05.06.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra) Pätkiä Hukkareissun ja Glamgare Jimmyn hoitopäiväkirjan kisakertomuksesta.
“Olen onnellinen, mitä sä luuuuulit~” lallattelin kuljeskellessani kohti tallia. Näin Stinan ja yllätyksekseni Eljaksen ovensuussa juttelemassa.
“Huomenta! Ootteko te jo ruokkinu kaikki?” hihkaisin kaksikolle, jolloin Stina toivotteli minulle huomenet ja sanoi, että yksärit - lukuunottamatta Jimmyä ja Hukkista - oli ruokittu, samoin tuntiponskit.
“No mie voin ruokkia vaikka noi mun kisakaakit. Ei noita muiden kisahevosia kehtaa, jos kuitenki jotain mittailen väärin...” ehdotin, saaden kiitokset Stinalta. Nainen huikkasi Eljaksen mukaansa siivoamaan karsinoita, jolloin itse suuntasin rehuvarastoon. Mitä ilmeisimmin muutkin hevoset oliva vasta hetki sitten saaneet ruokansa, joten Hukkis ja Jimmy eivät olleet ainakaan vielä nostaneet suurempaa hälyä.
Heittelin pojille pöperöt ämpäreihin ja kippasin ne morabille ja suokille, taputellen hetken molempia, jättäen herrat sitten aamupalarauhaan ja suunnaten takaisin rehulaan, jossa aloin laittaa muille kisahevosilleni apetta. Krijoitusvirhe, tutummin Tuuve, Re-Spencer DON aka Sepi ja Surumetsän Joulunhenki alias Eetu eli Kakrun isukki olivat majoittuneet siirtotallin tyhjiin karsinoihin, joten ne saivat ensimmäisenä ruokaa eteensä.
Ei mennyt kauaakaan, kun olin siivonnut Hukkiksen ja Jimmyn karsinat ja tehnyt pikaputsauksen Tuuven, Sepin ja Eetun karsinaan, sillä herrat olivat kerrankin eläneet siististi. Kärrätessäni juuri viimeistä kottikärryllistä lantalaan näin Innan, Juuson ja Jessenkin ilmestyvän pihalle ja toivotin huomenet kolmikolle.
---
Pienimmän esteluokan jäätyä taakse taputtelin tyytyväisenä kimoutuvaa suokkipoikaa, joka veti ruohoa kitaansa tallipihan vierustalla. Näin Lindan lähestyvän minua Tuuven kanssa. Ori tempoili ja viskoi päätään, päästäen kimakoita hirnahduksia.
“Jimmy on tallissa. Mä haen sen heti ku oot menny Tuuven kanssa. Eli Tuuve - Jimmy - Eetu-järkässä.” Linda saneli minulle samalla kun roikkui Tuuven satulan toisella puolella. Ori pärskähteli ja hyvä kun paikallaan pysyi. Yliviivaa äskeinen, ori nimitäin steppasi ja heti kun nousin jalustimen varaan, ori lähti painelemaan eteenpäin. Huokaisten kävin joka kertaisen taistelun seitsemänvuotiaan kanssa: ei, me emme mene sinne. Kyllä, siinä on nätti tamma mutta sinä et ala mitään sekoilemaan. Ei, perkele ei, et pure mun jalkaa. Ei, älä tee noin. Jumaliste yksikin pukki vielä niin lähdet makkaratehtaalle.
Taistelin urheasti orin kanssa loppuun asti, lähtien sitten kohti maneesia Lindan lähtiessä kohti tallia Eetun kulkiessa kiltisti perässä. Huokaisten menin maneesiin, aloittaen suokkihirviön kanssa radan.
Rata Tuuven kanssa meni kotiharjoituksiin nähden yllättävän hyvin ja pian sainkin hypätä Jimmyn selkään, istua pukittelevan morabin selässä salamavalon räpsäistyä kuvan tyylikkäästä lännenratsustani ja pian tajusinkin istuvani kullanmuru-Eetun selässä voittajana. Virnuillen palasin radalta, melkein törmäten Juliaan, joka kävelytti juuri Kiaraa läheltä ovea. Julia onnitteli minua suu virneessä eikä lainkaan katkerana samalla kun hyppäsin Eetun selästä. Julia rapsutteli hyvän tovin Eetua: suokkiori oli hänellekkin tuttu.
Seuraavan luokan alkuun oli hetki, joten hyppäsin Tuuven selkään, alkaen taltuttamaan suokkia. Linda vei juuri Eetua ja Jimmyä pois.
Taisteltuani Tuuven kanssa hyvän tovin näin jännittyneen Lispen tulevan kentälle Hukkiksen kanssa. Hukkiksen siili oli laitettu nykeröiksi, saaden orin kaulan ja pään näyttämään aivan uskomattoman massiivisilta. Toivotin Lispelle onnea, samalla melkein pudoten Tuuven selästä kun herra päätti pukittaa.
Tuuven kanssa rata meni aivan pieleen: ori pukitti ennen ensimmäistä estettä ihan kiitettävän matkan ja lähti hurjaan pukki/kiitolaukkaan. Kiroten oritta mielessäni istuin satulassa niin tiukasti kuin pystyin, väännellen tätä mamman kultamussukkaa siten, että oli lähellä, ettei ori rysähtänyt päin maneesin seinää. Kun viimein sain orin hallintaan, aika juoksi ja minä en ollut päässyt vielä ensimmäisenkään esteen yli. Palasin alkuun ja ohja tiukalla menin esteen… toisen… ja kolmannen tunsinkin selkänahoissani lentäessäni Tuuven kaulan yli esteiden sekaan. Karjaisin kivusta. Helena tuli auttamaan minut ylös ja vilkaistuani katsomoon näin monta huolestunutta ilmettä. Huokaisten vilkaisin Tuuvea, joka pukitteli ohjiinsa sekaantuneena pitkin maneesia. Ihanaa kun Tuuvelle tuli näitä päiviä. Mä niin tykkäsin.
Joku oli onneksi sulkenut maneesin ovet ja sainkin Tuuven pian kiinni, kävellen raivoissani ulos.
05.09.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Ai että kun ahdisti taas tosi kivasti. Koko syksyn ja suurimman osan viime kevättä olin joutunut seuraamaan Jimmyn ahdistusta ja pelkoa ratsastuskoulun hälinästä ja viimeinen niitti oli ollut, kun joku saamarin tuntilaisen pikkusisko oli halunnut paijata Jimmyä, rynnännyt kiljuen kohti tarhaa ja Jimmy oli onnistunut tulemaan aidoistaan läpi. Mila oli tullut huutaen paikalla eikä Jimmyn käynyt pahemmin, kunhan nyt kävi laukkapellolla vähän purkamassa paniikkiaan, mutta minulle alkoi riittää katsoa, kuinka oma hevoseni ahdistui jatkuvasta touhuamisesta ja paikasta toiseen juoksemisesta.
Vielä samana iltana olin pysynyt useamman tunnin hereillä ja miettinyt Jimmyä sängyssä istuen Midasta rapsutellessani. Olin viimein tullut tulokseen ja heti tänä aamuna herättänyt Milan (jolla oli iltavuoro… sitä raivon määrää) ja selittänyt tilanteen. Milalle oli ihan fine, että Jimmy muuttaisi pois ja kun kyselin, onko mahdollista, että toisin toisen oripojan Jimmyn karsinaan asustamaan, sekin oli ihan fine. Sillä kun Jimmy kaipasi rauhaa ja hiljaisuutta, tämä uusi oli hieman… räväkämpi tapaus. Ensinnäkin Vaahterapolussa joku olisi aina lähellä ja valmiina soittamaan ambulanssin kun tämä tapaus juoksisi ylitseni/heittäisi selästään/potkaisisi kallon tohjoksi-- eiku siis, niin, tämä tapaus oli sellainen, että turhautui yksityistallin rauhassa ja hiljaisuudessa ja purki kiukkuaan ihmisiin ja hevosiaan ja lähestulkoon mihin vain, joten olisi oikein hyvä tuoda ori tänne vilskeeseen, jossa sillä olisi koko ajan aivotyötä tarjottavissa.
Niinpä siis istuin jälleen kerran äitini autossa pelkääjän paikalla, samalla kun radio pauhasi ja seurailin trailerikameraa, jossa näkyi vaalea, vaappuva hevonen, joka repi juuri heinäverkkoa tuhannen silpuksi.
Tuuve, viralliselta nimeltään Krijoitusvirhe, on tosiaankin kokenut yhden jos toisenkin virheen elämänsä aikana. Ensinnäkin, ori oli samalta kasvattajalta kuin Hukkis. Hukkis oli elänyt koko neljä vuotta Suoverannan hevostilalla ja se oli koulutettu siellä, mutta Tuuve oli aivan toista maata: ilmeisesti ori oli lähtenyt vasta kahdeksankuisena toisen, vanhemman lastenponin kylkiäisenä eräälle astetta rikkaammalle perheelle. Sillä aikaa kun täysin koulutettu saksalainen ratsuponi oli lasten ratsu, “annettiin Tuuven kasvaa”, kuten minulle selitettiin. Tuuve siis sai kasvaa elämänsä ensimmäiset 6 vuotta pihatossa yliloimitettuna, täysin ilman sääntöjä ja rajoja. Törmäsin Tuuveen ensi kerran nähdessäni kaksi vuotta sitten ratsuttajaa “kiltille ja hyvin kunnolliselle suomenpienhevoselle.” ja tutkittuani kutsun huomasin, että hevonen, joka kuvissa seisoi laiskanpulskeasti, korvat luimsusa ja heinämaha ylisuurena mutaisessa tarhassa selvästi pari viikkoa sitten viimeksi harjattuna, päätin lähteä katsomaan tätä mielenkiintoista otusta, jota niin kiltiksi ja kunnolliseksi väitettiin.
Niinpä hain ratsuttajan paikkaa ja kun perhe kuuli minun kouluttaneen saman kasvattajan hevosia ennenkin, Hukkiksenkin VaB-tasolle, paikka oli minun, vaikka ikääkään minulta ei löytynyt kuuttatoista kesää enempää. Päästyäni tallille puitteet olivat kunnossa ja perheen kaksi pikkuponia killittivät minua karsinoidensa kaltereiden takaa, hamuten sormiani ja kyselin, missä tämä ratsutettava oli. Sen kerrottiin olevan tallin takana pihatossa.
Ja… siellähän Tuuve oli. Lämpöä oli hieman yli muutaman lämpöasteen, mutta ori oli paksusti loimitettu ja loimivyöt oli pidennetty ihmeellisillä räpellyksillä. Hetiensi alkuunn Tuuve yritti purra minua, mutta sain orin melkein rikkinäisestä riimusta kiinni ja puoliväkisin raahasin orin talliin perheen toljottaessa sivuilla.
No, kun ori oli purettu hurjan loimikerroksen alta ja estetty puremasta minua pariin kertaan, löytyi oriista kamala mutakerros, huonot ja ylipitkät kaviot ja valtava vatsa. No, pääsin kuitenkin selkään pestyäni hevosen ja se oli hyvin… siis hyvin mielenkiintoista.
Jatkoin orin ratsuttamista viikon tai parin välein, sillä muulloin perheelle ei sopinut. “Joo kun meidän Sofialla on treenit” tai “Ei meille kyllä käy kun se meidän poni, muistatko sen Hilman, menee tänään valmennukseen emmekä ole tallilla, vaan Artun veli.”. Niinpä niin.
Kävin pitkän kädenväännön perheen kanssa ja loppujen lopuksi sain ostettua orin pilkkahintaan lueteltuani kaikki orin viat. Ensinhän perhe yritti kiskoa minulta rahat kuin olisin ostamassa GP-tason kansallisissa kilpailevaa puoliveristä, mutta kun eläinlääkäri oli tarkistanut oriin, se lähti hyvin nopeasti minulle suunnilleen vuotiaan suokkivarsan hinnalla huonoista vanhemmista.
Nyt tämä helmi oli siis minun ja olin tehnyt reilun vuoden töitä Tähdettömän tallityöntekijöiden kanssa ja vähitellen maha oli kuihtunut, kaviot olivat tulleet kuntoon, korvat eivät olleet enää liimaantuneet niskaan ainakaan kuin 22 tuntia päivässä… Edistys oli hyvin hidasta, mutta palkitsevaa.
Nyt siis tämä kerrassaan ihana oripoika oli tulossa Vaahterapolkuun. Eikö kuulostakin lupaavalta?
Vihdoin ja viimein viimeinen, tuttu kaarre tuli esiin ja äitini kaasutteli parkkikselle. Ikkunaan ropisi hitaaseen tahtiin vettä kun vedin syvään henkeä.
“Onks sulla hätänumero valmiina?” heitin äidilleni, joka meinasin torua minua negatiivisesta asenteesta, mutta patisti minut sitten ulos hakemaan tätä ihanaista hepsukkaani.
Menin trailerin etuovesta sisälle ja jouduin läppäisemään Tuuvea kauemmas, kun läsipää yritti upottaa hampaansa käsivarteeni.
“Et kele uskalla!” ärähdin hevoselle ja kuulin äitini pamauttavan trailerin ovet auki ja pian sateisen iltapäivän valo tulvahti sisälle. Tuuve alkoi välittömästi stepata paikallaan ja välittömästi kun äitini oli saanut kaiteen Tuuven läskipersauksen edestä pois, lähti Tuuve peruuttamaan pitkin siltaa, teutaroiden hieman ennen kuin itsekään olin poistunut trailerista.
Tuuve meinasi iloisesti lähteä käsistä heti tallipihassa, kun ori korskui häntä tötteröllä ja pää ylhäällä. Onneksi Tuuve ei ollut Hukkiksen kokoluokkaa, sillä muuten olisin harrastanut tallipihahiihtoa orin perässä roikkuen. Tässä kokoluokassa sain Tuuven kuitenkin pidettyä käsissä, vaikka se melkoista säätöä vaatikin: ori hyppi sivuille, yritti vetää täyskäännöksen paikoiltaan ja kehtasi kertaalleen hypätä pystyynkin.
”Juma v*tun lauta Tuuve!” karjaisin hevoselle, saaden sen sitten kaikille neljälle jalalle. Kiskoin hirnuvan hepokatin mukaani kohti tallia. Olin puolessamatkassa yksityisten puolten ovelle parkkikselta, kun näin Julian kävelevän Kiaran tarhalta riimunnaru kädessään. Julia heilautti minulle kättään ja kyyläsi sitten matkaani kohti tallia uusi kaakki käsipuolessa – tosiaan käsipuolessa, sillä heti kun keskittymiseni orin kiinni pitämisestä herpaantui, sain tuntea kokeilevan näykkäisyn käsivarressani. Julia riensi edelleni avaamaan tallin ovea. Käskytin Julian kiittämisen jälkeen hakemaan orin harjapakin, suunnaten itse käytävälle sitomaan suokkiherraa kiinni.
”Ai nyt se sitte tuli…” Julia mutisi katsellessaan, kun läpsin Tuuvea turvalle kun ori yritti pureskella minua.
”No tä vois sinänsä olla samanlainen ko esim sun Kelmi” sanoin, ärähtäen sitten taas Tuuvelle, joka oli laitettu käytävälle ja ori steppailikin siinä varsin ahkerasti.
”Mä lähen tän kanssa maas..” aloitin samalla kun kaivelin orin omenanvihreästä harjapakista sukaa, jolla voisin harjailla edes näön vuoksi oritta.
”Et lähe, se on hengenvaarallista ton elukan kanssa” Julia vänkäsi vastaan, mutta pyöräyttelin vain silmiäni.
”No tuu sitte mukaan?” kysyin, siirtyen orin takapuolelta toiselle puolelle Julian nojaillessa turvallisen välimatkan päässä ja katsellessa touhujani.
”En mä jaksa… Voin kyl viiä Midaksen lenkille. Ja jos kuolet maastossa ni adoptoin sen.” Julia totesi.
”Sie oot kamala” tuhisin, heittäen sitten harjan harjapakkiin. Jätin Tuuven käytävlle oritta uhiteltuani voimasanojen kirjoittamana ja suuntasin sitten Julian perässä taukohuoneeseen.
”Kuka tulee maastoon huutaa hep!” kiljaisin täyteen tupattuun huoneeseen.
”Hukkiksen vai Jimmyn kanssa?” Lispe kyseli.
”Ei Jimmy oo enää täällä!” Rebekka sivisti vieressään istuvaa Lispeä.
”Siis hä?” Lispe kiljaisi.
”Joo, Jimmy lähti tänään ja mulle tuli Tuuve…” sanahdin hymyillen.
”No mut hei mä voin tulla Wandan kanssa!” Catherine inisi sohvan pohjalta, kammeten sitten itsensä ylös. Muutkin nousivat siinä samalla ja menivät puolijuoksua yksityistallin puolelle.
”Varokaa sitä sitten!” huusin hoitajarykelmän perään, joka tunki yhtä aikaa katsomaan tätä ilmestystä.
”Oiii ko se on hieno! Onks se piensuokki? Nimi? Lempinimi? Osaaminen?” minulta alettiin tiedustella, mutta ilmeisesti varoitukseni ei ollut mennyt kuuroille korville, sillä kukaan ei mennyt puremisetäisyydellä.
”Joo se on 149 senttii korkee, et just ja just suokkipulla. Ja nimi Krijoitusvirhe.” raportoin laumalle ympärilläni.
”Niin mikä oli?”
”Krijoitusvirhe eli Tuuve” vastasin virnistellen.
”Tuon huomenna sen lapun tohon karsinan oveen mistä näkyy sukutaulua ja siinä selkiytyy toi nimeämistapa. Mutta menkäähän siitä jaloista pyörimästä hoitsujenne sekaan niin mie otan ton Catherinen tosta matkaan ja me mennään maastoon kun tämä eräs Juuuuulia niminen tyttönen on liian laiska” naureskelin porukalle, hätistellen heitä tiehensä. Pian ihmiset olivatkin huvenneet ja Catherinekin oli painunut hakemaan ”omistamaansa” ponia.
Tungin Tuuvelle suitset päähän ja vilkaisin Catherinen tilannetta, joka oli varsin mallikas: tyttö nosti juuri satulaa kauniin kirjavan tamman selkään.
”Mie meen tän kanssa jo pihalle. Tä on maastossa ihan kiva, usko tai älä, eikä oo kauheesti tammojenkaan perään ellet tuo persiitä ihan eteen. ” juttelin Catherinelle saamatta vastausta. Hetken kuulosteltuani, saisinko vastausta lähdin viemään Tuuvea pihalle.
Pihalla kävelytin ketjuriimunnarun päässä olevaa Tuuvea laajaa ympyrää saadakseni osan orin energioista jo valmiiksi pois. Mietiskelin jo, kannattiko heti ensimmäisenä päivänä lähteä maastoon, mutta olin jo todennut, että Tuuve oli niin hyper taas tänään, että ei kannattaisi edes kuvitella liikuttamatta jättämistä.
Caterine tuli Wandan selässä keikkuen pian pihalle, josta lähdimme kävelemään kohti tuttuja maastopolkuja. Tuuve kulki kokoajan melko nätisti, joskin pari kertaa yritti kirittää Wandaa.
Nopean, lyhyen maastolenkin jälkeen pääsimme ehjänä takaisin, mitä nyt kerran Tuuve oli tuupannut minut ojaan, mutta mitä pienistä. Olimme pysähtyneet kivalle pienelle pätkälle tielle ja olin pitänyt Tuuvea kiinni samalla kun Catherine kuvaili pari rakennekuvaa Tuuvesta, jotta saisin orille kunnon kuvat. Wanda oli sillä aikaa vetämässä ruohoa läheisessä puussa sidottuna. Hopeaharjainen ori oli yhä hieman energisen oloinen, mutta parkkeerasin orin käytävälle maistelemaan hihaani, josta ori sai kiitokseksi ärähdyksen.
Otin suitset orin läsipäästä pois ja taputtelin sitten vaaleaa kaulaa, iskien riimun Tuuven päähän ja lähtien juoksuttamaan Tuuvea kohti tarhaa, jonne se menikin innoissaan tutkimaan nurkkia. Olin onneksi käynyt laittamassa Milan avustuksella Jimmyn vanhaan sähköttömään tarhaan sähköt, joten kenties herra ei juoksisi heti aidoista läpi, kuten se oli entisen kotinsa lahoista lauta-aidoista juossut yli. Suljettuani portin tiukasti sidoin sen vielä kiinni riimunnarulla: riekkuessaan oikein kunnolla Tuuve oli kerran jos toisenkin törmännyt aitaan ja saanut sen avautumaan vaikka salpa oli kuinka lukossa.
Jätin Vaahterapolun uuden asukin taakseni ja kävelin Hukkiksen tarhalle paijaamaan toista oritta, joka oli hieman mukavampi ja helpompi kuinka uusi tulokas Tuuve… Huoh, mitähän tästäkin tulee?
21.07.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Hyppäsin bussin kyydistä vanhalle, tutulle bussipysäkille, jolle en ollut enää aikoihin jäänyt, kun bussiaaan ei tullut käytettyä. Nyt olin kuitenkin aiheuttanut ketjureaktion, että Julian kanssa tappelemisen jälkeen purin kiukkuni Innaan ja vähän Milaankin, joskin Mila lähinnä nauroi päin naamaa. Näin ollen kuljetukset koululle ja takaisin olivat hetkisen jäissä ja kun olin vielä ärhennellyt puolen talliporukan kanssa ihan pikkujutuista, en saisi ketään ratsastamaan Tuuvea ja Hukkista tänään. Olin ajatellut viime viikolla, että Tuuve saisi uutena asukkaana matolääkkeen ja täksi päiväksi olin lääkkeen ajoittanut, joten en voinut mieliteosta huolimatta kääriytyä vilttiin ja kuunnella Nayan kehruuta, joten kuin myrkyn nielleenä talsin lyhyen matkan Vaahterapolkuun, jossa heitin kevenevän reppuni taukohuoneen nurkkaan - kieltämättä tulivat mieleen alkuajat Hukkiksen kanssa.
Talsin hiljaisen tallin läpi satulahuoneeseen, jossa Markus hääri harjapakkien kanssa.
“Moikka! Muistelinki et sul loppuu koulu tänään aikasemmi, ni Hukkis ja Tuuve ei oo viel saanu heiniään!” työntekijä huikkasi, johon vastasin vain epämääräisellä mumahduksella. En ollut taaskaan erityisen juttutuulella, joten nappasin vain riimunnarut mukaani ja laahustin yksityispuolen käytävän läpi. Ulkopuolella oli ohut nietos lunta ja kiroilin sitäkin, kävellen sitten ohuen lumikerroksen läpi ensin Hukkiksen tarhalle. Ori olikin minua vastassa portilla ja tuntui huomaavan, että tänään ei pelleiltäisi niin ollenkaan. Aurinko paistoi mukavasti toppaliiviini läpi kun kiinnitin ketjullisen riimunnarun jäätävän kylmään rinkulaan orin päitsien alapuolella. Rapsuttelin orin pehmeää, hienoista talvikarvaa ajatuksissani, sulkien sitten tarhan portin. Tallilla oli kerrankin hiljaista ja rauhallista, kun kävelin takaisin tallin lämpöön. Lamppujen pehmeä valo laskeutui suomenhevosen karvalle ja taputtelin hetken Hukkista ennen kuin kiinnitin orin käytävälle. Ori kuopaisi kuin kokeeksi tallin lattiaa kerran, mutta saatuaan reaktioksi minulta ärtyneen mulkaisun ja kipakan kiellon, hellitti orikin rapputtelusta.
