksyjäkin ja kaikkee, nauroin.
Petrakin lähti talolle ja minä bussipysäkkiä kohti.
20.03.2014 - Kirjoittanut Lispe
Hukkis hirnui taivaalle. Oli aika... Otin orin mustasta, pitkästä, tuuheasta harjasta kiinni ja heilautin itseni selkään. Nojasin eteenpäin ja annoin pohkeita. Hukkis lähti täyteen laukkaan pää pitkänä. Musta paitani liehui vauhdissa. Vaikka oli talvi, elimistöni ei tuntenut kylmyyttä. Lumi pöllysi allamme, kun laukkasimme pellolla. ''Minne viet minua?'', kuiskasin orin korvaan, joka kuunteli minua. Hukkis kiihdytti laukkaansa ja pian huomasinkin allamme metsän. Istuin vain selässä tummien siipien keskellä. Siivet eivät vain vaikuttaneet oriin, vaan sarvi. Siivet heiluivat, mutta ääntä ei kuulunut. Hukkis hiljenti laukkaansa ja alkoi lakseutua. Nojauduin taaksepäin. Mustat, voimakkaat jalat laukkasivat tallin pihalla. Sirryimme liitävään raviin ja siitä käyntiin. Hukkis hörähti ja osoitti ovea. ''Missä olemme? Miksi toit minut tänne?'', kysyin. Hukkis hörähti uudelleen, matalammalla äänellä. Nostin mustan huppuni päähäni ja kietoiduin viittaani. Edessäni näin harmaan vanhan ladon, joka oli kuitenkin kunnossa. Avasin varovasti narisevan oven ja astuin sisään. Tallissa oli valo. Ikkunoista ei nähnyt ulos ja laudat olivat pölyssä. jatkoin matkaa heinäistä käytävää pitkin. Oikealla näin ruskean pohjoisruotsin hevosen. Hevonen hörähti ja heilutti päätään viimeiseen karsinaan. Kuulin karsinasta kimeää, hiljaista hirnuntaa. Hiivin karsinalle ja kurkistin sisään. Kimo arabi makasi tuskissaan oljissa. Nurkassa istui tyttö. Tyttö itki kääriytyneenä vanhaan vilttiin. ‘’Kuka olet?’’, tyttö nyyhkytti viltin alta. ‘’Olen Lisbeth ja autan tammaasi. Hevoseni on Hukkis, tuo musta ori. Anna vilttisi ja tuo lämmintä vettä’’, kerroin tytölle. Tyttö nousi tärisen ja ojenti vilttinsä. Riisuuduin viitastani. Tyttö lähti hakemaan sanojensa mukaan vettä, mutta hän ei kuulostanut vakuttavalta. Päätin kuitenkin auttaa heti tammaa. Hukkis asteli karsinaan. Ori kosketti sarvellaan tamman kaulaa, ja tamma alkoi hengittää tasaisemmin. Hukkis jäi katselemaan karsinan ulkopuolelle. Kyykistyin tamman luokse ja aloin silittämään hitaasti tamman kaulaa. Lauloin hitaasti: ‘’ Hush little baby don’t say a world...’’ Kun tamma oli tarpeeksi rauhoittunut, uskaltauduin jalkojen luokse. Varsa oli oikeassa asennossa, mutta tamma ei jaksanut ponnistaa. Vedin varsaa samalla, kun tamma ponnisti. Pian harmaa varsa oli ulkona. Tamma alkoi nuolla varsaa, kunnes… Tyttö asteli talliin ase kädessään. Hän osoitti sillä minua. ‘’En halua varsaa, enkä tammaa, vaan hevosesi. Se on upea’’, tyttö sanoi. ‘’Laske ase, niin kerron sinulle jotain’’, sanoin varovasti. ‘’En!’’ tyttö huuti ja ampui seinään. Samassa Hukkis asteli tytön luokse ja tökkäisi tytön kumoon. Ase lensi tytön kädestä luokseni. Otin aseen maasta ja juoksin tytön luokse. Hän hengitti raskaasti. ‘’ Tyttö on pahasti sairas. Meidän täytyy auttaa häntä’’, sanoin. Hukkis heilutti päätään talon suuntaan. Nostin tytön käsivarsilleni. Kuljetimme tytön hänen sänkyynsä. Sytytin tulen takkaan. Lämmitin siellä vettä ja seikoitin siihen yrttilientä. Juotin tyttöä. Etsin kaapeista ruuan rippeitä. Löysin tarvittavat aineet keittoa varten. Sekoitin vettä johon pilkoin perunoita. Kylmiössä oli porkkanaa, jota muussasin keittoon. Lisäsin vielä mausteita ja yrttilientä keittoon. Jätin lasin ja keiton tytön sängyn viereen. Menin talliin katsomaan, miten varsa ja tamma voi. Varsa hengitti hyvin ja joi maitoa. Tammallakin oli kaikki hyvin. Lisäsin vielä heinää karsinaan ja veden, jossa oli melassia. ‘’Nyt voimme lähteä’’, kuiskasin. Hukkis nyökkäsi. Nostin viittani selkääni ja vein mustan sulan tytön sängyn viereen. Hyvä työ oli tehty. Nousin Hukkiksen mustaan selkään. Ori hyppäsi pystyyn ja hirnui, ennen kuin lähdimme laukkaan. Nousimme kirkkaalle tähtitaivaalle. Hukkiksen siivet heiluivat äänettömästi ja viittani helma lepatti. Seuraava hevonen odotti jo auttajaa... Heräsin hikisenä ja märkänä sängystäni. Peitto oli lattialla ja tyyny jalkopäässä. Astelin keittiöön. Minua pyörrytti… Join lasin vettä ja mittasin kuumeeni. ‘’Neljäkymmentä piste...’’ kuiskasin ja kaaduin lattialle. Silmissäni pimeni.
11.04.2014 - Kirjoittanut Mila
Koska jatkoryhmän tunti oli vähäisen osallistujamäärän vuoksi tänä päivänä peruttu, päätin siitä hyvästä napata Hukkiksen itselleni ratsuksi maastoon ennen kuin työvuoroni alkoi.
- Moro ukkeli, sanoin mustalle hevoselle, joka mussutti viimeisiä rippeitä päiväheinistään. Ihme kyllä Hukkis löntysteli luokseni ja antoi itsensä helposti kiinni.
- Oho, pääsit yllättämään! hymyilin ja rapsutin komeaa hevosta otsasta.
Talutin "Halihomon" talliin ja laitoin sen hetkeksi karsinaansa, jonka jälkeen hain Hukkiksen varusteet ja harjat varustehuoneesta.
- Hah! naurahdin pirullisesti Markukselle, joka luutusi varustehuoneen lattiaa tympääntyneen näköisenä. Ei kuulema ollut miesten hommaa siivota. Oli se. Ainakin meillä.
Omaan tapaansa Hukkis oli kuin myrkyn niellyt, kun sitä karsinassa hoidin ja sain sitä pari kertaa muistuttaa, että pitäisi olla kunnolla. Mutta pian oli varusteet herralla niskassa ja talutin sen pihamaalle.
Jakkaran päältä ponnistin itseni Hukkiksen selkään ja vislasin koirat luokseni. Lähtekööt nekin nyt matkaan.
Niinpä meidän pieni joukkomme lähti kohti maastoja. Lunta satoi hiljalleen, mutta muuten oli kyllä ihan näpsäkkä keli ulkoilla.
Koirat sinkoilivat pitkin maita ja mantuja välillä nujuten keskenään.
Hukkis tiiraili ympärilleen ja kuunteli metsän ääniä keskittyneenä. Hieman sitä ihmetytti Crowley, joka suuren kokonsa vuoksi erottui hyvin koiralaumasta.
Ravailimme enimmäkseen ja otimme parit laukkapätkät sopivalla suoralla.
Hukkis oli tosi hyvällä tuulella eikä temppuillut yhtään. Iiihana poika.
Pian olikin aika kääntyä jo kotia kohti, sillä kello läheni yhtä.
Käänsin Hukkiksen tulosuuntaan ja orissa oli huomattavissa heti pientä reipastumista kun kotiin päin lähdettiin. Sain pidätellä sitä oikein olan takaa, ettei se aivan lähtisi kiitämään kotia kohti.
Koiria sain enemmän komentaa, sillä kolmikko lähti jonkun jänisparan perään ja hieman vastahakaisesti ne palasivat luokseni.
- Ei saa kiusata pienempiään! sanoin tuimasti koirille.
Talli häämötti jo puitten takaa ja koirat säntäsivät kumeasti haukahdellen Eljaksen luo, joka oli pysähtynyt rapsuttelemaan Toheloa.
Kissa pomppasi säikähtäneen näköisenä Eljaksen olkapäille ja sähisi sieltä koirille sylki lentäen.
- Rauhoittukaa! komensin jälleen koiria, jotka innoissaan yrittivät töniä Eljaksen nurin. P*rkeleen rakit.
Laskeuduin alas Hukkiksen selästä ja käskin Eljasta lukita koirat häkkiin kun eivät kerran osanneet käyttäytyä. Eljas teki työtä käskettyä ja minä lähdin Hukkiksen kanssa tallille.
Lispe norkoili yksäripuolella ja ilahtui meidät nähdessään.
- Siinähän te olette! Minä jo luulin että Hukkis on varastettu, Lispe huokaisi helpottuneena.
Annoin hoitajan huolehtia Hukkiksesta ja itse lähdin hakemaan tunnille meneviä hevosia sisälle.
14.04.2014 - Kirjoittanut Lispe
Kuuntelin aikuisia hetken taukohuoneen ovella korva kiinni ovessa. Pian joku vetäisi oven auki ja kaaduin pärställeni maahan. ''Ööh... Sattuiko?'', mustahiuksinen mies kysyi. Nousin vikkelään ylös ja sopersin jotain vastaukseksi. Mies katsoi minua ensin kummaksuen, mutta pian naurahti heipat ja katosi ovesta ulos. Kurkkasin taukohuoneeseen, jossa istui vanhukset ja Veera. ''Tereve!'', Veera sanoi. ''Ettehän te nähny mitä mä äsken tein?'', kysyin ja tunsin, kun puna nousi kasvoilleni. Kaikki katsoivat ensin toisiaan, mutta pian hirveä hekotus kaikui huoneessa. ''Mitäs siellä lattialla näkyi?'', Inna nauroi. ''Pidä sinä se turpas kii!'', ärähdin. ''Älä nyt pienistä suutu'', Mila hekotti. Istahdin kädet puuskassa sohvalle. ''Kuka tuo mies muuten oli?'', kysyin etupehkoni alta. ''Juuso. Uuden yksityisen omistaja'', Inna kertoi. ''Sillä on ihana friisi!'', Petra kehui. ''Se sinun pollesi on aikamoinen riisi'', iskin pöytään. ''Jaa, millä perusteella?'', Petra uteli. ''Yhtä pehmeä kun sen vaan saa lämmitettyä!'', irvistin. Jatkoimme Petran, ja vähän Milankin kanssa vielä ''kinastelua'', kunnes muistin kysyä: ''Voinko vielä käydä maastossa Hukkiksella? Rento lenkki vaan''. ''Mene vaan, sellainen puolentunnin - kolmen vartin lenkki'', Petra suostui. Hyppäsin sohvalta ylös ja kysyin Veeralta, ‘’Tuletko mukaan?’’ ‘’En mä voi, kun Harrilla en saa vielä ratsastaa enkä jaksa taluttaa sitä’’, Veera vastasi. Nyökkäsin ja lähdin kohti karsinoita. Nappasin varustehuoneesta sinisen harjapakin ja suitset.
Ori mutusteli tyytyväisenä heinän rippeitään, eikä ollut iloinen, kun häiritsin ruokailua. Katsoin puhelimeni kelloa, joka näytti kahdeksaa. Kävisin vain pienen lenkin. Annoin Hukkiksen laiduntaa vapaana, kun harjasin sen puhtaaksi. Harjattavaa ei paljon ollut, koska ori oli ollut tunnilla. Vaikka yleensä Hukkis heilui kuin heinähanko, tällä kertaa ori seisoi paikallaan kuin tatti ja mussutti heiniään. Pian Hukkis kiilti niin, että siitä näki oman peilikuvansa. Ainakin melkein… Kaviot nousivat helposti ja harjakin oli selvitetty. Nakkasin orille kuolaimet suuhun, joka otti ne mieluusti vastaan, vaikkei ensin halunnut nostaa päätään heinistä. Heitin potan päähäni ja töppöset käsiini. Aukaisin oven kokonaan ja liukimme paikalta vähin äänin. Löysin pienen jakkaran pihamaalta, josta nousin mustaan selkään. Puristin pohkeita hiljaa orin kylkiin. Hukkis lähti hitaasti löntystelemään kohti maastoja. Ori kulki pää pitkänä hitaasti metsätietä pitkin. Aurinko värjäsi punaiseksi taivaanrannan. Ulkona oli hieman viileä, ai että minä odotan lämpimiä kesäpäiviä! Käskin Hukkiksen raviin. Pienen maiskuttelun ja puristelun jälkeen siirryimme hitaaseen raviin. Hoputin pikkuista reippaampaan raviin. Istuin selässä ja pitelin harjasta kiinni. Venyttelin jalkojani ja käsiäni, mutta pian säikähdin täysin. Niityllä seisoi hirvi, joka nosti päätään ja lähti juoksemaan meitä kohti. Kiskaisin ohjista ja käännyimme 180 astetta ympäri. Potkaisin pohkeeni orin kylkiin ja pukin saattelemana syöksyimme laukkaan. Petra kuristaisi minut jos näkisi. Laukkasimme noin satametriä, jonka jälkeen hiljensin käyntiin. Tämä oli hankalaa, sillä Hukkis olisi halunnut jo kotiin.
Käännyimme takaisin suuntaan, jonne meidän piti mennä. Samalla paikalla hirveä ei enää näkýnyt, joten jatkoimme matkaa. Minä säikähdin sataprosenttisesti enemmän kuin Hukkis, koska ori olisi varmaan vaan jäänyt tutustumaan pitkäkoiven kanssa. Ravasimme pienen nyppylän päälle, jossa liu’uin alas selästä. Aurinko oli jo laskenut, joten meidän piti kääntyä takaisin. Otin ohjat pois Hukkiksen kaulalta ja lähdin taluttamaan sitä metsään. Kuljimme harvaan käveltyä polkua. Nostelin jalkojani kantojen ja juurien yli. Löysimme saman ladon, jossa Mila oli kiduttanut meitä halloweenina. Hyppäsin kiven päältä Hukkiksen selkään takaisin ja kävelimme hetken pihassa. Vilkaisin kelloa, joka näytti puolta yhdeksää. ‘’P*ska!’’, kiljaisin. Ravasimme polulta pois, väistellen oksia. Kävelimme pienen mäen alas. Alhaalla annoin orille laukkapohkeet. Pienen kiitoravin jälkeen Hukkis nosti keinuvan laukan. Pidensin ohjia ja painauduin mustaa harjaa vasten. Laukkasimme pitkän suoran reipasta, mutta hiljaista laukkaa. Siirryimme raviin ja tallin näkyessä, hiljensin käyntiin. Kiersimme vielä pihan ympäri, jotta Hukkis saisi kunnon loppukäynnit.
Tallin ovella tulin alas ja taputin oria, joka jo heilutteli päätään. Petra odotti hätääntyneenä karsinan ovella. ‘’Ja missäs hel*vetissä sitä oltiin!? Kello on varttia vaille yhdeksän!’’, nainen raivosi. ‘’No itsehän sinä sanoit, että puolentunnin tai kolmen vartin lenkki!’’, nauroin. ‘’Mutta, mutta. Jos teille olis käyny jotain! Puhelimesi oli lisäksi kiinni’’, Petra selitti. ‘’Älä nyt vauhkoa siinä. Me ollaan nyt tässä, missään ei ole haavoja ja hengissä selvittiin. Puhelimessa ei varmaan ollut kenttää. ja olenhan minä jo neljäntoista, että osaan huolehtia itsestäni!’’, tyydyttelin samalla, kun hoidin Hukkista kuntoon. ‘’Äläpä sinä nyt siinä ala. Me ollaan vastuussa sinusta täällä, eikä tuo ori maailman luotto polle ole’’, Petra sanoi, jo hieman rauhallisemmalla äänellä. ‘’Pää asia että olette kunnossa’’, Petra huokaisi ja halasi, tai pikemminkin rutisti minua. Ennen kuin ehdin edes sanoa mitään, Petra muistutti, ‘’Laita sille vielä loimi niskaan. Ruoat olen jo sekoittanut, joten sä voit kohta jakaa ne’’. Sitten nainen lähti ja jäin pölmistyneenä seisomaan orin karsinaan. Hukkis tönäisi minua. Hain Hukkikselle fleece-loimen, jonka heitin orin niskaan. Jätin Hukkiksen karsinaan huutelemaan käytävän toisella puolella asustaville tammoille, kun vein tavarat varustehuoneeseen. Stina oli kärräämässä ruokia tuntihevosille, joten menin menin auttamaan häntä. Sankojen kansissa luki hevosen nimi, joten ruoat oli helppo kaataa kippoihin. Jatkoimme yksäreiden puolelle, jossa kaadoin nopeasti muonat Hukkikselle ja Jimmylle. Jätin Stinan yksikseen jakelemaan loput ruoat hevosille, kun itse lähdin taukohuoneeseen. ‘’Mä meen nyt, moikka!’’, vinkkasin Petralle, joka jutteli julian ja Innan kanssa. ‘’Saithan Hukkiksen kunnolla hoidettua?’’, Petra varmisti. ‘’Joo joo!’’, nauroin. Kirjoitin vielä ilmoitustaululle Petran järjestämän vaelluksen kohdalle oman nimeni ja Hukkista toivoin ratsuksi. Mitähän siitä tulee...
20.04.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
En kyllä enää ikinä lähde mihinkään mukaan, mitä Inna keksii. Eilisilta oli mennyt Milan pirskeissä ja olin itsekin uskaltautunut kerrankin vetämään huiviini hieman enemmän kuin sen yhden/puolen tölkillistä melkein alkoholitonta siideriä ja nyt kyllä tuntui. Päätäni jomotti, oksetti ja olo oli harvinaisen p*ska (sensuuri, koska ette tietenkään tiedä, että kiroilin. Kukaan ei aavista mitään.) kömpiessäni ylös ja vetäessäni valkoisen t-paidan ja tummanharmaan kolitsit jalkaan.
Kevätaurinko tuntui polttavan silmäni karrelle kun vilkaisin ikkunasta ulos ja kieltämättä kateellisena vilkaisin sängyssäni kuorsaavaa Juliaa, hipsien sitten alakertaan. Minua ei huvittanut syödä mitään, sillä se varmasti tulisi ylös, joten säntäsin suoraan ovesta ulos raittiiseen aamuun vedettyäni nuhjuiset lenkkarit jalkaan.
Kävelin tallille kiireettömästi. Mila oli koko päivän tallissa ja koska hevoset olivat jo pihalla, arvelin, että eilinen synttärisankari oli jossain kunnossa. Puolentoista tunnin päästä alkaisi heinien jako. Hukkis ja Jimmy olivat tietenkin sisällä, joten suuntasin suoraan hakemaan tallista kottikärryjä ja talikkoa. Kärräsin kottikärryt todella hitaasti, jottei niiden rätinä ja ryminä olisi ottanut korviin, mutta lopulta saavuin Hukkiksen karsinalle... Löytäen sen tyhjänä. Lyhyen paniikin jälkeen tajusin, että Mila oli varmaan heittänyt jo oripojat pihalle, jolloin tyytyväisenä aloin lappaa kakkaa kärryihin. Ulkoa kuului lintujen vittuilua toisilleen, mutta se ei nostanut mieltäni kattoon, pikemminkin harmitti - olinko minä ainoa, joka kärsi? En.
Mila asteli aivan yhtä krapulaisen näköisenä talliin kuin minäkin, joten moikattuani hiljaa naista jatkoin työntekoa, saaden pian huuhkittua molemmat karsinat valmiiksi.
"Mila, mie meen ainaki Hukkiksen kanssa vähä maastoo kävelemää iha vaa maasta käsin, koitan palauttaa sen syömää jossai puol kahentoista aikaan" huikkasin Milalle samalla suunnaten jo satulahuoneeseen.
Olin törmätä Lispeen matkalla, jolloin molemmat väistivät samaan suuntaan, sitten uudestaan askel sivulle ja lopulta purskahdimme nauruun säädettyämme hetken siinä ovensuussa.
"No säpö oot pirteen näkönen!" Lispe naljaisi minulle, jollojn pyöräytin silmiäni (tajuten samalla, ettei minulla ollut laseja tai piilareita. Nooo, en minä oviin törmäisi silti. Toivon mukaan.)
"Kiitti. Mut hei, onko sulla muuten tekemistä? Jos kiinnostaa, ni aattelin käydä kävelemäs Hukkiksen ja Jimmyn kans. Jos haluisit ottaa jommankumman?" ehdotin Lispelle, jolloin tuo innostui heti ajatuksesta.
"Joo! Saanko mä ottaa Jimmyn, ku en oo sitä ikinä koittanu? Ja siis selkäänkö kavutaan vai iha maasta?" Lispe kysyi innostuneena.
"Aattelin Hukkiksen kanssa olla ihan maan kamaralla, mut Jimmyn kanssa voi mennä selkäänki, ku ei sillä kuitenkaa oo maanantaina mitää erikoista" kertoilin Lispelle, nostaen samalla harjapakit syliini ja heittäen olalleni riimunnarut, Hukkiksen riimun ja Jimmyn suitset. Lispe ehti napata pakit sylistäni ja marssi niiden kanssa karsinoille, jonka jälkeen huiskaisin Lispelle Jimmyn riimunnarun ja pujotin karsinan ovessa roikkuvaan koukkuun Jimmyn suitset.
Astelimme aruinkoiseen aamuun ja haimme oripojat tarhoistaan. Heitin Hukkiksen päähän riimun ketjullisine riimunnaruineen samalla kun Lispe houkutteli arkaa Jimmyä luokseen. Omaksikin yllätyksekseni Jimmy lähestyi Lispeä loppujen lopuksi suhteellisen reippaasti ja antoi nätisti kiinni ja haisteltuaan Lispen läpikotaisin lähti arkailematta Lispen matkaan.
Talutin Hukkiksen karsinaansa, huikaten Lispelle Jimmyn kanssa toimintatavoista. Hukkis runttasi minut periillään seinään, mutta kaakkimus sai pian ärähdyksen osakseen ja korvat luimussa mulkoili minua, kuitenkaan jatkamatta kiusantekoa.
Harjasin Hukkiksen läpikotaisin, ripeästi, kadoten sitten satulahuoneeseen, jättäen Lispen Jimmyn ja Hukkiksen kanssa muuten tyhjään talliin. Marssin suoraan taukohuoneeseen ja napaasin nassuuni parit buranat yltyvän päänsäryn takia, palaten sitten tonkimaan satulahuonetta.
Etsin käsiini Hukkiksen vanhan nahkariimun orikuolaimella, joka oli ollut orilla päässä viimeksi pari vuotta sitten - olin poistanut riimun käytöstä pääosin siksi, että Hukkiksen virallisten näyttelyiden kiertäminen loppui vähitellen kun itseäni ei kiinnostanut ja niinpä orikuolain riimuineen jäi. Maastoon se olisi hyvä kuitenkin ottaa, sillä kevät sai oripojankin orimaisen puolen heräämään enkä halunnut mitään paniikkia maastossa.
"Petra! Meenkö mä Jimmyllä ilman satulaa?" Lispe kysyi hieman kauhuissaan heti kun tulin satulahuoneesta.
"No vähän joo niin aattelin, mut voitahan sä ottaa loimivyön ja vaikka sen mustakeltasen westernhuovan jos se helpottais?" ehdotin Lispelle, joka nyökkäsi ja kipitteli hakemaan sanomani varusteet. Heitin Lispen unohtaman harjapakin Jimmyn karsinan ulkopuolelle orin kytätessä sitä sen näköisenä, että hyppäisi kohta karsinasta ulos.
Tungin Hukkiksen päähän suitset, orin pureskellessa orikuolainta. Herra ei ollut koskaan pahemmin välittänyt riimussa olevista kuolaimista ja huojentuneena otin orin kiinni riimun päähän ja kävelin käytävälle. Rapsuttelin Jimmyn sutsittua päätä karsinan oven yli.
Lispe porhalsi kohta ja laittoi Jimmyn selkään ensin satulahuovan ja sitten loimivyön. Avasin Lispelle ja Jimpulalle oven, melkein iskien oven Milan naamaan, joka oli juuri tulossa sisälle talliin.
"Hietätkö näiden päiväheinät vaikka karsinoihin? Me käydään vähä maastos köpöttelemässä, ei pitäis mennä kauaa." sanoin Milalle, joka nyökkäsi ja jatkoi sitten matkaansa tyhjälle yksityispuolelle.
Lispe kamppaili itsensä selkään ja matkamme maastoihin alkoi. Koko ajan juttelimme niitä näitä, pääosin hevosista. Jimmy ja Hukkis kulkivat molemmat nätisti peräkanaa. Lispe ravaili muutaman pätkän ja minä hölkkäsin Hukkiksen kanssa perässä pitkällä riimulla. Toisinsanoen Hukkis veteli into piukeana liitävää ravia ja raahasi minua perässään.
Lispen lopeteltua viimeinenkin ravipätkä takaisinpäin tullessamme vaaleaturkkinen rusakko ponkaisi tielle kuin jonkin jahtaamana ja hyppäsi minun ja Hukkiksen eteen eli Jimmyn taakse. Tästä soppa syntyikin, kun Hukkiksen peruuttaessa paniikissa, hypätessä takajaloilleen ja hypätessä sitten eteenpäin takajalkojensa varassa musta ori osui Jimmyyn, joka säikähti ja pukitti kerran. Lispe pysyi selässä eikä Hukkikseen osunut, mutta minä sen sijaan tuiskahdin selälleni Jimmyn kavion voimasta ja parkaisten löysin itseni lopulta maasta. Lispe oli jo hypännyt alas ja piteli nyt hämmentynttä Hukkista ja säikähtänyttä Jimmyä aloillaan samalla kun itse nousin seisomaan pidellen vasenta olkaani. En antanut kyynelten valua, vaikka mieli teki. Lispe kyseli minulta, kuinka kovin sattui, mutta vakuuttelin olevani ihan kunnossa, joten jatkoimme vielä loppumatkan tallille minun irvistellessä kivusta olkapäässäni.
Lopultakin loputtomalta tuntuneen matkan jälkeen parkkeerasimme Hukkiksen ja Jimmyn karsinoihinsa mussuttamaan heiniään. Lispe hoiti Hukkiksenkin pois minun voivotellessa olkapäätäni. Päästyäni taukohuoneeseen löysin sieltä sohvalla loikoavan Julian, joka huomasi heti tuskaisen ilmeeni ja tuli ihmettelemään, mitä olin riehunut. Minut istutettiin paikalle ilmestyneen Milan ja Julian toimesta sohvalle Lispen mennessä viereiselle sohvalle. Saatuani paitani hihaa laskettua senverran, että olkapääni näkyi, ikävä mustelma oli jo muodostumassa ja Julia oli sitä mieltä, että olkapääni oli oudossa asenossa. Yritin pistää vastaan, mutta Milankin lopulta niin käskiessä päätimme lähteä terveyskeskukseen. Julia pakkautui minun viereeni takapenkille, Mila hyppäsi rattiin ja jätti tallin Innan niskoille. Lispe ei halunnut mukaan tulla, joten jäi vain odottamaan uutisia.
Lekureiden tutkittua ja kuvattua olkapääni selvisi, ettei mitään sen vakavampaa ollut tapahtunut, mutta sain ratsastuskiellon pariksi viikkoa, että olkapää toipuisi täysin. Minua varoiteltiin myös, että jos olkapääni ei olisi parin-kolmen-viikon jälkeen symmetrisesti toisen kanssa, alkaisi kuntoutus ja mieli maassa poistuessani tuhisin vain tuohtuneena koko automatkan. Ei ollut reilua ei.
Tallilla sovin parin seuraavan viikon liikutuksesta Milan ja Lispen kanssa, mennen sitten sisälle potemaan pahaa oloani ja särkevää olkapäätäni kylmäpussin ja buranan kera, katsellen päsiäispäivän elokuvaa. Otti päähän. Aika reilustikin.
26.04.2014 - Kirjoittanut Lispe
Aurinko paistoi silmääni, kun katsoin bussin ikkunasta ulos. Painoin katossa olevaa stop-nappulaa ja nousin ylös. Kiitin kuskia hypätessäni linjurista pois. Huomenna olisi kisat, joten Petran sanojen mukaan ‘’läskit lähtee ja niin pois päin’’- treenit jää välistä. Tänään pitää puhdistaa varusteet, pakata tavarat valmiiksi ja varmistaa Julialta, että kyyditys toimii. Saavuin tallin pihaan. Mila ja Jesse istuivat talon terassilla oluella. Pyöräytin vain silmiäni ja naurahdin, kun molemmat vilkuttelivat minulle.
Kello näytti seitsemää katsoessani taukohuoneessa olevaa kelloa. Tervehdin taukohuoneessa istuville hoitajille. Petraa ei näkynyt, joten marssin suoraan Hukkiksen luokse. Ori hörisi pehmeästi minulle, kun silitin sitä. ‘’Täällähän sie olet! Pelkäsin ettet tule ollenkaan valmistelemaan huomista, kun eihän me siitä olla mitään puhuttu’’, Petra iloitsi. ‘’No totta kai minä tulin!’’, nauroin ‘’Käyn ensin juoksuttamassa Hukkista kentällä. tuletko mukaan?’’, kysyin. ‘’Joo toki! Huikkaa sitten taukohuoneeseen, kun olet saanut sille kamppeet päälle’’, Petra käski.
Nainen katosi taukohuoneeseen, kun vedin Hukkiksen harjapakin hyllystä. Keräsin mukaani myös suitset, suojat ja liinan. Harjasin orin nopeasti ja pujotin turkoosit suojat Hukkiksen etujalkoihin. Irroitin suitsista ohjat. Hukkis otti kuolaimet helposti suuhun. Napautin liinan vasemman kuolaimen läpi oikeaan kuolaimeen. Avasin oven ja kävelimme ulos. Koputin ulkoa taukohuoneen ikkunaan ja avasin oven. ‘’Petra, tuo piiska!’’, käskin. Lähdin taluttamaan löntystelevää Hukkista kohti kenttää.
Ohjasin Hukkiksen vasempaan kierrokseen. Petra käveli pitkän raipan kanssa kentälle ja ojenti piiskan minulle. ‘’Jään katselemaan tuohon aidalle’’, Petra sanoi. Nyökkäsin ja päästin liinaa pidemmäksi. Parin kierroksen jälkeen heilautin raippaa ja käskin orin raviin. Hukkis laahasi jalkojaan ja hölkkäsi kuin kameli, joten komensin laiskamatoa reippaanpaan raviin. Liikettä näkyi vasta raipan kosketuksen myötä. Koko ajan sain maiskutella, jotta Hukkis ei hiljentäisi. ‘’Paiskauta sitä ihan kunnolla!’’, Petra huusi. Kävin tuumasta toimeen ja hieman ujosti annoin raippaa Hukkikselle. ‘’Eihän se edes tuntenut tuota!’’, Petra nauroi. Päästin raipassa ollen narun irti ja heilautin sitä ilmassa. Raipasta kuului kauhea näpäytys ja kyllä ori lähti! Hukkis ponkaisi ilmaan, teki pukin ja laukkasi hurjaa vauhtia liinassa. Sain rauhoitella ori hetken, ennen kuin saimme kunnollista ravia. ‘’Noniin! Hienosti. Vaihda nyt suuntaa’’, Petra kehui.
Vaihdoin liinan toiselle puolelle kuolainta. Käskin heti Hukkiksen raviin ja ori totteli hienosti. Parin kierroksen jälkeen hiljensin Hukkiksen käyntiin. Irroitin liinan ja kävelin kauemmaksi. Maiskutin ensin, mutta koska Hukkis ei liikkunut, heilautin raippaa. ori heilautti päätään, vinkaisi ja lähti liitoravia uralle. Kulmasta ajoin Hukkiksen laukkaan. Kun Hukkis viiletti Petran ohi, nainen kellahti selälleen ruohikkoon. Nauroin hulluna ja Petra kömpi ylös. ‘’Perskatin hevonen!’’, Petra mutisi. Juoksutimme oria vielä hetken ja sitten annoin Herran huokaista. ‘’Kävelytä sitä hetki ja vie sitten karsinaan’’, Petra ohjeisti ja lähti hiippailemaan kohti tallia.
Jätin oven auki kun menimme talliin. Irroitin suojat orin jaloista ja otin suitset Herralta pois. Otin Hukkiksen hali otteeseen syliini. Katsoin ulos, jossa aurinko värjäsi koivujen latvat punaisiksi. ‘’Käydäänpä Hukkis ulkona’’, kuiskasin orin korvaan. Huppäsin tennareissa mustaan selkään. Työnsin oven auki ja passitin Hukkiksen ulos. Ori suuntasi kuitenkin höristelemään Ullalle karsinan läpi, mutta pari käden lyöntiä persuksille auttoi. Ulkona Hukkis totteli jokaista apua, koska tammoja ei ollut lähellä. Kävelimme metsätielle josta käännyimme läheiselle niitylle. Annoin Hukkiksen laiduntaa vihertäviä heinänkorsia. Ori heilutteli häntäänsä ja pärski. Laskeuduin selälleni Hukkiksen takapuolen päälle. ‘’Tää on vaiettu rakkaus, josta ääneen ei puhua saa...’’ lauloin oih, niin kauniilla äänelläni. Katselin punertavalle taivaalle. Yltämme lensi kaksi joutsenta, joita Hukkis katseli ihmeissään. ‘’Eiköhän lähdetä takaisin tai Petra taas hätääntyy’’, nauroin. Ori ei ollut halukas lähtemään, mutta pienellä lahjomisella pääsimme liikkeelle.
Yllätyksekseni Petra ei ollut tallin ovella hätääntyneenä soittamassa poliisia. Laskeuduin vasta käytävällä ratsuni selästä. Käänsin orin suoraan pesupaikalle ja Hukkis meni sinne mielellään. Laitoin orille kuitenkin suitset päähän ja molemmilta puolilta kiinni. Huuhdoin Hukkiksen läpikotaisin jonka jälkeen letitin orin paksun harjan isolle letille. Pitää vain toivoa, ettei Hukkis saa päähänsä purkaa lettiä yöllä… Päästin Hukkiksen fleece loimi niskassa karsinaan höristelemään vieressä asuvalle Villalle ja lähdin itse varusteet kainalossa varustehuoneeseen.
Tylsistyneenä istuuduin penkille ja aloin hinkkaamaan koulusatulaa puhtaaksi. Irroitin jalustimet ja satulavyön. Tarkistin, että kisahuopa oli tarpeeksi puhdas. Lopuksi kiilloitin kuolaimet ja keräsin huomenna lähtevät varusteet kasaan.
Huomasin, että Hukkiksen satulahuovat eivät olleet puhtaimmasta päästä. Siispä tungin huovat koneeseen ja pyöräytin sen päälle. Petra saisi pestä myös loimet, mutisin. Lähdin taukohuoneeseen pakkamaan omia tavaroitani. Tungin siniseen ikea kassiin juuri pestyt ratsastushousuni, suomi-kypärän ja serkultani saaneen kisatakin sekä valkoisen paidan. ‘’No onkos kaikki valmiina?’’, Petra nauroi. ‘’Äläpä siinä yhtään virnuile!’’, sanoin. ‘’Julia, sinunko kyydillä me päästään?’’, varmistin. ‘’Joo, kyllähän te siihen mahdutte! Lähdetään puoli kymmeneltä’’, Julia vastasi. Jäin tallille vielä yhdeksään asti ja autoin Markusta jakamaan iltaruoat hevosille. Viimeisen kerran ennen lähtöäni varmistin, että kaikki tarvittava olisi valmiina ja Hukkis hengissä.
02.05.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Lappasin paskoo kärryihin ihan kiitettävällä vauhdilla. Perjantain aamu oli valjennut vain hetki sitten, mutta olin pompannut ylös levottoman yön jälkeen ja lähtenyt tallille. Markus ei ollut vielä ahteriaan tallille raahannut, joten olin toimessani jo heittänyt molempien puolien porukalle ruoat nassun eteen ja tallissa kävikin rouskutus. Tietenkin omaan kuulooni kävivät vain yksäripuolen rouskuttelut, mutta uskoisin, että kaikki tuntiponskien puolellakin olivat nassu kaurassa.
Hukkis väisteli minua, kun otin orin karsinasta märkiä kohtia ja kokkareita pois, Jimmyn karsinaan ei menisi kukaan sorkkimaan kun ori siellä olisi …
Saatuani Hukkiksen karsinan valmiiksi heitin orin päähän riimun naruineen ja lähdin kuskaamaan ruokansa syönyttä herrasmiestä kohti tarhoja.
Pujotin tarhan portilla riimun mustasta päästä ja nappasin mustasta harjasta kiinni, ohjaten suomipojan tarhaansa riekkumaan. Kirpeä aamuilma sai Hukkiksenkin persuukseen vauhtia ja ori menikin kunnon pukkilaukkasarjaa tarhan päästä päähän.
Palasin talliin ja kurkattuani, että Jimmyllä ei ollut aamupalaa kupissa otin ohueseen, limenvirheään riimuun kiinni kimoutuvan morabin ja heitin toisenkin poitsun pihalle. Kulkiessani takaisin tallille päin näin Markuksen auton valot ja heilautin miehelle kättäni, ettei tuo minua miksikään hämärähiippariksi luulisi.
“Mitäs sä jo tähän aikaan ylhäällä?” Markus heitti minulle kun menimme samaa aikaa tallille.
“Ei oikee uni maistunu … ” mutisin, jolloi Markus virnisti ilkikurisesti.
“Oliko Julia yökyläilemäs vai?” mies kysyi kärkevästi, silmissä ilkikurinen ja kiusoitteleva pilkahdus. Jätin miehen kysymykseen vastaamatta, ja ilmoitin vain, että hevosilla oli jo pöperöt,
eli pian voisi heittää loputkin pihalle.
Tosiaan, Julia ei ollut yötä, mikä oli harvinaista. Naikkonen oli lähtenyt keskiviikkoiltana kaverinsa mökille vappuilemaan ja raahaisi ruumiinsa Vaahterapolun tontille vasta huomenna. Minulla oli kamala ikävä blondia, mutta samalla syyllisyys kalvoi: vaikken ollut kuin nukkunut Antonion kanssa samassa sängyssä, juorut kulkivat ja paisuivat hieman turhankin nopeasti ja laajasti, varsinkin talliyhteisössä.
Huuhkin Jimmyn karsinan puhtaaksi kikkareista ja märistä länteistä, huikaten sitten Markukselle, joka heitti juuri kaakkimuksia pihalle, että menisin Jimmyn kanssa kentälle juoksentelemaan.
Sanoista teoiksi, pian Jimmy pörhisteli karsinassaan korvat kevyesti luimussa. Harjailin ohutta karvaa nopein vedoin, yrittäen päästä mahdollisimman pian kentälle riehumaan arabiristeytyksen kanssa.
Tungin Jimmylle suitset suuhun pienen taistelun jälkeen. Jimmy hieman kummasteli normaalia “tiukempaa” suitsitusta: lännenratsastusta varten hankitut suitset siirtyivät sivuun ja nyt Jimmyn nenää painoi turparemmi ja otsalla kulki koristeellinen V-otsaremmi. Kiinnitin liinan orin suitsiin ja lähdin taluttelemaan kimoutuvaa pikkuoria ulos tallista. Matkalla kentälle ohitin Milan kyhäämän pikkupihaton, jossa Kakru paraikaa kiusasi Vinskiä, joka kävi päälle yleisen syyttäjän tavoin. Pikkupojat nujakoivat, joka sai Jimmyn säikähtämään, mutta tähän varautuneena sain orista kiinni tiukemmin ja ouoliksi raahaten vein pikkupihattoa kärkkyvän Jimpulan kentälle.
Jimmy kulki reippaasti pää matalalla ja häntä viirinä nätisti liinan päässä, välillä kärkkyen kulmia. Kävelyn jälkeen vaihdoin vielä kertaalleen suuntaa ja koitin ensin orin oikean kierroksen ravia, joka olikin aika … kamalaa. Hetken taisteltuani orin kanssa vaihdoin suunnan vasempaan, jossa ravi sujui huomattavasti paremmin. Vielä vasemmalla kierroksella annoin Jimmylle lisää liinaa ja nostatin länkkärillä laukan, joka irtosikin komeasti ja lennokkaasti. Morabilla oli hienot askeleet ja se kantoi itsensä arabianhevosmaisella ylpeydellä, mutta lopulta hidastin Jimmyn raviin ja vaihdoin käynnin kautta suuntaa, työstäen vielä hyvän tovin oikeaa ravia kävelytaukojen hidastaessa matkaa.
Oikean ravin alkaessa sujua otin vielä hetkisen oikeaa ja vasenta laukkaa, painottaen oikeaa. Pian Jimmykin alkoi olla saanut päivän liikuntatarpeensa, joten hidastin herran askelluksen raviin ja myöhemmin käyntiin, antaen orin jäähdytellä omaan tahtiinsa. Jimmy olisi vielä jyrännyt eteenpäin, mutta rauhoittavien ääniapujen avulla lännenratsu hidasti tahtiaan ja lopetteli liikuntaa, antaen lihasten kylmetä vähitellen.
Talutin rauhallisemman Jimmyn talliin: turha luulo kuitenkaan, että Jimpula olisi jättänyt pikkupihaton kyttäämisen!
Otettuani Jimmyltä varusteet pois ja vietyäni ne satulahuoneeseen kännykkäni pirahti taskussa. Näytöllä vilkkui uuden viestin merkki ja napsautin viestin auki:
“Moi! Voinko mä liikuttaa tänään Hukkiksen? (: - Lispe”
Näpyttelin pikaisesti vastaukseni:
“Joo anti mennä! Mä lähen käymään kaupungilla, en oo ehkä tallilla ku pääset tänne asti. Käyn laittaa noille heinät, ni ruokalevon jälkee voit liikutella (: “
En jäänyt odottelemaan vastausta, vaan tyytyväisenä tungin puhelimen taskuuni, kipaisten hakemaan heiniä poitsuille. Jimmy sai heinänsä karsinaan kun taas Hukkikselle roudasin heinät tarhaan, taputellen riimutonta oria.
Menin puolijuoksua sisälle, kipitellen yläkertaan märisevän kissani kulkiessa jaloissani. Haettuani pyyhkeen kipitin suihkuun, josta suihkunraikkaana tullessani vedin vaatteet yhä nihkeälle iholle, pakaten laukkuni pyöräytettyäni hiukseni nutturalle. Heitin laukun olalleni ja vedin astetta siistimmät kenkulit jalkoihini. Kipaisin vielä tallin kautta viemässä nyt jo ruokansa ahimeen Jimmyn tarhaan palloilemaan, sitten lähtien kohti bussipysäkkiä, tarkistaen sadatta kertaa, että minulla oli bussikortti mukana.
Kaupunkiin vievä bussi kurvasi samaan aikaan minun kanssani kulman takaa. Hyppäsin lämpimään bussiin ja istuuduin lähimmälle penkille. Kertasin ostoslistaa päässäni: lupaamani vappupalkinnot vapputapahtuman osallistujille, mässyä huomiseksi illaksi, ehkä joku vuokraleffa ja joku pikku lahja Julialle - vaikka Julia ei tiennyt vapun tapahtumista, ei se tarkoita etten voisi lepytellä häntä!
03.05.2014 - Kirjoittanut Lispe
Pakkasin Hukkiksen tärkeimpiä kamppeita autoon. Tänään olisi estekisat Aittohaarassa ja huomenna koulu, joten Hukkis yöpyi siellä. Molemmat kisakamppeet ja hoitovehkeet, fleece-loimi, ruoat… Julia oli luvannut kuskata meitä, kun hän itsekin olisi menossa sinne.