Markus olikin hävinnyt taukohuoneesta kun nappasin kulahtaneen harjapakin mukaani. Juuri riuhtaistuani pakin käteeni, petti pakki ja koko sisältö levisi pitkin lattiaa.
“No on se nyt perk*le” kirosin itsekseni, viskoen tavarat koppaan ja kannoin sen käsissäni orin edustalle. Harjasin orin mustan karvan läpi kertaalleen, kiittäen onneani, ettei ori pölynnyt pahasti ja oli muutenkin puhdasta sorttia. Vaihdoin harjoja hitaaseen tahtiin, vaikka harjausliikkeet olivat rivakoita ja vahvoja. Selviteltyäni orin kasvaneen harjan vilkaisin Hukkiksen karsinaan. Pohjalla oli yhdet kikkareet ja pari märkää länttiä, joten taputeltuani Hukkista pujahdin tallipihalle, etsien käsiini kottikärryt. Talikon mukaani siepattuani kävin orin karsinan nopeasti läpi, ottaen orin sitten käytävältä ja laittaen orin karsinaansa. Viskaisin orille heinäannoksen eteen ja lukitsin karsinan oven, talvien jälleen pehmeän valkoisuuden täyttämälle pihamaalle, tuijottaen Tuuvea tuimasti jo kaukaa, nähden orin lähtevän peruuttamaan kauemmas portista. Päästyäni portille asti näin pahan pilkkeen orin tummissa silmissä, jolloin viskasin aidan portin tiukasti kiinni ja aloin suhista ja usuttaa Tuuvea pois tarhannurkasta. Lopulta ori lähti kuin lähtikin juoksemaan pitkin poikin tarhaa, ravaten liitävästi aidanpieltä. Ilmeisesti ori sai sähkölangasta sähärin ja jouduin nyt itse menemään karkuun, kun ori pukitteli muutaman kerran hurjasti ja lähti sitten maata rummuttavaan kiihtyneeseen laukkaan pitkin tarhaansa. Olin jo aivan varma, että ori hyppäisi aidan yli orin juostessa tarhan toisesta päästä toiseen päähän, mutta juuri ennen kuin pelkäsin kavioiden irtaantuvan maasta, teki ori tyylikkään täyskäännöksen ja jatkoi ravailuaan pitkin tarhaa, joskin selvästi kauempana aidoista.
Lähemmäs kymmenen minuutin hipan jälkeen myös Tuuve oli tallissa ja tuijotin typertyneenä orin kavioita. Oikeasta etusesta ja vasemmasta takasesta oli polkaistu kenkä irti. Mieleni teki raivota ja kiljua ja myydä kaikki hevoset pois, mutta hammasta purren hain puhelimestani tutun kengittäjän numeron, laittaen viestiä, että Tuuve pitäisi kengittää - Hukkis toki saisi siinä samalla kengät jalkoihin ja hokitkin voisi toki herroille laittaa jalkaan. Näin ollen päätin siirtää madotuksen myöhempään ajankohtaan kengityksen yhteyteen, niin Tuuvekin saattaisi olla ehkä kenties hieman helpompit tapaus.
Harjasin Tuuve vähintäänkin yhtä rivakasti kuin Hukkiksen, sillä orin uhkailevat hampaat kävivät kerran jos toisenkin turhan lähellä. Samoin kuin Hukkikselle, siivoilin Tuuven karsinan nopeasti ja heitin Tuuvellekin heinät eteen. Jätin pojat vielä syömään ja vein harjapakit takaisin paikoilleen, mennen sitten taukohuoneeseen. Ensimmäiset tuntilaiset alkoivat ryysiä paikalle, joten nappasin vain kynän ja paperia reppuni syövereistä ja kirjoitin molempiin, että iltaheinät antaisin Tuuvelle ja Hukkikselle itse kuuden jälkeen, ettei kukaan ihmettelisi. Tämän jälkeen jätin laput oriiden karsinoiden edustalle näkyvään paikkaan.
Hukkis oli syönyt jo hyvä tovi sitten, joten kävin hakemassa väen täyttämästä satulahuoneesta orille koulusatulan, heijastinratsastusloimen ja meksikolaiset heijastimineen. Ne mukanani palasin Hukkiksen karsinalle, heittäen kamat orin ovelle. Sitaisin Hukkiksen kiinni ja tuuppasin hevosta hieman sivummas. Ori oli säilynyt puhtaana ruokailunsa ajan, joten nostin satulan orin selkään, kiristäen satulavyön kulahtaneeseen reikään, nostaen heijastinloimen sitten orin saultan istuinsijan päälle odottelemaan. Tämän jälkeen kuljeskelin Hukkareissun pään vierelle, pujottaen riimun tilalle meksikolaiset suitset. Lääppiessäni naruja kiinni kuulin oven kolahtavan ja näin Julian taluttavan Kirppulaa sisälle. Tuhahdin ärtyneesti ja viskaisin ratsastusloimen orin päälle pikaisesti. Näin blondin vievän hevostaan sisälle karsinaansa, jolloin puolijuoksua kävin hakemassa kypärän, hanskat ja paksumman takin. Myös housut tuli vaihdettua pikaisesti, jonka jälkeen kävelin takaisin tallin puolelle, jossa Julia oli hävinnyt jonnekkin. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja talutin Hukkiksen kipinkapin sisälle. Juuri kun olin avaamassa ulko-ovea, Inna veti sen auki. Nainen mulkaisi minua ja mulkaisin takaisin.
“Voitko siirtyä sen kanssa? Pitäis päästä kato tonne pihalle. Meen maastoon jos joku kaipaa.” totesin kylmäkiskoisesti, jolloin Inna siirtyi ratsunsa kanssa ja kuljin parivaljakon ohi ärtyneesti tuhahdellen, hypäten tallipihalla suurikokoisen suomenhevosen selkään, jossa kiristin kypäräni hihnaa ja lähdin kävelemään pitkin maastoon vievää tietä. Maa ei ollut lainkaan liukas, joten hyvn aikaa käveltyäni kylmässä. Pakkasta ei ollut paljon eikä tuulikaan ollut hurja, joten pärjäsin varsin hyvin. Karistettuani tallirakennusten silhuetit kaukaisuuteen nostin ravin Hukkiksen kanssa, nauttien pehmeästä alkutalven ilmasta, joka kieppui ympärilläni ja pöllytti mustaa harjaa käsilleni. Kevennin pehmeästi, kun ori ravasi omaa tahtiaan pitkin leveää maastotietä. Hukkareissu kulki pyytettömän helposti ja rennosti. Lopulta nostin laukankin, jolloin tummat kaviot löivät tantereeseen rytmikkäästi heti apujeni painuttua orin kylkiin. Mukauduin pehmeään, laveaan laukkaan, jolla Hukkis kuljetti meitä eteenpäin. Ori liikkui kuin unien satuhevonen, vaikka toki tarvitsi apuja suunnatessamme eteenpäin tietä. Tie kapeni vähän ajan päästä tieksi ja laskin laukan raviin, ravaillen yli riitteen rapistamien lehtien. Laskin ravin vähitellen käyntiin, antaen puuskuttavan orin rauhoittua ja hengittää raikasta ilmaa.
En tajunnutkaan kuinka aika vieri kulkiessani metsää pitkin Hukkiksen kävellessä rennosti. Reitti oli molemmille tuttu, joten siitä ei tullut ongelmaa: kiersimme vain aina vain pitempää lenkkiä, kunnes tajusin, että pimeys alkoi laskeutua metsään. Punaisenoranssi valo väritti valkeaa metsää, jolloin kaivoin kännykän taskustani: kello oli melkein puoli kuusi. Olin ollut metsässä melkein kolme tuntia. Käänsin Hukkiksen ympäri ja aloin miettiä, mikä oli helpoin tie takaisin tallille. Hukkis höristeli korviaan siinä seiskoskellessamme. Usuutin orin pehmein avuin letkeään raviin takisinpäin. Muutaman polunristeytyksen ohitettuamme käänsin oritta vasemmalle. Tajusin, että isolle tielle päästäksemme pitäisi hypätä, jolloin oti suoralla rauhallisen ja hitaan laukan, päästäen orin sitten suurempaan laukkaan, sillä oja läheni. Hukkis lähti joka askeleella pitempään laukkaan ja kun oja viimein tuli eteen, ori hyppäsi voimakkaasti, mutta liian kaukaa. Onneksi ori pääsi ojan yli turvallisesti, nousten sitten suurelle tielle. Annoin suomenhevosen jatkaa pehmeää ja mukavaa laukkaansa tiellä. Ilta hämärtyi kilpaa Hukkiksen askeleiden kanssa, mutta lopulta laskin laukan raviin ja lähdin kulkemaan ravissa kohti tallia. Tiesin, että tallille pääsyyn menisi ainakin puoli tuntia, joten annoin orin kävellä, vaikka se tuplaisi ajan. Ori puuskutti pitkän laukkapätkän jälkeen, mutta viimeinkin talli tuli näkyviin pitkän kävelyn jälkeen. Ilta oli jo todella pimeä, kun olin tallipihassa. Laskeuduin orin selästä. Hukkis oli hikinen, joten kiidätin orin sisälle ja suoraan pesupaikalle, jossa otin orilta varusteet pois ja aloin hieroa oritta lämpimällä sienellä puhtaaksi. Piiiiitkän pesun jälkeen laitoin orin loimineen karsinaansa. Tuuve nuokkui karsinassaan kun heitin molemmille ruoan eteen: Hukkiksen pesu oli vienyt sen verran aikaa, ettei orilla olisi suurta ähkynpelkoa. Hevoset kävivätkin välittömästi heiniensä kimppuun roikkuessani suomenhevosteni karsinoilla.
Palautettuani Hukkiksen kamat paikalleen ja laitettuani jätkien iltaruoat valmiiksi hiipparoin taloon, jossa minut tervetulleeksi toivottivat koirat, jotka häsläsivät jaloissani. Raahauduin suoraan kylmään huoneeseeni ja kutsuin Nayan muksuineen toisele tyynylle ja Midaksen sängylle nukkumaan - tapaahan siitä ei tulisi, mutta en ollut suoranaisesti tottunut nukkumaan yksinäni, joten nukahtaessani nukahdin levottomaan uneen ratsastusvaatteet yhä päällä, nälkäisenä ja reppukin tallissa, varmistaen seuraavan aamun paniikin kun läksyt olivat hieman huonommassa kunnossa ja todennäköisesti siinä paniikissa en joko löytäisi reppuani tallista tai myöhästyisin bussista. Voi nyt … kele sanon minä.
06.12.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Karheat jouhet pistelivät käsiäni kun letitin hieman Tuuven vierellä seisoen, näppärät sormet punoen silkkinauhaa Tuuven häntään nelinlettiin. Sinisestä valkoiseen muuttuva nauha oli kauniisti esillä, tullen välillä letin välistä näkyviin kuin mikä tahansa jouhisortuva. Saatuani beigellä, ohuella lenksulla letin kiinni vilkaisin ylöspäin. Olin vallannut hevosteni kanssa tyylikkäästi koko tallikäytävän ja paikalla pyöri paljon muitakin. Muistelin Lindalta tullutta tekstiviestiä; ”Petra, voinko lainata sun hevosia? Valokuvaukses on lisätehtävänä Itsenäisyyspäivä-kuva ja aattelin et haluisitko niistä kivoi kuvia + mä ruskeen kielen?”. Itse neiti valokuvaaja istuskeli jakkaralla tallikäytävällä ja katseli muiden touhuamista. Lispe leperteli juuri Hukkikselle saatuaan orille suitset päähän.
”Hei Lispe oi rakas petturini, voitko irrottaa Tuuven suitsista turpiksen?” huikkasin Lispelle, samalla siirtyen Tuuven takaa orin sivulle, tarkastellen orin suoraksi suittua, kaunista ja paksua harjaa. Rosanna näpytteli puhelintaan hieman kauempana ja Catherine jutusteli niitä näitä Julian kanssa. Silmäni jäivät hetkeksi roikkumaan Juliassa: blondin ylle olimme saaneet lainaksi valkean mekon, joka laskeutui kauniisti alas ja oli hieman pussitettu sinisellä nauhalla vyötäröltä. Minun teki hetken mieli mennä Julian luo ja suudella tyttöystävääni, mutta purin huultani ja keskityin Tuuven harjan räpläämiseen.
”Eli ketkä kaikki on nyt tulossa rekeen?” kysyin, nostaen katseeni Tuuven harjasta. Meidän oli tarkoitus tehdä suomineito, eli Julia, Tuuven selässä-kuva sekä Hukkis reen edessä enkä ollut vieläkään aivan varma, ketkä olivat tuppautumassa rekeen.
”No mä tuun ainakin!” Rosanna huikkasi, nostaen katseensa puhelimestaan.
”Samoin!” Lispe kiljui, samalla nyhjäten Hukkiksen kasvaneessa, pitkähkössä harjassa olevaa takkua selväksi.
”Minä myööös!” Catherine ilmoitti.
”Mitä te huudatte täällä?” Inna ärähti meille tullessaan satulahuoneesta.
”Inna tuutko rekeen istumaan! Tehään itsepäisyyspäivä-kuvia!” huikkasin kämppikselleni, joka nyökkäsi epäluuloisen näköisenä.
”Onko kaikki valmista?” kysyin kuusikolta, joka oli kokoontunut talliin. Sain myöntävän vastauksen ja näinpä lähdimme kulkueessa pihalle. Olimme saaneet Hillan vanhan reen lainaan Milalta ja nainen olikin se jo raahannut pihamaalle. Tallinomistaja olisi halunnut tulla mukaan, mutta joutui jäämään tallille, joten laitettuamme Milan avustuksella Hukkiksen perään reen lähdimme matkaan. Julia ei uskaltautunut Tuuven selkään, joten Hukkiksen ravaillessa reen edessä vilttien ja taljan päällä istuskelivat Inna, Linda ja Rosanna, jotka eivät jaksaneet kävellä. Itse kuljin Julian ja Tuuven vierellä reen perässä ja Lispe hölkkäsi Hukkiksen vierellä. Ihmettelimmekin Julian kanssa tytön kovaa kuntoa.
”Ehkä toi Lispe käy nykyään salissa kun ei aika mee Hukkiksen hoitamiseen!” kiljuin kuin puhuen vain Julialle, vaikka tarkoitukseni oli tahallani olla niin kovin kärsinyt ja katkera Lispelle – jälkeenpäin purskahdinkin nauruun saaden muutkin nauramaan kirpeään pakkasilmaan.
Olimme päättäneet ottaa Julian ja Tuuven kuvat laitumilla, joissa oli kaunis tausta ja Tuuven karkaamisen uhka oli pienempi. Punttasin Julian Tuuven selkään ja blondi kääntyi istumaan Tuuven selässä kuin naistensatulassa, eli jalat yhdellä puolella. Nyin Julian helman paremmin ja menin sitten hieman kauemmas samalla kun Catherine tuli Tuuven vierelle ja otti orin ohjaksista kiinni, pidellen yllättävän rauhallista Tuuve paikallaan. Totesimme kuitenkin, että Tuuve oli niin lupsakan ja rauhallisen oloinen, että Catherine irrotti Tuuven ohjat ja meni kauemmas samalla kun Linda räpsi kuvia ratsukosta. Samalla Hukkis pörähti kauempana ja ravisteli lumen peittämää pusikkoa, josta yritti nyhtää syötävää ja sai fasaanin liikkeelle. Kamalan rääkäisyn päästävä fasaani lähti lentoon ja kiljaisin jo Julian nimen ilmoille kun Tuuve säikähti lintua ja otti muutaman peruutusaskeleen silmät pyörien päässä. Kuulin kameran räpsivän kuvia hurjalla tahdilla, mutten ehtinyt olla vihainen Lindalle, kun näin Julian ottavan kiinni Tuuven harjasta, joka laskeutui jälleen neljälle jalalle ja veti sitten suorilta jaloilta tasajalkahypyn ja teki pukin ilmassa. Tämän takia Julia putosi Tuuven lautasille ja onnistui osumaan rodeoratsun pukkinappulaan, jonka jälkeen näin vaalean naisen lentävän kaaressa Tuuven selästä, joka pinkaisi kauemmas. Catherine nappasi riimun naruineen ja juoksi Tuuven perään samalla kun itse juoksin Julian luo.
”Saa*anan hevonen!” Julia kiljui maassa samalla kun juoksin tuon luo ja autoin ylös maasta. Julia hytisi kylmästä, joten annoin tytölle takkini ja näin Lispen kipittävän meitä kohti käsivarsillaan paksu villaviltti.
”No saatiin ainakin hyviä kuvia” Linda ilmoitti, jolloin vilkaisin ystävääni myrkkyä silmissäni.
”Sittenku toi yks hullu on saatu kiinni niin otetaanko se reki vaikka tossa tiellä ja jos mennään tohon pellolle rymyämään pätkä?” tyttö ehdotti seuraavaksi, jolloin nyökkäsin kertaalleen, keskittyen sitten taas Julian käsivarren hieromiseen peiton ja takin läpi tuota lämmittääkseni.
Kohta Catherine saapui luoksemme huohottaen, pidellen rauhoittunutta Tuuvea kiinni suitsista, riimusta sekä riimunnarusta tiukasti.
”Mä voin jäädä pitämään sitä, mee sää vaikka tonne rekeen?” ehdotin tytölle, joka nyökkäsi ja antoi Tuuven minulle. Nelikko asettui mukavasti rekeen ja Lispe hyppäsi reen ohjaksiin, nostaen Hukkiksen kanssa lönkyttelevän ravin, ajaen kohti Lindaa, joka räpsi kuvia niin läheltä, että olin varma että mustahiuksinen jäisi kohta alle. Harmi, muttei jäänyt.
Kohta rekiporukka ravaili jo hangessa, Hukkiksen nostellessa koipiaan mahtipontisen komealle.
”Muistatko ku Hilla oli viime jouluna ton reen eessä?” naurahdin Julialle, joka silitteli juuri Tuuven vaaleaa kaulaa.
”Unoha se Hilla jo, pakko myöntää et Hukkis on hienompi” Julia tuhahti, jolloin käännyin katsomaan tyttöä hämmästyneenä.
”Mitä?” kysyin, suu auki.
”No on se Hukkis ihan hieno.” Julia murahti. Tuijotin tyttöystävääni hetken silmät suurina. Hetken tuijotettuamme toisiamme Julia suukotti minua huulille, jolloin kiersin käteni toisen lantion ympärille.
”… Eikai se Kiarakaa niiin kamala sitte oo…” mutisin Julialle, aikomuksenani suudella blondia, mutta Lispen ääni keskeytti puuhamme.
”Hevoset karkaa!” Hukkiksen entisen hoitajan ääni kuului ja nostimme äkkiä päämme, nähden Hukkiksen tiukasti reen edessä. Hämmentyneet ilmeemme saivat kaikki – paitsi Lindan – naurumylläkän valtaan ja punastuneina kuljeskelimme Tuuvea perässämme raahaten reelle.
”Mennäänkö sitte? Mee sä Julia vaikka kyytiin.” tarjosin, auttaen Julian sitten rekeen.
”Jatketaan myöhemmin.” kuiskasin blondin korvaan tuon nosutessa rekeen, virnistin ja hölkkäsin Tuuven kanssa kauemmas, saaden kävelyseuraksi Catherinen, joka jutteli niitä näitä matkalla tallille.
Tallia lähestyessämme meitä toivotti terveeksi suomenlippu, joka lepatti ylpeästi tangossa. Kävelimme tallin pihaan ja purimme Hukkiksen reestä. Talutimme molemmat orit käytävälle, jossa koko porukka alkoi riisua hevosia varusteista – paitsi tietenkin Linda, joka oli kiiren vilkkaa lähtenyt karkuun heti kun jotain piti tehdä. Mustahiuksisen lähdettyä alkoikin heti kauhea marttakerhomainen haukkuminen ja juorujen jakaminen, jonka ääressä menikin tovi jos toinenkin ja tietenkin Tuuvekin ehti haukata palan tai toisen enemmän tai vähemmän jokaisesta, joka käveli orin vierestä. Huokaisten puunasin Tuuven loppuun ja jätin orit sisälle lämmittelemään ja odottelemaan päiväruokiaan ennen kuin menin talolle avustajia kiitettyäni, jossa Julia oli juuri kuivissa vaatteissa sohvalla katsomassa Bad Teacheria. Olin napannut Midaksen mukaani tarhasta ja tuonut sisälle, josta se juoksi lumisine tassuineen Julian syliin mönkimään. Hurjasti kasvanut huskylapsonen nuoli juuri Julian naamaa blondin kikatellessa kun olin kuoriutunut ulkovaatteistani ja pääsin olohuoneeseen. Matelin keittiön kautta hakemassa paprikasipsipussin ja heitin sen sohvapöydälle, tuupaten sitten Midasta hieman sivumpaan samalla kun ryömin Julian vierelle, käpertyen vaaleamman tytön kainaloon lämmittelemään, vetäen kolme vilttiä päälleni ja niiskuttaen nenääni. Nostin kuitenkin silmäni ylemmäs ja painoin pehmeän suudelman Julian huulille, käpertyen sitten vieläkin tiukemmin ja lämpimämmin sohvalle, saaden lämmikkeeksi myös lauman koiria, yliäänekkään kämppiksen Innan kotiuduttua sekä pari kissaa. Inna jotain kiljui Tuntemattomasta sotiaalsta ja myöhemmin, Julian jo sohvalle nukahdettua itsenäisyyspäivän juhlien katsomisesta, mutta katoismme sinnikkäästi amerikkalaisia teiniroskaleffoja. Hyi, huonoja suomalaisia olimme.
29.12.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Närpin lantakikkareita Tuuven karsinan pohjalta. Olin heittänyt pojat jo ulos ja olin sitten palannut talliin tekemään aamuaskareita Eljaksen avuksi. Olin kipitellyt talliin heti kun näin Eljaksen auton ajovalot ikkunastani ja autellut laittamaan hevosille ruokia. Tiesin että tallille ei ennen puoltapäivää raahautuisi kukaan pakkasen paukkuessa parissakymmenessä asteessa: Nayakin oli pakko kantaa talliin, kun katti ei halunnut palelluttaa tassujaan täysin ja riehakkaiden pentujen kanssa mouruotus ei halunnut jäädä.