Kun kaikki oli pakattu, oli aika hakea hevonen. Hukkis pyöri karsinassaan kuin viimeistä päivää, taisi Ukko tietää minne mennään. Orilla oli jo kuljetussuojat jalassa, joten hevonen tarvitsi vain taluttaa kärryyn. ‘’Jännittääkö jo’’, Petra hymyili tullessaan talliin. ‘’Vähemmän kuin Seppeleen kisoissa!’’ nauroin. ‘’Otappa sitten hevonen kiinni niin mennään’’, Petra sanoi ja lähti jo tallustelemaan ulos. Aukaisin oven ja Hukkis seisahtui suoraan eteeni. Nappasin orin turkoosilla riimunnarulla kiinni. Hukkis aluksi nosteli jalkojaan kuin kameli, mutta nopeasti muisti, etteivät kuljetussuojat syö hevosparan jalkoja. ‘’Se saattaa hieman jänistellä, mutta kyllä se sinne menee!’’ Petra muistutti. Otin taskustani porkkanan ja heiluttelin sitä orin nenän edessä. Hukkis astui etujalallaan rampille mutta peruutti heti alas. Petra maiskutteli takaa ja minä vedin edestä. Porkkana auttoi, mutta silti lastaaminen oli aika vaivalloista. Vihdoin ja viimein ori oli kyydissä ja pääsimme matkaan.
Matka ei kestänyt kauaa ja pian olimme perillä. Puhelimeni kello näytti yhtätoista kun sain siihen viestin:
‘’Mä tuun kattoo niitä kisoja!’’
Viesti oli Veeralta. Vastasin siihen:
‘’Kiva, me ollaan jo täällä. Etsi mut sitten käsiisi, moikka!’’
En jäänyt odottamaan vastausta vaan nousin autosta ja lähdin Julian ja Petran perään. ‘’Heissan!’’ Inna tervehti meitä. ‘’ Tere! Minne me toi ori laitetaan?’’ Petra vastasi. ‘’Yksityisten puolelle, kolmoskarsina on vapaa’’, Inna ohjeisti. Julia jäi juttelemaan Innan kanssa kun me otimme Hukkiksen trailerista pois. Irroitin narun ja Hukkis peruutti ennätysnopeudella alas rampilta. Ori nosti päänsä ja päästi sieraimistaan kovan hönkäisyn. Hymyilin ja katsoin ylvästä oria. ‘’Alappa tulla sieltä’’, nauroin. Kiskaisin narusta ja Hukkis palautui takaisin maanpinnalle. Hukkis käveli koko matkan pää ylhäällä tarkkaillen ympäristöään. ‘’Se on aina tuollainen’’, Petra sanoi. Hymyilin vain vastaukseksi.
Käänsin Hukkiksen karsinaan. Petra irroitteli kuljetussuojat orin jaloista ja vei ne sitten varustehuoneeseen tuomaamme laatikkoon. Rapsuttelin sillä aikaa Hukkista, kun Petra kävi hakemassa hoitotavarat. Yhteistuumin otimme Hukkiksen käytävälle ja laitoimme sen kisakuntoon. ‘’Tee sinä ne sykeröt, kun minä en osaa!’’ nauroin. ‘’Nää ei sit oo mitään kauneinta mallia’’, Petra huokaisi. Nainen alkoi selvittämään paksua harjaa, kun minä kiillotin orin karvaa. Vaihdoin vähän väliä juuriharjasta pölyharjaan ja toisinpäin. Hukkis pudotteli talvikarvaansa, joten harjaus ei ollut helppoa. Pyörittelin kumisualla koko hevosen läpi. Kun ori näytti edes jotenkin siedettävältä, suihkautin vähän hevosten hoitoainetta Hukkiksen lautasille ja mahaan. Herra ei pitänyt ideastani, joten korvat painautuivat luimuun ja takajalka nousi. ‘’Noh!’’ ärjäisin.
Hukkis näytti suoraan sanottuna onnettomalta kun katselimme sitä vähän kauempaa. Korvat sivuilla ja pää matalana. ‘’Pitäskö noi sykeröt ottaa pois?’’ Petra mietti. ‘’No eii…. Huomenna tehdään sitten paremmat!’’ sanoin. ‘’Nyt on sinun vuoro hakea varusteet!’’ Petra komensi. Luikin hakemaan estepenkkiä sun muita varusteita.
Petra karkasi juttelemaan muiden kanssa kun minä jäin varustamaan Hukkista. Liu’utin satulahuovan orin selkään. Lampaankarvaromaani tuli satulan alle ja sitten satula. Hukkis antoi kiristää satulan jo paljon paremmin, kun ymmärti, että kohta mennään. Suitset ori melkein nielaisi. Laitoin suitsista remmit kiinni ja aukaisin satulavyön uudelleen, sillä martingaalit piti laittaa… Huokaillen säätelin vielä viimeiset remmit. Tunsin sormet kyljissäni ja kiljaisten hyppäsin varmaan kaksimetriä ylös! Käännyin ja huomasin Antonion. ‘’Mitä sä täällä teet?’’ nauroin. ‘’Tulin katsomaan kisoja, hölmö!’’ Anton sanoi. ‘’ Jaa jaa, täällä sitä vaan kuherrellaan’’, Petra virnisteli. Näytin naiselle keskaria ja siirryin sivulle vaihtamaan kisatakin. Pienen hiljaisuuden jälkeen Petra astui Antonia askeleen lähemmäksi ja kuiskasi pojan korvaan jotain, varmaan luuli etten kuule heitä. ‘’Katsoo nyt’’, Anton sanoi vähän liian kovaa ja iski Petralle silmää. ‘’Jaa, mitä katsoo?’’ käännyin ja mulkaisin molempia. ‘’Ettää… Pitääkö hän minulle tunnin ensiviikolla’’, Petra mutisi. Näin, kuinka hän katseli muualle ja oli muutenkin vaivautuneen oloinen. ‘’Mä meen jo katsomoon’’, Anton sanoi ja heilautti kättään. Kun poika oli mennyt, katsoin Petraa. ‘’Nyt kerro!’’ käskin. ‘’Mitä?’’ Petra kysyi muka tietämättömänä. ‘’No en minä tiedä, mutta ei teillä ole puhtaat jauhot pussissa!’’ sanoin. Petra ensin kiemurteli kuin mato paikallaan ja sanoi sitten: ‘’Kohta alkaa verkka. Tule maneesiin viiden minuutin päästä!’’ Petra lähti juoksujalkaa pois paikalta.
Veeraa ei vieläkään näkynyt, liekkö myöhästynyt bussista. Hyppäsin maneesissa Hukkiksen selkään. Kiristin vyön ja laskin jalustimia reiällä. Päästin Hukkiksen kavelemaan uralle. Kentällä pyöri meidän lisäksemme Julia Kiaransa kanssa. Siirryimme uran sisäpuolelle kun Julia lähti ravaamaan. Hukkis muistutti välillä hirnumalla kuka oli paikan kunkku. Siirryin parin kierroksen jälkeen raviin. Hukkis ravasi reippaasti ja sain ihan vähän pidätellä sitä. Maneesiin oli kasattu kaksi estettä, okseri ja pysty. Tallityöntekijä Elsi ja Mila minulle tuntemattoman hevosen kanssa kävelivät kentälle. ‘’Nyt voitte alkaa hyppäämään tuota pystyä. Muistakaa huutaa: tulen, ajoissa ennen kuin lähdette kohti estettä!’’ Elsi opasti. Tein pari laukkaympyrää ja vaihdoin sitten suuntaa. ‘’Tulen!’’ Julia huuti. Emme olleet lähelläkään estettä, joten en valittänyt huudosta. Käännyin kohti estettä ja huusin tulevani. Hukkis nosti jalkojaan laiskanpuoleisesti, mutta yli mentiin. Tulimme esteen myös toisen kerran. Hukkis hyppäsi paljon paremmin joten taputin sitä kaulalle. Mila ja Julia tulivat myös hevostensa kanssa esteet jonka jälkeen saimme Elsiltä luvan vaihtaa suuntaa. ‘’Tulkaa tässä suunnassa tuo okseri!’’ Elsi käski. Hyppäsin okserin vain kerran, sillä se meni niin hienosti. Ravasin löysin ohjin hetken ja tulin sitten pois maneesista.
Vein Hukkiksen hetkeksi karsinaan, jotta voisin käydä etsimässä tukijoukkoni. Löysin Petran kentän laidalta katsomassa Milan suoritusta. ‘’Millon mun vuoro on?’’ kysyin. ‘’Joku kymmenen minuuttia. Käydään heittämässä sut selkään niin saat kävellä sen aikaa’’, Petra ohjeisti.
Kävelimme kentän luona, kun minä yritin lyhentää jalustimia. Työntekijät nostivat esteitä jonka jälkeen olisi minun vuoroni aloittaa luokka. Huomasin Veeran ja Eemilin kävelemässä meitä kohti. Veera käveli heti taputtamaan Hukkista, mutta Eemil jäi taaemmaksi. ‘’Sori, mun piti oottaa toi mukaan’’, Veera nauroi ja osoitti Eemeliä. ‘’Joo. Mun vuoro on ihan kohta, kunhan esteet on nostettu. Menkää tonne Petran luokse’’, ohjeistin Veeraa. ‘’Okei, onnea!’’ Veera sanoi ja näytti peukkuja. Eemil ja Veera menivät Petran luo kun Armi tuli sanomaan, että voin mennä jo kentälle.
Hukkis nosti laukan pukin kera. Keräsin ohjat paremmin kätösiini ja ajattelin radan nopeasti mielessäni. Ylitimme kaikki esteet omalla tyylillä eikä yhtään puomia tippunut! Hukkis olisi saanut olla vähän reippaampi, mutta olin tyytyväinen rataamme.
Petra oli heti meitä vastassa. ‘’Se meni tosi hyvin!’’ Petra innostui. ‘’No jaa… Kyllä huomaa että tää on kouluratsu!’’ nauroin. ‘’Kävele hetki sen kanssa ja vie sitten karsinaan. Sitten sulla on joku tunti vapaa-aikaa, että voit kierrellä täällä’’, Petra sanoi. Tein työtä käskettyä ja heitin orin karsinaan.
Anton tuli karsinan luokse ja onnitteli meitä hyvästä radasta. ‘’En nyt tiedä menikö se niin hyvin. Hukkis oli vähän laiska’’, sanoin. ‘’Äläpä nyt vähättele itseäsi’’, Anton nauroi. Samassa Veera ja Eemil tulivat talliin. ‘’Mitäs sun nyt pitää tehdä?’’ Veera kysyi. ‘’Hukkis saa levätä hetken karsinassa ennen palkintojenjakoa’’, kerroin ‘’Mennäänkö ostamaan kahvia ja pullaa?’’ ehdotin. Kaikki myöntyivät joten lähdimme taukohuoneeseen.
Pujottelimme käytävän ja varustehuoneen läpi taukohuoneeseen. Myöhemmin kuitenkin tajusimme, että olisimme päässeet suoraan yksityistenpuolelta ulkokautta sinne. Jenna seisoi tiskin, tai oikeastaan pöydän takana. Pöydällä oli korillinen pullia, iso termostonkka, pillimehuja ja karkkipusseja. ‘’Mitäs teille saisi olla?’’ Jenna kysyi ystävällisesti. Astelin kohti pöytää. ‘’Yksi pillimehu ja pulla’’, sanoin. ‘’Kaksi euroa’’, Jenna pyysi. Ojensin kolikon naiselle joka laittoi sen pieneen laatikkoon. Nappasin pöydältä punaisen pillimehun ja pullan pahvilautaselle. Rojahdin sohvalle syömään ostoksiani. Veera istui viereeni ja pojat menivät pöydän ääreen. Syötyämme kiitimme Jennaa ja lähdimme ulos.
Julia kisasi viimeisenä kentällä. Pisteiden laskun jälkeen olisi palkintojenjako. ‘’Kohta alkaa palkintojenjako, joten mun pitää mennä ottamaan Hukkis’’, kerroin. Muut lähtivät kentän laidalle katsomaan kun minä riensin uljaan orini luokse. Hukkis hörähti pehmeästi avatessani karsinan oven. Otin ohjat pois jalustimien takaa ja kiristin vyön uudelleen. Taluttaessani Hukkista ulos Petra tuli luokseni. ‘’Jos pääsette kunniakierrokselle, anna sen laukata reippaasti’’, nainen käski. ‘’Joo joo’’, nauroin.
Petra punttasi minut selkään ja kävelimme kentälle. Asetuimme vierekkäin kun Inna, Armi ja Elsi supattelivat vielä jotain. Innalla oli lista kädessä, Armi piteli ruusukkeita ja Elsin kainalossa oli kukkakimppu. ‘’Kröhöm’’, Inna murahti ‘’ 50cm luokan tulokset ovat: kuudenneksi Julia ja Reckless Kirby, viidenneksi Mila ja LR’s Melkoinen Salla, neljänneksi Mila ja Ryste Den Ud, kolmanneksi Lispe ja Hukkareissu, toiseksi Julia ja Perilous Queen. Tämä tarkoittaa sitä, että Mila voitti ratsullaan K.B. Murheenkryyni! Armi jakaa jokaiselle ruusukkeen ja Elsi antaa voittajalle myös kukkakimpun’’, Inna kertoi. Hurrasin hiljaa mielessäni ja taputin muiden mukana. Kättelin Armia tämän laittaessa ruusuketta Hukkiksen suitsiin. Kun ruusukkeet oli jaettu ja Milasta ja hevosesta oli saatu kukkakimpun kanssa kuva, alkoi kunniakierros. Mila ojenti kukat takaisin Elsille ja komensi hevosensa laukkaan. Julia lähti seuraavana ja sitten me. Hukkis heitteli päätään ja korskui, taisi arvata että hyvin meni. Saimme vielä kaiuttimista marssi-musiikiin jonka tahtiin yleisö taputti.
Hyppäsin alas orin selästä ja taputin sitä kaulalle. Petra säntäsi heti luokseni ja naisen perässä laahustivat Veera, Eemil ja Anton. ‘’Oho! Enpä tiennyt että tämä on estehevonen’’, Petra nauroi ja rapsutti kullannuppuaan. ‘’Onneksi olkoon! Hienosti meni!’’, Anton onnitteli. ‘’Juu, samat sanat’’, Veera nauroi. ‘’Tämän päivän kisailut oli tässä, huomenna uudelleen. Tuletteko te Veera?’’, sanoin. ‘’Kyllä me päästään!’’ Veera vastasi ‘’vai mitä?’’ tyttö jatkoi ja katsoi murhaavasti Eemeliä. Ei tainnut hirveästi hevosista tykätä… Eemil nyökkäsi. Veera ja Eemil lähtivät ja lupasivat huomenna tulla ajoissa. ‘’Laita hevonen karsinaan ja hoida se kuntoon. Menen katsomaan seuraavaa luokkaa!’’, Petra ohjeisti ja lähti sitten kohti kenttää. Oli siinäkin hyvä omistaja… ‘’Minä voin auttaa sinua’’, Anton hymyili. ‘’Kiitos’’, vastasin säreilevällä äänensävyllä. Veera ja Eemil lähtivät, mutta Anton jäi vielä.
Anton piteli Hukkista sillä aikaa, kun otin orilta satulan pois selästä. ‘’Käydään vielä vähän tutustumassa maastopolkuihin maastakäsin’’, sanoin. ‘’Käy mulle’’, Anton vastasi. Vaihdoin Hukkikselle päitset ja nappasin sitten orin narunpäähän.
Ilta-aurinko värjäsi puiden latvat oransseiksi. Kävelimme vierekkäin hiekkatiellä. Hukkis käveli pää ylhäällä, muttei kuitenkaan pomppinut ympäri kuin aropupu. Juttelimme Antonion kanssa enimmäkseen hänestä. Siitä kuinka hän oli käynyt viime kesänä Hollannissa ja että hän on kisannut paljon. Siinä ohella kerroin myös omista kokemuksistani. Kävelylenkki oli nopeasti tehty ja palasimme takaisin tallille.
Viimeinen luokka oli menossa ja kello näytti vaille kolmea. Purin orilta vielä sykeröt, jonka jälkeen tökkäsin Hukkikselle nokan eteen lintin heinää ja liu’utin sitten karsinan oven kiinni. Veimme Hukkiksen varusteet varustehuoneeseen ja palasimme vielä sitten orin karsinan luokse. Antonin puhelin piippasi. Poika kaivoi kännykän taskustaan. ‘’Mun pitää mennä’’, Anton sanoi haikeana. ‘’No, nähdään huomenna!’’ sanoin. ‘’En pääse huomenna, pitää lukea kokeisiin’’, Anton kertoi. ‘’No höh… Tallilla sitten viikolla’’, naureskelin. Katsoin Antonia suoraan silmiin ja poika hymyili minulle. Anton kumarsi lähemmäksi suutani ja antoi sitten pienen pusun. Jähmetyin paikoilleni. ‘’Haittaako tää?’’ Anton kysyi hiljaa. En vastannut mitään vaan suutelin Antonia. Kerkesimme hetken aikaa kuherella karsinan edessä kun kuulin Petran äänen takaani. ‘’Jaa, vai tallaista peliä’’, Petra huokaisi. Melkein hyppäsin pois Antonista. ‘’Ööh...’’, mutisin. ‘’Nähdään ensiviikolla’’, Anton sanoi ja antoi sitten pienen pusun poskelleni. Poika karkasi tallista ja jäin vain naama punaisena siihen Petran eteen. ‘’Todellakin ööh!’’, Petra hämmästeli. ‘’No mitä mun tohon nyt pitäs vastata’’, sanoin. Petra vain pyöräytti silmiään. ‘’Tulin vain sanomaan että lähdetäänkö jo Vaahterapolkuun?’’ nainen sanoi ja tyynemmällä äänellä. ‘’Joo käy mulle’’, vastasin. Sanoin orille heipat joka hörähti minulle pehmeästi. Sitten lähdimme Petran ja Julian kanssa kohti autoa.
04.05.2014 - Kirjoittanut Lispe
Hukkis hörisi kun avasin karsinan oven. Ori mutusteli vielä aamu heiniään. Kello oli puoli kaksitoista ja talli oli täynnä ihmisiä. Sidoin orin kaltereihin kiinni siten, että se saisi syötyä heiniään. Harjasin Hukkiksen siistiksi jonka jälkeen selvitin sen harjan eilisiltä sykeröiltä. Meillä ei ollut mikään kiire, joten kerkesin rauhassa tehdä orille uudet sykeröt. Letitin harjan kahdelletoista letille. Ori heilui edestakaisin, joten sain pari kertaa ärjäistä kunnolla. Kun pienet letit oli tehty, kieritin ne ylös. Tällä kertaa sykeröt onnistuivat ja ihailin työn tulostani. Samassa Petra tuli karsinan ovelle. ‘’Jaaha, sinäkö et muka osaa tehdä noita?’’, Petra virnisti. ‘’Noo… Kaipa nuilla uskaltaa mennä koulukisoihin’’, naurahdin. Petra alkoi tekemään Hukkiksen häntään kalanruotolettiä , - jonka hän kuulema osaisi vaikka silmät kiinni - kun minä puhdistin orin kaviot. Kavioiden puhdistus oli helppoa ja jalat nousivat helposti, joten oli aika heittää penkki selkään. Pyyhin pahimmat karvat pois satulahuovasta ja laitoin sen sitten satulan alle. Nostin penkin selkään vielä ilman satulavyötä. Nostin maasta melkein puhtaan vyön, joten harjasin siitä irtoavat hiekat pois. Hukkis antoi laittaa satulavyön helposti. ‘’Valmis!’’ Petra kertoi. Katsoin häntää. ‘’Hieno!’’ ihailin. Petra laittoi Hukkikselle suitset, kun minä kävin vaihtamassa paidan ja kengät. Palasin takaisin karsinalle ja lähdin sitten verkkaamaan orin.
Hukkis olisi taipunut vaikka kaksinkerroin jos olisin halunnut! Kerkesin vain ajatella oikealle kääntymistä, niin Hukkis teki sen. Miksei tämä voinut olla kotonakin näin hyvä? Hukkis kuitenkin huuteli minkä kerkesi tammoille ja ehkäpä vähän muille oreille ja ruunille. Verkka oli nopeasti tehty. Lähtövuoroni oli viidentenä, joten jäin kävelemään tallin pihaan. Kävelin pitkin ohjin pihaton lähellä kun huomasin parkkipaikalla Veeran ja Eemilin. Onnekseni minun ei tarvinnut huutaa heitä, sillä Eemil huomasi minut.
‘’Moi, ethän sä kerenny vielä mennä’’, Veera sanoi. ‘’Taas te olitte myöhässä!’’ huusin ikään kuin suuttuneena. ‘’Sori...’’, Veera mutisi. ‘’Vitsi vitsi! Mun vuoro on kohta. Verkkasin jo’’, nauroin. Veera näytti kieltä ja lähdimme kävelemään kohti kenttää.
Ravasimme Hukkiksen kanssa kentälle. Tulin tuomarinkopin molemmista suunnista, jotta Hukkis ei säikkyisi sitä. Istuin harjoitusraviin ja käänsin keskihalkaisijalle. Hukkis pysähtyi pienimmästäkin pidätteestä. Tervehdin tuomari-Innaa, joka nousi seisomaan ja kilisti kelloa. Hukkis ravasi reippaasti ja liitävästi. Pohkeenväistö onnistui täydellisesti. Rata meni mielestäni täydellisesti, lukuunottamatta Hukkiksen sähellyksiä. Taputin Hukkista radan jälkeen, kun kävelimme portille. Petra odotti portilla ja onnitteli meitä. ‘’Tuollainen se on aina. Kunnon hätäilijä’’, Petra nauroi kun kerroin miten Hukkis sähelti. Kävin ravailemassa ja menemässä loppukäynnit vielä maneesissa ja sitten lähdin purkamaan oria.
Veera ja Eemil tulivat kertomaan, että he lähtevät, koska Eemelillä koski päähän. Sanoin heipat heille ja jatkoin Hukkiksen hoitamista. Harjasin Hukkikselta vähät hiet pois, jonka jälkeen aukaisin sykeröt ja hännän. Heitin mustalle orille fleece-loimen niskaan, vaikka Hukkis erityisen märkä ollut. Jätin orin huutelemaan karsinaan, kun vein varusteet pois ja menin katsomaan muiden suorituksia.
Ennen palkintojenjakoa tajusin, että minun olisi pitänyt olla ratsailla! Sen verran kiire oli, etten enää kerennyt varustaa oria. Siinä toivossa, ettemme pääsisi kunniakierrokselle kärkijoukkoon talutin Hukkiksen kentälle. Inna kertoi tulokset ja huokaisin helpotuksesta. Tulimme Hukkiksen kanssa viidensiksi, joten ravasin Hukkiksen kanssa viimeisinä ympäri kenttää. Läähätin kuin koira tullessani pois kentältä.
Olimme Aittohaarassa koko loppupäivän. pääsimme lähtemään vasta neljältä kohti Vaahterapolkua. Hukkis rymisteli alas ja huuteli, että kunkku tuli kotiin. Revin siniset kuljetussuojat Herran jaloista, jonka jälkeen talutin Hukkiksen suoraan tarhaan, jonne ori jäi mielellään vetelemään kiitoravia ja pukkilaukkaa. Kävelin autolle ja otin mukaani Hukkiksen satulan ja hoitotarvikkeet. Petra saisi kantaa loput. Asetin orin tavarat siististi paikoilleen hyllyihin. Petra tuli varustehuoneeseen Julia kainalossaan. ‘’Onko tässä kaikki Hukkiksen tavarat?’’ Petra varmisti ja laittoi suitset naulaan. ‘’On on. Pitääkö mun vielä tehdä jotain, vai voinko jo soittaa kyydin?’’, sanoin. ‘’Jos ori on turvallisesti tarhassa, sillä on heinää nenän edessä ja tavarat paikoillaan, olet vapaa’’, Petra nauroi. ‘’Hyvä. Mehän sanottiin Milalle, että laittaa iltaheinät Hukkikselle tarhaan täksi päiväksi. Sielä ne näkyi olevan’’, kerroin ‘’eli menen nyt. Heippa ja kiitos Julia kyydistä!’’ huusin kun olin jo tallin ovella.
Pujahdin vielä hetkeksi heiniään mussuttelevan Hukkiksen tarhaan. Silittelin oria ja annoin sille pari heppanamia. Annoin pusun Hukkiksen turvalle ja lähdin sitten kohti bussipysäkkiä.
06.05.2014 - Kirjoittanut Mila
Talutin Hukkiksen tallille iloisesti hyräillen. Olimme eilen sopineet Jessen kanssa, että lähdemme käymään yhdessä maastossa ja kaiken järjen vastaisesti olin päättänyt ottaa ratsuksi Hukkiksen. Hormonihuuruinen ori ja kaunis tammaneiti ei varmaan ollut mikään järkevin parivaljakko maastoon, mutta noh… Olisipahan jotain äksöniä mahdollisesti tiedossa.
Jesse jo harjailikin Danielaa käytävällä ja itse tungin mustan orin sen omaan karsinaan. Vaihdoimme pienet hymyt kun kävelin miehen ja tamman ohi. Käväisin nopeasti hakemassa Hukkiksen harjat varustehuoneesta ja lähdin puunaamaan oria puhtaaksi.
Hukkis tapansa mukaan pyöri kuin puolukka pi… siellä jossain harjauksen aikana, mutta lopetti turhanpäiväisen touhottamisensa aina, kun komensin sitä napakasti.
- Ongelmia? Jesse kysäisi.
- Eii, tää on tätä normaalia arkea, huikkasin takaisin.
Varusteet menivät orille suhteellisen vaivattomasti päälle ja olinkin pian valmis lähtöön. Kypärä päähän ja menoks!
Talutimme ratsumme ulos tallipihalle ja itse jouduin käyttämään selkään nousemisessa apuna jakkaraa. Jesse nousi vaivattoman näköisesti Danielan selkään, mutta minä jouduin leikkimään apinaa että sain itseni kammettua Hukkiksen selkään.
Hukkis pörisi ja hörisi Danielalle, mutta tamma ei korvaansakaan lotkauttanut orin suuntaan.
- Mihinkäs te olette menossa? Inna kiljaisi nähdessään meidät tallipihalla. Perhana, kun sen piti tupsahdella paikalle aina, kun sitä ei olisi tarvittu.
- No, sinne maastoon mistä oli jo eilen puhetta, vastasin ja hymyilin kämppikselle aurinkoisesti.
- Niinhän se olikin… Inna mutisi.
Lähdimme matkaan ja Inna toivotti meille vielä hyvät matkat.
- Olkaa kiltisti, Inna huikkasi vielä peräämme. Hemmetin pässi.
Ilma ei ollut mikään maailman kehuttavin tänään, mutta ei se haitannut. Ratsastimme rinta rinnan polkua pitkin eikä hevoset olleet moksiskaan, vaikka vastakkaista sukupuolta olivatkin.
- Arvaa vaan saako taas kuulla kaiken maailman salasuhde teorioita kun Inna pääsee juoruamaan tästä meidän retkestä? naurahdin, kun talli katosi puiden taa.
- Eikö niitä saa kuulla jo muutenkin? Jesse hymyili. - Mistä Inna on ylipäätänsä saanut päähänsä, että me vappuna… noh… Tehtiin mitä tehtiin.
- Sillä on joku kuudes aisti! Se arvas melkein heti, että minä oon harrastanu seksiä, naurahdin hieman nolona. Tuntui oudolta puhua Jessen kanssa asiasta. Olimme yrittäneet olla mahdollisimman normaalisti tapahtuneen jälkeen eikä oltu puhuttu asiasta ollenkaan.
Jesse hymyili minulle leveästi eikä virkannut mitään. Tunsin punastuvani ja ihmettelin, mikä minua oikein vaivasi. Olihan Jesse todella siis TODELLA komea mies, mutta en minä nyt mitään ihastumishommia saatika seurustelusuhteita halunnut. Turhanpäiväistä sontaa, sanon mä.
Otimme parit laukkapätkät ja hevoset tuntuivat nauttivan viileästä ilmasta sekä meidän retkestämme.
Hukkis oli kiltisti, kuten aina maastossa. Daniela hieman meinasi säpsyillä metsän ääniä, mutta huomatessaan ettei Hukkis niistä ollut moksiskaan, tamma rauhoittui.
- Käännytäänkö takaisin? Jesse kysäisi, kun olimme ratsastaneet tunnin verran metsätietä pitkin.
- Sopii mulle, vastasin. En kyllä oikeasti halunnut. Olisin halunnut jatkaa meidän retkeämme vaikka kuinka kauan.
Oli mukava olla Jessen kanssa ihan kahdestaan ja jutella niitä näitä ihan rauhassa.
- Kaduttaako sua? Jesse töksäytti yhtäkkiä.
- Niin mikä? ihmettelin kunnes tajusin mitä Jesse tarkoitti. - Ei, ei mua kaduta.
- Hyvä, Jesse huokaisi. - Ajattelin vain kun et ole pahemmin sen jälkeen minulle jutellut.
En tiennyt mitä vastata, joten jatkoimme matkaa hiljaisuuden vallitessa.
- Hei, viimeinen mutkassa on mätämuna, Jesse huudahti ja kannusti Danielan laukkaan, kun tulimme pitkälle suoralle.
Eihän tankkimainen Hukkis sulavalinjaiselle ja pitkäjalkaiselle Danielalle pärjännyt - varsinkaan kun tamma oli saanut niin hyvän etumatkan.
- Huijasit, murahdin, kun hiljensimme taas ratsumme käyntiin.
Jesse virnisti leveästi, kuten aina enkä voinut olla hymyilemättä takaisin.
- Mitäs nyt sitten? Jesse mutisi, kun talli alkoi häämöttämään edessäpäin. - Onhan meidän välillä kaikki ihan ok?
- Totta kai, vastasin.
- Kavereita?
- Kavereita! Ehdottomasti.
Meinasin kyllä sanoa kavereita luontaiseduilla mutten kehdannut. Ehkä oli parempi vain ettei menisi sotkemaan muuten niin lupaavasti alkanutta kämppäkaveruutta. Ja eihän sitä tiedä millon Jesse löytää oman kämpän.
Tulimme tallille ja laskeuduin Hukkiksen selästä huomattavasti ketterämmin kuin olin sen selkään noussut.
Talutin Hukkiksen talliin ja sidoin sen käytävälle, kun taas Jesse vuorostaan pisti Danielan karsinaan. Riisuin Hukkiksen varusteet ja paikalle pelmahtanut Inna lupasi viedä ne varustehuoneeseen.
- Oliko kivaa? Inna vinoili samalla, kun harjasin Hukkista. Herra oli vissiin hieman väsähtänyt meidän retkemme aikana, sillä sitä tavanomaista pöljäilyä ei ollut havaittavissa.
- Juu-u, vastasin.
- Sehän on hienoa… Pysähdyittekö mihinkään puskaan halailemaan? Inna jatkoi uteluaan.
- Ei! tuhahdin. - Idiootti.
Inna meni utelemaan Jesseltä meidän maastolenkistämme ja minä jatkoin Hukkiksen puunaamista.
- Oot sinä vaan ihan liian komea, lässytin orille joka hörähti pehmeästi. - Niiiin, taidat tietää sen itsekin.
Lässyttelin Hukkikselle hyvän tovin ennen kuin laitoin sen karsinaansa syöpöttelemään heiniä.
Jessekin laitteli Danielan varusteita omille paikoilleen ja Inna jatkoi paikalla norkoilemista sen näköisenä, kuin odottaisi meidän tekevän jotain “ihmeellistä”.
- Minäpä lähden moikkaamaan Kakrua ja Vinskiä, tuumasin ja lähdin tallista jättäen Innan sinne seisoskelemaan yksinään.
06.05.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Taivalsin pihan poikki Hukkiksen roikkuessa riimunnarun nokassa pörhäillen itsekseen. Musta herrasmies saisi kohdata kesän parturin kautta, joten olin käskenyt Innan ottaa jo esille sakset ja muuta pientä kivaa. Kello ei ollut vielä yhdeksääkään, mutta olin jo ahkerana antanut kaakkimuksilleni heinät ja putsannut karsinat. Nyt oli siis edessä Jimmyn ja Hukkiksen liikutus ja Hukkiksen parturointi. Musta ori saisikin kunnon jenkkisiilin hieman pidemmällä otsiksella ja häntääkin voisi toki siistiä. Koska ori oli kuitenkin herkkä öttiäisille, ei häntää kovin lyhyeksi kehtaisi leikata.
Päästessäni talliin, jossa Inna oli jo ottanut esille kaiken tarvittavan, näin Lispenkin kurkkivan hoidokkiaan.
“Ai moi! Mitäs sä täällä näin aikasin?” hihkaisin tytölle samalla kun suljin ovea orin perässä. Hukkis oli kokenut klipattava eikä juuri pelännyt klippausta, mutten voinut olla kuin tytyväinen, jos saisin Lispenkin avukseni. Toki tänään parturoisin vain jalat ja siistisin pitempiä karvoja, joten eihän kokoklippaus ollut edessä.
“Tulin vaa pyörimää tänne. Tarviitko sä apua, Inna jutteli että Hukkis sais mani-, pedikyyrin ja viel parturin ja hieronnan!” Lispe lateli naama pokerilla samalla kun Inna purskahti nauramaan.
“Inna älä pilkkaa mun diivaa!” naurahdin Innalle samalla kun talutin Hukkiksen käytävälle. Hain käsiini narut, joihin kiinnitin Hukkiksen.
Lispe kävi hakemassa oripojan harjat minun ja Innan naljaillessamme toisillemme jotain tarpeetonta. Mustan orin hoitaja pamautti pakin orin vierelle ja aloimme koko kolmikko puunata Hukkista.
Orin ollessa tarpeeksi puhdas Inna laittoi minikokoisen klippauskoneen käyntiin ja minä nappasin sen naiselta siistien Hukkiksen vuohiskuopat ja jalat muutenkin. Myös vatsanalus koki siistimisen, jonka siisti orin ulkoasua jo huomattavasti.
Laitoin koneen pois ja Lispe huikkasi saaneensa hännän selviteltyä. Hukkis alkoi olla jo kärsimätön siinä tönöttäessään, joten lahjoin oria parilla heppanamilla. Inna tuli pitelemään Hukkiksen päätä kevyesti kun itse otin sakset esille.
Siistittyäni orin harjan olin varsin tyytyväinen lopputulokseen: otsatukka ei ollut symmetrinen mutta varsin kivan näköinen ja siiliksikin leikattu harja oli siisti ja käytännöllinen kisoja miettessä, joten nyt oli edessä enää hännän parturointi.
Häntä tuli siistittyä ennätysajassa Hukkiksen ollessa jo lähdössä kilometrilenkille, joten pian pääsimme siirtämään herran pesukarsinaan. Suihkuttelin orin läpi Innan avustaessa. Lispe norkoili pesuboksin vierellä ja syötti parturoidulle Hukkikselle heppanameja ja kehui hienosti käyttäytynyttä poitsua vuolain sanoin - Inna oli erimieltä Hukkiksen iskiessä mononsa hänen varpailleen, jotka olivat naisen epäonneksi turvakärjettömät.
Kun sain Hukkiksen pestyä kävin sen vielä viilalla läpi Innan ja Lispen hävitessä omille teilleen. Heitin orin päälle vielä kuivatusloimen ja jätin fleeceloimen orin karsinan päälle odottelemaan vaihtoa. Hukkiksen vein karsinaansa kuivattelemaan ja odottamaan iltasapuskojaan ennen kuin suuntasin kohti Jimmyn tarhaa hakemaan säikkyperseen sisälle ja liikkumaan hieman lännenratsastuksen merkeissä …
08.05.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Ilta oli jo pitkällä, kun pujotin viimeisenkin soljen kiinni ja ripustin Jimmyn suitset naulaan. Huomenna olisi edessä mestaruuskisat ja olin puunannut molempien hevosteni varusteet suorastaan säihkyviksi. Kaikki olivat jo lähteneet ja Eljaskin lopetteli juuri iltatallia. Pari kertaa olin pyörähtänyt tallin puolella pois satulasaippuan löyhkästä, mutta suurimman osan illasta olin puuhastellut hevosten tavaroiden parissa. Koska olin osallistunut Hukkiksen kanssa kahteen luokkaan ja Jimmyn kanssa yhteen, minun piti puunata kolme satulaa, kolmet suitset ja olin päässyt pesemään pyykkiäkin ihan tarpeeksi – siinä, kun olin aloittanut, niin pesuun olivat joutaneet kaikki hevosten loimet ja valkoiset kouluhuovat riippuivat paraikaa ulkona kuivumassa. Jimmyn estehuopa mylläsi yhä koneessa Jimmyn keltaisen fleeceloimen toverina kun suoristin itseni satulahuoneen lattialta ja laitoin tavarat paikalleen. Kurkkasin pesuhuoneeseen, jossa pesukone mylläsi viimeisiä kierroksia ja odotin muutaman minuutin, ottaen sitten tavarat pois koneesta. Läimäisin koneen luukun kiinni ja menin ulos ripustamaan loimen ja huovan kouluhuopien ja Hukkisten loimien kaveriksi.
Eljaskin pääsi iltatallista ja lukitsi oven minun kipaistessa talolle, jossa minut vastaanottaisi toivon mukaan herkullinen iltapala ja sillee. Paskat, kyllähän sen tiesi että siellä oli pari leivänkänttyä, viinaksia ja kolaa jääkaapissa. Onneksi minulla oli nyt jakso amiksessa, joten pääsin syömään koululla loihtimiamme ruokia. Kotona ei erkkikään söisi ainakaan Innan keitoksia, tie minkä purkin sekoittanut rotanmyrkkyyn …
Inna ja Mila jäivät marttakerhoilemaan vielä keittiöön samalla kun minä ja Jesse leikillämme toisiamme tuuppien portaissa painuimme yläkertaan nukkumaan. Jesse kiusasi minua, että kuinka rökittäisi piirtopäänsä kanssa meidät huomenna, mutta pamautin oven kämppikseni nenän edestä kiinni ja toivoin, että osuisin edes hieman – enkä edes onnistunut. Hmph. Vihaisesti tuhisten kaivoin rennommat kisavaatteeni kaapista ja ripustin ne vaatekaapin oven yläreunaan. Letitin hiukseni ja pinkaisin sitten alakertaan pikasuihkulle, ehtien juuri ennen Jesseä ja Innaa, jotka jäivät paukuttamaan ovea kiukkuisina – minä voitin tämän erän!
Otin pikasuihkun vain enimpien hikien saamiseksi pois ja hiipparoin sitten mahdollisimman hiljaa vessasta, nähden matkalla Jessen. Inna päivysti suihkuvuoroaan keittiössä, joten vinkkasin Jesselle kädelläni suihkun olevan vapaa ja mies virnisti minulle, mennen sitten aivan lähelle vessan ovea. Karjaisin suihkun olevan vapaa juostessani portaita ryminällä ylös, jolloin kuulin Innan ryntäävän ylös keittiön penkistä ja kaatavan tuolinsa samalla, mutta pian kuulin kiroilutulvan kohdistettuna Jesseen. Innaa oli vain liian kivaa kiusata.
Hyppäsin sänkyyni kiskottuani venyneen, liian suuren villapaitani ylleni ja nukahdin siihen paikkaan, vain herätäkseni siihen että kissani kiljui suljetun oven takana haluaan päästä sisälle.
09.05.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Heräsin pirteänä aamuun. Yöpöydälläni lojuva nokialainen informoi minulle kellonajan, joka vaikutti olevan siinä viiden kieppeillä ja pomppasin ylös ja tömistelin alakertaan. Suittsuani hiukseni nutturalle korkealle päälaelleni ja pestyäni hampaani laitoin teeveteni kiehumaan ja ryntäsin sitten takaisin ylös. Kämppiksiäni kyllä kävi sääliksi kun saivat joka ikinen aamu kuunnella tömistelyäni, mutta ei ollut minun ongelmani niin kauan ku kukaan ei tullut kuristamaan yöllä sänkyyn etten enää tömistelisi… ikinä. Eikumitä.
Muutkin saivat raahattua ahterinsa aamupalapöytään ja pöydässä kävikin ihan kiitettävä uho minun, Jessen ja Innan välillä, jota Mila seurasi naureskellen. Kellon lyödessä kahdeksan kaikki vetäytyivät huoneisiinsa Milaa lukuunottamatta - tallinomistaja lähti pihalle seuraamaan järjestelyjä ja naureskeli, että heti koulun päättymisen jälkeen tallille rymyäsi ovista ja ikkunoista hermostumaan ja hermostuttamaan hevoset ja Mila pääsisi nauttimaan heidän kiusaamisestaan.
Vedin päälleni vaaleanharmaat pillifarkut ja mustan, selästä avoimen topin, tunkien pukemisen lomassa kirjoja reppuuni.
Menin alakertaan reppu toisella olalla, jossa Jesse nuokkui pöydän ääressä lueskellen päivän lehteä.
“Sä herätit mut rymistelylläs. Taas.” mies marisi minulle leikkisyys kuultaen kevyesti äänessään ja virnistin vain miehelle, kurkottaen sitten teemukia kaapista. Saatuani astian käteeni tein teeni valmiiksi ja hörpin sitä hyvän tovin, Inna tuskin ihan heti heräisi… Jessekin ehti lähteä töihin ja huikkasi minulle moikat ovelta. Ikkunasta katsoessani näin miehen ajavan pois ja jäin lämpimään keittiöön odottamaan, jos Inna ede kerran heräisi ajoissa.
Turha luulo.
Inna rymisteli jälleen kerran alakertaan kauhealla kiireellä ja usutti minutkin äkkiä autoon. Heitin vihreän takkini ylleni ja menin autolle samalla kun Inna kävi voitelemassa itselleen voileivän matkasyömiseksi/aamupalaksi.
---
Koulupäivä meni ohi nopeasti. Kaikki tiedot menivät päähän ja sieltä välittömästi ulos, mutta viimeinkin kello rätisi soimaan ja kirjojen paiskominen reppuun ja penaalien sulkemisen ääni täytti tunkkaisen luokan. Ryntäsin muiden mukana ulos luokasta ja ryntäsin melkein auton alle jääden Inna autolle, joka odotteli minua. Kisat alkaisivat viideltä, joten meillä olisi kiire - siis ihan aito ja oikea kiire.
Inna ajoi Vaahterapolkuun juuri ja juuri nopeusrajoitusten mukaisesti ja kun viimein pääsimme tallille juoksimme molemmat talolle ja rymistelimme Jesseä moikkaamatta huoneisiimme vetämään kisavaatteita päälle. Itse vaihdoin farkut ja topin mustaan, kireään teepaitaan ja valkoisiin ratsastushousuihin. Etsin huoneeni nurkasta kisasaappaani ja vedin ne jalkoihini, ehtien juuri ennen Innaa ulos, sillä heitin epähuomiossa(ko?) oven Innan naamalle kopattuani kypärän ja hanskat mukaani.
Tallissa Mila oli onneksi ottanut kisaavat hevoset jo sisälle ja hoitajat olivat juuri puunaamassa hevosiaan ja itseään. Päivän aikana löystynyt nutturani oli valunut niskaan, mutten ehtisi nyt korjata sitä, korkeintaa sitten kun molemmat orit olisivat hoidettu kuntoon.
Aloitin tietenkin Jimmystä, sillä kisasin sen kanssa ensimmäisessä luokassa. Hukkiksen kanssa olisi vain pari viimeistä luokkaa, joten ehtisin jonkun avustuksella laittaa Hukkiksen valmiiksi luokkien välissä.
Jimmy oli kauhuissaan hurjasta tahdista ja vikuroi karsinassaan ja oli silmät päässä pyörien ahtautunut nurkkaan. Rauhoittelin oritta ja harjasin orin rahallisesti, vaikka kuinka olisi kiire.
“Inna, voitko tuua mulle Jimmyn kamat? Tarviin yleissatulan, semmonen vaaleenruskee ja sitte ne enkkusuitset. Satulahuopa on täällä et jos sen heität siihe alle!” kiljuin Innalle, joka kulki ohi sen näköisenä, ettei hänellä ollut tekemistä - Ulla seisoi sievät nykeröt niskassa karsinassaan ja vilkaisin Jimmyn ohutta harjaa. Saatuani Jimmyn harjattua läpikotaisin ja puhdistettuani säikyn herran kaviot kaivoin valkoisen lenkin taskuni pohjalta viime kisareissulta ja tein pienen, mutta sievät letin Jimmyn haituviin. Letti kulki orin niskaa pitkin eikä riippunut paljoa, mutta oli ainakin siisti ja hyvin onnistunut - kiireessä ja puolivahingossahan ne harjat saisi parhaiten. Käännyin, jotte etsisin Innan jos hän olisi löytänyt Jimmyn kouluvarusteet ja yllätyksekseni Inna tunki juuri karsinaan ja heitti satulan käsilleni.