Vein puolityhjät kottikärryt Eljakselle toiseen päähän käytävää.
”Mä annan Tuuven olla viel hetken tarhas, meen sen kanssa sitte maneesiin!” huikkasin punapäälle ennen kuin hävisin takaisin. Naya näytti ensin siltä, että seuraisi minua, mutta kääriytyi sitten tiukemmalle karvamytylle Surun fleeceloimen päälle, joka oli ripustettu kuivumaan nuorikon karsinan eteen.
Hölkkäsin takaisin talolle pimeydessä ja eteisessä minua vastaan tuli noin viisisataa koiraa ja kissa. Tohelo luikki pihalle samalla kun nappasin koirien hihnat seinältä ja kaivoin vielä Midaksen valjaat kenkien seasta, kun joku oli ne sinne pudottanut eikä ollut vaivautunut nostamaan. Napsautin koirille hihnat pantoihin, sillä en uskaltanut päästää muiden koiria vapaaksi, tiedä vaikka karkaisivat. Napattuani itselleni kaulaliinan ja kiedottuani sen kaulani ympäri pujottelin tieni Midaksen luo ja sujautin valjaat hurtan päälle, päästäen koirat sitten pihalle minun hölkätessäni karvakorvien perässä. Kun koko lauma oli tehnyt tarpeensa kuka minnekin kinokseen laitoin Midasta lukuun ottamatta koiralauman häkkeihin. Juoksin Midaksen kanssa lyhyen lenkin postilaatikolle ja takaisin, laittaen pörröisen pennun sitten häkkiin muiden kiusaksi.
Heitin aamulehden keittiön pöydälle ja kuoriuduin sitten ulkovaatteistani, hiippaillen tyhjän talon läpi keittiöön, jossa aloin väsätä pannareita koko porukalle. Kukaan tuskin nousisi ihan heti, joten jätin pannarikeon kuvun alle pöydälle, vilkaisten sitten kelloa, todeten, että kello oli sen verran, että voisin liikuttaa Hukkiksen kevyesti ja ottaa sitten Tuuven kanssa estetreenin.
Kävellessäni satulahuoneeseen, painoin valokatkaisijan päälle ja valo räpsähti sekunniksi päälle ennen kuin kuului pieni ’poks’ ääni ja huone pimeni. Kiroten kopeloin tieni taukohuoneeseen, etsien sitten Eljaksen käsiini.
”Satulahuoneesta palo lamppu, tiiätkö missä on varalamppui?” kysyin, kohottaen kulmaani. Eljas puisteli päätään hiljaisena.
”No mä voin kattoo jos löydän, mut sun ehkä pitää laittaa se paikalleen, kun en mie yllä.” totesin tallityöntekijälle, häviten takaisin taukohuoneeseen. Pitkän kaivamisen jälkeen löysinkin energiansäästölampun kaapin perältä, huikaten Eljaksen vaihtamaan sen.
Lamppu syttyi hitaasti satulahuoneeseen, josta etsin Hukkiksen tavarat, sammuttaen sitten valon. Heitin Hukkiksen varusteet orin karsinan edustalle ja lähdin sitten kävelemään kohti tarhoja. Hevoset hörisivät ja päästivät ilmoille pieniä hirnahteluja kun kävelin orin tarhalle, pyydystäen nyrpeän Hukkiksen. Taluttelin rauhallisen orin talliin, jättäen mustan orin käytävälle. Järkyttävän talvikarvan kasvattanut Hukkis nuokkui käytävällä kun harjasin tähtipään läpi nopeasti, ottaen sitten suitset olkavarrelleni, lämmittäen paljaassa kädessäni orin kuolaimia.
Pitkän ajan kuluttua kuolaimet olivat viimeinkin lämpimät ja asetin ne orin suuhun, vaihtaen sitten löysän villapiponi kypärään ja lapaset villaratsastushanskoihin, jotka sain Innalta lahjaksi lainattuani kämppikseni hanskoja miljoonat kerrat, kun olin itse liian laiska ostamaan omat ja kädet palelivat jatkuvasti…
Talutin Hukkiksen pihalle ja näin Milan könyävän pihalle vesikanisterin kanssa.
”MIIIIIIILAAAAA” karhuin unenpöpperöiselle naiselle, joka nosti katseensa jaloistaan ja laski sitten kanisterin koirien häkkien edustalle ja käveli luokseni kiireettömästi.
”Viititkö puntata mut selkään? Käyn vähän maastossa, varmaan vaan joku tunti puol.” kysyin tallinomistajalta, joka nyökkäsi ja auttoi minut korkean hevosen selkään.
Hukkis teki itsekseen muutaman voltin kun keräilin ohjia käsiini ja vilkaisin Milaa, joka oli palannut antamaan koirille vettä, koska vanha oli jäätynyt yön aikana. Painoin sitten pohkeet Hukkiksen kylkiin, joka tuijotteli poissaolevana parkkikselle päin. Ori hypähti käyntiin ja lähti tarmokkaasti kävelemään, yrittäen pariin otteeseen nostaa ravin.
”Miiiitää, eikai meidän lumenvihaaja vaan oo reipas tänään…” naureskelin suokin leveästä selästä ja hyvän tovin käveltyämme leveää metsätietä annoin pohkeideni painautua orin kylkiin, jolloin Hukkareissu nosti reippaan ravin, nostellen jalkojaan auraamattomalla metsätiellä. Aurinko oli vasta nousemassa laiskasti metsänreunan takaa ja loi puiden varjoista pitkiä ja uhkaavia edessä aukeaville lumisille pelloille. Hidastin Hukkiksen askelluksen käyntiin, tuijottaen hiljaa pilveä, joka nousi orin sieraimista puuskauksina. Yhtäkkiä minua alkoi kylmätä, kun nostin katseeni metsänrajaan. Pysäytin Hukkiksen hetkiseksi, tarkkailin metsänrajaa ja kuuntelin luotettavaa suokkia allani. Hukkis steppaili hieman paikallaan, joskaan ei hermostuneena, mutta käänsin kuitenkin orin toisin päin ja nostin ravin heti käännyttyämme. Hukkis oli kuitenkin innokas nostamaan laukan joten istuin tiukasti Hukkiksen talvikarvan peittämään selkään ja annoin orin viilettää metsätiellä. Lopulta annoin vauhdin hurman loppua ja siirsin määrätietoisen orin raviin, vaikka Hukkis olisi jatkanut matkaansa reippaammassa askellajissa. Loppujen lopuksi siirsin mustan hevosen käyntiin ja taputtelin paksun harjan peittämää kaulaa, kehuen samalla suokkia.
---
Saatuani Hukkiksen karsinaansa lämmittelemään lähdin metsästämään Tuuvea. Kello oli jo niin paljon, että Milakin oli virallisesti töissä, joten valitin naikkoselle satulahuoneen lampusta ennen kuin menin pyryyn ja pakkaseen hakemaan Tuuvea.
Tuuven tarhalle rämmittyäni näin orin venyttämässä kaulaansa juuri ja juuri sähkölankaan koskematta, vilautellen hampaitaan Iipalle vitostarhassa, vaan eipä näyttänyt Iippakaan erityisen ilahtuneelta tästä tarhavierustoverista.
”Hei nyt loppu!!” karjaisin mörrimöykyille, taputellen käsiäni yhteen pääni päällä. Tuuve ja Iippa hätkähtivät intensiivisestä tuijotuskilpailustaan ja Tuuve kääntyi minua kohti. Pian ori hyppäsikin pienen pukin ja lähti vetämään kiitoravin- ja laukan sekoitusta pitkin tarhaansa. Orin vauhti kuitenkin loppui kesken pukin, kun orin etujalat ja takajalat päättivät lähteä eri suuntiin ja ori veti pehmeään nietokseen kyljelleen. Hetken ajan Tuuve näytti pöllämystyneeltä, mutta alkoi sitten kieriskellä lumessa, piehtaroiden sydämensä kyllyydestä kuin se olisi ollut orin alkuperäinen tarkoitus. Tämän tajuttuani purskahdin hervottomaan nauruun ja hakkasin käsiäni vasten polviani, nauraen Tuuvelle useamman hetken ajan. Tuuve könysi ylös ja lähti kävelemään tarhan toiseen päähän kun sain itseni koottua ja avasin oritarhan portin. Pienen hippaleikin jälkeen Tuuve antoi kiinni ja lähdin taluttelemaan oritta kohti tarhaa, vaikka Tuuve olisi kovin mielellään käynyt puremassa palasen Iipasta.
Raahattuani vastahakoisen Tuuven talliin suoritin orille lähes yhtä pikaisen harjauksen kuin Hukkikselle ja iskin orin selkään sitten satulan martignaaleineen. Lämmitettyäni orin meksikolaissuitsien kuolaimet Tuuvekin sai pureskella rautaa samalla kun laitoin orille mahdollisimman nopeasti suojat jalkaan.
”Juliaaaaa! Viititkö tuua radion taukohuoneesta maneesiin?” huikkasin Julia P:lle, joka kuljeskeli toimettoman näköisenä varustehuoneessa: nyt kun valo oli himmeä kiitos energiansäästön, ovet olivat auki maksimaalisen valon saamiseksi. Uunituore hoitaja hätkähti hieman, mutta nyökkäsi. Huikkasin kiitokset ja lähdin viemään Tuuvea kohti maneesia. Lyhyenkin matkan aikana Tuuve melkein ehti karata minulta kertaalleen, kun ori yritti purra pari sormeani irti.
Maneesin lämpö toivotti minut tervetulleeksi. Pehmeä, keltainen valo korosti varjoja hevosten kavioista hiekassa. Katselin hetken hiljaista maneesia, kävellen Tuuven kanssa sitten jakkaran vierelle ja pompaten suokin selkään. Tuuve steppasi kerran jos toisenkin ennen kuin asettui. Samalla Julia P rynnisti ovesta radio kädessään.
”Mihin haluut et laitan tän?” tyttö kysyi sulkiessaan ovea perässään.
”Jos viitit laittaa sen kiinni siihen seinään. Ja jos katot sinne maneesin katsomoon, siel pitäis olla kotelossa semmonen CD-kotelo, mis lukee päällä ”Tuuven musiikintunnit”, ni laitat sen levyn pyörimään, kiitti!” selostin työlle, joka löysikin kotelon heti ja laittoi sen pyörimään pistokkeeseen kytketystä cd-soittimesta. Olin käynyt Tuuven kassa pariin otteeseen estekisoissa ja orille tuntui olevan aina kauheana ongelmana musiikki, sillä suokin korvat pyörivät nytkin päässä kun soinnut alkoivat tanssahdella pitkin ja poikin maneesia. Julia P hävisi tekemään omia hommiaan ja aloin koota Tuuvea kuulolle.
Lyhyen taistelun jälkeen Tuuve alkoi liikkua varsin vaivattomasti ja hyvin allani ja annoin orille hieman lisää ohjaa – tänään oli selvästi hyvä päivä, jolloin Tuuveakaan ei huvittanut pukitella. Maneesin ovi kävi ja näin Sofian ja Lispen saapuvan maneesiin.
”Kuultiin että sä olit täällä Tuuven kanssa ja aateltiin että tullaan nauramaan sulle kun putoot sieltä” Lispe kiusasi, samalla iskien persauksensa maneesin penkeille.
”Tosta kiitokseks saat laittaa pari estettä pystyyn!” ärjähdin Lispelle, naurahtaen pehmeästi. Lispe kuitenkin nousi penkistä ja alkoi koota esteitä kentän pehmeälle hiekalle.
Lispe nosti minun verkatessani pystyyn kaksi 90cm estettä pitkille sivuille sekä muutaman matalahkon ristikon kentän keskelle. Kiitin tyttöä ja nostin Tuuven kanssa sitten laukan. Ori lähti heti viettämään esteille, mutta otin päättävisesti kaksi kierrosta leppoisaa laukkaa ennen kuin ohjasin hulmuharjan esteille. Tuuven ylitettyä yksi pieni ristikko ja yksi pysty ongelmitta huikkasin ohi mennessäni laittamaan musiikkia kovemmalle. Kun musiikin ääni voimistui, tunsin Tuuven askeleiden tulevan epävarmemmaksi ja pään kääntyilevän musiikin tulosuuntaa kohden. Iskin kuitenkin pohkeeni vahvemmin suokin kylkiin ja ori lähtikin päättäväisesti eteenpäin, ylittäen yhden pystyn vaivatta. Tuuven selässä oli mukava istua orin hypätessä, vaikka useasti Tuuve lähtikin hyppyyn liian aikaisin. Hidastin hieman laukan tempoa ja käänsin Tuuven ristikoille, antaen orin mennä ne rauhallisemmassa laukassa, vaikka tunsin, kuinka hopeaharjainen yritti kirittää tempoa ja vauhtia paljon suuremmaksi.
Puolta tuntia, paria estettä ja yhtä putoamista myöhemmin harjailin Tuuvea hivenen poissaolevana. Sofia oli ollut kovin huolisaan, etten satuttanut itseäni, mutta olin verkannut vaaleanruunikon loppuun ja vienyt orin sisälle, jossa Hukkis mutustelikin jo päiväheiniään kiitos Milan.
Parkkeerasin Tuuven karsinaansa ja heitin orille heinät ennen kuin raahasin väsyneen ruumiini takaisin talolle ”pikku” torkuille …
25.01.2015 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
”Saaaaamperin otus nyt” ärähdin ties kuinka monetta kertaa Tuuvelle, joka steppaili kuolaintaan purren allani kun yritin kiskoa satulavyötä mahdollisimman tiukalle. Tiesin jo valmiiksi, että Tuuvella oli sellainen päivä, että nyt mentiin pers ilmassa ja leikittiin leikkiä ”älä koske lattiaa!!!”. Harmi kyllä olin juuri tänään päättänyt lähteä tekemään puomityöskentelyjä rodeoratsuni matalassa selässä. Keräsin ohjaa tiukemmin käsiini, vetäen kunnolla henkeä kertaalleen kuin painoin pohkeeni pehmeästi Tuuven kylkiin. Tuuve lähti heti rikkomaan raville kädelle painaen, jolloin istuin persiini kiinni penkkiin ja hammasta purren pakotin suomenhevosen käyntiin uraa pitkin.
Ehdin jo huokaista helpotuksesta, kun Tuuve kulki yllättävän rauhallisessa temmossa pitkin kaviouraa, joka oli painunut kevyesti maneesin hiekalle. Sunnuntainen aamupäivä piti maneesin ja tallin yleensäkin tyhjänä, joten olin vallannut koko maneesin erilaisten puomiväkermien täyttämäksi.
Melko pitkät alkukäynnit otettuani painoin orin varovasti raviin, johon Tuuve lähtikin lähes räjähtävällä voimalla, jolloin sain taistella orin kanssa muutaman hetkisen saadakseni askellajin ja vauhdin jotenkin säädylliseksi. Suokki painoi kädelle tuhottomasti, mutta ohjasin sen päättäväisesti puomeille.
Ensimmäinen puomi kolahti ja yritin hidastaa Tuuven vauhtia, mutta ori juoksi täysin kuurona kaikkien apujen läpi ja kolautti toisenkin puomin. Tunsin, kuinka Tuuven vaalea pers nousi taivaisiin ja hypähdin eteenpäin satulassa. Kiroillen iskin pakarani penkkiin ja ohjasin Tuuven tiukasti sivulle, jotta pukkisarja loppuisi viimeistään kun seinä tulisi vastaan. Tosiaankin vauhti hidastui ja Tuuve teki äkkipysähdyksen aivan seinän vierustalle, narskutellen kuolainta. Sydän hakaten päästin orin taas kävelemään ja harmikseni vain muutaman askeleen jälkeen ori lähti kiitämään jossakin laukan ja ravin sekaisessa askellajissa, heitelleen vuoroin etu- sekä takapäätään ilmaan minun roikkuessani orin hulmuavassa harjassa ja yrittäessäni pysyä orin selässä kaikin lihaksin mitä minulle oli viime aikoina Tuuven kanssa roikkuessa kehittynyt.
Lopultakin sain Tuuven jälleen kuriin… vain jotta ori pääsisi jälleen hetken tauon jälkeen pukkikiitolaukkaan pitkin poikin maneesia, jyräten puomit edeltään.
---
”Petra? Petra? Apua mitä sulle kävi? Petraaaaa?” kuulin etäisesti tutun äänen, avaten hitaasti silmäni. Hetken hengiteltyäni ja räpyteltyäni silmiäni ylleni hahmottui ihmisen varjo, jonka hetken päästä tunnistin…. Sandyksi? Kyllä, Sandy se taisi olla – en ollut hirveästi kaveerannut uusien hoitajien kanssa.
”Täh?” päästin suustani erittäin järkevästi. Hetken päästä hahmotin Sandyn takana kättärät ja talikon paiskattuna maahan.
”Mä tulin siivoomaan maneesia ku en tienny et oot täällä ja näin ku putosit Tuuvelta ku avasin ovea?” Sandy selvensi kulma koholla.
”Aa…. Joo. Nii. Onks Tuuve ihan ok?” kysyin enemmän tai vähemmän pöllämystyneenä.
”Se jäi tonne kyttimään, tais rikkoo ohjansa… Mut ootko sä ok? Sattuuko johki?” Sandy kyseli vähintäänkin yhtä hämmentyneen oloisena. Pudistelin päätäni, nousten oudon tunnottomana ensin istumaan ja sitten seisomaan, nähden Tuuven, joka nyhväsi maneesin nurkassa, haistellen kakkakikkaretta nurkassa, ohjat roikkuen kappaleina orin kaulalla.
Pyydystin Tuuven luokseni ja vedin nopeasti henkeä hampaitteni välistä sihahtaen, kun vasen olkapääni aristi hieman liikettä, mutta huomasin, että ohjat olivat aika pitkälti keskeltä katki, joten sitaisin ne kiinni ja käännyin Sandya kohti.
”Autatko mut selekään?” kysyin, pitäen samalla Tuuvesta itse kiinni.
”Joo. Ootko varma et se on ihan fiksu idea?” Sandy venytti ’joo’taan, mutta käveli minun ja ratsuni luokse ja meni roikkumaan Tuuven satulan toiselle puolelle, vaikka kyseenalaistikin ideani. Laskin oikean käteni tottuneesti satula takakaarelle, nostaen sitten vasenta kättäni kohti satulan etukaarta, ohjat kädessäni. Noin puolessavälissä käden nousua päästin parkaisun, kun tuntui, että käteni meni lukkoon ja läiskähti sitten rentona vierelleni.
”Kaikki ok?” hoitaja kysyi säikähtäneenä, jolloin kuulostelin hetken kättäni.
”Ehkä mä vaan kävelytän sitä hetken.” totesin hammasta purren, tuijottaen tunnotonta vasenta olkavarttani, napaten sitten Tuuven ohjat paremmin käteeni, kiittäen Sandya kuitenkin.
Taluttelin vartin verran Tuuvea pitkin poikin maneesia, pysytellen poissa Sandyn tieltä, kävellen sitten jalat kuin täristen talliin, jossa Rebekka jututti juuri Likkaa, kääntyen minua kohti kun tulin ovesta.
”Mooi! Olitteks te jo tähän ratsastamassa?” Rebekka kysyi pirteästi, jolloin nyökkäsin.
”Haluutko auttaa mua ottaa tältä kamoi pois? Se ei kyl pure enää nii herkästi, mut uskallatko ottaa sen satulan vaikka?” ehdottelin Rebekalle.
”Mitä saan jos autan?” Rebekka kysyi virnuillen.
”Tukanleikkuun ens leirillä ku nukut etkä osaa aavistaa mitään” ilmoitin pokerinaamalla, joka sai Rebekan Tuuven hampaita väistäen tulemaan orin sivulle ja katselin, kun nuoremman kädet toimivat näppärästi solkien kimpussa. Kuljeskelin sitten Tuuven pään viereen, tuijottaen oritta tuimasti, kun nostin jälleen kättäni avatakseni soljet orin suitsista, mutta ajatus päättyi lyhyeen kun jälleen lukituksen ja voimattomuuden tunne valtasi koko vasemman käteni.
”Aiii kele… Hei Rebekka voitko ottaa noi suojatki, mä taisin vähän loukata kättäni tossa ku putoilin?” kysyin Rebekalta, joka kipitti kiltisti ottamaan kiukkuiselta suokilta suitsia pois, joutuen kylläkin kerran orin hampaisiin, vaikka kuinka ärisin Tuuvelle.
”Mä voin kyl viiä nää, mee sä vaik sisälle jos kerran ittes satutit?” Rebekka ehdotti, johon myönnyin kiitollisena, napaten Tuuven mukaani ja vieden herran pihalle pikaisin askelin jäisen pihamaan poikki.
---
Kipittelin takaisin sisätiloihin, missä suurin osa porukasta oli vasta heränneen näköistä. Tepastelin suoraan yläkertaan, jossa vetäisin ratsastustakkini ja hupparini päältäni hankalasti oikean käteni avulla ja menin sitten kokovartalopeilin eteen, kääntyen selkä kohti peiliä. Spagettiolkaimisen, tummansinisen toppini alta löytyi ikävä näky: olkapään nivelen kohdalla oli outo kuoppa ja olkapää näytti kehittelevän ilkeää mustelmaa. Tuijottaessani jossain määrin järkyttyneenä olkaani peilistä, enkä huomannut, että huoneeni ovi kävi.
”Mitä helvettiä?” kuulin Julian kirkaisevan ja säikähtäneenä käännyin, mutta Julia oli jo kimpussani. Blondi tarrasi toisen kätensä vyötärölleni ja toisella kädellä siirsi varovasti pitkiä hiuksiani sivuun olkapään päältä.
”Mitä sä teit?” Julia tivasi minulta, jolloin huultani purren siirsin katsettani Julian hiuksista sivulle.
”Putosin äsken Tuuvelta” mutisin. Blondi henkäisi terävästi ja nousi sitten seisomaan suoraan, katsoen minua suoraan silmiin.
”Sun on pakko mennä näyttämään tota sairaalaan” Julia totesi jossain määrin kipakasti, jolloin nyökkäsin hitaasti, alkaen sitten hamuilla päälleni äsken riisuttuja vaatteita. Julia oli kuitenkin nopeampi ja auttoi päälleni edestä napitettavan paksun villatakin ja puoliksi juoksi hakemaan minulle siistimmän takkini työtuoliltani.
Julia häsäsi ympärilläni kun kävelin kohti ulko-ovea.
”Rauhotu nyt jo, nainen! Ei mua ees satu” valitin häsäävälle tyttöystävälleni, joka tuhahti äänekkäästi kesken rappusten laskeutumisen.
”No ei tietenkää ku sun keho yrittää selvittää pahimmat vauriot enneku tunnet sen kivun täydellä voimalla!” Julia kivahti minulle, mutten jaksanut loukkaantua kimpaantua kipakasta äänensävystä, vaan jatkoin matkaani.
Saatuani kengät jalkaan Julia puoliksi talutti minut autolleen ja lähti ajelemaan kohti sairaalaa reilun kahdenkymmenen minuutin päässä.
Istuessani lämpimässä autossa huomasin ensin tunnon palaavan vasempaan olkavarteen eikä mennyt kahtkaan minuuttia, ennen kuin nyyhkäisin jo ääneen; kipu alkoi vallata aluetta koko olkapäässäni ja vielä pari minuuttia ja paruin jo täyttä kurkkua jokaisen möykkyrän kohdalla, vaikka Julia yritti niitä väistelläkin samalla kun yritti rauhoitella minua.
”Julia is särkylääkkeet on? Tiiän en sul oli niit joskus hansikaslokeros?” puoliksi itkien kysyin, kopeloiden oikealla kädelläni hansikaslokeroa.
”Et ota niitä kun muuten et osaa kertoo lääkärille missä tuntuu ja kui pahasti” Julia opasti, läiskäisten valoissa lokeron kiinni minun vedettyäni sormeni pois lokerosta. Puuskahdin tyytymättömänä, joskin se päättyi räkäiseen itkun pyrskähdykseen, joka vai kiukultani tehoa.
---
”Petra mitä hemmettiä sä teit?” Inna kysyi minulta heti kun pääsin sisälle asti Julian seuratessa minua kuin hai laivaa.
”No putosin aamulla Tuuvelta. Ja multa meni vasen olkapää sijoiltaan ja se on nyt ainakin pari viikkoo täs.” sanoin, viitaten kantositeeseen, joka koristi nyt rintamustani takkini alla.
”Et oo tosissas. ” Inna puuskahti.
”Voidaan kyl vaihtaa olkapäitä ni voin olla vähemmän tosissani?” kivahdin takaisin, tuntien oloni enemmän tai vähemmän uupuneeksi saamieni kipulääkkeiden ja rasituksen takia.
”Joo jos me mennään vaikka nukkumaan” Julia ehdotti takaani riisuessaan omaa takkiaan päältään. Inna ymmärsi yskän ja häipyi tieltämme, päästäen minut tömistelemään omaan huoneeseeni, jonne Julia seurasi minua parin leffan kanssa – kello ei ollut vielä seitsemääkään, joten Julia lupautui katsomaan kanssani leffoja, sillä en saisi ihan heti unta kivun ja unirytmin takia ja huominen oli meille molemmille vapaa – mitä nyt jotain kuvista mutta sieltä pois oloon ei kukaan toivottavasti kuolisi.
19.02.2015 - Kirjoittanut Mila
“Aaaah! Haistatsä tän?” Stina kysyi, kun olimme lantalan takana vetämässä tupakan myrkkyjä keuhkoihimme.
“Tupakan ja hevosen paskanko?” mutisin tumpatessani jämät vanhaan lasipurkkiin, joka joskus oli toiminut suolakurkkujen säilytyspurnukkana.
“Eiii, kun tän!” Stina nauroi ja viittoili käsillään ympärilleen kuin mikäkin sekopää. “Kevät!”
Nuuhkuttelin hetken ilmaa ja kohautin harteitani: “En haista muuta kuin hevosen paskan ja tupakan…”
Stina pyöräytti silmiään, tumppasi sätkänsä ja lähti sitten köpöttelemään liukkaalla polulla varovaisin askelin eteenpäin.
“Ilonpilaaja..” Stina murisi. “Kevät tulee ja sä oot tommonen Negatiivi Nelli! Pitäiskö sun mennä jollekki psykiatrille puhumaan tosta sun masennuksesta?”
“Masennuksesta?” hörähdin huvittuneena.
“No nii, keväällä ruikutat että on kevätmasennus, kesällä sä jaksat kitistä että on kuuma ja itikoita, syksyllä iskee syyskooma ja talvella masentaa pimeys sekä kylmyys…” Stina pälpätti edeten hitaasti mutta varmasti kohti tallia. Kuitenkin naisen jalka lipesi liukkaalla polulla ja armas työntekijäni lensi perseelleen maahan.
“HAHAHHA! Ei mua masenna enää tää kevät kun näkee kaikenmaailman kotipsykologien lentelevän!” räkätin Stinan kertoessa erittäin monisävyisesti mielipiteensä kyseisestä ilmalennosta.
“Oo hiljaa…” Stina ähisi noustessaan pystyyn ja hieroskeli takapuoltaan. “Auts.”
Jatkoin räkättämistäni aina tallille saakka ja lampsin sitten yksityisten puolelle. Hukkiksen olin julmasti käskenyt jättää sisälle aamukaurojen jälkeen ajatuksena liikuttaa tuo musta orhi Petran paskottua olkapäänsä.
Olihan ori tietenkin minunkin hevonen, joten oli vähän niin kuin velvollisuus minullakin iskeä takamus aina silloin tällöin Hukkiksen satulaan...
Hukkis näytti erittäin “ilahtuneelta” tajutessaan joutuvansa hommiin. Pienen perkelehtimisen jälkeen sain orin käytävälle ja ryhdyin harjaamaan mustaa hevosta putipuhtaaksi puruista sekä muista roskista, mitä herra oli päällensä saanut sotkettua.
“Et pure!” ärisin orille, kun se yritti upottaa leegonsa takamukseeni minun harjatessa sen vatsakarvoja. Ketjut vain kalisivat, kun ori viskoi päätänsä tyytymättömänä ja luimisteli minkä ehti. En antanut orin kukkoilun häiritä vaan harjasin Hukkiksen läpikotaisin, ennen kuin taistelin sen niskaan tarvittavat varusteet ratsastusta varten.
Koska tunnit eivät vielä tältä päivältä olleet alkaneet, menimme Hukkiksen kanssa maneesiin treenailemaan. Kentälläkin olisi kyllä pystynyt ratsastamaan, mutta eipähän kovin hirveästi yleisöä olisi minun mahdollisille ilmalennoille kun maneesin suojassa leikkisin rodeoratsastajaa.
Yllätyksekseni Hukkis alkukankeuden jälkeen totteli kuin unelma! Ei vikuroinut, ei oikonut kulmia, ei painanut kädelle saatika kaahottanut harja putkella maneesin päästä päähän pukitellen villisti. Hitsi vie! Mitä se tämmönen on?
Olikohan tämä nyt varmasti Hukkis vai oliko joku vain naaminoinut jonkun pullamössöpollen Hukkikseksi?
Typerä virne naamallani jatkoin treenailua ja pompattiin me parit matalat esteetkin, jotka joku oli jättänyt maneesin keskelle lojumaan. VAIKKA ne olisi pitänyt kasata pois heti eikä viidestoista päivä… Mutta sepä tuppasi unohtumaan itse kullakin, kuten tallin säännöt ylipäätänsä.
Kun lopettelimme Hukkiksen kanssa, halasin oria tyytyväisenä.
“Jos sä osaisit aina käyttäytyä näin hienosti niin Petra ei susta sitä makkaraa uhkais tehdä joka toinen päivä!” lässytin ja rapsutin oria korvien välistä.
Hukkis puhisi tyytyväisyyttään ja pukkasi minua hellästi päällään olkapäähän.
“Hassu ukko…”
Lähdimme kävellen takaisin tallille ja orin “oikea” omistaja meitä jo vartoili tallin puolella.
“Mites meni?” Petra tivasi heti meidät nähdessään. Ilmeisesti hän oli varautunut siihen, että tulen vähintään jalka paketista maneesista ulos.
“Voi kuule! Sun olis pitäny nähdä! Mitä sä oot tehny tälle? Ootko sä ruunannu tän mun huomaamatta? Hukkis meni aivan täydellisesti!” hehkutin rinta rottingilla ja Petra katseli minua hieman epäillen.
Lopulta nainen kohautti harteitaan ja myönsi, että osaa se Hukkis joskus käyttäytyäkkin.
“Jos teillä kerran meni noin hyvin niin mite ois ton Tuuven kanssa? Käyppä kokeileen!” Petra virnisti leveästi ja jos olisimme piirretyissä, olisi naisen päähän kasvaneet pienet punaiset sarvet.
Koska tänään selvästi oli meikäläisen päivä niin ilmoitin ratsastavani Tuuvella oikein mielelläni. Petra hörähti huvittuneena ja toivotti onnea, kuulema tulisin sitä tarvitsemaan. Pöh. Eihän nyt mikään voisi mennä pieleen, tällaisena päivänä!
Jepjep… Onneksi Petran kännykän muistikortti oli täynnä eikä tämä saanut videokuvaa minun ja Tuuven rodeoleikeistä. Olisimme olleet hyvää Hauskat Kotivideot-materiaalia, sillä Tuuve vei minua aivan 100-0 ja olin varmasti kuin räsynukke siellä orin selässä. Kuitenkin pysyin kyydissä joten kuten vaikka ei se kaukana ollut, että olisin sen kymmenen kertaa orin selästä lentänyt kuin leppäkeihäs.
Olin varmasti paljon hikisempi kuin itse hevonen ratsastuksen jälkeen. Petra nauroi vahingoniloisena katsomosta ja kehui, kuinka hyväkäytöksinen hevonen hänellä onkaan kun jaksoi tuoda hieman piristystä tylsään sairaslomapäivään.
Näytin naikkoselle kansainvälistä käsimerkkiä ja lähdin tanssahtelevan orin kanssa takaisin tallille.
“Lopeta tuo perseily!” komensin oria, kun se yritti lähteä matkoihinsa tallipihalla ja sain hetken luistella hevosen perässä roikkuen suitsissa kiinni. Turkanen mikä hevonen!
Kun lopulta olimme turvallisesti tallissa, hoidin kauhukakaran nopeasti ja viskasin orin hetkeksi karsinaansa häpeämmään. Ulos pääsisi vasta tunnin kuluttua, jos vain saisin jonkun lahjottua viemään känkkäränkän tarhaansa. Toisaalta, eihän minulla tänään työvuoroa ollut, joten Markus saisi kunnian viedä Tuuve ulos. Muah hah haa.
26.02.2015 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra) Pätkä Hukkareissun ja Krijoitusvirheen hoitopäiväkirjamerkinnästä
Hikinen Kassu jäi karsinaansa etsimään pohjalta heinänkorsia naposteltavaksi ennen tuntien alkua ja itse suuntasin varustehuoneeseen, jossa etsin käsiini Tuuven satulan vain huomatakseni, että joku oli sen aivan vastikään puhdistanut. Kulmiani kohotellen löysin suitsenkin, jotka olivat aivan yhtä puhtoiset.
"Kuka on putsannu Tuuven kamat!" hihkaisin tuntiratsujen käytävälle, jossa porukka vain kohotteli harteitaan, joten jätin asian sikseen ja painuin kohti tarhoja.
"Pojjjjjjjaat!" huutelin Tuuvelle ja Hukkikselle, jotka molemmat tulivat tarhojensa portille eri puolilla tarharykelmää. Muutama muukin hevonen nosti päänsä, mutta suurin osa jatkoi köllöttelyään auringossa.
Etsin toppaliivini taskusta heppanamit, jotka olivat lojuneet siellä viimeiset pari vuotta - no, ainakin melkein - ja annoin Tuuven hampaisiin muutaman herkun. Orin rouskutellessa nameja rapsuttelin vaaleaa oritta, jonka otsatukka ulottui reilusti yli silmien. Olin alkanut Tuuven harjan kuntoon saatuani kasvattaa harjaa ja se näkyi - Tuuve oli kuin uniratsu! Siis lihavahko uniratsu, joka oli oudon värinen ja puri ihmisiltä paloja persiestä. Siitä puheen olleen joudin vetäsemään käteni pois kun orin hampaat hamusivat sormistani namupaloja, joita ei enää ollu ja suuntasin parkkista kohden ollevalle Hukkiksen tarhalle. Matkalla katseeni osui jalanjälkiin, jotka menivät kohti pellon takna olevaa metsää, mutten suonut niille toista ajatusta, kun Hukkis hörähti minulle kovaäänisesti tarhastaan, vaatien namiannostaan. Rapsuttelin orin valkeaaa läikkää ruskeiden silmien välissä ja jutustelin orin kanssa. Nyt, kun muut olivat liikuttaneet Hukkista, oli Hukkis hieman uhmakkaampi minua kohtaan kuin normaalisti: Hukkis oli aina ollut kovin herkkä sielu ja koki ilmeisesti itsensä hylätysti, varsinkin kun nyt lukulomalla olin paljon sisällä nenä kiinni kirjoissa.
26.03.2015 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Istuin malttamattomana pitkästä aikaa bussin penkissä. Olin saanut raahattua itseni lääkäriin tänään aamupäivällä ja saanut olkani kanssa ns. puhtaat paperit - saisin nousta tänään varovasti takaisin satulaan! Innoissani katselin tuttujen maisemien vilahtavan ohi, kunnes pääsin tuttuun tienhaaraan ja kurkotin sormeni stop-nappulalle. Bussi pysähtyi nytkähtäen ja huikkasin kiitokset kuskille ennen kuin astuin lumisöttöön, joka peitti tienpintaa, vaikka aurinko yritti sulattaa sitä itsepintaisesti. Vedin pusakkaa tiukemmin ympärilleni ja lähdin kävelemään kohti Vaahterapolkua, oikoen hieman metsän kautta tuttua polkua, kun en viitsinyt pelkkää tienviertä seurata.
Tallille asti päästyäni tepastelin sisälle, jossa Ritva oli pöyhimässä sohvatyynyjä. Minut nähdessään Milan melkein-anoppi yritti pölistä kanssani jotakin, mutta huikkasin olevani kovin kiireinen ja syöksyin yläkertaan vaihtamaan vaatteita. Nostin käteni pitkästä aikaa kunnolla pääni yläpuolelle ja vedin mustan, paksusta kankaasta tehdyn pitkähihaisen päälleni. Vaihdoin farkut verkkarihou-- eikunsiis, beigeihin, ruutukuvioisiin ratsastuspökiin, huomaten, että ne olivat melko kireät: olin sairaslomani aikana ehtinyt kerätä kilon jos toisenkin… Suu mutrulla tarkastelin itseäni peilistä ja mieli selkeästi maassa palailin ulos. Nostaessani katseeni turvakärjellisistä kengistäni näin Rosannan hölkkäävän kasvot punaisina tieltä. Heilautin tervettä kättäni automaattisesti heilautukseen ja jäin odottelemaan, että Rosanna tulisi luokseni, jonka tyttö pian tekikin.
“Mitäs sä täällä näin aikasin?” kysyin, vilkaisten kännykkäni kelloa, sen näyttäessä vähän päälle keskipäivää.
“Ei ollu muutakaan hommaa niin aattelin tulla kuluttamaan aikaa” Rosanna vastasi virnistäen, pörröttäen samalla tummia hiuksiaan.
“Sultaki sitte kirjotukset ohi?” kysyin kulmaani kohottaen samalla kun lähdin kävelemään kohti tallia Rosanna perässäni.
“Joo. Meni matikka ihan penkin alle...” tyttö nurisi, jolloin naurahdin.
“No mä oon aika varma etten pääse siitä saakelin uskonnosta läpi! Arvaa ku siel oli yks semmonen kysymys mikä oli jossain kakkoskurssilla ja en ees avannu kirjoi...” naureskelin, avaten samalla oven tytölle, joka kulki nyt edelläni taukohuoneeseen.
“Ootko sä muuten miks tallin puolella? Julia valitti mulle et orjuutat sen siivoomaan tallia, et jos se on suunnitelmas ni sori pitää mennä koira jäi katolle” Rosanna kysyi hymyillen, napsauttaen vedenkeittimen lämmittämään teeveden.
“Eei. Sain tänään lekurilta luvan nousta varovasti selkään ja aattelin liikuttaa Hukkiksen. Haluutko auttaa vai onks sul muita suunnitelmia?” kysäisin, kaataen itselleni kiehuvan teeveden Vaahterapolkuun teekuppiini, jonka olin nimikoinut omakseni aivan ensimmäisistä päivistä lähtien. Tiputtaessani teepussin nostin katseeni Rosannaan, joka nyökytteli innokkaana.
“Jos söis jotain ja lähteis sitten hakee niitä” Rosanna ehdotti, kaivellen kaappeja, jos joku huono-onninen olisi jättänyt jotakin syötäväksi kelpaavaa kaapin perälle - yleensä mitään ei löytynyt, kun joku muu ehti löytää herkut ensin. Tälläkertaa kuitenkin tärppäsi ja Rosanna hihkui innoissaan kätensä osuessa puolikkaaseen tuc-keksi pakettiin.
Mussutettuamme viattomat keksit ja vedeltyämme naamaamme pari kupposta teetä lähdimme pihalle. Rosanna nappasi puolestani molemmat riimunnarut ja ojensi Hukkiksen narun minulle.
“Oo sit tarkkana sen Tuuven kanssa, se voi olla vähän, öö…. vaikee.” varoittelin Rosannaa, joka kietoi juuri hiuksiaan ponnarille.
Kävellessäni Hukkiksen tarhalle annoin katseeni harhailla hevosissa. Mila oli taas ostanut yhden jos toisenkin kopukan ja suoraan sanoen minun oli vaikea muistaa uusien ponnujen nimiä - ainoa kunnolla mieleen jäänyt oli komea Tuisku…
“Heippa mölli, oliks ikävä...” mutisin Hukkikselle, joka kiehnäsi päätään minuun ja mumelsi sormiani tarjotessani niitä orin haisteltavaksi. Musta suokki lähti mukaani kiltisti, koska ei ollut Suomen suurin lumifani. Kulkiessani Tuuven tarhan ohi näin Rosannan juoksevan orin perässä ja huikkasin, että ajaisi orin tarhan portin nurkkaan, jonne Rosanna saikin hetken päästä Tuuven ja iski orin riimuun riimunnarun, kietiasten sen kertaalleen turvan ympäri.
“Saakelin ihmissyöjä… Tää meinas haukata musta palan heti kun ees pääsin sopival etäisyydel!” Rosanna puuskutti, raahaten itsepäisesti Tuuvea mukanaan, joka oli aivan yhtä itsepäinen. Kuljin Hukkiksen kanssa pitkän välimatkan päässä hitaasti, antaen Rosannan viedä Tuuven rauhassa sisälle valmiiksi. Kiinnitin Hukkiksen pää kohti ovea toisen päähän käytävää Rosannan laittaessa Tuuven käytävän perälle.
Rosana auttoi minua laittamaan Hukkikselle satulan, suitsen ja harjaamaan selän ja kaulan alueen, sillä en saanu pitää kättäni ylhäällä kovin kauan ja se särki jo pian. Rosannan valmisteltua Tuuve maiskautin Hukkiksen liikkeelle ja ihmettelin, kun ori ei lähtenyt millään mihinkään. Hetken pähkäiltyäni näin Rosannan purskahtavan nauruun.
“Mitä? Tä ei haluu liikkuu...“ murahdin Tuuven ohjissa roikkuvalle Rosannalle, joka oli kääntynyt kaksinkerroin naurusta. Tyttö nosti kätensä ja osoitt riimunnaruja …. jotka olivat yhä kiinni Hukkiksen päitsissä.
“No voi nyt helevata” ärähdin ja tempaisin narut irti, ylpeyteni murskattuna astellessani kohti maneesia, Tuuven ihmetellessä perässä hihittelevää Rosannaa.
Rosanna punttasi minut ystävällisesti Hukkiksen selkään ja keräsin ohjat käsiini, kummastelen kuin vierasta tunnetta.
“Mä teen vaan pientä volttia ja totuttelen vähän taas, sä voit ottaa koko kentän käyttöön. Tuuvee on nyt yritetty irtohypyttää- ja juoksuttaa vähän joka päivä, et sil ei pitäis olla ihan mahdottomasti energiaa” ohjeistin Rosannaa, samalla painaen pohkeeni Hukkiksen kylkiin.
Tuuvea oli liikuteltu viimeiset pari viikkoa varsin ahkerasti: sen jälkeen kun Stina tuli siltä alas parin päivän lepopäivän jälkeen, päätettiin yhdessä tuumin että joku juoksuttaisi Tuuvea maneesissa joka päivä edes tunnin verran, ettei ori hyppisi karsinassa öisin seinille ja karkaisi tarhasta - kuten se ehti jo kolmsien kertaa tehdä …
Rosanna näytti pysyvän Tuuven tarmokkaassa askelluksessa varsin hyvin mukana ja vaikka ori yritti pari kertaa viedä Rosannaa oman tahtonsa ja temponsa mukaan, ei Rosanna ainakaan alas tullut kertaakaan - kerran oli kyllä lähellä. Seurailin helposti ratsukon touhuja, sillä lihasmuistiin painautunut tuntu ohjaili minun liikkeitäni Hukkiksen ohjissa. Hukkiskin tuntui oelvan varsin rauhallinen eikä kaahotellut pahemmin, vaan tuntui tavallistakin tasaisemmalta ja rennommalta, vaikka meinasikin pari kertaa iskeä hampaansa Tuuven ohi vilistävään kankkuun toisen orin tullessa liian lähelle.
Ratsastettuani Hukkista puolisen tuntia pelkästään käynnissä päätin sen riittää tältä päivältä, sillä olkapääni särki armottomasti rasituksesta, joten hypähdin ketterästi korkeasta selästä alas ja taputtelin orin mustaa kaulaa - näin Hukkareissun silmissä tiettyä pilkettä ja energisyyttä, joten päätin pyytää Milaa ratsastamaan orin vielä hikeen, mikäli nainen ehtisi. Todennäköisyys oli tällä kertaa varsin suuri, kun Mila yritti aivan selvästi vältellä Ritvaa ja hevosten liikuttaminen oli helppo ja realistinen (teko)syy.
Taluttelin Hukkiksen kentän sivulle ja seurasin, kuinka Rosanna taltutti energistä Tuuvea tahtoonsa. Kaksikko ei ollut vielä päässyt ravia pidemmälle, sillä siinäkin Tuuve kaahasi jatkuvasti ja yritti pari kertaa jopa heittää Rosannan selästään.
Puolen tunnin odottelun jälkeen hikinen Rosanna laskeutui Tuuven selästä, joka näytti kylläkin siltä, että olisi voinut jatkaa samaa sähläämistä tunnin tai pari.
“Se meni tosi hyvin, ottaen huomioon kuin paljon sil on energiaa ja et se on tollanen saamarin sähköjänis taas” kehaisin Rosannaa, joka nyökkäsi, pyyhkäisten kämmenselällään otsaansa, jolle tummat hiukset olivat takertuneet ohuelle hikikalvolle.
“Jos männään sitten sisälle ja jätetään ne vaik sisälle?” ehdotin, johon tyttö suostui ja lähti raahautumaan kohti tallia minun antaessani Hukkiksen maistella sormiani tallipihalla.
Rosanna purki molemmat hevoset ja laittoi ne kiltisti karsinoihinsa ärhentelemään toisilleen. Itse häivyin selailemaan heppalehteä taukohuoneeseen ja juoruamaan muutaman muun tallille eksyneen kanssa Markuksen vokotellessa meitä jopa tekemään jotain - ei onnistunut.