“Oot viimonen HeC-luokasta joka ei oo viel verkkaamas. Mä laitan tälle suitset. Kiva harja muuten” Inna huikkasi minulle kurotellessaan jo Jimmyn kolhoa päätä kohden samalla kun itse iskin satlan Jimmyn kapeaan selkään. Jimmy steppasi paikallaan ja näytti siltä, että saisi kohta sydänkohtauksen. Inna sai viimeisenkin remmin kiinnitettyä ja minä nappasin naista kiittäen Jimmyn kiinni, taluttaen puoliksi ravaavan Jimmyn pihalle. Inna roikkui toisella puolella satulaa kun hyppäsin selkään laittaen kypärän ja hanskat käteeni vasta selässä. Jimmy tuntui juoksevan altani pois ja mietin hetken, että miksei Jimmy ollutkaan laukkaratsu, mutta minun piti lähteä verryttelemään muiden mukana.
Minua ennen oli onneksi ihan kiitettävästi porukkaa: Vika ja Huhu peräkanaa, sitten Salla, Tohveli ja Eetu ja minä. Minun jälkeeni olisi vain Kiara. En ollut tänään edes kunnolla ehtinyt moikata Juliaa ja se harmitti: olin niin törkeä kilpailuhenkinen, että hävitessäni mököttäisi seuraavat kolme päivää. Jippikaijee.
Ohjasin Jimmyn radalle muistellessani rataa. Jimmy oli eteenpäinpyrkivä ja pitkällinen koulutus oli tuottanut tulosta: nuori ori nosti päänsä ylpeästi pystyyn ja kulki edes hieman muodossa kun suitset vaihtuivat moninaruisempiin.
Rata oli ohi yhdessä hujauksessa ja jäin pyörimään siihen katselemaan Juliaa ja Kiaraa. Ja ei perskeles, niillähän meni hyvin. Siis oikeasti hyvin. Ja reilusti paremmin kuin minulla. Mutristin suutani, mutta onnittelin tietenkin Juliaa kun tyttöystäväni ratsasti ohi. Kiara yritti jäädä nyhväämään vähitellen rauhoittuneen Jimmyn luo mutta Julia laittoi Kiaran liikkeelle ja kaksikko meni tekemään loppuverkkaa ennen tulosten kuuluttamista.
Vaikka olin katkera siitä, että Julia suoriutui minua paremmin, en voinut olla kuin iloinen ja pakahtumaisillani ylpeydestä kun Julia meni ja voitti häsäpetteri-Kiaran kanssa koko luokan!
Itse tulin neljänneksi, mutta mitäs siitä. Saipahan Jimmy kokemusta.
“Luokka 2 on peruttu!” Mila kuulutti maneesissa ja tunsin veren pakenevan kasvoiltani. En ollut vielä loppuverkannut Jimmyä ja Hukkis ei ollut valmis, ei läheskään. Ja kolmosluokkakin oli pieni. Paniikissa hyppäsin alas morabin selästä ja tähyilin ympärilleni.
“Lispe! Ootko missä luokassa seuraavana?” huusin hieman kauempana kuljeskelevalle Lispelle, joka oli ilmeisesti jo vienyt Huhun karsinaansa.
“Seuraavaks vikas luokas. Mitenni?” Lispe kysyi, ilme epäilevänä.
“Mulla on Hukkis iha puolvalmis ja on ihan kiitettävä kiire. Ni mietin, et haluisitko ottaa loppukäynnit Jimmyn kanssa? Jätät sen vaa sen jälkee karsinaansa, mä hoidan loppuun. Pliis?” anelin Hukkiksen hoitajaa, joka nyökkäsi virnistäen.
“Oot mulle palveluksen velkaa” tyttö huikkasi minun pakenevalle selälleni.
“Onnea muuten kolmossijasta!” huikkasin vielä olkani yli ja syöksyin Hukkiksen kimppuun.
En ole varmaan ikinä saanut hevosta valmiiksi niin nopeasti! Onneksi Inna oli tuonut minulle Hukkiksen kouluvarusteet huomatessaan viipymiseni ja heti kun Hukkis oli harjattu heitin vain varusteet selkään. Vilkaistessani puhelimen kelloa totesin, ettei minulla ollut hädän päivää. Hukkiksen pystyharja oli aika kätevä: nyt ei tarvinnut letittää tai tehdä mitään!
Nousin pihalla Hukkiksen koulupenkkiin ja kiitin Lispeä, joka kulki ohitseni Jimmyn kanssa. Korjasin asentoani satulassa ja ärisin kaakkimukselleni, joka hirnui ja oli ihan kisafiiliksissä.
“Sä et jumaliste hypi kenenkään selkään! Ei haluta lisää Kiaroita!” älähdin Hukkikselle, joka steppaili allani ja hyvä kun pyyin edes selässä, kun Mara, Daniela ja Hukkiksen jälkeläinen toisessa polvessa, Ulla, menivät ohi. Toivottavasti musta ori ei kuitenkaan olisi Ullaan kajoamassa, insestiä, hyi…
Jokatapauksesa oma vuoroni oli viimeisenä kilpaillessani Juusoa, Jesseä ja Innaa vastaan. Vatsani muljahti jokaisen kohdalla ja olin varma, etten pystyisi edes nostamaan ravia.
Kaikki sujuikin paljon kivuttomammin kuin mitä pelkäsin: Hukkis kulki kaula kauniisti kaarella muodossa, askeleet tarmokkaina ja samalla siroina ja lennokkaina. Hukkis kulki kuin itsekseen, kun tuttu rata jäi askel askeleelta lyhyemmäksi enkä voinut olla kuin tyytyväinen. Ravi meinasi kyllä hyytyä kerran jos toisenkin, muttei mitenkään hurjasti.
Poistuimme radalta tyylikkäästi ja kapsahdin heti kentältä poistuttuamme Hukkiksen kaulaan ylpeänä. Ori oli kyllä ansainnut juuri niiiiiin paljon haleja ja herkkuja!
Olin viimeinen, joten jäin vain odottelemaan kentän laidalle muiden mukana. Hukkis yritti jällen tehdä tuttavuutta erityisesti Maran kanssa, mutta menin hieman kauemmas päästelemään höyryjä orin kanssa.
Tuloksia kuulutettaessa leveä virne nousi kasvoilleni. Me voitettiin! Kuljin radalle virne naamallani ja otin vastaan ruusukkeen, jonka Helena kiinnitti Hukkiksen suitsiin. Kyllähän olin kisannut Hukkiksen kanssa vaikka kuinka, mutta tutulla tallilla, tutu vastassa ja tutut katsomossa nostatti tunnetta hurjasti.
Kunniakierroksella onnistuin mitä selvimmin tartuttamaan intoni Hukkikseen, joka teki ilopukin kesken matkan lähettäen minut kaulalleen istumaan hetkellisesti ennen kuin korjasin istuntani satulaan.
Laskeuduin Hukkiksen selästä otettuamme hetken käyntiä ja tuomariston hävitessä ruokailemaan. Talutin Hukkiksen talliin, jossa Lispe odotti minua into piukeana.
“Ai vitsi teillä meni hyvin! Onnea!” hoitaja hehkutti minulle.
“Kiitti. Ja tosiaan kiitos tosta Jimmyn kävelyttämisestä vielä” vastasin virnuillen, parkkeeraten Hukkiksen karsinaansa ja ottaen varusteet pois, jättäen ne odottamaankarsinan ovelle.
Purin Jimmyn varusteista ja jätin herran sisälle odottelemaan - turha sitä oli enää ulos juoksuttaa, hermostuisi vain hälinästä pihalla.
Hukkiksen varusteet vaihtuivat nopeasti: koulusatula vaihtui estesatulaan, jonka alla oli turkoosin huovan lisäksi lampaankarvaromaani. Hukkis sai vielä martignaali ja päähänsä ori sai meksikolaiset, jotka tarjosivat vaihtelua orille kankien jälkeen. Suojia laittaessa Hukkis nosteli jalkojaan ja yritti peräti kerran purra minua, mutten vaivautunut muuta kuin kieltämään oritta.
Nostin jalustimet ylös ja kävelytin Hukkista maastakäsin tallipihalla, jossa koko vastustajakuntani juoksutti omia hevosiaan. Nousin hetken kuluttua ketterästi Hukkiksen selkään. Tasaiselle tallipihalle oli laitettu pari estettä: 70cm pysty ja matala ristikko. Hyppelin molempi Hukkiksen kanssa hetkisen ennen kuin luokka kuulutettiin alkavaksi.
Olin Hukkiksen kanssa heti toisena vuorossa eikä rata ollutkaan erityisen onnistunut: kahden virhepisteen kera poistuin kentältä himena myrtyneenä, mutta koululuokan voitti ei saanut mieltäni maahan. Kävellessäni pois kentältä Hukkis rymysi lojumaan jätettyyn estetolppaan, joka oli kaatunut puolittain kentän aidan taakse enkä tajunnut mitään ennenkuin kuulin terävän kolahduksen ja Hukkis hyppäsi kolmella jalalla tolpan yli. Laskeuduin välittömästi selästä ja tajusin orin kolauttaneen jalkansa metalliseen pidikkeeseen. Vaikka orilla olikin suojat, eivät ne suojanneet etusoaa, jonka ori oli kolauttaen.
Rauhoittelin Hukkista ja tunnustelin jalkaa. Se ei vielä näyttänyt kuin nirhaumalta, mutta kohta oli lievästi lämmennyt. Talutin Hukkiksen hitaasti talliin ja vein orin suoraan pesupaikalle.
Kiinnitin orin pesukarsinaan ja otin orilta suojat, satulan ja suitset pois vaihtaen suitset pikaisesti riimuun. Palautettuani tavarat paikalleen ja haetuani orin harjapakin käden ulottuville aloin tutkia Hukkiksen jalkaa. Hieman lämmennyt jalka ei vaikuttanut kovin pahalt eikä Hukkis ontunutkaan vaikka kuinka kyttäsin pihalla kävellessämme. Kyykistelin ja pohdin hetken orin jalan kohtaloa, johon ensin Inna ja myöhemmin Mila jäivät voivottelemaan oria. Minua harmitti ja suututti, että miten Hukkikselle aina kävi jotain - vaikka aina mollasin mustaa suokkia, se oli minulle henki ja elämä. Eikä tässä ollut kyse, että kisat jäisivät väliin vaan se, että kuinka kovin Hukkista sattui, vaikkei jalka nyt Hukkista vaivannutkaan.
Milan lässyttäessä orille hieroin orin jalkaan hieman viilentävää linimenttiä ja laitoin pintelin päälle ja harjasin orin nopeasti läpi, kammaten orin pystyharjan märällä kammalla, jotta se olisi huomennakin pystyssä, jos edes kisoihin pääsisimme.
Mila jäi siihen norkoilemaan vaikka kuinka kauaksi ja lopulta jouduin huomauttamaan, että voisin siirtyä Hukkiksen kanssa, jolloin nainen pomppasi kuin sähköiskun saaneena avoimen harjapakin suuntaan ja kompastui siihen tai jalkoihinsa, suorastan pudoten Jessen avoimille käsivarsille. Tirskahdin hieman, kuitenkin taluttaen Hukkiksen Jimmyn seinänaapuriksi kasikarsinaan.
Palasin talolle autettuani iltatallin teossa. Kävin nukkumaan hermostuneena Hukkiksen jalasta mutta ylpeänä orien suorituksista: vaikka sijaa ei tullut kuin Hukkikselle, Hukkis ainakin yritti parhaansa esteluokassa ja Jimmy oli yllättävän rauhallinen ja hyväkäytöksinen koululuokassa. Oli minulle siunaantunut hienoja ponskeja, nih!
10.05.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Seuraava aamu oli yhtä sähläystä. Inna ja Jesse heräsivät, yllättävää kyllä, ennen minua ja pinkoivat heti suihkuun. Tuijotin huoneeni ikkunaa unisin silmin miettien syntyjä syviä. Lauantai-aamu oli kolea eikä minua huvittanut nousta.
Nousin sängystä ja rymistelin alakertaan, löytäen yllätyksekseni Jessen odottelemasta.
“No mitä hittooo, onko Inna tai Mila tähän aikaan hereillä?” älähdin miehelle.
“Joo, Inna. Ihmeitä tapahtuu, esim se että Innalla on pienempi pistesaldo ku mulla” Jesse sanoi, huutaen loppuosan kuuluvaan ääneen, saaden Innalta älähdyksen suihkun puolelta. Vilkaisin kännykkäni kelloa todeten sen olevan vähän vaille yhdeksän.
“Innaaaaa, onks Juuso siellä?” karjuin oven toiselle puolelle, saaden vastaukseksi vain kiukkuisen älähdyksen josta ei ottanut selvää.
”Ei oo. Siel se Juuso nukku Innan sängyssä ku yläkerras käväsin” Jesse sanoi minulle, mutta mutristin vain suutani ja valuin istumaan seinää pitkin. Kun Innalla vain kesti ja kesti, potkaisin lopulta turhautuneena ovea.
“Petra rakkaani teet elämästäni harvinaisen vaikeaa” Inna nurisi päästessään kylpyhuoneesta. Naisen hiukset olivat vielä märät kun Inna pomppi yläkertaan mitä ilmeisimmin “herättämään” Juusoa. Päästin Jessen ennen minua suihkuun ja menin siksi aikaa tekemään aamupalaa. Tein itselleni nopeasti kinkkujuustovoileivän, teetä ja popsin puolikkaan appelssiinia. En ollut kyseisen hedelmän suuri ystävä, mutta pakkohan sitä oli totutella…
Jessen tullessa suihkusta menin itse peseytymään ja suihkusta tullessani vetäisin ylleni eiliset, valkoiset ratsastushousut, mustan pitkähihaisen ja siihen päälle vielä sinisenharmaan hupparin. Hiukseni löysivät tiensä jälleen nutturalle niskaan ja eteisessä vedin jalkaani vielä mustat ratsastussaappaat. Koirat juoksivat jaloissani kun hain kypärää mukaani, mutten päästänyt noita ulos: mistä sitä tiesi, mitä koiranelikko keksisi riehua. Hoitajia parveili ympäri tallialuetta ja monet näyttivät vievän jo hevosiaan sisälle. Itse en kiirehtinyt sen enempää, vaan hain oripojat sisälle kiireettömästi. Jimmy oli selvästi rauhallisempi kuin eilen ja palkitsin orin omenalla, jota kimoutuva lännenratsu alkoikin mussuttaa. Hukkis jäi karsinaansa tyhmäilemään ja hirnumaan yksäripuolen läpi kulkeville tammoille ja hyssyttelin oritta. Jimmy sen sijaan kyttäsi satulahuoneen liikennettä, kun harjapakit, satulat ja muut varusteet kulkivat jo vilkkaaseen tahtiin täydellä tallikäytävällä.
Harjasin Jimmyn nopeasti ja nostin tutun satulan orin selkään. Hevonen hätkähti hieman, mutta pienen taputtelu- ja rauhoittelutuokion jälkeen kimoutuva morab rauhoittui ja saikin pian kitaansa nivelkuolaimet.
Julia tuli minun kanssani samaan aikaan valmiiksi, joten poistuimme tallista peräkanaa jutellen joutavia. Nousin pihalla selkään ja vilkaisin taivasta. Ratsastin Milan luo, joka jutteli juuri Catherinen kanssa. Kun omistaja ja Sallan selässä keikkuva hoitaja saivat juttunsa loppuun, avasin suuni.
“Onks kisat tänään missä? Kun taivas näyttää siltä, et kohta tulee vettä iha kiitettävästi” kysyin, vilkaisten samalla harmaalle taivaalle.
“Ollaan maneesissa, voit sanoo muillekkin. Et tänänä saa verkata kentällä” Mila vastasi minulle hymyillen, suunnaten sitten kohti maneesia paperipinkka kainalossaan. Nostaessani katseeni Jimmyn jouhista näin Helenan viittovan Milaa ärtyneen näköisenä, jolloin Mila pisti juoksuksi. Itse tein pienen kierroksen tallipihalle huikaten kaikille vastaantuleville, että verkka oli kentällä ja kisat maneesissa. Juoksutin myös ohitse jalan kulkevan Sadun viemään tiedon tallissa oleville.
Ratsastin tarmokkaan Jimmyn kanssa kentälle muiden sekaan ja lähdin köpöttelemään uraa pitkin lähestulkoon possujunamaisessa muodostelmassa.
“Nyt kun meitä on näin paljon, ni mennäänkö sillee, että kävelevät sisäuralle ja ravia ja laukkaa ottavat menee täs ulkouralla? Monella taitaa olla jo hevoset aika kauan kävelly eikä täs nyt pysty oikee laukkaamaan, hyvä jos edes ravaamaa” sanoin kuuluvalla äänellä, kun kaksi uutta ratsukkoa pyrki possujunamme kyytiin. Muut myöntelivät ja nyökyttelivät ja uusimmat kentälle tulleen siirtyivät reilusti ulkouralta sisemmäs, minä muiden mukana. Ulkouralle jäi kaksi ihmistä, jotka ravailivat ja laukkailivat hetkisen ennen kuin tulivat sisäradalle ja seuraavaksi minä, Julia ja Tessa menimme ulkouralle ravaamaan. Ravattuamme hetkisen vaihdoimme koko porukka suuntaa ja otimme vielä hetkisen ravia ennen laukkaa. Jimmy pinkoi kokoajan joko Vian tai Kiaran persuuksessa, joten poistuin kentältä.
“Mä käyn ihan tossa maastoreitin alussa laukkaamassa, tuun kohta takasin! Jos mua ei kuulu kun luokat alkaa ni tulkaa joku hakemaan!” sanoin, huiskasten muille ja lähtien ravissa maastoon.
Menin pientä edestakaista lenkkiä ravissa ja laukassa, tietenkin käyntipätkillä. Saapuessani takaisin pihalle ehdin juuri ja juuri tulla maastoon johtavalta polulta kentän viereen kun Mila tuli maneesista.
“Okei, kaikki Helppo Cee-luokan osallistujat tänne! Järjestys on … ootas missä se lista on … Tossa… Luna, Jonna, Catherine, Tessa, Lispe, Petra, Julia! Tulkaa ensin Luna ja Jonna te, aina ku joku tulee maneesista ni seuraava sinne, että kokoajan joku kulkee! Onnea kaikille!” Mila ohjeisti meitä kentän laidalta, jolloin Luna ja Jonna lähtivät kentältä maneesiin jännittyneen näköisinä meidän muiden toivotellessa onnea.
Menin muiden mukana lämmittelemään kentälle, pääosin kävellen ja pitäen Jimmtn hereillä avuille.
“Hei miten te tervehditte? Mä vaan heiluin jotai seläs kun Salla oli juoksemas alta pois enkä haluu säätää siel taas… ” Catherine kysyi meiltä, jolloin juttelimme omista tavoistamme rataa aloitellessa ja kävimme muutenkin läpi rataa ääneen. Yksi kerrallaan muut menivät maneesiin ja yksi korvasi aina edellisen ja kertoili, miten kullakin meni. Huhun kasotessa maneesiin valmistauduin henkisesti ja otin vielä parit peruutukset ennen kuin Vika palasi maneesista virnuileva Tessa selässään. Lähdin välittömästi ratsukon jälkeen kohti maneesia, jossa Mila piti minulle ovea auki. Jäin maneesiin jääneelle kaistaleelle seisomaan. Kaistale oli aidattu matalalla kouluaidalla ja aitojen sisällä Huhu meni juuri niin nätisti, että vatsani muljahti ympäri kerran jos toisenkin ympäri.
Lispen palatessa radalta näytin tytölle peukkuja, kävellen sitten kouluradalle. Helena kajautti, että voisin aloittaa, jolloin aloitin radan sydän pamppaillen.
Jimmy oli yhtä reipas kuin eilenkin - ori liikkui hyvin, mutta orin säikähtäessä maneesin peilissä olevaa kuvajaistaan ravipätkä muuttui hypyksi sivulle ja lyhyeksi tappeluksi, mutta sain morabin onneksi pian hallintaan ja loppupätkä radasta sujuikin hyvin. Julia oli ilmestynyt tohvelonsa kanssa maneesiin kyttäämään suoritustamme. Näin Innan ja muutaman muun myöhemmissä luokissa kilpailevan katsomossa ja heti, kun pääsin radalta, Inna kumartui katsomosta tehdäkseen ylävitoset kanssani. Virnistin leveästi, mennen sitten pois maneesista, ratsastaen suoraan yksäripuolen ovelle ja laskeutuen siellä satulasta. Talutin Jimmyä hetken pihalla, mennen sitten sisälle. Otin Jimmyltä suitset ja satulan pois, heittäen orin rouskuteltavaksi pari vihreää omenaa.
“Tooooosi hieno poitsu mulla… Jos kuule jäähdyttelet viel tarhassa… ” jutustelin pikkuorille, taluttaen sen sitten tarhaan nopealla tahdilla.
Hukkis ei vaiktutanut ollenkaan turhautuneelta, vaikka oli ollut karsinassa jo melko kauan. Taputin orin lihaksikasta kaulaa ja kumarruin orin jalkoihin. Jalka oli aivan normaali, ei turvonnut tai mitään, joten päätin, että ellei ori ontuisi, menisin kouluokan ja pyytäisin, jos voisin hypätä hieman pienempiä esteitä - vaikka 50cm tai 60cm korkeita esteistä, ettei jalka alkaisi vaivaamaan.
Hukkis sai nopeasti kouluvarusteet päälle ja virkistyi huomattavasti. Ori hörisi minulle into piukassa, jolloin jutustelin orin kanssa niitä näitä. Moni muukin viimeisteli hevosiaan ja Inna kirosi Ullan harjaa ja kun siitä jotain naljaisin, kuinka helppo Hukkiksen harja oli, hän uhkasi vetää Hukkiksen lisäksi minutkin kaljuksi.
Kävelytin hetken Hukkista Innan kytätessä Ullaa kiinni pidellen, ontuiko ori. Kulku oli kuitenkin puhdasta, joten nousin orin selkään ja lähdin verryttelemään. Ori tuntui kyllä omalta itseltään ja kulki hienosti ja arvokkaasti, mutta jokin mättäsi. Pyysin montaa katsomaan, kulkiko Hukkis miten, mutta kun kaikki vaikutti olevan ok: ori ei välittänyt pätkän vertaa jalkaan koskemisesta ja kulki täysin ontumatta. Olin itse Hukkiksen kanssa ensimmäinen ja Milan kutsuessa kaksi ensimmäistä maneesiin lähdin reippaasti ja itsevarmasti liikkeelle.
Tuttua rataa suorittaessan pystyin keskittymään Hukkikseen täysin: tunsin, ettei Hukkis ollut samanlaisessa tarmokkaassa tahdissa kuin eilen ja tarkkailin tuomareiden ilmeitä: Mila, Helena tai Markus olisi kyllä huomannut, jos Hukkis ontuisi vähääkään tai muuten jalka kipuilisi. Rata tuli loppuunsa ja tiesin valmiiksi, ettei sijoille päästäisi vaikka muut kilpailijat mokaisivat pahastikin.
Kävelin Hukkiksen kanssa alkavassa tihkusateessa kentällä kunnes Mila huikkasi, että tulokset olivat tulleet. Menin maneesiin muiden mukana ja sain vahvistuksen epäilylleni: olimme tulleet viimeiseksi Hukkiksen kanssa. Mutta mitäs siitä.
Tuomarit menivät syömään ja tulisivat jälkeenpäin kokoamaan esteradan, jolloin lähdimme laittamaan hevosia hyppykuntoon, minä muiden mukana.
Menin Hukkiksen kanssa pesukarsinaan ja koitin orin jalkaa: se oli aivan normaalin tuntuinen eikä ori arkonutkaan sitä. Otin orin suiset ja satulan pois ja sidoin pesukarsinan vierellä olevat narut orin eteen, jolloin hevonen ei pääsisi karkaamaan minnekkään. Heitettyäni satulan ja suitset pois käsistäni karsinan ovelle tungin Hukkiksen eteen vesiämpärin, josta ori alkoikin hörppiä hetimiten vettä, jolloin taputtelin kerran mustaa kaulaa ja vein orin koulutavarat satulahuoneeseen ja toin mukanani Hukkiksen estekamat.
Hukkiksen saatua juotua laitoin orin päälle suitset, satulan sekä martignaalin. Suojia laittaessani heroskelin vielä hetken orin jalkaa, mutta koska en saanut mitään reaktiota, laitoin suojat paikoilleen ja talutin orin ulos sateeseen.
Maneesin ovella oli pienikokoinen kyläkokous, jonka keskellä kuulin Milan huutavan, että maneesiin voisi kohta tulla lämmittelemään.
Maneesi oli jaettu kahtia. Itse esterata käsitti kolme neljäsosaa maneesista ja loppu oli lämmittelykäytössä. Muiden mennessä lämmittelemään kävin informoimassa tuomareille, että menisin Hukkiksen kanssa maksimissaan 60cm, sillä en halunnut rassata orin jalkaa liikaa.
Olin kolmas esteillä. Jaloistaan kompura Hukkis suoriutui normaalia matalimmista esteistä hyvin, vaikka yksi pysty kolahtikin maahan. Muuten meillä meni erittäin hyvin ja Hukkis vaikutti innokkaalta, joskin hieman liiankin riehakkaalta kulkemaan radalla, mieluiten pukkilaukassa, kuten ori pariin kertaan yrittikin.
Kisapäivät olivat pian ohi. Tessa voitti mestaruuden ja yksityisenomistajat yhteenalsketussa pistemäärässä ja loppupäivä humahtikin ohi - hevoset rouskuttivat heiniä ja minä annoin hiiiienoille kisahepoilleni iltaruuat höystettynä ekstraherkuilla.
Kun viimein pääsin talolle muistin, että olin lupautunut kuskiksi, kun lähtisimme porukalla juhlimaan. Raahauduin yläkertaan ja kaaduin ratsastusvaatteissani sänkyyn, torkahtaen hetkeksi. Ja todellakin vain hetkeksi, sillä Julian hypätessä sänkyyni säikähdin täysin hereille.
Meni pitkän aikaa, ennen kuin sain vaatteeni vaihdettua, Julian hidastaessa tahtia huomattavasti. Kävimme molemmat vielä suihkussa ennen kuin suuntasimme takaisin huoneeseeni pukeutumaan. Kun olimme molemmat saaneet puettua päällemme siistit vaatteet, eli minä tummansinisen tuubitopin ja mustat pillifarkut matalilla korkokengillä ja parilla korulla viimeisteltynä ja Julian puettua lyhyt mekko ja reilusti korkeammat korot suuntasimme alakertaan meikkaamaan. Julia yritti penkoa ripsentaivutintani jostain, mutta kun sitä ei löytynyt, nainen ryntäsi etsimään sitä Milalta. Itse kuivasin hiuksiani peilin edessä ja niiden kuivuttua kiharsin hiukset löysille kiharoille. Meikkasin hieman normaalia enemmän: puuteri, luomiväri, rajaus ja ripsiväri olivat minulle paljon, mutta Julia tunki huulilleni myös huulikiiltoaan, jonka oli tuonut mukanaan. En tuntenut oloani erityisen mukavaksi topissa ja farkuissa, mutta kai se oli kestettävä. Suuntasimme alakertaan, jossa Inna piti juuri ristikuulustelua Milalle Jessestä. Tuhahdin ja käperryin Julia kainalossani sohvalle muiden viereen ja tungin Milalle viinaa kiinnostuneena juoruista. Sain myöhemmin myös kuulla, että saunakin olisi lämmitetty, mutta kun olin jo laittautunut ja käynyt suihkussa Julian kanssa niin totesimme vain, että tälläkertaa saunominen saisi jäädä väliin.
Baariin asti päästyämme meinasin kokoajan raivostua jollekulle, kun kaikki olettivat, etten itse haluaisi mennä mihinkään; “Petra, vahdi pöytää, me käydään vessassa/tupakalla/hakemas juomaa (haluutko sä jotain alkoholitonta?)/jnejne” ja siinähän minä istuin tunkkaisessa baarissa ja hörpin erilaisia limsoja ja vesiä koko illan ja vahdin tosiaankin sitä samperin pöytää Sarin seurana.
Päästyämme kotiin olin itse aivan valmis vain nukahtamaan ikkuna auki raittiin ilman saamiseksi, mutta puolesta halujani Julia oli täysin eri mieltä. Ei sitten.
28.05.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Vihainen karjunta herätti minut mietteistäni ja nostin katseeni säikähtäneenä opettajaan, joka yritti vaijentaa luokkamme.
“Tiedän tiedän että kaikki haluaisivat jo lomille, mutta huomasin vasta eilen että teiltä on se essee kirjoittamatta...” opettaja selitti edessä ahdistuneen näköisenä. Vilkaisin vieressäni istuvaa Nikoa, joka oli yhtynyt äskettäin muiden vitinään. Niko pyöräytti minulle silmiään ja sanoi, että meidän pitäisi kirjoittaa vielä essee kotona… seuraavalle tunnille. Älähdin kauhistuneena, haudaten pääni käsiini.
Meni pitkän aikaa ennen kuin opettaja sai meidät taivuteltua kirjoittamaan esseemme ja pian saimmekin rynnätä ulos luokasta vaikeroiden ja valitellen. Itse matelin viimeisten joukossa, pääni pyöritellen ideoita esseetä varten.
Matelin lämpimälle pihamaalle, jääden odottelemaan Innaa pihalle. Naisella alkoi jo loma, joten mistä sen tietäisi, vaikka olisi unohtanut minut… Huokaisten kaivoin kännykkäni esille ja aloin tekstailla Lindan kanssa niitä näitä. Olin juuri päättämässä tekstiäni kun Inna kurvasi parkkipaikalle Juuso etupenkillä, jolloin kävelin reippaasti autolle ja avasin takaoven, heittäen reppuni edelläni. Innan kysellessä koulupäivän kulusta, kuten aina, valitin vain esseen kirjoittamisesta ja näytin äärimmäisen myrtsiltä. Koko puolituntisen ajan kirjoitin vihkosta revitylle sivulle ranskalaisin viivoin kirjoitusta- ja kirjoitusjärjestystä. Puhelin toimi suurena apuna kirjoittaessani, miten Intian kulttuuri ja erilaiset varallisuustasot vaikutti koko kansan sekä yksilön mielenterveyteen.
Päästyämme Vaahterapolkuun asti menin suorinta tietä huoneeseeni, heittäen repun sängylleni ja napsauttaen koneeni auki. Hyrisevän koneen näytön takana nukkui Naya, joten hissuksiin nostin näppäimistön syliini ja aloin kirjoittaa esseetä, silmäillen autossa kirjoittamaani paperia.
Ei ehtinyt kulua montaakaan minuuttia kun Julia lampsi huoneeseeni ja heittäytyi vatsalleen sängylleni. Kohotin kulmaani katsahtaessani blondia.
“Mitä teeeet?” Julia kysyi hymyillen.
“Esseetä. Huomiseksi. ” vastasin, kääntäen katseeni kohti tietokoneen ruutua. Ajatukseni olivat katkenneet ja luinkin nyt tekstiäni läpi, kuullessani tirskahduksen.
“Ai että ihan huomiseksi?” Julia kysyi, mutten vaivautunut kääntymään työni parista.
“Joo, huomiseksi. Ja et nyt ala kiljumaan yhtään sitä että sulla alko loma… Mimmonen todistus muuten tuli?” vastasin, vilkaisten tyttöystävääni nopeasti, sormet tanssahdellen näppäimistöllä. Välillä klikkasin netin auki ja luin pätkiä erinäisiltä nettisivuilta. Julia selosti takanani todistustaan minun kuunnellessani puolella korvalla. Näpyttelin lisää tekstiä esseeseeheni sana sanalta, välilllä pysähtyen ja lukien tekstin läpi.
“Julia, tuutko lukemaan? Oon tehnyt vasta yleensäki mitä toi kulttuuri on mielenterveyden kannalta mutta ...” pyysin Juliaa, joka nousi sängyltäni ja tuli lukemaan olkani yli tekstiä wordin näytöllä. Välillä blondi nyökkäili ja huomautti lauseiden epäloogisuuksista ja korjasin ne hetimiten samalla itse lukien siihenastista tuotostani. Kesken lukemisen tunsin Julian huulet niskassani ja tytön kädet kiertyneinä lantioni ympärille tuolin selkänojan ja minun väliini.
“Julia, ei.” sanoin painokkaasti, yrittäen keskittyä tekstiin, epäonnistuen.
Julia, kyllä.
---
Vedin ratsastushousut jalkaan ja ylävartaloni peitoksi nappasin mustakeltaisen raitatopin, lähtien Julian perään, joka oli jo lähtenyt alas. Koppasin suljetun huoneeni ovella olleen Nayan kainaloon ja tömistelin rappuset alas, tavaten Innan tietävän katseen alakerrassa hänen makoillessaan sohvalla puolittain Juuson sylissä. Kämppiksestäni vältitämättä marssin ulos ja lähdin kävelemään kohti tallia.
Tallilla laskin katin kainalostani taukohuoneen sohvalle ja lähdin sitten varustehuoneeseen, jossa olin törmätä Lispeen.
“Ai moi!” tervehdin tyttöstä, joka kantoi juuri Huhun satulaa, olallaan roikkuen Huhun suitset. Sain pikaisen tervehdyksen takaisin, jonka jälkeen käännyin ja avasin oven Lispelle, kumartaen vitsilläni hovimestarin elkein.
“Huhullako oot menossa? Mie en jaksa tänään Hukkista liikutella, mut jos sua yhtään huvittaa niin voit sen kanssa jotain säätää” huikkasin tytön perään odottamatta vastausta, pinkoen sitten hakemaan Jimmyn riimunnarun.
Jimmy odotteli minua oritarhansa portilla kun kutsuin morabia nimeltä. Otin herrasmiehen nopeasti kiinni puuportin yli ja lähdin taluttelemaan herkkää oritta tallia kohden. Kesken matkan Jimmy päätti säikähtää tuulenpuuskan mukana kulkeutuvaa lehteä, mutta tästäkin luonnonkatastorodsita ja paniikinaiheuttajasta selvittyämme olimme vihdoin tallissa, jossa laitoin orin kiinni omaan karsinaansa, harjaten siron olennon läpi nopeasti.
Minua ei huvittanut pätkän vertaa ratsastaa tänään, joten heitin vain Jimmylle vahvemman, vaaleanruskean jenkkimallisen nahkariimun orin päähän ohuen, limenvihreän tilalle.
Talutin Jimmyn ulos riimunnarussa roikkuen, kuljeskellen maneesiin, jossa oli tyhjää. Virnistäen suljin maneesin oven ja menin sitten sulkemaan portit, jotka päästivät katsomoon. Jimmy kulki koko tämän ajan mukanani, mutta kun olin tarkistanut, ettei Jimmy päässyt sekoilemaan minnekkään vapaana ollessaan, päästin orin irti ja taputtelin hetken käsiäni pääni yläpuolella, jolloin ori lähti liidokkaaseen raviin pää roikkuen alhaalla.
Annoin orin ravailla ja kävellä omaan tahtiinsa hetkisen, pari kertaa syöksyä laukkaankin kun herra säikähti jotakin. Kokosin itse pieniä ristikkoja ja pystyjä kentälle, maksimikorkeudessaankin ne olivat 60cm tienoilla. En ollut Jimmyn kanssa selästä hypännyt ikinä 50cm korkeampaa, mutta nostin puomia päättäväisesti ylemmäs ja hain sitten katseellani Jimmyä, sillä olin omaan mieleeni laittanut tarpeeksi esteitä hiekkapohjaa koristamaan.
Jimmy nuuhki paraikaa maneesin kulmaa, jonne kävellessä Jimmy huomasi minut ja syöksähti raviin ja ravaili hetken hyvällä tahdilla pitkin kenttää, pari kertaa ottaen korkeamman askeleen pästäkseen pienten, korotettujen puomien yli. Jimmy vaikutti olevan innokkaalla päällä tänään, joten käveltyäni hetken ravailevan orin perässä se nosti laukan ja hyppäsi suoraan 60cm pystyn kentän sivussa. Kehuin Jimmyä hymyillen, jatkaen orin perässä rauhallisesti kävelemistä. Jimmy heitti välissä pari pukkia ja otti taas spurtin, näyttäen pääosin siltä, että kompastuisi kohta omiin kilometrikoipiinsa, mutta onneksi niin ei käynyt. Jimmy päästeli oikein kunnolla ja naureskellen mietin, miten en ollut ikinä koittanut laukkakilpailua Jimpulan kanssa …
Jimmy hyppeli esteen toisensa jälkeen innoissaan ja olisi varmasti vielä jatkanutkin, mutta ilkeä omistaja päätti, että nyt saisi riittää ja otti hyppypomppukoikkaloikkijansa kiinni.
Talutin Jimmyn ulos, jossa jäin kiertelemään tallipihaa saadakseni Jimmynkin hieman rennommaksi. Jimmy tuntui koko ajan lähtevän käsistä ja pursui yhä energiaa, mutta päättäväisesti kävelytin oritta pihalla melko pitkänkin aikaa, pysäyttäen Jimmyn sitten tallin seinustan viereen, etten olisi kenenkään tiellä. Tunnustelin orin kaikki jalat, todeten kaikkien olevan kuivia ja erinomaisessa kuosissa, joten taluttelin orin suoraan pihalle, jossa se jatkoi menoaan. Katselin hetken nopeasti kimoutunutta oritta, kääntyen sitten kannoiltani ja lähtien kävelemään kohti taloa. Minulla ei yksinkertaisesti ollut energiaa oikein mihinkään, mutta essee oli yhä kirjoittamatta ja se odotteli minua tietokoneeni näytöllä syytellen jos en sitä nyt jatkaisi.
---
Julia käväisi myöhemmin illalla häiritsemässä rauhaani, mutta häädin tytön pois katsomaan muiden kanssa leffaa, luvaten tulla myöhemmin alas muiden seuraksi. Sormeni jatkoivat näpyttelyä tasaiseen tahtiin samalla kun puhuin eikä näpytyksen ääni keskeytynyt, vaikka kuulin Julian läimäisevän oven kiinni ja menevän alakertaan. Hetkisen mietin, suuttuiko nainen, mutta en jaksanut ajatella sen enempää joten jatkoin esseetä.
Pääsin vasta reilun tunnin päästä alas asti. Venyttelin portaissa jäykkiä hartioitani ja könysin sitten Julian vierelle sohvalle. Blondi kyseli, sainko kirjoitukseni valmiiksi ja nyökkäsin, keskittyen kyseisellä hetkellä siihen, ettei Naya pitkine kynsineen raastaisi jalkaani auki syliini hypätessään. Onnistuin huitasemaan Nayaa hetken kuluttua senverran, että kattimus otti siitä nokkiinsa ja hylkäsi minut, käpertyen Jessen syliin.
“Petturi” sähähdin kissalle suu mutrussa.
Leffa loppui aikanaan enkä itse edes tiennyt, mikä leffa oli kyseessä, sillä keskityin pääosin hiuksillani leikkimiseen (=kaksihaaraisten etsimiseen) ja Julian kanssa kuiskintaan. Olisimme puhuneet normaalilla äänellä, mutta saatuamme jo pari kertaa niin kamalat mulkoilut osaksemme puhellessamme, että hiljensimme volyymiä asteella ja kuiskimme toisillemme, hihitellen välillä asioille x ja y.
Julia alkoi ehdotella porukalle baarikierrosta, jolloin muistutin, että minulla oli huomenna koulua. Inna ja Julia tirskahtivat, jolloin pyöräyttelin silmiäni kesälomalaisille. Ei kuitenkaan mennyt aikaakaan, kun Inna keksi, että porukka lähtisi yömaastoon. Itse en ollut oikein senkään kannalla, mutta taivuttelun jälkeen suostuin ja lähdimme yläkertaan vaihtamaan vaatteita. Julia tuli perässäni kanniskellen nukkuvaa Nayaa vauvan tavoin, laskien sen sängylleni nukkumaan. Aloin kaivella vaatekaappiani samalla kun Julia etsi sänkyni alta jumpsuittiaan. Kummasti tytön vaatteet löytyivät täältä, useimmiten sängyn alta… Julia veti jumpsuittiaan päälleen kun itse kiskoin vaaleanpunaisia ruutuyöhousuja jalkaani. Yö oli viilennyt, joten vedin toppini päälle suurineuleisen villapaidan, joka oli minulle noin kolme kokoa liian suuri: olisin voinut tehdä itselleni kivan pikku teltan paidan sisälle. Käärin hihat siten, että sain käytettyä käsiäni ja nappasin Juliaa kädestä, johdatellen tytön alakertaan ja siitä talliin vedettyäni epämääräiset, vanhat tennarini jalkaan.
Huomasin jumpsuitissa hyppivän Innan selässä repun ja yritin kurkkia, mitä hieman avoimessa repussa oli, myös kysellen sitä, saamatta vastausta.
“Kiva et oot kuitenkin oppinu että se on surprise eikä suprise” naljailin Innalle joka väänsi englanniksi lausetta, samalla mennen Jessen ja Julian perässä yksäripuolelle Milan hävittyä hakemaan Meridaa.
Hukkis könysi karsinassaan täydessä koomassa ja rapsuttelin leppoisaa oritta hetkisen.
“No moi jätkä … Lähetäänkö kuule maastoon ...” jutustelin suomenhevoselle herätellessäni kyseistä otusta, huikaten Julialle, että toisi myös Hukkiksen tavarat.
Julia kuljetti kuuliaisena tyttöystävänä minulle Hukkiksen suitset ja harjapakin ja kiitin vaaleaa tyttöä suukolla, kumartuen sitten pakin puoleen ja alkaen harjata Hukkista nopein liikkein hiljaisuuden painaessa ilmapiiriä. Muut hevoset olivat jo heränneet, mutta moni näytti nukahtavan hetkenä minä hyvänsä. Jimmy sen sijaan veti väkkärää ympäri ja sainkin pari kertaa hyssytellä kaltereiden välistä nuorta jänishousua. Orin silmät pyörivät täysin kimoutuneessa päässä, mutta morab rauhoittui vähitellen, kuitenkin pysyen karsinansa perällä epäluuloisen näköisenä.
Saatuani Hukkiksen harjattua ja orin kaviot putsattua ja Jimmyn pysymään karsinassaan laitoin Hukkiksen päähän meksikolaismalliset suitset kolmipalakuolaimilla. Ori steppaili jo paikallaan ja hörisi ympärillä pörrääville tammoille, jotka olivat samaan reissuun lähdössä. Kiaraa, joka oli parkkeerattu Jimmyn karsinan eteen, kylläkin näytti kiinnostavan vain Jimmy, joka pysytteli yhä karsinansa perällä. Merida ja Daniela uskaltautuivat jopa tekemään tuttavuutta käytävällä, kun taas Ulla, Hukkis ja Mara olivat omassa ylhäisessä yksinäisyydessään.
Saatuani Hukkikselle suitset päähän kävin vielä hakemassa koulusatulan ja etusuojat. Vaikkei Hukis suoranaisesti suojia tarvinnut, ori saattoi olla hieman kompura pimeällä, joten laitoin tummanpuhuvat suojat orin jalkoihin ja heivasin satulan mustaan selkään.
“Onks siel ulkona kui pimiää? Ja kuin kauan ollaan? Mietin et laitanko mie tälle jottai heijastimia?” huikkasin talliin, saaden vastaukseksi, ettei heijastimia nyt välttämättä tarvittu. Mumahdin vastaajalle, vetäen samalla satulavyötä tiukemmalle.
Avasin karsinan oven ja laitoin kypärän päähäni, jättäen remmit vielä auki. Katseeni osui Hukkiksen karsinan ulkopuolella olevaan kylttiin.
“Hukkiksellaki meni just synttärit … 15.5. eli joku kaks viikkoa sitten? Aatelkaa, mun kauhukakara on jo 8!” naureskelin odotellessani muita.
“Viikko ja kuus päivää!” Inna hihkaisi, jolloin pyöräyttelin silmiäni.
“Inna, elä oo pilkun… halija” älähdin takaisin, talutellen sitten Hukkista Meridan ja Danielan perässä pihalle.
Pomppasin pihalla mustan orin selkään ja menin suoraan perimmäiseksi, koska Hukkiksen kanssa nyt joutuisi menemään aina perälle. Vilkaisin eteeni ratsastanutta Juliaa ja virnistin ilkikurisesti.
“Joo, mie ainakin tykkään paikasta, hyvät näkymät ja niin ees päin!” hihkaisin jonon periltä, saaden muun porukan höröttämään pimenevässä illassa.
Juttelimme maastoreissullamme niitä näitä. Jutut koostuivat pääosin inside-vitseistä, sukkakettuilusta Julialle ja muusta epämääräisestä häröilystä.