“Olen onnellinen, mitä sä luuuuulit~” lallattelin kuljeskellessani kohti tallia. Näin Stinan ja yllätyksekseni Eljaksen ovensuussa juttelemassa.
“Huomenta! Ootteko te jo ruokkinu kaikki?” hihkaisin kaksikolle, jolloin Stina toivotteli minulle huomenet ja sanoi, että yksärit - lukuunottamatta Jimmyä ja Hukkista - oli ruokittu, samoin tuntiponskit.
“No mie voin ruokkia vaikka noi mun kisakaakit. Ei noita muiden kisahevosia kehtaa, jos kuitenki jotain mittailen väärin...” ehdotin, saaden kiitokset Stinalta. Nainen huikkasi Eljaksen mukaansa siivoamaan karsinoita, jolloin itse suuntasin rehuvarastoon. Mitä ilmeisimmin muutkin hevoset oliva vasta hetki sitten saaneet ruokansa, joten Hukkis ja Jimmy eivät olleet ainakaan vielä nostaneet suurempaa hälyä.
Heittelin pojille pöperöt ämpäreihin ja kippasin ne morabille ja suokille, taputellen hetken molempia, jättäen herrat sitten aamupalarauhaan ja suunnaten takaisin rehulaan, jossa aloin laittaa muille kisahevosilleni apetta. Krijoitusvirhe, tutummin Tuuve, Re-Spencer DON aka Sepi ja Surumetsän Joulunhenki alias Eetu eli Kakrun isukki olivat majoittuneet siirtotallin tyhjiin karsinoihin, joten ne saivat ensimmäisenä ruokaa eteensä.
Ei mennyt kauaakaan, kun olin siivonnut Hukkiksen ja Jimmyn karsinat ja tehnyt pikaputsauksen Tuuven, Sepin ja Eetun karsinaan, sillä herrat olivat kerrankin eläneet siististi. Kärrätessäni juuri viimeistä kottikärryllistä lantalaan näin Innan, Juuson ja Jessenkin ilmestyvän pihalle ja toivotin huomenet kolmikolle.
---
Pienimmän esteluokan jäätyä taakse taputtelin tyytyväisenä kimoutuvaa suokkipoikaa, joka veti ruohoa kitaansa tallipihan vierustalla. Näin Lindan lähestyvän minua Tuuven kanssa. Ori tempoili ja viskoi päätään, päästäen kimakoita hirnahduksia.
“Jimmy on tallissa. Mä haen sen heti ku oot menny Tuuven kanssa. Eli Tuuve - Jimmy - Eetu-järkässä.” Linda saneli minulle samalla kun roikkui Tuuven satulan toisella puolella. Ori pärskähteli ja hyvä kun paikallaan pysyi. Yliviivaa äskeinen, ori nimitäin steppasi ja heti kun nousin jalustimen varaan, ori lähti painelemaan eteenpäin. Huokaisten kävin joka kertaisen taistelun seitsemänvuotiaan kanssa: ei, me emme mene sinne. Kyllä, siinä on nätti tamma mutta sinä et ala mitään sekoilemaan. Ei, perkele ei, et pure mun jalkaa. Ei, älä tee noin. Jumaliste yksikin pukki vielä niin lähdet makkaratehtaalle.
Taistelin urheasti orin kanssa loppuun asti, lähtien sitten kohti maneesia Lindan lähtiessä kohti tallia Eetun kulkiessa kiltisti perässä. Huokaisten menin maneesiin, aloittaen suokkihirviön kanssa radan.
Rata Tuuven kanssa meni kotiharjoituksiin nähden yllättävän hyvin ja pian sainkin hypätä Jimmyn selkään, istua pukittelevan morabin selässä salamavalon räpsäistyä kuvan tyylikkäästä lännenratsustani ja pian tajusinkin istuvani kullanmuru-Eetun selässä voittajana. Virnuillen palasin radalta, melkein törmäten Juliaan, joka kävelytti juuri Kiaraa läheltä ovea. Julia onnitteli minua suu virneessä eikä lainkaan katkerana samalla kun hyppäsin Eetun selästä. Julia rapsutteli hyvän tovin Eetua: suokkiori oli hänellekkin tuttu.
Seuraavan luokan alkuun oli hetki, joten hyppäsin Tuuven selkään, alkaen taltuttamaan suokkia. Linda vei juuri Eetua ja Jimmyä pois.
Taisteltuani Tuuven kanssa hyvän tovin näin jännittyneen Lispen tulevan kentälle Hukkiksen kanssa. Hukkiksen siili oli laitettu nykeröiksi, saaden orin kaulan ja pään näyttämään aivan uskomattoman massiivisilta. Toivotin Lispelle onnea, samalla melkein pudoten Tuuven selästä kun herra päätti pukittaa.
Tuuven kanssa rata meni aivan pieleen: ori pukitti ennen ensimmäistä estettä ihan kiitettävän matkan ja lähti hurjaan pukki/kiitolaukkaan. Kiroten oritta mielessäni istuin satulassa niin tiukasti kuin pystyin, väännellen tätä mamman kultamussukkaa siten, että oli lähellä, ettei ori rysähtänyt päin maneesin seinää. Kun viimein sain orin hallintaan, aika juoksi ja minä en ollut päässyt vielä ensimmäisenkään esteen yli. Palasin alkuun ja ohja tiukalla menin esteen… toisen… ja kolmannen tunsinkin selkänahoissani lentäessäni Tuuven kaulan yli esteiden sekaan. Karjaisin kivusta. Helena tuli auttamaan minut ylös ja vilkaistuani katsomoon näin monta huolestunutta ilmettä. Huokaisten vilkaisin Tuuvea, joka pukitteli ohjiinsa sekaantuneena pitkin maneesia. Ihanaa kun Tuuvelle tuli näitä päiviä. Mä niin tykkäsin.
Joku oli onneksi sulkenut maneesin ovet ja sainkin Tuuven pian kiinni, kävellen raivoissani ulos.
05.09.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Ai että kun ahdisti taas tosi kivasti. Koko syksyn ja suurimman osan viime kevättä olin joutunut seuraamaan Jimmyn ahdistusta ja pelkoa ratsastuskoulun hälinästä ja viimeinen niitti oli ollut, kun joku saamarin tuntilaisen pikkusisko oli halunnut paijata Jimmyä, rynnännyt kiljuen kohti tarhaa ja Jimmy oli onnistunut tulemaan aidoistaan läpi. Mila oli tullut huutaen paikalla eikä Jimmyn käynyt pahemmin, kunhan nyt kävi laukkapellolla vähän purkamassa paniikkiaan, mutta minulle alkoi riittää katsoa, kuinka oma hevoseni ahdistui jatkuvasta touhuamisesta ja paikasta toiseen juoksemisesta.
Vielä samana iltana olin pysynyt useamman tunnin hereillä ja miettinyt Jimmyä sängyssä istuen Midasta rapsutellessani. Olin viimein tullut tulokseen ja heti tänä aamuna herättänyt Milan (jolla oli iltavuoro… sitä raivon määrää) ja selittänyt tilanteen. Milalle oli ihan fine, että Jimmy muuttaisi pois ja kun kyselin, onko mahdollista, että toisin toisen oripojan Jimmyn karsinaan asustamaan, sekin oli ihan fine. Sillä kun Jimmy kaipasi rauhaa ja hiljaisuutta, tämä uusi oli hieman… räväkämpi tapaus. Ensinnäkin Vaahterapolussa joku olisi aina lähellä ja valmiina soittamaan ambulanssin kun tämä tapaus juoksisi ylitseni/heittäisi selästään/potkaisisi kallon tohjoksi-- eiku siis, niin, tämä tapaus oli sellainen, että turhautui yksityistallin rauhassa ja hiljaisuudessa ja purki kiukkuaan ihmisiin ja hevosiaan ja lähestulkoon mihin vain, joten olisi oikein hyvä tuoda ori tänne vilskeeseen, jossa sillä olisi koko ajan aivotyötä tarjottavissa.
Niinpä siis istuin jälleen kerran äitini autossa pelkääjän paikalla, samalla kun radio pauhasi ja seurailin trailerikameraa, jossa näkyi vaalea, vaappuva hevonen, joka repi juuri heinäverkkoa tuhannen silpuksi.
Tuuve, viralliselta nimeltään Krijoitusvirhe, on tosiaankin kokenut yhden jos toisenkin virheen elämänsä aikana. Ensinnäkin, ori oli samalta kasvattajalta kuin Hukkis. Hukkis oli elänyt koko neljä vuotta Suoverannan hevostilalla ja se oli koulutettu siellä, mutta Tuuve oli aivan toista maata: ilmeisesti ori oli lähtenyt vasta kahdeksankuisena toisen, vanhemman lastenponin kylkiäisenä eräälle astetta rikkaammalle perheelle. Sillä aikaa kun täysin koulutettu saksalainen ratsuponi oli lasten ratsu, “annettiin Tuuven kasvaa”, kuten minulle selitettiin. Tuuve siis sai kasvaa elämänsä ensimmäiset 6 vuotta pihatossa yliloimitettuna, täysin ilman sääntöjä ja rajoja. Törmäsin Tuuveen ensi kerran nähdessäni kaksi vuotta sitten ratsuttajaa “kiltille ja hyvin kunnolliselle suomenpienhevoselle.” ja tutkittuani kutsun huomasin, että hevonen, joka kuvissa seisoi laiskanpulskeasti, korvat luimsusa ja heinämaha ylisuurena mutaisessa tarhassa selvästi pari viikkoa sitten viimeksi harjattuna, päätin lähteä katsomaan tätä mielenkiintoista otusta, jota niin kiltiksi ja kunnolliseksi väitettiin.
Niinpä hain ratsuttajan paikkaa ja kun perhe kuuli minun kouluttaneen saman kasvattajan hevosia ennenkin, Hukkiksenkin VaB-tasolle, paikka oli minun, vaikka ikääkään minulta ei löytynyt kuuttatoista kesää enempää. Päästyäni tallille puitteet olivat kunnossa ja perheen kaksi pikkuponia killittivät minua karsinoidensa kaltereiden takaa, hamuten sormiani ja kyselin, missä tämä ratsutettava oli. Sen kerrottiin olevan tallin takana pihatossa.
Ja… siellähän Tuuve oli. Lämpöä oli hieman yli muutaman lämpöasteen, mutta ori oli paksusti loimitettu ja loimivyöt oli pidennetty ihmeellisillä räpellyksillä. Hetiensi alkuunn Tuuve yritti purra minua, mutta sain orin melkein rikkinäisestä riimusta kiinni ja puoliväkisin raahasin orin talliin perheen toljottaessa sivuilla.
No, kun ori oli purettu hurjan loimikerroksen alta ja estetty puremasta minua pariin kertaan, löytyi oriista kamala mutakerros, huonot ja ylipitkät kaviot ja valtava vatsa. No, pääsin kuitenkin selkään pestyäni hevosen ja se oli hyvin… siis hyvin mielenkiintoista.
Jatkoin orin ratsuttamista viikon tai parin välein, sillä muulloin perheelle ei sopinut. “Joo kun meidän Sofialla on treenit” tai “Ei meille kyllä käy kun se meidän poni, muistatko sen Hilman, menee tänään valmennukseen emmekä ole tallilla, vaan Artun veli.”. Niinpä niin.
Kävin pitkän kädenväännön perheen kanssa ja loppujen lopuksi sain ostettua orin pilkkahintaan lueteltuani kaikki orin viat. Ensinhän perhe yritti kiskoa minulta rahat kuin olisin ostamassa GP-tason kansallisissa kilpailevaa puoliveristä, mutta kun eläinlääkäri oli tarkistanut oriin, se lähti hyvin nopeasti minulle suunnilleen vuotiaan suokkivarsan hinnalla huonoista vanhemmista.
Nyt tämä helmi oli siis minun ja olin tehnyt reilun vuoden töitä Tähdettömän tallityöntekijöiden kanssa ja vähitellen maha oli kuihtunut, kaviot olivat tulleet kuntoon, korvat eivät olleet enää liimaantuneet niskaan ainakaan kuin 22 tuntia päivässä… Edistys oli hyvin hidasta, mutta palkitsevaa.
Nyt siis tämä kerrassaan ihana oripoika oli tulossa Vaahterapolkuun. Eikö kuulostakin lupaavalta?
Vihdoin ja viimein viimeinen, tuttu kaarre tuli esiin ja äitini kaasutteli parkkikselle. Ikkunaan ropisi hitaaseen tahtiin vettä kun vedin syvään henkeä.
“Onks sulla hätänumero valmiina?” heitin äidilleni, joka meinasin torua minua negatiivisesta asenteesta, mutta patisti minut sitten ulos hakemaan tätä ihanaista hepsukkaani.
Menin trailerin etuovesta sisälle ja jouduin läppäisemään Tuuvea kauemmas, kun läsipää yritti upottaa hampaansa käsivarteeni.
“Et kele uskalla!” ärähdin hevoselle ja kuulin äitini pamauttavan trailerin ovet auki ja pian sateisen iltapäivän valo tulvahti sisälle. Tuuve alkoi välittömästi stepata paikallaan ja välittömästi kun äitini oli saanut kaiteen Tuuven läskipersauksen edestä pois, lähti Tuuve peruuttamaan pitkin siltaa, teutaroiden hieman ennen kuin itsekään olin poistunut trailerista.
Tuuve meinasi iloisesti lähteä käsistä heti tallipihassa, kun ori korskui häntä tötteröllä ja pää ylhäällä. Onneksi Tuuve ei ollut Hukkiksen kokoluokkaa, sillä muuten olisin harrastanut tallipihahiihtoa orin perässä roikkuen. Tässä kokoluokassa sain Tuuven kuitenkin pidettyä käsissä, vaikka se melkoista säätöä vaatikin: ori hyppi sivuille, yritti vetää täyskäännöksen paikoiltaan ja kehtasi kertaalleen hypätä pystyynkin.
”Juma v*tun lauta Tuuve!” karjaisin hevoselle, saaden sen sitten kaikille neljälle jalalle. Kiskoin hirnuvan hepokatin mukaani kohti tallia. Olin puolessamatkassa yksityisten puolten ovelle parkkikselta, kun näin Julian kävelevän Kiaran tarhalta riimunnaru kädessään. Julia heilautti minulle kättään ja kyyläsi sitten matkaani kohti tallia uusi kaakki käsipuolessa – tosiaan käsipuolessa, sillä heti kun keskittymiseni orin kiinni pitämisestä herpaantui, sain tuntea kokeilevan näykkäisyn käsivarressani. Julia riensi edelleni avaamaan tallin ovea. Käskytin Julian kiittämisen jälkeen hakemaan orin harjapakin, suunnaten itse käytävälle sitomaan suokkiherraa kiinni.
”Ai nyt se sitte tuli…” Julia mutisi katsellessaan, kun läpsin Tuuvea turvalle kun ori yritti pureskella minua.
”No tä vois sinänsä olla samanlainen ko esim sun Kelmi” sanoin, ärähtäen sitten taas Tuuvelle, joka oli laitettu käytävälle ja ori steppailikin siinä varsin ahkerasti.
”Mä lähen tän kanssa maas..” aloitin samalla kun kaivelin orin omenanvihreästä harjapakista sukaa, jolla voisin harjailla edes näön vuoksi oritta.
”Et lähe, se on hengenvaarallista ton elukan kanssa” Julia vänkäsi vastaan, mutta pyöräyttelin vain silmiäni.
”No tuu sitte mukaan?” kysyin, siirtyen orin takapuolelta toiselle puolelle Julian nojaillessa turvallisen välimatkan päässä ja katsellessa touhujani.
”En mä jaksa… Voin kyl viiä Midaksen lenkille. Ja jos kuolet maastossa ni adoptoin sen.” Julia totesi.
”Sie oot kamala” tuhisin, heittäen sitten harjan harjapakkiin. Jätin Tuuven käytävlle oritta uhiteltuani voimasanojen kirjoittamana ja suuntasin sitten Julian perässä taukohuoneeseen.
”Kuka tulee maastoon huutaa hep!” kiljaisin täyteen tupattuun huoneeseen.
”Hukkiksen vai Jimmyn kanssa?” Lispe kyseli.
”Ei Jimmy oo enää täällä!” Rebekka sivisti vieressään istuvaa Lispeä.
”Siis hä?” Lispe kiljaisi.
”Joo, Jimmy lähti tänään ja mulle tuli Tuuve…” sanahdin hymyillen.
”No mut hei mä voin tulla Wandan kanssa!” Catherine inisi sohvan pohjalta, kammeten sitten itsensä ylös. Muutkin nousivat siinä samalla ja menivät puolijuoksua yksityistallin puolelle.
”Varokaa sitä sitten!” huusin hoitajarykelmän perään, joka tunki yhtä aikaa katsomaan tätä ilmestystä.
”Oiii ko se on hieno! Onks se piensuokki? Nimi? Lempinimi? Osaaminen?” minulta alettiin tiedustella, mutta ilmeisesti varoitukseni ei ollut mennyt kuuroille korville, sillä kukaan ei mennyt puremisetäisyydellä.
”Joo se on 149 senttii korkee, et just ja just suokkipulla. Ja nimi Krijoitusvirhe.” raportoin laumalle ympärilläni.
”Niin mikä oli?”
”Krijoitusvirhe eli Tuuve” vastasin virnistellen.
”Tuon huomenna sen lapun tohon karsinan oveen mistä näkyy sukutaulua ja siinä selkiytyy toi nimeämistapa. Mutta menkäähän siitä jaloista pyörimästä hoitsujenne sekaan niin mie otan ton Catherinen tosta matkaan ja me mennään maastoon kun tämä eräs Juuuuulia niminen tyttönen on liian laiska” naureskelin porukalle, hätistellen heitä tiehensä. Pian ihmiset olivatkin huvenneet ja Catherinekin oli painunut hakemaan ”omistamaansa” ponia.
Tungin Tuuvelle suitset päähän ja vilkaisin Catherinen tilannetta, joka oli varsin mallikas: tyttö nosti juuri satulaa kauniin kirjavan tamman selkään.
”Mie meen tän kanssa jo pihalle. Tä on maastossa ihan kiva, usko tai älä, eikä oo kauheesti tammojenkaan perään ellet tuo persiitä ihan eteen. ” juttelin Catherinelle saamatta vastausta. Hetken kuulosteltuani, saisinko vastausta lähdin viemään Tuuvea pihalle.
Pihalla kävelytin ketjuriimunnarun päässä olevaa Tuuvea laajaa ympyrää saadakseni osan orin energioista jo valmiiksi pois. Mietiskelin jo, kannattiko heti ensimmäisenä päivänä lähteä maastoon, mutta olin jo todennut, että Tuuve oli niin hyper taas tänään, että ei kannattaisi edes kuvitella liikuttamatta jättämistä.
Caterine tuli Wandan selässä keikkuen pian pihalle, josta lähdimme kävelemään kohti tuttuja maastopolkuja. Tuuve kulki kokoajan melko nätisti, joskin pari kertaa yritti kirittää Wandaa.
Nopean, lyhyen maastolenkin jälkeen pääsimme ehjänä takaisin, mitä nyt kerran Tuuve oli tuupannut minut ojaan, mutta mitä pienistä. Olimme pysähtyneet kivalle pienelle pätkälle tielle ja olin pitänyt Tuuvea kiinni samalla kun Catherine kuvaili pari rakennekuvaa Tuuvesta, jotta saisin orille kunnon kuvat. Wanda oli sillä aikaa vetämässä ruohoa läheisessä puussa sidottuna. Hopeaharjainen ori oli yhä hieman energisen oloinen, mutta parkkeerasin orin käytävälle maistelemaan hihaani, josta ori sai kiitokseksi ärähdyksen.
Otin suitset orin läsipäästä pois ja taputtelin sitten vaaleaa kaulaa, iskien riimun Tuuven päähän ja lähtien juoksuttamaan Tuuvea kohti tarhaa, jonne se menikin innoissaan tutkimaan nurkkia. Olin onneksi käynyt laittamassa Milan avustuksella Jimmyn vanhaan sähköttömään tarhaan sähköt, joten kenties herra ei juoksisi heti aidoista läpi, kuten se oli entisen kotinsa lahoista lauta-aidoista juossut yli. Suljettuani portin tiukasti sidoin sen vielä kiinni riimunnarulla: riekkuessaan oikein kunnolla Tuuve oli kerran jos toisenkin törmännyt aitaan ja saanut sen avautumaan vaikka salpa oli kuinka lukossa.
Jätin Vaahterapolun uuden asukin taakseni ja kävelin Hukkiksen tarhalle paijaamaan toista oritta, joka oli hieman mukavampi ja helpompi kuinka uusi tulokas Tuuve… Huoh, mitähän tästäkin tulee?
21.07.2014 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Hyppäsin bussin kyydistä vanhalle, tutulle bussipysäkille, jolle en ollut enää aikoihin jäänyt, kun bussiaaan ei tullut käytettyä. Nyt olin kuitenkin aiheuttanut ketjureaktion, että Julian kanssa tappelemisen jälkeen purin kiukkuni Innaan ja vähän Milaankin, joskin Mila lähinnä nauroi päin naamaa. Näin ollen kuljetukset koululle ja takaisin olivat hetkisen jäissä ja kun olin vielä ärhennellyt puolen talliporukan kanssa ihan pikkujutuista, en saisi ketään ratsastamaan Tuuvea ja Hukkista tänään. Olin ajatellut viime viikolla, että Tuuve saisi uutena asukkaana matolääkkeen ja täksi päiväksi olin lääkkeen ajoittanut, joten en voinut mieliteosta huolimatta kääriytyä vilttiin ja kuunnella Nayan kehruuta, joten kuin myrkyn nielleenä talsin lyhyen matkan Vaahterapolkuun, jossa heitin kevenevän reppuni taukohuoneen nurkkaan - kieltämättä tulivat mieleen alkuajat Hukkiksen kanssa.
Talsin hiljaisen tallin läpi satulahuoneeseen, jossa Markus hääri harjapakkien kanssa.
“Moikka! Muistelinki et sul loppuu koulu tänään aikasemmi, ni Hukkis ja Tuuve ei oo viel saanu heiniään!” työntekijä huikkasi, johon vastasin vain epämääräisellä mumahduksella. En ollut taaskaan erityisen juttutuulella, joten nappasin vain riimunnarut mukaani ja laahustin yksityispuolen käytävän läpi. Ulkopuolella oli ohut nietos lunta ja kiroilin sitäkin, kävellen sitten ohuen lumikerroksen läpi ensin Hukkiksen tarhalle. Ori olikin minua vastassa portilla ja tuntui huomaavan, että tänään ei pelleiltäisi niin ollenkaan. Aurinko paistoi mukavasti toppaliiviini läpi kun kiinnitin ketjullisen riimunnarun jäätävän kylmään rinkulaan orin päitsien alapuolella. Rapsuttelin orin pehmeää, hienoista talvikarvaa ajatuksissani, sulkien sitten tarhan portin. Tallilla oli kerrankin hiljaista ja rauhallista, kun kävelin takaisin tallin lämpöön. Lamppujen pehmeä valo laskeutui suomenhevosen karvalle ja taputtelin hetken Hukkista ennen kuin kiinnitin orin käytävälle. Ori kuopaisi kuin kokeeksi tallin lattiaa kerran, mutta saatuaan reaktioksi minulta ärtyneen mulkaisun ja kipakan kiellon, hellitti orikin rapputtelusta.