Mila huikkasi reilujen käyntien jälkeen, että ottaisimme ravia. Nostin Hukkiksen kanssa ravin viimeisten joukossa, jottei ori pureskelisi edellä kulkevasta Kiarasta palaa.
“Juulia ja Klaara nyt vähä vauhtia tai me tullaan ja jyrätään teidät, vaik mie Julia tiiän et sie tykkäisit siitä että mie vähän jyräilisin …” älähdin edessä kulkevalle ratsukolle, mutta hyvä kun ehdin lauseen loppuun, kun Julia nosti sekasikiönsä kanssa laukan ja jätti meidät nielemään pölyä. Nostin Hukkiksella rennon, lavean laukan, antaen suokin mennä muiden perässä juuri omaa tahtiaan.
Matka johti yömaastoryhmämme uittopaikalle, jossa Inna alkoi kiljua meitä uimaan. Yritin itse ensin vastustella, mutta kun Inna keksi kostokeinoja meidän kaikkien varalle, laskeuduin Hukkiksen selästä ja kiinnitin orin tiukasti puuhun ja käärin yöhousujeni lahkeet polviin, lähtien juoksemaan kohti rantaa. Kahlasin hetken sääriä myöten jäätävän kylmässä vedessä muiden polskiessa vedessä. Etsin Juliaa katseellani kahluusyvyydestä. Olimme molemmat enemmän tai vähemmän uimataidottomia, joten muiden sukellellessa tiesin, että Julia oli joko vedessä kahlaamassa tai ei ollenkaan. Olin kääntymäisilläni kohti rantaa, etsiäkseni blondia, mutta samalla hetkellä tunsin käsien kiertyvän vyötyäröni ympärille ja tunsin Julian huulet omillani. Hymyilin tytölle irrottauduttuani pikaisesta suukosta, ottaen vaistomaisesti askeleen taakseppäin. Julia ilmeisesti nojasi minuun kevyesti, sillä seuraavaksi tajusin olevaniselälläni matalassa vedessä, kiljaisten hetkellisen kylmyyden ja kauhun vallatessa tajuntani. Julia oli säilynyt kuivana, mutta itse olin kömpelönä persoonana kaatunut päistikkää kylmään veteen. Julia nauroi minulle vedet silmissä samalla kun itse hyppäsin pystyyn ja juoksin kuivalle maalle. Olin onneksi ottanut villapaidan pois, joten heitin nyt kylmän, märän topin päältäni ja vedin lämpimän, kuivan villapaidan päälleni, hampaat kalisten. Vedin yöhousut jaloistani ja totesin, että villapaita oli onneksi tarpeeksi peittävä ja suuri, joten kävelin kohti muuta porukkaa, joka kömpi juuri rannalle.
Inna kaiveli reppuaan, paljastaen sieltä teetä, kahvia … ja alkomahoolia. Itse nappasin teetä ja ryystin sitä vähintään kolme kupillista, sitten udellen, jatkaisimmeko piankin matkaa. Muiden myöntyessä ja sopiessa, että kahluuttaisimme vähän matkaa, lähdin itse hakemaan Hukkista, joka imuroi kesäheinää vatsaansa hyvällä vauhdilla. Irrotin Hukkiksen ja menin lähemmäs muuta porukkaa, jotka irrottelivat juuri hevosiaan puista.
Muut kävelivät veteen kun itse pomppasin rantakiveltä Hukkiksen selkään, lähtien kävelemään rantaa pitkin. Hukkis kyttäsi kavereitaan vedessä, muttei astunut lähellekkään vettä, vaan päästi välillä hirnahduksia ja pää käännettynä kohti kahlaajia.
Muiden könyttyä vedestä ylös lähdimme kävelemään rentoon tahtiin tallille. Suokkiori käveli rauhallisesti muiden perässä Meidän edessämme ratsastivat Mila ja Juuso, jotka juttelivat niitä näitä, myös minun kanssani.
Innan alkaessa suunnitella leivoksia, älähdin rykelmän perältä kämppikselleni. Julia ja Inna tosiaan olivat lomalaisia, toisin kuin minä ja Jesse… Ja Mila nyt oli aina tallissa.
Kesti pitkän aikaa ennen kuin pääsimme tallille asti, jossa pomppasin Hukkiksen jalasta, pudottaen samalla kenkäni kesken laskeutumisen. Saatuani tuhkimoleikit loppuun otin Hukkiksen mukaani ja vein sen jatkamaan ansaitsemiaan unosia, painuen sitten itsekkin nukkumaan. Hyvä kun pää ehti osua tyynyyn ennen kuin olin jo syvässä unessa…
---
29.5.
Tuijotin kauhuissani kouluni ovia. Ovessa ei ollut mitään lappua, sisällä ei näkynyt ketään … Kurkin ikkunoista sisälle todeten, että koko koulurakennus oli tyhjä. Nyt kun mietin, tajusinkin bussin olleen turhankin tyhjä …
Kaivoin älyluurini taskustani ja näpyttelin Julian numeron ulkomuistista.
“Mikä päivä tänään on? Koulussa ei oo ketään?” sopersin, pienoisen paniikin värittäessä ääntäni.
Paniikkini haihtui välittömästi, kun kuulin Julian purskahtavan nauruun.
“Mitä?!” älähdin puhelimeen, vilkuillen samalla koulurakennusta.
“Pff… Tänään on helatorstai… Sä olit niin innoissas kouluun eilen lähössä, että me, taisiis mä, Inna, Mila, Juuso ja Jesse pelattiin kaikki mukana...” Julia nauroi puhelimeen.
“..... Ootte ihan perseestä. Jok’ikinen.” murahdin puhelimeen, jääden odottamaan kyytiä kotiin. Prrrrrrkl.
05.06.2014 - Kirjoittanut Mila
Hukkiksen kanssa kokeiltiin onneamme tallin estekisoissa. Luokassa 80cm meille sentäs napsahti neljäs sija. Ei huonosti jättiläiseltä ja kääpiöltä!
05.06.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Heräsin jälleen kerran ensimmäisenä aurinkoiseen kisa-aamuun. Eiliset koulukisat muistuttelivat itsestään särkevin lihaksin, mutta uhmaten inhottavaa tunnetta pomppasin ylös sängystä ja vedin päälleni valkoiset ratsastushousut ja valkoisen kisapaidan. Otin käsivarrelleni roikkumaan tummansinisen kisatakkini ja römysin alakertaan, käyden vessassa laittamassa kevyen meikin naamaan (=puuteri, ripsiväri) ja pesemässä hampaat. Kampasin hiukseni ja heitin hiukset löysälle nutturalle keikkumaan ylhäälle päälaelleni.
Koirat ja pari kissaa juoksivat jaloissani mennessäni eteiseen ja nappasin kaikki koirut hihnan päähän, avaten oven. Kissat juoksivat talon nurkan taakse peräkanaa oranssin- ja mustankirjavana möykkynä, kun taas koirat tempoivat jokainen eri suuntaan. Iines kulki kyllä ntisti vierellä, mutta kaikki muut repivät minua sivulle. Hölkkösin lyhyen matkaa koirien kanssa pellon laitaan, päästäen ne tekemään tarpeensa ja talutellen haukut sitten ulkotarhoihinsa mellastamaan.
“Olen onnellinen, mitä sä luuuuulit~” lallattelin kuljeskellessani kohti tallia. Näin Stinan ja yllätyksekseni Eljaksen ovensuussa juttelemassa.
“Huomenta! Ootteko te jo ruokkinu kaikki?” hihkaisin kaksikolle, jolloin Stina toivotteli minulle huomenet ja sanoi, että yksärit - lukuunottamatta Jimmyä ja Hukkista - oli ruokittu, samoin tuntiponskit.
“No mie voin ruokkia vaikka noi mun kisakaakit. Ei noita muiden kisahevosia kehtaa, jos kuitenki jotain mittailen väärin...” ehdotin, saaden kiitokset Stinalta. Nainen huikkasi Eljaksen mukaansa siivoamaan karsinoita, jolloin itse suuntasin rehuvarastoon. Mitä ilmeisimmin muutkin hevoset oliva vasta hetki sitten saaneet ruokansa, joten Hukkis ja Jimmy eivät olleet ainakaan vielä nostaneet suurempaa hälyä.
Heittelin pojille pöperöt ämpäreihin ja kippasin ne morabille ja suokille, taputellen hetken molempia, jättäen herrat sitten aamupalarauhaan ja suunnaten takaisin rehulaan, jossa aloin laittaa muille kisahevosilleni apetta. Krijoitusvirhe, tutummin Tuuve, Re-Spencer DON aka Sepi ja Surumetsän Joulunhenki alias Eetu eli Kakrun isukki olivat majoittuneet siirtotallin tyhjiin karsinoihin, joten ne saivat ensimmäisenä ruokaa eteensä. Tämän jälkeen suuntasin laitumilla majailleeseen tammalaumaani: Valovirta eli Valkku, Ainoa Kaunatta - Aino ja Hämäpirtin Lumileikki, lyhyemmin Leikki, olivat. Tammat tulivat hyvin toimeen ja olivat nytkin liimaantuneet portille yhdeksi suureksi rykelmäksi. Omien kaakkimuksieni lisäksi kasassa oli Valkun lapsonen Neela kun taas kauempana kyttäsi minullekkin hampaansa näyttänyt Ninja. Molemmat olivat Julian hevosia ja toisilleen tuttuja. Muita tammoja en pahemmin tuntenutkaan, lukuunottamatta Zikkaa, joka oli yhden miniHukkiksenkin maailmaan päästänyt.
Laitoin pöperöt tammojeni eteen ja uskaltauduin tarjoilemaan aamupalan myös Ninjalle ja Neelalle, tuntien kaksikon syömistottumukset. Jäin portille venttailemaan, että omat tammani saivat syödyksi ja kaikki söivät sen, mitä pitikin. Eljas ja Stina juoksuttivat paraikaa hevosia pihalle, joten otin Valkun, Ainon ja Leikin kiinni ja nappasin Leikin ruokaämpärin mukaani, sillä hitaasti syövä tamma ei ollut saanut vielä kaikkea syötyä.
Ei mennyt kauaakaan, kun olin siivonnut Hukkiksen ja Jimmyn karsinat ja tehnyt pikaputsauksen Tuuven, Sepin ja Eetun karsinaan, sillä herrat olivat kerrankin eläneet siististi. Kärrätessäni juuri viimeistä kottikärryllistä lantalaan näin Innan, Juuson ja Jessenkin ilmestyvän pihalle ja toivotin huomenet kolmikolle.
Kymmenen aikaan alkoikin vilinä. Viimeisetkin kisaajat tulivat tallille ja koko Vaahterapolku lähestulkoon surisi kisaajia. Olin onneksi on jo aamulla varautunut tungokseen eilisestä oppineena ja kaikki orit olivat karsinoissaan kun taas tammat oli sitaistu tiukasti kiinni hoitopuomiin rinnakkain. Linda oli tullut tallille avustamaan minua puoli yhdentoista aikoihin ja oli nyt varustamassa ikisuosikkiaan Leikkiä. Hän oli viimeisen vartin metsästänyt Leikille pidempää satulavyötä, sillä nämä olivat Leikin viimeiset kisat ennen mammalomalle jääntiä ja pidempi vyö estesatulaan oli jäänyt kotiin. Nyt kuitenkin hienohelma huikkasi minulle, että Leikki oli valmiina. Vilkaisin kelloa ja totesin sen olevan puolenpäivän paikkeilla, joten nousin Jimmyn selkään, Lindan hypätessä Eetun selkään pihalla. Äitinikin oli tullut tallille vahtimaan pihalla olevia tammoja ja auttelemaan minua. Tähyilin Juliaa pihalta, mutten tyttöä nähnyt, joten ratsastin verryttely-alueelle, antaen Jimmyn vetristyä ja hypellen pari pikkuestettä.
Radalle asti päästyäni tunsin Jimmyn hermostuvan. Siitä huolimatta lähdin suorittamaan esterataa. Kun sitten joku yskäisi katsomossa, Jimmy iski jarrut pohjaan ja siitähän vasta riemu repesikin, kun Jimmy loikkasi komeasti esteen yli ja vielä komeammin pukitti metrin verran ylöspäin. En kuitenkaan lentänyt selästä, vaan jatkoin radan loppuun ja lähestulkoon juoksin ruunan kanssa ulos maneesista. Pihalle päästyäni luulin Jimmyn rauhoittuneen, mutta mitä vielä: kun ohi menevä kärttyinen tamma heilautti turhan suurella liikkeellä Jimmyä kohden, ori lähti hyppimään ja pomppimaan pitkin tallipihaa minun karjuessani selässä haukkumanimiä. Liimaperseenä pysyin selässä, mutta sain pitkiä katseita osakseni. Lopulta kuitenkin Jimpula rauhoittui ja näin Lindan juoksevan kohti Eetun kanssa.
“Sun vuoro on seuraavaks!” tyttö kiljaisi, jolloin pomppasin Jimmyn selästä.
“Piä sie tätä!” huikkasin mustatukkaiselle ystävälleni, joka nousi Jimmyn selkään minun kavutessani valjakkohevoseni Eetun selkään. Rauhallinen herrasmiesori lähti köpöttelemään innosta piukeana kohti maneesia.
Eetun kanssa rata sujui hyvin, vaikkei sijoille päästykkään. Olin käynyt muutaman kerran valmentautumassa Eetun kanssa ja oli tullut selväksi, että Eetu hyppäsi parhaiten, kun tiet olivat luotisuoria. Näinpä vauhti oli turhan hidas kun tein tiet niin hyvin kuin pystyin.
Pienimmän esteluokan jäätyä taakse taputtelin tyytyväisenä kimoutuvaa suokkipoikaa, joka veti ruohoa kitaansa tallipihan vierustalla. Näin Lindan lähestyvän minua Tuuven kanssa. Ori tempoili ja viskoi päätään, päästäen kimakoita hirnahduksia.
“Jimmy on tallissa. Mä haen sen heti ku oot menny Tuuven kanssa. Eli Tuuve - Jimmy - Eetu-järkässä.” Linda saneli minulle samalla kun roikkui Tuuven satulan toisella puolella. Ori pärskähteli ja hyvä kun paikallaan pysyi. Yliviivaa äskeinen, ori nimitäin steppasi ja heti kun nousin jalustimen varaan, ori lähti painelemaan eteenpäin. Huokaisten kävin joka kertaisen taistelun seitsemänvuotiaan kanssa: ei, me emme mene sinne. Kyllä, siinä on nätti tamma mutta sinä et ala mitään sekoilemaan. Ei, perkele ei, et pure mun jalkaa. Ei, älä tee noin. Jumaliste yksikin pukki vielä niin lähdet makkaratehtaalle.
Taistelin urheasti orin kanssa loppuun asti, lähtien sitten kohti maneesia Lindan lähtiessä kohti tallia Eetun kulkiessa kiltisti perässä. Huokaisten menin maneesiin, aloittaen suokkihirviön kanssa radan.
Rata Tuuven kanssa meni kotiharjoituksiin nähden yllättävän hyvin ja pian sainkin hypätä Jimmyn selkään, istua pukittelevan morabin selässä salamavalon räpsäistyä kuvan tyylikkäästä lännenratsustani ja pian tajusinkin istuvani kullanmuru-Eetun selässä voittajana. Virnuillen palasin radalta, melkein törmäten Juliaan, joka kävelytti juuri Kiaraa läheltä ovea. Julia onnitteli minua suu virneessä eikä lainkaan katkerana samalla kun hyppäsin Eetun selästä. Julia rapsutteli hyvän tovin Eetua: suokkiori oli hänellekkin tuttu.
Seuraavan luokan alkuun oli hetki, joten hyppäsin Tuuven selkään, alkaen taltuttamaan suokkia. Linda vei juuri Eetua ja Jimmyä pois.
Taisteltuani Tuuven kanssa hyvän tovin näin jännittyneen Lispen tulevan kentälle Hukkiksen kanssa. Hukkiksen siili oli laitettu nykeröiksi, saaden orin kaulan ja pään näyttämään aivan uskomattoman massiivisilta. Toivotin Lispelle onnea, samalla melkein pudoten Tuuven selästä kun herra päätti pukittaa.
Tuuven kanssa rata meni aivan pieleen: ori pukitti ennen ensimmäistä estettä ihan kiitettävän matkan ja lähti hurjaan pukki/kiitolaukkaan. Kiroten oritta mielessäni istuin satulassa niin tiukasti kuin pystyin, väännellen tätä mamman kultamussukkaa siten, että oli lähellä, ettei ori rysähtänyt päin maneesin seinää. Kun viimein sain orin hallintaan, aika juoksi ja minä en ollut päässyt vielä ensimmäisenkään esteen yli. Palasin alkuun ja ohja tiukalla menin esteen… toisen… ja kolmannen tunsinkin selkänahoissani lentäessäni Tuuven kaulan yli esteiden sekaan. Karjaisin kivusta. Helena tuli auttamaan minut ylös ja vilkaistuani katsomoon näin monta huolestunutta ilmettä. Huokaisten vilkaisin Tuuvea, joka pukitteli ohjiinsa sekaantuneena pitkin maneesia. Ihanaa kun Tuuvelle tuli näitä päiviä. Mä niin tykkäsin.
Joku oli onneksi sulkenut maneesin ovet ja sainkin Tuuven pian kiinni, kävellen raivoissani ulos.
Aino olikin sitten ihan toista maata. Äärettömän nuori mutta todella lahjakas kouluratsu kulki perässäni. Jos tamma olisi ollut ihminen, se olis lallatellut iloisena ja seurannut minua virnuillen korvasta korvaan koko ajan. Nousin Ainon selkään, mielialani kohentuen välittömästi. Iloinen, nöyrä neiti liikkui allani vilkkaasti ja odottaen pääsevänsä radalle, joka menikin nopeasti, mutta koska Ainossa oli hieman häslääjän vikaa, muutaman pudotuksen siivittämänä.
Seuraavassa luokassa olikin vain Valkku-mamman esitys, joka oli ehkä kaularadalla kaunis mutta esteradalle liidokkaat laukka-askeleet ja kootut ravit eivät sopineet. Voikko tammamamma oli jäänyt täysin eiliseen koulukisahuumaan ja sabinonkirjava paksukainen veteli esteet vähän niin ja näin, joka aiheutti meille viimeisen sijan.
Yhdeksänkymmenen sentin luokassa taas Valkkukin heräsi, että ei hitto, tossahan on este ja sen voi ylittää! Moninkertainen mamma hyppi esteet kauhealla vauhdilla, mutta puhtaasti ja pian sain ravailal pitkin maneesia kunniakierroksen etunenässä. Leikki taas jäi hieman huonompaan sijaan ja mietiskelinkin, mahtoiko vauvamaha jo painaa.
Kisoihin tuli ruokatauko ja kannoinkin Lindan ja äitini kanssa juotavaa koko konkkaronkalle. Olin juuri kaatamassa vettä Hukkikselle, joka laidunsi hoitopuomiin kiinnitettynä, kun joku köhäisi takanani. Suoristin selkäni ja vilkaisin takanani patsastelevaan mieheen.
“Markku Koskivirta. Omistatko sinä tämän orin? Näytit äsken kisaavan sen voikon suomenhevosen kanssa ja minut ohjattiin sinun puheillesi” mies esitteli itsensä, tarjoten minulle kättään. Hämmentyneenä tartuin käteen ja ilmoitin tosiaan omistavani Hukkareissun. Nimi koputteli hetken mielessäni, mutta ajatukseni keskeytyivät, kun mies jatkoi jutusteluaan.
“Niin, tuota, tosiaan olen tässä muutaman kuukauden etsinyt itselleni kisaratsua koululuokkiin ja olen muutamaan kertaan nähnyt tämän Hukkareissun ja todennut, että tässä on potentiaalia...” mies lateli, minun tajutessani nimi: Markku Koskivirta, kenttäratsastusvalmentaja ja jopa hieman nimekäs kyseisessä lajissa.
“... no, miten on?” mies kysyi, jolloin ravistin päätäni.
“Anteeksi, mitä kysyit?” vastasin pöllämystyneenä.
“Niin, onko Hukkareissu minkäänlaisessa myynnissä tai voiko siitä neuvotella?” mies toisti, ei onneksi ärtyneen näköisenä.
“Ei, ei tämä taida olla. Kun tosiaan itse tämän olen kouluttanut tälle tasolle, niin mielelläni myös pitäisin tämän helmen omissa näpeissäni.” vastasin, hieman vaikeana.
“Ai, hyvä on. Tosiaan mutta jos se koskaan tulee myyntiin, edes hiljaiseen, niin ota yhteyttä. Yhteystietoni kyllä löytyvät valmennustalliltani...” mies vastasi, ilmekään värähjtämättä. Halusikohan tuo oikeasti Hukkiksen? Tuskin, jos ei tuon enempää hetkauttanut. Tai sitten oli arvannut vastauksen. Ja toisaalta, jos Hukkis ikinä myyntiin menisi, Milahan sen nappaisi.
Nyökyttelin miehelle, kiitellen kiinnostuksesta, jääden hetkiseksi juttelemaan Hukkiksesta yleensäkin; valmentaja oli varsin kiinnostunut Hukkiksen suorituksista ja taidoista, jolloin pääsin rehentelemään, että Hukkiksella oli jo kolmisenkymmentä varsaa, vaikkei kisamenestys päätä huimannut.
“Niin, sitähän minä tarkoitin; luulisin, että saisitte kisamenestystä alle, jos koettaisitte tiettyä treeniohjelmaa. Tosiaan, hevonenhan on varsin mielenkiintoinen ja vaikken sitä omistukseeni saisi, voisin mielelläni valmentaa sitä ja sinua. Tietenkin valmennukset maksavat, mutta mieti sitä.” mies lateli vielä, lähtien sitten paikalta.
Hykerrellen jäin laittamaan tarvittavia hevosia pois. Edessä oli enää luokat Sepin ja Leikin kanssa, joten purin pikapikaa koko ruokatauon ajan hevosia. Kisat eivät kestäisi enää kauaa, joten äitini lähti jo viemään ensimmäistä satsia kotia. Itseasiassa puolet ensimmäisestä lastista oli omiani, sillä äitiinsä kovin kiintynyt Neela meni samaa matkaa Valkun kanssa Kaihorantaan. Vähitellen hevoset pääsivät rakentumassa olevaan Tähdettömään kotiin, Leikki ja Sepi jääden vielä kisoihin.
Leikin kanssa meni taas vähän niin ja näin, sillä yleensä terhakka tamma oli nyt laiskanpulskealla päällä ja puomit tippuivat jo verkassa. Ei sillä, ei Sepikään ollut tänään parhaimmillaan; Milan entinen estetykki oli kyllä jälleen kerran kuuliainen ja kuuntelevainen, mutta esteet eivät tuntuneet kiinnostavan Sepiä pätkän vertaa, vaan kimo ori meni ne laiskasti eikä keskittynyt jalkoihinsa, jolloin muutamat puomit putoilivat ja kertaalleen Sepi onnistui lennättämään minut selästään radan loppuosassa päätettyään, että not today, häntä ei nyt ollenkaan kiinnosta tuo pikkueste tuossa!!
Kirottuani Sepin ja saatuani Leikin ja Sepin hoidettua loppuun kävin viemässä ne äitini seurassa kotia. Kotimatkalla ajoimme trailerin perässä ja minulla oli tunne, että siellä oli jotain erikoisempaa. Tosiaankin, piha oli jo tyhjentynyt kisaajista ja Mila oli juuri availemassa traileria. Menin Milan luo urkkimaan traileria.
“Ai tää! Oi, onpa se nätti!” sanoin kurkattuani traileriin. Rauhallisen oloinen tammamamma tuli nätisti trailerista ja haisteli pihamaalla ilmaa. Mila talutteli hetken ostostaan ja esitteli sitä minulle ja jutteli samalla Sannan kanssa.
“Petra, viekö sä tän sinne siirtotalliin? Kolmoskarsinaan, siihen Vinskin viereen. Mä tuun kohta perässä” Mila kysyi, samalla ohjastaen minulle paikan, jonne kauniin pilkkupepun veisin.
Talutin rauhallisen tamman siirtotalliin, jossa se kävi koko karsinan läpi. Rapsuttelin hetken tammaa ennen kuin Mila ilmestyi talliin, pujahtaen karsinaan ja ottaen tammalta kuljetussuojat pois. Mila taputteli ja tutustui tammaan samalla kun itse lähdin kohti yksityistallia, jossa heitin Hukkikselle ja Jimmylle iltapöperöt. Huomenna pojat pääsisivätkin kesälaitumille… Ajattelin ratsastaa Jimmyn paikalle ja mietin, että haluaisiko Lispe tai Mila tai vaikka molemmat viedä Hukkiksen samalla kerralla laitumelle. Eiköhän Hukkis kuitenkin kaksi hoikkaa naista/tyttöä jaksaisi. Katselin oripoikiani hetken ennen kuin menin laittamaan orien kisahuovat pesuun. Tämän jälkeen palasin talolle, jossa minua odotti rentouttava leffailta ja kisojen kioskilta jääneitä herkkuja, jotka Mila meille sponssasi.
06.06.2014 - Kirjoittanut Lispe
Pyöräilin hiestä märkänä tallille. En kehdannut edes laittaa ratsastushousuja, farkkushortsit saivat kelvata! Parkkeerasin pyöräni tallin seinää vasten ja kipitin taukohuoneeseen. Ensimmäisenä avasin vessan raanan ja pyllistelin siinä juomassi kylmää vettä. Oi, suklaapatukoita viidelläkymmenellä sentillä! Kaivoin taskunpohjasta euron kolikon ja heitin sen lippaaseen. Nappasin korista Fazerin pähkinäsuklaapatukan ja Twiksin. Ihmettelin miksei kukaan ollut taukohuoneessa, sain kuitenkin vastauksen ulkoa. Mila kertoi hänen ympärilleen kerääntyneille hoitajille ja omistajille miten hevoset viedään laitumelle. Hiippailin Petran viereen kuuntelemaan lausuntoa.
- ... Kaikki ottavat omat hoitohevosensa! Jos oma hoitsu ei mene nyt laitumelle, saa taluttaa myös muita hevosia joiden hoitaja ei ole paikalla tai sillä ei ole hoitajaa. Pikaisesti laskemalla meitä on tarpeeksi viemään ensimmäinen satsi. Oripojat viedään tämän jälkeen, ihan vain turvallisuus syistä! Mila kailotti.
Kysyin Petralta miten hevoset viedään, sillä Mila oli kerennyt sen jo kertoa.
- Tuntiponit taluttamalla, mutta oripojille minulle on parempi idea, Petra sanoi ja vinkkasi silmää. Oi voi...
Hevoset seisoivat vielä karsinoissaan, näyttihän kello vasta kahdeksaa. Jokainen nappasi hevosen, minkä Mila oli hänelle langennut: Mila otti Ritan, Amanda Napin, minä Huhun, Jesse Annan, Inna Zanzan, Luna Tohvelin, Tessa Vikan, Catherine Sallan, Petra Nukin ja Julia Brendan. Odottelimme kaikki ulos, jonka jälkeen possujonomme alkoi liikkua Mila ja Rita kärjessä.
Nopeasti saimme heitettyä hevoset laitumelle. Siellä Rita oli vanhimpana ottanut johdon ja hevoset kävivät yhdessätuumin tarkistamassa aidan kunnon. Kun laidun oli kierretty, kaikki asettuivat syömään, piehtaroimaan tai leikkimään. Vika ja Huhu houkuttelivat Tohvelin mukaansa ja hepat riekkuivat toistensa kimpussa.
Tallille palattuamme Mila muistutti veden juonnista, joten kaikkiin paikkoihin mihin tuli vettä, kertyi pienet jonot. Muut hoitajat jäivät taukohuoneeseen rupattelemaan, kun minä, Petra, Mila, Inna ja julia lähdimme viemään oreja laitumelle.
- Mie meinasin ratsastaa Jimmyn, kumpi haluaa mennä Hukkiksella? Petra kysyi.
- Minä! änkäisimme Milan kanssa molemmat yhtä aikaa.
- Niin vähän arvelinkin, Petra nauroi - Mutta mietiskelin tuossa, että kyllä se varmaan teidät molemmat jaksaa, Petra jatkoi.
- Kaipa, mutta voittehan te Inna ja Julia viedä Kakrun ja Vinskin? Mila varmisti.
- Voidaan! Minä otan Kakrun! Julia hihkaisi.
- Hphm. Kai minä sitten otan Vinskin... Inna mutisi.
Julia ja Inna lähtivät hakemaan varsoja siirtotallista, kun me virittelimme Milan kanssa Hukkikselle päitsiin narut. Petra laittoi Jimmylle suitset, ihan vain siltä varalta jos oripoika ottisi ja lähtisi. Olimme Milan kanssa nopeasti valmiita. Molemmilla oli potat päässä ja muutenkin aika asialliset ratsastusvarusteet. Minulla vaaleansiniset farkkushortsit, toppi ja tenarit. Milalla oli muuten sama varustus, mutta hänen päässään retkottivat aika retrot aurinkolasit... Talutin Hukkiksen ulos, jossa Mila hyppäsi ensin orin selkään ja minä naisen taakse.
- Apua, mitä tästä tulee! Mila kiljui kun Hukkis säntäsi syömään.
Inna ja Julia nauroivat taluttaessaan orivarsoja.
- Mila, aika päheet lasit! Julia virnisteli.
- Nää on kuule perintölasit! Mila murisi.
- Siltä näyttää, Inna naureskeli.
Mila näytti naiselle kansainvälistä käsimerkkiä. Petra hyppäsi kepeästi Jommyn selkään ja turvallinen matkamme alkoi. Hukkis repi jokaisesta vastaantulleesta puusta ainakin puolet mukaansa. Inna ja Julia johtivat jonoamme, Petra sitten ja me kaksi Hukkiksen kanssa viimeisinä. Aikuiset juttelivat lähinnä jotain salakieltä, sillä en saanut mitään selvää naisien puheesta. Ainoat sanat jotka sain selville oli sauna ja krhömohn... sana joka ei olisi ollut minun korville.
Hyppäsimme laitumen portilla alas ja Mila sai kunnian päästää Hukkis laitumelle. Naiset taluttivat orit laitumelle, jossa kaikki päästettiin irti minun huudostani. Hukkis ryntäsi heti varsojen luokse kaataen Milan persuksilleen. Ori alkoi juoksuttamaan varsoja Jimmyn laukkaillessa perässä. Jäimme vahtimaan oreja hetkeksi, etteivät ne ihan aidan läpi tule. Hukkis osoittautui odotetusti lauman pomoksi. Vinski yritti tapella Hukkiksen kanssa, mutta varsa onneksi tajusi, että parempi pysyä alaisena. Iloisin mielin lähdimme takaisin tallille, kiertäen tuntihevosten laitumella katsomassa olivatko kaikki hengissä.
Kerkesin jutella jonkun puolisentuntia taukohuoneessa muiden kanssa, ennen kuin Veera laittoi viestiä uimareissusta. Todellakin! Lähdin siis pyöräilemään kodin kautta rannalle.
08.06.2014 - Kirjoittanut Lispe
Hyppelin viilentävässä kesäsateessa kohti orilaidunta. Päässäni keikkui kukkaseppele, jonka olin matkalla väsännyt. Pujahdin pientä oikotietä puskan läpi laitumien taakse. Hukkis söi vihreää heilutellen samalla häntäänsä. Vinski ja Kakru olivat köllimässä Jimmyn vahtiessa heitä. Uskaltauduin langan välistä laitumelle. Kukaan ei vielä huomannut minua, joten huutelin orien nimiä. yksi kerrallaan pää nousi ruohikosta, mutta laskeutui sitten takaisin. Sade oli kastellut heinät, jotka viiltelivät jalkojani kävellessäni varsojen luokse. Parin metrin päässä kyykistyin, etteivät varsat pelästyisi. Hyräillen jatkoin matkaani Vinskin luokse. Ori ei välittänyt mitään paijjatessani sitä kaulasta. Siirryin vähän ylemmäksi päähän. Vinski venytti päätään pitkälle kun rapsuttelin sitä mäkäräisten puremistä. Hihittelin ja rapsuttelin varsaa hetken, kunnes siirryin seuraavan rapsutettavan luo, eli Kakrun. Kakru kerkesi kuitenkin nousta jo ylös, joten rapsuttelin sitä hetken seisaaltani varsan nojatessa jalkoihini. Jimmy hiippaili taakseni ja haisteli minua niskasta. Naureskelin orin tempulle ja siirsin toisen käteni rapsuttamaan Jimmyä kaulasta. Vinski nousi myös ja tuli luokseni rapsutettavaksi. Hetken kerkesin kolmea ‘’varsulia’’ paijata, kun lauman pomo rynni paikalle. Hukkis hääti ensin Jimmyn ja sitten varsat pois. Ori nosti päänsä olkapäälleni ja alkoi hankaamaan sitä.
‘’Ai! tuo sattuu!’’ nauroin ja aloin rapsuttamaan Hukkista kaulasta.
Revin maasta ruohoa houkutellakseni Hukkiksen portille. Avustin oria vetämällä tämän paksusta otsatukasta. Hukkis käveli kiltisti vierelläni portille saakka, jossa nappasin maasta päitset ja otin orin kiinni. Tarkistin etteivät muut tulisi, jonka jälkeen aukaisin portin ja otin Hukkiksen ulos. Kiinnitin vielä riimun-narun päitsiin ja lähdin sitten taluttamaan Hukkista tallille.
Ketään ei näkynyt ulkona eikä tallissa. Jätin Hukkiksen karsinaan hetkeksi ja lähdin hakemaan tarvittavia varusteita. Otin mukaani harjapakin, heppanameja, kouluraipan ja kypärän. Kurkistin vielä taukohuoneeseen, josko siellä joku olisi. Ketään ei näkynyt, ei edes kissoja. Palasin Hukkiksen luokse ja otin sen käytävälle. Hukkis katseli ihmeissään ympärileen, kun ketään ei näkynyt. Harjasin orin nopeasti läpi ja selvitin paksun harjan. Hännän selvittämiseen otin avuksi selvityssuihkeen. Vaihdoin päitsiin turkoosin narun ja irroitin sitten orin käytävältä. Nappasin taskuuni heppanamipussin ja käsiini raipan, kepin jonka päässä oli muovipussi ja kypärän, jonka jälkeen suuntasimme kentälle.
Pieni sade oli muuttunut kaatosateeksi, joten kiirehdimme sittenkin maneesiin. Liu’utin maneesin oven kiinni, jotta saimme olla rauhassa. Ensimmäiseksi päästin Hukkiksen irti. Ori lähti kävelemään uraa pitkin, joten pujahdin takaisin ulos hakemaan puomeja ja sokeripaloja. Otin mukaani neljä kavaletin päätä ja yhden puomin. Heitin ne maneesiin ja otin sitten kaksi puomia. Kiikutin tarvikkeet kasaan pitkän sivun sisäpuolelle odottamaan kasaamista. Seuraavaksi houkuttelin Hukkiksen luokseni. Kiinnitin orin päitsiin turkoosin riimun-narun, jonka heitin Hukkiksen kaulan ympärille ja kiinnitin sen solmulle. Ori seisoi kiltisti paikoillaan, joten heitin yhden heppanamin maahan. Hukkis hamusi sen nopeasti suuhunsa. Kun olin saanut pienet valmistelut tehtyä, aloitin leikin.
Koskettelin Hukkista aluksi kädellä joka paikasta. Ori antoi minun koskettaa niin selästä, mahasta, päästä ja lautasilta. Pienen pyörteen takajalkojen kohdalla jätin viimeiseksi, sillä sieltä hevoset yleensä hermostuvat. Ori kuitenkin herkkähipijänä yllätti minut suuresti, kun seisoi vain paikoillaan haistellen selkääni. Annoin Hukkikselle taas heppanamin maahan ja menin toiselle puolelle. Muuten kaikki sujui samalla lailla, mutta mahasta hiplaaminen ei ollut orin mieleen. Jätin hetkeksi mahan rauhaan ja silittelin muualta. Kokeilin taas mahaa ja Hukkis antoi suhteellisen hyvin silittää sieltä. Ori sai taas heppanamin, jonka jälkeen siirryin seuraavalle tasolle.
Otin maneesin ovelta kepin muovipussi päässään. Hukkis peruutti vähän viedessäni keppiä lähemmäksi, mutta haisteli muovipussia hieman. Totesin orin tottuneen tilanteeseen, joten aloitin. Silittelin muovipussilla läpi taas kaikki paikat. Kaulasta pyllyn päälle ja mahaan. Maha oli taas huono juttu, joten silittelin hetken kaulaa ja selkää ja kokeilin sitten uudelleen mahaa. Hukkis luimisti korviaan, muttei yrittänyt lähteä pois. Nopeasti vetäisin siis muovipussin mahan alta pois ja annoin orille namin. Siirryin toiselle puolelle. Hukkis monta kertaa luimi ja yritti päästä tilanteesta pois, joten tein sille puolelle helpompia ja nopeampia tehtäviä. Viimeiseksi kosketin päätä. Turpaa Hukkis antoi hyvin kosketella, mutta ylemmäs ei saanut mennä. En siis pakottanut oria ja jätin pään sikseen. Taputin Hukkista siirtyäkseni seuraavaan leikkiin.
Nappasin maasta pitkän kouluraipan. Kiinnitin yhden narun ohjiksi päitsiin. Hyppäsin kypärä päässä orin selkään. Halusin testata kuinka Hukkis tottelisi pohjetta ja istuntaa. Kyllähän se kouluratsukonkarina varmasti osaisi. Aloitin aluksi käynnissä pitäen raippaa ulkokädessä ja sisäkädellä narua. Painoin pohjetta orin kylkeä vasten istuen samalla oikealle istuinluulle yrittäen tehdä volttia. Jos liikettä ei tapahtunut, kosketin raipalla. Ensimmäisellä kerralla Hukkis pyöräytti häntäänsä ja yritti lähteä raviin. Sitä varten minulla oli sisäkädessä naru, jolla hidastin orin käyntiin. Ensimmäinen voltti oli aika… miten sen nyt sanoisi, surkea. Ehkä molemmat tarvitsimme opetusta. Jatkoin volttien yrittämistä. Seuraava voltti ei onnustunut yhtään paremmin, eikä seuraavakaan. Kolmen voltin jälkeen aloin käyttämään vähän sisäohjaa, jolloin Hukkis tajuaisi asian ytimen. Voltit onnistuivat kerta kerralta paremmilta, joten rupesin jättämään ohjaa pois. Volteista tuli huonompia ilman narua, mutta parempia kuin ensimmäisistä. Pikkuhiljaa saimme voltin näköisiä teitä, joten vaihdoin suuntaa täyskaarrolla. Täyskaarto venyi hieman, mutta mielestäni se meni yllättävän hyvin. Pyörittelin pari volttia käynnissä, kunnes nostin ravin. Totuttelin ensin raviin ja aloin vasta sitten tekemään voltteja, sisäohjan avulla. Ensimmäiset voltit onnistuivat hyvin kunhan muistin käyttää sisäpohjetta. Jätin ravissa voltit sikseen ja annoin Hukkiksen vain ravata ympäri maneesia. Nostin keinuvan laukan ja tarrasin harjasta kiinni. Siinä laukkasimme pari kierrosta Hukkiksen vauhdin mukaan. Aloin jarruttelemaan, jolloin Hukkis vain kiihdytti vauhtiaan. Laukka siirtyi kiitoraviksi, jossa heiluin kuin perunasäkki. Tarrauduin uudestaan Hukkiksen tuuheaan harjaan. Toisella kädellä otin ohjista kiinni ja vedin niin kovaa kuin jaksoin. Kun vauhti ei hiljentynyt, kurotin päitsiin ja revin niistä. Hukkis hiljenti ja siirtyi sitten käyntiin. Taputin oria, joka venytti päätänsä ja peilistä katsoen jotain, kröhöm… muutakin. Hyppäsin käynnistä alas kaatuen polvilleni. juuri sillä hetkellä Petra tuli maneesiin.
‘’Täällähän te olette!’’ nainen huuti.
‘’No täällä täällä. Mistä sä etsit?’’ naureskelin.
‘’Kävin laitumella etsimässä Hukkista, mutten sitä löytänyt. Soitin milalle oliko nainen ryövännyt orin. Kieltäydyttyään sain heti päähäni sinut ja soitinkin sinulle, muttet vastannut. Etsin tallin pihasta ja kuulin täältä hirveää töminää ja naurua!’’ Petra selitti.
‘’Tehtiin vähän maastakäsin harjoittelua, näin kesän kunniaksi’’, hymyilin Hukkiksen kävellessä viereeni.
‘’Se tykkää susta kun työntyy kainalostakin syliisi!’’ Petra nauroi.
Silitin Hukkiksen turpaa Petran hymyillessä edessämme. Hukkis hamusi taskustani nameja, joten tiputin pari orile maahan.
‘’Saat ratsastaa sen takaisin laitsalle jos haluut’’, Petra ehdotti.
‘’Tuletko mukaan? Jaksohan se minut ja Milankin!’’ sanoin.
‘’Noh, voin kai minä’’, Petra myöntyi.
Keräsimme tuomani tavarat mukaamme ja lähdimme talliin.
Veimme tavarat varustehuoneeseen Hukkiksen hyllyyn. Petra nappasi vanhan kypärän päähänsä. Otin mukaani toisen narun, jotta saisimme pidemmät ohjat. Talutimme Hukkiksen ulos jossa ori hyökkäsi heti ruohon kimppuun. Sade oli lakannut ja aurinko pilkisteli pilvien läpi. Hyppäsin ensin orin selkään ja nostin sitten Petran taakseni. Passitin Hukkiksen kohti laitumia pohkeella ja äänellä. Petra laskeutui selälleen Hukkiksen pyllyn päälle ja alkoi viheltelemään jotain.
‘’Epäreilua!’’ nauroin.
‘’Ohjaappa nyt, minä olen perämies’’, Petra hymisi.
Kävelimme hiekkatielle josta pääsisimme laitumille. Katsoin ensin että Petra pysyisi kyydissä ja nsotin sitten ravin. Nainen kiljaisi ja tarrasi minusta kiinni.
‘’Lispe! Herranjumala mä melkein tipuin!’’ Petra karjui.
Hihittelin itsekseni ja pidin harjasta kiinni, kun Hukkis ravasi hitaasti eteenpäin.
‘’Laukataan!’’ huusin.
Pamautin laukkapohkeet orin kylkiin ja saimme mielenosoitukseksi pienen pukin, jolloin Petra lenti melkein niskaani.
‘’Vähän rauhallisemmin, kiitos!’’ Petra mutisi.
Laukkasimme hetken ja siirsimme sitten ravin kautta käyntiin. Ravissa meinasin liukua alas orin selästä, mutta Petra kerkesi napata minusta kiinni.
‘’Kiitti’’, naurahdin.
Petra vain hymyili vastaukseksi ja hetken aikaa meillä oli piinallinen hiljaisuus.
‘’Lauletaan!’’ Petra keksi.
Lauloimme vaikka vallan mitä lauluja Vaarilla on saaresta Erinin ei taida tietää tyttö-biisiin.
Matka meni nopeasti ja pian olimme laitumella. Petra piteli porttia kun minä heitin Hukkiksen nopeasti laitumelle. Hukkis tarkisti että kaikki hänen alaisensa olivat paikalla ja uppoutui sitten syömään. Jimmystä oli tullut oikea lapsenvahti. Ori tarkkaili koko ajan varsojen touhuja ja seurasi niitä. Välillä nuorikko uskaltautui leikkiinkin. Katselimme hetken oreja, kunnos lähdimme tarkistamaan tammojen laitumen. Oreille tarvittiin ainakin lisää vettä… Tammat söivät ruohoa minkä ehtivät. Tarkistimme vesiastiat, jotka olivat aivan tyhjät. Kiiruhdimme siis tallille ilmoittamaan Milalle asiasta.
‘’Missä te olette olleet!?’’ Julia murisi tallin pihalta.
‘’Laitumilla, ratsastettiin kahdestaan Hukkiksella’’, Petra nauroi.
‘’Muistakkin sitten että tämä on mun!’’ Julia muistutti ja kaappasi Petran kainaloonsa.
‘’Joo joo mullakin on oma’’, nauroin.
Juliakin naurahti ja lähdimme etsimään Milaa. Löysimme naisen pyllistelemässä kukkapenkin parissa talon takaa.
‘’Mila’’, kohäisin ‘’laitumien vesiastiat on tyhjät’’ jatkoin naisen käännyttyä meidän suuntaan.
‘’Okei, tehän voittekin viedä sinne vettä mönkijällä’’, Mila hymyili ilkikurisesti.
‘’Et oo tosissas!’’ Petra karjaisi.
‘’Nonnii menkääpä nyt!’’ Mila hätisteli ja mutisten lähdimme hakemaan mönkijää ja vettä.
Nostelin vesisankoja kärryyn Petran kanssa. Markus opetti Julialle kuinka mönkijällä ajetaan, ettei meitä löydettäisi seuraavan kerran sairaalasta. Kun olimme saaneet valkoiset sangot kärryyn, hyppäsin sankojen sekaan ja Petra vuorostaan Julian taakse. Nainen tuikkaisi pienen pusun blondin huulille.
‘’Mä näin ton!’’ naureskelin.
‘’Mäkin olen nähnyt aika monesti sut ja Antooonion’’ Petra virnuili.
Puna leihahti poskilleni ja käännyin istumaan taaksepäin. Julia käynnisti mönkijän ja kärry nytkähti liikkeelle. Huomasin Innan juoksevan kohti kärryä. Nainen hyppäsi kärryyn vaikka olimme jo liikkeellä.
‘’Mä tuun mukaan!’’ Inna sanoi,
‘’Ainahan sä’’, Julia virnuili.
Inna oli hyvä näyttämään kansainvälistä käsimerkkiä ja nainen näytti taitonsa myös tällä kertaa. Huristelimme laitumille naisten juoruillessajutellessa.
Kävimme ensin orien laitumille. Kaadoimme Innan kanssa pari sankoa mustaan vesiastiaan. Tarkistimme, että kaikki olivat aitojen sisäpuolella ja siirryimme sitten tammojen luokse. Loput vedet menivät tammojen laitumelle. Myös tammat näyttivät olevan aidoissa, ainakin ne jotka muistimme.
‘’Mennään tästä vähän eteenpäin niin päästään pitkälle suoralle. Siinä anna mennä!’’ Petra käski.
Jatkoimme laitumilta kauemmaksi ja pääsimme Petran ohjeiden mukaan pitkälle hiekkasuoralle. Julia kiihdytti mönkijän vauhtia meidän muiden pitäessä tiukasti kiinni.
‘’Miten tää jarruttaa!?’’ Julia huuti kun mutka oli jo näkyvissä.
‘’Päästä kaasusta irti ja siinä sen edessä on jarru!’’ Inna opasti.
Juuri ennen mutkaa Julia sai jarrutettua ja käännettyä tien mukaisesti. Selvisimme onneksi säikähdyksellä ja loppumatkan ajoimme todella hiljaa, ettei vain mitään satttuisi. Kun nuo kolme on kyydissä niin ei voi ikinä tietää…
Tallilla Markus vei mönkijän halliin. Inna ja Julia kerkesivät karata jo talolle. Petrakin kertoi lähtevänsä sinne ja kiitteli Hukkiksen liikutuksesta. Itse lähdin etsimään tuttuja taukohuoneesta. Muistin kuitenkin, että sunnuntaisin on siivouspäivä, joten hiljaa hippailin pysäkille ettei Mila passittaisi minua siivoamaan.
11.06.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Ajoin äidiltäni lainaamaa autoa möykkyisellä tiellä. Takani oli tyhjä traileri, jonka eteen oli lastattu valjakkovaunut. Olin viimeisen vuoden uhkaillut ostavani Hukkikselle valjakkovaunut ja olin nyt kaverin kautta onnistunut ostamaan hänen edesmenneen suokkinsa kärryt.
Parkkeerasin ongelmallisesti parkkikselle ja lähdin ottamaan kärryjä alas.
Rahtasin vaunut konehalliin pressun alle, jossa oli myös Hukkiksen koppakärryt, jotka olin tuonut talvella tallille, kun niistä meni rengas eikä niiden kanssa voinut enää ajaa ravurin kanssa, mutta Hukkiksen kanssa kyllä.
Lähdin hölkkäämään kohti laitumia Jimmyn suitset olallani. Olin ottanut harjan mukaani, joten päästyäni perille ja jahdattuani riimuttoman Jimmyn kiinni, harjasin orin nopeasti läpi ja iskin kimoon päähän suitset. Taisteltuani hetken Jimmyn kanssa siitä, ottaisiko ori kuolaimet suuhunsa vai ei, voittajana selvisin minä ja näin olin valmis lähtöön. Vinski ja Kakru seurasivat minua, kun ohjasin Jimmyn liikkeelle pohjeavuilla, pomiloiden samalla kypärän päähäni. Avasin portin käsin Jimmyn matalasta selästä, laittaen sen tiukasti lukkoon, jättäen pikkupojat juoksemaan aidan viertä kilvan, kun niiden suuri idoli Jiminy jätti ne riehumaan kahdestaan. Hukkis oli möllötellyt laitumen suojakatoksen alla viitsimättä edes tulla moikkaamaan minua, joten päätin jättää orin tänään rauhaan ja nauttia kesälomastaan.
Jimmy kulki allani hermostuneesti, kun suuntasin kohti tallia. Ori kyttäsi tien reunoja ja vaikutti äärimmäisen stressaantuneelta, joten päätin jättää tämän päivän rankaksi suunnitellun ratsastuksen väliin ja lähteä uittamaan oritta. Kävelin tallipihalle, jossa Inna, Lispe ja Jesse juuri kokoustivat.
“Heissan! Lähettekö uittamaan?” huikkasin kolmikolle hevosen selästä jo kaukaa, saaden Jimmyn säikähtämään. Saatuani steppailevan nuorikon aloilleen, odottelin muiden vastausta.
“No ei tänään oo tuntejakaan, niin voinhan mä!” Lispe ilmoitti ja kohta Inna ja Jessekin lupautuivat mukaan.
“Jees! Käyttekö houkuttelemassa joitai muitaki? Mä voin käydä kysymässä Milalta ja Julialta, ne taitaa viel lahnailla sisällä?” kysyin, laskeutuen sitten Jimmyn selästä.
“Joo, mä voin kysyä Catherinea. Onks Juuso tallilla?” Lispe sanahti, kääntyen sitten Innaa kohden, joka sanoi miehen olevan paikalla.
“No menkää kyselemään niitä! Mä meen viemään tän hetkeks sisälle, käyn sitten hakemassa pätkän ja pätkemmän” ilmoitin, lähtien taluttamaan aktiivista Jimmyä sisälle talliin, jossa se alkoi heti mennä ympäri karsinaansa. Rauhoiteltuani kimoutuvaa oritta lähdin kohti taloa, jonka terastilla Mila ottikin aurinkoa aamuvuoronsa jälkeen. Julia taas oli keittiössä selailemassa lehteä ja näyttämässä puolikuolleelta. Sain houkuteltua molemmat matkaani rannalle ja kaksikko lähtikin vaihtamaan vaatteitaan kun itse kävin hakemassa jääkaapista limsat kaikille ja muutaman ylimääräisen kaljapullon, kun kuitenkin Mila ja Inna niiden perään vitisisivät. Kaapattuani kaapista myös jotain pölyyntyneitä keksejä ja napattuani huoneestani viltin, lähdin kohti tallia.
Yksityispuolella olivat jo Juuso ja Damon, kuten myös Inna ja Laila. Jesse talutti juuri Ressua talliin Lispe kera teutaroiva Kelmi perässään. Jesse ja Lispe parkkeerasivat hevosensa ja poninsa käytävälle, mutta joutuivat siirtymään, kun Julia toi outolapsen-Kiaran sisälle ja pian uudestaan, kun Mila talutteli Tuikun sisälle.
Muut harjasivat kaakkimuksensa nopeasti - Lispe yllättäen hieman muita hitaammin - ja laittoivat hevosille suitset päähän. Itse hain Jimmyn länkkärisatulan ja iskin sen orin selkään satulalaukun kera, johon laitoin juomat. Huovan taas kiinnitin satulan takaosaan koukkuun.
“Te näytätte kunnon länkkäreiltä nyt!” Inna hihkaisi ohittaessaan Jimpulan karsinan Lailan suitset kädessään.
Kun kaikki olivat valmiita kävelimme pihalle, nousten siellä selkään.
“Kuka menee ekana? Taisiis mikä järkkä?” huikkasin uittoseurakunnalleni.
“No jos mennään vaikka … Ressu, Kelmi, Tuikku, Jimmy, Kiara, Damon, Laila?” Jesse ehdotti ja näinpä otimme järjestyksen jonossa ja lähdimme kohti uittolampea. Muut menivät ilman satulaa minua, Juusoa ja Lispeä lukuunottamatta, sillä muille oli siunaantunut kantamuksettomat tai selväpäiset hevoset.
Ravailimme letkeään tahtiin kohti rantaa. kelmi nyt kerran yritti keulia Ressun persiiseen ja lopulta Lispe veti viereisellä pellolla rodeoshowta meidän iloksemme, mutta ainakin Kelmi väsyi ja oli loppuajan ihan nätisti… siis niin nätisti kuin Kelmi vain saattoi olla. Damon taas aiheutti meiltä kaikilta kirosanoja riehumisellaan, mutta viimeinkin olimme perillä auringon porottaessa selkiimme. Laskeuduimme hevostemme selistä ja laitoimme satulallisten satulat paksuille, matalille oksille suojaan. Itse otin viltin ja levitin sen rantaan ja laitoin satulalaukun lojumaan siihen painoksi, sitten nouste takaisin Jimmyn kapoiseen selkään. Muut olivat jo vedessä riehumassa ja pian olin minäkin, kun Jimmy ryntäsi varsamaisella innolla veteen ja kahlasi innosta piukkana pitkin rantaa. Hetken istuttuani Jimpulan selässä nostin katseeni muihin. Kelmi leikki rodeohevosta vedenrannassa, Damon seisoi rannassa vuohiset vedessä Ressu ja Mila hieman kauempana samantapaisesti, Laila ja Tuikku uivat hieman kauempana Inna ja Jesse vierellään, pian tullen rannemmas ja lähtien sitten taas uimaan. Hupaisin näky oli kuitenkin Kiara. Julialla oli pitkä liina ja blondi seisoi vedessä polviaan myöten, kun Kiara hypähteli tasajalkaa syvemmällä vedessä ja yritti uida lähinnä koiramaisesti. Nauroin sekopäiselle näylle, jolloin sain Julialta kansainvälisen käsimerkin samalla kun nainen kelasi hevosensa luokseen ja pomppasi selkään, kävellen Kiaran kanssa hieman syvemmälle veteen. Nyt Kiara oli keksinyt leikkiä, ettei voinut kävellä vedessä olevan varjonsa ja heijastuksensa yli ja hypähteli nyt hölmösti sinne tänne.
Kun kaikki olivat uittaneet hevosiaan sopivan aikaa palailimme rannalle, jossa kaivoin jokaiselle ensin limsat ja heitin keksipurkin viltille. Ja kuinka ollakkaan Inna alkoi marista alkoholin perään. Pyöräyttäen silmiäni heitin Innalle kaljapullon, johon nainen tarttui hanakasti. Myös Julia ja Juuso nappasivat kaljat, Mila yllättävää kyllä kieltäytyi tarjouksesta. Olimme köyttäneet hevoset kiinni puihin näköetäisyydelle ja joimme ja söimme auringossa hetkisen, jonka jälkeen pakkasimme kamat ja haimme hevoset, satuloiden satulaporukan muiden odotellessa ja kahlaillessa vielä rannassa.
Lähdimme metsän kautta ikopolkua kohti tallia, suurella, levjällä hiekkatiellä nostaen laukan ja laukkaillen muutamia pätkiä - joskin Kelmi ja Damon vain ravailivat järjestyksen ylläpitämiseksi.
Loppumatkan tallista kävelimme rauhalliseen tahtiin, jutellen ja vitsaillen omiamme puiden suomassa varjossa. Mila valitteli selkänsä olevan palanut, samoin Julia.
Tallille asti päästyämme otimme hevosilta varusteet pois tallissa. Kello oli sen verran, että hevoset saivat päiväheinänsä ja me menimme porukalla juttelemaan taukohuoneeseen. Mila ja Julia saivat aurinkorasvaa palaneihin käsivarsiinsa, selkiinsä ja olkapäihinsä meidän muiden juodessa limsojemme loppuja.
Kun hevoset olivat syöneet, veimme ne nauttimaan viilenevästä illasta, jonka jälkeen kävelimme tallipihalle, suuntanamme talo, sanoen pihassa moikat Lispelle ja Juusolle, jotka joutuivat lähtemään kotiin.
Innan ja Julian suunnatessa talolle pyysin vielä Milan ihalemaan vaunuja. Huusin myös Lispen kurkkaamaan vaunuja edes äkkiseltään, että molemmat tiesivät, että nyt oli valjakkoajo-mahdollisuuskin. Lispe joutui lähtemään kyytinsä tullessa, mutta Mila jäi vielä ihailemaan mustia vaunuja, joissa oli tummanpunaiset koristukset. Vaunut oli tarkoitettu kouluosuuksiin ja ne muistuttivat lähinnä 1800- ja 1900-luvun taitteen vaunuja. Juhlavaunujen punaiset osat oli tarkoitus maalata sinisiksi ja Hukkikselle pitäisi ostaa kunnon valjakkoajovarusteet, mutta niillä ei olisi niin kiire, nykyisillä, vaunujen mukana tulleillakin pärjäisi.
Jimmyn palautin laitumelle seuraavana aamuna heti herättyäni, jossa Vinski ja Kakru ottivat sen innokkaasti vastaan.
21.06.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
“Kuka tulee mun kanssa maastoon!” karjaisin eteisestä kohti olohuonetta. Kaikki kämppikseni olivat viettäneet perinteistä, suomalaista jussia ja sen huomasi kaikkien naamasta.
“Oo hiljempaa” Inna valitti, haudaten päänsä tyynyyn. Pyöräytin silmiäni ja saapastelin olohuoneeseen. Inna rötkötti puoliksi Juuson sylissä, Jesse tuijotti telkkaria poissaolevan näköisenä ja Mila lahnaili lattialla istumassa ja oli aivan yhtä aktiivisen näköinen kuin Jessekin. Juliaa ei näkynyt missään, joten päättelin blondin olevan nukkumassa.
“No, mut kuka tulee?” kysyin vielä, antaen katseeni kiertää huoneessa.
“No kyl mä voin tulla...” Jesse mutisi, herättäen Milankin ajatuksistaan, joka lupautui myös tulemaan mukaan.
“Mie aattelin mennä tossa laidunten lähellä vaan sitä pientä polkua, et ei pitäis mennä kauaa. Ja hyväähän teillekki tekis tulla hengittämään raitista ilmaa.” totesin kaksikolle, samalla kuullen yläkerrasta tömistelyä ja pian Julia kurkkasikin rappusista.
“Ooooh, olet hengissä! Lähetkö maastoon?” hihkaisin, jolloin Julia pudisteli päätään.
“Emmä jaksa ...” nainen mutisi pahoittelevan oloisea, jatkaen sitten matkaansa keittiöön.
Hoputin Milan ja Jessen ylös ja pian kaksikko vetikin kenkiä jalkaan.
“Voidaanko ottaa jotain laitumella olevia hevosia?” kysyin Milalta, joka vastasi kengät jalkaan vedettyään, että voisimme.
“Jos mä otan sen Nukin, ni kenet sä Jesse otat?” Mila sanahti, kääntäen katseensa Jesseen, joka vartoi meitä terassilla.
“Sut eiku….” sanahdin, köhien perään, saaden Milalta läpsäisyn takaraivoon.
“No jos mä vaikka sen Tuikun ottaisin...” Jesse sanoi, johon Mila nyökkäsi ja kävelimme tallipihan poikki tallille hiljaisuudessa. Linnut rääkyivät hämärtyvässä juhannus-illassa ja hevoset hirnahtelivat aina välillä. Ilma oli varsin mukava; aurinko ei porottanut niskaan, muttei tuullutkaan hirveästi. Kello oli kuitenkin jo siinä seitsemän pinnassa.
Talliin asti päästyämme haimme koko kolmikko suoraan suitset satulahuoneesta moikattuamme juhannukseksi tallille raahautuneita hoitajia ja omistajia.
“Mennäänkö me mönkijällä laitumelle?” kysyin kauhituneena, kun Mila talutteli mönkijää esiin.
“No kyllä! Viiään samalla vähän vettä. Jos me, Jesse, istutaan takana ja katotaan, ettei vedet putoo, niin ajatko sä Petra?” Mila sanoi, vaikkei se suoranainen kysymys ollutkaan. Yhtä hyvin lyhyt nainen olisi voinut sanoa, että sinä Petra ajat ja me istumme takana ja vahdimme vesiä.
Lastattuamme muutamia kanistereja täynnä vettä mönkijän taakse, Jesse ja Mila asettuivat osittain niiden päälle istumaan kun itse kapusin ajamaan. Mönkijä selvästi vihasi minua, kuten olu tullut todettua monet kerrat kun sitä pääsin ajamaan. Eikä tämäkäm kerta sujunut ruusuisemmin kuin ennen, vaan ennen kuin pääsimme laitumille asti, ehdin käydä kaksi kertaa melkein ojassa ja melkein kolauttaa mönkijän seinään. Lopulta matka oli ajettu ja pääsin tuskasta ja hyppäsin alas mönkijän päältä, lähtien rahtaamaan kahta kanisteria kerralla kohti laitumia. Mila ja Jesse ottivat molemmat itsekin parit kanisterit matkaan eikä aikaakaan, kun vesiämpärit oli täytetty. Olimme jättäneet suitset ja kypärät mönkijän luo, joten palatessamme viemään kanistereja mönkijälle, otimme matkaamme suitset samalla kun Mila ajeli mönkijää hieman sivumpaan hiekkatieltä.
Milan ja Jessen jäädessä pyydystämään Nukia ja Tuikkua itse suuntasin askeleeni oritarhalle.
Jimmy paimensi ainaisella innolla Vinskiä ja Kakrua ja vaikuttikin viihtyvän erittäin hyvin kaksikon seurassa, kun taas musta Hukkis oli laitumen aidan vierustalla katselemassa kaukaisuuteen. Huudellessani oriiden nimiä, koko konkkaronkka tuli portille hörisemään. Taputtelin hetken pikkujätkiä ja Jimmyä, hätyyttäen sitten kesälomalaiset portilta ja napaten Hukkista orin kasvaneesta harjasta kiinni. Tarkistin pikaisesti orin kyljet ja pään alueen ihottuman varalta ja laitoin sitten meksikolaiset orin päähän. Hukks pureskeli kuolaimiaan hetkisen ja kun ori oli lopettanut järsimisensä, talutin Hukkiksen ulos portista ja laitoin kypärän päähäni. Suljin portin ennen kuin Vinski keksi tulla yhtään lähemmäs karkausreissua ja ponnistin Hukkiksen selkään. Olin juuri mahallani orin leveässä selässä, kun suomenhevonen hyppäsi eteenpäin ja jätti minut nurmikolle steppaillessaan itse parin metrin päässä. Hukkiksen ilme oli jollain tapaa ilkikurinen, kun nousin maasta ja otin mussukkani kiinni, yrittäen nyt uudestaan ja tällä kertaa jopa onnistuen. Lähdin kävelemään orin kanssa kohti tamma- ja ruunalaidunta, jossa Jesse nousi juuri Tuikun selkään, Milan nostaessa Nukin päätä ruohosta. Vilkutin kaksikolle, kävellen heidän luokseen.
“Mennäänkö Tuikku ekana ja Hukkis vikana? Vaikokö?” kysäisin, samalla taputellen Hukkista, joka haisteli Nukia rauhallisen oloisena revittyäni orin pään irti ruohikosta. Edes Tuikku ei jaksanut kiinnostaa, vaan pitkänä kasvava heinikko, jota ori yritti mutustella sopivan paikan tullen.
Lähdimme matkaan ilopilleri Tuikku etunenässä, herrasmiehet Nuk ja Hukkis perässä. Tuikku veti letkaa reippaassa tahdissa Milan ja Jessen jutellessa Danielasta. Kuljeskelimme hetken hiekkatietä laitumen vieressä, sitten kääntyen pienelle, lähes näkymättömälle polulle laitumien viereisessä metsässä. Pienen rapakko-pätkän jälkeen eteen aukeni kunnollinen, kuiva metsäpolku, jota pitkin lähdimme vaeltamaan. Olin löytänyt Julian kanssa Jimmyllä ja Kiaralla samoillessamme alkukesästä polun ja ottanut sen kovaan käyttöön.
Vaeltelimme puolisen tuntia pitkin polkua ennen kuin se haarautui.
“Minne nyt?” Jesse huikkasi, pysäyttäen paikallaan tarpovan Tuikun. Hidastin itsekkin Hukkiksen käynnin tahtia, vilkuillen ympärilleni.
“Mie oon aina mennyt siitä oikeelle, se kiertää sinne laitumien taakse ja palaa sinne tarhojen takana olevalle laukkapellolle” kerroin.
“Jos mentäis vasemmalle? Näkis, et minne seki vie?” Mila sanoi Nukin selästä, vilkaisten meitä suomenhevosten selissä istuvia.
Milan toiveesta lähdimme siis vasemmalle ja seurailimme polkua eteenpäin… ja eteenpäin… ja eteenpäin. Jossain vaiheessa kaikki alkoi epäilyttää, että mihin oikein päätyisimme, mutta siitähän vasta riemu repesikin, kun sade pamahti päällemme. Ravasimme kuusen alle suojaan kesäistä sadetta, vaikka olimmeki koko porukka melko märkiä. Hukkis tuntui ärsyyntyvän sateesta ja steppailikin allani puun alla rauhattomasti.
Sateen loputtua muutamien minuuttien kuluttua lähdimme jälleen taivaltamaan.
“Oisko meidän pitäny palata omia jälkiä takasin?” Jesse mietiskeli ääneen.
“No nyt ollaan menty tätä jo niin kauan että turha nyt enää on takasin kääntyä!” kuului Milan vastaus.
Ratsastimme vielä kymmenisen minuuttia polkua eteenpäin, kunnes se leveni suureksi pelloksi.
“No mikä prrrrkeleen pelto tähän nyt on pyykätty? Näkyykö tutuja maamerkkejä?” Mila kirosi, samalla kun Jesse antoi Tuikun esiä jalansijaa pellon reunasta. Pian traktorin jättämät jäljet löytyivät ja lähdimme kävelemään kuoppaista tietä kohti toisella puolen häämöttävää reunaa.
“Oho!” Jesse hihkaisi kesken matkan käännyttyään pellon kulmasta.
“Täällä on tie!” miekkonen hihkaisi. Näin Tuikun ottavan pienen loikan ja arvelin, että tien ja pellon välissä on oja. Pian Milakin usutti Nukin hyppäämään pienen ojan yli ja pian kaksikko odotteli minua.
“Ja tässä näette, miten suuri ja mahtava Hukkareissu hyppää peuran keveydellä ja kauriin liikkeillä ojan yli!” naurahdin, ottaen muutaman raviaskeleen ennen kuin Hukkis hyppäsi minimaalisen ojan yli. Tai siis… Melkein hyppäsi. Sillä seuraavaksi tajusin olevani jossain saamarin ojassa Hukkiksen ohjista kiinni pitäen samalla kun musta ori steppaili kauemmas ojasta. Mila hirnui minulle ojan toiselta puolelta ja yritti sopertaa jotain, muttei naurultaan pystynyt. Jesselläkin oli vaikeuksia pitää huolestunut pokerinaamansa.
Kipusin ojasta ylös ja katsahdin maahan. Ojanpientareella oli alle metrin levyinen vesilätäkkö, jonka yli Hukkis ei hypännyt. Toljotin vesilätäkköä hetkisen, sitten purskahtaen itsekin nauruun. Tässäpä teille uljas ja rohkea suomenhevosori. Katsokaa. Niin rohkea.
Hyppäsin Hukkiksen selkään ja usuutin orin uudellen ojaan, nyt puoliksi pakottaen orin hyppäämään.
“Okei, ehkä se olikin norsun keveys ja lehmän liikkeet...” tuhahdin orin hypyn jälkeen, parannellen asentoani satulattomassa selässä.
Ratsastimme hiekkatietä pitkin, nähden lopultakin risteyksen, jonka tienviitassa luki kiehkuraisin kirjaimin “Vaahterapolku”.
“Jeeee, me ei kuoltukaan jonnee metsään!” hihkaisin.
Lähdimme ravailemaan siistiä hiekkatietä pitkin kohti tienviitan osoittamaa suuntaa, eikä aikaakaan, kun talli tuli esille. Ravasimme tallipihaan, jossa laskeuduimme koko poppoo hevosten selästä ja taluttelimme ne tallin seinän viereen. Mila kipaisi hakemaan vesisangot, jotta voisimme tehdä pikapesun hevosille - ainakin Hukkis oli onnistunut saamaan jalkansa niin kuraisiksi ettei tietoakaan.
Huuhtaisimme uljaat maastomopomme sienillä, talutellen ne sitten karsinoihinsa ei-aliduntavien seuraksi.
“Viedään ne vaikka huomenna takasin laitumille, siin aamulla?” Jesse ehdotti ottaessaan Tuikulta suitsia päästä. Olin madellut Hukkiksen hoidettuani tuntsaripuolelle, jonne Milakin oli tullut palautettuaa Nukin talteen pihattoon.
Myönnyimme Milan kanssa huomisaamun laitumellevientiin, palaten sitten koko kolmikko talolle, jossa minua odotti ensimmäisenä lämmin suihku …
15.07.2014 - Kirjoittanut Mila
Raahasin pitkää vesiletkua tallin nurkille, jonne olin kasannut hevosen pesuun tarkoitetut purkit ja pänikät. Aurinko taas mollotti pilvettömältä taivaalta, ja hiki virtasi kuin vesihanasta.
Markus ja Eljas löhösivät tallin edustalla paidattomina yrittäen käristää ihoaan. Eljas siinä näytti jo onnistuneen - miehen olkapäät loistivat punaista väriään jo kauas.
Hukkis pärskähteli tyytymättömänä sairastarhassa, jonne olin sen laittanut vähäksi aikaa, kun olimme tulleet laitumelta.
Riisuin toppini pois paljastaen bikinien yläosan ja Markus heitteli jotain kuivunutta läppää strippausesitykestä. Vilautin miehelle keskisormea ja nappasin sitten Hukkiksen pikkutarhasta kiinni tallin nurkille.
Huikkasin tallin ovella norkoilevalle Jesselle, että avaisi vesihanan ja mies teki työtä käskettyä. Hukkis pärskähteli tyytyväisenä, kun viileä vesisuihku osui sen jalkoihin ja nousi sitten vilvoittamaan mustan orin selkää.
Tällaisilla helteillä mustalla hevosella oli varmasti tukalat oltavat eikä asiaa ainakaan auttanut pieni kesäihottuma, jota orille tuppasi tulemaan kaikenmaailman öttiäisten takia.
Kastelin hevosen, jonka jälkeen hieroin oriin shamppoota. Hieman tuotti vaikeuksia erityisesti selän saippuoiminen, kun herralla kuitenkin oli tuota säkäkorkeutta enemmän kuin minulla pituutta…
Jesse lupautui auttamaan ja mielellänihän minä lihaksikkaan sekä paidattoman miehen avun otin vastaan. Mies nappasi minua vyötäisiltä kiinni ja nosti ilmaan, jotta ylettyisin Hukkiksen selänkin saippuoimaan.
- Täällä ne kiehnää puolialasti MINUN hevosen vieressä, Petran muka-moittiva ääni kuului jostain Hukkiksen takaa. Jesse laski minut alas maahan ja läpsäisi leikillään farkkushortsien peittämää takamustani.
Nyt kun miehen äiti oli lähtenyt ja kesäleirikin oli ohi, pystyimme taas olemaan huomattavasti rennommin yhdessä. Ei me tietenkään roikuttu toisissamme kuin mitkäkin teini-ikäiset hormoonihuuruissaan kiehnäävät nuoret parit, mutta…
Jessen äiti ei kaikista lukuisista uteluistaan huolimatta ollut saanut tietää, kenen kanssa Jesse ns. heilasteli, mutta nainen kuulemma aikoi tulla vielä ennen talvea käymään ja oli päättänyt selvittää Jessen mysteerinaisen. Sitä päivää odotellessa…
Hukkis kyhnytti tyytyväisenä päätään Petraa vasten ja nainen rapsutti oria sen otsaa koristavan tähden kohdalta. Itse jatkoin Hukkiksen pesemisestä eikä Petraa näyttänyt yhtään haittaavan, vaikka välillä muka vahingossa ruiskautin hänenkin päälleen viileää vettä. Osansa vesisuihkusta saivat myös paikalle ilmestynyt Julia sekä Jesse, Eljas ja Markus.
Hukkis ei meidän mekastamisesta välittänyt. Se oli niin keskittynyt nauttimaan vilvoittavasta vedestä.
Koska oli sen verran lämmintä, päätin antaa Hukkiksen kuivua omia aikojaan taluttamalla oria pitkin pihaa. Ori löntysteli ihmeellisen kiltisti riimunnarun toisessa päässä, pysähtyen välillä napsasemaan suun täyteen vihreää nurmikkoa tallin seinän vierustalta.
Koirat maleksivat perässämme, Tohelo puolestaan veti selällään sikeitä talon terassilla. Ei ollut mitenkään virkeää sakkia meillä tänään…
- Se on ukkosta luvannu, Inna haukotteli makeasti, kun töpistelimme Hukkiksen kanssa takaisin tallille. Vilkaisin taivaalle ja kohautin harteitani, eipä kyllä siltä näyttänyt ainakaan tällä hetkellä.
- Tuliskin, huokaisin syvään. Inna pudisti päätään tomerana, nainen ei pahemmin tykännyt ukkosista, itse taas odotin kunnon myrskyjä kuin kuuta nousevaa.
- Pelottavia! Inna tuhisi ja nyppi tympääntyneenä heinän korsia pois paidastaan.
- Ota vaikka Crowley kainaloon jos yöllä ruppee jännäkakka kolkuttamaan housuja, vinoilin.
Inna hymähti ja sanoi omien koirien riittävän. - Ku se Juusoki siellä Englannissa…
- Voiiiiiii, onko Innalla ikävä pikku-Juusoaan? vinoilin.
Inna ei vastannut mitään, mutisi jotain Ullan liikuttamisesta ja lähti sitten hakemaan tammaansa tarhasta.
Petra huikkasi minulle, että hän voi viedä Hukkiksen laitumelle, joten minun ei tarvitsisi vaivautua. Sehän sopi minulle. En olisi jaksanutkaan lähteä tarpomaan tällä säällä sinne “jumalan selän taa”....
26.07.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Hukkareissun musta turpa hamuili heinänkorsia käsistäni. Orin laidunkaverit olivat jo hylänneet herran ja pikkumukulat Kakru ja Vinski kiusasivat Jimmyä minkä kerkesivät - olin palautellut juuri Jimmyn laitumelle, sillä aamupäivällä oli käynyt ratsastamassa Jimboun estetreenien parissa, mutta nyt kimoutuva herra sai palailla laitumelle. Hukkiksen kesäloma taas loppuisi tähän, kun Jimmy saisi naaaatiskella kesälomastaan Kakrun ja Vinskin kanssa laidunkauden loppuun asti ja riehua pikkujätkien kanssa. Hukkiksen loma taas päättyisi tänään ennen muita, sillä olin huomaavinani, että orilla alkoi olla pienoista ihottumaa harjantyvessä. Olinkin huikannut Milalle ja Lispelle, että kyttäisivät oritta hoitaessaan ihottumaan leviämistä.
Mustan suomenhevosen mussutettua korret käsistäni, sujautin orille riimun päähän ja taputtelin hetken orin kylkeä. Jutustelin tähtipäälle samalla kun kiinnitin riimunnarua orin riimuun. Kirrasin vielä hieman solkia orin riimussa, sillä en viitsinyt tänään nousta orin selkään ja nyt riimu roikkui kaulalla ja oli löysä kuin mikä.
Kello lähenteli puoltapäivää, kun sain viimein Hukkareissun ujutettua ulos laitumelta. Lähdin kävelemään hiekkatietä Hukkis perässäni. Olin juuri kääntymässä mutkasta, joka vei tallille, kun kuulin mönkijän pörinän edessäpäin. Tiukensin otettani Hukkiksen ketjullisesta riimunnarusta odotellessani tulijaa, joka paljastui Stinaksi. Mönkijä oli lastattu täyteen vesikanistereita, jotka auringonvalossa paljastuivat tosiaankin olevan täpötäynnä vettä.
Heilautin tallityöntekijälle kättäni. Stina heilautti minulle kättään ja huusi tervehdyksen. Kun nainen alkoi olla lähellä Hukkareissua, mönkijän vauhti hidastui ja Stina ajoi toiselle puolelle kapeahkoa hiekkatietä. Vähän ajan päästä vauhti kiihtyi jälleen ja pian mönkijän ääni jäi kauas taakse.
Talli oli hetken kuluttua näkyvissä ja Hukkiksen tuntui valpastuvan tutun rakennuksen nähdessään. Ori kiihdytteli hieman vauhtiaan, mutta sain Hukkiksen pysymään hyvin ruodussa ja taluttelinkin oriita hieman hidastelevaankin tahtiin auringon paahtaessa niskaani.
Pihaan päästyäni Hukkis päästi ilmoille kimakan ja kuuluvan hirnahduksen, joka sai hetken kuluttua vastauksia. Hirnahdus herätti myös Milan, sillä hetken kuluttua nainen tömisteli talosta terassille ja siitä lyhyt nainen painelikin suoraan kohti minua ja mustaa orittani.
“Oooonko mamman komistus tullu takasi niiiih?” Mila mussutti Hukkikselle, rapsutellen hevosen päätä. Hukkis kyhnytti päätään edestakaisin Milan kättä vasten, kun Mila rapsutteli orin tähdenkohtaa. Virnistin Milalle, tarjoten orin riimunnarua hänelle.
“Haluutko sie viiä tän talliin? Jos viitit jättää siihen käytävälle, ni mie katon, ettei sillä oo mittään käyny laitumella ja sitä ihottumaa vähä kattelen” sanoin Hukkiksen toiselle omistajalle, joka sieppasi hetkessä Hukkareissun riimunnarun käsiinsä ja nyökkäsi tomerasti.
Lähdimme vieretysten kohti tallia kiroten kuumaa säätä. Ja tosiaan kiroten, sillä huomatessani anteliaan kirosanojen kylvämisen totesin, että kiroilupurkki täyttyisi taas oikein mukavasti. Mila vain pyöritteli silmiään minulle ennen kuin hilpaisin taukohuoneen kautta satulahuoneeseen, jossa aloin kaivaa Hukkareissun tavaroista rasvaa, mutten harmikseni sitä löytänyt.
Palatessani viileään talliin, näin Milan kyykistelevän Hukkareissun jalkojen juuressa.
“Löytyykö mitään?” kysäisin naiselta, joka vilkaisi minuun ja karsinan seinästä tukea ottaen nousi seisomaan.
“Ei. Jalat on ainakin terveet ja kuivat. Kengät kyl pitää laittaa aika pikasesti. Ainii ja se ihottuma on tainnu mennä paremmaks, ku en mä ainakaan mitään löytänyt. Kyljes tolla oli pari kuolajälkee, oisko kakarat tai Jimmy kiusannu.” Mila raportoi minulle ammattilaisen elkein, jonka jälkeen tulin kurkkamaan kylkiä, joita oli kuuremma nuivattu.
“Joo eipä nää mitään oo, kunhan on vähä nuhjunnu muiden poikien kanssa...” mutisin itsekseni Milan käydessä läpi Hukkiksen selkää, painellen sieltä täältä.
“Eikä täl mitään jumeja tai mitään oo.” nainen ilmoitti minulle hymyillen.
“Hyyyvä. No mie laitan kengittäjälle viestiä, josko laittais ton kenkään” sanoin Milalle. Heti lausahdukseni päätyttyä tallin ovi kolahti ja Carisa talutti Donea sisälle. Ennen kuin ehdin itse alkaa edes siirtää Hukkista, Mila oli jo napannut Hukkiksen irti käytävältä ja usuutti minua menemään pois tieltä. Carida huikkasi minulle nopean kiitoksen, johon vastasin nopealla hymyllä, sitten juoksuttaen Milan hakemaan Hukkiksen harjapakin.
Mila änkesi itsensä Hukkiksen karsinaan, jossa naikkonen alkoi epäröimättä harjata Hukkista toiselta puolen, kun itse taas harjailin korkean oriin toista puolta.
“Aattelin muuten, et ens kuus alkois toi totuttelu valjakkokärreihin. Pitäis varmaan laittaa ilmotustaululle tai jonnee, et ettisin groomia sitte enskevään tai kesän kisakaudelle, jos nyt Hukkis kärryjen edes toimii” jutustelin Milalle, joka hymähteli minulle vastauksia.
Kun Hukkis oli harjattu, kävin hakemassa Hukkiksen hyönteisloimen. Saatuani sen Hukkiksen päälle, Mila tirskui vieressäni.
“Laitat ton joskus johonki naamiaisiin ja itelles foliohatun päähän ni avot, siin on meillä ulkoavaruudesta pari sekopäätä” Mila kikatteli, jolloin läpsäisin naista takaraivoon muka suuttuneena.
“Älä naura minun vauvalle! Se on oikeen hieno!“ tuhisin, vaikka omaankin silmääni harmaaseen loimeen kääritty musta suomenhevonen oli naurettava näky.
Otin Hukkiksen riimunnarun päähän.
“Carida, siirrätkö sitä Donea vähän?” pyysin Caridalta, joka vei Donen hetkeksi sivummalle karsinaansa, kun ohitin ruunan omistajineen Hukkiksen kanssa.
Talutin Hukkiksen kuuman pihan läpi tutulle tarhalleen, joka oli päässyt hieman rehevöitymään kesäloman aikana.
Päästettyäni Hukkiksen tarhaansa, ori jäi portille hirnumaan muille hevosille ja poneille. Roikuimme hetkisen Hukkiksen aidalla Milan kanssa, katsellen orin menoa ja hyörinää tarhassaan.
Kävelin kohti tallia hikisenä, kunnes Milan ääni pysäytti minut.
“Onks sul viel talliin asiaa? Kun Inna jotain suunnitteli, et pidettäis tänään leffailtaa? Juliaki on ilmeisesti tunkemas mukaan, ku Inna ainaki laitto sen käymään kaupassa ja ostamaan jotai mässyä”
“Miksei mulla ikinä kerrota näitä?” tuhahdin Milalle, lähtien kuitenkin tallinomistajan perään.
“Noku sä lähit joskus ennen kaheksaa tallille ja suurin osa ollu viel heränny sillo” Mila vastasi, jolloin vain pyörittelin silmiäni.
“Teijän kyl pitäis opetella heräämään ennen yhtätoista. Kaikkien.” ilmoitin tomerasti Milalle.
“Mitäpä jos alan huomisesta lähtien herättää ja repiä ylös teidät kaiki ennen kaheksaa …. tia viel pahempaa, seittemää! Mitäs sitten teette?” kiusasin Milaa, joka vetäisi henkeään muka-kauhistuneena.
“Sitten et asu enää täällä. Henkinen, fyysinen ja aamuinen väkivalta on täysin kiellettyä!” Mila marisi minulle vastaan.
“Kiristystä!” älähdin Milalle. Toisaalta, se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa: ei ollut yksi tai kaksi kertaa, kun Mila kiristi mina ja minä vastaavasti häntä.
“Noku lahjonta oo ennenkään toiminu” Mila murahti minulle synkkänä.
“No jos en miekää asuis täällä ni kai Hukkiksen pitääs muuttaa...” mutisin hiljaa, kuin ajatellen asiaa tosissani. Mila vilkaisi minua pelästyneenä.
“Ei oo reiluu ! Etkä sä tekis sitä” Mila sihahti minulle.
“Kaikki on sallittua sodassa, rakkaudessa ja Hukkareissussa” totesin Milalle virnistäen ilkikurisesti. Mila tuhisi minulle tuohtuneena.
Päästyämme sisälle, törmäsimme ensimmäisenä Innaan, joka oli ilmeisesti jo tulossa repimään meitä tallista, jotta leffailta voisi alkaa. Juliakin oli jo palannut ja kantoi juuri lasikulhossa olevia sipsejä kohti olohuonetta. Kävin hakemassa tankatusta jääkaapista colapullon ja parit lasit, kun taas Inna ja Mila takani sieppasivat käsiinsä alkoholipitoisemmat juomansa. Yllätys yllätys.
Olin juuri asettunut sohvalle mukavasti, kun muistin kengittäjälle soittamisen. Hipaisin puhelimeni näyttöä ja totesin, ettei kello ollut vielä edes kolme, joten etsin Laura Suomen numeron listasta ja löysinkin sen heti lukiolaisen luokkatoverini nimen alta.
“Moi! Joo, tota, täällä Petra Lukkari ja sitä kyselisin, että koska teillä ois seuraava aika ihan peruskengitykseen, kun se mun Hukkareissu tuli ihan äskettäin kesälaitumilta...” selostin puhelimeen.
“No itseasiassa mulla peru siinä neljän paikkeilla oleva aika just, että jos niin lyhyellä aikavälillä sopii, niin voin tulla vaikka heti laittamaan sitä kenkään?” kengittäjä ehdotti, johon vastasin kiitellen hyväksyvästi, jonka jälkeen kengittäjä kyseli vielä osoitetietoja sun muuta ja sulki sitten puhelimen.
“Se kengittäjä tulee siinä neljän paikkeilla, et mun pitää mennä kohta ottaa Halihomppeli sisälle” sanoin leffaseuralleni, joista kukaan ei tuntunut erityisemmin kuuntelevan. Hipsin huoneeseeni ja vaihdoin resuiset tallikamppeet vaalearuudullisiin ratsastushousuihin ja turvakärjellisiin kenkiin. ämän jälkeen pingoin hautovaan ulkoilmaan, jossa matkasin takaisin Hukkareissun tarhalle.
Musta tähtipää ei olisi millään halunnut lähteä tarhastaan ja hermostuikin minulle totaalisesti, kun aloin repiä oritta mukaani mukavan ruohotupsun viereltä.
Hepuloiva suokkipoika ei ollut mikään kaikkein mukavin talutettava, mutta pian ufoloimeensa kääritty jätkä oli tallissa käytävällä, jossa kuorin mustan orin loimestaan.
Harjasin Hukkiksen vielä läpi, ennen kuin aloin taltuttaa vikuroivaa ärrimurria. Kello ei ollut vielä puoltakaan, kun kuulin tutun äänen takaani ja näin Laura Suomen, Hukkareissun kengittäjän, ovella.
“Tää on yllättäen taas vähän vaikee...” mumisin tervehdysteni jälkeen. Kengittäjä vain kohautteli hartioitaan ja kävi Hukkiksen jalkojen kimppuun.
Hukkis ei ollut ollut kengitettävänä kyseisellä henkilöllä kuin kertaalleen, mutta olin todennut naisen työn jäljen todella hyväksi ja hermot pitkiksi, sillä Hukkis oli viimekerrallakin ollut melkoinen pissapää, mutta nainen oli laittanut Hukkareissun sinnikkäästi kenkään eikä ollut edes ottanut lisämaksuja hankalasta hevosesta.
Kengitys venahti taas hieman, sillä musta suomenhevonen vaikeutti kengittäjän työtä kaikin tavoin: Ilmeisesti musta ori oli ottanut nokkiinsa, kun sitä oli raahattu laitumen, tarhan ja tallin välillä tänään ja diivamainen ori tosiaan osoitti tyytymättömyytensä! Jatkuva steppailu ei loppunut ennen kuin loppupuolella ja lopulta heiluminen ja vaappuminen niin pitkälle kuin narut päästivät, loppui, kun kaikissa jaloissa oli kenkä ja kengittäjä alkoi pakata kimpsujaan ja kampsujaan.
“Joo, tolla oli kyllä tosi hyvässä kunnossa kaviot näin kesän jäljiltä. Mut nyt on kaiken hermoilun ja heilumisen jälkeen kaikissa kenkä.” kengittäjä jutteli, kaivellen samalla jostain housunsa taskusta porkkananpalasta, jonka Hukkis syöpötteli hyvillä mielin. Kengittäjä taputteli vielä hetken Hukkareissua ennen kuin maksoin kengityksen ja lähti sitten seuraavan asiakkaan luo (joka toivon mukaan ei olisi samanlainen hermoheikko kuin Hukkareissu).
Kun Hukkis oli rauhoittunut, vilkaisin kelloa. Heinät tulisivat puolen tunnin päästä enkä halunnut kääriä Hukkista enää ufoloimeensa, joten jätin orin viileään talliin.