Markus olikin hävinnyt taukohuoneesta kun nappasin kulahtaneen harjapakin mukaani. Juuri riuhtaistuani pakin käteeni, petti pakki ja koko sisältö levisi pitkin lattiaa.
“No on se nyt perk*le” kirosin itsekseni, viskoen tavarat koppaan ja kannoin sen käsissäni orin edustalle. Harjasin orin mustan karvan läpi kertaalleen, kiittäen onneani, ettei ori pölynnyt pahasti ja oli muutenkin puhdasta sorttia. Vaihdoin harjoja hitaaseen tahtiin, vaikka harjausliikkeet olivat rivakoita ja vahvoja. Selviteltyäni orin kasvaneen harjan vilkaisin Hukkiksen karsinaan. Pohjalla oli yhdet kikkareet ja pari märkää länttiä, joten taputeltuani Hukkista pujahdin tallipihalle, etsien käsiini kottikärryt. Talikon mukaani siepattuani kävin orin karsinan nopeasti läpi, ottaen orin sitten käytävältä ja laittaen orin karsinaansa. Viskaisin orille heinäannoksen eteen ja lukitsin karsinan oven, talvien jälleen pehmeän valkoisuuden täyttämälle pihamaalle, tuijottaen Tuuvea tuimasti jo kaukaa, nähden orin lähtevän peruuttamaan kauemmas portista. Päästyäni portille asti näin pahan pilkkeen orin tummissa silmissä, jolloin viskasin aidan portin tiukasti kiinni ja aloin suhista ja usuttaa Tuuvea pois tarhannurkasta. Lopulta ori lähti kuin lähtikin juoksemaan pitkin poikin tarhaa, ravaten liitävästi aidanpieltä. Ilmeisesti ori sai sähkölangasta sähärin ja jouduin nyt itse menemään karkuun, kun ori pukitteli muutaman kerran hurjasti ja lähti sitten maata rummuttavaan kiihtyneeseen laukkaan pitkin tarhaansa. Olin jo aivan varma, että ori hyppäisi aidan yli orin juostessa tarhan toisesta päästä toiseen päähän, mutta juuri ennen kuin pelkäsin kavioiden irtaantuvan maasta, teki ori tyylikkään täyskäännöksen ja jatkoi ravailuaan pitkin tarhaa, joskin selvästi kauempana aidoista.
Lähemmäs kymmenen minuutin hipan jälkeen myös Tuuve oli tallissa ja tuijotin typertyneenä orin kavioita. Oikeasta etusesta ja vasemmasta takasesta oli polkaistu kenkä irti. Mieleni teki raivota ja kiljua ja myydä kaikki hevoset pois, mutta hammasta purren hain puhelimestani tutun kengittäjän numeron, laittaen viestiä, että Tuuve pitäisi kengittää - Hukkis toki saisi siinä samalla kengät jalkoihin ja hokitkin voisi toki herroille laittaa jalkaan. Näin ollen päätin siirtää madotuksen myöhempään ajankohtaan kengityksen yhteyteen, niin Tuuvekin saattaisi olla ehkä kenties hieman helpompit tapaus.
Harjasin Tuuve vähintäänkin yhtä rivakasti kuin Hukkiksen, sillä orin uhkailevat hampaat kävivät kerran jos toisenkin turhan lähellä. Samoin kuin Hukkikselle, siivoilin Tuuven karsinan nopeasti ja heitin Tuuvellekin heinät eteen. Jätin pojat vielä syömään ja vein harjapakit takaisin paikoilleen, mennen sitten taukohuoneeseen. Ensimmäiset tuntilaiset alkoivat ryysiä paikalle, joten nappasin vain kynän ja paperia reppuni syövereistä ja kirjoitin molempiin, että iltaheinät antaisin Tuuvelle ja Hukkikselle itse kuuden jälkeen, ettei kukaan ihmettelisi. Tämän jälkeen jätin laput oriiden karsinoiden edustalle näkyvään paikkaan.
Hukkis oli syönyt jo hyvä tovi sitten, joten kävin hakemassa väen täyttämästä satulahuoneesta orille koulusatulan, heijastinratsastusloimen ja meksikolaiset heijastimineen. Ne mukanani palasin Hukkiksen karsinalle, heittäen kamat orin ovelle. Sitaisin Hukkiksen kiinni ja tuuppasin hevosta hieman sivummas. Ori oli säilynyt puhtaana ruokailunsa ajan, joten nostin satulan orin selkään, kiristäen satulavyön kulahtaneeseen reikään, nostaen heijastinloimen sitten orin saultan istuinsijan päälle odottelemaan. Tämän jälkeen kuljeskelin Hukkareissun pään vierelle, pujottaen riimun tilalle meksikolaiset suitset. Lääppiessäni naruja kiinni kuulin oven kolahtavan ja näin Julian taluttavan Kirppulaa sisälle. Tuhahdin ärtyneesti ja viskaisin ratsastusloimen orin päälle pikaisesti. Näin blondin vievän hevostaan sisälle karsinaansa, jolloin puolijuoksua kävin hakemassa kypärän, hanskat ja paksumman takin. Myös housut tuli vaihdettua pikaisesti, jonka jälkeen kävelin takaisin tallin puolelle, jossa Julia oli hävinnyt jonnekkin. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja talutin Hukkiksen kipinkapin sisälle. Juuri kun olin avaamassa ulko-ovea, Inna veti sen auki. Nainen mulkaisi minua ja mulkaisin takaisin.
“Voitko siirtyä sen kanssa? Pitäis päästä kato tonne pihalle. Meen maastoon jos joku kaipaa.” totesin kylmäkiskoisesti, jolloin Inna siirtyi ratsunsa kanssa ja kuljin parivaljakon ohi ärtyneesti tuhahdellen, hypäten tallipihalla suurikokoisen suomenhevosen selkään, jossa kiristin kypäräni hihnaa ja lähdin kävelemään pitkin maastoon vievää tietä. Maa ei ollut lainkaan liukas, joten hyvn aikaa käveltyäni kylmässä. Pakkasta ei ollut paljon eikä tuulikaan ollut hurja, joten pärjäsin varsin hyvin. Karistettuani tallirakennusten silhuetit kaukaisuuteen nostin ravin Hukkiksen kanssa, nauttien pehmeästä alkutalven ilmasta, joka kieppui ympärilläni ja pöllytti mustaa harjaa käsilleni. Kevennin pehmeästi, kun ori ravasi omaa tahtiaan pitkin leveää maastotietä. Hukkareissu kulki pyytettömän helposti ja rennosti. Lopulta nostin laukankin, jolloin tummat kaviot löivät tantereeseen rytmikkäästi heti apujeni painuttua orin kylkiin. Mukauduin pehmeään, laveaan laukkaan, jolla Hukkis kuljetti meitä eteenpäin. Ori liikkui kuin unien satuhevonen, vaikka toki tarvitsi apuja suunnatessamme eteenpäin tietä. Tie kapeni vähän ajan päästä tieksi ja laskin laukan raviin, ravaillen yli riitteen rapistamien lehtien. Laskin ravin vähitellen käyntiin, antaen puuskuttavan orin rauhoittua ja hengittää raikasta ilmaa.
En tajunnutkaan kuinka aika vieri kulkiessani metsää pitkin Hukkiksen kävellessä rennosti. Reitti oli molemmille tuttu, joten siitä ei tullut ongelmaa: kiersimme vain aina vain pitempää lenkkiä, kunnes tajusin, että pimeys alkoi laskeutua metsään. Punaisenoranssi valo väritti valkeaa metsää, jolloin kaivoin kännykän taskustani: kello oli melkein puoli kuusi. Olin ollut metsässä melkein kolme tuntia. Käänsin Hukkiksen ympäri ja aloin miettiä, mikä oli helpoin tie takaisin tallille. Hukkis höristeli korviaan siinä seiskoskellessamme. Usuutin orin pehmein avuin letkeään raviin takisinpäin. Muutaman polunristeytyksen ohitettuamme käänsin oritta vasemmalle. Tajusin, että isolle tielle päästäksemme pitäisi hypätä, jolloin oti suoralla rauhallisen ja hitaan laukan, päästäen orin sitten suurempaan laukkaan, sillä oja läheni. Hukkis lähti joka askeleella pitempään laukkaan ja kun oja viimein tuli eteen, ori hyppäsi voimakkaasti, mutta liian kaukaa. Onneksi ori pääsi ojan yli turvallisesti, nousten sitten suurelle tielle. Annoin suomenhevosen jatkaa pehmeää ja mukavaa laukkaansa tiellä. Ilta hämärtyi kilpaa Hukkiksen askeleiden kanssa, mutta lopulta laskin laukan raviin ja lähdin kulkemaan ravissa kohti tallia. Tiesin, että tallille pääsyyn menisi ainakin puoli tuntia, joten annoin orin kävellä, vaikka se tuplaisi ajan. Ori puuskutti pitkän laukkapätkän jälkeen, mutta viimeinkin talli tuli näkyviin pitkän kävelyn jälkeen. Ilta oli jo todella pimeä, kun olin tallipihassa. Laskeuduin orin selästä. Hukkis oli hikinen, joten kiidätin orin sisälle ja suoraan pesupaikalle, jossa otin orilta varusteet pois ja aloin hieroa oritta lämpimällä sienellä puhtaaksi. Piiiiitkän pesun jälkeen laitoin orin loimineen karsinaansa. Tuuve nuokkui karsinassaan kun heitin molemmille ruoan eteen: Hukkiksen pesu oli vienyt sen verran aikaa, ettei orilla olisi suurta ähkynpelkoa. Hevoset kävivätkin välittömästi heiniensä kimppuun roikkuessani suomenhevosteni karsinoilla.
Palautettuani Hukkiksen kamat paikalleen ja laitettuani jätkien iltaruoat valmiiksi hiipparoin taloon, jossa minut tervetulleeksi toivottivat koirat, jotka häsläsivät jaloissani. Raahauduin suoraan kylmään huoneeseeni ja kutsuin Nayan muksuineen toisele tyynylle ja Midaksen sängylle nukkumaan - tapaahan siitä ei tulisi, mutta en ollut suoranaisesti tottunut nukkumaan yksinäni, joten nukahtaessani nukahdin levottomaan uneen ratsastusvaatteet yhä päällä, nälkäisenä ja reppukin tallissa, varmistaen seuraavan aamun paniikin kun läksyt olivat hieman huonommassa kunnossa ja todennäköisesti siinä paniikissa en joko löytäisi reppuani tallista tai myöhästyisin bussista. Voi nyt … kele sanon minä.
06.12.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Karheat jouhet pistelivät käsiäni kun letitin hieman Tuuven vierellä seisoen, näppärät sormet punoen silkkinauhaa Tuuven häntään nelinlettiin. Sinisestä valkoiseen muuttuva nauha oli kauniisti esillä, tullen välillä letin välistä näkyviin kuin mikä tahansa jouhisortuva. Saatuani beigellä, ohuella lenksulla letin kiinni vilkaisin ylöspäin. Olin vallannut hevosteni kanssa tyylikkäästi koko tallikäytävän ja paikalla pyöri paljon muitakin. Muistelin Lindalta tullutta tekstiviestiä; ”Petra, voinko lainata sun hevosia? Valokuvaukses on lisätehtävänä Itsenäisyyspäivä-kuva ja aattelin et haluisitko niistä kivoi kuvia + mä ruskeen kielen?”. Itse neiti valokuvaaja istuskeli jakkaralla tallikäytävällä ja katseli muiden touhuamista. Lispe leperteli juuri Hukkikselle saatuaan orille suitset päähän.
”Hei Lispe oi rakas petturini, voitko irrottaa Tuuven suitsista turpiksen?” huikkasin Lispelle, samalla siirtyen Tuuven takaa orin sivulle, tarkastellen orin suoraksi suittua, kaunista ja paksua harjaa. Rosanna näpytteli puhelintaan hieman kauempana ja Catherine jutusteli niitä näitä Julian kanssa. Silmäni jäivät hetkeksi roikkumaan Juliassa: blondin ylle olimme saaneet lainaksi valkean mekon, joka laskeutui kauniisti alas ja oli hieman pussitettu sinisellä nauhalla vyötäröltä. Minun teki hetken mieli mennä Julian luo ja suudella tyttöystävääni, mutta purin huultani ja keskityin Tuuven harjan räpläämiseen.
”Eli ketkä kaikki on nyt tulossa rekeen?” kysyin, nostaen katseeni Tuuven harjasta. Meidän oli tarkoitus tehdä suomineito, eli Julia, Tuuven selässä-kuva sekä Hukkis reen edessä enkä ollut vieläkään aivan varma, ketkä olivat tuppautumassa rekeen.
”No mä tuun ainakin!” Rosanna huikkasi, nostaen katseensa puhelimestaan.
”Samoin!” Lispe kiljui, samalla nyhjäten Hukkiksen kasvaneessa, pitkähkössä harjassa olevaa takkua selväksi.
”Minä myööös!” Catherine ilmoitti.
”Mitä te huudatte täällä?” Inna ärähti meille tullessaan satulahuoneesta.
”Inna tuutko rekeen istumaan! Tehään itsepäisyyspäivä-kuvia!” huikkasin kämppikselleni, joka nyökkäsi epäluuloisen näköisenä.
”Onko kaikki valmista?” kysyin kuusikolta, joka oli kokoontunut talliin. Sain myöntävän vastauksen ja näinpä lähdimme kulkueessa pihalle. Olimme saaneet Hillan vanhan reen lainaan Milalta ja nainen olikin se jo raahannut pihamaalle. Tallinomistaja olisi halunnut tulla mukaan, mutta joutui jäämään tallille, joten laitettuamme Milan avustuksella Hukkiksen perään reen lähdimme matkaan. Julia ei uskaltautunut Tuuven selkään, joten Hukkiksen ravaillessa reen edessä vilttien ja taljan päällä istuskelivat Inna, Linda ja Rosanna, jotka eivät jaksaneet kävellä. Itse kuljin Julian ja Tuuven vierellä reen perässä ja Lispe hölkkäsi Hukkiksen vierellä. Ihmettelimmekin Julian kanssa tytön kovaa kuntoa.
”Ehkä toi Lispe käy nykyään salissa kun ei aika mee Hukkiksen hoitamiseen!” kiljuin kuin puhuen vain Julialle, vaikka tarkoitukseni oli tahallani olla niin kovin kärsinyt ja katkera Lispelle – jälkeenpäin purskahdinkin nauruun saaden muutkin nauramaan kirpeään pakkasilmaan.
Olimme päättäneet ottaa Julian ja Tuuven kuvat laitumilla, joissa oli kaunis tausta ja Tuuven karkaamisen uhka oli pienempi. Punttasin Julian Tuuven selkään ja blondi kääntyi istumaan Tuuven selässä kuin naistensatulassa, eli jalat yhdellä puolella. Nyin Julian helman paremmin ja menin sitten hieman kauemmas samalla kun Catherine tuli Tuuven vierelle ja otti orin ohjaksista kiinni, pidellen yllättävän rauhallista Tuuve paikallaan. Totesimme kuitenkin, että Tuuve oli niin lupsakan ja rauhallisen oloinen, että Catherine irrotti Tuuven ohjat ja meni kauemmas samalla kun Linda räpsi kuvia ratsukosta. Samalla Hukkis pörähti kauempana ja ravisteli lumen peittämää pusikkoa, josta yritti nyhtää syötävää ja sai fasaanin liikkeelle. Kamalan rääkäisyn päästävä fasaani lähti lentoon ja kiljaisin jo Julian nimen ilmoille kun Tuuve säikähti lintua ja otti muutaman peruutusaskeleen silmät pyörien päässä. Kuulin kameran räpsivän kuvia hurjalla tahdilla, mutten ehtinyt olla vihainen Lindalle, kun näin Julian ottavan kiinni Tuuven harjasta, joka laskeutui jälleen neljälle jalalle ja veti sitten suorilta jaloilta tasajalkahypyn ja teki pukin ilmassa. Tämän takia Julia putosi Tuuven lautasille ja onnistui osumaan rodeoratsun pukkinappulaan, jonka jälkeen näin vaalean naisen lentävän kaaressa Tuuven selästä, joka pinkaisi kauemmas. Catherine nappasi riimun naruineen ja juoksi Tuuven perään samalla kun itse juoksin Julian luo.
”Saa*anan hevonen!” Julia kiljui maassa samalla kun juoksin tuon luo ja autoin ylös maasta. Julia hytisi kylmästä, joten annoin tytölle takkini ja näin Lispen kipittävän meitä kohti käsivarsillaan paksu villaviltti.
”No saatiin ainakin hyviä kuvia” Linda ilmoitti, jolloin vilkaisin ystävääni myrkkyä silmissäni.
”Sittenku toi yks hullu on saatu kiinni niin otetaanko se reki vaikka tossa tiellä ja jos mennään tohon pellolle rymyämään pätkä?” tyttö ehdotti seuraavaksi, jolloin nyökkäsin kertaalleen, keskittyen sitten taas Julian käsivarren hieromiseen peiton ja takin läpi tuota lämmittääkseni.
Kohta Catherine saapui luoksemme huohottaen, pidellen rauhoittunutta Tuuvea kiinni suitsista, riimusta sekä riimunnarusta tiukasti.
”Mä voin jäädä pitämään sitä, mee sää vaikka tonne rekeen?” ehdotin tytölle, joka nyökkäsi ja antoi Tuuven minulle. Nelikko asettui mukavasti rekeen ja Lispe hyppäsi reen ohjaksiin, nostaen Hukkiksen kanssa lönkyttelevän ravin, ajaen kohti Lindaa, joka räpsi kuvia niin läheltä, että olin varma että mustahiuksinen jäisi kohta alle. Harmi, muttei jäänyt.
Kohta rekiporukka ravaili jo hangessa, Hukkiksen nostellessa koipiaan mahtipontisen komealle.
”Muistatko ku Hilla oli viime jouluna ton reen eessä?” naurahdin Julialle, joka silitteli juuri Tuuven vaaleaa kaulaa.
”Unoha se Hilla jo, pakko myöntää et Hukkis on hienompi” Julia tuhahti, jolloin käännyin katsomaan tyttöä hämmästyneenä.
”Mitä?” kysyin, suu auki.
”No on se Hukkis ihan hieno.” Julia murahti. Tuijotin tyttöystävääni hetken silmät suurina. Hetken tuijotettuamme toisiamme Julia suukotti minua huulille, jolloin kiersin käteni toisen lantion ympärille.
”… Eikai se Kiarakaa niiin kamala sitte oo…” mutisin Julialle, aikomuksenani suudella blondia, mutta Lispen ääni keskeytti puuhamme.
”Hevoset karkaa!” Hukkiksen entisen hoitajan ääni kuului ja nostimme äkkiä päämme, nähden Hukkiksen tiukasti reen edessä. Hämmentyneet ilmeemme saivat kaikki – paitsi Lindan – naurumylläkän valtaan ja punastuneina kuljeskelimme Tuuvea perässämme raahaten reelle.
”Mennäänkö sitte? Mee sä Julia vaikka kyytiin.” tarjosin, auttaen Julian sitten rekeen.
”Jatketaan myöhemmin.” kuiskasin blondin korvaan tuon nosutessa rekeen, virnistin ja hölkkäsin Tuuven kanssa kauemmas, saaden kävelyseuraksi Catherinen, joka jutteli niitä näitä matkalla tallille.
Tallia lähestyessämme meitä toivotti terveeksi suomenlippu, joka lepatti ylpeästi tangossa. Kävelimme tallin pihaan ja purimme Hukkiksen reestä. Talutimme molemmat orit käytävälle, jossa koko porukka alkoi riisua hevosia varusteista – paitsi tietenkin Linda, joka oli kiiren vilkkaa lähtenyt karkuun heti kun jotain piti tehdä. Mustahiuksisen lähdettyä alkoikin heti kauhea marttakerhomainen haukkuminen ja juorujen jakaminen, jonka ääressä menikin tovi jos toinenkin ja tietenkin Tuuvekin ehti haukata palan tai toisen enemmän tai vähemmän jokaisesta, joka käveli orin vierestä. Huokaisten puunasin Tuuven loppuun ja jätin orit sisälle lämmittelemään ja odottelemaan päiväruokiaan ennen kuin menin talolle avustajia kiitettyäni, jossa Julia oli juuri kuivissa vaatteissa sohvalla katsomassa Bad Teacheria. Olin napannut Midaksen mukaani tarhasta ja tuonut sisälle, josta se juoksi lumisine tassuineen Julian syliin mönkimään. Hurjasti kasvanut huskylapsonen nuoli juuri Julian naamaa blondin kikatellessa kun olin kuoriutunut ulkovaatteistani ja pääsin olohuoneeseen. Matelin keittiön kautta hakemassa paprikasipsipussin ja heitin sen sohvapöydälle, tuupaten sitten Midasta hieman sivumpaan samalla kun ryömin Julian vierelle, käpertyen vaaleamman tytön kainaloon lämmittelemään, vetäen kolme vilttiä päälleni ja niiskuttaen nenääni. Nostin kuitenkin silmäni ylemmäs ja painoin pehmeän suudelman Julian huulille, käpertyen sitten vieläkin tiukemmin ja lämpimämmin sohvalle, saaden lämmikkeeksi myös lauman koiria, yliäänekkään kämppiksen Innan kotiuduttua sekä pari kissaa. Inna jotain kiljui Tuntemattomasta sotiaalsta ja myöhemmin, Julian jo sohvalle nukahdettua itsenäisyyspäivän juhlien katsomisesta, mutta katoismme sinnikkäästi amerikkalaisia teiniroskaleffoja. Hyi, huonoja suomalaisia olimme.
29.12.2013 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Närpin lantakikkareita Tuuven karsinan pohjalta. Olin heittänyt pojat jo ulos ja olin sitten palannut talliin tekemään aamuaskareita Eljaksen avuksi. Olin kipitellyt talliin heti kun näin Eljaksen auton ajovalot ikkunastani ja autellut laittamaan hevosille ruokia. Tiesin että tallille ei ennen puoltapäivää raahautuisi kukaan pakkasen paukkuessa parissakymmenessä asteessa: Nayakin oli pakko kantaa talliin, kun katti ei halunnut palelluttaa tassujaan täysin ja riehakkaiden pentujen kanssa mouruotus ei halunnut jäädä.
Vein puolityhjät kottikärryt Eljakselle toiseen päähän käytävää.