Kävin rehuvarastossa laittamassa Hukkiksen iltaruoat jo hyvin aikaisin valmiiksi, raapustellen samalla valkotauluun rehuboksien päällä Hukkiksen ruokavalioon ja iltasapuskoihin lisättävän pellavaöljyn ja sulkeisiin hunaja-valkosipulisekoituksen silloin tällöin, jottei ihottuma pääsisi pahemmaksi.
Saatuani iltaruoat valmiiksi, lähdin heittämään Hukkikselle orin heinäannoksen ja norkoilinkin hetkisen orin karsinalla ennen kuin Sari paukautti oven auki yksityispuolelta.
“Ai tääl ei oo muita, hyvä… Hei Petra, haluutko tulla heittämään hevosille heiniä tarhoihin tai viemään vettä laitumille? Stina sano, että kävi kattomassa just ennen vuoron loppumista ja sais taas tankata vesiämpäreitä” Sari pyysi minua, jolloin ilmoitin lähteväni viemään vesiä. Sari kiitti minua ja tuli mukanani heinävarastoon, jossa valutin kylmää vettä kanistereihin, latoen niitä mönkijän taakse.
Kun kanisterit oli täytetty ja mönkijä täyteen lastattu, hyppäsin mönkijän päälle ja lähdin ajelemaan noin kilometrin matkaa kohti laitumia. Onnistuin ajamaan kertaalleen melkein ojaan (=yksi pyörä ojassa ja viisi kanisteria kumollaan nokkospuskassa. Jee.) mutta säilyin laitumille hengissä ja kaadoin kanisterien vedet janoisille kesälomalaisille. Rapsuttelin hetken portille tulleita Tuikkua ja Meridaa. Tammamammojen lähtiessä laiduntamaan kauemmas, hyppäsin mönkijän päälle ja ajelin vielä kurkkaamaan pikkupoikien ja Jimmyn vesitilanteen, joka oli aika pitkälti sama kuin aamulla, joskin hieman täydempi, koska Stina oli tosiaankin aamupäivällä tuonut lisää vettä sankoihin.
Köröttelin hitaassa tahdissa käsiäni päässäni valitellen tallille, jossa hylkäsin mönkijän tallin taakse.
“Sariiii!” kiljuin tallin pihassa, kunnes blondi onnistui raahaamaan persiensä näkyviini.
“Sinne ei tartte viiä enää vettä, et siitä ei oo hätää.” raportoin Sarille naisen ollessa kuuloetäisyydellä.
“Tonko takia sä kiljuit niin, että tienoo raikuu?” Sari tuhahti minulle, leikien kovinkin närkästynyttä. Virnistin vaaleahiuksiselle tallityöntekijälle ja nyökkäsin.
“Nojoo, mut kiitti et kävit viemäs ne. Mä voin vaikka laittaa sille Hukkikselle iltaruoat, ku näytit ne jo sekotelleen?” Sari puhusteli minulle vielä hetkisen, kiitellen vielä kertaalleen ennen kuin lähti menemään menojaan.
Kävelin takaisin talolle, jossa oli jo täysi leffailta menossa. Hipsin huoneeseeni, jotten häiritsisi leffakansaa ja vaihdoin vaatteeni mukavampiin ja viileämpiin.
Vilkaisin telkkarin ruutua ja totesin, että mitä ilmeisimmin Innan tai/ja Milan valitsema Magic Mike pyöri telkkarissa täyttä häkää. Kyseinen leffa ei minua erityisemmin kiinnostanut, joten suuntasin keittiöön.
“Ootteko te jo syöny jotain?” huikkasin keittiöstä, saaden kieltävän vastauksen Innan suusta.
“Ookkei. Mie teen sitte vaikka jottai pitsaa!” huikkasin leffaväelle, ottaen sitten tarvitsemani ainekset esille.
Pitsan ollessa uunissa kävin kurkkaamassa olohuoneeseen, jossa Julia vaihtoi juuri leffaa.
“Mitä te aattelitte nyt kattoa?” kysäisin, nojaten sovan takaosaa, yrittäen urkkia, mitä koteloa Julia piteli kädessään.
“Burleskia” Julia ilmoitti suu virneessä, jolloin hyppäsin sohvalle muiden mukana, laittaen kännykkäni hälyttämään, jotta muistaisin käydä kyttimässä pitsaa. Kyllä Burleski sentään kelpasi...
---
Burleskin ollessa alkuvaiheessa, kuulimme oven kolahduksen ja Mila kävi avaamassa oven, kun me muut emme jaksaneet.
“Ai moi! Ai sä kävit kaupassa, kiva!” Mila vinkui ovella ja pian näimme hikisen Jessen ovella kolmen kauppakassin kanssa.
“Joo, katoin, että jääkaappi ja kuivakaapit oli kaikki aika alkoholi- ja mässypitosia“ Jesse ilmoitti, kantaen kassit keittiöön Milan seuratessa miestä perässä kuin hai laivaa.
Jonkin ajan keittiössä kuului kolinaa ja kaappien availua, kun talon emäntä ja mitä ilmeisimmin mahdollinen tuleva isäntä laittoivat Jessen rahtaamat tavarat kaappeihin omille paikoilleen ja tyhjentelivät purkkeja ja purnukoita ja täydensivät kuiva-ainekaapin hyllyjä erilaisilla pusseilla ja nössyköillä.
Kun keittiössä oli hetken hiljaista, me sohvallaolijat emme enää pystyneet pitämään pokkaamme ja aloimme kikattaa kun pahaiset kakarat, sillä arvasimme kyllä, mitä keittiössä mitä todennäköisimmin tapahtui. Inna kuiski naurunsa lomasta jotain jauhoista ja niiden imuuttamisesta, joka sai minut ja Julian vielä remakampaan nauruun.
Mila ryntäsi lähestulkoon heti keittiöstä naurumme kuullessaan.
“No, mikä on?” Mila intti meiltä, alkaen sitten kiusata Innaa, joka oli nostanut jalkansa Milan paikalle. Lopulta Mila istui Innan jalkojen päälle ja Inna joutui vetämään jalkansa pois parkaistuaan kivusta.
Burleskin ollessa lopuillaan, vilkaisin blondia tyttöystävääni vierelläni.
“Hei, Julia. Julia. Sun kuola valuu.”.
Niinpä niin, tämän siitä saa, kun antaa Julian katsoa jotain Burleskin tyyppistä leffaa. Huoh.
5.8.2014 - Kirjoittanut Lispe
Pitkästä aikaa tallille! Siellä en olekaan käynyt sitten… kesäkuun? Herran pieksut! Nappasin oven pielestä uuden skeittini. Vihdoin Vaahterapolun pihatielle asti oli tehty asfaltti!
‘’Ota Ralle mukaan!’’ äiti huuti keittiöstä.
Huoh, kiskasin naulakosta koiran remmin käteeni ja lässytin koiran paikalle.
‘’Noniin, pääset ulos’’, lepertelin Rallelle.
Heitin laukun olalleni, jonne olin tunkenut vesipullon, uikkarit ja ratsastushousut. Sitten vain toivoin että jollakin tallilaisella olisi lainattavissa saappaat… Ohjasin Rallen pyörätielle ja heitin laudan maahan. Hyppäsin sen päälle ja lähdin potkimaan kohti tallia koira vieressä hölkäten.
Jätin laudan nojaamaan tallin seinää vasten. Kaikki hevoset näyttivät olevan ulkona tai laitumella. Astelin taukohuoneeseen Rallen haistellessa kaikkia mahdollisia paikkoja. Vetäisin hihnasta koiran hereille ja aloin tutkimaan ilmoitustaulua. Ensimmäisenä silmääni osui Huhun nimi. Luin lapun silmät kirkkaana. Huhu on astutettu! Melkein kiljuin onnesta jo kun kuvittelin itseni paijaamassa maailman suloisinta suokkivarsaa.
‘’Katos Lispe! Sua ei ole näkynytkään pitkään aikaan’’, Mila hymyili ovelta.
‘’Moi! No ei oo ei, kun kesällä on pitänyt vähän kiirettä...’’, vastasin.
‘’Millekkäs sä täällä kiljuit?’’ Mila ihmetteli.
‘’Huomasin että sä olit käyny astuttamassa Huhun!’’ kiljaisin.
Samassa Relle rupesi haukkumaan ja hyppimään minua vasten, luuli varmaan että nyt leikitään.
‘’Alas!’’ karjaisin.
‘’No niinhän mä vähä sulle puhuinkin keväällä. Kannattaa muuten pitää tuo koiras aika lähettyvillä, kun eikös sillä ole vielä ne pallerot haaroissa?’’ Mila vinkkasi. Repesin nauramaan.
‘’Joo on. Kuinka niin?’’ kysyin.
‘’Iineksellä on juoksut, se on kyllä tuolla häkissä, mutta varmuuden vuoksi. Vai millainen hormoonihirviö tuo on?’’ Mila kertoi.
‘’Ei tarvitse kauaa vahtia sitä jäbää, vien Iineksen karanteeniin Aittohaaraan!’’, Inna huusi ovelta, jossa se oli näemmä salakuunnellut meitä.
‘’No hyvä, ettei Mico tai Crowley pamauta sitä paksuks!’’ Mila virnuili.
‘’Sä et oo muuttunu sitten yhtään’’ nauroin ja Mila katsahti minuun hämmästyneenä, ‘’noiden sun juttujen perusteella’’, selitin. Milakin pärskähti nauramaan.
‘’Oisko sulla muuten lainata saappaita?’’ kysyin.
‘’Katso tuolta nurkasta jotain vanhoja, niitä saa lainata. En kyllä takaa etteivät ne olisi kuluneet...’’ Mila vastasi ja osoitti nurkkaan. Kiitin naista joka lähti herättämään talon pariskunnat. Löysin juuri sopivan kokoiset jodhpurit. Tunkaisin ne jalkaan ja lähdin koiran kanssa hakemaan Hukkista tarhasta.
Ori pärski ja yritti häätää ötököitä pois. Heti minut huomatessaan se suuntasi portille, luultavasti sisälle pääsyn toivossa.
‘’No pääset sisälle! Tulehan’’, naureskelin.
Nappasin maasta orin päitset ja ketjuisen riimun-narun. Minulla oli pieniä hankaluuksia saada päitset Hukkiksen päähän, kun toisessa kädessä jokaiseen ilmansuuntaan pinkoileva leikkaamaton saksanpaimenkoiran uros haistoi iineksen, jota Inna juuri kiikutti sylissään autoon.
‘’Et nyt lähde tekemään pentuja!’’ karjaisin.
Onneksi Hukkis oli sen verran laiskalla päällä, ettei molemmissa käsissäni ollut pomppupalloja. Kun kävelimme tammojen tarhojen ohi, Hukkis päästi ilmoille kimakan kiljaisun, muttei muuten jaksanut tällä kelillä neideistä välittää.
Parkkeerasin Hukkiksen käytävälle jotta sain tämän toisen hormoonihirviön orin karsinaan. Sinne se jäi ulisemaan ja pomppimaan karsinan ovea vasten. Kävin hakemassa Hukkiksen tavarat. Laskin koulusatulan käytävän satulatelineelle ja suitset jätin roikkumaan sen päälle. Nappasin harjapakista pölyharjan. Orin harja oli kasvanut hurjaa tahtia, lukuunottamatta kohtia, joita Hukkis oli kesäihottuman takia hangannut. Petran ohjeiden mukaan hain varustehuoneesta Tummelia ja levitin sitä hangatuille kohdille. Heitin orille satulan selkään ja kiristelin satulavyön. Pyöritin pintelit Hukkiksen jalkoihin, luvassa oli nimittäin pienimuotoista koulutreeniä. Lopuksi laitoin Hukkikselle suitset päähän. Jätin Hukkiksen karsinan oveen lapuun, jossa varoitin uroskoirasta jota ei saanut päästää vapaaksi. Kurkkasin karsinaan, jossa Relle oli jo rauhoittunut ja heittäytynyt kyljelleen. Kouluraippa kädessäni ja potta päässäni lähdin maneesiin.
Kiristettyäni satulavyön hyppäsin selkään. Jalustimet säädin samalla, kun annoin Hukkiksen kävellä alkukäyntejä. Nopeasti aloitin ravaamisen ja ohjien keräämisen. Aloitin ihan vain volteilla asettamalla oria. Sisäavut joutuivat koetukselle kun Herra ei millään malttanut tehdä kunnollisia ympyröitä. Raipalla sai myös pari kertaa muistuttaa, ettei ihan lapa edellä kuljettaisi. Vaihdoin suuntaa onnistuneiden volttien jälkeen ja tein samoja juttuja. Hukkis oli jo vähän parempi, joten istuin harjoitusraviin ja aloin tekemään päivän tehtävää. Pitkillä sivuilla pidensin ravia ja lyhyillä ravasin vähän lyhyempää. Aluksi Hukkis ei tajunnut tehtävää, mutta parin kerran jälkeen orilta rupesi löytymään tempoa! Tein pitkän sivun jälkeiseen kulmaan voltin, jossa kevensin ja asetin ulos, ettei Hukkis ihan lähtisi juoksemaan. Siirsin Hukkiksen hetkeksi käyntiin ja vaihdoin samalla suuntaa. Tein vain pari kertaa ravin pidennyksiä, etten ihan näännyttäisi oria. Laukkaa otin pääty-ympyrällä jonka sisään tein ravi voltin, jottei kontrolli ihan karkaisi. Hukkis laukkasi molempiin suuntiin oikein mallikkaasti joten ravasin lyhyet palautteluravit vain pitkin ohjin ja annoin sitten orin kävellä.
Talutin Hukkiksen talliin ja heti kun kavioiden ääni rupesi kuulumaan, Relle alkoi haukkumaan.
‘’Hiljaa, minä se vaan!’’ huusin koiralle.
Käänsin Hukkiksen suoraan pesuboksiin, jossa riisuin sen varustetista. Avasin vesihanan ja Hukkis melkein hyppäsi päälleni veden toivossa. Ehkei ihan, mutta innoissaan se oli pienestä viilennyksestä! Kastelin orin läpikotaisin kaulasta persukseen. Lopuksi suihkutin kohti Hukkiksen päätä, jolloin ori yritti juoda vettä samalla vältellen inhottavaa vettä kasvoilla. Talutin Hukkiksen hetkeksi vielä käytävälle ja kiinnitin sen siihen. Seuraavaksi otin nimittäin Rellen vesiletkun luokse ja kastelin sen. Otin molemmat jätkät talutukseen ja vein Hukkiksen tarhaan. Seuraavaksi sitten Huhua moikkaamaan…
20.08.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Hukkareissu taivalsi takanani rauhallisesti, kun talutin oritta kohti tallia. Oranssihiuksinen Rebekka odotteli jo tallissa valmiina puunaamaan Hukkiksen päästessäni koleasta syysilmasta talliin. Talutin Hukkiksen käytävälle, kiinnitellen orin Rebekkaa varten, vilkaisten sitten kelloani. Kosketusnäytön ruudussa vilkkuivat numerot yhdeksäntoista ja viisikymmentä. Jimmy oli saanut tänään vapaapäivän, sillä olin tuhottoman väsynyt koulusta ja kun olin yrittänyt Jimmyä houkutella ja jututtaa oritta, oli kimoltakin ollut puhti niin poissa, että luovutin ja annoin jätkän olla rauhassa yhden päivän. Hukkis sen sijaan oli suorastaan rynnännyt luokseni kun olin tullut portille ja olinkin pian nakittanut minua pari vuotta nuoremman Rebekan apinoimaan Hukkiksen kyytiin.
Rebekka harjasi juuri Hukkiksen oikeaa puolta, kun itse aloin harjata vasenta laiskanpulskeasti. Tänään oli taas niitä päiviä, kun oikein mikään ei huvittanut … Haukottelin makeasti samalla kun kumarruin ottamaan kaviokoukkua harjapakista.
“Katotko sie sen harjaa vähän silosemmaks?” huikkasin Rebekalle, joka alkoi käskystäni selvitellä Hukkiksen nopeasti kasvavaa harjaa.
Hukkis seisoi jämähtämättä paikallaan tyhjällä käytävällä. Karsinat olivat kyllä täynnä, mutta kaikki hevoset vain torkkuivat lämpimässä tallissa - poikkeuksena tietenkin häirikkö-Kelmi, jonka piti pitää mekkalaa aina välistä. Jimmy oli yhä pihalla, mutta hakisin sen heti sen jälkeen, kun Hukkis olisi ratsastettu ja antaisin samalla ruoat pojille. Ori nuuski silloin tällöin Rebekan oranssia hiuspehkoa tai minun taskujani, mutta muuten jätti meidät puunaamaan mustaa karvaansa aivan rauhassa.
Harjatessani vielä Hukkiksen pään aluetta Rebekka oli menossa pirteään tyyliinsä kohti satulahuonetta.
“Mitkä varusteet otan?” Rebekka huikkasi ovelta, jolloin käännähdin ympäri vastaamaan tytölle. Samalla hetkellä Hukkis tönäisi minua turvallaan, jolloin olin vähällä lentää turvalleni - joskin tallikäytävällä ainoa turpaotus oli Hukkis itse… Joka tapauksessa saatuani tasapainoni takaisin ja mulkaistuani muka-viatonta Hukkista, vastasin odottavalle Rebekalle: “Ota se musta estesatula, missä on turkoosi huopa ja romaani! Jajaja meksikolaiset, joissa on se timanttiotsapanta. Ainii ja otappa ne turkoosit hivutussuojatkin!” opastin Rebekka, samalla käyden Hukkiksen vielä kertaalleen läpi.
Rebekka palasi talliin mukanaan sylillinen tavaraa.
“Onks se marginaali siinä? Juu on hyvä...” mutisin, kaapaten samalla satulan Rebekan täysiltä käsivarsilta.
Rebekka alkoi sovittaa kuolaimia Hukkiksen massiiviseen päähän minun heittäessäni korkeaan selkään satulaa. Kirrasin juuri Hukkiksen satulavyötä, kun herra alkoi polkea jalkaa ja alkoi mulkoilla minua.
Hämmentyneenä irrotin satulavyön ja aloin tunnustella Hukkiksen etujalkojen takaosaa ja aha! siellähän oli pienenpieni, kahdeksasosa pikkurillin kynnestä, kokoinen mutapaakku. Minun ja Rebekan pyöritellessä silmiämme kirrasin satulavyön uudelleen Rebekan laittaessa kypärää päähänsä ja hanskoja käsiinsä.
“Aattelin, et mennään jotain aika pienii esteitä, mut voidaan ottaa pari isompaakin jos Hukkis vaikuttaa siltä. Et voit vaik laittaa viel turvaliivin?” sanahdin tytölle, kumartuen sitten Hukkiksen etujalkojen puoleen kiinnittelemään suojia.
“Joo hei mä käyn hakemassa! Varmaan maneesiin mennään, ni tuun sitte sinne?” Rebekka sanoi ja odottamatta vastaustani tyttö oli jo kadonnut.
Talutin pirtsakan Hukkiksen tallipihan läpi maneesiin, jossa Meridan ja Zanzan selissä keikkuivat Stina ja Sari.
“Ai moi! Mitäs te täällä hevosten selissä?” huikkasin kaksikolle, jotka kävelivät juuri kaviouraa.
“Mulla loppu työt joku tunti sitte, mut Mila pyys ratsastamaan Meridan ja ku ei ollu oikein mitään ni otettiin kans Zanza mukaan. Aateltiin mennä tästä ihan lyhkäselle maastolenkille, varsinki ku ei nyt millään viittis pitää näitä ettei juokse sen Hukkiksen perässä” Stina puhua pulputti Sarin vain nyökkäillessä aina välillä räväkän naisen sanoille.
Rebekka hölkkäsi juuri ovesta sisään ja Stina käskytti tytön pitämään ovea auki, jolloin ruskea, kirjava tamma kulki mustan tammulin perässä ulos.
Rebekka pomppasi heti empimättä selkään samalla kun itse aloin laitella puomeja ja ristikkoja pitkin maneesia. Renekka oli suojaliivin lisäksi kaapannut mukaansa raipan, mutta komensin jättämään sen ainakin alkuun pois ja katsoa myöhemmin, jos sille olisi käyttöä - Hukkis oli sen verran virkeällä päällä, etät tuskin ihan heti vauhti hyytyisi… Tai mistä sitä tiesi, jos kaikki energia häviäisi sillä sekunnilla kun Rebekka - tai kuka tahansa ratsastaja - hyppäisi selkään.
“Kävele sen kanssa hetki ja kato, ettei se jää ihan rautakangeks, et tee tosi paljon voltteja ja kaikkea!” ohjasin Rebekkaa, joka lähti lähes alta juoksevan energisen Hukkiksen kanssa matkaan. Rebekka sai pidätellä Hukkista tasaisin väliajoin, mutta lopulta Hukkiksella oli sopiva käynti päällä ja se alkoi vetristyä.
“Hyvä istunta, mut laske käsiä! Joo hyvä, sitten nostappa kevyt ravi” sanoin Rebekale kentän keskeltä, jolloin Rebekka laski huomattavasti käsiään ja antoi Hukkiksellekkin tilaa, vaikka orilla oli yhä kireä ohja. Ravi lähti erittäin napakasti ja pian mkusta ori lönkyttelikin pitkin maneesia.
“Kokoa vähän! Paina pohkeita ja kevennä reilummin ja vaihtele kevennyksen tempoa! Tiiän että sen ravi on ihan kamala, mutta tee oikeen iso kevennys ja saa se kuuntelemaan sun tahtia ni seki tajuaa ettei tarvi hipsuttaa!” huusin Rebekalle, joka tihensi tahtiaan ja välillä hidasti. Näin tytön olevan varsin tuskastuneen oloinen, joten käskin hänen ottaa ravipuomit kahdesti.
“No se meni hyvin! Ohjaa vaan rohkeemmin eteen, Hukkis ei oo kauhee estefani ni kannusta sitä enemmän!” ja Rebekkahan kannusti, hieman liikaakin: Hukkis hyppäsi Rebekan pohkeiden puristumisen myötä pienikokoisen pukin ravista ja loikkasi raviin, juosten puomit kolisten puomien yli.
“Pidätä! Pidätä! Laske raviin, ota kuulolle taas kevennyksellä ja nosta laukka kahden tai useemman kierroksen jälkeen!” huusin Rebekalle, joka ohjasi Hukkista erinomaisesti painoavuilla.
Hukkis nosti rullaavan laukan ja ohjasin Rebekan uudelleen järjestämilleni puomeille, jotka myötäilivät nyt mustan suokin laukka-askelta.
“Ihan hyvin! Tuuppa vielä uudestaan ja ota polvet irti! Kädet taas alemmas ja kulma selvemmäksi!” ohjasin Rebekkaa, joka laski kätensä ja nosti ne sitten taas, jolloin kiljuin Rebekalle aina välillä “KÄDET!”, jonka takia Rebekka alkoi vähitellen muistaa käsiensä asennon sanomattakin.
“Okei, otappa sitten vähän käyntiä ni mie katon noita esteitä...” sanoin Rebekalle, joka kiitteli oritta runsaasti työskentelystään.
“Okei, eli. Sitten ku oot kävelly hetken, ni nosta vaikka suorilta pysähdyksestä laukka, ja tuu ensin tää vihreepuominen, sitte noi kaks punasta ristikkoa. Katotaan nyt, mut jos saat sen kääntymään, ni tuu suoraan tohon toiselle okserille, mut jos ei käänny helposti ni tuu voltin kautta!”
Rebekka nosti laukan ja lähti kohti vihreää, noin 70cm korkeaa pystyestettä. Este jäi taakse hurjassa vauhdissa ja meinasin jo käskeä tyttöä himmailemaan Hukkiksen vauhtia, mutta Rebekka suhasi Hukkiksen kanssa kuin vanha tekijä ristikoiden yli ja alkoi sitten hiljentämään Hukkiksen tahtia. Näin Rebekan vilkaisevan viimeistä estettä ja kohta hän laittoikin Hukkiksen tekemään suuren voltin laukassa, ohjaten suomenhevosen sitten suorassa linjassa kohti estettä.
Rebekka lähti hyppyyn liian aikaisin ja Hukkis loikkasi aivan järkyttävän läheltä estettä ja pian puomit kolisivat maahan Hukkiksen laskeutuessa äärimmäisen kömpelösti.
“Ei oo kyllä tää ihan samaa luokka ku joku Rino” Rebekka naureskeli ravaillessaan pitkin maneesia minun nostaessani puomeja.
“No ei todellakaan! Mutta tuuppa vielä tää este ja sitte koitetaan koko rata kerran tai pari ja laitetaan sitte jätkä yöpuulle!” käskytin Rebekkaa, joka lähti laukkaan ja ohjasi Hukkiksen nyt paremmin esteelle, ohjaten itsekin pohkeiden avulla hyppypaikkaa ja tempoa. Tällä kertaa Hukkis pääsi esteen yli kunniakkaasti ja Rebekka kaarsi suoraan voltille, jossa vaihtoi laukan ja lähti suorittamaan koko neljän esteen minirataa.
Itse olin kouluratsastajatyyppiä ja pakko sanoa, että Hukkiksen ja Rebekan vauhti hirvitti minua, mutta ratsukko pääsi hienosti esteiden yli, vaikka Hukkis välillä vähän meinasi kömytä ja Rebekka suhtautui hyppyihin kuin olisi istuskellut kömpelön Hukkiksen sijaan Rinon selässä.
Käskin juuri Rebekkaa laskemaan raviin ja parin jäähdyttelykierroksen jälkeen aloittaa loppukäynnit, kun kännykkäni alkoi täristä taskussani. Kaivelin älyluurin taskuni pohjalta ja vilkaisin näyttöä, jossa vilkkui tätini, Jennin, nimi ja puhelinnumero.
“Moi?” vastasin hieman epäilevästi peläten, että tätini tallilla asustelevalle jo vanhaksi käyneelle Valovirralle oli käynyt jotain, mutta Jenni vastasikin äärettömän iloiseen äänensävyyn.
“Petra moi! Hei mä aattelin et jos sä tänään tän doggis ottaisit kun se naapuri kävi hakemassa tänään sen omansa?” Jennin iloinen ääni kantautui puhelimesta ja silloin minulle tuli kiire. Peitin puhelimen mikrofonin kädelläni kun huusin maneesissa kävelevälle Rebekalle, joka oli juuri kumartunut taputtamaan Hukkiksen massiivista kaulaa.
“Rebekka, pärjäätkö sen kanssa hetken? Mun pitää käydä tuolla pihalla vähän, tuun sitte vaikka talliin kohta!”
Odottamatta oranssihiuksisen vastausta ryntäsin jo pihalle ja hölkkäsin parkkipaikalle, jääden tien päättymiskohtaan odottelemaan.
Pian Jennin auto ilmestyi näkyviini ja olin hyppiä jännityksestä. Jenni kaarsi ensimmäiselle vapaalle paikalle pihaan ja tuli autosta ulos.
“Terve! Olin lähössä hakemaan paria uutta ämpäriä ku se Hertta rikko yhen ämpärin ja Neela ja Valkkukin aiemmin sen yhen rikko juostessaan ni kaappasin tän mukaani ku Reegakin näytti jo siltä että ei jumantsukki viekää tää pois mua kiusaamasta… Täytyy viel ajella semmonen puol tuntii suuntaansa, ku nappasin ne ämpärit yheltä heppatavarakirppikseltä...” Jenni pulputti iloisena availlessaan takaluukkua minun kurkkiessani autoon.
Pian innokas räksy ilmoitti itsestään auton takaluukusta, jonne tungin nassuni.
“Heei Midas! Mitä mamman suosikkivauva mitää?” lepertelin sekarotuiselle hurtalle.
Midas, oikealta nimeltään Middle of the Musical, oli tummasävytteinen, noin yhdeksänviikkoinen sekarotuinen pentu, jonka isä on kaikille tuttu Mico ja Kaihorannan tallikoira Reega. Olin toki nähnyt koissua päivittäin käydessäni Kaihorannassa päivittäin, mutta nyt se oli virallisesti minun.
Otin sekametelisopan syliini. Pörröinen pentu inisi sylissäni ja haisteli kättäni innoissaan, katsellen ympärilleen suuret korvat tarkkaavaisina.
Koira killitti minua eriparisilmät kiiluen kun napsautin pörröisen niskan karvojen seassa olevaan punaiseen kangaspantaan hihnan, jota Jenni minulle tyrkytti.
“Mä en harmi kyllä voi jäädä kattomaan mitä tapahtuu, mut voin tulla vaikka joku päivä kattomaan Reegan kanssa et miten se sopeutuu, kun pitää mennä käymään siellä Saarelalla hakemas ne ämpärit ni jätän teidät nyt rauhaan.” Jenni puhui minulle minun laskiessani Midaksen maan kamaralle ja antaen pyöriä jaloissani.
“Heippa Midas! Mä meen nyt, pärjäile!” Jenni huikkasi ennenkuin hyppäsi autoonsa ja lähdin itse taluttamaan venkuloivaa koiranpentua mukanani pois parkkikselta.
Tummanruskea Midas oli äärettömän kiinnostunut ihan kaikesta, joten annoin pennun hetken haistella ja tutkia tallin pihaa ennen kuin nostin muksun syliini ja lähdin kävelemään kohti tallia.
“Petra otin tältä jo … Oi ei mikä toi on!” Rebekka oli jo selittämässä minulle, kun astuin ovesta sisälle. Tyttö kannatteli Hukkiksen satulaa käsivarsillaan ja satula olikin lähellä pudota, kun Rebekka huomasi sylissäni keikkuvan ja ulisevan hurtan.
“Midas! Jenni toi sen äsken! Viititkö laittaa sen Hukkiksen siitä käytävältä ni saan tän sylistä?” pyysin nopeasti, yrittäen pitää venkuloivaa dogia sylissä parhaani mukaan. Rebekkakin otti suitset päässä olevan Hukkiksen karsinaansa, jossa ori alkoi heti tutkia, oliko sille jo ilmestynyt iltasapuskat. Eivät olleet.
Rebekka laski satulan käsistään karsinan oven päälle lukittuaan karsinan ja mentyään itse karsinaan ottamaan Hukkikselta suitsia pois päästä. Saatuaan vermaat pois orilta ja ulostauduttaan karsinasta Rebekka ryntäsi heti pienen Midaksen luo, joka kulki iloisesti kohti Rebekkaa. Hidastin kuitenkin koissun tahtia ja pian Rebekka kumartuikin rapsuttelemaan innosta vikisevää koiraa.
“Jos viiään noi tavarat satulahuoneeseen ja jos taukohuoneessa olis vaikka porukkaa?” ehdotin Rebekan nyökätessä ja noustessa kyykystä ja lähtien kiikuttamaan satulaa ja suitsia edellä kun itse otin suojat karsinan ovelta, kopaten toiseen käteeni Hukkiksen harjapakin. Pidin Midaksen hihnaa kevyesti kädessäni ja kutsuin välillä koiraa nimeltä, jos se unohtui haistelemaan jotain.
Taukohuone oli, yllättävää kyllä, aivan tyhjillään, mutta Rebekka jäi sinne näpyttelemään kännykkäänsä kun itse suuntasin Midaksen kanssa pihamaalle.
Näin Innan parkkeeraavan autoaan parkkikselle ja jäin odottelemaan häntä, jos sitä sisälle menisi. Nainen tulikin lähes juosten luokseni, kun näkui vieressäni killittävän karvamölliäisen.
“Ai nyt hän saapui!” Inna mussutti pienelle koiralle ja jutteli koikulle innoissaan, kädet vasten polvia.
“Joo, mut jos lähetään sisälle päin tästä?” ehdotin, kun Inna ei meinannut irrottaa käpäliään uudesta lemmikistä.
Sain Innan ja Midaksen raahattua sisälle, jossa heti ovella tuli vastaan poikittain makaava Crowley. Crowley hyppäsi jaloilleen eteisestä ja haukahti kumeasti kerran tai pari, mutta Midas oli jo menossa välittämättä jättimäisestä koirasta. Mila ja Julia hypähtivät ylös sohvalta ja pian olohuoneesta ilmestyivät Iines, Wienna ja Launo. Koko konkkaronkka tunki itsensä Midaksen luo, joka oli hämmentynyt koirien määrästä, muttei näyttänyt pelon merkkiä - pikemminkin koira näytti siltä, että oli valmis valtaamaan maailman. Julia tunki tiensä läpi koirien Mico perässään ja oli nappaamaisillaan Midaksen syliinsä - nainenhan oli jo Kaihorannassa pennun ominut melko lahjakkaasti - mutta Mico alkoikin haistella jälkikasvuaan tarkasti.
Koiralauman päästettyä Midas etenemään kämpässä, seurasimme hieman Midaksen matkaa keittiön ruokapurkeilta pitkin huoneita. Koira lähti juoksemaan Iineksen perässä yläkertaan, jossa pian kuului rysähdys ja Iines juoksi portaita alas Innan jalkoihin. Itse tietenkin ryntäsin Julia perässäni katsomaan, mitä oli tapahtunut, mutta onneksi Midas oli vain onnistunut saamaan yläkerran vessan auki ja onnistunut kaatamaan vessaharjan. Saatuamme Midaksen pois vessasta se lähti vetämään rundia ympäri kämppää ja katselimme pennun menoa sohvalta ja Jessen tultua kotiin keittiön pöydän äärestä. Koirat vetelivät omia ruokiaan ja Midaskin sai syödä muiden mukana täydessä sovussa kun me asukkaat ja mukaan ängennyt Julia vedimme omaa ruokaa nassuun.
Keskustelu pyöri pääosin koirien ympärillä ja sain kuulla monta kertaa Milan ja Innan kauhukertomuksia, kun yöllä pitäisi juosta kymmenen minuutin välein pissattamassa koiranpentua, joka halusikin vain vähän happihyppelylle…
Tällöin huidoin vain kädellä naisten uhkailuille, mutta kun yö koitti ja Midas oli tunkenut itsensä nukkumaan keskelle huoneeni lattiaa, Nayan mulkoillessa koiraa lipaston päältä, alkoi melkoinen meno: juoksimme Julian kanssa vuorotellen ulkona Midaksen kanssa ja pihalta kuului ties minkämoista manausta. Lopulta saimme kuitenkin vaipua uneen Midaksen rauhoittuessa nukkumaan, vain herätäksemme aamulla Milan noitumiseen, kun Midas oli lopulta päättänyt tehdä tarpeensa keittiön ovelle. ---KELE.
05.09.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Ai että kun ahdisti taas tosi kivasti. Koko syksyn ja suurimman osan viime kevättä olin joutunut seuraamaan Jimmyn ahdistusta ja pelkoa ratsastuskoulun hälinästä ja viimeinen niitti oli ollut, kun joku saamarin tuntilaisen pikkusisko oli halunnut paijata Jimmyä, rynnännyt kiljuen kohti tarhaa ja Jimmy oli onnistunut tulemaan aidoistaan läpi. Mila oli tullut huutaen paikalla eikä Jimmyn käynyt pahemmin, kunhan nyt kävi laukkapellolla vähän purkamassa paniikkiaan, mutta minulle alkoi riittää katsoa, kuinka oma hevoseni ahdistui jatkuvasta touhuamisesta ja paikasta toiseen juoksemisesta.
Vielä samana iltana olin pysynyt useamman tunnin hereillä ja miettinyt Jimmyä sängyssä istuen Midasta rapsutellessani. Olin viimein tullut tulokseen ja heti tänä aamuna herättänyt Milan (jolla oli iltavuoro… sitä raivon määrää) ja selittänyt tilanteen. Milalle oli ihan fine, että Jimmy muuttaisi pois ja kun kyselin, onko mahdollista, että toisin toisen oripojan Jimmyn karsinaan asustamaan, sekin oli ihan fine. Sillä kun Jimmy kaipasi rauhaa ja hiljaisuutta, tämä uusi oli hieman… räväkämpi tapaus. Ensinnäkin Vaahterapolussa joku olisi aina lähellä ja valmiina soittamaan ambulanssin kun tämä tapaus juoksisi ylitseni/heittäisi selästään/potkaisisi kallon tohjoksi-- eiku siis, niin, tämä tapaus oli sellainen, että turhautui yksityistallin rauhassa ja hiljaisuudessa ja purki kiukkuaan ihmisiin ja hevosiaan ja lähestulkoon mihin vain, joten olisi oikein hyvä tuoda ori tänne vilskeeseen, jossa sillä olisi koko ajan aivotyötä tarjottavissa.
Niinpä siis istuin jälleen kerran äitini autossa pelkääjän paikalla, samalla kun radio pauhasi ja seurailin trailerikameraa, jossa näkyi vaalea, vaappuva hevonen, joka repi juuri heinäverkkoa tuhannen silpuksi.
Tuuve, viralliselta nimeltään Krijoitusvirhe, on tosiaankin kokenut yhden jos toisenkin virheen elämänsä aikana. Ensinnäkin, ori oli samalta kasvattajalta kuin Hukkis. Hukkis oli elänyt koko neljä vuotta Suoverannan hevostilalla ja se oli koulutettu siellä, mutta Tuuve oli aivan toista maata: ilmeisesti ori oli lähtenyt vasta kahdeksankuisena toisen, vanhemman lastenponin kylkiäisenä eräälle astetta rikkaammalle perheelle. Sillä aikaa kun täysin koulutettu saksalainen ratsuponi oli lasten ratsu, “annettiin Tuuven kasvaa”, kuten minulle selitettiin. Tuuve siis sai kasvaa elämänsä ensimmäiset 6 vuotta pihatossa yliloimitettuna, täysin ilman sääntöjä ja rajoja. Törmäsin Tuuveen ensi kerran nähdessäni kaksi vuotta sitten ratsuttajaa “kiltille ja hyvin kunnolliselle suomenpienhevoselle.” ja tutkittuani kutsun huomasin, että hevonen, joka kuvissa seisoi laiskanpulskeasti, korvat luimsusa ja heinämaha ylisuurena mutaisessa tarhassa selvästi pari viikkoa sitten viimeksi harjattuna, päätin lähteä katsomaan tätä mielenkiintoista otusta, jota niin kiltiksi ja kunnolliseksi väitettiin.
Niinpä hain ratsuttajan paikkaa ja kun perhe kuuli minun kouluttaneen saman kasvattajan hevosia ennenkin, Hukkiksenkin VaB-tasolle, paikka oli minun, vaikka ikääkään minulta ei löytynyt kuuttatoista kesää enempää. Päästyäni tallille puitteet olivat kunnossa ja perheen kaksi pikkuponia killittivät minua karsinoidensa kaltereiden takaa, hamuten sormiani ja kyselin, missä tämä ratsutettava oli. Sen kerrottiin olevan tallin takana pihatossa.
Ja… siellähän Tuuve oli. Lämpöä oli hieman yli muutaman lämpöasteen, mutta ori oli paksusti loimitettu ja loimivyöt oli pidennetty ihmeellisillä räpellyksillä. Hetiensi alkuunn Tuuve yritti purra minua, mutta sain orin melkein rikkinäisestä riimusta kiinni ja puoliväkisin raahasin orin talliin perheen toljottaessa sivuilla.
No, kun ori oli purettu hurjan loimikerroksen alta ja estetty puremasta minua pariin kertaan, löytyi oriista kamala mutakerros, huonot ja ylipitkät kaviot ja valtava vatsa. No, pääsin kuitenkin selkään pestyäni hevosen ja se oli hyvin… siis hyvin mielenkiintoista.
Jatkoin orin ratsuttamista viikon tai parin välein, sillä muulloin perheelle ei sopinut. “Joo kun meidän Sofialla on treenit” tai “Ei meille kyllä käy kun se meidän poni, muistatko sen Hilman, menee tänään valmennukseen emmekä ole tallilla, vaan Artun veli.”. Niinpä niin.
Kävin pitkän kädenväännön perheen kanssa ja loppujen lopuksi sain ostettua orin pilkkahintaan lueteltuani kaikki orin viat. Ensinhän perhe yritti kiskoa minulta rahat kuin olisin ostamassa GP-tason kansallisissa kilpailevaa puoliveristä, mutta kun eläinlääkäri oli tarkistanut oriin, se lähti hyvin nopeasti minulle suunnilleen vuotiaan suokkivarsan hinnalla huonoista vanhemmista.
Nyt tämä helmi oli siis minun ja olin tehnyt reilun vuoden töitä Tähdettömän tallityöntekijöiden kanssa ja vähitellen maha oli kuihtunut, kaviot olivat tulleet kuntoon, korvat eivät olleet enää liimaantuneet niskaan ainakaan kuin 22 tuntia päivässä… Edistys oli hyvin hidasta, mutta palkitsevaa.
Nyt siis tämä kerrassaan ihana oripoika oli tulossa Vaahterapolkuun. Eikö kuulostakin lupaavalta?
Vihdoin ja viimein viimeinen, tuttu kaarre tuli esiin ja äitini kaasutteli parkkikselle. Ikkunaan ropisi hitaaseen tahtiin vettä kun vedin syvään henkeä.
“Onks sulla hätänumero valmiina?” heitin äidilleni, joka meinasin torua minua negatiivisesta asenteesta, mutta patisti minut sitten ulos hakemaan tätä ihanaista hepsukkaani.
Menin trailerin etuovesta sisälle ja jouduin läppäisemään Tuuvea kauemmas, kun läsipää yritti upottaa hampaansa käsivarteeni.
“Et kele uskalla!” ärähdin hevoselle ja kuulin äitini pamauttavan trailerin ovet auki ja pian sateisen iltapäivän valo tulvahti sisälle. Tuuve alkoi välittömästi stepata paikallaan ja välittömästi kun äitini oli saanut kaiteen Tuuven läskipersauksen edestä pois, lähti Tuuve peruuttamaan pitkin siltaa, teutaroiden hieman ennen kuin itsekään olin poistunut trailerista.
Tuuve meinasi iloisesti lähteä käsistä heti tallipihassa, kun ori korskui häntä tötteröllä ja pää ylhäällä. Onneksi Tuuve ei ollut Hukkiksen kokoluokkaa, sillä muuten olisin harrastanut tallipihahiihtoa orin perässä roikkuen. Tässä kokoluokassa sain Tuuven kuitenkin pidettyä käsissä, vaikka se melkoista säätöä vaatikin: ori hyppi sivuille, yritti vetää täyskäännöksen paikoiltaan ja kehtasi kertaalleen hypätä pystyynkin.
”Juma v*tun lauta Tuuve!” karjaisin hevoselle, saaden sen sitten kaikille neljälle jalalle. Kiskoin hirnuvan hepokatin mukaani kohti tallia. Olin puolessamatkassa yksityisten puolten ovelle parkkikselta, kun näin Julian kävelevän Kiaran tarhalta riimunnaru kädessään. Julia heilautti minulle kättään ja kyyläsi sitten matkaani kohti tallia uusi kaakki käsipuolessa – tosiaan käsipuolessa, sillä heti kun keskittymiseni orin kiinni pitämisestä herpaantui, sain tuntea kokeilevan näykkäisyn käsivarressani. Julia riensi edelleni avaamaan tallin ovea. Käskytin Julian kiittämisen jälkeen hakemaan orin harjapakin, suunnaten itse käytävälle sitomaan suokkiherraa kiinni.
”Ai nyt se sitte tuli…” Julia mutisi katsellessaan, kun läpsin Tuuvea turvalle kun ori yritti pureskella minua.
”No tä vois sinänsä olla samanlainen ko esim sun Kelmi” sanoin, ärähtäen sitten taas Tuuvelle, joka oli laitettu käytävälle ja ori steppailikin siinä varsin ahkerasti.
”Mä lähen tän kanssa maas..” aloitin samalla kun kaivelin orin omenanvihreästä harjapakista sukaa, jolla voisin harjailla edes näön vuoksi oritta.
”Et lähe, se on hengenvaarallista ton elukan kanssa” Julia vänkäsi vastaan, mutta pyöräyttelin vain silmiäni.
”No tuu sitte mukaan?” kysyin, siirtyen orin takapuolelta toiselle puolelle Julian nojaillessa turvallisen välimatkan päässä ja katsellessa touhujani.
”En mä jaksa… Voin kyl viiä Midaksen lenkille. Ja jos kuolet maastossa ni adoptoin sen.” Julia totesi.
”Sie oot kamala” tuhisin, heittäen sitten harjan harjapakkiin. Jätin Tuuven käytävlle oritta uhiteltuani voimasanojen kirjoittamana ja suuntasin sitten Julian perässä taukohuoneeseen.
”Kuka tulee maastoon huutaa hep!” kiljaisin täyteen tupattuun huoneeseen.
”Hukkiksen vai Jimmyn kanssa?” Lispe kyseli.
”Ei Jimmy oo enää täällä!” Rebekka sivisti vieressään istuvaa Lispeä.
”Siis hä?” Lispe kiljaisi.
”Joo, Jimmy lähti tänään ja mulle tuli Tuuve…” sanahdin hymyillen.
”No mut hei mä voin tulla Wandan kanssa!” Catherine inisi sohvan pohjalta, kammeten sitten itsensä ylös. Muutkin nousivat siinä samalla ja menivät puolijuoksua yksityistallin puolelle.
”Varokaa sitä sitten!” huusin hoitajarykelmän perään, joka tunki yhtä aikaa katsomaan tätä ilmestystä.
”Oiii ko se on hieno! Onks se piensuokki? Nimi? Lempinimi? Osaaminen?” minulta alettiin tiedustella, mutta ilmeisesti varoitukseni ei ollut mennyt kuuroille korville, sillä kukaan ei mennyt puremisetäisyydellä.
”Joo se on 149 senttii korkee, et just ja just suokkipulla. Ja nimi Krijoitusvirhe.” raportoin laumalle ympärilläni.
”Niin mikä oli?”
”Krijoitusvirhe eli Tuuve” vastasin virnistellen.
”Tuon huomenna sen lapun tohon karsinan oveen mistä näkyy sukutaulua ja siinä selkiytyy toi nimeämistapa. Mutta menkäähän siitä jaloista pyörimästä hoitsujenne sekaan niin mie otan ton Catherinen tosta matkaan ja me mennään maastoon kun tämä eräs Juuuuulia niminen tyttönen on liian laiska” naureskelin porukalle, hätistellen heitä tiehensä. Pian ihmiset olivatkin huvenneet ja Catherinekin oli painunut hakemaan ”omistamaansa” ponia.
Tungin Tuuvelle suitset päähän ja vilkaisin Catherinen tilannetta, joka oli varsin mallikas: tyttö nosti juuri satulaa kauniin kirjavan tamman selkään.
”Mie meen tän kanssa jo pihalle. Tä on maastossa ihan kiva, usko tai älä, eikä oo kauheesti tammojenkaan perään ellet tuo persiitä ihan eteen. ” juttelin Catherinelle saamatta vastausta. Hetken kuulosteltuani, saisinko vastausta lähdin viemään Tuuvea pihalle.
Pihalla kävelytin ketjuriimunnarun päässä olevaa Tuuvea laajaa ympyrää saadakseni osan orin energioista jo valmiiksi pois. Mietiskelin jo, kannattiko heti ensimmäisenä päivänä lähteä maastoon, mutta olin jo todennut, että Tuuve oli niin hyper taas tänään, että ei kannattaisi edes kuvitella liikuttamatta jättämistä.
Caterine tuli Wandan selässä keikkuen pian pihalle, josta lähdimme kävelemään kohti tuttuja maastopolkuja. Tuuve kulki kokoajan melko nätisti, joskin pari kertaa yritti kirittää Wandaa.
Nopean, lyhyen maastolenkin jälkeen pääsimme ehjänä takaisin, mitä nyt kerran Tuuve oli tuupannut minut ojaan, mutta mitä pienistä. Olimme pysähtyneet kivalle pienelle pätkälle tielle ja olin pitänyt Tuuvea kiinni samalla kun Catherine kuvaili pari rakennekuvaa Tuuvesta, jotta saisin orille kunnon kuvat. Wanda oli sillä aikaa vetämässä ruohoa läheisessä puussa sidottuna. Hopeaharjainen ori oli yhä hieman energisen oloinen, mutta parkkeerasin orin käytävälle maistelemaan hihaani, josta ori sai kiitokseksi ärähdyksen.
Otin suitset orin läsipäästä pois ja taputtelin sitten vaaleaa kaulaa, iskien riimun Tuuven päähän ja lähtien juoksuttamaan Tuuvea kohti tarhaa, jonne se menikin innoissaan tutkimaan nurkkia. Olin onneksi käynyt laittamassa Milan avustuksella Jimmyn vanhaan sähköttömään tarhaan sähköt, joten kenties herra ei juoksisi heti aidoista läpi, kuten se oli entisen kotinsa lahoista lauta-aidoista juossut yli. Suljettuani portin tiukasti sidoin sen vielä kiinni riimunnarulla: riekkuessaan oikein kunnolla Tuuve oli kerran jos toisenkin törmännyt aitaan ja saanut sen avautumaan vaikka salpa oli kuinka lukossa.
Jätin Vaahterapolun uuden asukin taakseni ja kävelin Hukkiksen tarhalle paijaamaan toista oritta, joka oli hieman mukavampi ja helpompi kuinka uusi tulokas Tuuve… Huoh, mitähän tästäkin tulee?
21.10.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Hyppäsin bussin kyydistä vanhalle, tutulle bussipysäkille, jolle en ollut enää aikoihin jäänyt, kun bussiaaan ei tullut käytettyä. Nyt olin kuitenkin aiheuttanut ketjureaktion, että Julian kanssa tappelemisen jälkeen purin kiukkuni Innaan ja vähän Milaankin, joskin Mila lähinnä nauroi päin naamaa. Näin ollen kuljetukset koululle ja takaisin olivat hetkisen jäissä ja kun olin vielä ärhennellyt puolen talliporukan kanssa ihan pikkujutuista, en saisi ketään ratsastamaan Tuuvea ja Hukkista tänään. Olin ajatellut viime viikolla, että Tuuve saisi uutena asukkaana matolääkkeen ja täksi päiväksi olin lääkkeen ajoittanut, joten en voinut mieliteosta huolimatta kääriytyä vilttiin ja kuunnella Nayan kehruuta, joten kuin myrkyn nielleenä talsin lyhyen matkan Vaahterapolkuun, jossa heitin kevenevän reppuni taukohuoneen nurkkaan - kieltämättä tulivat mieleen alkuajat Hukkiksen kanssa.
Talsin hiljaisen tallin läpi satulahuoneeseen, jossa Markus hääri harjapakkien kanssa.
“Moikka! Muistelinki et sul loppuu koulu tänään aikasemmi, ni Hukkis ja Tuuve ei oo viel saanu heiniään!” työntekijä huikkasi, johon vastasin vain epämääräisellä mumahduksella. En ollut taaskaan erityisen juttutuulella, joten nappasin vain riimunnarut mukaani ja laahustin yksityispuolen käytävän läpi. Ulkopuolella oli ohut nietos lunta ja kiroilin sitäkin, kävellen sitten ohuen lumikerroksen läpi ensin Hukkiksen tarhalle. Ori olikin minua vastassa portilla ja tuntui huomaavan, että tänään ei pelleiltäisi niin ollenkaan. Aurinko paistoi mukavasti toppaliiviini läpi kun kiinnitin ketjullisen riimunnarun jäätävän kylmään rinkulaan orin päitsien alapuolella. Rapsuttelin orin pehmeää, hienoista talvikarvaa ajatuksissani, sulkien sitten tarhan portin. Tallilla oli kerrankin hiljaista ja rauhallista, kun kävelin takaisin tallin lämpöön. Lamppujen pehmeä valo laskeutui suomenhevosen karvalle ja taputtelin hetken Hukkista ennen kuin kiinnitin orin käytävälle. Ori kuopaisi kuin kokeeksi tallin lattiaa kerran, mutta saatuaan reaktioksi minulta ärtyneen mulkaisun ja kipakan kiellon, hellitti orikin rapputtelusta.
Markus olikin hävinnyt taukohuoneesta kun nappasin kulahtaneen harjapakin mukaani. Juuri riuhtaistuani pakin käteeni, petti pakki ja koko sisältö levisi pitkin lattiaa.
“No on se nyt perk*le” kirosin itsekseni, viskoen tavarat koppaan ja kannoin sen käsissäni orin edustalle. Harjasin orin mustan karvan läpi kertaalleen, kiittäen onneani, ettei ori pölynnyt pahasti ja oli muutenkin puhdasta sorttia. Vaihdoin harjoja hitaaseen tahtiin, vaikka harjausliikkeet olivat rivakoita ja vahvoja. Selviteltyäni orin kasvaneen harjan vilkaisin Hukkiksen karsinaan. Pohjalla oli yhdet kikkareet ja pari märkää länttiä, joten taputeltuani Hukkista pujahdin tallipihalle, etsien käsiini kottikärryt. Talikon mukaani siepattuani kävin orin karsinan nopeasti läpi, ottaen orin sitten käytävältä ja laittaen orin karsinaansa. Viskaisin orille heinäannoksen eteen ja lukitsin karsinan oven, talvien jälleen pehmeän valkoisuuden täyttämälle pihamaalle, tuijottaen Tuuvea tuimasti jo kaukaa, nähden orin lähtevän peruuttamaan kauemmas portista. Päästyäni portille asti näin pahan pilkkeen orin tummissa silmissä, jolloin viskasin aidan portin tiukasti kiinni ja aloin suhista ja usuttaa Tuuvea pois tarhannurkasta. Lopulta ori lähti kuin lähtikin juoksemaan pitkin poikin tarhaa, ravaten liitävästi aidanpieltä. Ilmeisesti ori sai sähkölangasta sähärin ja jouduin nyt itse menemään karkuun, kun ori pukitteli muutaman kerran hurjasti ja lähti sitten maata rummuttavaan kiihtyneeseen laukkaan pitkin tarhaansa. Olin jo aivan varma, että ori hyppäisi aidan yli orin juostessa tarhan toisesta päästä toiseen päähän, mutta juuri ennen kuin pelkäsin kavioiden irtaantuvan maasta, teki ori tyylikkään täyskäännöksen ja jatkoi ravailuaan pitkin tarhaa, joskin selvästi kauempana aidoista.
Lähemmäs kymmenen minuutin hipan jälkeen myös Tuuve oli tallissa ja tuijotin typertyneenä orin kavioita. Oikeasta etusesta ja vasemmasta takasesta oli polkaistu kenkä irti. Mieleni teki raivota ja kiljua ja myydä kaikki hevoset pois, mutta hammasta purren hain puhelimestani tutun kengittäjän numeron, laittaen viestiä, että Tuuve pitäisi kengittää - Hukkis toki saisi siinä samalla kengät jalkoihin ja hokitkin voisi toki herroille laittaa jalkaan. Näin ollen päätin siirtää madotuksen myöhempään ajankohtaan kengityksen yhteyteen, niin Tuuvekin saattaisi olla ehkä kenties hieman helpompit tapaus.
Harjasin Tuuve vähintäänkin yhtä rivakasti kuin Hukkiksen, sillä orin uhkailevat hampaat kävivät kerran jos toisenkin turhan lähellä. Samoin kuin Hukkikselle, siivoilin Tuuven karsinan nopeasti ja heitin Tuuvellekin heinät eteen. Jätin pojat vielä syömään ja vein harjapakit takaisin paikoilleen, mennen sitten taukohuoneeseen. Ensimmäiset tuntilaiset alkoivat ryysiä paikalle, joten nappasin vain kynän ja paperia reppuni syövereistä ja kirjoitin molempiin, että iltaheinät antaisin Tuuvelle ja Hukkikselle itse kuuden jälkeen, ettei kukaan ihmettelisi. Tämän jälkeen jätin laput oriiden karsinoiden edustalle näkyvään paikkaan.
Hukkis oli syönyt jo hyvä tovi sitten, joten kävin hakemassa väen täyttämästä satulahuoneesta orille koulusatulan, heijastinratsastusloimen ja meksikolaiset heijastimineen. Ne mukanani palasin Hukkiksen karsinalle, heittäen kamat orin ovelle. Sitaisin Hukkiksen kiinni ja tuuppasin hevosta hieman sivummas. Ori oli säilynyt puhtaana ruokailunsa ajan, joten nostin satulan orin selkään, kiristäen satulavyön kulahtaneeseen reikään, nostaen heijastinloimen sitten orin saultan istuinsijan päälle odottelemaan. Tämän jälkeen kuljeskelin Hukkareissun pään vierelle, pujottaen riimun tilalle meksikolaiset suitset. Lääppiessäni naruja kiinni kuulin oven kolahtavan ja näin Julian taluttavan Kirppulaa sisälle. Tuhahdin ärtyneesti ja viskaisin ratsastusloimen orin päälle pikaisesti. Näin blondin vievän hevostaan sisälle karsinaansa, jolloin puolijuoksua kävin hakemassa kypärän, hanskat ja paksumman takin. Myös housut tuli vaihdettua pikaisesti, jonka jälkeen kävelin takaisin tallin puolelle, jossa Julia oli hävinnyt jonnekkin. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja talutin Hukkiksen kipinkapin sisälle. Juuri kun olin avaamassa ulko-ovea, Inna veti sen auki. Nainen mulkaisi minua ja mulkaisin takaisin.
“Voitko siirtyä sen kanssa? Pitäis päästä kato tonne pihalle. Meen maastoon jos joku kaipaa.” totesin kylmäkiskoisesti, jolloin Inna siirtyi ratsunsa kanssa ja kuljin parivaljakon ohi ärtyneesti tuhahdellen, hypäten tallipihalla suurikokoisen suomenhevosen selkään, jossa kiristin kypäräni hihnaa ja lähdin kävelemään pitkin maastoon vievää tietä. Maa ei ollut lainkaan liukas, joten hyvn aikaa käveltyäni kylmässä. Pakkasta ei ollut paljon eikä tuulikaan ollut hurja, joten pärjäsin varsin hyvin. Karistettuani tallirakennusten silhuetit kaukaisuuteen nostin ravin Hukkiksen kanssa, nauttien pehmeästä alkutalven ilmasta, joka kieppui ympärilläni ja pöllytti mustaa harjaa käsilleni. Kevennin pehmeästi, kun ori ravasi omaa tahtiaan pitkin leveää maastotietä. Hukkareissu kulki pyytettömän helposti ja rennosti. Lopulta nostin laukankin, jolloin tummat kaviot löivät tantereeseen rytmikkäästi heti apujeni painuttua orin kylkiin. Mukauduin pehmeään, laveaan laukkaan, jolla Hukkis kuljetti meitä eteenpäin. Ori liikkui kuin unien satuhevonen, vaikka toki tarvitsi apuja suunnatessamme eteenpäin tietä. Tie kapeni vähän ajan päästä tieksi ja laskin laukan raviin, ravaillen yli riitteen rapistamien lehtien. Laskin ravin vähitellen käyntiin, antaen puuskuttavan orin rauhoittua ja hengittää raikasta ilmaa.
En tajunnutkaan kuinka aika vieri kulkiessani metsää pitkin Hukkiksen kävellessä rennosti. Reitti oli molemmille tuttu, joten siitä ei tullut ongelmaa: kiersimme vain aina vain pitempää lenkkiä, kunnes tajusin, että pimeys alkoi laskeutua metsään. Punaisenoranssi valo väritti valkeaa metsää, jolloin kaivoin kännykän taskustani: kello oli melkein puoli kuusi. Olin ollut metsässä melkein kolme tuntia. Käänsin Hukkiksen ympäri ja aloin miettiä, mikä oli helpoin tie takaisin tallille. Hukkis höristeli korviaan siinä seiskoskellessamme. Usuutin orin pehmein avuin letkeään raviin takisinpäin. Muutaman polunristeytyksen ohitettuamme käänsin oritta vasemmalle. Tajusin, että isolle tielle päästäksemme pitäisi hypätä, jolloin oti suoralla rauhallisen ja hitaan laukan, päästäen orin sitten suurempaan laukkaan, sillä oja läheni. Hukkis lähti joka askeleella pitempään laukkaan ja kun oja viimein tuli eteen, ori hyppäsi voimakkaasti, mutta liian kaukaa. Onneksi ori pääsi ojan yli turvallisesti, nousten sitten suurelle tielle. Annoin suomenhevosen jatkaa pehmeää ja mukavaa laukkaansa tiellä. Ilta hämärtyi kilpaa Hukkiksen askeleiden kanssa, mutta lopulta laskin laukan raviin ja lähdin kulkemaan ravissa kohti tallia. Tiesin, että tallille pääsyyn menisi ainakin puoli tuntia, joten annoin orin kävellä, vaikka se tuplaisi ajan. Ori puuskutti pitkän laukkapätkän jälkeen, mutta viimeinkin talli tuli näkyviin pitkän kävelyn jälkeen. Ilta oli jo todella pimeä, kun olin tallipihassa. Laskeuduin orin selästä. Hukkis oli hikinen, joten kiidätin orin sisälle ja suoraan pesupaikalle, jossa otin orilta varusteet pois ja aloin hieroa oritta lämpimällä sienellä puhtaaksi. Piiiiitkän pesun jälkeen laitoin orin loimineen karsinaansa. Tuuve nuokkui karsinassaan kun heitin molemmille ruoan eteen: Hukkiksen pesu oli vienyt sen verran aikaa, ettei orilla olisi suurta ähkynpelkoa. Hevoset kävivätkin välittömästi heiniensä kimppuun roikkuessani suomenhevosteni karsinoilla.
Palautettuani Hukkiksen kamat paikalleen ja laitettuani jätkien iltaruoat valmiiksi hiipparoin taloon, jossa minut tervetulleeksi toivottivat koirat, jotka häsläsivät jaloissani. Raahauduin suoraan kylmään huoneeseeni ja kutsuin Nayan muksuineen toisele tyynylle ja Midaksen sängylle nukkumaan - tapaahan siitä ei tulisi, mutta en ollut suoranaisesti tottunut nukkumaan yksinäni, joten nukahtaessani nukahdin levottomaan uneen ratsastusvaatteet yhä päällä, nälkäisenä ja reppukin tallissa, varmistaen seuraavan aamun paniikin kun läksyt olivat hieman huonommassa kunnossa ja todennäköisesti siinä paniikissa en joko löytäisi reppuani tallista tai myöhästyisin bussista. Voi nyt … kele sanon minä.
08.11.2014 - Kirjoittanut Lispe
Tästä se alkoi...
Hyppelin pimeässä talvi illassa tallille. Petra oli hyväksynyt minut Hukkiksen hoitajaksi, joten pakkohan sitä on heti mennä tutustumaan! Meinin tuntsareiden puolelle, kunnes tajusin, että Hukkistahan minä tulin hoitamaan. Pujottelin siis kaiken maailman huoneiden läpi, kunnes pääsin yksityisten luo. Petra olikin jo siivoamassa karsinoita.
- Moi, onko Hukkis ulkona? sanoin.
- Ai terve! On se, Petra vastasi.
- Voinko harjata sen, ja käydä vaikka kentällä juoksuttamassa? ehdotan.
- Sen kun! Muuten laittaisin sinut siivoamaan tämän karsinan loppuun, mutta tämän kerran... Petra myöntyy.
Naurahdan ja jatkan matkaani tarhoille. Pimeässä illassa ei sitten mitään meinaa nähdä, kun sähkölankaankin jo törmäsin... Pian saavuinkin orin tarhalle. Viheltelin hetken, kunnes kuulin töminää. Hukkis ravasi lennokkain askelin porttia kohti. Pian kuitenkin herra astui liukkaaseen kohtaan ja perä osui maahan. Repesin nauramaan maha kippurassa. Hukkis nousi pikaisesti ylös, ja tarkisti, ettei kukaan vain nähnyt. Avasin Hukkiksen tarhan portin ketjuinen naru kädessäni. Hukkis lähti hitaasti suoraa kättäni haistellen kävelemään minua kohti. Kun ori oli tarpeeksi lähellä, silitin sen päätä, napaten samalla päitsistä kiinni. Kiinnitin narun Hukkiksen päitsiin, kiepauttaen varmuuden vuoksi narun Hukkiksen turvan ympäri. Jäin hetkeksi silittelemään herraa tarhaan.....
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Sade ropisi taukohuoneen ikkunaan. Lueskelin Petran lähettämää viikko-ohjelmaa Hukkikselle. Maanantaina: Maastolenkkiä, kentällä pyörimistä tms. rentoa. Voi myös irtohypyttää/juoksuttaa tms. Sade yltyi ja tuuli paiskasi lehtiä ja oksia ikkunaan, noh, ehkäpä Hukkis voisi vähän hyppiä maneesissa. Tuntilaiset pyörivät tallissa, kiljuivat ja huutivat. Helena hyssytteli penikoita minkä kerkesi eikä pelkäävät vanhemmat sitä auttanut. Onneksi Hukkis asui yksityisten puolella… Suuntasin varustehuoneen kautta Hukkiksen tarhalle. Nappasin hyllyköstä orin suitset, suojat, harjan ja liinan. Jätin tavarat Hukkiksen karsinalle ja lähdin hakemaan oria tarhasta.
Ori seisoi korvat luimussa mahdollisimman kuivassa paikassa. Tuuli heilutti Hukkiksen mustaa harjaa. Nappasin maasta narun ja astuin portin kautta tarhaan. Hukkis lähti löntystelemään kohti minua. Hyppelin lätäköiden yli ja tarrasin Hukkiksesta kiinni. Kiinnitin riimun-narun orin päitsiin. Hinasin Hukkista perässäni portille asti, kunnes tuuli pyöräytti oksan Hukkiksen päähän ja sillon läks’! Ori riuhtaisi itsensä irti otteestani ja pukkilaukalla kohti siirtotallia. Juoksin (omasta mielestäni) melkein Usain Boltin vauhdilla Hukkiksen perään. Hukkis tepasteli ja hörisi Lailalle onneksi aidan ulkopuolella. Hetken sain sitä maaritella luokseni, etten saisi kaviosta päähän. Marssin kuitenkin päättäväisin, ja ehkä vähän riskialtiisti Hukkiksen luokse ja tarrasin narusta kiinni. Vetäisin orin mukaani kohti yksityistenpuolta.
Harjailin Hukkiksen nopeasti ja iskin sitten Herralle suojat etujalkoihin. Kello oli vaille kuusi, joten maneesi vapautuisi kohta. Laitoin suitset Hukkikselle ja jätin orin seisomaan käytävälle. Stina kuitenkin alkoi tuomaan tiuhaa vauhtia hevosia sisälle, joten siirsin Hukkiksen karsinaan. Pujahdin tuntsareiden puolelle katsomaan onko tuntilaiset jo tulleet. Ensimmäiset astelivat jo Helenalle jutellen talliin, joten lähdin Hukkiksen luokse. Rebekka oli tuomassa Likkaa sisälle, joten kysäisin mitä hän meinasi tehdä.
- Jos mä vähä kävisin maneesissa hyppelee, Rebekka vastasi.
- Hyvä! Mä käyn eka juoksuttaa Hukkista siellä jonkun puoltuntii, nii jätän ne esteet sinne, hymyilin.
- Mä tuun kattoo! Haluun nähä ku toi hyppää, Rebekka nauroi.
Suuntasimme siis Hukkiksen ja Rebekan kanssa maneesiin. Komensin tytön raatamaan puomeja ja tolppia, kun itse tein Hukkikselle alkuverkkoja. Pyöritin oria hetken molempiin suuntiin liinassa. Rebekka kantoi kentän puoleiselle pitkälle sivulle puomin, kavaletin, okserin, pystyn ja ristikon. Okserin puomit laskettiin aluksi maahan, pysty laitettiin n. 60cm ristikoksi ja viimeinen ristikko saman korkuiseksi.
Rebekka oli kujan toisessa päässä leipäsangon kanssa, kun minä ohjasin orin kujalle. Hukkis pomppi esteiden ja puomien yli korvat hörössä, eikä - ihme ja kumma - pudottanut yhtään puomia. Okseri nostettiin 70cm, pysty oli 80cm ja ristikko edelleen 60cm. Ohjasin Hukkiksen uudelleen kujalle. Tällä kertaa okserin takapuomi tippui takajalkavirheestä, joten eikun ori uudelleen kujalle ja vähän enemmän vauhtia okserille. Tällä kertaa ori meni puhtaasti yli.
- Nostetaan ysikymppiin! Rebekka ehdotti.
- Juu, sen se pystyy irtona hyppäämään, ainakin Petra on sanonu, vastasin.
Nostin okseria ja otin pystyn pois. Rebekka sai tällä kertaa päästää orin kujalle ja minä pitelin leipäsankoa. Rebekka juoksi Hukkiksen perässä ja heilautti raippaa ennen okseria, jolloin Hukkis ponnisti kuin kissa reeeilusti yli okserin!
- Ja paskat! Täähän hyppäis metri kymppiäkin! Rebekka nauroi.
- Joo, ei ehkä, naureskelin.
Laitoimme Hukkikselle vielä parit pikkuesteet ennen kuin talutimme sen talliin. Rebekka lähti heti Likan kanssa maneesin, jotta kerkeäisi ajoissa kotiin.
Harjailin karsinassa jo puhdasta Hukkista ihan vain ajatuksien selventämiseksi. Ulkona satoi vieläkin, eikä se ollut yhtään lakannut, päinvastoin, lisääntynyt. Ajatukset pyörivät mielessäni: kuinka kerkeän hoitaa Hukkiksen ja Huhun koulun ohella. Olihan mulla Landekin, vanha kikkarapäinen ori joka tahtoi myös hoivaa. Ei, ei tästä tule mitään, mun on pakko luopua yhdestä. Halasin Hukkista niin kovaa kuin jaksoin. Ori painoi päänsä olkapäälleni ja puhalsi niskaani lämpimää ilmaa.
- Sori ukko, mut Petra saa ettii sulle uuden hoitajan, kuiskasin orille pala kurkussa.
- Eikä, et saa… kuului naisen ääni takanani… Petra.
- Sori, mun on pakko, mut kyl mä Huhua hoidan, niin pitkään kun vaan ikä riittää! sanoin.
- No, enhän mä voi sua pakottaa, mut saat aina tulla hoitaa tota hormoonihirviöö jos haluut! Petra hymyili.
- No hyvä! iloitsin. Kiitin vielä Petraa, että sain olla Hukkiksen hoitajana upeat kahdeksan kuukautta!
ja tähän se loppuu... Love juu Huggay, nähdään taas!♥
~ Lispe & Hukkis
Since 28.2.2014
End 8.11.2014 ~
♥
06.12.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Karheat jouhet pistelivät käsiäni kun letitin hieman Tuuven vierellä seisoen, näppärät sormet punoen silkkinauhaa Tuuven häntään nelinlettiin. Sinisestä valkoiseen muuttuva nauha oli kauniisti esillä, tullen välillä letin välistä näkyviin kuin mikä tahansa jouhisortuva. Saatuani beigellä, ohuella lenksulla letin kiinni vilkaisin ylöspäin. Olin vallannut hevosteni kanssa tyylikkäästi koko tallikäytävän ja paikalla pyöri paljon muitakin. Muistelin Lindalta tullutta tekstiviestiä; ”Petra, voinko lainata sun hevosia? Valokuvaukses on lisätehtävänä Itsenäisyyspäivä-kuva ja aattelin et haluisitko niistä kivoi kuvia + mä ruskeen kielen?”. Itse neiti valokuvaaja istuskeli jakkaralla tallikäytävällä ja katseli muiden touhuamista. Lispe leperteli juuri Hukkikselle saatuaan orille suitset päähän.
”Hei Lispe oi rakas petturini, voitko irrottaa Tuuven suitsista turpiksen?” huikkasin Lispelle, samalla siirtyen Tuuven takaa orin sivulle, tarkastellen orin suoraksi suittua, kaunista ja paksua harjaa. Rosanna näpytteli puhelintaan hieman kauempana ja Catherine jutusteli niitä näitä Julian kanssa. Silmäni jäivät hetkeksi roikkumaan Juliassa: blondin ylle olimme saaneet lainaksi valkean mekon, joka laskeutui kauniisti alas ja oli hieman pussitettu sinisellä nauhalla vyötäröltä. Minun teki hetken mieli mennä Julian luo ja suudella tyttöystävääni, mutta purin huultani ja keskityin Tuuven harjan räpläämiseen.
”Eli ketkä kaikki on nyt tulossa rekeen?” kysyin, nostaen katseeni Tuuven harjasta. Meidän oli tarkoitus tehdä suomineito, eli Julia, Tuuven selässä-kuva sekä Hukkis reen edessä enkä ollut vieläkään aivan varma, ketkä olivat tuppautumassa rekeen.
”No mä tuun ainakin!” Rosanna huikkasi, nostaen katseensa puhelimestaan.
”Samoin!” Lispe kiljui, samalla nyhjäten Hukkiksen kasvaneessa, pitkähkössä harjassa olevaa takkua selväksi.
”Minä myööös!” Catherine ilmoitti.
”Mitä te huudatte täällä?” Inna ärähti meille tullessaan satulahuoneesta.
”Inna tuutko rekeen istumaan! Tehään itsepäisyyspäivä-kuvia!” huikkasin kämppikselleni, joka nyökkäsi epäluuloisen näköisenä.
”Onko kaikki valmista?” kysyin kuusikolta, joka oli kokoontunut talliin. Sain myöntävän vastauksen ja näinpä lähdimme kulkueessa pihalle. Olimme saaneet Hillan vanhan reen lainaan Milalta ja nainen olikin se jo raahannut pihamaalle. Tallinomistaja olisi halunnut tulla mukaan, mutta joutui jäämään tallille, joten laitettuamme Milan avustuksella Hukkiksen perään reen lähdimme matkaan. Julia ei uskaltautunut Tuuven selkään, joten Hukkiksen ravaillessa reen edessä vilttien ja taljan päällä istuskelivat Inna, Linda ja Rosanna, jotka eivät jaksaneet kävellä. Itse kuljin Julian ja Tuuven vierellä reen perässä ja Lispe hölkkäsi Hukkiksen vierellä. Ihmettelimmekin Julian kanssa tytön kovaa kuntoa.
”Ehkä toi Lispe käy nykyään salissa kun ei aika mee Hukkiksen hoitamiseen!” kiljuin kuin puhuen vain Julialle, vaikka tarkoitukseni oli tahallani olla niin kovin kärsinyt ja katkera Lispelle – jälkeenpäin purskahdinkin nauruun saaden muutkin nauramaan kirpeään pakkasilmaan.
Olimme päättäneet ottaa Julian ja Tuuven kuvat laitumilla, joissa oli kaunis tausta ja Tuuven karkaamisen uhka oli pienempi. Punttasin Julian Tuuven selkään ja blondi kääntyi istumaan Tuuven selässä kuin naistensatulassa, eli jalat yhdellä puolella. Nyin Julian helman paremmin ja menin sitten hieman kauemmas samalla kun Catherine tuli Tuuven vierelle ja otti orin ohjaksista kiinni, pidellen yllättävän rauhallista Tuuve paikallaan. Totesimme kuitenkin, että Tuuve oli niin lupsakan ja rauhallisen oloinen, että Catherine irrotti Tuuven ohjat ja meni kauemmas samalla kun Linda räpsi kuvia ratsukosta. Samalla Hukkis pörähti kauempana ja ravisteli lumen peittämää pusikkoa, josta yritti nyhtää syötävää ja sai fasaanin liikkeelle. Kamalan rääkäisyn päästävä fasaani lähti lentoon ja kiljaisin jo Julian nimen ilmoille kun Tuuve säikähti lintua ja otti muutaman peruutusaskeleen silmät pyörien päässä. Kuulin kameran räpsivän kuvia hurjalla tahdilla, mutten ehtinyt olla vihainen Lindalle, kun näin Julian ottavan kiinni Tuuven harjasta, joka laskeutui jälleen neljälle jalalle ja veti sitten suorilta jaloilta tasajalkahypyn ja teki pukin ilmassa. Tämän takia Julia putosi Tuuven lautasille ja onnistui osumaan rodeoratsun pukkinappulaan, jonka jälkeen näin vaalean naisen lentävän kaaressa Tuuven selästä, joka pinkaisi kauemmas. Catherine nappasi riimun naruineen ja juoksi Tuuven perään samalla kun itse juoksin Julian luo.
”Saa*anan hevonen!” Julia kiljui maassa samalla kun juoksin tuon luo ja autoin ylös maasta. Julia hytisi kylmästä, joten annoin tytölle takkini ja näin Lispen kipittävän meitä kohti käsivarsillaan paksu villaviltti.
”No saatiin ainakin hyviä kuvia” Linda ilmoitti, jolloin vilkaisin ystävääni myrkkyä silmissäni.
”Sittenku toi yks hullu on saatu kiinni niin otetaanko se reki vaikka tossa tiellä ja jos mennään tohon pellolle rymyämään pätkä?” tyttö ehdotti seuraavaksi, jolloin nyökkäsin kertaalleen, keskittyen sitten taas Julian käsivarren hieromiseen peiton ja takin läpi tuota lämmittääkseni.
Kohta Catherine saapui luoksemme huohottaen, pidellen rauhoittunutta Tuuvea kiinni suitsista, riimusta sekä riimunnarusta tiukasti.
”Mä voin jäädä pitämään sitä, mee sää vaikka tonne rekeen?” ehdotin tytölle, joka nyökkäsi ja antoi Tuuven minulle. Nelikko asettui mukavasti rekeen ja Lispe hyppäsi reen ohjaksiin, nostaen Hukkiksen kanssa lönkyttelevän ravin, ajaen kohti Lindaa, joka räpsi kuvia niin läheltä, että olin varma että mustahiuksinen jäisi kohta alle. Harmi, muttei jäänyt.
Kohta rekiporukka ravaili jo hangessa, Hukkiksen nostellessa koipiaan mahtipontisen komealle.
”Muistatko ku Hilla oli viime jouluna ton reen eessä?” naurahdin Julialle, joka silitteli juuri Tuuven vaaleaa kaulaa.
”Unoha se Hilla jo, pakko myöntää et Hukkis on hienompi” Julia tuhahti, jolloin käännyin katsomaan tyttöä hämmästyneenä.
”Mitä?” kysyin, suu auki.
”No on se Hukkis ihan hieno.” Julia murahti. Tuijotin tyttöystävääni hetken silmät suurina. Hetken tuijotettuamme toisiamme Julia suukotti minua huulille, jolloin kiersin käteni toisen lantion ympärille.
”… Eikai se Kiarakaa niiin kamala sitte oo…” mutisin Julialle, aikomuksenani suudella blondia, mutta Lispen ääni keskeytti puuhamme.
”Hevoset karkaa!” Hukkiksen entisen hoitajan ääni kuului ja nostimme äkkiä päämme, nähden Hukkiksen tiukasti reen edessä. Hämmentyneet ilmeemme saivat kaikki – paitsi Lindan – naurumylläkän valtaan ja punastuneina kuljeskelimme Tuuvea perässämme raahaten reelle.
”Mennäänkö sitte? Mee sä Julia vaikka kyytiin.” tarjosin, auttaen Julian sitten rekeen.
”Jatketaan myöhemmin.” kuiskasin blondin korvaan tuon nosutessa rekeen, virnistin ja hölkkäsin Tuuven kanssa kauemmas, saaden kävelyseuraksi Catherinen, joka jutteli niitä näitä matkalla tallille.
Tallia lähestyessämme meitä toivotti terveeksi suomenlippu, joka lepatti ylpeästi tangossa. Kävelimme tallin pihaan ja purimme Hukkiksen reestä. Talutimme molemmat orit käytävälle, jossa koko porukka alkoi riisua hevosia varusteista – paitsi tietenkin Linda, joka oli kiiren vilkkaa lähtenyt karkuun heti kun jotain piti tehdä. Mustahiuksisen lähdettyä alkoikin heti kauhea marttakerhomainen haukkuminen ja juorujen jakaminen, jonka ääressä menikin tovi jos toinenkin ja tietenkin Tuuvekin ehti haukata palan tai toisen enemmän tai vähemmän jokaisesta, joka käveli orin vierestä. Huokaisten puunasin Tuuven loppuun ja jätin orit sisälle lämmittelemään ja odottelemaan päiväruokiaan ennen kuin menin talolle avustajia kiitettyäni, jossa Julia oli juuri kuivissa vaatteissa sohvalla katsomassa Bad Teacheria. Olin napannut Midaksen mukaani tarhasta ja tuonut sisälle, josta se juoksi lumisine tassuineen Julian syliin mönkimään. Hurjasti kasvanut huskylapsonen nuoli juuri Julian naamaa blondin kikatellessa kun olin kuoriutunut ulkovaatteistani ja pääsin olohuoneeseen. Matelin keittiön kautta hakemassa paprikasipsipussin ja heitin sen sohvapöydälle, tuupaten sitten Midasta hieman sivumpaan samalla kun ryömin Julian vierelle, käpertyen vaaleamman tytön kainaloon lämmittelemään, vetäen kolme vilttiä päälleni ja niiskuttaen nenääni. Nostin kuitenkin silmäni ylemmäs ja painoin pehmeän suudelman Julian huulille, käpertyen sitten vieläkin tiukemmin ja lämpimämmin sohvalle, saaden lämmikkeeksi myös lauman koiria, yliäänekkään kämppiksen Innan kotiuduttua sekä pari kissaa. Inna jotain kiljui Tuntemattomasta sotilaasta ja myöhemmin, Julian jo sohvalle nukahdettua itsenäisyyspäivän juhlien katsomisesta, mutta katoismme sinnikkäästi amerikkalaisia teiniroskaleffoja. Hyi, huonoja suomalaisia olimme.
29.12.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Närpin lantakikkareita Tuuven karsinan pohjalta. Olin heittänyt pojat jo ulos ja olin sitten palannut talliin tekemään aamuaskareita Eljaksen avuksi. Olin kipitellyt talliin heti kun näin Eljaksen auton ajovalot ikkunastani ja autellut laittamaan hevosille ruokia. Tiesin että tallille ei ennen puoltapäivää raahautuisi kukaan pakkasen paukkuessa parissakymmenessä asteessa: Nayakin oli pakko kantaa talliin, kun katti ei halunnut palelluttaa tassujaan täysin ja riehakkaiden pentujen kanssa mouruotus ei halunnut jäädä.
Vein puolityhjät kottikärryt Eljakselle toiseen päähän käytävää.
”Mä annan Tuuven olla viel hetken tarhas, meen sen kanssa sitte maneesiin!” huikkasin punapäälle ennen kuin hävisin takaisin. Naya näytti ensin siltä, että seuraisi minua, mutta kääriytyi sitten tiukemmalle karvamytylle Surun fleeceloimen päälle, joka oli ripustettu kuivumaan nuorikon karsinan eteen.
Hölkkäsin takaisin talolle pimeydessä ja eteisessä minua vastaan tuli noin viisisataa koiraa ja kissa. Tohelo luikki pihalle samalla kun nappasin koirien hihnat seinältä ja kaivoin vielä Midaksen valjaat kenkien seasta, kun joku oli ne sinne pudottanut eikä ollut vaivautunut nostamaan. Napsautin koirille hihnat pantoihin, sillä en uskaltanut päästää muiden koiria vapaaksi, tiedä vaikka karkaisivat. Napattuani itselleni kaulaliinan ja kiedottuani sen kaulani ympäri pujottelin tieni Midaksen luo ja sujautin valjaat hurtan päälle, päästäen koirat sitten pihalle minun hölkätessäni karvakorvien perässä. Kun koko lauma oli tehnyt tarpeensa kuka minnekin kinokseen laitoin Midasta lukuun ottamatta koiralauman häkkeihin. Juoksin Midaksen kanssa lyhyen lenkin postilaatikolle ja takaisin, laittaen pörröisen pennun sitten häkkiin muiden kiusaksi.
Heitin aamulehden keittiön pöydälle ja kuoriuduin sitten ulkovaatteistani, hiippaillen tyhjän talon läpi keittiöön, jossa aloin väsätä pannareita koko porukalle. Kukaan tuskin nousisi ihan heti, joten jätin pannarikeon kuvun alle pöydälle, vilkaisten sitten kelloa, todeten, että kello oli sen verran, että voisin liikuttaa Hukkiksen kevyesti ja ottaa sitten Tuuven kanssa estetreenin.
Kävellessäni satulahuoneeseen, painoin valokatkaisijan päälle ja valo räpsähti sekunniksi päälle ennen kuin kuului pieni ’poks’ ääni ja huone pimeni. Kiroten kopeloin tieni taukohuoneeseen, etsien sitten Eljaksen käsiini.
”Satulahuoneesta palo lamppu, tiiätkö missä on varalamppui?” kysyin, kohottaen kulmaani. Eljas puisteli päätään hiljaisena.
”No mä voin kattoo jos löydän, mut sun ehkä pitää laittaa se paikalleen, kun en mie yllä.” totesin tallityöntekijälle, häviten takaisin taukohuoneeseen. Pitkän kaivamisen jälkeen löysinkin energiansäästölampun kaapin perältä, huikaten Eljaksen vaihtamaan sen.
Lamppu syttyi hitaasti satulahuoneeseen, josta etsin Hukkiksen tavarat, sammuttaen sitten valon. Heitin Hukkiksen varusteet orin karsinan edustalle ja lähdin sitten kävelemään kohti tarhoja. Hevoset hörisivät ja päästivät ilmoille pieniä hirnahteluja kun kävelin orin tarhalle, pyydystäen nyrpeän Hukkiksen. Taluttelin rauhallisen orin talliin, jättäen mustan orin käytävälle. Järkyttävän talvikarvan kasvattanut Hukkis nuokkui käytävällä kun harjasin tähtipään läpi nopeasti, ottaen sitten suitset olkavarrelleni, lämmittäen paljaassa kädessäni orin kuolaimia.
Pitkän ajan kuluttua kuolaimet olivat viimeinkin lämpimät ja asetin ne orin suuhun, vaihtaen sitten löysän villapiponi kypärään ja lapaset villaratsastushanskoihin, jotka sain Innalta lahjaksi lainattuani kämppikseni hanskoja miljoonat kerrat, kun olin itse liian laiska ostamaan omat ja kädet palelivat jatkuvasti…
Talutin Hukkiksen pihalle ja näin Milan könyävän pihalle vesikanisterin kanssa.
”MIIIIIIILAAAAA” karhuin unenpöpperöiselle naiselle, joka nosti katseensa jaloistaan ja laski sitten kanisterin koirien häkkien edustalle ja käveli luokseni kiireettömästi.
”Viititkö puntata mut selkään? Käyn vähän maastossa, varmaan vaan joku tunti puol.” kysyin tallinomistajalta, joka nyökkäsi ja auttoi minut korkean hevosen selkään.
Hukkis teki itsekseen muutaman voltin kun keräilin ohjia käsiini ja vilkaisin Milaa, joka oli palannut antamaan koirille vettä, koska vanha oli jäätynyt yön aikana. Painoin sitten pohkeet Hukkiksen kylkiin, joka tuijotteli poissaolevana parkkikselle päin. Ori hypähti käyntiin ja lähti tarmokkaasti kävelemään, yrittäen pariin otteeseen nostaa ravin.
”Miiiitää, eikai meidän lumenvihaaja vaan oo reipas tänään…” naureskelin suokin leveästä selästä ja hyvän tovin käveltyämme leveää metsätietä annoin pohkeideni painautua orin kylkiin, jolloin Hukkareissu nosti reippaan ravin, nostellen jalkojaan auraamattomalla metsätiellä. Aurinko oli vasta nousemassa laiskasti metsänreunan takaa ja loi puiden varjoista pitkiä ja uhkaavia edessä aukeaville lumisille pelloille. Hidastin Hukkiksen askelluksen käyntiin, tuijottaen hiljaa pilveä, joka nousi orin sieraimista puuskauksina. Yhtäkkiä minua alkoi kylmätä, kun nostin katseeni metsänrajaan. Pysäytin Hukkiksen hetkiseksi, tarkkailin metsänrajaa ja kuuntelin luotettavaa suokkia allani. Hukkis steppaili hieman paikallaan, joskaan ei hermostuneena, mutta käänsin kuitenkin orin toisin päin ja nostin ravin heti käännyttyämme. Hukkis oli kuitenkin innokas nostamaan laukan joten istuin tiukasti Hukkiksen talvikarvan peittämään selkään ja annoin orin viilettää metsätiellä. Lopulta annoin vauhdin hurman loppua ja siirsin määrätietoisen orin raviin, vaikka Hukkis olisi jatkanut matkaansa reippaammassa askellajissa. Loppujen lopuksi siirsin mustan hevosen käyntiin ja taputtelin paksun harjan peittämää kaulaa, kehuen samalla suokkia.
---
Saatuani Hukkiksen karsinaansa lämmittelemään lähdin metsästämään Tuuvea. Kello oli jo niin paljon, että Milakin oli virallisesti töissä, joten valitin naikkoselle satulahuoneen lampusta ennen kuin menin pyryyn ja pakkaseen hakemaan Tuuvea.