”Mä annan Tuuven olla viel hetken tarhas, meen sen kanssa sitte maneesiin!” huikkasin punapäälle ennen kuin hävisin takaisin. Naya näytti ensin siltä, että seuraisi minua, mutta kääriytyi sitten tiukemmalle karvamytylle Surun fleeceloimen päälle, joka oli ripustettu kuivumaan nuorikon karsinan eteen.
Hölkkäsin takaisin talolle pimeydessä ja eteisessä minua vastaan tuli noin viisisataa koiraa ja kissa. Tohelo luikki pihalle samalla kun nappasin koirien hihnat seinältä ja kaivoin vielä Midaksen valjaat kenkien seasta, kun joku oli ne sinne pudottanut eikä ollut vaivautunut nostamaan. Napsautin koirille hihnat pantoihin, sillä en uskaltanut päästää muiden koiria vapaaksi, tiedä vaikka karkaisivat. Napattuani itselleni kaulaliinan ja kiedottuani sen kaulani ympäri pujottelin tieni Midaksen luo ja sujautin valjaat hurtan päälle, päästäen koirat sitten pihalle minun hölkätessäni karvakorvien perässä. Kun koko lauma oli tehnyt tarpeensa kuka minnekin kinokseen laitoin Midasta lukuun ottamatta koiralauman häkkeihin. Juoksin Midaksen kanssa lyhyen lenkin postilaatikolle ja takaisin, laittaen pörröisen pennun sitten häkkiin muiden kiusaksi.
Heitin aamulehden keittiön pöydälle ja kuoriuduin sitten ulkovaatteistani, hiippaillen tyhjän talon läpi keittiöön, jossa aloin väsätä pannareita koko porukalle. Kukaan tuskin nousisi ihan heti, joten jätin pannarikeon kuvun alle pöydälle, vilkaisten sitten kelloa, todeten, että kello oli sen verran, että voisin liikuttaa Hukkiksen kevyesti ja ottaa sitten Tuuven kanssa estetreenin.
Kävellessäni satulahuoneeseen, painoin valokatkaisijan päälle ja valo räpsähti sekunniksi päälle ennen kuin kuului pieni ’poks’ ääni ja huone pimeni. Kiroten kopeloin tieni taukohuoneeseen, etsien sitten Eljaksen käsiini.
”Satulahuoneesta palo lamppu, tiiätkö missä on varalamppui?” kysyin, kohottaen kulmaani. Eljas puisteli päätään hiljaisena.
”No mä voin kattoo jos löydän, mut sun ehkä pitää laittaa se paikalleen, kun en mie yllä.” totesin tallityöntekijälle, häviten takaisin taukohuoneeseen. Pitkän kaivamisen jälkeen löysinkin energiansäästölampun kaapin perältä, huikaten Eljaksen vaihtamaan sen.
Lamppu syttyi hitaasti satulahuoneeseen, josta etsin Hukkiksen tavarat, sammuttaen sitten valon. Heitin Hukkiksen varusteet orin karsinan edustalle ja lähdin sitten kävelemään kohti tarhoja. Hevoset hörisivät ja päästivät ilmoille pieniä hirnahteluja kun kävelin orin tarhalle, pyydystäen nyrpeän Hukkiksen. Taluttelin rauhallisen orin talliin, jättäen mustan orin käytävälle. Järkyttävän talvikarvan kasvattanut Hukkis nuokkui käytävällä kun harjasin tähtipään läpi nopeasti, ottaen sitten suitset olkavarrelleni, lämmittäen paljaassa kädessäni orin kuolaimia.
Pitkän ajan kuluttua kuolaimet olivat viimeinkin lämpimät ja asetin ne orin suuhun, vaihtaen sitten löysän villapiponi kypärään ja lapaset villaratsastushanskoihin, jotka sain Innalta lahjaksi lainattuani kämppikseni hanskoja miljoonat kerrat, kun olin itse liian laiska ostamaan omat ja kädet palelivat jatkuvasti…
Talutin Hukkiksen pihalle ja näin Milan könyävän pihalle vesikanisterin kanssa.
”MIIIIIIILAAAAA” karhuin unenpöpperöiselle naiselle, joka nosti katseensa jaloistaan ja laski sitten kanisterin koirien häkkien edustalle ja käveli luokseni kiireettömästi.
”Viititkö puntata mut selkään? Käyn vähän maastossa, varmaan vaan joku tunti puol.” kysyin tallinomistajalta, joka nyökkäsi ja auttoi minut korkean hevosen selkään.
Hukkis teki itsekseen muutaman voltin kun keräilin ohjia käsiini ja vilkaisin Milaa, joka oli palannut antamaan koirille vettä, koska vanha oli jäätynyt yön aikana. Painoin sitten pohkeet Hukkiksen kylkiin, joka tuijotteli poissaolevana parkkikselle päin. Ori hypähti käyntiin ja lähti tarmokkaasti kävelemään, yrittäen pariin otteeseen nostaa ravin.
”Miiiitää, eikai meidän lumenvihaaja vaan oo reipas tänään…” naureskelin suokin leveästä selästä ja hyvän tovin käveltyämme leveää metsätietä annoin pohkeideni painautua orin kylkiin, jolloin Hukkareissu nosti reippaan ravin, nostellen jalkojaan auraamattomalla metsätiellä. Aurinko oli vasta nousemassa laiskasti metsänreunan takaa ja loi puiden varjoista pitkiä ja uhkaavia edessä aukeaville lumisille pelloille. Hidastin Hukkiksen askelluksen käyntiin, tuijottaen hiljaa pilveä, joka nousi orin sieraimista puuskauksina. Yhtäkkiä minua alkoi kylmätä, kun nostin katseeni metsänrajaan. Pysäytin Hukkiksen hetkiseksi, tarkkailin metsänrajaa ja kuuntelin luotettavaa suokkia allani. Hukkis steppaili hieman paikallaan, joskaan ei hermostuneena, mutta käänsin kuitenkin orin toisin päin ja nostin ravin heti käännyttyämme. Hukkis oli kuitenkin innokas nostamaan laukan joten istuin tiukasti Hukkiksen talvikarvan peittämään selkään ja annoin orin viilettää metsätiellä. Lopulta annoin vauhdin hurman loppua ja siirsin määrätietoisen orin raviin, vaikka Hukkis olisi jatkanut matkaansa reippaammassa askellajissa. Loppujen lopuksi siirsin mustan hevosen käyntiin ja taputtelin paksun harjan peittämää kaulaa, kehuen samalla suokkia.
---
Saatuani Hukkiksen karsinaansa lämmittelemään lähdin metsästämään Tuuvea. Kello oli jo niin paljon, että Milakin oli virallisesti töissä, joten valitin naikkoselle satulahuoneen lampusta ennen kuin menin pyryyn ja pakkaseen hakemaan Tuuvea.
Tuuven tarhalle rämmittyäni näin orin venyttämässä kaulaansa juuri ja juuri sähkölankaan koskematta, vilautellen hampaitaan Iipalle vitostarhassa, vaan eipä näyttänyt Iippakaan erityisen ilahtuneelta tästä tarhavierustoverista.
”Hei nyt loppu!!” karjaisin mörrimöykyille, taputellen käsiäni yhteen pääni päällä. Tuuve ja Iippa hätkähtivät intensiivisestä tuijotuskilpailustaan ja Tuuve kääntyi minua kohti. Pian ori hyppäsikin pienen pukin ja lähti vetämään kiitoravin- ja laukan sekoitusta pitkin tarhaansa. Orin vauhti kuitenkin loppui kesken pukin, kun orin etujalat ja takajalat päättivät lähteä eri suuntiin ja ori veti pehmeään nietokseen kyljelleen. Hetken ajan Tuuve näytti pöllämystyneeltä, mutta alkoi sitten kieriskellä lumessa, piehtaroiden sydämensä kyllyydestä kuin se olisi ollut orin alkuperäinen tarkoitus. Tämän tajuttuani purskahdin hervottomaan nauruun ja hakkasin käsiäni vasten polviani, nauraen Tuuvelle useamman hetken ajan. Tuuve könysi ylös ja lähti kävelemään tarhan toiseen päähän kun sain itseni koottua ja avasin oritarhan portin. Pienen hippaleikin jälkeen Tuuve antoi kiinni ja lähdin taluttelemaan oritta kohti tarhaa, vaikka Tuuve olisi kovin mielellään käynyt puremassa palasen Iipasta.
Raahattuani vastahakoisen Tuuven talliin suoritin orille lähes yhtä pikaisen harjauksen kuin Hukkikselle ja iskin orin selkään sitten satulan martignaaleineen. Lämmitettyäni orin meksikolaissuitsien kuolaimet Tuuvekin sai pureskella rautaa samalla kun laitoin orille mahdollisimman nopeasti suojat jalkaan.
”Juliaaaaa! Viititkö tuua radion taukohuoneesta maneesiin?” huikkasin Julia P:lle, joka kuljeskeli toimettoman näköisenä varustehuoneessa: nyt kun valo oli himmeä kiitos energiansäästön, ovet olivat auki maksimaalisen valon saamiseksi. Uunituore hoitaja hätkähti hieman, mutta nyökkäsi. Huikkasin kiitokset ja lähdin viemään Tuuvea kohti maneesia. Lyhyenkin matkan aikana Tuuve melkein ehti karata minulta kertaalleen, kun ori yritti purra pari sormeani irti.
Maneesin lämpö toivotti minut tervetulleeksi. Pehmeä, keltainen valo korosti varjoja hevosten kavioista hiekassa. Katselin hetken hiljaista maneesia, kävellen Tuuven kanssa sitten jakkaran vierelle ja pompaten suokin selkään. Tuuve steppasi kerran jos toisenkin ennen kuin asettui. Samalla Julia P rynnisti ovesta radio kädessään.
”Mihin haluut et laitan tän?” tyttö kysyi sulkiessaan ovea perässään.
”Jos viitit laittaa sen kiinni siihen seinään. Ja jos katot sinne maneesin katsomoon, siel pitäis olla kotelossa semmonen CD-kotelo, mis lukee päällä ”Tuuven musiikintunnit”, ni laitat sen levyn pyörimään, kiitti!” selostin työlle, joka löysikin kotelon heti ja laittoi sen pyörimään pistokkeeseen kytketystä cd-soittimesta. Olin käynyt Tuuven kassa pariin otteeseen estekisoissa ja orille tuntui olevan aina kauheana ongelmana musiikki, sillä suokin korvat pyörivät nytkin päässä kun soinnut alkoivat tanssahdella pitkin ja poikin maneesia. Julia P hävisi tekemään omia hommiaan ja aloin koota Tuuvea kuulolle.
Lyhyen taistelun jälkeen Tuuve alkoi liikkua varsin vaivattomasti ja hyvin allani ja annoin orille hieman lisää ohjaa – tänään oli selvästi hyvä päivä, jolloin Tuuveakaan ei huvittanut pukitella. Maneesin ovi kävi ja näin Sofian ja Lispen saapuvan maneesiin.
”Kuultiin että sä olit täällä Tuuven kanssa ja aateltiin että tullaan nauramaan sulle kun putoot sieltä” Lispe kiusasi, samalla iskien persauksensa maneesin penkeille.
”Tosta kiitokseks saat laittaa pari estettä pystyyn!” ärjähdin Lispelle, naurahtaen pehmeästi. Lispe kuitenkin nousi penkistä ja alkoi koota esteitä kentän pehmeälle hiekalle.
Lispe nosti minun verkatessani pystyyn kaksi 90cm estettä pitkille sivuille sekä muutaman matalahkon ristikon kentän keskelle. Kiitin tyttöä ja nostin Tuuven kanssa sitten laukan. Ori lähti heti viettämään esteille, mutta otin päättävisesti kaksi kierrosta leppoisaa laukkaa ennen kuin ohjasin hulmuharjan esteille. Tuuven ylitettyä yksi pieni ristikko ja yksi pysty ongelmitta huikkasin ohi mennessäni laittamaan musiikkia kovemmalle. Kun musiikin ääni voimistui, tunsin Tuuven askeleiden tulevan epävarmemmaksi ja pään kääntyilevän musiikin tulosuuntaa kohden. Iskin kuitenkin pohkeeni vahvemmin suokin kylkiin ja ori lähtikin päättäväisesti eteenpäin, ylittäen yhden pystyn vaivatta. Tuuven selässä oli mukava istua orin hypätessä, vaikka useasti Tuuve lähtikin hyppyyn liian aikaisin. Hidastin hieman laukan tempoa ja käänsin Tuuven ristikoille, antaen orin mennä ne rauhallisemmassa laukassa, vaikka tunsin, kuinka hopeaharjainen yritti kirittää tempoa ja vauhtia paljon suuremmaksi.
Puolta tuntia, paria estettä ja yhtä putoamista myöhemmin harjailin Tuuvea hivenen poissaolevana. Sofia oli ollut kovin huolisaan, etten satuttanut itseäni, mutta olin verkannut vaaleanruunikon loppuun ja vienyt orin sisälle, jossa Hukkis mutustelikin jo päiväheiniään kiitos Milan.
Parkkeerasin Tuuven karsinaansa ja heitin orille heinät ennen kuin raahasin väsyneen ruumiini takaisin talolle ”pikku” torkuille …
25.01.2015 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
”Saaaaamperin otus nyt” ärähdin ties kuinka monetta kertaa Tuuvelle, joka steppaili kuolaintaan purren allani kun yritin kiskoa satulavyötä mahdollisimman tiukalle. Tiesin jo valmiiksi, että Tuuvella oli sellainen päivä, että nyt mentiin pers ilmassa ja leikittiin leikkiä ”älä koske lattiaa!!!”. Harmi kyllä olin juuri tänään päättänyt lähteä tekemään puomityöskentelyjä rodeoratsuni matalassa selässä. Keräsin ohjaa tiukemmin käsiini, vetäen kunnolla henkeä kertaalleen kuin painoin pohkeeni pehmeästi Tuuven kylkiin. Tuuve lähti heti rikkomaan raville kädelle painaen, jolloin istuin persiini kiinni penkkiin ja hammasta purren pakotin suomenhevosen käyntiin uraa pitkin.
Ehdin jo huokaista helpotuksesta, kun Tuuve kulki yllättävän rauhallisessa temmossa pitkin kaviouraa, joka oli painunut kevyesti maneesin hiekalle. Sunnuntainen aamupäivä piti maneesin ja tallin yleensäkin tyhjänä, joten olin vallannut koko maneesin erilaisten puomiväkermien täyttämäksi.
Melko pitkät alkukäynnit otettuani painoin orin varovasti raviin, johon Tuuve lähtikin lähes räjähtävällä voimalla, jolloin sain taistella orin kanssa muutaman hetkisen saadakseni askellajin ja vauhdin jotenkin säädylliseksi. Suokki painoi kädelle tuhottomasti, mutta ohjasin sen päättäväisesti puomeille.
Ensimmäinen puomi kolahti ja yritin hidastaa Tuuven vauhtia, mutta ori juoksi täysin kuurona kaikkien apujen läpi ja kolautti toisenkin puomin. Tunsin, kuinka Tuuven vaalea pers nousi taivaisiin ja hypähdin eteenpäin satulassa. Kiroillen iskin pakarani penkkiin ja ohjasin Tuuven tiukasti sivulle, jotta pukkisarja loppuisi viimeistään kun seinä tulisi vastaan. Tosiaankin vauhti hidastui ja Tuuve teki äkkipysähdyksen aivan seinän vierustalle, narskutellen kuolainta. Sydän hakaten päästin orin taas kävelemään ja harmikseni vain muutaman askeleen jälkeen ori lähti kiitämään jossakin laukan ja ravin sekaisessa askellajissa, heitelleen vuoroin etu- sekä takapäätään ilmaan minun roikkuessani orin hulmuavassa harjassa ja yrittäessäni pysyä orin selässä kaikin lihaksin mitä minulle oli viime aikoina Tuuven kanssa roikkuessa kehittynyt.
Lopultakin sain Tuuven jälleen kuriin… vain jotta ori pääsisi jälleen hetken tauon jälkeen pukkikiitolaukkaan pitkin poikin maneesia, jyräten puomit edeltään.
---
”Petra? Petra? Apua mitä sulle kävi? Petraaaaa?” kuulin etäisesti tutun äänen, avaten hitaasti silmäni. Hetken hengiteltyäni ja räpyteltyäni silmiäni ylleni hahmottui ihmisen varjo, jonka hetken päästä tunnistin…. Sandyksi? Kyllä, Sandy se taisi olla – en ollut hirveästi kaveerannut uusien hoitajien kanssa.
”Täh?” päästin suustani erittäin järkevästi. Hetken päästä hahmotin Sandyn takana kättärät ja talikon paiskattuna maahan.
”Mä tulin siivoomaan maneesia ku en tienny et oot täällä ja näin ku putosit Tuuvelta ku avasin ovea?” Sandy selvensi kulma koholla.
”Aa…. Joo. Nii. Onks Tuuve ihan ok?” kysyin enemmän tai vähemmän pöllämystyneenä.
”Se jäi tonne kyttimään, tais rikkoo ohjansa… Mut ootko sä ok? Sattuuko johki?” Sandy kyseli vähintäänkin yhtä hämmentyneen oloisena. Pudistelin päätäni, nousten oudon tunnottomana ensin istumaan ja sitten seisomaan, nähden Tuuven, joka nyhväsi maneesin nurkassa, haistellen kakkakikkaretta nurkassa, ohjat roikkuen kappaleina orin kaulalla.
Pyydystin Tuuven luokseni ja vedin nopeasti henkeä hampaitteni välistä sihahtaen, kun vasen olkapääni aristi hieman liikettä, mutta huomasin, että ohjat olivat aika pitkälti keskeltä katki, joten sitaisin ne kiinni ja käännyin Sandya kohti.
”Autatko mut selekään?” kysyin, pitäen samalla Tuuvesta itse kiinni.
”Joo. Ootko varma et se on ihan fiksu idea?” Sandy venytti ’joo’taan, mutta käveli minun ja ratsuni luokse ja meni roikkumaan Tuuven satulan toiselle puolelle, vaikka kyseenalaistikin ideani. Laskin oikean käteni tottuneesti satula takakaarelle, nostaen sitten vasenta kättäni kohti satulan etukaarta, ohjat kädessäni. Noin puolessavälissä käden nousua päästin parkaisun, kun tuntui, että käteni meni lukkoon ja läiskähti sitten rentona vierelleni.
”Kaikki ok?” hoitaja kysyi säikähtäneenä, jolloin kuulostelin hetken kättäni.
”Ehkä mä vaan kävelytän sitä hetken.” totesin hammasta purren, tuijottaen tunnotonta vasenta olkavarttani, napaten sitten Tuuven ohjat paremmin käteeni, kiittäen Sandya kuitenkin.
Taluttelin vartin verran Tuuvea pitkin poikin maneesia, pysytellen poissa Sandyn tieltä, kävellen sitten jalat kuin täristen talliin, jossa Rebekka jututti juuri Likkaa, kääntyen minua kohti kun tulin ovesta.
”Mooi! Olitteks te jo tähän ratsastamassa?” Rebekka kysyi pirteästi, jolloin nyökkäsin.
”Haluutko auttaa mua ottaa tältä kamoi pois? Se ei kyl pure enää nii herkästi, mut uskallatko ottaa sen satulan vaikka?” ehdottelin Rebekalle.
”Mitä saan jos autan?” Rebekka kysyi virnuillen.
”Tukanleikkuun ens leirillä ku nukut etkä osaa aavistaa mitään” ilmoitin pokerinaamalla, joka sai Rebekan Tuuven hampaita väistäen tulemaan orin sivulle ja katselin, kun nuoremman kädet toimivat näppärästi solkien kimpussa. Kuljeskelin sitten Tuuven pään viereen, tuijottaen oritta tuimasti, kun nostin jälleen kättäni avatakseni soljet orin suitsista, mutta ajatus päättyi lyhyeen kun jälleen lukituksen ja voimattomuuden tunne valtasi koko vasemman käteni.
”Aiii kele… Hei Rebekka voitko ottaa noi suojatki, mä taisin vähän loukata kättäni tossa ku putoilin?” kysyin Rebekalta, joka kipitti kiltisti ottamaan kiukkuiselta suokilta suitsia pois, joutuen kylläkin kerran orin hampaisiin, vaikka kuinka ärisin Tuuvelle.
”Mä voin kyl viiä nää, mee sä vaik sisälle jos kerran ittes satutit?” Rebekka ehdotti, johon myönnyin kiitollisena, napaten Tuuven mukaani ja vieden herran pihalle pikaisin askelin jäisen pihamaan poikki.
---
Kipittelin takaisin sisätiloihin, missä suurin osa porukasta oli vasta heränneen näköistä. Tepastelin suoraan yläkertaan, jossa vetäisin ratsastustakkini ja hupparini päältäni hankalasti oikean käteni avulla ja menin sitten kokovartalopeilin eteen, kääntyen selkä kohti peiliä. Spagettiolkaimisen, tummansinisen toppini alta löytyi ikävä näky: olkapään nivelen kohdalla oli outo kuoppa ja olkapää näytti kehittelevän ilkeää mustelmaa. Tuijottaessani jossain määrin järkyttyneenä olkaani peilistä, enkä huomannut, että huoneeni ovi kävi.
”Mitä helvettiä?” kuulin Julian kirkaisevan ja säikähtäneenä käännyin, mutta Julia oli jo kimpussani. Blondi tarrasi toisen kätensä vyötärölleni ja toisella kädellä siirsi varovasti pitkiä hiuksiani sivuun olkapään päältä.
”Mitä sä teit?” Julia tivasi minulta, jolloin huultani purren siirsin katsettani Julian hiuksista sivulle.
”Putosin äsken Tuuvelta” mutisin. Blondi henkäisi terävästi ja nousi sitten seisomaan suoraan, katsoen minua suoraan silmiin.
”Sun on pakko mennä näyttämään tota sairaalaan” Julia totesi jossain määrin kipakasti, jolloin nyökkäsin hitaasti, alkaen sitten hamuilla päälleni äsken riisuttuja vaatteita. Julia oli kuitenkin nopeampi ja auttoi päälleni edestä napitettavan paksun villatakin ja puoliksi juoksi hakemaan minulle siistimmän takkini työtuoliltani.
Julia häsäsi ympärilläni kun kävelin kohti ulko-ovea.
”Rauhotu nyt jo, nainen! Ei mua ees satu” valitin häsäävälle tyttöystävälleni, joka tuhahti äänekkäästi kesken rappusten laskeutumisen.
”No ei tietenkää ku sun keho yrittää selvittää pahimmat vauriot enneku tunnet sen kivun täydellä voimalla!” Julia kivahti minulle, mutten jaksanut loukkaantua kimpaantua kipakasta äänensävystä, vaan jatkoin matkaani.
Saatuani kengät jalkaan Julia puoliksi talutti minut autolleen ja lähti ajelemaan kohti sairaalaa reilun kahdenkymmenen minuutin päässä.
Istuessani lämpimässä autossa huomasin ensin tunnon palaavan vasempaan olkavarteen eikä mennyt kahtkaan minuuttia, ennen kuin nyyhkäisin jo ääneen; kipu alkoi vallata aluetta koko olkapäässäni ja vielä pari minuuttia ja paruin jo täyttä kurkkua jokaisen möykkyrän kohdalla, vaikka Julia yritti niitä väistelläkin samalla kun yritti rauhoitella minua.
”Julia is särkylääkkeet on? Tiiän en sul oli niit joskus hansikaslokeros?” puoliksi itkien kysyin, kopeloiden oikealla kädelläni hansikaslokeroa.
”Et ota niitä kun muuten et osaa kertoo lääkärille missä tuntuu ja kui pahasti” Julia opasti, läiskäisten valoissa lokeron kiinni minun vedettyäni sormeni pois lokerosta. Puuskahdin tyytymättömänä, joskin se päättyi räkäiseen itkun pyrskähdykseen, joka vai kiukultani tehoa.
---
”Petra mitä hemmettiä sä teit?” Inna kysyi minulta heti kun pääsin sisälle asti Julian seuratessa minua kuin hai laivaa.
”No putosin aamulla Tuuvelta. Ja multa meni vasen olkapää sijoiltaan ja se on nyt ainakin pari viikkoo täs.” sanoin, viitaten kantositeeseen, joka koristi nyt rintamustani takkini alla.
”Et oo tosissas. ” Inna puuskahti.
”Voidaan kyl vaihtaa olkapäitä ni voin olla vähemmän tosissani?” kivahdin takaisin, tuntien oloni enemmän tai vähemmän uupuneeksi saamieni kipulääkkeiden ja rasituksen takia.
”Joo jos me mennään vaikka nukkumaan” Julia ehdotti takaani riisuessaan omaa takkiaan päältään. Inna ymmärsi yskän ja häipyi tieltämme, päästäen minut tömistelemään omaan huoneeseeni, jonne Julia seurasi minua parin leffan kanssa – kello ei ollut vielä seitsemääkään, joten Julia lupautui katsomaan kanssani leffoja, sillä en saisi ihan heti unta kivun ja unirytmin takia ja huominen oli meille molemmille vapaa – mitä nyt jotain kuvista mutta sieltä pois oloon ei kukaan toivottavasti kuolisi.
19.02.2015 - Kirjoittanut Mila
“Aaaah! Haistatsä tän?” Stina kysyi, kun olimme lantalan takana vetämässä tupakan myrkkyjä keuhkoihimme.
“Tupakan ja hevosen paskanko?” mutisin tumpatessani jämät vanhaan lasipurkkiin, joka joskus oli toiminut suolakurkkujen säilytyspurnukkana.
“Eiii, kun tän!” Stina nauroi ja viittoili käsillään ympärilleen kuin mikäkin sekopää. “Kevät!”
Nuuhkuttelin hetken ilmaa ja kohautin harteitani: “En haista muuta kuin hevosen paskan ja tupakan…”
Stina pyöräytti silmiään, tumppasi sätkänsä ja lähti sitten köpöttelemään liukkaalla polulla varovaisin askelin eteenpäin.
“Ilonpilaaja..” Stina murisi. “Kevät tulee ja sä oot tommonen Negatiivi Nelli! Pitäiskö sun mennä jollekki psykiatrille puhumaan tosta sun masennuksesta?”
“Masennuksesta?” hörähdin huvittuneena.
“No nii, keväällä ruikutat että on kevätmasennus, kesällä sä jaksat kitistä että on kuuma ja itikoita, syksyllä iskee syyskooma ja talvella masentaa pimeys sekä kylmyys…” Stina pälpätti edeten hitaasti mutta varmasti kohti tallia. Kuitenkin naisen jalka lipesi liukkaalla polulla ja armas työntekijäni lensi perseelleen maahan.
“HAHAHHA! Ei mua masenna enää tää kevät kun näkee kaikenmaailman kotipsykologien lentelevän!” räkätin Stinan kertoessa erittäin monisävyisesti mielipiteensä kyseisestä ilmalennosta.
“Oo hiljaa…” Stina ähisi noustessaan pystyyn ja hieroskeli takapuoltaan. “Auts.”
Jatkoin räkättämistäni aina tallille saakka ja lampsin sitten yksityisten puolelle. Hukkiksen olin julmasti käskenyt jättää sisälle aamukaurojen jälkeen ajatuksena liikuttaa tuo musta orhi Petran paskottua olkapäänsä.
Olihan ori tietenkin minunkin hevonen, joten oli vähän niin kuin velvollisuus minullakin iskeä takamus aina silloin tällöin Hukkiksen satulaan...
Hukkis näytti erittäin “ilahtuneelta” tajutessaan joutuvansa hommiin. Pienen perkelehtimisen jälkeen sain orin käytävälle ja ryhdyin harjaamaan mustaa hevosta putipuhtaaksi puruista sekä muista roskista, mitä herra oli päällensä saanut sotkettua.
“Et pure!” ärisin orille, kun se yritti upottaa leegonsa takamukseeni minun harjatessa sen vatsakarvoja. Ketjut vain kalisivat, kun ori viskoi päätänsä tyytymättömänä ja luimisteli minkä ehti. En antanut orin kukkoilun häiritä vaan harjasin Hukkiksen läpikotaisin, ennen kuin taistelin sen niskaan tarvittavat varusteet ratsastusta varten.
Koska tunnit eivät vielä tältä päivältä olleet alkaneet, menimme Hukkiksen kanssa maneesiin treenailemaan. Kentälläkin olisi kyllä pystynyt ratsastamaan, mutta eipähän kovin hirveästi yleisöä olisi minun mahdollisille ilmalennoille kun maneesin suojassa leikkisin rodeoratsastajaa.
Yllätyksekseni Hukkis alkukankeuden jälkeen totteli kuin unelma! Ei vikuroinut, ei oikonut kulmia, ei painanut kädelle saatika kaahottanut harja putkella maneesin päästä päähän pukitellen villisti. Hitsi vie! Mitä se tämmönen on?
Olikohan tämä nyt varmasti Hukkis vai oliko joku vain naaminoinut jonkun pullamössöpollen Hukkikseksi?
Typerä virne naamallani jatkoin treenailua ja pompattiin me parit matalat esteetkin, jotka joku oli jättänyt maneesin keskelle lojumaan. VAIKKA ne olisi pitänyt kasata pois heti eikä viidestoista päivä… Mutta sepä tuppasi unohtumaan itse kullakin, kuten tallin säännöt ylipäätänsä.
Kun lopettelimme Hukkiksen kanssa, halasin oria tyytyväisenä.
“Jos sä osaisit aina käyttäytyä näin hienosti niin Petra ei susta sitä makkaraa uhkais tehdä joka toinen päivä!” lässytin ja rapsutin oria korvien välistä.
Hukkis puhisi tyytyväisyyttään ja pukkasi minua hellästi päällään olkapäähän.
“Hassu ukko…”
Lähdimme kävellen takaisin tallille ja orin “oikea” omistaja meitä jo vartoili tallin puolella.
“Mites meni?” Petra tivasi heti meidät nähdessään. Ilmeisesti hän oli varautunut siihen, että tulen vähintään jalka paketista maneesista ulos.
“Voi kuule! Sun olis pitäny nähdä! Mitä sä oot tehny tälle? Ootko sä ruunannu tän mun huomaamatta? Hukkis meni aivan täydellisesti!” hehkutin rinta rottingilla ja Petra katseli minua hieman epäillen.
Lopulta nainen kohautti harteitaan ja myönsi, että osaa se Hukkis joskus käyttäytyäkkin.
“Jos teillä kerran meni noin hyvin niin mite ois ton Tuuven kanssa? Käyppä kokeileen!” Petra virnisti leveästi ja jos olisimme piirretyissä, olisi naisen päähän kasvaneet pienet punaiset sarvet.
Koska tänään selvästi oli meikäläisen päivä niin ilmoitin ratsastavani Tuuvella oikein mielelläni. Petra hörähti huvittuneena ja toivotti onnea, kuulema tulisin sitä tarvitsemaan. Pöh. Eihän nyt mikään voisi mennä pieleen, tällaisena päivänä!
Jepjep… Onneksi Petran kännykän muistikortti oli täynnä eikä tämä saanut videokuvaa minun ja Tuuven rodeoleikeistä. Olisimme olleet hyvää Hauskat Kotivideot-materiaalia, sillä Tuuve vei minua aivan 100-0 ja olin varmasti kuin räsynukke siellä orin selässä. Kuitenkin pysyin kyydissä joten kuten vaikka ei se kaukana ollut, että olisin sen kymmenen kertaa orin selästä lentänyt kuin leppäkeihäs.
Olin varmasti paljon hikisempi kuin itse hevonen ratsastuksen jälkeen. Petra nauroi vahingoniloisena katsomosta ja kehui, kuinka hyväkäytöksinen hevonen hänellä onkaan kun jaksoi tuoda hieman piristystä tylsään sairaslomapäivään.
Näytin naikkoselle kansainvälistä käsimerkkiä ja lähdin tanssahtelevan orin kanssa takaisin tallille.
“Lopeta tuo perseily!” komensin oria, kun se yritti lähteä matkoihinsa tallipihalla ja sain hetken luistella hevosen perässä roikkuen suitsissa kiinni. Turkanen mikä hevonen!
Kun lopulta olimme turvallisesti tallissa, hoidin kauhukakaran nopeasti ja viskasin orin hetkeksi karsinaansa häpeämmään. Ulos pääsisi vasta tunnin kuluttua, jos vain saisin jonkun lahjottua viemään känkkäränkän tarhaansa. Toisaalta, eihän minulla tänään työvuoroa ollut, joten Markus saisi kunnian viedä Tuuve ulos. Muah hah haa.
26.02.2015 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra) Pätkä Hukkareissun ja Krijoitusvirheen hoitopäiväkirjamerkinnästä
Hikinen Kassu jäi karsinaansa etsimään pohjalta heinänkorsia naposteltavaksi ennen tuntien alkua ja itse suuntasin varustehuoneeseen, jossa etsin käsiini Tuuven satulan vain huomatakseni, että joku oli sen aivan vastikään puhdistanut. Kulmiani kohotellen löysin suitsenkin, jotka olivat aivan yhtä puhtoiset.
"Kuka on putsannu Tuuven kamat!" hihkaisin tuntiratsujen käytävälle, jossa porukka vain kohotteli harteitaan, joten jätin asian sikseen ja painuin kohti tarhoja.
"Pojjjjjjjaat!" huutelin Tuuvelle ja Hukkikselle, jotka molemmat tulivat tarhojensa portille eri puolilla tarharykelmää. Muutama muukin hevonen nosti päänsä, mutta suurin osa jatkoi köllöttelyään auringossa.
Etsin toppaliivini taskusta heppanamit, jotka olivat lojuneet siellä viimeiset pari vuotta - no, ainakin melkein - ja annoin Tuuven hampaisiin muutaman herkun. Orin rouskutellessa nameja rapsuttelin vaaleaa oritta, jonka otsatukka ulottui reilusti yli silmien. Olin alkanut Tuuven harjan kuntoon saatuani kasvattaa harjaa ja se näkyi - Tuuve oli kuin uniratsu! Siis lihavahko uniratsu, joka oli oudon värinen ja puri ihmisiltä paloja persiestä. Siitä puheen olleen joudin vetäsemään käteni pois kun orin hampaat hamusivat sormistani namupaloja, joita ei enää ollu ja suuntasin parkkista kohden ollevalle Hukkiksen tarhalle. Matkalla katseeni osui jalanjälkiin, jotka menivät kohti pellon takna olevaa metsää, mutten suonut niille toista ajatusta, kun Hukkis hörähti minulle kovaäänisesti tarhastaan, vaatien namiannostaan. Rapsuttelin orin valkeaaa läikkää ruskeiden silmien välissä ja jutustelin orin kanssa. Nyt, kun muut olivat liikuttaneet Hukkista, oli Hukkis hieman uhmakkaampi minua kohtaan kuin normaalisti: Hukkis oli aina ollut kovin herkkä sielu ja koki ilmeisesti itsensä hylätysti, varsinkin kun nyt lukulomalla olin paljon sisällä nenä kiinni kirjoissa.
26.03.2015 - Kirjoittanut Kuroibaka (Petra)
Istuin malttamattomana pitkästä aikaa bussin penkissä. Olin saanut raahattua itseni lääkäriin tänään aamupäivällä ja saanut olkani kanssa ns. puhtaat paperit - saisin nousta tänään varovasti takaisin satulaan! Innoissani katselin tuttujen maisemien vilahtavan ohi, kunnes pääsin tuttuun tienhaaraan ja kurkotin sormeni stop-nappulalle. Bussi pysähtyi nytkähtäen ja huikkasin kiitokset kuskille ennen kuin astuin lumisöttöön, joka peitti tienpintaa, vaikka aurinko yritti sulattaa sitä itsepintaisesti. Vedin pusakkaa tiukemmin ympärilleni ja lähdin kävelemään kohti Vaahterapolkua, oikoen hieman metsän kautta tuttua polkua, kun en viitsinyt pelkkää tienviertä seurata.
Tallille asti päästyäni tepastelin sisälle, jossa Ritva oli pöyhimässä sohvatyynyjä. Minut nähdessään Milan melkein-anoppi yritti pölistä kanssani jotakin, mutta huikkasin olevani kovin kiireinen ja syöksyin yläkertaan vaihtamaan vaatteita. Nostin käteni pitkästä aikaa kunnolla pääni yläpuolelle ja vedin mustan, paksusta kankaasta tehdyn pitkähihaisen päälleni. Vaihdoin farkut verkkarihou-- eikunsiis, beigeihin, ruutukuvioisiin ratsastuspökiin, huomaten, että ne olivat melko kireät: olin sairaslomani aikana ehtinyt kerätä kilon jos toisenkin… Suu mutrulla tarkastelin itseäni peilistä ja mieli selkeästi maassa palailin ulos. Nostaessani katseeni turvakärjellisistä kengistäni näin Rosannan hölkkäävän kasvot punaisina tieltä. Heilautin tervettä kättäni automaattisesti heilautukseen ja jäin odottelemaan, että Rosanna tulisi luokseni, jonka tyttö pian tekikin.
“Mitäs sä täällä näin aikasin?” kysyin, vilkaisten kännykkäni kelloa, sen näyttäessä vähän päälle keskipäivää.
“Ei ollu muutakaan hommaa niin aattelin tulla kuluttamaan aikaa” Rosanna vastasi virnistäen, pörröttäen samalla tummia hiuksiaan.
“Sultaki sitte kirjotukset ohi?” kysyin kulmaani kohottaen samalla kun lähdin kävelemään kohti tallia Rosanna perässäni.
“Joo. Meni matikka ihan penkin alle...” tyttö nurisi, jolloin naurahdin.
“No mä oon aika varma etten pääse siitä saakelin uskonnosta läpi! Arvaa ku siel oli yks semmonen kysymys mikä oli jossain kakkoskurssilla ja en ees avannu kirjoi...” naureskelin, avaten samalla oven tytölle, joka kulki nyt edelläni taukohuoneeseen.
“Ootko sä muuten miks tallin puolella? Julia valitti mulle et orjuutat sen siivoomaan tallia, et jos se on suunnitelmas ni sori pitää mennä koira jäi katolle” Rosanna kysyi hymyillen, napsauttaen vedenkeittimen lämmittämään teeveden.
“Eei. Sain tänään lekurilta luvan nousta varovasti selkään ja aattelin liikuttaa Hukkiksen. Haluutko auttaa vai onks sul muita suunnitelmia?” kysäisin, kaataen itselleni kiehuvan teeveden Vaahterapolkuun teekuppiini, jonka olin nimikoinut omakseni aivan ensimmäisistä päivistä lähtien. Tiputtaessani teepussin nostin katseeni Rosannaan, joka nyökytteli innokkaana.
“Jos söis jotain ja lähteis sitten hakee niitä” Rosanna ehdotti, kaivellen kaappeja, jos joku huono-onninen olisi jättänyt jotakin syötäväksi kelpaavaa kaapin perälle - yleensä mitään ei löytynyt, kun joku muu ehti löytää herkut ensin. Tälläkertaa kuitenkin tärppäsi ja Rosanna hihkui innoissaan kätensä osuessa puolikkaaseen tuc-keksi pakettiin.
Mussutettuamme viattomat keksit ja vedeltyämme naamaamme pari kupposta teetä lähdimme pihalle. Rosanna nappasi puolestani molemmat riimunnarut ja ojensi Hukkiksen narun minulle.
“Oo sit tarkkana sen Tuuven kanssa, se voi olla vähän, öö…. vaikee.” varoittelin Rosannaa, joka kietoi juuri hiuksiaan ponnarille.
Kävellessäni Hukkiksen tarhalle annoin katseeni harhailla hevosissa. Mila oli taas ostanut yhden jos toisenkin kopukan ja suoraan sanoen minun oli vaikea muistaa uusien ponnujen nimiä - ainoa kunnolla mieleen jäänyt oli komea Tuisku…
“Heippa mölli, oliks ikävä...” mutisin Hukkikselle, joka kiehnäsi päätään minuun ja mumelsi sormiani tarjotessani niitä orin haisteltavaksi. Musta suokki lähti mukaani kiltisti, koska ei ollut Suomen suurin lumifani. Kulkiessani Tuuven tarhan ohi näin Rosannan juoksevan orin perässä ja huikkasin, että ajaisi orin tarhan portin nurkkaan, jonne Rosanna saikin hetken päästä Tuuven ja iski orin riimuun riimunnarun, kietiasten sen kertaalleen turvan ympäri.
“Saakelin ihmissyöjä… Tää meinas haukata musta palan heti kun ees pääsin sopival etäisyydel!” Rosanna puuskutti, raahaten itsepäisesti Tuuvea mukanaan, joka oli aivan yhtä itsepäinen. Kuljin Hukkiksen kanssa pitkän välimatkan päässä hitaasti, antaen Rosannan viedä Tuuven rauhassa sisälle valmiiksi. Kiinnitin Hukkiksen pää kohti ovea toisen päähän käytävää Rosannan laittaessa Tuuven käytävän perälle.
Rosana auttoi minua laittamaan Hukkikselle satulan, suitsen ja harjaamaan selän ja kaulan alueen, sillä en saanu pitää kättäni ylhäällä kovin kauan ja se särki jo pian. Rosannan valmisteltua Tuuve maiskautin Hukkiksen liikkeelle ja ihmettelin, kun ori ei lähtenyt millään mihinkään. Hetken pähkäiltyäni näin Rosannan purskahtavan nauruun.
“Mitä? Tä ei haluu liikkuu...“ murahdin Tuuven ohjissa roikkuvalle Rosannalle, joka oli kääntynyt kaksinkerroin naurusta. Tyttö nosti kätensä ja osoitt riimunnaruja …. jotka olivat yhä kiinni Hukkiksen päitsissä.
“No voi nyt helevata” ärähdin ja tempaisin narut irti, ylpeyteni murskattuna astellessani kohti maneesia, Tuuven ihmetellessä perässä hihittelevää Rosannaa.
Rosanna punttasi minut ystävällisesti Hukkiksen selkään ja keräsin ohjat käsiini, kummastelen kuin vierasta tunnetta.
“Mä teen vaan pientä volttia ja totuttelen vähän taas, sä voit ottaa koko kentän käyttöön. Tuuvee on nyt yritetty irtohypyttää- ja juoksuttaa vähän joka päivä, et sil ei pitäis olla ihan mahdottomasti energiaa” ohjeistin Rosannaa, samalla painaen pohkeeni Hukkiksen kylkiin.
Tuuvea oli liikuteltu viimeiset pari viikkoa varsin ahkerasti: sen jälkeen kun Stina tuli siltä alas parin päivän lepopäivän jälkeen, päätettiin yhdessä tuumin että joku juoksuttaisi Tuuvea maneesissa joka päivä edes tunnin verran, ettei ori hyppisi karsinassa öisin seinille ja karkaisi tarhasta - kuten se ehti jo kolmsien kertaa tehdä …
Rosanna näytti pysyvän Tuuven tarmokkaassa askelluksessa varsin hyvin mukana ja vaikka ori yritti pari kertaa viedä Rosannaa oman tahtonsa ja temponsa mukaan, ei Rosanna ainakaan alas tullut kertaakaan - kerran oli kyllä lähellä. Seurailin helposti ratsukon touhuja, sillä lihasmuistiin painautunut tuntu ohjaili minun liikkeitäni Hukkiksen ohjissa. Hukkiskin tuntui oelvan varsin rauhallinen eikä kaahotellut pahemmin, vaan tuntui tavallistakin tasaisemmalta ja rennommalta, vaikka meinasikin pari kertaa iskeä hampaansa Tuuven ohi vilistävään kankkuun toisen orin tullessa liian lähelle.
Ratsastettuani Hukkista puolisen tuntia pelkästään käynnissä päätin sen riittää tältä päivältä, sillä olkapääni särki armottomasti rasituksesta, joten hypähdin ketterästi korkeasta selästä alas ja taputtelin orin mustaa kaulaa - näin Hukkareissun silmissä tiettyä pilkettä ja energisyyttä, joten päätin pyytää Milaa ratsastamaan orin vielä hikeen, mikäli nainen ehtisi. Todennäköisyys oli tällä kertaa varsin suuri, kun Mila yritti aivan selvästi vältellä Ritvaa ja hevosten liikuttaminen oli helppo ja realistinen (teko)syy.
Taluttelin Hukkiksen kentän sivulle ja seurasin, kuinka Rosanna taltutti energistä Tuuvea tahtoonsa. Kaksikko ei ollut vielä päässyt ravia pidemmälle, sillä siinäkin Tuuve kaahasi jatkuvasti ja yritti pari kertaa jopa heittää Rosannan selästään.
Puolen tunnin odottelun jälkeen hikinen Rosanna laskeutui Tuuven selästä, joka näytti kylläkin siltä, että olisi voinut jatkaa samaa sähläämistä tunnin tai pari.
“Se meni tosi hyvin, ottaen huomioon kuin paljon sil on energiaa ja et se on tollanen saamarin sähköjänis taas” kehaisin Rosannaa, joka nyökkäsi, pyyhkäisten kämmenselällään otsaansa, jolle tummat hiukset olivat takertuneet ohuelle hikikalvolle.
“Jos männään sitten sisälle ja jätetään ne vaik sisälle?” ehdotin, johon tyttö suostui ja lähti raahautumaan kohti tallia minun antaessani Hukkiksen maistella sormiani tallipihalla.
Rosanna purki molemmat hevoset ja laittoi ne kiltisti karsinoihinsa ärhentelemään toisilleen. Itse häivyin selailemaan heppalehteä taukohuoneeseen ja juoruamaan muutaman muun tallille eksyneen kanssa Markuksen vokotellessa meitä jopa tekemään jotain - ei onnistunut.