Tuuven tarhalle rämmittyäni näin orin venyttämässä kaulaansa juuri ja juuri sähkölankaan koskematta, vilautellen hampaitaan Iipalle vitostarhassa, vaan eipä näyttänyt Iippakaan erityisen ilahtuneelta tästä tarhavierustoverista.
”Hei nyt loppu!!” karjaisin mörrimöykyille, taputellen käsiäni yhteen pääni päällä. Tuuve ja Iippa hätkähtivät intensiivisestä tuijotuskilpailustaan ja Tuuve kääntyi minua kohti. Pian ori hyppäsikin pienen pukin ja lähti vetämään kiitoravin- ja laukan sekoitusta pitkin tarhaansa. Orin vauhti kuitenkin loppui kesken pukin, kun orin etujalat ja takajalat päättivät lähteä eri suuntiin ja ori veti pehmeään nietokseen kyljelleen. Hetken ajan Tuuve näytti pöllämystyneeltä, mutta alkoi sitten kieriskellä lumessa, piehtaroiden sydämensä kyllyydestä kuin se olisi ollut orin alkuperäinen tarkoitus. Tämän tajuttuani purskahdin hervottomaan nauruun ja hakkasin käsiäni vasten polviani, nauraen Tuuvelle useamman hetken ajan. Tuuve könysi ylös ja lähti kävelemään tarhan toiseen päähän kun sain itseni koottua ja avasin oritarhan portin. Pienen hippaleikin jälkeen Tuuve antoi kiinni ja lähdin taluttelemaan oritta kohti tarhaa, vaikka Tuuve olisi kovin mielellään käynyt puremassa palasen Iipasta.
Raahattuani vastahakoisen Tuuven talliin suoritin orille lähes yhtä pikaisen harjauksen kuin Hukkikselle ja iskin orin selkään sitten satulan martignaaleineen. Lämmitettyäni orin meksikolaissuitsien kuolaimet Tuuvekin sai pureskella rautaa samalla kun laitoin orille mahdollisimman nopeasti suojat jalkaan.
”Juliaaaaa! Viititkö tuua radion taukohuoneesta maneesiin?” huikkasin Julia P:lle, joka kuljeskeli toimettoman näköisenä varustehuoneessa: nyt kun valo oli himmeä kiitos energiansäästön, ovet olivat auki maksimaalisen valon saamiseksi. Uunituore hoitaja hätkähti hieman, mutta nyökkäsi. Huikkasin kiitokset ja lähdin viemään Tuuvea kohti maneesia. Lyhyenkin matkan aikana Tuuve melkein ehti karata minulta kertaalleen, kun ori yritti purra pari sormeani irti.
Maneesin lämpö toivotti minut tervetulleeksi. Pehmeä, keltainen valo korosti varjoja hevosten kavioista hiekassa. Katselin hetken hiljaista maneesia, kävellen Tuuven kanssa sitten jakkaran vierelle ja pompaten suokin selkään. Tuuve steppasi kerran jos toisenkin ennen kuin asettui. Samalla Julia P rynnisti ovesta radio kädessään.
”Mihin haluut et laitan tän?” tyttö kysyi sulkiessaan ovea perässään.
”Jos viitit laittaa sen kiinni siihen seinään. Ja jos katot sinne maneesin katsomoon, siel pitäis olla kotelossa semmonen CD-kotelo, mis lukee päällä ”Tuuven musiikintunnit”, ni laitat sen levyn pyörimään, kiitti!” selostin työlle, joka löysikin kotelon heti ja laittoi sen pyörimään pistokkeeseen kytketystä cd-soittimesta. Olin käynyt Tuuven kassa pariin otteeseen estekisoissa ja orille tuntui olevan aina kauheana ongelmana musiikki, sillä suokin korvat pyörivät nytkin päässä kun soinnut alkoivat tanssahdella pitkin ja poikin maneesia. Julia P hävisi tekemään omia hommiaan ja aloin koota Tuuvea kuulolle.
Lyhyen taistelun jälkeen Tuuve alkoi liikkua varsin vaivattomasti ja hyvin allani ja annoin orille hieman lisää ohjaa – tänään oli selvästi hyvä päivä, jolloin Tuuveakaan ei huvittanut pukitella. Maneesin ovi kävi ja näin Sofian ja Lispen saapuvan maneesiin.
”Kuultiin että sä olit täällä Tuuven kanssa ja aateltiin että tullaan nauramaan sulle kun putoot sieltä” Lispe kiusasi, samalla iskien persauksensa maneesin penkeille.
”Tosta kiitokseks saat laittaa pari estettä pystyyn!” ärjähdin Lispelle, naurahtaen pehmeästi. Lispe kuitenkin nousi penkistä ja alkoi koota esteitä kentän pehmeälle hiekalle.
Lispe nosti minun verkatessani pystyyn kaksi 90cm estettä pitkille sivuille sekä muutaman matalahkon ristikon kentän keskelle. Kiitin tyttöä ja nostin Tuuven kanssa sitten laukan. Ori lähti heti viettämään esteille, mutta otin päättävisesti kaksi kierrosta leppoisaa laukkaa ennen kuin ohjasin hulmuharjan esteille. Tuuven ylitettyä yksi pieni ristikko ja yksi pysty ongelmitta huikkasin ohi mennessäni laittamaan musiikkia kovemmalle. Kun musiikin ääni voimistui, tunsin Tuuven askeleiden tulevan epävarmemmaksi ja pään kääntyilevän musiikin tulosuuntaa kohden. Iskin kuitenkin pohkeeni vahvemmin suokin kylkiin ja ori lähtikin päättäväisesti eteenpäin, ylittäen yhden pystyn vaivatta. Tuuven selässä oli mukava istua orin hypätessä, vaikka useasti Tuuve lähtikin hyppyyn liian aikaisin. Hidastin hieman laukan tempoa ja käänsin Tuuven ristikoille, antaen orin mennä ne rauhallisemmassa laukassa, vaikka tunsin, kuinka hopeaharjainen yritti kirittää tempoa ja vauhtia paljon suuremmaksi.
Puolta tuntia, paria estettä ja yhtä putoamista myöhemmin harjailin Tuuvea hivenen poissaolevana. Sofia oli ollut kovin huolisaan, etten satuttanut itseäni, mutta olin verkannut vaaleanruunikon loppuun ja vienyt orin sisälle, jossa Hukkis mutustelikin jo päiväheiniään kiitos Milan.
Parkkeerasin Tuuven karsinaansa ja heitin orille heinät ennen kuin raahasin väsyneen ruumiini takaisin talolle ”pikku” torkuille …
25.01.2015 - Kirjoittanut Kuoibaka (Petra)
”Saaaaamperin otus nyt” ärähdin ties kuinka monetta kertaa Tuuvelle, joka steppaili kuolaintaan purren allani kun yritin kiskoa satulavyötä mahdollisimman tiukalle. Tiesin jo valmiiksi, että Tuuvella oli sellainen päivä, että nyt mentiin pers ilmassa ja leikittiin leikkiä ”älä koske lattiaa!!!”. Harmi kyllä olin juuri tänään päättänyt lähteä tekemään puomityöskentelyjä rodeoratsuni matalassa selässä. Keräsin ohjaa tiukemmin käsiini, vetäen kunnolla henkeä kertaalleen kuin painoin pohkeeni pehmeästi Tuuven kylkiin. Tuuve lähti heti rikkomaan raville kädelle painaen, jolloin istuin persiini kiinni penkkiin ja hammasta purren pakotin suomenhevosen käyntiin uraa pitkin.
Ehdin jo huokaista helpotuksesta, kun Tuuve kulki yllättävän rauhallisessa temmossa pitkin kaviouraa, joka oli painunut kevyesti maneesin hiekalle. Sunnuntainen aamupäivä piti maneesin ja tallin yleensäkin tyhjänä, joten olin vallannut koko maneesin erilaisten puomiväkermien täyttämäksi.
Melko pitkät alkukäynnit otettuani painoin orin varovasti raviin, johon Tuuve lähtikin lähes räjähtävällä voimalla, jolloin sain taistella orin kanssa muutaman hetkisen saadakseni askellajin ja vauhdin jotenkin säädylliseksi. Suokki painoi kädelle tuhottomasti, mutta ohjasin sen päättäväisesti puomeille.
Ensimmäinen puomi kolahti ja yritin hidastaa Tuuven vauhtia, mutta ori juoksi täysin kuurona kaikkien apujen läpi ja kolautti toisenkin puomin. Tunsin, kuinka Tuuven vaalea pers nousi taivaisiin ja hypähdin eteenpäin satulassa. Kiroillen iskin pakarani penkkiin ja ohjasin Tuuven tiukasti sivulle, jotta pukkisarja loppuisi viimeistään kun seinä tulisi vastaan. Tosiaankin vauhti hidastui ja Tuuve teki äkkipysähdyksen aivan seinän vierustalle, narskutellen kuolainta. Sydän hakaten päästin orin taas kävelemään ja harmikseni vain muutaman askeleen jälkeen ori lähti kiitämään jossakin laukan ja ravin sekaisessa askellajissa, heitelleen vuoroin etu- sekä takapäätään ilmaan minun roikkuessani orin hulmuavassa harjassa ja yrittäessäni pysyä orin selässä kaikin lihaksin mitä minulle oli viime aikoina Tuuven kanssa roikkuessa kehittynyt.
Lopultakin sain Tuuven jälleen kuriin… vain jotta ori pääsisi jälleen hetken tauon jälkeen pukkikiitolaukkaan pitkin poikin maneesia, jyräten puomit edeltään.
---
”Petra? Petra? Apua mitä sulle kävi? Petraaaaa?” kuulin etäisesti tutun äänen, avaten hitaasti silmäni. Hetken hengiteltyäni ja räpyteltyäni silmiäni ylleni hahmottui ihmisen varjo, jonka hetken päästä tunnistin…. Sandyksi? Kyllä, Sandy se taisi olla – en ollut hirveästi kaveerannut uusien hoitajien kanssa.
”Täh?” päästin suustani erittäin järkevästi. Hetken päästä hahmotin Sandyn takana kättärät ja talikon paiskattuna maahan.
”Mä tulin siivoomaan maneesia ku en tienny et oot täällä ja näin ku putosit Tuuvelta ku avasin ovea?” Sandy selvensi kulma koholla.
”Aa…. Joo. Nii. Onks Tuuve ihan ok?” kysyin enemmän tai vähemmän pöllämystyneenä.
”Se jäi tonne kyttimään, tais rikkoo ohjansa… Mut ootko sä ok? Sattuuko johki?” Sandy kyseli vähintäänkin yhtä hämmentyneen oloisena. Pudistelin päätäni, nousten oudon tunnottomana ensin istumaan ja sitten seisomaan, nähden Tuuven, joka nyhväsi maneesin nurkassa, haistellen kakkakikkaretta nurkassa, ohjat roikkuen kappaleina orin kaulalla.
Pyydystin Tuuven luokseni ja vedin nopeasti henkeä hampaitteni välistä sihahtaen, kun vasen olkapääni aristi hieman liikettä, mutta huomasin, että ohjat olivat aika pitkälti keskeltä katki, joten sitaisin ne kiinni ja käännyin Sandya kohti.
”Autatko mut selekään?” kysyin, pitäen samalla Tuuvesta itse kiinni.
”Joo. Ootko varma et se on ihan fiksu idea?” Sandy venytti ’joo’taan, mutta käveli minun ja ratsuni luokse ja meni roikkumaan Tuuven satulan toiselle puolelle, vaikka kyseenalaistikin ideani. Laskin oikean käteni tottuneesti satula takakaarelle, nostaen sitten vasenta kättäni kohti satulan etukaarta, ohjat kädessäni. Noin puolessavälissä käden nousua päästin parkaisun, kun tuntui, että käteni meni lukkoon ja läiskähti sitten rentona vierelleni.
”Kaikki ok?” hoitaja kysyi säikähtäneenä, jolloin kuulostelin hetken kättäni.
”Ehkä mä vaan kävelytän sitä hetken.” totesin hammasta purren, tuijottaen tunnotonta vasenta olkavarttani, napaten sitten Tuuven ohjat paremmin käteeni, kiittäen Sandya kuitenkin.
Taluttelin vartin verran Tuuvea pitkin poikin maneesia, pysytellen poissa Sandyn tieltä, kävellen sitten jalat kuin täristen talliin, jossa Rebekka jututti juuri Likkaa, kääntyen minua kohti kun tulin ovesta.
”Mooi! Olitteks te jo tähän ratsastamassa?” Rebekka kysyi pirteästi, jolloin nyökkäsin.
”Haluutko auttaa mua ottaa tältä kamoi pois? Se ei kyl pure enää nii herkästi, mut uskallatko ottaa sen satulan vaikka?” ehdottelin Rebekalle.
”Mitä saan jos autan?” Rebekka kysyi virnuillen.
”Tukanleikkuun ens leirillä ku nukut etkä osaa aavistaa mitään” ilmoitin pokerinaamalla, joka sai Rebekan Tuuven hampaita väistäen tulemaan orin sivulle ja katselin, kun nuoremman kädet toimivat näppärästi solkien kimpussa. Kuljeskelin sitten Tuuven pään viereen, tuijottaen oritta tuimasti, kun nostin jälleen kättäni avatakseni soljet orin suitsista, mutta ajatus päättyi lyhyeen kun jälleen lukituksen ja voimattomuuden tunne valtasi koko vasemman käteni.
”Aiii kele… Hei Rebekka voitko ottaa noi suojatki, mä taisin vähän loukata kättäni tossa ku putoilin?” kysyin Rebekalta, joka kipitti kiltisti ottamaan kiukkuiselta suokilta suitsia pois, joutuen kylläkin kerran orin hampaisiin, vaikka kuinka ärisin Tuuvelle.
”Mä voin kyl viiä nää, mee sä vaik sisälle jos kerran ittes satutit?” Rebekka ehdotti, johon myönnyin kiitollisena, napaten Tuuven mukaani ja vieden herran pihalle pikaisin askelin jäisen pihamaan poikki.
---
Kipittelin takaisin sisätiloihin, missä suurin osa porukasta oli vasta heränneen näköistä. Tepastelin suoraan yläkertaan, jossa vetäisin ratsastustakkini ja hupparini päältäni hankalasti oikean käteni avulla ja menin sitten kokovartalopeilin eteen, kääntyen selkä kohti peiliä. Spagettiolkaimisen, tummansinisen toppini alta löytyi ikävä näky: olkapään nivelen kohdalla oli outo kuoppa ja olkapää näytti kehittelevän ilkeää mustelmaa. Tuijottaessani jossain määrin järkyttyneenä olkaani peilistä, enkä huomannut, että huoneeni ovi kävi.
”Mitä helvettiä?” kuulin Julian kirkaisevan ja säikähtäneenä käännyin, mutta Julia oli jo kimpussani. Blondi tarrasi toisen kätensä vyötärölleni ja toisella kädellä siirsi varovasti pitkiä hiuksiani sivuun olkapään päältä.
”Mitä sä teit?” Julia tivasi minulta, jolloin huultani purren siirsin katsettani Julian hiuksista sivulle.
”Putosin äsken Tuuvelta” mutisin. Blondi henkäisi terävästi ja nousi sitten seisomaan suoraan, katsoen minua suoraan silmiin.
”Sun on pakko mennä näyttämään tota sairaalaan” Julia totesi jossain määrin kipakasti, jolloin nyökkäsin hitaasti, alkaen sitten hamuilla päälleni äsken riisuttuja vaatteita. Julia oli kuitenkin nopeampi ja auttoi päälleni edestä napitettavan paksun villatakin ja puoliksi juoksi hakemaan minulle siistimmän takkini työtuoliltani.
Julia häsäsi ympärilläni kun kävelin kohti ulko-ovea.
”Rauhotu nyt jo, nainen! Ei mua ees satu” valitin häsäävälle tyttöystävälleni, joka tuhahti äänekkäästi kesken rappusten laskeutumisen.
”No ei tietenkää ku sun keho yrittää selvittää pahimmat vauriot enneku tunnet sen kivun täydellä voimalla!” Julia kivahti minulle, mutten jaksanut loukkaantua kimpaantua kipakasta äänensävystä, vaan jatkoin matkaani.
Saatuani kengät jalkaan Julia puoliksi talutti minut autolleen ja lähti ajelemaan kohti sairaalaa reilun kahdenkymmenen minuutin päässä.
Istuessani lämpimässä autossa huomasin ensin tunnon palaavan vasempaan olkavarteen eikä mennyt kahtkaan minuuttia, ennen kuin nyyhkäisin jo ääneen; kipu alkoi vallata aluetta koko olkapäässäni ja vielä pari minuuttia ja paruin jo täyttä kurkkua jokaisen möykkyrän kohdalla, vaikka Julia yritti niitä väistelläkin samalla kun yritti rauhoitella minua.
”Julia is särkylääkkeet on? Tiiän en sul oli niit joskus hansikaslokeros?” puoliksi itkien kysyin, kopeloiden oikealla kädelläni hansikaslokeroa.
”Et ota niitä kun muuten et osaa kertoo lääkärille missä tuntuu ja kui pahasti” Julia opasti, läiskäisten valoissa lokeron kiinni minun vedettyäni sormeni pois lokerosta. Puuskahdin tyytymättömänä, joskin se päättyi räkäiseen itkun pyrskähdykseen, joka vai kiukultani tehoa.
---
”Petra mitä hemmettiä sä teit?” Inna kysyi minulta heti kun pääsin sisälle asti Julian seuratessa minua kuin hai laivaa.
”No putosin aamulla Tuuvelta. Ja multa meni vasen olkapää sijoiltaan ja se on nyt ainakin pari viikkoo täs.” sanoin, viitaten kantositeeseen, joka koristi nyt rintamustani takkini alla.
”Et oo tosissas. ” Inna puuskahti.
”Voidaan kyl vaihtaa olkapäitä ni voin olla vähemmän tosissani?” kivahdin takaisin, tuntien oloni enemmän tai vähemmän uupuneeksi saamieni kipulääkkeiden ja rasituksen takia.
”Joo jos me mennään vaikka nukkumaan” Julia ehdotti takaani riisuessaan omaa takkiaan päältään. Inna ymmärsi yskän ja häipyi tieltämme, päästäen minut tömistelemään omaan huoneeseeni, jonne Julia seurasi minua parin leffan kanssa – kello ei ollut vielä seitsemääkään, joten Julia lupautui katsomaan kanssani leffoja, sillä en saisi ihan heti unta kivun ja unirytmin takia ja huominen oli meille molemmille vapaa – mitä nyt jotain kuvista mutta sieltä pois oloon ei kukaan toivottavasti kuolisi.
19.02.2015 - Kirjoittanut Mila
“Aaaah! Haistatsä tän?” Stina kysyi, kun olimme lantalan takana vetämässä tupakan myrkkyjä keuhkoihimme.
“Tupakan ja hevosen paskanko?” mutisin tumpatessani jämät vanhaan lasipurkkiin, joka joskus oli toiminut suolakurkkujen säilytyspurnukkana.
“Eiii, kun tän!” Stina nauroi ja viittoili käsillään ympärilleen kuin mikäkin sekopää. “Kevät!”
Nuuhkuttelin hetken ilmaa ja kohautin harteitani: “En haista muuta kuin hevosen paskan ja tupakan…”
Stina pyöräytti silmiään, tumppasi sätkänsä ja lähti sitten köpöttelemään liukkaalla polulla varovaisin askelin eteenpäin.
“Ilonpilaaja..” Stina murisi. “Kevät tulee ja sä oot tommonen Negatiivi Nelli! Pitäiskö sun mennä jollekki psykiatrille puhumaan tosta sun masennuksesta?”
“Masennuksesta?” hörähdin huvittuneena.
“No nii, keväällä ruikutat että on kevätmasennus, kesällä sä jaksat kitistä että on kuuma ja itikoita, syksyllä iskee syyskooma ja talvella masentaa pimeys sekä kylmyys…” Stina pälpätti edeten hitaasti mutta varmasti kohti tallia. Kuitenkin naisen jalka lipesi liukkaalla polulla ja armas työntekijäni lensi perseelleen maahan.
“HAHAHHA! Ei mua masenna enää tää kevät kun näkee kaikenmaailman kotipsykologien lentelevän!” räkätin Stinan kertoessa erittäin monisävyisesti mielipiteensä kyseisestä ilmalennosta.
“Oo hiljaa…” Stina ähisi noustessaan pystyyn ja hieroskeli takapuoltaan. “Auts.”
Jatkoin räkättämistäni aina tallille saakka ja lampsin sitten yksityisten puolelle. Hukkiksen olin julmasti käskenyt jättää sisälle aamukaurojen jälkeen ajatuksena liikuttaa tuo musta orhi Petran paskottua olkapäänsä.
Olihan ori tietenkin minunkin hevonen, joten oli vähän niin kuin velvollisuus minullakin iskeä takamus aina silloin tällöin Hukkiksen satulaan...
Hukkis näytti erittäin “ilahtuneelta” tajutessaan joutuvansa hommiin. Pienen perkelehtimisen jälkeen sain orin käytävälle ja ryhdyin harjaamaan mustaa hevosta putipuhtaaksi puruista sekä muista roskista, mitä herra oli päällensä saanut sotkettua.
“Et pure!” ärisin orille, kun se yritti upottaa leegonsa takamukseeni minun harjatessa sen vatsakarvoja. Ketjut vain kalisivat, kun ori viskoi päätänsä tyytymättömänä ja luimisteli minkä ehti. En antanut orin kukkoilun häiritä vaan harjasin Hukkiksen läpikotaisin, ennen kuin taistelin sen niskaan tarvittavat varusteet ratsastusta varten.
Koska tunnit eivät vielä tältä päivältä olleet alkaneet, menimme Hukkiksen kanssa maneesiin treenailemaan. Kentälläkin olisi kyllä pystynyt ratsastamaan, mutta eipähän kovin hirveästi yleisöä olisi minun mahdollisille ilmalennoille kun maneesin suojassa leikkisin rodeoratsastajaa.
Yllätyksekseni Hukkis alkukankeuden jälkeen totteli kuin unelma! Ei vikuroinut, ei oikonut kulmia, ei painanut kädelle saatika kaahottanut harja putkella maneesin päästä päähän pukitellen villisti. Hitsi vie! Mitä se tämmönen on?
Olikohan tämä nyt varmasti Hukkis vai oliko joku vain naaminoinut jonkun pullamössöpollen Hukkikseksi?
Typerä virne naamallani jatkoin treenailua ja pompattiin me parit matalat esteetkin, jotka joku oli jättänyt maneesin keskelle lojumaan. VAIKKA ne olisi pitänyt kasata pois heti eikä viidestoista päivä… Mutta sepä tuppasi unohtumaan itse kullakin, kuten tallin säännöt ylipäätänsä.
Kun lopettelimme Hukkiksen kanssa, halasin oria tyytyväisenä.
“Jos sä osaisit aina käyttäytyä näin hienosti niin Petra ei susta sitä makkaraa uhkais tehdä joka toinen päivä!” lässytin ja rapsutin oria korvien välistä.
Hukkis puhisi tyytyväisyyttään ja pukkasi minua hellästi päällään olkapäähän.
“Hassu ukko…”
Lähdimme kävellen takaisin tallille ja orin “oikea” omistaja meitä jo vartoili tallin puolella.
“Mites meni?” Petra tivasi heti meidät nähdessään. Ilmeisesti hän oli varautunut siihen, että tulen vähintään jalka paketista maneesista ulos.
“Voi kuule! Sun olis pitäny nähdä! Mitä sä oot tehny tälle? Ootko sä ruunannu tän mun huomaamatta? Hukkis meni aivan täydellisesti!” hehkutin rinta rottingilla ja Petra katseli minua hieman epäillen.
Lopulta nainen kohautti harteitaan ja myönsi, että osaa se Hukkis joskus käyttäytyäkkin.
“Jos teillä kerran meni noin hyvin niin mite ois ton Tuuven kanssa? Käyppä kokeileen!” Petra virnisti leveästi ja jos olisimme piirretyissä, olisi naisen päähän kasvaneet pienet punaiset sarvet.
Koska tänään selvästi oli meikäläisen päivä niin ilmoitin ratsastavani Tuuvella oikein mielelläni. Petra hörähti huvittuneena ja toivotti onnea, kuulema tulisin sitä tarvitsemaan. Pöh. Eihän nyt mikään voisi mennä pieleen, tällaisena päivänä!
Jepjep… Onneksi Petran kännykän muistikortti oli täynnä eikä tämä saanut videokuvaa minun ja Tuuven rodeoleikeistä. Olisimme olleet hyvää Hauskat Kotivideot-materiaalia, sillä Tuuve vei minua aivan 100-0 ja olin varmasti kuin räsynukke siellä orin selässä. Kuitenkin pysyin kyydissä joten kuten vaikka ei se kaukana ollut, että olisin sen kymmenen kertaa orin selästä lentänyt kuin leppäkeihäs.
Olin varmasti paljon hikisempi kuin itse hevonen ratsastuksen jälkeen. Petra nauroi vahingoniloisena katsomosta ja kehui, kuinka hyväkäytöksinen hevonen hänellä onkaan kun jaksoi tuoda hieman piristystä tylsään sairaslomapäivään.
Näytin naikkoselle kansainvälistä käsimerkkiä ja lähdin tanssahtelevan orin kanssa takaisin tallille.
“Lopeta tuo perseily!” komensin oria, kun se yritti lähteä matkoihinsa tallipihalla ja sain hetken luistella hevosen perässä roikkuen suitsissa kiinni. Turkanen mikä hevonen!
Kun lopulta olimme turvallisesti tallissa, hoidin kauhukakaran nopeasti ja viskasin orin hetkeksi karsinaansa häpeämmään. Ulos pääsisi vasta tunnin kuluttua, jos vain saisin jonkun lahjottua viemään känkkäränkän tarhaansa. Toisaalta, eihän minulla tänään työvuoroa ollut, joten Markus saisi kunnian viedä Tuuve ulos. Muah hah haa.
26.02.2015 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
"Hophophop! RAVI!" huutelin ympärilläni puoliksi kävelevälle, puoliksi ravaavalle Kassulle. Sain tänään olkapääni pois epämukavasta tuesta (joskin vain muutamiksi tunneiksi päivässä) ja kun olin kipaissut hetimiten tallille ja törmännyt kirjaimellisesti Tiiaan, joka kirosi juuri kuuluvasti. Kun olin kysellyt, mikäpä likkaa vaivasi ja sain vastauksesi tuhahduksen, että hän oli jo laittanut Kassun valmiiksi juoksutusta varten, kun hänen äitinsä oli soittanut häneltä pihalta että hänen piti tula välittömästi parkkikselle ja kotiin jostakin syystä - kenties hätätapaus? Jokatapauksessa lupauduin ottamaan Kassun liikutuksen kontolleni ja kiitosten myötä olinkin suunnannut tallin katsomaan tummaa ruunaa.
Kassu oli minulle ennestään melko vieras - olin tainnut joskus mennä ruunan kanssa ja muistin hyvin kun Kassu tuli Vaahterapolkuun, mutten ollut erityisen innostunut ratsusta. Kuitenkin oli rahdannut epäluuloisen Kassun maneesiin haettuani juoksutuspiiskan ja liinan ja aloitellut pitkällä lämmittelyllä. Lämpimän maneesin pohja oli juuri lanattu ja Kassun kaviot tekivät siistiä ympyrää maneesin hiekalle.
"Ravi!" kehotin ruunaa jälleen, nyt napauttaen piiskalla ilmaa, jolloin ruuna lähti pienellä pukilla ravaamaan liidokasta, kaunista ravia. Annoin tummalle ratsulle lisää liinaa, jolloin ympyrästä tuli suurempi - tästä innostuneena Kassu yritti nostaa laukkaakin, mutta saatuani Kassun taas oikeaan askellajiin vaihdoin suuntaa ja ravuuttelin ruunaa vielä hetken.
Hikinen Kassu jäi karsinaansa etsimään pohjalta heinänkorsia naposteltavaksi ennen tuntien alkua ja itse suuntasin varustehuoneeseen, jossa etsin käsiini Tuuven satulan vain huomatakseni, että joku oli sen aivan vastikään puhdistanut. Kulmiani kohotellen löysin suitsenkin, jotka olivat aivan yhtä puhtoiset.
"Kuka on putsannu Tuuven kamat!" hihkaisin tuntiratsujen käytävälle, jossa porukka vain kohotteli harteitaan, joten jätin asian sikseen ja painuin kohti tarhoja.
"Pojjjjjjjaat!" huutelin Tuuvelle ja Hukkikselle, jotka molemmat tulivat tarhojensa portille eri puolilla tarharykelmää. Muutama muukin hevonen nosti päänsä, mutta suurin osa jatkoi köllöttelyään auringossa.
Etsin toppaliivini taskusta heppanamit, jotka olivat lojuneet siellä viimeiset pari vuotta - no, ainakin melkein - ja annoin Tuuven hampaisiin muutaman herkun. Orin rouskutellessa nameja rapsuttelin vaaleaa oritta, jonka otsatukka ulottui reilusti yli silmien. Olin alkanut Tuuven harjan kuntoon saatuani kasvattaa harjaa ja se näkyi - Tuuve oli kuin uniratsu! Siis lihavahko uniratsu, joka oli oudon värinen ja puri ihmisiltä paloja persiestä. Siitä puheen olleen joudin vetäsemään käteni pois kun orin hampaat hamusivat sormistani namupaloja, joita ei enää ollu ja suuntasin parkkista kohden ollevalle Hukkiksen tarhalle. Matkalla katseeni osui jalanjälkiin, jotka menivät kohti pellon takna olevaa metsää, mutten suonut niille toista ajatusta, kun Hukkis hörähti minulle kovaäänisesti tarhastaan, vaatien namiannostaan. Rapsuttelin orin valkeaaa läikkää ruskeiden silmien välissä ja jutustelin orin kanssa. Nyt, kun muut olivat liikuttaneet Hukkista, oli Hukkis hieman uhmakkaampi minua kohtaan kuin normaalisti: Hukkis oli aina ollut kovin herkkä sielu ja koki ilmeisesti itsensä hylätysti, varsinkin kun nyt lukulomalla olin paljon sisällä nenä kiinni kirjoissa.
Suuntasin sisälle ottaen Midaksen ulkotarhastaan mukaan sisälle. Mukanani sisälle viilettivät Pirskatti ja Perskatti, jotka ryntäsivät peräkanaa yläkertaan samalla kun yritin saada kenkiä pois jaloistani Midaksen heiluessa eteisessä into piukassa.
Könysin kettiöön, jossa ei ollut ketään: Mila ja Inna olivat tallissa Markuksen joutua jäämään pois Sarin synnytyksen alkaessa, Jesse oli töissä ja Julia luurasi jossain - tyttö oli kyllä ollut aamusella talossa, mutten ollut nähnyt tuota sitten aamun, kun ei blondi näyttänyt tallissakaan olevan. Niinpä etsin kuiva-ainekaapista ja jääkaapista lasagneten ainekset ja aloin laittaa ruokaa, antaen välillä maisitaisia Midakselle, joka makoili keittiön pöydän alla. En ollut päässyt laittamaan ruokaa kunnolla ja itsenäisesti melkein kuukauteen, joten nautin täysin rinnoin ruoanlaitosta samalla kun odottelin, että joku tulisi sisälle koemaistajaksi.
Lasagneten ollessa uunissa Julia raahasi sievän peppunsa sisälle ja oli heti syömässä kaapit tyhjäksi, mutta estin blondia harhauttamalla antamalla tytölle muuta ajattelunaihetta, lopulta jopa suostutellen Julian leipomaan kanssani suklaakakun, kun siihen kerran aineet löytyivät ja lähtemään jälkeenpäin viemään Midasta lenkille.
"Emmä tiiä onks se kauheen fiksua ..." Julia mumahti jauhojen sekoittamisen seasta.
"Mitenni?" kysyin, kulmaani kohottaen samalla kun nostin lasagnettea jäähtymään sivupöydälle.
"Ehh.... Nojoo ei mitään." Julia pyörsi päänsä, mutten alkanut inttää vastausta, vaan keskityin sieppaamaan sekoitetut aineet itselleni ja kaatamaan ne kakkuvuokaan, jonka lykkäsin pariksi tuntia lämpöön.
"Valmis?" Julia kysyi, kuitenkin jo poistuen keittiöstä ja taputtaen sivureittään, joka oli Midakselle opetettu luoksetulokutsu.
Menin Julian perässä eteiseen, jossa blondi sujauttu Midakselle juuri oransseja, topattuja huomiovaljaita päälle. Hurjasti kasvanut Midas ölisi typerästi odotellessaan, että me hitaat kaksijalkaiset pääsisimme ovelle asti ja kun lopulta olimme pihalla, lähti ruskean ja valkeankirjava koira vetämään meitä kohti normaalia lenkkeilyreittiä.
"Ääh, ei mennä sinne, mennään tonne öö... vaikka tonne maastoesteradalle pellolle?" Julia ehdotti, johon myönnyin ilomielin.
Teimme Midaksen ja Julian kanssa rauhallisen, reilun puolentoista tunnin lenkin ennen kuin palasimme lumisina ja sulaneesta lumesta märkinä sisälle, jossa talon asukkaat ja ne muutamat ylimääräiset olivat vetäneet varmaan puolet lasagnettesta naamaansa ... Nappasin Julian kanssa lautaselle annoksen, josta Midaskin sai pienen osan, kun siinä jaloissa heilui naama lumessa ja menimme olohuoneeseen, jossa Inna ja Mila olivat vallanneet sohvan ja katsoivat elokuvaa samalla kun talon miehet olivat kiltisti nojatuolilla ja sohvan käsinojalla istumassa. Näinpä tyydyimme Julian kanssa lattiaan.
"Ei siel pihal mitään outoo ollu?" Mila kysyi kuin holimattomasti Julialta enkä pahemmin kiinnittänyt huomiota niin kysymykseen kuin Julian pään puisteluunkaan, vaan keskityin ruokaan ja typerään eokuvaan, jonka yleinen tarkoitus oli vain tuoda esille, että miesnäyttelijällä oli sixpack...
26.03.2015 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Istuin malttamattomana pitkästä aikaa bussin penkissä. Olin saanut raahattua itseni lääkäriin tänään aamupäivällä ja saanut olkani kanssa ns. puhtaat paperit - saisin nousta tänään varovasti takaisin satulaan! Innoissani katselin tuttujen maisemien vilahtavan ohi, kunnes pääsin tuttuun tienhaaraan ja kurkotin sormeni stop-nappulalle. Bussi pysähtyi nytkähtäen ja huikkasin kiitokset kuskille ennen kuin astuin lumisöttöön, joka peitti tienpintaa, vaikka aurinko yritti sulattaa sitä itsepintaisesti. Vedin pusakkaa tiukemmin ympärilleni ja lähdin kävelemään kohti Vaahterapolkua, oikoen hieman metsän kautta tuttua polkua, kun en viitsinyt pelkkää tienviertä seurata.
Tallille asti päästyäni tepastelin sisälle, jossa Ritva oli pöyhimässä sohvatyynyjä. Minut nähdessään Milan melkein-anoppi yritti pölistä kanssani jotakin, mutta huikkasin olevani kovin kiireinen ja syöksyin yläkertaan vaihtamaan vaatteita. Nostin käteni pitkästä aikaa kunnolla pääni yläpuolelle ja vedin mustan, paksusta kankaasta tehdyn pitkähihaisen päälleni. Vaihdoin farkut verkkarihou-- eikunsiis, beigeihin, ruutukuvioisiin ratsastuspökiin, huomaten, että ne olivat melko kireät: olin sairaslomani aikana ehtinyt kerätä kilon jos toisenkin… Suu mutrulla tarkastelin itseäni peilistä ja mieli selkeästi maassa palailin ulos. Nostaessani katseeni turvakärjellisistä kengistäni näin Rosannan hölkkäävän kasvot punaisina tieltä. Heilautin tervettä kättäni automaattisesti heilautukseen ja jäin odottelemaan, että Rosanna tulisi luokseni, jonka tyttö pian tekikin.
“Mitäs sä täällä näin aikasin?” kysyin, vilkaisten kännykkäni kelloa, sen näyttäessä vähän päälle keskipäivää.
“Ei ollu muutakaan hommaa niin aattelin tulla kuluttamaan aikaa” Rosanna vastasi virnistäen, pörröttäen samalla tummia hiuksiaan.
“Sultaki sitte kirjotukset ohi?” kysyin kulmaani kohottaen samalla kun lähdin kävelemään kohti tallia Rosanna perässäni.
“Joo. Meni matikka ihan penkin alle...” tyttö nurisi, jolloin naurahdin.
“No mä oon aika varma etten pääse siitä saakelin uskonnosta läpi! Arvaa ku siel oli yks semmonen kysymys mikä oli jossain kakkoskurssilla ja en ees avannu kirjoi...” naureskelin, avaten samalla oven tytölle, joka kulki nyt edelläni taukohuoneeseen.
“Ootko sä muuten miks tallin puolella? Julia valitti mulle et orjuutat sen siivoomaan tallia, et jos se on suunnitelmas ni sori pitää mennä koira jäi katolle” Rosanna kysyi hymyillen, napsauttaen vedenkeittimen lämmittämään teeveden.
“Eei. Sain tänään lekurilta luvan nousta varovasti selkään ja aattelin liikuttaa Hukkiksen. Haluutko auttaa vai onks sul muita suunnitelmia?” kysäisin, kaataen itselleni kiehuvan teeveden Vaahterapolkuun teekuppiini, jonka olin nimikoinut omakseni aivan ensimmäisistä päivistä lähtien. Tiputtaessani teepussin nostin katseeni Rosannaan, joka nyökytteli innokkaana.
“Jos söis jotain ja lähteis sitten hakee niitä” Rosanna ehdotti, kaivellen kaappeja, jos joku huono-onninen olisi jättänyt jotakin syötäväksi kelpaavaa kaapin perälle - yleensä mitään ei löytynyt, kun joku muu ehti löytää herkut ensin. Tälläkertaa kuitenkin tärppäsi ja Rosanna hihkui innoissaan kätensä osuessa puolikkaaseen tuc-keksi pakettiin.
Mussutettuamme viattomat keksit ja vedeltyämme naamaamme pari kupposta teetä lähdimme pihalle. Rosanna nappasi puolestani molemmat riimunnarut ja ojensi Hukkiksen narun minulle.
“Oo sit tarkkana sen Tuuven kanssa, se voi olla vähän, öö…. vaikee.” varoittelin Rosannaa, joka kietoi juuri hiuksiaan ponnarille.
Kävellessäni Hukkiksen tarhalle annoin katseeni harhailla hevosissa. Mila oli taas ostanut yhden jos toisenkin kopukan ja suoraan sanoen minun oli vaikea muistaa uusien ponnujen nimiä - ainoa kunnolla mieleen jäänyt oli komea Tuisku…
“Heippa mölli, oliks ikävä...” mutisin Hukkikselle, joka kiehnäsi päätään minuun ja mumelsi sormiani tarjotessani niitä orin haisteltavaksi. Musta suokki lähti mukaani kiltisti, koska ei ollut Suomen suurin lumifani. Kulkiessani Tuuven tarhan ohi näin Rosannan juoksevan orin perässä ja huikkasin, että ajaisi orin tarhan portin nurkkaan, jonne Rosanna saikin hetken päästä Tuuven ja iski orin riimuun riimunnarun, kietiasten sen kertaalleen turvan ympäri.
“Saakelin ihmissyöjä… Tää meinas haukata musta palan heti kun ees pääsin sopival etäisyydel!” Rosanna puuskutti, raahaten itsepäisesti Tuuvea mukanaan, joka oli aivan yhtä itsepäinen. Kuljin Hukkiksen kanssa pitkän välimatkan päässä hitaasti, antaen Rosannan viedä Tuuven rauhassa sisälle valmiiksi. Kiinnitin Hukkiksen pää kohti ovea toisen päähän käytävää Rosannan laittaessa Tuuven käytävän perälle.
Rosana auttoi minua laittamaan Hukkikselle satulan, suitsen ja harjaamaan selän ja kaulan alueen, sillä en saanu pitää kättäni ylhäällä kovin kauan ja se särki jo pian. Rosannan valmisteltua Tuuve maiskautin Hukkiksen liikkeelle ja ihmettelin, kun ori ei lähtenyt millään mihinkään. Hetken pähkäiltyäni näin Rosannan purskahtavan nauruun.
“Mitä? Tä ei haluu liikkuu...“ murahdin Tuuven ohjissa roikkuvalle Rosannalle, joka oli kääntynyt kaksinkerroin naurusta. Tyttö nosti kätensä ja osoitt riimunnaruja …. jotka olivat yhä kiinni Hukkiksen päitsissä.
“No voi nyt helevata” ärähdin ja tempaisin narut irti, ylpeyteni murskattuna astellessani kohti maneesia, Tuuven ihmetellessä perässä hihittelevää Rosannaa.
Rosanna punttasi minut ystävällisesti Hukkiksen selkään ja keräsin ohjat käsiini, kummastelen kuin vierasta tunnetta.
“Mä teen vaan pientä volttia ja totuttelen vähän taas, sä voit ottaa koko kentän käyttöön. Tuuvee on nyt yritetty irtohypyttää- ja juoksuttaa vähän joka päivä, et sil ei pitäis olla ihan mahdottomasti energiaa” ohjeistin Rosannaa, samalla painaen pohkeeni Hukkiksen kylkiin.
Tuuvea oli liikuteltu viimeiset pari viikkoa varsin ahkerasti: sen jälkeen kun Stina tuli siltä alas parin päivän lepopäivän jälkeen, päätettiin yhdessä tuumin että joku juoksuttaisi Tuuvea maneesissa joka päivä edes tunnin verran, ettei ori hyppisi karsinassa öisin seinille ja karkaisi tarhasta - kuten se ehti jo kolmsien kertaa tehdä …
Rosanna näytti pysyvän Tuuven tarmokkaassa askelluksessa varsin hyvin mukana ja vaikka ori yritti pari kertaa viedä Rosannaa oman tahtonsa ja temponsa mukaan, ei Rosanna ainakaan alas tullut kertaakaan - kerran oli kyllä lähellä. Seurailin helposti ratsukon touhuja, sillä lihasmuistiin painautunut tuntu ohjaili minun liikkeitäni Hukkiksen ohjissa. Hukkiskin tuntui oelvan varsin rauhallinen eikä kaahotellut pahemmin, vaan tuntui tavallistakin tasaisemmalta ja rennommalta, vaikka meinasikin pari kertaa iskeä hampaansa Tuuven ohi vilistävään kankkuun toisen orin tullessa liian lähelle.
Ratsastettuani Hukkista puolisen tuntia pelkästään käynnissä päätin sen riittää tältä päivältä, sillä olkapääni särki armottomasti rasituksesta, joten hypähdin ketterästi korkeasta selästä alas ja taputtelin orin mustaa kaulaa - näin Hukkareissun silmissä tiettyä pilkettä ja energisyyttä, joten päätin pyytää Milaa ratsastamaan orin vielä hikeen, mikäli nainen ehtisi. Todennäköisyys oli tällä kertaa varsin suuri, kun Mila yritti aivan selvästi vältellä Ritvaa ja hevosten liikuttaminen oli helppo ja realistinen (teko)syy.
Taluttelin Hukkiksen kentän sivulle ja seurasin, kuinka Rosanna taltutti energistä Tuuvea tahtoonsa. Kaksikko ei ollut vielä päässyt ravia pidemmälle, sillä siinäkin Tuuve kaahasi jatkuvasti ja yritti pari kertaa jopa heittää Rosannan selästään.
Puolen tunnin odottelun jälkeen hikinen Rosanna laskeutui Tuuven selästä, joka näytti kylläkin siltä, että olisi voinut jatkaa samaa sähläämistä tunnin tai pari.
“Se meni tosi hyvin, ottaen huomioon kuin paljon sil on energiaa ja et se on tollanen saamarin sähköjänis taas” kehaisin Rosannaa, joka nyökkäsi, pyyhkäisten kämmenselällään otsaansa, jolle tummat hiukset olivat takertuneet ohuelle hikikalvolle.
“Jos männään sitten sisälle ja jätetään ne vaik sisälle?” ehdotin, johon tyttö suostui ja lähti raahautumaan kohti tallia minun antaessani Hukkiksen maistella sormiani tallipihalla.
Rosanna purki molemmat hevoset ja laittoi ne kiltisti karsinoihinsa ärhentelemään toisilleen. Itse häivyin selailemaan heppalehteä taukohuoneeseen ja juoruamaan muutaman muun tallille eksyneen kanssa Markuksen vokotellessa meitä jopa tekemään jotain - ei onnistunut.